Karl Marx

Vuosien 1857–1858 taloudelliset käsikirjoitukset (»Grundrisse»)

1858


Bastiat ja Carey[1]

[III–1] Bastiat: Harmonies Économiques.
2-me édition. Paris, 1851

Alkusanat

Modernin poliittisen taloustieteen historia päättyy Ricardoon ja Sismondiin — kahteen vastakohtaan, joista toinen puhuu englantia ja toinen ranskaa — aivan samoin kuin se alkaa 1600-luvun lopulla Pettystä ja Boisguillebertistä. Myöhempi poliittis-taloustieteellinen kirjallisuus on harhautunut joko eklektisiksi, synkretistisiksi käsikirjoiksi, mistä ovat esimerkkinä J. St. Millin[2] teokset, tai erillisten haarojen syvemmäksi muokkailuksi, mistä ovat esimerkkinä Tooken »A History of Prices»[3] (Hintojen historia) sekä uusimmat kiertokulkua käsittelevät teokset — ja kiertokulku onkin ainoa haara, jolla on tehty todella uusia löytöjä, koska kolonisaatiota, maanomistusta (sen eri muodoissa), väestöä jne. koskettelevat teokset ylittävät edeltäjänsä oikeastaan vain runsaamman aineistonsa ansiosta — tai sitten vanhojen taloustieteellisten kiistakysymysten uuteen esittämiseen laajemmalle yleisölle ja päivänkohtaisten kysymysten käytännön ratkaisuihin kuten vapaakauppaa ja protektionismia koskevat teokset — tai vihdoin klassisten suuntausten tendenssimäiseen kärjistämiseen, mistä ovat esimerkkeinä Chalmersin suhde Malthusiin ja Gülichin suhde Sismondiin ja tietyltä kannalta MacCullochin ja Seniorin (varhaisemmat teokset) suhde Ricardoon. Se on kauttaaltaan epigonikirjallisuutta: vanhan uudelleen esittämistä, muodon kasvattamista, aineiston laajempaa käyttöönottoa, kärjistyspyrkimystä, popularisointia, yhteenvetojen laatimista, yksityiskohtien hiomista, analyysin eloisien ja ratkaisevien kehitysvaiheiden puutetta, yhtäältä vanhan inventointia ja toisaalta erillisten yksityiskohtien lisäämistä.

Poikkeuksen tästä näyttävät tekevän vain amerikkalaisen Careyn ja ranskalaisen Bastiatin teokset, näistä kahdesta jälkimmäinen tunnustaa tukeutuvansa edelliseen. He molemmat käsittävät, että poliittisen taloustieteen vastakohta — sosialismi ja kommunismi — löytää teoreettisen edellytyksensä itse klassisen taloustieteen teoksista, etenkin Ricardolta, jota on pidettävä poliittisen taloustieteen täydellisimpänä ja viimeisenä ilmauksena. Molemmat pitävät niin ollen välttämättömänä vastustaa väärinkäsityksenä sitä teoreettista ilmaisua, jonka porvarillinen yhteiskunta on modernissa taloustieteessä historiallisesti saavuttanut, ja osoittaa tuotantosuhteiden harmonian olevan vallalla siinä missä klassiset taloustieteilijät hahmottivat naiivisti niiden antagonismia. Se perin pohjin erilainen, jopa vastakkainen kansallinen ympäristö, josta käsin he kirjoittavat, ajaa heitä kaikesta huolimatta samankaltaisiin pyrkimyksiin.

Carey on Pohjois-Amerikan ainoa tosi taloustieteilijä. Hän asuu maassa, missä porvarillinen yhteiskunta ei ole kehittynyt feodaalijärjestelmän perustalla, vaan on lähtenyt omasta itsestään, missä se ei ilmene vanhan yhteiskunnan yli eläneenä vuosisataisen liikkeen tuloksena, vaan uuden liikkeen lähtökohtana, missä valtio kaikista aikaisemmista kansallisista muodostumista poiketen on ollut alun alkaen alistettu porvarilliselle yhteiskunnalle, sen tuotannolle eikä ole koskaan voinut vaatia itselleen itsetarkoituksen asemaa, missä vihdoin itse porvarillinen yhteiskunta on yhdistäessään vanhan maailman tuotantovoimat uuden maailman valtaviin luonnonrikkauksiin kehittynyt ennen tuntemattomiin ulottuvuuksiin ja ennen näkemättömään liikkumisvapauteen, lyönyt selvästi laudalta kaiken tähänastisen työn [III—2] luonnonvoimien alistamisessa ja missä lopulta itse porvarillisen yhteiskunnan ristiriidat ilmenevät vain häviävinä momentteina.

Mikä olisikaan sen luonnollisempaa kuin että Carey pitää niitä tuotantosuhteita, joiden vallitessa tämä valtava uusi maailma on kehittynyt niin nopeasti, niin yllättävästi ja onnellisesti, yhteiskunnallisen tuotannon ja kaupankäynnin ikuisina normaaliolosuhteina, joita Euroopassa ja etenkin Englannissa, mikä hänelle varsinaisesti merkitsee Eurooppaa, ovat estämässä ja vahingoittamassa feodaaliselta aikakaudelta periytyvät rajoitukset. Englantilaiset taloustieteilijät näyttävät hänen mielestään ottavan, esittävän ja yleistävän nämä suhteet vain vääristyneellä ja väärennetyllä tavalla sekoittamalla kyseisten suhteiden satunnaisia vääristymiä niiden sisäiseen luonteeseen.

Amerikkalaiset suhteet vastaan englantilaiset suhteet: siihen supistuu Careyn englantilaisiin maanomistusta, työpalkkaa, väestöä, luokkavastakohtaisuuksia yms. käsitteleviin teorioihin kohdistama kritiikki. Porvarillinen yhteiskunta ei ole Englannissa olemassa puhtaana, ei käsitteensä mukaisena, ei itseään täysin vastaavana, siksi englantilaisten taloustieteilijöiden porvarillisesta yhteiskunnasta muodostamat käsitteet eivät voi olla tosi, hämärtymätön ilmaus sellaiselle todellisuudelle, jota he eivät tunteneet.

Traditionaalisten, itse porvarillisen yhteiskunnan helmasta kasvamattomien vaikutusten häiritsevä seuraus tämän yhteiskunnan luonnollisille suhteille supistuu Careyllä viime kädessä siksi vaikutukseksi mikä valtiolla on porvarilliseen yhteiskuntaan, valtion mielivaltaisuuksiksi ja asioihin puuttumisiksi. Esimerkiksi työpalkka kasvaa asioiden luonteesta johtuen työn tuottavuuden kasvaessa. Jos toteamme, että todellisuus ei noudata tätä lakia, niin olemmepa sitten Hindustanissa tai Englannissa, meidän on vain jätettävä laskuista hallituksen toimien vaikutukset, verot, [valtion] monopolit jne. Kun porvarillisia suhteita tarkastellaan sellaisinaan, ts. sen jälkeen kun valtion vaikutukset on jätetty syrjään, niin porvarilliset suhteet vahvistaisivat todella aina porvarillisen poliittisen taloustieteen harmoniset lait. Carey ei tietenkään tutki sitä missä määrin itse nämä valtion vaikutukset, valtionvelka, verot jne. kasvavat porvarillisista suhteista — eivätkä siten ole esimerkiksi Englannissa suinkaan feodalismin seurauksia, vaan päinvastoin feodalismin hajoamisen ja voittamisen tulos — ja missä määrin Pohjois-Amerikassa keskushallituksen valta kasvaa pääoman keskittymisen myötä.

Samaan aikaan kun siis Carey korostaa englantilaisten taloustieteilijöiden vastapainoksi Pohjois-Amerikan porvarillisen yhteiskunnan korkeammanasteista kehitystä, Bastiat korostaa ranskalaisten sosialistien vastapainoksi Ranskan porvarillisen yhteiskunnan alemmanasteista kehitystä: Te uskotte kapinoivanne porvarillisen yhteiskunnan lakeja vastaan sellaisessa maassa missä näiden lakien ei ole annettu milloinkaan toteutua! Te tunnette tämän yhteiskunnan vain surkastuneessa ranskalaisessa muodossaan ja pidätte immanenttisena porvarillisen yhteiskunnan muotona sitä mikä on pelkästään tämän muodon kansallinen ranskalainen irvikuva. Katsokaa Englantia! Täällä Ranskassa on tehtävänä vapauttaa porvarillinen yhteiskunta niistä kahleista, joihin valtio on sen pannut. Te haluatte lisätä kahleita. Järjestäkää ensin meillä porvarilliset suhteet puhtaimmillaan, niin sitten jatkamme keskustelua. (Bastiat on sikäli oikeassa, että Ranskassa katsotaan maan omalaatuisen yhteiskuntarakenteen tähden sosialismiksi monia sellaisia asioita, jotka ovat Englannissa poliittista taloustiedettä.)

Sitä vastoin Carey, jonka lähtökohtana on Amerikan porvarillisen yhteiskunnan vapautuminen valtiosta, päätyy valtion talouteen puuttumisen postulaattiin, jotta ulkoinen vaikutus ei häiritsisi porvarillisten suhteiden puhdasta kehitystä, kuten Amerikassa on todella tapahtunut. Hän on protektionisti, kun taas Bastiat on vapaakaupan kannattaja.

Taloudellisten lakien harmonia ilmenee koko maailmassa disharmoniana ja tämän ristiriitaisuuden alkuilmiöt jopa Yhdysvalloissa hämmästyttävät Careytä. Mistä tämä outo ilmiö johtuu? Carey selittää sen sillä tuhoisalla vaikutuksella, joka teollista monopolia tavoittelevalla Englannilla on maailmanmarkkinoihin. Ensi alkuun Englannin sisäiset suhteet kieroontuivat seurauksena maan taloustieteilijöiden virheellisistä teorioista. Nyt Englanti vinouttaa maailmanmarkkinoiden määräävänä valtana maailman kaikkien maiden taloudellisten suhteiden harmoniaa. Tämä disharmonia on todellista, se ei perustu pelkälle taloustieteilijöiden subjektiiviselle käsitykselle.

Englanti merkitsee taloudelliselta kannalta Careylle samaa mitä Venäjä merkitsee poliittiselta kannalta Urquhartille. Taloudellisten suhteiden harmonia pohjautuu Careyn näkemyksen mukaan kaupunkien ja maaseudun, teollisuuden ja maanviljelyksen harmoniselle yhteistyölle. Kun Englanti oli hävittänyt tämän perusharmonian oman maansa sisällä, se tuhoaa sitä nyt kaikkialla maailmanmarkkinoilla kilpailullaan ja on näin yleisen harmonian tuhoava elementti. Tätä vastaan voivat antaa suojaa vain suojelutullit, ne muodostavat väkivaltaisen kansallisen sulun Englannin suurteollisuuden tuhovoimaa vastaan. Näin ollen »taloudellisen harmonian» viimeisenä turvana on valtio, joka alun perin leimattiin tämän harmonian ainoaksi rikkojaksi.

Yhtäältä Carey painottaa tässä jälleen Yhdysvaltojen tiettyä kansallista kehitystä, Yhdysvaltojen ja Englannin vastakohtaisuutta ja kilpailua. Hän tekee sen siinä naiivissa muodossa, että neuvoo Yhdysvaltoja hävittämään Englannin levittämän industrialismin sillä keinoin, että kehittää sitä suojelutullien avulla omassa maassaan nopeammin. Jos tämä naiivius jätetään syrjään, niin näemme että porvarillisten tuotantosuhteiden harmonia päätyy Careyllä näiden suhteiden täydellisimpään disharmoniaan silloin kun ne esiintyvät mahtavimmalla maaperällä, maailmanmarkkinoilla, mahtavimmassa kehitysasteessaan tuotantoa harjoittavien kansakuntien suhteina. Kun kaikki nämä suhteet ilmenevät hänelle harmonisina tietyn maan rajojen sisällä sekä porvarillisen yhteiskunnan yleisten suhteiden abstraktisessa muodossa pääoman keskittyminen, työnjako, palkkatyöjärjestelmä jne. — niin esiintyessään kehittyneimmässä muodossaan, maailmanmarkkinamuodossaan ne ilmenevät hänelle disharmonisina, niinä sisäisinä suhteina, jotka englantilaisten herruus maailmanmarkkinoilla tuottaa ja jotka tuhoisine vaikutuksineen ovat tämän herruuden seurausta.

Kun patriarkaalinen tuotanto väistyy yhden maan sisällä teollisen tuotannon tieltä, se on harmonista, ja tätä kehitystä seuraava hajoamisprosessi ymmärretään vain myönteiseltä puoleltaan. Mutta asia muuttuu disharmoniseksi kun Englannin suurteollisuus hajottaa vieraan kansallisen tuotannon patriarkaaliset tai pikkuporvarilliset tai muut alemmanasteiset muodot. Pääoman keskittyminen yhden maan sisällä ja tämän keskittymisen hajottava vaikutus ovat Careyn kannalta vain myönteisiä. Mutta keskittyneen englantilaisen pääoman monopoli ja sen hajottavat vaikutukset muiden kansojen pienempiin kansallisiin pääomiin ovat disharmoniaa. Carey ei ole käsittänyt, että kyseiset maailmanmarkkinoilla esiintyvät disharmoniat ovat vain viimeisiä adekvaatteja ilmauksia niille disharmonioille, jotka määritellään taloudellisissa kategorioissa abstraktisiksi suhteiksi tai joilla on paikallinen olemassaolo aivan pienessä mitassa.

Ei ihme, että Carey unohtaa näiden hajoamisprosessien positiivisen sisällön — tämä sisältö on ainoa puoli, jonka hän huomaa taloudellisissa kategorioissa, niiden abstraktisessa muodossa tai yksittäisissä maissa reaalisesti olemassa olevissa suhteissa, mistä ne on abstrahoitu — heti kun ne ilmenevät maailmanmarkkinoilla, täydellisimmillään. Silloin kun hän kohtaa taloudelliset suhteet todellisuudessaan, ts. universaalisessa reaalisuudessaan, hän kääntyykin niin ollen periaatteellisesta optimismistaan paljastuksia tekevään ja ärtyneeseen pessimismiin. Tähän vastakohtaisuuteen sisältyy hänen teostensa omaperäisyys ja siitä ne saavat merkityksensä. Hän on yhtä amerikkalainen väittäessään, että porvarillisen yhteiskunnan sisällä vallitsee harmonia kuin väittäessään, että samat suhteet ovat disharmonisia maailmanmarkkinoilla saamassaan asussa.

Bastiatilla ei ole mitään tällaista. Kyseisten suhteiden harmonia on hänellä tuonpuoleisuutta, joka alkaa juuri siitä missä Ranskan rajat loppuvat, joka on olemassa Englannissa ja Amerikassa. Se on pelkkä porvarillisen yhteiskunnan ei-ranskalaisten, englantilais-amerikkalaisten suhteiden kuviteltu, ideaalinen muoto, ei todellinen muoto sellaisena kuin Bastiat tämän kohtaa omalla maaperällään. Kun siis harmonia ei hänellä suinkaan saa alkuaan elävän havainnoinnin runsaudesta, vaan on päinvastoin heiveröisen ja pinnistetyn ristiriitaisen mietiskelyn tärkeilevä tuote, niin samaan aikaan ainoana todellisuuden momenttina hänellä on Ranskan valtiolle osoitettu vaatimus luopua taloudellisista rajoistaan.

Carey näkee taloudellisten suhteiden ristiriidat heti kun ne ilmenevät englantilaisina suhteina maailmanmarkkinoilla. Bastiat, joka pelkästään kuvittelee harmoniaa, alkaa puolestaan nähdä sen toteutumista vain siellä missä Ranska loppuu ja kaikki porvarillisen yhteiskunnan kansallisesti erilliset rakenneosat kilpailevat keskenään valtion ylivalvonnasta vapautuneina. Tämä hänen viimeinen harmoniansa — joka on samalla kaikkien hänen aikaisempien, kuviteltujen harmonioittensa edellytys — on kuitenkin puolestaan taas pelkkä postulaatti, jonka pitäisi realisoitua vapaakauppalainsäädännön nojalla.

[III–4] Kun Careyllä näin ollen tutkimustensa tieteellisestä arvosta kokonaan riippumatta on ainakin se ansio, että hän ilmaisee suuret amerikkalaiset suhteet abstraktisessa muodossa, ja nimenomaan vastakohtana vanhalle maailmalle, niin Bastiatilla puolestaan on ainoana reaalisena taustana ranskalaisten suhteiden pienuus, mikä työntää pitkät korvansa esiin kaikkialta hänen »Harmonioistaan». Sekin ansio on kuitenkin tyhjän arvoinen, koska niin vanhan maan olosuhteet tunnetaan riittävän hyvin ja niiden kannalta on kaikkein vähiten tarpeen, että niitä tehdään tunnetuiksi näin kielteistä kiertotietä. Careyllä on näin ollen runsaasti niin sanoakseni hyvässä uskossa tehtyjä taloustieteellisiä tutkimuksia, kuten esimerkiksi luotosta, maankorosta jne. Bastiat taas vain puuhailee vastakohtaisuuksiin päätyvien tutkimusten parafraasien kanssa osoittaakseen tyytyväisyyttä olemassaoleviin suhteisiin; teeskenneltyä tyytyväisyyttä.

Careyn yleisyys on jenkkien universaalisuutta. Ranska ja Kiina ovat hänelle yhtä lähellä. Hän on aina ihminen, joka elää Tyynen valtameren ja Atlantin rannoilla. Bastiatin yleisyys on kaikkien maiden sivuuttamista. Aitona jenkkinä Carey kokoaa joka puolelta valtavan aineiston, jonka vanha maailma tarjoaa, mutta ei sen vuoksi että yrittäisi ymmärtää aineiston sisäisen sielun ja myöntäisi sille siten oikeuden omaan elämään, vaan muokatakseen sitä hengettöminä todisteina, yhdentekevänä materiaalina omia tarkoitusperiään, jenkkinäkökannalta abstrahoimiaan olettamuksia varten. Tästä johtuu hänen liikkumisensa ristiin rastiin pitkin kaikkia maita, hänen valtaisa ja epäkriittinen tilastoaineistonsa, hänen luettelomainen lukeneisuutensa. Bastiat sitä vastoin esittää mielikuvituksellisen historian, omat abstraktionsa milloin päättelyn muodossa, milloin taas oletettujen tapahtumien muodossa, joita ei ole kuitenkaan milloinkaan eikä missään sattunut, aivan samoin kuin teologi käsittelee syntiä milloin ihmisolemukseen kuuluvana lakina, milloin taas syntiinlankeemuskertomuksena.

Näin ollen he kummatkin ovat yhtä epähistoriallisia ja antihistoriallisia. Mutta Careyn epähistoriallinen momentti on Pohjois-Amerikan nykyisenä historiallisena prinsiippinä, kun taas Bastiatin epähistoriallinen elementti on pelkkä muistuma 1700-luvun ranskalaisten yleistämistyylistä. Niin muodoin Carey on vailla muotoa ja sekava, Bastiat teeskentelevä ja muodollisen looginen. Jälkimmäisen suurimpana saavutuksena ovat paradoksaalisesti ilmaistut pinnalta hiotut latteudet. Careyllä on alussa muutamia yleisiä teesejä, jotka hän esittää ennakolta teorian muodossa. Niitä seuraa todisteena muodoton materiaali, muokkaamaton kokooma-aineisto. Hän ei ole lainkaan muokannut alkuteesiensä aineistoa. Pelkät taloustieteilijöiden yleiset teesit ovat ainoata Bastiatin esittämää materiaalia, jos erinäiset paikalliset esimerkit ja mielikuvituksellisesti kaunistellut englantilaiset normaali-ilmiöt jätetään sivuun. Careyn päävastustajana on Ricardo, yleensä nykyajan englantilaiset taloustieteilijät; Bastiatin päävastustajina ovat ranskalaiset sosialistit.

........................................................................................................................
........................................................................................................................
........................................................................................................................

 

XIV: Työpalkoista[4]

[III—5] Bastiatin pääväittämät ovat seuraavat: Kaikki ihmiset pyrkivät kiinteisiin tuloihin, fixed revenue. {Esimerkki on aidosti ranskalainen; jokainen ihminen haluaa olla virkamies tai tehdä poikansa virkamieheksi. (Ks. s. 371.)} Työpalkka on kiinteä palkkion muoto (s. 376) ja niin ollen se on sangen täydelliseksi kehittynyt sellaisen yhteenliittymisen muoto, jonka alkuperäisessä muodossa on vallalla »sattumanvaraisuus», koska »kaikki yhteenliittymän jäsenet ovat yrityksen kaikkien sattumien» alaisia (s. 380).

{Silloin kun pääoma ottaa riskit omalle tililleen, työn saama korvaus vakiintuu työpalkan nimiseksi. Jos työ haluaa ottaa hyvät ja huonot seuraukset itselleen, niin korvaus irrottautuu pääomasta ja vakiintuu koron nimiseksi (s. 382; katso tätä koskevaa päättelyä edelleen s. 382–383)}.

Mutta jos sattumanvaraisuuden elementti alun perin hallitsikin työläisen asemaa, niin ei hänen asemansa pysyvyys ole vielä kyllin varmistettu työpalkkajärjestelmässäkään. Työpalkkajärjestelmä on

»väliaste, joka erottaa sattumanvaraisen pysyvästä» [s. 384].

Kyseinen pysyvyysvaihe saavutetaan

»säästämällä niinä työpäivinä, jolloin työläinen tekee työtä tyydyttääkseen vanhuuden ja sairauden ajan tarpeet» (s. 388).

Viimeiseen vaiheeseen päästään »keskinäistä apua antavien yhdistysten» (sama sivu) ja viime kädessä »työläisten eläkekassojen»[5] (s. 393) nojalla. (Kuten tarve pani ihmisen lähtemään siitä, että hän ryhtyy virkamieheksi, siten hän on elämänsä lopulla tyytyväinen saadessaan eläkkeen.)

Kohtaan 1. Olettakaamme, että kaikki se mitä Bastiat sanoo työpalkan kiinteydestä pitää paikkansa. Silloin emme saisi vielä tietää työpalkan todellista luonnetta, sen luonteenomaista määritteisyyttä sillä perusteella, että työpalkka sijoitetaan kiinteisten tulojen käsitteeseen. Siinä olisi silloin korostettu yhtä työpalkan puolta, joka on sille yhteinen muiden tulolähteiden kansaa. Siinä olisi kaikki. Kyllähän sekin olisi jo jotakin sellaiselle puolustelijalle, joka haluaisi puhua työpalkkajärjestelmän puolesta. Sen sijaan se ei olisi yhtään mitään taloustieteilijälle, joka tahtoo ymmärtää kyseisen suhteen omalaatuisuuden sen koko laajuudessa. Jonkin suhteen, jonkin taloudellisen muodon yksipuolinen määrittäminen, niiden ylistely vastakkaisen määrityksen kustannuksella — siinä tavanomainen advokaatti- ja apologeettikäytäntö, joka on varsin tunnusmerkillistä viisastelija Bastiatille.

Olettakaamme siis, että työpalkan sijaan asetetaan tulojen kiinteys. Eikö tulojen kiinteys ole hyvä asia? Eikö itse kukin pidäkin siitä, että voi tehdä laskelmansa varmalle pohjalle? Eikö tämä koske etenkin jokaista poroporvarillista, pikkusieluista ranskalaista, alati tarpeessa olevaa ihmistä? Myös maaorjuutta on puolusteltu samalla tavalla ja ehkä paremmalla oikeutuksella.

Päinvastainen väite voitaisiin esittää ja on esitettykin. Asettakaamme yhtäläisyysmerkki työpalkan ja kiinteyden puutteen välille, ts. tietyn pisteen ylittämisen mielessä. Kukapa ei haluaisi päästä eteenpäin paikalleen pysähtymisen sijasta? Olisiko sellainen suhde siis kehno, missä porvarillinen edistyminen loputtomiin asti käy mahdolliseksi? Luonnollisesti Bastiat itsekin esittää eräässä toisessa kohdassa, että työpalkkajärjestelmä merkitsee kiinteyden puutetta. Minkä muun kuin kiinteyden puutteen, heilahtelujen nojalla olisi työläiselle mahdollista lopettaa työnteko ja ryhtyä kapitalistiksi, kuten Bastiat haluaa tapahtuvan? Työpalkkajärjestelmä on siis hyvä, koska se merkitsee pysyvyyttä, kiinteyttä; se on hyvä, koska se merkitsee kiinteyden puutetta; se on hyvä, koska se ei merkitse joko toista tai toista, vaan sekä toista että toista. Mikäpä suhde ei olisi hyvä, kun se supistetaan yksipuoliseksi määritykseksi, ja tätä määritystä tarkastellaan myöntämisenä (Position) eikä kieltämisenä (Negation)? Kaikki tuumaileva, puoleen jos toiseenkin liikkuva jaarittelu, kaikki apologetiikka, kaikki hyvää tarkoittava sofistiikka perustuu tämän kaltaiselle abstraktiolle.

Siirtykäämme tämän yleisen alkuhuomautuksen jälkeen Bastiatin todelliseen rakennelmaan.

(Ohimennen huomautettakoon vielä, että hänen mainitsemansa landesilainen osaviljelijä, mies, jossa palkkatyöläisen onnettomuus yhdistyy pikkukapitalistin ahdinkoon, saattaisi todellakin tuntea itsensä onnelliseksi, jos alkaisi saada kiinteätä palkkaa).

— Proudhonin »kuvaileva ja filosofinen historia»[6] vetää tuskin vertoja hänen vastustajansa Bastiatin vastaavalle historialle. Bastiatin mukaan yhteenliittymisen alkuperäistä muotoa, jossa kaikki osalliset jakavat kaikki sattuman seuraukset, seuraisi korkeampi ja molempien osapuolien vapaaehtoisesti [III–6] aloittama yhteeliittymisen vaihe, jossa työntekijän korvaus on kiinteä. Me emme kiinnitä tässä huomiota siihen nerokkaaseen ajatukseen, joka edellyttää toisaalta kapitalistia ja toisaalta työläistä, jotta sitten voidaan jälkeenpäin synnyttää näiden kahden välisellä sopimuksella pääoman ja palkkatyön välinen suhde.

Se yhteenliittymisen muoto, jossa työläinen on tulonsaannin kaikkien sattumanvaraisuuksien alainen, jossa kaikki tuottajat ovat yhtäläisesti näiden satunnaisuuksien alaisia ja joka välittömästi edeltää, aivan kuten teesi edeltää antiteesiä, palkkatyön muotoa, jossa työstä saatava palkkio saavuttaa kiinteyden, tulee stabiiliksi — tämä muoto merkitsee Bastiatin kertoman mukaan sitä yhteiskuntatilaa, missä kalastus, metsästys ja karjanhoito ovat hallitsevia tuotanto- ja kanssakäymismuotoja. Ensinnä vaeltava kalastaja, metsästäjä ja paimen — ja sitten palkkatyöläinen. Missä ja milloin tämä historiallinen siirtyminen puolivillistä tilasta nykyaikaiseen tilaan on tapahtunut? Se on tapahtunut korkeintaan Charivarissa.[7]

Todellisessa historiassa palkkatyö syntyy orjuuden ja maaorjuuden hajoamisesta tai yhteisomistuksen rappeutumisesta, kuten on tapahtunut itämaisten ja slaavilaisten kansojen kohdalla, ja adekvaatissa, käänteentekevässä, työn koko yhteiskunnallista olemassaoloa kouraisevassa muodossa se syntyy ammattikuntatalouden, säätylaitoksen, luontoismuodossa tehdyn työn ja luontoismuodossa saatujen tulojen, maaseudulla sivutoimena harjoitetun teollisuuden, yhä feodaalisen pienimittaisen maatalouden yms. häviämisestä. Kaikissa näissä todella historiallisissa siirtymissä palkkatyö ilmenee sellaisten suhteiden hajoamisena, tuhoutumisena, joissa työ oli määrätty kaikilta puoliltaan, tuloltaan, sisällöltään, paikallisuudeltaan, laajuudeltaan jne. Palkkatyö siis ilmenee työn ja siitä maksettavan palkkion kiinteyden kieltämisenä. Suora siirtymä afrikkalaisen fetissistä Voltairen »korkeimpaan olioon»[8] tai pohjoisamerikkalaisen villi-ihmisen metsästysaseesta Englannin pankin pääomaan ei ole yhtä typerästi historianvastainen kuin siirtymä Bastiatin kalastajasta palkkatyöläiseen .

(Sitä paitsi kaikissa näissä kehityskuluissa ei näy jälkeäkään vapaaehtoisista muutoksista, jotka perustuisivat molemminpuoliselle sopimukselle.)

Se lopputeesi, missä englantilaiset keskinäisapua antavat yhdistykset ja säästökassat ilmenevät palkkatyöjärjestelmän viimeisenä sanana ja kaikkien yhteiskunnallisten antinomioiden kumoamisena, on täysin tämän historiallisen rakennelman arvoinen, jossa Bastiat kuvittelee lattean abstraktionsa todelliseksi tapahtumaksi.

Työpalkkajärjestelmän luonteenomaisena piirteenä on siis historiallisesti ollut kiinteyden puuttuminen: Bastiatin rakennelman vastakohta. Mutta miten hän ylipäänsä tuli konstruoineeksi kiinteyden kaiken korvaavaksi työpalkkajärjestelmän määritykseksi? Entä miten hän päätyi siihen, että halusi esittää työpalkkajärjestelmän historiallisesti tämän määritteisyyden mukaisena palkkion korkeampana muotona, muissa yhteiskunta- tai yhteenliittymismuodoissa työlle maksetun korvauksen korkeampana muotona?

Kun taloustieteilijät käsittelevät pääoman ja palkkatyön, voiton ja työpalkan olemassa olevaa suhdetta ja todistelevat työläiselle, että hänellä ei ole mitään oikeutta vaatia osuutta voitonmahdollisuuksista, ja kun he ylipäätään haluavat rauhoitella häntä hänen alistetusta osastaan kapitalistiin nähden, silloin he tähdentävät hänelle, että hänellä on päinvastoin kuin kapitalistilla osanaan tietty tulon kiinteys, enemmän tai vähemmän riippumattomana pääoman suuresta riskistä. Aivan samalla tavoin Don Quijote lohdutti Sancho Panzaa, että vaikkakin tämä joutuu kestämään kaikki selkäsaunat, niin toisaalta tämän ei tarvitse olla urhea. Siis määrityksen, jonka taloustieteilijät liittävät työpalkkaan voiton vastakohtana, Bastiat muuttaa työpalkan määritykseksi, jonka se saisi vastakohtana työn varhaisemmille muodoille, ja pitää työpalkkaa edistysaskelena verrattuna palkkion maksamiseen työlle näissä varhaisemmissa suhteissa. Siis olemassa olevaan suhteeseen sujuttautuneen latteuden, jolla suhteen toista puolta on lohduteltu ja lepytelty toista kohtaan, on herra Bastiat irrottanut kyseisestä suhteesta ja tehnyt suhteen historiallisen synnyn perustaksi.

Taloustieteilijät sanovat, että työpalkan suhteessa voittoon, palkkatyön suhteessa pääomaan työpalkka saa osakseen kiinteyden edun.

Herra Bastiat sanoo, että kiinteys, ts. yksi työpalkan ja voiton suhteen puolista, on työpalkkajärjestelmän historiallisen synnyn perusta (eli työpalkka ei asetu voiton, vaan työn varhaisempien palkitsemismuotojen vastakohdaksi), siis myös voiton, ts. koko suhteen historiallinen perusta. Siten työpalkan ja voiton suhteen toista puolta koskeva latteus muuttuu Bastiatilla vaivihkaa koko suhteen historialliseksi perustaksi. Näin käy, koska hänen ajatuksensa ovat jatkuvasti kiinni sosialismissa, jonka hän sitten kuvittelee olleen kaikkialla yhteenliittymisen ensimmäisenä muotona. Tässä on esimerkki siitä, miten tärkeän muodon Bastiatin käsissä saavat sellaiset apologeettiset latteudet, jotka taloustieteilijöiden esityksissä ovat tavallisesti toisarvoisia.

[III–7] On palattava takaisin taloustieteilijöihin. Mistä työpalkan sanottu kiinteys muodostuu? Onko palkka muuttumattoman kiinteä? Se olisi täysin ristiriidassa kysynnän ja tarjonnan lain, palkan määrityksen perustan kanssa. Yksikään taloustieteilijä ei kiellä palkan heilahteluja, nousua ja laskua. Vai olisiko palkka riippumaton kriiseistä? Vai koneista, jotka tekevät palkkatyön tarpeettomaksi? Vai työnjakotoimista, joilla palkkatyötä siirrellään paikasta toiseen? Kaikki tällaiset väitteet ovat vääräoppisia, eikä niitä siksi esitetä.

Tässä tarkoitetaan, että tietyllä keskitasolla työpalkka on jonkinlaisen keskimääräisluvun suuruinen, ts. lähenee Bastiatin niin paljon vihaamaa minimipalkkaa koko työväenluokan osalta, ja että tietty työn keskimääräinen keskeytymättömyys on vallalla, niin että esimerkiksi palkka voi juosta edelleen, jopa niissäkin tapauksissa, joissa voitto pienenee tai loppuu tilapäisesti kokonaan. Tämä merkitsee vain sitä, että jos palkkatyö edellytetään työn vallitsevaksi muodoksi, tuotannon perustaksi, niin työväenluokka on olemassa palkan varassa, ja yksittäisellä työläisellä on keskimääräisesti se kiinteä asema, että hän työskentelee palkan vuoksi. Se merkitsee toisin sanoen tautologiaa. Siellä missä pääoma ja palkkatyö muodostavat hallitsevan tuotantosuhteen, siellä on olemassa palkkatyön keskimääräinen keskeytymättömyys, ja sikäli on työläiselle olemassa palkan kiinteys. Siellä missä palkkatyö on olemassa, se on olemassa. Ja tätä Bastiat pitää palkkatyön kaiken korvaavana ominaisuutena.

Edelleen kun sanotaan, että yhteiskuntatilassa, jolle on ominaista kehittynyt pääoma, yhteiskunnallinen tuotanto on kokonaisuudessaan säännöllisempi, jatkuvampi, kaikinpuolisempi, siis myös tässä tuotannossa toimivien elementtien tulo on »kiinteämpi» kuin siellä missä pääoma, ts. tuotanto, ei ole vielä kehittynyt sanotulle asteelle — niin tämä on toinen tautologia, joka on annettu pääoman ja pääomalle perustuvan tuotannon käsitteen myötä. Toisin sanoen kukapa kieltää, että palkkatyön yleinen olemassaolo edellyttää tuotantovoimien korkeampaa kehitystä kuin palkkatyötä edeltävissä kehitysasteissa? Entä miten sosialistien päähän pälkähtäisi esittää korkeampia vaatimuksia elleivät he ensin edellyttäisi, että palkkatyön synnyttämien yhteiskunnallisten tuotantovoimien sanottu korkeampi kehitys on tapahtunut? Mainittu kehitys on päinvastoin edellytyksenä heidän vaatimuksilleen.

Huomautus. Ensimmäinen muoto, missä työpalkka tuli yleisesti esiin, oli sotaväen palkka, joka ilmenee kansallisarmeijoiden ja kansalaismiliisien ollessa häviämässä. Sotilaan palkkaa maksettiin ensin kansalaisille. Pian sen jälkeen kansalaisten tilalle astuu palkkasotilaita, jotka ovat lakanneet olemasta kansalaisia.

2) (Tätä pötyä on mahdotonta seurata pitemmälle. Siksi jätämme herra Bastiatin.) [III—7]

Kirjoitettu heinäkuussa 1837
Julkaistu ensi kerran aikakauslehdessä
Die Neue Zeit. Bd. 2, n:o 27, 1903–1904.

 


Viitteet:

[1] Vulgaarisia taloustieteilijöitä Bastiatia ja Careya luonnehtivan esseensä hahmotelman Marx kirjoitti heinäkuussa 1857. Tämän aikamäärän hän merkitsi vihkon kanteen. Esseen hahmotelma sisältyy vihkon seitsemälle alkusivulle. Kahdeksannelta sivulta alkaen on vuosien 1857–1858 peruskäsikirjoituksen toisen vihkon tekstin jatkoa. Sen otsikkona on Poliittisen taloustieteen arvostelua (ks. I osan s. 225). Tämän toisen vihkon jatkon Marx merkitsi »III vihko» ja päiväsi »29., 30. marraskuuta ja joulukuu 1857».
Koska käsikirjoituksessa hahmotelman otsikkona on Bastiatin kirjan nimi, voidaan päätellä Marxin aikoneen kirjoittaa laajan kirja-arvostelun, mutta sitten huomanneen, ettei kirja ansaitse yksityiskohtaisempaa tarkastelua, ja siksi luopuneen aikeestaan ja jättäneen esseen keskeneräiseksi.
Marxin hahmotelma on kuitenkin kirja-arvostelua syvempi. Sen alkusanoissa Marx kaavailee aikansa porvarillisen poliittisen taloustieteen tilaa. Ensi kertaa siinä hän rajaa klassisen taloustieteen, jonka panivat alulle 1600-luvun lopulla toimineet Petty ja Boisguillebert ja jonka veivät päätökseen 1800-luvun ensimmäisellä kolmanneksella Ricardon ja Sismondin tutkielmat. Myöhempiä porvarillisia taloustieteilijöitä Marx luonnehti joko klassikoiden epigoneiksi tai taantumuksellisiksi arvostelijoiksi. Ranskalaisen taloustieteilijän Bastiatin ja amerikkalaisen taloustieteilijän Careyn kirjoitukset olivat näytteitä klassikkoihin ja ennen muuta Ricardoon kohdistetusta taantumuksellisesta arvostelusta.
Otsikko Bastiat ja Carey esiintyy Marxin omien vihkojensa referaatissa. Toim.

[2] Mill, Principles of Political Economy with some of their Applications to Social Philosophy, 2 nidosta, Lontoo 1848. Toim.

[3] Tooke, A History of Prices, and of the State of the Circulation, nidokset I–VI. Lontoo 1838–1857. Toim.

[4] Kyse on Bastiatin kirjan Harmonies Économiques 2. painoksen XIV luvusta (siinä on kaikkiaan 25 lukua).
Hahmotelman tämä jakso alkaa käsikirjoituksen 5. sivulta. Neljännen sivun Marx täytti vain puoleen, mikä antaa aihetta olettaa, että Bastiatin ja Careyn asenteita yleisesti luonnehtivien Alkusanojen (s. 1–3) jälkeen hän oli aikonut arvostella perinpohjaisemmin Bastiatin kirjan kolmeatoista alkulukua. Mutta kirja-arvostelun asemesta Marx rajoittui muutamiin kriittisiin huomautuksiin XIV luvun pääkohdista. Toim.

[5] Bastiatin mukaan »työläisten eläkekassat» tuli muodostaa itse työläisten tekemisiä poistoista, sillä vain tällä ehdolla ne pystyvät olemaan tarvittavan »vakaita» (Harmonies économiques, s. 395). Toim.

[6] Marx tarkoittaa Proudhonin niitä filosofisia ja historiallisia rakennelmia, jotka hän esitti kirjassaan Système des contradictions économiques, ou Philosophie de la misère. Marx eritteli ja pilkkasi niitä vuonna 1847 Filosofian kurjuudessa (Marx–Engels, Valitut teokset, 6 osaa, 2. osa, s. 149–279 ja eritoten s. 153–157, 210–215). Toim.

[7] »Le Charivari» oli ranskalainen suuntaukseltaan porvarillis-tasavaltainen satiirinen sanomalehti, joka ilmestyi Pariisissa vuodesta 1832. Heinäkuun monarkian kaudella se hyökkäili purevasti hallitusta vastaan. Vuonna 1848 lehti siirtyi vastavallankumouksen käsiin. Toim.

[8] Korkeimmaksi olioksi (être suprême) Voltaire sanoi jumalaa, jonka hän vastapainoksi ns. positiivisille uskonnoille kuvasi persoonattomaksi järkeväksi alkuperusteeksi, joka on muka luonut maailman, säätänyt sen lait ja antanut sille alkusysäyksen, mutta sen jälkeen lakannut puuttumasta lainkaan tapahtumien luonnolliseen kulkuun. Toim.