Karl Marx

Marx Ferdinand Lassallelle

1859


Kirjoitettu: 4. helmikuuta 1859
Suomennos: © Timo Koste, Vesa Oittinen
Lähde: Marx–Engels. Kirjeitä, s. 111–112. Kustannusliike Edistys, Moskova (1976).
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine


 

Berliiniin

Lontoo, 4. helmikuuta 1850

Hyvä Lassalle!

Herra Dunckerilta ei ole vielä saapunut mitään vastaanottoilmoitusta enkä siis tiedä, onko käsikirjoitus[1] jo jättänyt viranomaisten kädet. Oheisesta paperista näet, että se lähti Lontoosta 26. tammikuuta.

Mitä sotaan tulee, niin täällä on se yleinen käsitys, että sota Italiassa on vääjäämätön.[2] Varmaa on ainakin, että herra Emmanuel[3] on vakavissaan ja herra Bonaparte oli vakavissaan. Viimeiksi mainittua ohjaa: ensinnäkin italialaisen tikarin pelko. Sitten Orsinin kuoleman hän on jatkuvasti juonitellut salassa karbonarien kanssa, ja Plon-Plon, »Clotilden» mies, leikki välittäjää.[4] Toiseksi mitä tukalin finanssiahdinko: on itse asiassa mahdotonta enää ruokkia Ranskan armeijaa »rauhan aikana», ja Lombardia on makea pala. Sen lisäksi sodan myötä tulisivat myös »sotalainat» jälleen mahdollisiksi. Kaikki muut lainat ovat »mahdottomia». Kolmanneksi viimeisen kahden vuoden aikana Bonaparte on päivittäin yhä enemmän menettänyt mainettaan kaikkien Ranskan puolueiden silmissä, ja hänen diplomaattiset neuvottelunsa olivat samaten joukko epäonnistumisia. Jonkin siis täytyy tapahtua maineen palauttamiseksi. Maaseudulla on paljon napinaa perikatoon vievien alhaisten viljanhintojen vuoksi, ja herra Bonaparte on turhaan yrittänyt viljamakasiinidekreeteillään nostaa vehnän hintaa keinotekoisesti ylemmäs.[5] Neljänneksi Venäjä töniskelee Tuileries'in nousukasta. Böömin, Määrin, Galitsian, Etelä-, Pohjois- ja Itä-Unkarin, Illyrian jne. panslavistisen liikkeen ja Italian sodan avulla Venäjä kykenisi miltei varmasti murtamaan sen vastarinnan, jota Itävalta vielä harjoittaa sitä vastaan. (Venäjä odottaa kauhulla sisäistä agraarivallankumousta ja ulkoinen sota olisi ehkä tervetullut hallitukselle ukkosenjohdattimena, puhumattakaan kaikista diplomaattisista päämääristä). Viidenneksi herra Plon-Plon, Westfalenin entisen kuninkaan[6] poika ja hänen klikkinsä (etunenässä Girardin ja hyvin kirjava sakki unkarilaisia, puolalaisia, italialaisia valevallankumouksellisia) tekevät kaikkensa ajaakseen asian ratkaisuunsa. Kuudenneksi sota Italiassa Itävaltaa vastaan on ainoa sota, jossa Englanti, joka ei voi suoraan esiintyä paavin jne. puolesta ja niin sanottua vapautta vastaan, tulee pysymään puolueettomana, ainakin alussa. Venäjä pitäisi Preussin kurissa jos viimeiksi mainitulla, mitä en usko, olisi halua sotkeutua mukaan jo taistelun alussa.

Toisaalta on aivan varmaa, että herra Louis Bonapartella on pirunmoinen todella vakavan sodan pelko. 1. Mies on aina täynnä epäilyksiä ja, kuten kaikki pelurit, ei mitenkään päättäväinen. Hän on aina ryöminyt Rubikonille asti, mutta hänen takanaan olleiden ihmisten on jatkuvasti täytynyt viskata hänet sinne. Boulogne'ssa, Strassburgissa, joulukuussa 1851[7] hänet aina pakotettiin suhtautumaan suunnitelmiinsa vakavasti. 2. Se äärimmäinen kylmäkiskoisuus, jolla hänen suunnitelmansa vastaanotettiin Ranskassa, ei luonnollisestikaan ole rohkaisevaa. Kansanjoukot ovat suunnitelmaa kohtaan välinpitämättömiä. Sitä vastaan ovat suoraan ja vakavasti osoittaneet mieltään: suurfinanssi-, teollisuus- ja kauppamiehet; pappispuolue; lopuksi korkea kenraalisto (esim. Pélissier ja Canrobert). Todellakin sotilaalliset näköalat eivät ole loistavia, vaikka ottaisikin täydestä »Constitutionnelin»[8] kerskailut. Jos Ranska kerää kokoon kaiken kaikkiaan 700 000 miestä, niin korkeimman arvion mukaan niistä on palvelukelpoisia 580 000. Algeriaa varten menee tästä 50 000; santarmeja jne. 49 000; Ranskan kaupunkien ja linnoitusten valvontaa varten (Pariisi ym.) 100 000 (minimi); vähintään 181 000 tarvitaan valvonta-armeijaa varten Sveitsin, Saksan ja Belgian rajoille. Jää 200 000, ja vaikka lisäisitkin siihen pienen Piemonten armeijan, tämä ei ole mitenkään suunnaton voima Itävaltaa vastaan, jolla on lujat asemat Minciossa ja Adigossa.

Joka tapauksessa, jos nyt herra Bonaparte perääntyy, menettää hän kasvonsa Ranskan armeijan joukkojen edessä, ja tämä näkökohta ehkä lopulta saa hänet sittenkin lähtemään liikkeelle.

Näytät uskovan, että sellaisen sodan sattuessa Unkari nousee kapinaan. Epäilen sitä kovasti. Itävalta tulee luonnollisesti asettamaan valvontajoukon Venäjää vastaan Galitsian–Unkarin rajalle ja se pitää samalla Unkarin kurissa. Unkarilaiset rykmentit (mikäli niitä ei ole siroteltu, kuten suurimmaksi osaksi on tapahtunut, vihollistensa tsekkien, serbien, sloveenien ym. keskuuteen) tullaan sijoittamaan saksalaisiin maakuntiin.

Sota johtaisi luonnollisesti vakaviin ja loppujen lopuksi vallankumouksellisiin tuloksiin. Mutta aluksi se tukee bonapartismia Ranskassa, painaa Englannin ja Venäjän sisäisen liikkeen alas, herättää Saksassa henkiin mitä pikkumaisimmat kansalliset intohimot jne. ja tulee siis, minun mielestäni, vaikuttamaan ensinnäkin kaikinpuolisen vastavallankumouksellisesti...

 


Viitteet:

[1] Ks. Karl Marx. »Poliittisen taloustieteen arvostelua». Toim.

[2] Viittaus tuolloin kypsymässä olevaan Ranskan ja Sardinian kuningaskunnan (Piemonten) yhtäältä, Itävallan toisaalta väliseen sotaan. Toim.

[3] — Victor Emmanuel II. Toim.

[4] Marxin ja Engelsin artikkelissa »Valuuttapaniikki Euroopassa» kerrotaan Louis-Napoleonin italialaisten karbonarien koston pelosta; nämä olivat vannoneet valallisesti tappavansa hänet sen jälkeen kuin Louis-Napoleonin henkeä uhannut Orsini oli teloitettu. Tässä artikkelissa, samoin kuin Marxin artikkelissa »Louis-Napoleonin asema» sekä Engelsin artikkelissa »Ranskan armeija», valaistaan monia tässä kirjeessä kosketeltuja asioita. Toim.

[5] Louis-Napoleonin dekreeteistä, joiden tarkoituksena oli säännöstellä viljan hintaa ja perustaa tämän vuoksi yhteiskunnallisia viljansäilytysvarastoja, ks. Marxin artikkelia »Viljanhinnan säännöstelysuunnitelma Ranskassa». Toim.

[6] — Jérôme Bonaparten. Toim.

[7] Kyseessä ovat Louis-Bonaparten pyrkimykset toteuttaa bonapartistinen kaappaus Strassburgissa (30. lokakuuta 1836) ja Boulogne'ssa (6. elokuuta 1840) sekä vallankaappaus Pariisissa 2. joulukuuta 1851, mikä johti bonapartistisen diktatuurin pystyttämiseen Ranskassa. Toim.

[8] Viittaus ranskalaisen lehtimiehen L. Bonifacen allekirjoittamaan artikkeliin »Le Constitutionnel» lehdessä 30. tammikuuta 1859, jossa sanottiin Ranskan pystyvän sodan syttyessä lähettämään rajojensa ulkopuolelle 500 000 miehen armeijan. 31. tammikuuta Engels kirjoitti »New York Daily Tribune» -lehdelle artikkelin »Ranskan armeija», jossa hän suoritti omat laskelmansa ja osoitti, että sodan syttyessä Ranska kykenisi lähettämään Italiaan Itävallan-vastaisiin sotatoimiin vain 200 000 miehen suuruisen armeijan. Engelsin artikkelissa osoitettiin nojautumalla tiedonantoon Pariisista, että »Constitutionnel»-lehden ilmoitus sekä luvut joille se perustui, olivat peräisin Louis-Napoleonilta. Toim.