Karl Marx

Poliittisen taloustieteen arvostelua

1859


Toinen luku.

Raha eli yksinkertainen kiertokulku.

Kun parlamentissa käytiin keskustelua Sir Robert Peelin pankkilaeista vuosilta 1844 ja 1845,[1] Gladstone huomautti, ettei edes rakkauskaan ole tehnyt niin monesta narria kuin pohdinta rahan olemuksesta. Hän puhui briteistä briteille. Sen sijaan hollantilaisilla on — Pettyn epäilyksistä huolimatta — aina ollut »taivaallista älyä» keinotellessaan rahalla, eivätkä he ole milloinkaan menettäneet älyään pohdiskellessaan rahaa.

Rahan erittelyn päävaikeus voitetaan niin pian kuin käsitetään, että raha saa alkunsa itse tavarasta. Kun tämä edellytys täytetään, on kysymys enää vain siitä, että rahan omalaatuiset muodonmääritykset ymmärretään puhtaina. Tätä vaikeuttaa jossain määrin se, että kaikki porvarilliset suhteet ovat kullattuja tai hopeoituja, että ne ilmenevät rahasuhteina. Näin ollen rahamuodolla näyttää olevan loputtoman moninainen sisältö, joka sille itselleen on kuitenkin vieras.

Seuraavassa tutkimuksessa on pitäydyttävä siihen, että se käsittelee vain niitä rahan muotoja, jotka syntyvät välittömästi tavaroiden vaihdosta. Sen sijaan siinä ei käsitellä tuotantoprosessin korkeampaan vaiheeseen kuuluvia rahan muotoja, esimerkiksi luottorahaa. Yksinkertaistuksen vuoksi rahatavaraksi edellytetään kaikkialla kulta.

 

1. Arvojen mitta

Kiertokulun ensimmäinen prosessi on niin sanoakseni teoreettinen, todellista kiertokulkua valmisteleva prosessi. Ne tavarat, jotka ovat olemassa käyttöarvona, luovat itselleen ensiksi sen muodon, missä ne ajatuksellisesti ilmenevät toisilleen vaihtoarvona, tiettynä eränä esineellistynyttä yleistä työaikaa. Kuten näimme, tämän prosessin ensimmäisenä välttämättömänä vaiheena on, että tavarat erottavat joukostaan jonkin erityisen tavaran, vaikkapa kullan yleisen työajan välittömäksi aineellistumaksi eli yleiseksi vastikkeeksi. Palatkaamme hetkeksi takaisin siihen muotoon, missä tavarat muuttavat kullan rahaksi.

1 tonni rautaa = 2 unssia kultaa,
1 quarter vehnää = 1 unssi kultaa,
1 sentneri mokkakahvia = ¼ unssia kultaa,
1 sentneri potaskaa = ½ unssia kultaa,
1 tonni bresiljapuuta = 1 ½ unssia kultaa,
Y tavara = X unssia kultaa.

Tässä yhtälösarjassa rauta, vehnä, kahvi, potaska jne. ilmenevät toisilleen yhdenmukaisen työn aineellistumatta, nimittäin kullassa aineellistuvan työn, missä näiden tavaroiden eri käyttöarvoissa esitettyjen todellisten töiden kaikki erikoisuus on täysin hävinnyt. Arvoina tavarat ovat täysin identtiset, saman työn aineellistumaa tai työn samaa aineellistumaa, kultaa. Saman työn yhdenmukaisena aineellistumatta niillä on vain yksi ero, määrällinen eli ne ilmenevät erilaisina arvonsuuruuksina, koska niiden käyttöarvoihin sisältyy erisuuri työaika. Näinä yksittäisinä tavaroina ne suhtautuvat samalla toisiinsa yleisen työajan esineellistymänä suhtautumalla itse yleiseen työaikaan muista erottuneena tavarana, kultana. Sama prosessin luonteinen suhde, jonka välityksellä tavarat esiintyvät toisilleen vaihtoarvoina, esittää kultaan sisältyvän työajan yleisenä työaikana, mistä määrätty erä saa ilmauksensa erisuurina erinä rautaa, vehnää, kahvia jne., lyhyesti sanottuna kaikkien tavaroiden käyttöarvoissa eli kehittyy välittömästi tavaravastikkeiden loputtomaksi sarjaksi. Samalla kun tavarat ilmaisevat kauttaaltaan vaihtoarvonsa kullassa, ilmaisee kulta välittömästi vaihtoarvonsa kaikissa tavaroissa. Samalla kun tavarat antavat itselleen toisiaan varten vaihtoarvon muodon, ne antavat kullalle yleisen vastikkeen eli rahan muodon.

Koska kaikki tavarat mittaavat vaihtoarvonsa kullassa, siinä suhteessa, missä tietty paljous kultaa ja tietty paljous tavaraa sisältävät yhtä paljon työaikaa, tulee kullasta arvojen mitta. Ja kullasta tekee yleisen vastikkeen eli rahan ensi sijassa vain tämä määräytyminen arvojen mitaksi, jona sen oma arvo saa mitakseen välittömästi tavaravastikkeiden koko joukon. Toisaalta kaikkien tavaroiden vaihtoarvo ilmaisee nyt itsensä kullassa. Tässä ilmauksessa on erotettava laadullinen ja määrällinen momentti. Tavaran vaihtoarvo on olemassa saman yhdenmukaisen työajan aineellistumana; tavaran arvonsuuruus on esitetty tyhjentävästi, sillä siinä suhteessa, missä tavarat on asetettu yhtäläisiksi kullan kanssa, ne on asetettu keskenäänkin yhtäläisiksi. Yhtäältä tulee ilmaistuksi tavaroihin sisältyvän työajan yleinen luonne, toisaalta työajan määrä kultavastikkeessaan. Tavaroiden vaihtoarvo, ilmaistuna näin erityisessä tavarassa esitettynä yleisenä vastikkeisuutena ja samalla tämän vastikkeisuuden asteena eli ilmaistuna tavaroiden yhtenä ainoana yhtälönä yhden erityistavaran kanssa, on hinta. Hinta on se muuttunut muoto, missä tavaroiden vaihtoarvo ilmenee kiertoprosessin sisällä.

Siis sillä samalla prosessilla, millä tavarat esittävät arvonsa kultahintoina, ne esittävät kullan arvojen mittana ja näin ollen rahana. Jos tavarat mittaisivat kauttaaltaan arvonsa hopeassa tai vehnässä tai kuparissa ja esittäisivät näin ollen hopea-, vehnä- tai kuparihintoja, hopeasta, vehnästä ja kuparista tulisi arvojen mitta ja siten yleinen vastike. Voidakseen esiintyä kiertokulussa hintoina, kierron tavaroiden edellytetään olevan vaihtoarvoja. Kullasta tulee arvojen mitta vain siksi, että kaikki tavarat mittaavat vaihtoarvonsa kullassa. Tämän prosessinluonteisen suhteen kaikenpuolisuus, mistä yksin johtuu kullan luonne mittana, edellyttää kuitenkin, että jokainen yksittäinen tavara mittaa itsensä kullassa suhteessa molempien sisältämään työaikaan, että siis tavaran ja kullan välisenä todellisena mittana on itse työ tai että välitön vaihtokauppa asettaa tavaran ja kullan keskenään vaihtoarvoina yhtäläisiksi. Yksinkertaisen kiertokulun alueella ei voida selvittää miten tämä yhtäläiseksi asettaminen käytännössä tapahtuu. Sen verran on kuitenkin selvää, että kultaa ja hopeaa tuottavissa maissa tietty työaika sisällyttää välittömästi itseensä tietyn erän kultaa ja hopeaa, kun taas kultaa ja hopeaa tuottamattomissa maissa päästään samaan tulokseen kiertotietä, vaihtamalla suoraan tai epäsuorasti maan tavaroita, ts. tietty annos kansallista keskimääräistyötä tiettyyn erään kaivoksia omistavien maiden kullaksi ja hopeaksi aineellistunutta työaikaa. Voidakseen palvella arvojen mittana kullan on mahdollisuuden mukaan oltava vaihteleva arvo, koska se voi vain työajan aineellistumana tulla muiden tavaroiden vastikkeeksi, mutta sama työaika toteutuu reaalisen työn tuotantovoimien vaihtuessa samojen käyttöarvojen erisuurina volyymeina. Samoin kuin ilmaistaessa jokaisen tavaran vaihtoarvoa toisen tavaran käyttöarvona, edellytetään kaikkia tavaroita kullassa mitattaessakin vain, että kulta esittää tiettynä hetkenä työajan tiettyä erää. Kullan arvonvaihtelun kohdalla pätee aiemmin esitetty vaihtoarvojen laki. Jos tavaroiden vaihtoarvo pysyy muuttumattomana, on tavaroiden kultahintojen yleinen nousu mahdollinen vain, jos kullan vaihtoarvo alenee. Jos kullan vaihtoarvo pysyy muuttumattomana, on tavaroiden kultahintojen yleinen nousu mahdollinen vain silloin kun kaikkien tavaroiden vaihtoarvot nousevat. Asia on päinvastoin siinä tapauksessa, että tavaroiden hinnoissa tapahtuu yleinen lasku. Jos yhden kultaunssin arvo laskee tai nousee kullan tuottamisen vaatiman työajan vaihtelun seurauksena, niin laskee tai nousee yhtäläisesti kaikkien muiden tavaroiden suhteen, se siis esittää nyt kuten ennenkin kaikkien suhteen tietyn suuruista työaikaa. Samat vaihtoarvot tulevat nyt mitatuiksi entistä suuremmissa tai pienemmissä kultaerissä, mutta ne tulevat mitatuiksi suhteessa arvonsuuruuteensa, ja säilyttävät siis saman keskinäisen arvosuhteen. Suhde 2:4:8 pysyy samana kuin 1:2:4 tai 4:8:16. Se muuttunut kultamäärä, millä vaihtoarvot mitataan kullan arvon vaihtuessa, estää kullan toimimista arvojen mittana yhtä vähän kuin hopean 15 kertaa kultaa alhaisempi arvo estää syrjäyttämästä hopeaa tästä tehtävästä. Koska työaika on kullan ja tavaran välinen mitta ja koska kullasta tulee arvojen mitta vain sikäli kuin kaikki tavarat mitataan kullassa, on pelkkää kiertokulkuprosessin aiheuttamaa silmänlumetta, että raha muka tekisi tavarat yhteismitallisiksi.[2] Päinvastoin vain tavaroiden yhteismitallisuus esineellistyneenä työaikana tekee kullasta rahan.

Vaihtoarvojen asu on se reaalinen asu, missä tavarat astuvat vaihtoprosessiin. Vasta tavaroiden luovuttamisen pitää tehdä tavaroista todellisen yleisen vastikkeen. Tavaroiden hintamääritys on tavaroiden vain ajatuksellista muuttumista yleiseksi vastikkeeksi, asettumista yhtäläiseksi kullan kanssa, mikä jää vielä realisoitavaksi. Mutta koska tavarat ovat hinnoissaan muuttuneet vain ajatuksellisesti kullaksi tai vain kuvitelluksi kullaksi eikä tavaroiden rahana oleminen ole vielä todella eronnut niiden reaalisesta olemisesta, on kulta muuttunut vasta ajatukselliseksi rahaksi, vasta arvojen mitaksi, ja tietyt kultaerät toimivat tosiasiassa vasta vain niminä työajan tietyille erille. Se muodonmääritys, minkä mukaisena kulta kiteytyy rahaksi, riippuu joka kerta siitä määrätystä tavasta, millä tavarat esittävät toisilleen oman vaihtoarvonsa.

Tavarat astuvat nyt toisiaan vastaan olemassaololtaan kaksinkertaisina, todellisuudessa käyttöarvoina, ajatuksellisesti vaihtoarvoina. Ne ilmaisevat nyt toisilleen sisältämänsä työn kaksoismuodon sillä tavalla, että erityinen reaalinen työ on todella olemassa tavaran käyttöarvona, kun taas yleinen abstraktinen työaika saa tavaran hinnassa kuvitellun olemisen, missä tavarat ovat saman arvosubstanssin yhdenmukaista ja vain määrällisesti erilaista aineellistumaa.

Vaihtoarvon ja hinnan ero ilmenee yhtäältä vain nimellisenä, ja Adam Smith sanookin, että työ on tavaroiden reaalihinta ja raha niiden nimellishinta. Sen sijaan että 1 quarter vehnää mitattaisiin 30 työpäivällä, se mitataankin nyt 1 kultaunssilla kun yksi unssi kultaa on 30 työpäivän tuote. Toisaalta ero on niin vähän pelkkä nimellisero, että kaikki tavaraa todellisessa kiertokulkuprosessissa uhkaavat rajuilmat ovat päinvastoin keskittyneet tähän eroon. Vehnäquarteriin sisältyy 30 työpäivää eikä eroa ole tästä syystä esitettävä vasta työajassa. Mutta kulta on vehnästä eroava tavara ja vain kiertokulussa voi osoittautua, tuleeko vehnäquarter todella kultaunssiksi, kuten vehnäquarterin hinnassa ennakoidaan. Tämä riippuu siitä, osoittautuuko vehnäquarter käyttöarvoksi vai ei, osoittautuuko vehnäquarteriin sisältyvä työajan erä siksi työajan eräksi, jonka yhteiskunta välttämättä tarvitsee yhden vehnäquarterin tuottamiseen. Tavara sellaisenaan on vaihtoarvo ja sillä on hinta. Tämän vaihtoarvon ja hinnan eron kohdalla ilmenee se, että tavaraan sisältyvän erityisen yksilöllisen työn täytyy vasta luovutusprosessin välityksellä esiintyä vastakohtanaan, epäyksilöllisenä, abstraktisen yleisenä ja vain tässä muodossa yhteiskunnallisena työnä, ts. rahana. Näyttää sattumanvaraiselta, kykeneekö erityinen yksilöllinen työ esiintymään sellaisena vai ei. Vaikka tavaran vaihtoarvo näin ollen saa hinnassa vaihtoarvosta vain ajatuksellisesti eroavan olemassaolon ja tavaraan sisältyvän työn kaksinainen oleminen on olemassa vasta vain erilaisina ilmaisutapoina, ja tästä johtuen toisaalta yleisen työajan aineellistuma, kulta asettuu todellista tavaraa vastaan vasta vain kuviteltuna arvonmittana, sisältyy vaihtoarvon olemiseen hintana tai kullan olemiseen arvonmittana välttämättömyys luovuttaa tavara kilisevää kultaa vastaan sekä mahdollisuus olla luovuttamatta tavaraa. Lyhyesti sanottuna mainittuun kahteen olemiseen sisältyy piilevänä koko se ristiriita, mikä johtuu siitä että tuote on tavara eli että yksityishenkilön erityisen työn täytyy yhteiskunnallista vaikutusta saadakseen esiintyä välittömänä vastakohtanaan, abstraktisena yleisenä työnä. Näin ollen utopistit, jotka tahtovat säilyttää tavaran tahtomatta rahaa, tahtovat yksityiselle vaihdolle perustuvan tuotannon tahtomatta tämän tuotannon välttämättömiä ehtoja, ovat johdonmukaisia kun eivät »hävitä» rahaa vasta sen kosketeltavassa muodossa, vaan jo kaasumaisessa ja houremaisessa arvojen mitan muodossa. Näkymättömässä arvojen mitassa väijyy kova raha.

Kun on olemassa se prosessi, jolla kulta on tullut arvojen mitaksi ja vaihtoarvo hinnaksi, ovat kaikki tavarat hinnoissaan vasta vain erisuuruisia kuviteltuja kultaeriä. Tällaisina saman esineen, kullan erilaisina erinä ne asettuvat keskenään yhtäläisiksi, vertautuvat toisiinsa ja mittautuvat toinen toisillaan ja näin syntyy tekninen välttämättömyys suhteuttaa ne tiettyyn kultaerään mittayksikkönä. Tämä mittayksikkö kehittyy edelleen mitta-asteikoksi siten, että se jakautuu tasajakoisiin osiin ja ne puolestaan jakautuvat jälleen tasajakoisiin osiin.[3] Mutta kultaerät sellaisinaan mitataan painon mukaan. Mitta-asteikko on siis jo valmiina metallien yleisissä painomitoissa, jotka näin ollen myös alunperin toimivat kaikessa metallikierrossa hintojen mitta-asteikkona. Koska tavarat eivät enää suhteudu toisiinsa työajalla mitattavina vaihtoarvoina, vaan kullassa mitattuina samannimisinä suureina, muuttuu kulta arvojen mitasta hintojen mitta-asteikoksi. Tavaroiden hintojen vertautuminen toisiinsa erilaisina kultaerinä kiteytyy näin niiksi kuvioinneiksi, jotka vastaavat ajateltua kultaerää ja esittävät tätä kultaerää tasajakoisten osien mitta-asteikkona. Kullalla on arvojen mittana ja hintojen mitta-asteikkona aivan erilaiset muodonmääritykset ja näiden kahden sekoittaminen toisiinsa on johtanut mitä mielettömimpiin teorioihin. Kulta on arvojen mitta esineellistyneenä työaikana ja hintojen mitta-asteikko tiettynä metallipainona. Kulta tulee arvojen mitaksi kun se suhteutetaan vaihtoarvona tavaroihin, jotka ovat vaihtoarvon ominaisuudessa. Hintojen mitta-asteikon kohdalla tietty kultaerä toimii muiden kultaerien yksikkönä. Kulta on arvonmitta siksi, että sen arvo on muuttuva ja hintojen mitta-asteikko siksi, että kulta määrätään muuttumattomaksi painoyksiköksi. Tässä, kuten kaikissa samannimisten suureiden mitanmäärityksissä tulee mittasuhteiden kiinteys ja pysyvyys ratkaisevaksi. Välttämättömyys määrätä jokin kultaerä mittayksiköksi ja tasajakoiset osat tämän yksikön alayksiköiksi on synnyttänyt sen käsityksen, että muka tietty, arvoltaan luonnollisesti muuttuva kultaerä asetettaisiin kiinteään arvosuhteeseen tavaroiden vaihtoarvoihin. Tällöin vain jää huomaamatta, että tavaroiden vaihtoarvot on muutettu hinnoiksi, kultaeriksi ennen kuin kulta on kehittynyt hintojen mitta-asteikoksi. Miten tahansa kullan arvo sitten vaihteleekin, eri kultaerillä on aina sama arvosuhde toisiinsa. Jos kullan arvo laskisi 1000 %, olisi 12 kultaunssilla nyt kuten ennenkin 12 kertaa suurempi arvo kuin yhdellä kultaunssilla, ja hintojen kohdalla on kysymys vain eri kultaerien keskinäisistä suhteista. Koska toisaalta kultaunssi ei arvonsa alentuessa tai noustessa suinkaan muutu painoltaan, muuttuu unssin tasajakoisten osien paino yhtä vähän, ja niin kulta toimii hintojen kiinteänä mitta-asteikkona aina samoin, muuttuipa kullan arvo miten tahansa.[4]

Historiallinen prosessi, jonka selvitämme jäljempänä metallikierron luonteen pohjalta, aiheutti, että jalometallien toimiessa hintojen mitta-asteikkona niiden alituisesti vaihtelevalla ja vähenevällä painolla säilytettiin sama painonimi. Niinpä Englannin punta merkitsee alle kolmannesta sen alkuperäisestä painosta, unionia[5] edeltänyt Skotlannin punta enää vain 1/36, Ranskan livre 1/74, Espanjan maravedi alle 1/1000 ja Portugalin rei vielä pienempää osaa. Näin metallipainojen rahanimet eroavat historiallisesti yleisistä painonimistään.[6] Koska mittayksikön, sen tasajakoisten osien ja näiden nimien määritys yhtäältä on puhtaasti sopimuksenvarainen, mutta toisaalta sillä on kiertokulun ulkopuolella oltava yleisyyden ja välttämättömyyden luonne, täytyisi tästä määrityksestä tulla lakisääteinen. Puhtaasti muodollinen toimitus lankesi siis hallitusten osalle.[7] Se tietty metalli, joka toimi rahan materiaalina, oli yhteiskunnallisesti annettu. Hintojen lakisääteinen mitta-asteikko on eri maissa luonnollisestikin erilainen. Esimerkiksi Englannissa metallipainona käytetty unssi jaetaan troy-järjestelmän mukaan pennyweightiin, grainiin ja caratiin, mutta rahan mittayksikkönä käytetty kultaunssi jaetaan 3 7/8 sovereigniin, sovereign jaetaan 20 šillinkiin ja šillinki 12 pennyyn. Näin 100 naulaa 22 karaatin kultaa (1200 unssia) on yhtä kuin 4672 sovereignia ja 10 šillinkiä. Mutta maailmanmarkkinoilla, missä maiden väliset rajat häviävät, nämä rahamittojen kansallisluonteetkin häviävät jälleen ja antavat tilaa metallien yleisille painomitoille.

Tavaran hinta eli se kultaerä, miksi tavara on ajatuksellisesti muuttunut, on nyt siis ilmaistu kultamitta-asteikon rahanimillä. Sen sijaan että vehnäquarterin sanottaisiin olevan yhtä kuin yksi unssi kultaa, Englannissa sen sanottaisiin olevan yhtä kuin 3 puntaa 17 šillinkiä 10 ½ pennyä. Näin kaikki hinnat ilmaistaan samannimisinä. Se erikoislaatuinen muoto, jonka tavarat antavat vaihtoarvolleen, on muuttunut rahanimiksi, ja niissä tavarat sanovat toisilleen minkä arvoisia ne ovat. Rahasta puolestaan tulee laskuraha.[8]

Tavaran muuttuminen taskurahaksi päässä, paperilla, kielessä tapahtuu aina silloin kun jokin rikkauden laji määritetään vaihtoarvon kannalta.[9] Tätä muuttumista varten tarvitaan kultamateriaalia, mutta vain kuviteltua. Yhtään atomia todellista kultaa ei käytetä kun 1000 puuvillapaalin arvo mitataan tietyllä kultaunssien määrällä ja tämä unssien määrä puolestaan taas ilmaistaan unssin laskunimillä, sterlinkipuntina, šillinkeinä ja pennyinä. Niinpä ei yhtään kultaunssia ollut kierrossa Skotlannissa ennen Sir Robert Peelen vuoden 1845 pankkilakia, vaikkakin kultaunssi toimi lakisääteisenä hintojen mittana, tarkemmin (sanottuna) ilmaistuna englantilaisen laskenta-asteikon mukaan 3 puntana 17 šillinkiä 10 ½ pennynä. Hopea toimii samoin hintojen mittana Siperian ja Kiinan välisessä tavarainvaihdossa, vaikkakin kaupankäynti on tosiasiassa pelkkää vaihtokauppaa. Kullalle laskurahana on näin ollen myös yhdentekevää, leimataanko joko sen oma mittayksikkö tai tämän osat todella rahaksi vai ei. Englannissa Vilhelm Valloittajan aikana olivat 1 sterlinkipunta, silloin 1 naula puhdasta hopeaa sekä šillinki, 1/20 naulaa, vain laskurahoja, kun taas penny, 1/240 naulaa hopeaa, oli suurin hopeakolikko. Nykyisessä Englannissa ei päinvastoin ole olemassa mitään šillinkejä ja pennyjä, vaikka ne ovat kultaunssin tiettyjen osien lakisääteisiä laskunimiä. Ylipäätään voi raha laskurahana olla olemassa vain ajatuksellisesti, kun taas todella olemassaoleva raha leimataan rahaksi kokonaan toisen mitta-asteikon mukaan. Niinpä Pohjois-Amerikan monien englantilaisten siirtokuntien kiertävä raha koostui pitkälle 1700-luvulle asti espanjalaisista ja portugalilaisista metallirahoista, kun taas laskuraha oli kaikkialla sama kuin Englannissa.[10]

Koska kulta hintojen mitta-asteikkona ilmaistaan samoilla laskunimillä kuin tavaroiden hinnat, esimerkiksi yksi kultaunssi samoin kuin yksi rautatonnikin ilmaistaan 3 puntana 17 šillinkinä 10 ½ pennynä, on näitä kullan laskunimiä sanottu sen metallirahanimiksi. Tämän vuoksi on syntynyt se merkillinen käsitys, että kulta muka mitattaisiin omalla materiaalillaan ja että se toisin kuin kaikki muut tavarat saisi valtiolta kiinteän hinnan. Laskunimien määräämistä tietyille kultapainoille erehdyttiin luulemaan näiden painojen arvon määräämiseksi.[12] Silloin kun kulta toimii hinnanmäärityksen elementtinä ja näin ollen taskurahana, siltä ei puutu vain kiinteä hinta, vaan ylipäätään jokainen hinta. Jotta tavaralla olisi hinta, ts. jotta tavara ilmaisisi itsensä yleisenä vastikkeena erityisessä tavarassa, täytyisi tämän toisen tavaran näytellä kiertokulkuprosessissa samaa muut poissulkevaa roolia kuin kulta näyttelee. Mutta kaksi tavaraa, jotka sulkevat kaikki muut tavarat pois, sulkevat pois toinen toisensa. Näin ollen siellä missä hopea ja kulta ovat rinnakkain lakisääteisenä rahana, ts. arvonmittana, on aina turhaan yritetty käsitellä niitä yhtenä ja samana materiana. Jos oletetaan, että sama työaika esineellistyy muuttumattomasti samassa hopean ja kullan määräsuhteessa, silloin itse asiassa oletetaan, että hopea ja kulta ovat samaa materiaa ja vähempiarvoinen metalli hopea on kullan muuttumaton murto-osa. Englannin rahajärjestelmän historiassa on ollut Edvard III:n hallitusajasta Yrjö II:n aikaan asti jatkuva sarja häiriöitä, jotka ovat johtuneet lailla määrätyn kullan ja hopean arvosuhteen sekä niiden todellisten arvonheilahdusten yhteentörmäyksistä. Milloin on kulta ollut yliarvostettua, milloin taas hopea. Aliarvostettu metalli vedettiin kiertokulusta, sulatettiin ja vietiin maasta.

Molempien metallien arvosuhdetta muutettiin sitten taas lakisääteisesti, mutta uusi nimellisarvo joutui pian todellisen arvosuhteen kanssa samaan ristiriitaan kuin vanhakin. Meidän aikanamme on sama ilmiö, hopean maastavienti ja sen korvaaminen kierrossa kullalla tullut ilmi mitä laajimmassa mittakaavassa Ranskassa. Se on ollut seurausta Intian ja Kiinan hopean kysynnästä, joka aiheutti sangen vähäisen ja tilapäisen alenemisen kullan arvossa. Vuosina 1855, 1856 ja 1857 ylitti Ranskaan tuodun kullan määrä maasta viedyn kullan määrän 41 580 000 punnalla, kun sitä vastoin maasta viedyn hopean määrä ylitti maahan tuodun hopean määrän 34 704 000 punnalla. Tosiasiassa Ranskan kaltaisissa maissa, missä molemmat metallit ovat lakisääteisiä arvonmittoja ja molemmat täytyy hyväksyä maksuksi, mutta kukin voi mielensä mukaan maksaa toisella tai toisella, arvossa kohoava metalli ylittää oman nimellisarvonsa (agio) ja mittaa jokaisen muun tavaran tavoin hintansa yliarvostetussa metallissa, ja jälkimmäinen puolestaan toimii yksin arvonmittana. Kaikkien tällä alalla saatujen historiallisten kokemusten tuloksena on yksinkertaisesti se, että siellä missä kaksi tavaraa on lailla säädetty arvonmitan tehtävään, todellisuudessa aina vain toinen niistä säilyttää paikkansa.[13]

 

B. TEORIOITA RAHAN MITTAYKSIKÖSTÄ

Se seikka, että tavarat ovat hinnoissa muuttuneet vain ajatuksellisesti kullaksi ja näin ollen kulta vain ajatuksellisesti rahaksi, synnytti opin rahan ideaalisesta mittayksiköstä. Koska hinnanmäärityksessä toimii vain kuvitteellista kultaa tai hopeaa, koska kulta ja hopea toimivat vain taskurahana, väitettiin, etteivät nimet punta, šillinki, penny, taaleri, frangi jne. ilmaisekaan kullan tai hopean paino-osia tai jollakin tavoin esineellistynyttä työtä, vaan päinvastoin ideaalisia arvoatomeja. Jos siis esimerkiksi hopeaunssin arvo nousisi, hopeaunssi sisältäisi sellaisia atomeja enemmän kuin aikaisemmin ja tästä syystä se täytyisi laskea ja leimata entistä useammiksi šillingeiksi. Tämä 1600-luvun lopulta periytyvä oppi pääsi jälleen voimaan Englannin viimeisimmän kauppakriisin aikana ja se sai jopa parlamentaaristakin kannatusta niissä kahdessa erityisselonteossa, jotka otettiin vuonna 1858 istuneen pankkikomitean mietinnön liitteiksi. Vilhelm III:n tullessa hallitsijaksi oli hopeaunssin metallirahahintana Englannissa 5 šillinkiä 2 pennyä eli ½ hopeaunssista nimitettiin pennyksi ja 12 tällaista pennyä šillingiksi. Tämän mitta-asteikon mukaan leimattiin esimerkiksi 6 hopeaunssin painomäärä 31 šillinki-nimiseksi rahaksi. Mutta hopeaunssin markkinahinta kohosi metallirahahintansa yläpuolelle nousten 5 šillingistä 2 pennystä 6 šillinkiin 3 pennyyn eli jotta sai ostetuksi unssin raakahopeaa, täytyi maksuksi antaa 6 šillinkiä 3 pennyä. Miten hopeaunssin markkinahinta saattoi nousta unssin metallirahahinnan yläpuolelle, kun metallirahahinta esittää pelkkiä laskunimiä yhden hopeaunssin tasajakoisille osille? Arvoituksen ratkaisu oli yksinkertainen. Kun kierrossa oli silloin 5 600 000 sterlinkipuntaa hopearahaa, oli niistä neljän miljoonan edestä loppuun kuluneita ja alipainoisia. Tehdyssä kokeessa todettiin, että 57 200 punnan hopearahat painoivat vain 141 000 unssia, vaikka niiden olisi pitänyt painaa 220 000 unssia. Rahapaja leimasi rahaa aina saman mitta-asteikon mukaan, mutta todella kiertokulussa olevat kevyet šillingit edustivat unssin pienempiä tasaosia kuin niiden nimet olivat edustavinaan. Niin muodoin täytyi unssista raakahopeaa maksaa markkinoilla aikaisempaa suurempi määrä näitä pienentyneitä šillinkejä. Kun syntyneen häiriön vuoksi päätettiin yleisestä metallirahojen uudelleen leimaamisesta, väitti Secretary to the treasury[14] Lowndes hopeaunssin arvon nousseen, ja rahaksi leimattuna unssin olisi siitä pitäen vastattava 6 šillinkiä 3 pennyä siihenastisen 5 šillingin 2 pennyn sijasta. Tosiasiassa hän siis väitti, että koska unssin arvo oli noussut, sen tasajakoisten osien arvo olisi laskenut. Hänen väärä teoriansa oli kuitenkin vain oikean käytännön tavoitteen kaunistelua. Valtionveloista oli tehty sopimukset kevyissä šillingeissä, pitäisikö velat maksaa takaisin painavissa šillingeissä? Sen sijaan että hän olisi sanonut, että maksakaa takaisin 4 hopeaunssia kun olette nimellisesti saanut velaksi 5 unssin mukaan, mutta todellisuudessa vain 4 unssia, hän sanoikin päinvastoin, että maksakaa takaisin nimellisesti 5 unssin mukaan, mutta alentakaa tämä määrä metallipitoisuudeltaan 4 unssiin ja nimittäkää šillingiksi sitä mitä siihen asti nimitettiin 4/5 šillingiksi. Tosiasiallisesti Lowndes siis pysyttäytyy metallipitoisuuden kannalla, kun taas teoriassaan hän pitää kiinni laskunimistä. Hänen vastustajansa pitivät kiinni pelkästään laskunimistä ja julistivat 25–50 % liian kevyen šillingin identtiseksi täysipainoisen šillingin kanssa, väittivät päinvastoin pitävänsä kiinni vain metallipitoisuudesta. Lowndesin heittämän hansikkaan otti vastaan John Locke, joka edusti uutta porvaristoa kaikissa muodoissa, oli teollisuudenharjoittajien puolella työtätekeviä ja kurjalistoa vastaan, kauppiaiden puolella vanhanaikaisia koronkiskureita vastaan, finanssiylimystön puolella valtiolle pääomaansa lainaavia vastaan ja joka erityisessä teoksessa jopa todisti porvarillisen järjen ihmisen normaalijärjeksi. John Locke voitti, ja rahat, joissa oli lainattaessa ollut 10 tai 14 šillinkiä guineaa kohti, maksettiin takaisin 20 šillingin guineoina.[15] Sir James Steuart esitti koko liiketoimesta seuraavan ironisen yhteenvedon:

»Hallitus voitti huomattavasti veroissa, lainanantajat pääomassa ja koroissa ja kansakunta, jota yksin puijattiin, oli ratkiriemuissaan, koska sen Standardia (kansan oman arvon mittapuuta) ei ollut alennettu.»[17]

Steuart luuli, että kaupankäynnin edistyessä kansakunta osoittautuisi ovelammaksi. Siinä hän erehtyi. Sama quid pro quo[18] toistui noin 120 vuotta myöhemmin.

Asiaan kuului, että piispa Berkeley, mystisen idealismin edustaja Englannin filosofiassa, antoi rahan ideaalisen mittayksikön opille teoreettisen käänteen, joka oli käytännölliseltä »valtiovarainhoitajalta» jäänyt antamatta. Berkeley kysyy:

»Eikö nimiä livre, sterlinkipunta, kruunu jne. olekin pidettävä pelkkinä niminä suhteelle (nimittäin abstraktisen arvon suhteelle sellaisenaan)? Ovatko kulta, hopea tai paperiraha jotakin muuta kuin pelkkiä lappusia tai merkkejä sen (arvosuhteen) laskemista, kirjaamista ja kontrollointia varten? Eikö valta komentaa toisten teollista toimintaa (yhteiskunnallinen työ) olekin rikkautta? Entä onko raha tosiasiassa jotakin muuta kuin merkki tällaisen vallan siirtämistä tai kirjaamista varten, ja onko kovin tärkeätä mistä materiaalista nämä merkit on tehty?»[19]

Tässä on sekoitettu yhtäältä arvojen mitta ja hintojen mitta-asteikko ja toisaalta kulta ja hopea mittana ja kiertovälineenä. Koska jalometallit voidaan kiertokulkutapahtumassa korvata merkeillä, Berkeley päättelee tästä, että kyseiset merkit esittävät ei-mitään, tarkemmin sanottuna abstraktista arvokäsitettä.

Sir James Steuart kehitti opin rahan ideaalisesta mittayksiköstä niin täydelliseksi, että hänen seuraajansa — seuraajansa tietämättään, koska he eivät tunteneet häntä — eivät löytäneet asialle uutta ilmaisutapaa eivätkä edes uutta esimerkkiäkään.

Steuart kirjoittaa: »Laskuraha ei ole mitään muuta kuin yhtäläisten osien mielivaltainen mitta-asteikko, joka on keksitty myytävien esineiden suhteellisen arvon mittaamiseksi. Laskuraha on aivan eri kuin metalliraha (money coin), joka on hinta.[20] Laskuraha voisi olla olemassa, vaikka maailmassa ei olisi mitään sellaista substanssia, joka olisi määräsuhteinen vastike kaikille tavaroille. Laskuraha tekee esineiden arvolle saman palveluksen kuin aste, minuutti, sekunti jne. kulmille tai mittakaavat maantieteellisille kartoille jne. Kaikissa näissä keksinnöissä yksikölle annetaan aina nimitys. Kaikkien tällaisten menettelytapojen hyödyllisyys rajoittuu yksinkertaisesti määräsuhteen osoittamiseen, ja niin on laita rahayksikönkin kohdalla. Näin ollen rahayksiköllä ei voi olla mitään muuttumattomaksi määrättyä suhdetta johonkin arvon osaan, ts. rahayksikköä ei voida kiinteästi määrätä joksikin tietyksi kullan, hopean tai jonkin muun tavaran eräksi. Kun yksikkö on kerran annettu, voidaan kertomalla nousta suurimpaan arvoon asti. Koska tavaroiden arvo riippuu niitä koskevien seikkojen yhteisvaikutuksesta sekä ihmisten oikuista, olisi tavaroiden arvoa tarkasteltava vain niiden keskinäisissä suhteissa vaihtelevana. Kaiken sen täytyy vahingoittaa kaupankäyntiä, mikä kulloinkin häiritsee ja sekoittaa yleisesti määrätyn ja muuttumattoman mitta-asteikon avulla aikaansaatua määräsuhteen vaihtelun vahvistamista. Raha on vain yhtäläisten osien ideaalinen mitta-asteikko. Jos kysytään, minkä olisi oltava osan arvon mittayksikkönä, vastaan tekemällä toisen kysymyksen: Mikä on asteen, minuutin tai sekunnin normaalisuuruus? Niillä ei ole mitään normaalisuuruutta, mutta heti kun yksi osa on määrätty, on mitta-asteikon luonteen mukaan koko jäännöksen seurattava suhteessa määritettyyn osaan. Esimerkkeinä tästä ideaalirahasta ovat Amsterdamin pankkiraha sekä Afrikan rannikon Angola-raha.»[21]

Steuart on yksinkertaisesti pitäytynyt rahan ilmenemiseen kiertokulussa hintojen mitta-asteikkona ja laskurahana. Jos eri tavaroiden hinnoiksi on hintaluettelossa merkitty 15, 20 ja 36 šillinkiä, niin minua ei tosiasiassa kiinnosta tavaroiden arvonsuuruuden vertailun kannalta sen enempää šillingin hopeapitoisuus kuin sen nimikään. Lukusuhteet 15, 20 ja 36 sanovat nyt kaiken ja luvusta 1 on nyt tullut ainoa mittayksikkö. Määräsuhteen puhtaasti abstraktisena ilmauksena on ylipäätään vain itse abstraktinen lukusuhde. Ollakseen johdonmukainen Steuartin olisi niin muodoin pitänyt luopua paitsi kullasta ja hopeasta, myös niiden laillisista ristimänimistä. Koska hän ei ymmärrä arvojen mitan muuttumista hintojen mitta-asteikoksi, hän luulee luonnollisestikin, ettei mittayksikkönä toimiva tietty kultaerä olekaan muka muiden kultaerien mitta, vaan mitta arvoille sinänsä. Koska tavarat ilmenevät vaihtoaryojensa hinnoiksi muuttumisen nojalla samannimisinä suureina, Steuart kieltää mitan kvalitatiivisen ominaisuuden, joka tekee tavaroista samannimisiä. Koska mittayksikkönä toimivan kultamäärän suuruus on sopimusluontoinen tässä eri kultamäärien vertaamisessa, hän kieltää, että mittayksikön suuruutta olisi ylipäätään määrättäväkään. Sen sijaan että sanoisi 1/360 osaa ympyrästä asteeksi, hän voisi sanoa 1/180 osaa asteeksi; suora kulma olisi silloin 90 asteen sijasta 45 astetta ja terävä ja tylppä kulma mitattaisiin vastaavalla tavalla. Siltikin pysyisi kulmamittana entiseen tapaan ensinnäkin kvalitatiivisesti määrätty matemaattinen kuvio, ympyrä, sekä toiseksi kvantitatiivisesti määrätty ympyränkään. Mitä tulee Steuartin taloudellisiin esimerkkeihin, toisella hän läimäyttää itseään eikä toisellakaan todista mitään. Amsterdamin pankkiraha oli tosiasiassa vain laskunimi espanjalaisille dubloneille, jotka säilyttivät täysipainoisen ihransa lojumalla toimettomina pankin kellarissa samaan aikaan kun puuhakkaat metalliarvoaan vastaavat kolikot laihtuivat kovassa kulutuksessa ulkomaailmassa. Mitä sitten tulee afrikkalaisiin idealisteihin, meidän on jätettävä heidät kohtalonsa huomaan kunnes kriittiset matkakirjailijat antavat heistä lähempiä tietoja.[22] Ranskalaista assignaattia voitaisiin sanoa likimäärin ideaaliseksi rahaksi Steuartin tarkoittamassa merkityksessä: »Kansallisomaisuutta. 100 frangin assignaatti». Se käyttöarvo, jota assignaatin piti edustaa, oli siinä kylläkin lähemmin määritelty — tänä käyttöarvona oli nimittäin takavarikoitu maaomaisuus — mutta mittayksikön kvantitatiivinen määritys oli unohtunut ja näin ollen »frangi» oli sisällyksetön sana. Riippui näet julkisen huutokaupan tuloksesta, miten suurta tai pientä maa-alaa assignaattifrangi edusti. Käytännössä assignaattifrangi kuitenkin kiersi hopearahan arvonmerkkinä ja niin muodoin assignaatin arvon aleneminen mitattiin tämän hopea-asteikon mukaan.

Se kausi, jolloin Englannin pankki toistaiseksi keskeytti käteiskullalla maksamisen, oli tuskin sen hedelmällisempi taisteluselostusten kuin rahateorioiden kannalta. Pankkiseteleiden arvon aleneminen ja kullan markkinahinnan nousu sen metallirahahinnan yläpuolelle herättivät opin ideaalisesta rahamitasta jälleen Englannin pankin eräiden puolustajien keskuudessa. Lordi Castlereagh keksi klassisen sekavan ilmauksen tälle sekavalle katsomukselle sanoessaan rahan mittayksikköä »a sense of value in reference to currency as compared with commodities».[23] Kun olosuhteet sallivat muutamia vuosia Pariisin rauhan jälkeen vaihtaa pankkisetelit käteiskultaan, nousi esille lähes muuttumattomassa muodossa sama kysymys, jonka Lowndes oli heittänyt esiin Vilhelm III:n aikana. Suunnaton valtionvelka, yli 20 vuoden aikana kertyneet yksityisvelat, kiinteät obligaatiot jne. oli sovittu arvoltaan alentuneissa pankkiseteleissä. Oliko ne maksettava takaisin pankkiseteleinä, joista 4672 puntaa 10 šillinkiä edusti ei nimen, vaan asiaintilan mukaan 100 naulaa 22 karaatin kultaa? Birminghamilainen pankkiiri Thomas Attwood astui esiin Lowndes redivivus.[24] Lainanantajien piti saada takaisin nimellisesti niin monta šillinkiä kuin sopimuksissa nimellisesti mainittiin, mutta kun 1/78 kultaunssista oli vanhan rahakannan mukaan nimeltään šillinki, piti nyt vaikkapa 1/90 unssista ristiä šillingiksi. Attwoodin kannattajat tunnetaan birminghamilaisena »little Shilling-men» -koulukuntana.[25] Vuonna 1819 alkanut riita ideaalisesta rahamitasta jatkui yhä vuonna 1845 Sir Robert Peelen ja Attwoodin välillä. Rahan mittatoimintoa koskeva Attwoodin oma viisaus ilmenee tyhjentävästi seuraavaksi lainaukseksi tiivistyneenä:

»Birminghamin kauppakamarin kanssa käymässään väittelyssä Sir Robert Peele kysyy: Mitä teidän punnansetelinne tulee edustamaan? Mikä on punta?.. Entä mitä on päinvastoin ymmärrettävä nykyisellä arvon mittayksiköllä?.. Merkitseekö 3 puntaa 17 šillinkiä 10 ½ pennyä kultaunssia vai sen arvoa? Jos se merkitsee itse unssia, miksi asioita ei sitten nimitetä niiden oikeilla nimillä ja puhuta punnan, šillingin ja pennyn sijasta pikemminkin unssista, pennyweightistä ja granista? Silloin me palaisimme välittömän vaihtokaupan järjestelmään... Vai merkitsevätkö ne arvoa? Jos yksi unssi = 3 puntaa 17 šillinkiä 10 ½ pennyä, miksi se oli eri aikoina milloin 5 punnan 4 šillingin, milloin taas 3 punnan 17 šillingin 9 pennyn arvoinen?.. Ilmaus punta (£) on yhteydessä arvoon, ei kuitenkaan arvoon, joka on määrätty kullan muuttumattomaksi paino-osaksi. Punta on ideaalinen yksikkö... Työ on se substanssi, jossa tuotantokustannukset jakaantuvat ja työ antaa kullalle kuten raudallekin niiden suhteellisen arvon. Mitä erityistä laskunimeä näin ollen käytettäneekin esittämään miehen päivä- tai viikkotyötä, tämä nimi ilmaisee tuotetun tavaran arvon.»[26]

Viimeisissä sanoissa utuinen kuvitelma ideaalisesta rahamitasta hälvenee ja sen varsinainen ajatussisältö murtautuu esiin. Kullan laskunimien, punnan, šillingin jne. on oltava työajan tiettyjen erien nimiä. Koska työaika on arvojen substanssi ja sisäinen mitta, esittäisivät nämä nimet tosiasiassa itse arvosuhteita. Toisin sanoen työaika pysytetään rahan todellisena mittayksikkönä. Näin me jätämme birminghamilaisen koulukunnan taaksemme, mutta panemme vielä ohimennen merkille, että kiista pankkiseteleiden vaihdettavuudesta tai ei-vaihdettavuudesta on antanut uutta merkitystä ideaalisen rahamitan opille. Jos paperi saa nimityksensä kullasta tai hopeasta, niin setelin vaihdettavuus, ts. mahdollisuus vaihtaa seteli kultaan tai hopeaan pysyy puolestaan taloudellisena lakina, sanoopa juridinen laki sitten mitä hyvänsä. Niinpä preussilainen paperitaaleri, jota ei lain mukaan voida vaihtaa, alenisi heti arvossa, jos se jäisi tavallisessa rahaliikenteessä yhden hopeataalerin alapuolelle, ei siis olisi käytännössä vaihdettavissa. Tästä syystä vaihtamattoman paperirahan johdonmukaiset puolustajat pakenivat Englannissa ideaaliseen rahamittaan. Jos rahan laskunimet, punta, šillinki jne. ovat tiettyjen summien nimiä, arvoatomeja, joita tavara toisiin tavaroihin vaihdettaessa imee itseensä tai työntää itsestään milloin enemmän, milloin vähemmän, niin esimerkiksi englantilainen 5 punnan seteli on yhtä riippumaton suhteestaan kultaan kuin suhteestaan rautaan ja puuvillaan. Koska tämän setelin nimi olisi lakannut merkitsemästä setelin teoreettista yhtäläistämistä tietyn kultaerän tai jonkin muun tavaran erän kanssa, olisi vaatimus setelin vaihdettavuudesta, setelin asettamisesta käytännössä yhtäläiseksi jonkin erityisen tavaran tietyn erän kanssa tullut poissuljetuksi itse setelin käsitteen nojalla.

John Gray kehitti ensimmäisenä järjestelmällisesti oppia työajasta rahan välittömänä mittayksikkönä.[27] Hän ehdottaa, että kansallinen keskuspankki vahvistaisi haarakonttoriensa välityksellä sen työajan, mikä tarvitaan en tavaroiden tuottamiseen. Vaihtaessaan tavaraa vastaan tuottaja saa virallisen todistuksen arvosta, ts. vastaanottokuitin niin pitkästä työajasta kuin hänen tavaraansa sisältyy[28] ja nämä 1 työviikon, 1 työpäivän, 1 työtunnin jne. pankkisetelit toimivat samalla maksuosoituksena sille vastikkeelle, joka sisältyy kaikkiin muihin pankin varastoihin säilytettyihin tavaroihin.[29] Tässä on perusperiaate ja se on yksityiskohdissaan huolella toteutettu ja nojaa kaikkialla olemassaoleviin englantilaisiin laitoksiin. Gray sanoo, että tämän järjestelmän vallitessa

»olisi rahaa vastaan myyminen tehty kaikiksi ajoiksi yhtä helpoksi kuin rahalla ostaminen nykyään on. Tuotannosta tulisi kysynnän vastaava ja koskaan ehtymätön lähde.»[30]

Jalometallit menettäisivät »etuoikeutensa» muihin tavaroihin nähden ja

»ottaisivat niille kuuluvan paikkansa markkinoilta voin ja munien ja veren ja karttuunin rinnalla eikä niiden arvo kiinnostaisi meitä yhtään enempää kuin timanttien arvo.»[31]

»Pitäisikö meidän säilyttää kuviteltu arvojen mittamme kulta, millä me kahlitsisimme maan tuotantovoimat, vai onko meidän siirryttävä luonnolliseen arvojen mittaan, työhön, millä vapauttaisimme maan tuotantovoimat?»[32]

Koska työaika on arvojen sisäinen mitta, miksi sen rinnalla on oltava toinen ulkoinen mitta? Miksi vaihtoarvo kehittyy hinnaksi? Miksi kaikki tavarat mittaavat arvonsa muista erottautuneessa tavarassa, joka muuttuu näin vaihtoarvon adekvaatiksi olemassaoloksi, rahaksi? Tämä oli se probleemi, mikä Grayn oli ratkaistava. Sen sijaan että olisi ratkaissut sen, hän kuvitteli tavaroiden voivan suhteutua välittömästi toinen toisiinsa yhteiskunnallisen työn tuotteina. Ne voivat kuitenkin suhteutua toisiinsa vain sinä mitä ne ovat. Välittömästi tavarat ovat erillisten muista riippumattomien yksityisteiden tuotteita, joiden on yksityisen vaihdon prosessissa tapahtuvan luovuttamisensa tietä saatava vahvistus itselleen yleisenä yhteiskunnallisena työnä eli työstä tulee tavaratuotannon pohjalla yhteiskunnallista työtä vasta yksilöllisten töiden kaikinpuolisen luovuttamisen nojalla.

Mutta jos Gray olettaa tavaroihin sisältyvän työajan välittömästi yhteiskunnalliseksi, niin hän olettaa sen olevan yhteistä työaikaa eli suoraan toisiinsa liittyneiden yksilöiden työaikaa. Näin erityinen tavara kuten kulta tai hopea ei tosiasiassa voisi asettua muita tavaroita vastaan yleisen työn ruumiillistumana, vaihtoarvo ei muuttuisi hinnaksi, eikä käyttöarvokaan kehittyisi vaihtoarvoksi eikä tuotteesta tulisi tavara. Näin olisi itse porvarillisen tuotannon perusta pudonnut pois. Mutta se ei ole suinkaan Grayn tarkoituksena. Tuotteet pitää tuottaa tavaroina, mutta niitä ei pidä vaihtaa tavaroina. Gray siirtää tämän hurskäan toiveen toteuttamisen kansalliselle pankille. Yhtäältä yhteiskunta pankin muodossa tekee yksilöt riippumattomiksi yksityisvaihdon ehdoista ja toisaalta antaa heidän edelleen tuottaa näitä ehtoja yksityisvaihdon pohjalla. Sisäinen johdonmukaisuus johtaa Grayn kuitenkin siihen, että hän kiistää porvarillisia tuotantoehtoja yhden toisensa jälkeen, vaikka hän haluaakin vain »uudistaa» tavaranvaihdosta syntyvän rahan. Niinpä hän muuttaa pääoman kansallispääomaksi[33] ja maaomaisuuden kansallisomaisuudeksi,[34] ja kun hänen pankkiaan tutkitaan tarkemmin, osoittautuu, että se ei vain ota yhdellä kädellä tavaroita vastaan ja anna toisella kuitteja tehdystä työstä, vaan se sääntelee itse tuotantoa. Gray joutuu yhä räikeämpiin järjettömyyksiin viimeisessä teoksessaan »Lectures on money», missä hän pyrkii levottomana osoittamaan työrahan puhtaasti porvarilliseksi reformiksi.

Jokainen tavara on välittömästi rahaa. Tämä oli Grayn teoria, jonka hän johti epätäydellisestä ja tästä syystä virheellisestä tavaran analyysistaan. »Työrahan» ja »kansallisen pankin» ja »tavaravarastojen» »orgaaninen» rakennelma on pelkkä unikuva, jossa dogmin uskotellaan olevan maailmaa hallitseva laki. Se dogmi, että tavara on välittömästi rahaa eli että tavaraan sisältyvä erillisen yksilön erityistyö on välittömästi yhteiskunnallista työtä, ei luonnollisestikaan muutu todeksi sillä, että pankki uskoo tähän dogmiin ja toimii sen mukaisesti. Tällaisessa tapauksessa saisi pikemminkin konkurssi osakseen käytännön kritiikin esittämisen. Eräät englantilaiset sosialistit, joista osa kirjoitti ennen Graytä, osa hänen jälkeensä,[35] sanovat suoraan julki sen mikä pysyy Grayn teoksissa kätkettynä ja etenkin salassa häneltä itseltään, että näet työraha on taloudellinen sanahelinäilmaus hurskaalle toiveelle päästä eroon rahasta ja rahan myötä vaihtoarvosta ja vaihtoarvon myötä tavarasta ja tavaran myötä porvarillisesta tuotantomuodosta. Sen sijaan jäi herra Proudhonille ja hänen koulukunnalleen varatuksi tehtäväksi saarnata rahan arvonmenetystä ja tavaran taivaaseennousua vakavissaan sosialismin ytimenä ja siten selittää sosialismi tavaran ja rahan välisen välttämättömän yhteyden alkeelliseksi väärinymmärtämiseksi.[36]

 

2. Kiertoväline

Sen jälkeen kun tavara on saanut hinnanmääräämisen prosessissa kiertokelpoisen muotonsa ja kulta rahaluonteensa, kiertokulkuprosessi samalla sekä esittää tavaroiden vaihtoprosessin sisältämiä ristiriitoja että ratkaisee ne. Tavaroiden todellinen vaihto, ts. yhteiskunnallinen aineenvaihto tapahtuu muodonvaihdossa, missä tavaran kaksoisluonne käyttöarvona ja vaihtoarvona kehiytyy auki, ja missä samoin tavaran oma muodonvaihto kiteytyy tietyissä rahan muodoissa. Tämän muodonvaihdon esittäminen on kiertokulun esittämistä. Samoin kuin me näimme, että tavara on kehittynyt vaihtoarvo vain silloin kun edellytetään kokonainen tavaroiden maailma ja siten tosiasiassa kehittynyt työnjako, siten kiertokulku edellyttää kaikinpuolisia vaihtotapahtumia ja niiden uudistumisen jatkuvaa virtaa. Toisena edellytyksenä on, että tavarat astuvat vaihtoprosessiin hinnaltaan määrättyinä tavaroina tai ilmenevät vaihtoprosessin sisällä toisilleen olemassaololtaan kaksinkertaistuneina, reaalisesti käyttöarvoina, ajatuksellisesti — hinnoissa — vaihtoarvoina.

Lontoon vilkkaimmille kaduille on ahtautunut liike liikkeen viereen ja niiden syvälle painuneiden lasisilmien takana komeilee kaiken maailman rikkauksia, intialaisia saaleja, amerikkalaisia revolvereja, kiinalaista posliinia, pariisilaisia korsetteja, venäläisiä turkiksia ja tropiikin mausteita. Mutta kaikkien näiden maailman iloja edustavien tavaroiden kulmilla on kohtalokkaat valkeat paperilaput, joihin on piirretty arabialaisia numeroita sekä lakoniset merkit £, sh., d.[37] Sellainen on kiertokulussa olevan tavaran kuva.

 

a) Tavaroiden metamorfoosi

Lähemmin tarkastellessa osoittautuu, että kiertoprosessissa on kaksi erilaista kiertoliikkeen muotoa. Jos nimitämme tavaraa T:ksi ja rahaa R:ksi, voimme ilmaista molemmat muodot näin:

T — R — T
R — T — R

Tässä jaksossa meitä askarruttaa yksinomaan ensimmäinen muoto eli tavarankierron välitön muoto.

Kiertoliike T — R — T jakautuu liikkeeksi T — R, tavaran vaihtamiseksi rahaa vastaan eli myymiseksi, vastakkaiseksi liikkeeksi R — T, rahan vaihtamiseksi tavaraa vastaan eli ostamiseksi sekä näiden molempien liikkeiden ykseydeksi T — R — T, tavaran vaihtamiseksi rahaa vastaan jotta raha voidaan vaihtaa tavaraa vastaan eli myymiseksi jotta voidaan ostaa. Mutta prosessin lopputulokseksi saadaan T — T, tavaran vaihtaminen tavaraa vastaan, todellinen aineenvaihto.

T — R — T ilmaisee, kun lähdetään äärijäsenestä, ensimmäisestä tavarasta tavaran muuttumisen kullaksi sekä muuttumisen takaisin kullasta tavaraksi eli liikkeen, missä tavara on ensiksi olemassa erityisenä käyttöarvona, irrottautuu sitten tästä olemassaolosta, hankkii itselleen olemassaolon vaihtoarvona eli yleisenä vastikkeena, missä se ei ole enää missään yhteydessä alkuperäiseen olemiseensa, irrottautuu jälleen tästä ja jää vihdoin yksittäisiä tarpeita tyydyttäväksi todelliseksi käyttöarvoksi. Tässä viimeisessä muodossa tavara astuu kiertokulusta kulutukseen. Kiertokulun kokonaisuus T — R — T on näin ollen ensi sijassa niiden metamorfoosien kokonaissarja, jotka jokainen yksittäinen tavara käy läpi tullakseen välittömäksi käyttöarvoksi haltijalleen. Ensimmäinen metamorfoosi toteutuu kiertokulun alkupuoliskossa T — R, toinen metamorfoosi jälkipuoliskossa R — T ja koko kiertokulku muodostaa tavaran curriculum vitaen.[38] Mutta kiertokulku T — R — T on vain yhden yksittäisen tavaran kokonaismetamorfoosi, samalla kun se on muiden tavaroiden tiettyjen yksipuolisten metamorfoosien summa. Sillä jokainen ensimmäisen tavaran metamorfoosi on tavaran muuttumista joksikin toiseksi tavaraksi, siis kyseisen toisen tavaran muuttumista täksi ensimmäiseksi tavaraksi, siis kaksipuolista muuttumista, joka toteutuu kiertokulun samassa vaiheessa. Meidän on ensiksi tarkasteltava erillisinä kumpaakin niistä kahdesta vaihtoprosessista, joiksi kiertokulku T — R — T jakautuu.

T — R eli myynti: T tavara ei astu kiertokulkuprosessiin vain erityisenä käyttöarvona, esimerkiksi rautatonnina, vaan käyttöarvona, jolla on tietty hinta, vaikkapa 3 puntaa 17 šillinkiä 10 ½ pennyä eli unssi kultaa. Kun tämä hinta yhtäältä on rautaan sisältyvän työajan erän osoittaja, ts. raudan arvonsuuruuden osoittaja, se samalla ilmaisee raudan hurskaan toiveen tulla kullaksi, ts. antaa rautaan itseensä sisältyvälle työajalle yleisen yhteiskunnallisen työajan asu. Ellei tämä muuntuminen onnistu, lakkaa rautatonni olemasta paitsi tavara, myös tuote, sillä se on tavara vain siksi että se on ei-käyttöarvo omistajalleen eli rautatonnin sisältämä työ on tosi työtä vain ollessaan hyödyllistä työtä toiselle, ja se on hyödyllistä omistajalle itselleen vain abstraktisena yleisenä työnä. Näin ollen raudan tai sen omistajan tehtävänä on löytää se tavaramaailman piste, missä rauta vetää kultaa puoleensa. Tästä vaikeudesta, tästä tavaran salto mortalesta[39] kuitenkin selviydytään kun myynti todella tapahtuu, kuten tässä oletetaan yksinkertaisen kiertokulun erittelyssä. Samalla kun rautatonni tullessaan luovutetuksi, ts. siirtyessään kädestä missä se on ei-käyttöarvo käteen missä se on käyttöarvo, toteutuu käyttöarvona, se samalla realisoi hintansa ja muuttuu vain kuvitellusta kullasta todelliseksi kullaksi. Kultaunssin nimen eli 3 punnan 17 šillingin 10 ½ pennyn tilalle on nyt astunut unssi todellista kultaa, mutta rautatonni on poistunut paikalta. Myynnissä T — R ei vain se tavara, joka oli hinnassaan muuttunut ajatuksellisesti kullaksi, muutu reaalisesti kullaksi, vaan sama prosessi muuntaa todelliseksi rahaksi kullan, joka arvojen mittana oli vain ajatuksellista kultaa ja todellisuudessa esiintyi vain itse tavaroiden rahanimenä.[40] Samoin kuin kullasta tuli ajatuksellisesti yleinen vastike siksi, että kaikkien tavaroiden arvo mitattiin siinä, kultaa vastaan tapahtuvan tavaroiden kaikinpuolisen luovuttamisen tuotteena kullasta tulee nyt absoluuttisesti luovutettava tavara, reaalinen raha — ja myynti T — R on tämä yleisen luovuttamisen prosessi. Kullasta tulee kuitenkin vain myynnissä reaalinen raha, koska tavaroiden vaihtoarvot olivat hinnoissa jo ajatuksellisesti kultaa.

Myynnissä T — R samoin kuin ostossa R — T on vastakkain kaksi tavaraa, vaihtoarvon ja käyttöarvon ykseyttä. Mutta tavarassa sen vaihtoarvo on olemassa vain ajatuksellisesti hintana, kun sitä vastoin kullassa sen käyttöarvo on olemassa vain vaihtoarvon kantajana — vaikka kulta itse onkin todellinen käyttöarvo — eikä se niin ollen ole muuta kuin muodollinen käyttöarvo, joka ei ole yhteydessä mihinkään todelliseen yksilölliseen tarpeeseen. Käyttöarvon ja vaihtoarvon vastakkaisuus jakautuu siis polaarisesti molempien äärijäsenien T — R osalle, niin että tavara on suhteessa kultaan käyttöarvo, jonka on realisoitava ajatuksellinen vaihtoarvonsa eli hinta vasta kullassa. Kulta puolestaan on suhteessa tavaraan vaihtoarvo, joka aineellistaa muodollisen käyttöarvonsa vasta tavarassa. Tavaroiden vaihto-prosessin sisältämät ristiriidat ratkeavat vain tällä tavaran kaksinkertaistumisella tavaraksi ja kullaksi sekä sillä taaskin kaksinkertaisella ja vastakkaisella suhteella, missä kukin äärijäsen on ajatuksellisesti sitä mitä sen vastakohta on reaalisesti ja reaalisesti sitä mitä sen vastakohta on ajatuksellisesti, siis vain esittämällä tavarat molemminpuolisesti polaarisina vastakohtina.

Tähän asti olemme tarkastelleet T — R:ää myyntinä, tavaran muuttumisena rahaksi. Mutta asettuessamme toisen äärijäsenen puolelle sama prosessi ilmeneekin päinvastoin R — T:nä, ostona, rahan muuttumisena tavaraksi. Myynti on välttämättä samalla oma vastakohtansa, osto, se on toinen tai toinen sen mukaan kummalta puolelta asiaa tarkastellaan. Eli prosessissa on todellisuudessa eroa vain siksi, että T — R:ssä aloite lähtee tavarasta eli myyjästä, R — T:ssä rahasta eli ostajasta. Siis esittäessämme tavaran ensimmäisen metamorfoosin, sen muuttumisen rahaksi tulokseksi kiertokulun ensimmäisen vaiheen T — R läpikäymisestä, oletamme samanaikaisesti, että jokin toinen tavara on jo muuttunut rahaksi, on siis jo kiertokulun toisessa vaiheessa R — T. Näin joudumme olettamusten virheelliseen kehään. Tämä virheellinen kehä on kiertokulku itse. Ellemme pidä R:ää T — R:ssä jo jonkin toisen tavaran metamorfoosina, otamme vaihtotapahtuman ulos kiertokulkuprosessista. Mutta tämän prosessin ulkopuolella muoto T — R katoaa ja vastakkain on enää vain kaksi eri T:tä, sanokaamme rauta ja kulta. Niiden vaihto ei ole mikään kiertokulun erityinen tapahtuma, vaan välittömän vaihtokaupan tapahtuma. Kulta on oman tuotantonsa lähteellä tavara jokaisen muun tavaran tavoin. Sen sekä raudan tai jokaisen muun tavaran suhteellinen arvo ilmenee tässä niinä erinä, joiksi tavarat keskenään vaihtuvat. Mutta kiertokulkuprosessissa tämä toimitus edellytetään tapahtuneeksi, kullan oma arvo on tavaroiden hinnoissa jo annettu. Näin ollen mikään ei voisi olla sen virheellisempi kuin kuvitelma, että kulta ja tavara asettuvat kiertokulkuprosessin sisällä välittömän vaihtokaupan suhteeseen ja että siitä syystä niiden vaihtaminen yksinkertaisina tavaroina ilmoittaa niiden suhteellisen arvon. Jos näyttää siltä että kiertokulkuprosessissa kultaa vaihdetaan pelkkänä tavarana tavaroita vastaan, niin tämä harha johtuu yksinkertaisesti siitä, että hinnoissa on jo tietty erä tavaraa asetettu yhtäläiseksi tietyn kultaerän kanssa, ts. suhteutettu jo kultaan rahana, yleisenä vastikkeena ja tästä syystä on sen kanssa välittömästi vaihdettavissa. Sikäli kuin jonkin tavaran hinta realisoituu kullassa, kyseinen tavara vaihtuu tavarana olevaan kultaan, kultaan työajan erityisenä aineellistu-mana. Mutta sikäli kuin tavaran hinta realisoituu kullassa, tavara vaihtuu kultaan, joka on rahana eikä tavarana, ts. kultaan työajan yleisenä aineellistumana. Kummankaan suhteen kohdalla ei kuitenkaan se kultaerä, jota vastaan tavara kiertokulkuprosessin sisällä vaihtuu, määräydy vaihdon nojalla, vaan vaihto määräytyy tavaran hinnan nojalla, ts. tavaran kullassa mitatun vaihtoarvon nojalla.[41]

Kiertokulkuprosessin sisällä kulta ilmenee jokaisen kädessä myynnin T — R tuloksena. Mutta koska T — R, myynti, on samalla R — T, osto, osoittautuu että samaan aikaan kun tavara T, josta prosessi lähtee liikkeelle, toteuttaa ensimmäisen metamorfoosinsa, toteuttaa toinen tavara, joka on ensimmäistä vastassa äärijäsen R:nä, toisen metamorfoosinsa ja käy näin ollen läpi kiertokulun toista puoliskoa samaan aikaan kun ensimmäinen tavara on vielä ratansa ensimmäisellä puoliskolla.

Kiertokulun ensimmäisen prosessin, myynnin, tulokseksi tulee toisen prosessin lähtökohta, raha. Tavaran paikalle sen ensimmäisessä muodossa on astunut tavaran kultavastike. Tämä tulos voi ensiksi muodostaa lepokohdan, koska tavaralla on tässä toisessa muodossa oma kestävä olemassaolonsa. Tavara, joka ei haltijansa kädessä ole mikään käyttöarvo, on nyt olemassa jatkuvasti käytettävässä muodossa, koska se on jatkuvasti vaihdettavassa muodossa. Riippuu olosuhteista, milloin ja missä tavaramaailman pisteessä tavara astuu jälleen kiertokulkuun. Tavaran kultaan koteloituminen muodostaa itsenäisen vaiheen sen elämässä ja se voi viipyä siinä lyhyemmän tai pitemmän ajan. Kun yhden erityisen käyttöarvon vaihto on vaihtokaupassa välittömästi sidottu jonkin toisen erityisen käyttöarvon vaihtamiseen, ilmenee vaihtoarvoa luovan työn yleinen luonne puolestaan osto- ja myyntitapahtumien erillisyydessä ja yhdentekevässä irrottautumisessa toisistaan.

R — T, osto, on päinvastainen liike kuin T — R ja samalla tavaran toinen eli sen loppumetamorfoosi. Tavara on kultana eli yleisenä vastikkeena ollessaan välittömästi ilmaistavissa kaikkien muiden tavaroiden käyttöarvoissa. Kaikki nämä muut tavarat pyrkivät samalla hinnoissaan kohti kultaa omana tuonpuoleisuutenaan, mutta tuovat myös esille tarvittavan rahamäärän, jotta tavaroiden ruumiit, käyttöarvot, liihottaisivat rahan puolelle, niiden sielu, vaihtoarvo, puolestaan kullan puolelle. Tavaroiden luovuttamisen yleisenä tuloksena on absoluuttisesti luovutuskelpoinen tavara. Kullan muuttumiselle tavaraksi ei ole olemassa mitään laadullista rajoitusta, vaan enää vain määrällinen rajoitus, kullan oman määrän eli arvonsuuruuden asettama rajoitus. »Rahalla saa vaikka mitä.» Kun tavara realisoi oman hintansa ja vieraan rahan käyttöarvon liikkeessä T — R tulemalla luovutetuksi käyttöarvona, se liikkeessä R — T realisoi oman käyttöarvonsa ja toisen tavaran hinnan tulemalla luovutetuksi vaihtoarvona. Kun tavara hintansa realisoinnilla muuttaa samalla kullan todelliseksi rahaksi, muuttaa tavara omalla takaisin muuttumisellaan kullan tavaran omaksi pelkästään ohimeneväksi rahana olemiseksi. Koska tavaroiden kiertokulku edellyttää kehittynyttä työnjakoa, siis yksilön tarpeiden monipuolisuutta käänteisessä suhteessa hänen tuotteensa yksipuolisuuteen, ilmenee osto R — T milloin yhtäläistämisessä jonkin tavaravastikkeen kanssa, milloin taas pirstoutuneena tavaravastikkeiden sarjaksi, jonka määrää nyt ostajan tarpeiden piiri sekä hänen rahasummansa suuruus. Kuten myynti on samalla osto, siten osto on samalla myynti, R — T on samalla T — R, mutta aloite kuuluu siinä kullalle eli ostajalle.

Jos nyt palaamme kokonaiskiertokulkuun T — R — T, niin osoittautuu, että tavara käy siinä läpi metamorfoosiensa koko sarjan. Mutta samanaikaisesti kun tavara aloittaa kiertokulkunsa ensimmäisen puoliskon ja toteuttaa ensimmäisen metamorfoosin, astuu toinen tavara kiertokulun toiseen puoliskoon, toteuttaa toisen metamorfoosinsa ja joutuu pois kiertokulusta, ja päinvastoin ensimmäinen tavara astuu kiertokulkunsa toiseen puoliskoon, toteuttaa toisen metamorfoosin ja joutuu pois kiertokulusta. Ja samaan aikaan kolmas tavara astuu kiertokulkuun, käy läpi ratansa alkupuolen ja toteuttaa ensimmäisen metamorfoosin. Kokonaiskiertokulku T — R — T yhden tavaran kokonaismetamorfoosina on siis samalla aina toisen tavaran kokonaismetamorfoosin loppu ja kolmannen tavaran kokonaismetamorfoosin alku, siis sarja ilman alkua ja loppua. Selvyyden vuoksi, tavaroiden erottamiseksi toisistaan merkitkäämme T:tä molempina äärijäseninä eri lailla, esimerkiksi T' — R — T''. Itse asiassa ensimmäinen jäsen T' — R edellyttää että R on toisen T — R:n tulos, on siis itse vain T — R — T':n viimeinen jäsen, kun taas toinen jäsen R — T'' on tuloksessaan T'' — R, esiintyy itse siis T'' — R — T''':n ensimmäisenä jäsenenä jne. Edelleen osoittautuu, että vaikkakin R on vain yhden myynnin tulos, viimeinen jäsen R — T voi esiintyä muodossa (R — T') + (R — T'') + (R — T''') + jne., voi siis pirstoutua kokonaiseksi joukoksi ostoja, ts. myyntejä, ts. tavaroiden uusien kokonaismetamorfoosien ensimmäisiä jäseniä. Kun siis yhden yksittäisen tavaran kokonaismetamorfoosi ei esiinny vain aluttoman ja loputtoman metamorfoosiketjun jäsenenä, vaan monien tällaisten ketjujen jäsenenä, niin tavaramaailman kiertokulkuprosessi ilmenee — koska jokainen yksittäinen tavara käy läpi kiertokulun T — R — T — tämän loputtoman erilaisissa pisteissä alituisesti päättyvän ja alituisesti uudelleen alkavan liikkeen loputtoman kietoutuneena ketjuvyyhtenä. Jokainen erillinen myynti tai osto on kuitenkin samalla yhtä pätevä ja eristetty tapahtuma, jonka täydentävä vaihe voi olla siitä ajallisesti ja paikallisesti erillään, eikä täydennyksen näin ollen tarvitse liittyä kyseiseen ostoon tai myyntiin välittömänä jatkona. Kun jokainen erityinen kiertokulkuprosessi T — R tai R — T muodostaa yhden tavaran käyttöarvoksi muuttumisena ja toisen tavaran rahaksi muuttumisena, kiertokulun ensimmäisenä ja toisena vaiheena lepokohdan, joka molemmilta kannoilta katsottuna on itsenäinen, mutta toisaalta tavarat aloittavat niille kaikille yhteisessä yleisen vastikkeen, kullan asussa toisen metamorfoosinsa ja asettuvat kiertokulun toisen puoliskon lähtökohtaan, liittyy todellisessa kiertokulussa mielivaltainen R — T mielivaltaisen T — R:n jatkoksi, yhden tavaran elämänkulun toinen tavaran elämänkulun ensimmäisen luvun jatkoksi. Esimerkiksi A myy rautaa 2 punnalla, toteuttaa siis T — R:n eli rautatavaran ensimmäisen metamorfoosin, mutta siirtää oston myöhäisempään ajankohtaan. Samaan aikaan B, joka 14 päivää aikaisemmin myi 2 vehnäquarteria 6 punnalla, ostaa samoilla 6 punnalla puvun Moosekselta ja Pojalta, toteuttaa siis R — T:n eli vehnätavaran toisen metamorfoosin. Nämä molemmat tapahtumat R — T ja T — R ilmenevät tässä vain saman ketjun jäseninä, koska R:ssä, kullassa, tavara näyttää samalta kuin toinenkin tavara, eikä kullasta voi tunnistaa onko se metamorfoosin kokenutta rautaa vai vehnää. Todellisessa kiertokulkuprosessissa siis T — RT esiintyy eri kokonaismetamorfoosien sekaisin heltyneiden jäsenten loputtoman satunnaisena rinnakkaisuutena ja perättäisyytenä. Todellinen kiertokulkuprosessi ei siis ilmene tavaran kokonaismetamorfoosina, ei tavaran liikkeenä läpi vastakkaisten vaiheiden, vaan lukuisien satunnaisesti rinnakkain kulkevien tai perättäin seuraavien ostojen ja myyntien pelkkänä kasautumana. Prosessin määrätty muoto on näin hävinnyt, ja häviäminen on sitäkin täydellisempää kun kiertokulun jokainen yksittäinen tapahtuma, esimerkiksi myynti, on samalla oma vastakohtansa, osto, ja päinvastoin. Toisaalta kiertokulkuprosessi on tavaramaailman metamorfoosien liikettä ja sen on näin ollen myös heijastettava tätä liikettä kokonaisliikkeessään. Tarkastelemme seuraavassa jaksossa miten se sitä heijastaa. Tässä huomautettakoon enää vain siitä, että molemmat äärijäsenet T eivät ole T — R — T:ssä samassa muotosuhteessa R:ään. Ensimmäinen T suhteutuu erityistavarana rahaan, joka on sille yleinen tavara, kun taas raha yleisenä tavarana suhteutuu toiseen T:hen yksittäisenä tavarana. Näin ollen T — R — T voidaan abstraktisen loogisesti pelkistää loppumuotoon E — Y — Y', missä erityisyys on ensimmäinen äärijäsen, yleisyys on yhteenliittävä keskijäsen ja yksityisyys on jälkimmäinen äärijäsen.

Tavaroiden omistajat astuivat kiertokulkuprosessiin yksinkertaisesti tavaroiden kaitsijoina. He astuvat kiertokulkuprosessin sisällä toisiaan vastaan ostajan ja myyjän vastakkaisessa muodossa, toinen henkilöityneenä sokeritoppana ja toinen henkilöityneenä kultana. Samoin kuin sokeritopasta tulee nyt kultaa, siten myyjästä tulee ostaja. Nämä tietyt yhteiskunnalliset roolit eivät siis suinkaan johdu inhimillisestä yksilöllisyydestä yleensä, vaan tuotteitaan tavaran määrätyssä muodossa tuottavien ihmisten vaihtosuhteista. Ostajan ja myyjän välisinä ilmenevä suhteet ovat niin vähän puhtaasti yksilöllisiä suhteita, että molemmat tulevat tämän suhteen alaisiksi vain sikäli kuin heidän yksilöllinen työnsä kielletään, kun se nimittäin muuttuu rahaksi epäyksilöllisenä työnä. Yhtä typerää kuin on näin ollen käsittää nämä ostajan ja myyjän taloudellisesti porvarilliset roolit inhimillisen yksilöllisyyden ikuisiksi yhteiskunnallisiksi muodoiksi, yhtä nurinkurista on itkeä niitä yksilöllisyyden hävittäjinä.[42] Ne ovat yksilöllisyyden välttämätöntä ilmausta yhteiskunnallisen tuotantoprosessin tietyn vaiheen pohjalla. Sitä paitsi porvarillisen tuotannon antagonistinen luonne tulee ostajan ja myyjän vastakohtaisuudessa vielä ilmi niin pinnallisesti ja muodollisesti, että sama vastakohta kuuluu myös esiporvarillisiin yhteiskuntamuotoihin — vastakohtahan vaatii vain yksilöitä olemaan suhteessa toisiinsa tavaroiden haltijoina.

Jos sitten tarkastelemme T — R — T:n tulosta, niin se kutistuu aineenvaihdoksi T — T. Tavara on vaihdettu tavaraa, käyttöarvo käyttöarvoa vastaan ja tavaran rahaksi muuttuminen eli tavara rahana toimii vain tämän aineenvaihdon välittämiseksi. Raha ilmenee näin pelkkänä tavaroiden vaihtovälineenä, mutta ei vaihtovälineenä ylipäätään, vaan kiertokulkuprosessin luonnehtimana vaihtovälineenä, ts. kiertovälineenä.[44]

Kun siitä, että tavaroiden kiertokulkuprosessi loppuu T — T:hen ja näyttää näin ollen olevan pelkkää rahan välityksellä tapahtuvaa vaihtokauppaa tai että ylipäätään T — R — T ei jakaudu vain kahdeksi eristyneeksi prosessiksi, vaan esittää samalla näiden prosessien liikettä sisältävää ykseyttä, kun siis tästä halutaan tehdä se johtopäätös, että oston ja myynnin välillä on olemassa vain ykseys eikä niiden eroa, käytetään ajatustapaa jonka arvostelu kuuluu logiikkaan eikä taloustieteeseen. Niin kuin oston ja myynnin ero vaihtoprosessissa räjäyttää rikki yhteiskunnallisen aineenvaihdon paikallis-alkukantaisia, perinnäisen hurskaita ja huvittavan typeriä raja-aitoja, se on samalla tämän aineenvaihdon yhteenkuuluvien momenttien erilleen repimisen ja vastakkaisiksi asettamisen yleinen muoto, sanalla sanoen se merkitsee kauppakriisien yleistä mahdollisuutta, kuitenkin vain siitä syystä, että tavaran ja rahan vastakohta on kaikkien porvarilliseen työhön sisältyvien vastakohtien abstraktinen ja yleinen muoto. Näin ollen rahan kiertokulku voi tapahtua ilman kriisejä, mutta kriisejä ei voi olla ilman rahan kiertokulkua. Tämä merkitsee kuitenkin vain sitä, että siellä missä yksityiselle vaihdolle perustuva työ ei ole edennyt vielä edes rahanmuodostukseen asti, se voi luonnollisesti vieläkin vähemmän synnyttää sellaisia ilmiöitä, jotka edellyttävät porvarillisen tuotantoprosessin täyttä kehitystä. Näin ollen voidaan mitata miten syvällistä on se arvostelu, joka pyrkii poistamaan porvarillisen tuotannon »epäkohdat» poistamalla jalometallien »etuoikeuden» sekä luomalla niin sanotun »rationaalisen rahajärjestelmän». Tieteilevästä taloudellisesta apologetiikasta riittäköön toisaalta näytteeksi yksi asian muotoilu, joka on erityisen älykkään maineessa. James Mill, tunnetun englantilaisen taloustieteilijän John Stuart Millin isä kirjoittaa:

»Koskaan ei voi olla puutetta ostajista kaikkien tavaroiden kohdalla. Kuka ikinä tarjoaakin tavaran myytäväksi tahtoo vaihdossa saada toisen tavaran sitä vastaan ja näin ollen hän on ostaja pelkästään sen tosiasian nojalla, että hän on myyjä. Kaikkien tavaroiden ostajien ja myyjien yhteismäärän on siten metafyysisen välttämättömyyden pakosta säilytettävä tasapainonsa. Jos niin muodoin on yhden tavaran kohdalla enemmän myyjiä kuin ostajia, on toisen tavaran kohdalla oltava enemmän ostajia kuin myyjiä.»[45]

Mill saa tasapainon aikaan muuttamalla kiertokulkuprosessin välittömäksi vaihtokaupaksi ja salakuljettamalla tähän välittömään vaihtokauppaan puolestaan taas kiertokulkuprosessista lainatut ostajan ja myyjän hahmot. Jos puhutaan hänen sekasotkuisella kielellään, on sellaisina hetkinä jolloin mitkään tavarat eivät mene kaupaksi — kuten esimerkiksi Lontoossa ja Hampurissa vuosien 1857–1858 kauppakriisin tiettyinä hetkinä — tosiasiassa yhdellä tavaralla, rahalla enemmän ostajia kuin myyjiä ja kaikella muulla rahalla, tavaroilla enemmän myyjiä kuin ostajia. Ostojen ja myyntien metafyysinen tasapaino kutistuu siihen, että jokainen osto on myynti ja jokainen myynti on osto, eikä se ole mikään merkillinen lohdutus niille tavaroiden omistajille, jotka eivät saa myydyksi eivätkä siis myöskään ostetuksi.[47]

Varsinaisessa kaupankäynnissä myymisen ja ostamisen erillisyys mahdollistaa suuren joukon näennäisliiketoimia ennen tavaroiden tuottajien ja niiden kuluttajien välistä lopullista vaihtoa. Näin se antaa koko joukolle loisia mahdollisuuden tunkeutua tuotantoprosessiin ja käyttää eroa hyväkseen. Kuitenkin tämä merkitsee taas vain sitä, että porvarillisen työn yleisenä muotona olevan rahan myötä on annettu mahdollisuus tämän työn ristiriitaisuuksien kehkeytymiseen.

 

b) Rahan kiertoliike

Todellinen kiertokulku ilmentyy ennen muuta suurena joukkona satunnaisesti rinnakkain tapahtuvia ostoja ja myyntejä. Ostossa kuten myynnissäkin ovat tavara ja raha aina saman suhteen alaisina vastakkain, myyjä tavaran puolella ja ostaja rahan puolella. Näin ollen raha ilmenee kiertokulkuvälineenä aina ostovälineen ominaisuudessa, joten tavaran metamorfoosin vastakkaisissa vaiheissa esiintyvät rahan määritykset ovat tulleet tunnistamattomiksi.

Raha siirtyy myyjän käteen samassa tapahtumassa missä tavara siirtyy ostajan käteen. Tavara ja raha liikkuvat siis vastakkaisiin suuntiin ja tämä paikanvaihto, missä tavara astuu toiselle ja raha toiselle puolelle, toteutuu samanaikaisesti porvarillisen yhteiskunnan koko pinnan määräämättömän monissa pisteissä. Kuitenkin ensimmäinen askel, jonka tavara kiertokulussa ottaa, on samalla sen viimeinen.[48] Jättääpä tavara sitten paikkansa siksi että se vetää kultaa puoleensa (T — R) tai kulta sitä (R — T), se joutuu yhdellä nykäyksellä, yhdellä paikanvaihdolla kiertokulusta kulutukseen. Kiertokulku on tavaroiden jatkuvaa liikettä, mutta alituisesti uusien tavaroiden ja kukin tavara liikkuu vain yhden kerran. Yksikään tavara ei aloita kiertokulkunsa toista puoliskoa samana tavarana, vaan toisena tavarana, kultana. Metamorfoosin kokeneen tavaran liike on siis kullan liikettä. Se sama rahakappale tai identtinen kultayksilö, joka on tapahtumassa T — R kerran vaihtanut paikkaa tavaran kanssa, esiintyy päinvastoin taas R — T:n lähtökohtana ja vaihtaa näin toiseen kertaan paikkaa toisen tavaran kanssa. Niin kuin se siirtyi ostaja B:n kädestä myyjä A:n käteen, se siirtyy nyt ostajaksi muuttuneen A:n kädestä C:n käteen. Tavaran muotoliike, tavaran muuttuminen rahaksi sekä sen muuttuminen takaisin rahasta eli tavaran kokonaismetamorfoosin liike esiintyy siis kaksi kertaa paikkaa kahden eri tavaran kanssa vaihtavan yhden ja saman rahakappaleen ulkoisena liikkeenä. Niin pirstoutuneesi ja satunnaisesti kuin ostot ja myynnit rinnakkain sattuvatkin, on todellisessa kiertokulussa ostajaa vastassa aina myyjä ja myydyn tavaran paikalle siirtyvän rahan on täytynyt ennen ostajan käteen tuloaan jo kerran vaihtaa paikkaa jonkin toisen tavaran kanssa. Toisaalta raha siirtyy ennemmin tai myöhemmin jälleen ostajaksi tulleen myyjän kädestä uuden myyjän käteen ja toistaessaan melko usein tätä paikanvaihtoaan raha ilmaisee tavaroiden metamorfoosien ketjuuntuneisuutta. Samat rahakappaleet siirtyvät siis — aina vastakkaiseen suuntaan kuin liikkuvat tavarat — mikä useammin, mikä harvemmin kiertokulun yhdestä paikasta toiseen ja piirtävät täten pitemmän tai lyhyemmän kiertokulun kaaren. Nämä saman rahakappaleen eri liikkeet voivat olla vain ajallisesti perättäisiä, samoin kuin kääntäen ostojen ja myyntien moninaisuus ja pirstoutuneisuus ilmenee tavaroiden ja rahan samanaikaisessa, paikallisesti rinnakkain tapahtuvassa ainutkertaisessa paikanvaihdossa.

Tavaroiden kiertokulku T — R — T toteutuu yksinkertaisessa muodossaan rahan siirtymisessä ostajan kädestä myyjän käteen sekä ostajaksi muuttuneen myyjän kädestä uuden myyjän käteen. Täten on tavaran metamorfoosi tullut päätökseensä ja niin muodoin rahan liike, sikäli kuin metamorfoosi on sen ilmaus. Mutta koska alituisesti on tuotettava uusia käyttöarvoja tavaroina ja ne on näin ollen heitettävä alituisesti uudelleen kiertokulkuun, toistuu ja uudistuu T — R — T samojen tavaran omistajien puolelta. Se raha, jonka he ovat antaneet ostajina, palaa takaisin heidän käteensä heti kun he esiintyvät uudelleen myyjinä. Tavarankierron alituinen uusiutuminen heijastuu näin siinä, että raha ei vain jatkuvasti kulje kädestä toiseen kautta koko porvarillisen yhteiskunnan pinnan, vaan tekee samalla joukon erilaisia pieniä kiertoliikkeitä lähtien loputtoman erilaisista pisteistä ja palaten samoihin pisteisiin toistaakseen sitten uudelleen saman liikkeen.

Kun tavaroiden muodonvaihto ilmenee pelkkänä rahan paikanvaihtona ja kiertoliikkeen jatkuvuus lankeaa kokonaan rahan puolelle, koska tavara astuu aina vain yhden askelen vastakkaiseen suuntaan kuin raha, mutta raha ottaa aina toisen askelen tavaran puolesta ja sanoo B silloin kun tavara on sanonut A, niin koko liike näyttää lähtevän rahasta, vaikkakin tavara myytäessä vetää rahan paikaltaan, panee siis rahan kiertämään samalla tavoin kuin raha pani ostossa tavaran kiertämään. Koska raha edelleen aina samassa yhteydessä kohtaa tavaran ostovälineenä, mutta raha tässä ominaisuudessa panee tavarat liikkeeseen vain näiden hinnan realisoinnilla, ilmenee kiertokulun koko liike siten, että raha vaihtaa paikkaa tavaroiden kanssa realisoimalla näiden hinnat, joko samanaikaisesti rinnakkain sattuvissa erityisissä kiertokulkutapahtumissa tai perättäisissä tapahtumissa, jolloin sama rahakappale realisoi eri tavaranhinnat vuoron perään. Jos tarkastelemme esimerkiksi T — R — T' — R — T'' — R — T''' jne. kiinnittämättä huomiota niihin laadullisiin momentteihin, jotka muuttuvat todellisessa kiertokulkuprosessissa tunnistamattomiksi, niin tulee ilmi vain sama yksitoikkoinen operaatio. Sen jälkeen kun R on realisoinut T:n hinnan, se realisoi vuoron perään T' — T'':n jne. hinnan ja tavarat T' — T'' — T''' jne. astuvat aina rahan jättämälle paikalle. Raha näyttää siis kierrättävän tavaroita realisoimalla niiden hinnat. Toimittaessaan tätä hintojen realisointia raha itse kiertää jatkuvasti, milloin vaihtaen pelkästään paikkaa, milloin käyden läpi kiertokaaren, milloin tekemällä pientä kehää missä lähtöpiste ja paluupiste käyvät yksiin. Kiertokulkuvälineenä rahalla on oma kiertokulkunsa. Näin ollen prosessiin joutuneiden tavaroiden muotoliike ilmenee rahan omana liikkeenä, sinänsä liikkumattomien tavaroiden vaihtoa välittävänä liikkeenä. Tavaroiden kiertokulkuprosessin liike esiintyy siis siinä liikkeessä, jonka raha tekee kiertokulkuvälineenä — rahankierrossa.

Kuten tavaranomistajat esittivät yksityisten töidensä tuotteet yhteiskunnallisen työn tuotteina muuttamalla yhden esineen, kullan yleisen työajan välittömäksi olemiseksi ja sen vuoksi rahaksi, siten he kohtaavat nyt oman kaikinpuolisen liikkeensä, jolla he välittävät töidensä aineenvaihtoa, erään esineen ominaislaatuisena liikkeenä, kullan kiertona. Itse yhteiskunnallinen liike on tavaranomistajille yhtäältä ulkoinen välttämättömyys, toisaalta pelkkä muodollinen välitysprosessi, jonka avulla jokainen yksilö kykenee ottamaan kiertokulkuun tuomaansa käyttöarvoa vastaan toisia, arvonsuuruudeltaan yhtä suuria käyttöarvoja. Tavaran käyttöarvon alkuna on tavaran putoaminen pois kiertokulusta, kun taas kiertovälineen ominaisuudessa olevan rahan käyttöarvona on rahan kiertäminen itse. Tavaran liike kiertokulussa on vain häviävä tuokio, kun taas rahan tehtäväksi tulee levoton edestakainen liike kiertokulussa. Tämä omalaatuinen toiminto kiertokulkuprosessin sisällä antaa rahalle kiertokulkuvälineenä uuden muotomäärityksen, jota on nyt kehiteltävä lähemmin.

Ensinnä käy selväksi, että rahankierto on loputtoman pirstoutunutta liikettä, koska siinä heijastuu kiertokulkuprosessin loputon särkyminen ostoiksi ja myynneiksi sekä tavaran metamorfoosin täydentävien vaiheiden yhdentekevä irrottautuminen toisistaan. Rahan pienissä kiertoliikkeissä, joissa lähtökohta ja paluukohta lankeavat yhteen, tulee tosin ilmi takaisinpäin kääntyvä liike, todellinen kehäliike, mutta lähtöpisteitä on kerta kaikkiaan yhtä paljon kuin tavaroitakin ja jo niiden määräämätön paljous vie nämä kehäliikkeet kaiken valvonnan, mittauksen ja laskennan ulottumattomiin. Yhtä vähän määrätty on lähdön ja lähtöpisteeseen paluun välinen aika. Sekin on yhdentekevää, tapahtuuko tällaista kehäliikettä annetussa tapauksessa vai ei. Ei ole sen yleisemmin tunnettua taloudellista tosiasiaa kuin että raha voidaan antaa pois toisella kädellä ottamatta sitä takaisin toisella. Raha lähtee loputtoman erilaisista pisteistä ja palaa loputtoman erilaisiin pisteisiin, mutta lähtöpisteen ja paluupisteen yhteen lankeaminen on satunnaista, koska liikkeessä T — R — T ei välttämättä edellytetä ostajan muuttumista takaisin myyjäksi. Vielä vähemmän rahankierto kuitenkin esittää sellaista liikettä, joka säteilee yhdestä keskuksesta äärialueen kaikkiin pisteisiin ja palaa kaikista äärialueen pisteistä yhteen keskukseen. Rahan niin sanottu ympyräliike, joka häälyy mielikuvissa, rajoittuu siihen, että rahan nähdään kaikissa pisteissä ilmestyvän ja häviävän, vaihtavan herkeämättä paikkaa. Rahan kiertokulun korkeamman välittävän muodon, esimerkiksi pankkisetelien kierron kohdalla saamme havaita, että rahan poisantamisen ehdot pitävät sisällään rahan takaisinvirtaamisen ehdot. Yksinkertaisen rahankierron kohdalla on sitä vastoin sattumanvaraista, että samasta ostajasta tulee taas myyjä. Jos rahankierrossa tulee pysyvästi ilmi todellisia ympyräliikkeitä, ne ovat pelkkää syvempien tuotantoprosessien heijastusta. Esimerkiksi tehtailija ottaa perjantaina rahaa pankkiiriltaan, maksaa lauantaina työläisilleen, nämä maksavat suurimman osan samoista rahoista heti pois pikkukauppiaille jne. ja nämä tuovat rahat maanantaina takaisin pankkiirille.

Olemme nähneet, että raha realisoi paikan kannalta sikin sokin sattuvissa ostoissa ja myynneissä yhtaikaa tietyn joukon hintoja ja vaihtaa vain yhden kerran paikkaa tavaroiden kanssa. Mutta sikäli kuin rahan liikkeessä ilmenee tavaroiden kokonaismetamorfoosien liike ja näiden metamorfoosien ketjuuntuminen, realisoi toisaalta sama rahakappale eri tavaroiden hinnat ja toteuttaa näin suuremman tai pienemmän kiertojen määrän. Jos siis otamme yhden maan kiertokulkuprosessin yhtenä tiettynä aikajaksona, esimerkiksi yhtenä päivänä, niin yhtäältä näiden hintojen kokonaissumman ja toisaalta samojen kultakappaleiden kiertojen keskimäärän kaksinkertainen momentti määrää sen kultapaljouden, joka tarvitaan hintojen realisoimiseen ja näin ollen tavaroiden kiertokulkuun. Kyseisen kiertojen paljouden eli rahankierron nopeuden taas puolestaan määrää tai vain ilmaisee se keskinopeus, millä tavarat käyvät läpi metamorfoosiensa eri vaiheet, millä nämä metamorfoosit jatkuvat ketjuna ja millä metamorfoosinsa läpikäyneet tavarat korvataan kiertokulkuprosessiin tulevilla uusilla tavaroilla. Kun siis hintoja annettaessa kaikkien tavaroiden vaihtoarvo muuttui ajatuksellisesti arvonsuuruudeltaan vastaavansuuruiseksi kultaeräksi ja kun molemmissa eristyneissä kiertotapahtumissa R — T ja T — R sama arvosumma oli olemassa kaksinkertaisena, toiselta puolen tavarassa, toiselta puolen kullassa, niin kullan olemista kiertokulkuvälineenä puolestaan ei määrää sen eristetty suhde yksittäisiin paikallaan lepääviin tavaroihin, vaan kullan liikkuva oleminen prosessia läpikäyvässä tavaramaailmassa. Tämän olemisen määrää se kullan toiminto, missä kulta ilmaisee paikan muutoksellaan tavaroiden muodonmuutosta, siis ilmaisee paikan muutoksensa nopeudella tavaroiden muodonmuutoksen nopeutta. Kullan todellisen esiintymisen kiertokulkuprosessissa, ts. kierrossa olevan todellisen kultapaljouden määrää nyt siis kullan toimiva oleminen itse kokonaisprosessissa.

Rahan kiertokulun edellytyksenä on tavaroiden kiertokulku, nimittäin raha kiertää tavaroita, joilla on hinnat, jotka toisin sanoen on ajatuksellisesti jo asetettu yhtäläisiksi tiettyjen kultaerien kanssa. Itse tavaroiden hinnanmäärityksessä edellytetään mittayksikkönä toimivan kultaerän arvonsuuruus eli kullan arvo annetuksi. Tämän edellytyksen vallitessa määrää siis kiertokulkuun tarvitun kuitaerän lähinnä tavaroiden realisoitavien hintojen kokonaissumma. Mutta itse tämän kokonaissumman määrää 1) hintataso, tavaroiden kullassa mitattujen vaihtoarvojen suhteellinen korkeus tai alhaisuus sekä 2) tietyillä hinnoilla kiertävien tavaroiden määrä, siis tietyillä hinnoilla tapahtuvien ostojen ja myyntien määrä.[49] Jos yksi vehnäquarter maksaa 60 šillinkiä, tarvitaan sen panemiseksi kiertämään kaksi kertaa niin paljon kultaa kuin sen panemiseksi kiertämään eli sen hinnan realisoimiseksi siinä tapauksessa että quarter maksaa vain 30 šillinkiä. Kun 500 quarteria kiertää 60 šillingin hinnalla, tarvitaan kaksi kertaa niin paljon kultaa kuin samalla hinnalla kiertävää 250 quarteria varten. Vihdoin tarvitaan 100 šillingin hinnalla kiertävää 10 quarteria varten puolta vähemmän kultaa kuin 50 šillingin hinnalla kiertävää 40 quarteria varten. Tästä seuraa, että tavaroiden kiertokulkuun tarvittu kultaerä voi pienentyä huolimatta hintojen noususta, jos kiertokulussa olevien tavaroiden paljous vähenee suuremmassa suhteessa kuin hintojen kokonaissumma kasvaa. Ja päinvastoin kiertovälineen paljous voi kasvaa, jos kiertokulussa olevien tavaroiden paljous vähenee, mutta tavaroiden hintojen summa kasvaa suuremmassa suhteessa. Niinpä esimerkiksi mainiot englantilaiset erityistutkimukset ovat osoittaneet, että Englannissa tapahtuneen viljan kallistumisen alkuvaiheissa kiertävän rahan paljous kasvoi, koska pienentyneen viljan paljouden hinnan summa oli suurempi kuin suuremman viljan paljouden hinnan summa, mutta samaan aikaan muun tavarapaljouden kiertokulku jatkui jonkin aikaa vanhoilla hinnoilla. Sitä vastoin viljan kallistumisen myöhemmässä vaiheessa kiertävän rahan paljous väheni, joko siksi että viljan ohella myytiin vähemmän tavaroita vanhoilla hinnoilla tai yhtä paljon tavaroita alhaisemmilla hinnoilla.

Kuten olemme nähneet, ei kierrossa olevan rahan paljoutta kuitenkaan määrää vain realisoitavien tavaranhintojen kokonaissumma, vaan samalla se nopeus, jolla raha tekee kiertoliikkeen eli toteuttaa tiettynä aikajaksona tämän realisointitoimen. Jos sama sovereign tekee samana päivänä kymmenen ostoa tavaran hinnan ollessa joka kerta yksi sovereign, jos se siis vaihtaa 10 kertaa käsiä, se täyttää täsmälleen saman tehtävän kuin 10 sovereignia, joista jokainen tekee yhdessä päivässä vain yhden kierron.[50] Kullan kiertoliikkeen nopeus voi siis korvata kullan paljouden eli kullan olemista kiertokulkuprosessissa ei määrää vain sen oleminen vastikkeena tavaran rinnalla, vaan myös kullan oleminen tavaroiden metamorfoosiliikkeen sisällä. Rahankiertoliikkeen nopeus korvaa rahan paljouden kuitenkin vain tietynasteisesta koska kunakin annettuna ajankohtana sattuu paikkaan nähden rinnakkain loputtoman pirstoutuneita ostoja ja myyntejä.

Jos kierrossa olevien tavaroiden kokonaishinnat nousevat, mutta pienemmässä suhteessa kuin rahan kiertoliikkeen nopeus kasvaa, niin kiertovälineen paljous vähenee. Jos kiertokulun nopeus päinvastoin vähenee suuremmassa suhteessa kuin kiertokulussa olevan tavarapaljouden kokonaishinta, kiertovälineen paljous kasvaa. Kiertovälineen paljouden kasvu hintojen yleisesti alentuessa ja kiertovälineen paljouden väheneminen hintojen yleisesti noustessa on eräs tavaranhintojen historian merkillepannuimmista ilmiöistä. Kuitenkin ne syyt, jotka aiheuttavat hintatason nousun ja samanaikaisesti vielä suuremman nousun rahan kiertonopeuden tasossa, samoin kuin päinvastainen liikekin, jäävät yksinkertaisen kiertokulun tarkastelun ulkopuolelle. Esimerkin vuoksi voidaan mainita, että muun muassa luoton vallitsevuuden kausina rahankierron vauhti kasvaa nopeammin kuin tavaroiden hinnat, kun taas luoton vähetessä tavaroiden hinnat alenevat hitaammin kuin kiertokulun nopeus laskee. Yksinkertaisen rahankierron pinnallinen ja muodollinen luonne tulee ilmi juuri siinä, että kaikki kiertovälineen paljoutta määräävät tekijät kuten kierrossa olevien tavaroiden paljous, hinnat, hintojen nousu tai lasku, samanaikaisten ostojen ja myyntien lukumäärä ja rahankierron nopeus riippuvat tavaramaailman metamorfoosiprosessista, joka puolestaan riippuu tuotantotavan, väestömäärän, kaupunkien ja maaseudun suhteen, liikennevälineiden kehityksen, suuremman tai vähäisemmän työnjaon, luoton jne. kokonaisluonteesta, lyhyesti sanottuna olosuhteista, jotka kaikki ovat yksinkertaisen rahankierron ulkopuolella ja vain heijastuvat siinä.

Jos kiertokulun nopeus on edellytetty, määräävät siis yksinkertaisesti tavaroiden hinnat kiertovälineen paljouden. Hinnat eivät siis ole korkeita tai alhaisia sen vuoksi, että kierrossa on suurempi tai pienempi määrä rahaa, vaan rahaa kiertää suurempi tai pienempi määrä siksi, että hinnat ovat korkeat tai alhaiset. Tämä on eräs tärkeimmistä taloudellisista laeista ja sen yksityiskohtainen todistaminen tavarahintojen historian avulla on Ricardon jälkeisen englantilaisen taloustieteen ehkä ainoa ansio. Jos kokemus nyt osoittaa, että tietyn maan metallisen kierron taso eli kierrossa olevan kullan tai hopean paljous on tosin altis tilapäisille laskuille ja nousuille ja monasti sangen voimakkaille laskuille ja nousuille,[51] mutta kokonaisuutena ottaen pysyy pitempiä aikajaksoja samana ja poikkeamat keskitasosta jatkuvat vain heikoiksi heilahduksiksi muuttuvina, niin tämä ilmiö selittyy yksinkertaisesti kiertävän rahan paljoutta määräävien olosuhteiden vastakohtaisesta luonteesta. Näiden olosuhteiden yhtäaikainen muuntuminen lamaannuttaa niiden vaikutuksen ja jättää kaiken entiselleen.

Laki, jonka mukaan rahan kiertonopeuden ja tavaroiden hintojen summan ollessa annettuja kiertovälineen paljous on määrätty, on ilmaistavissa myös niin, että tavaroiden vaihtoarvojen ja tavaroiden metamorfoosien keskinopeuksien ollessa annettuja riippuu kiertokulussa olevan kullan paljous kullan omasta arvosta. Jos näin ollen kullan arvo, ts. kullan tuottamiseen tarvittu työaika lisääntyy tai vähenee, tavaroiden hinnat nousevat tai laskevat käänteisessä suhteessa. Ja kiertonopeuden pysyessä ennallaan tätä hintojen yleistä nousua tai laskua vastaisi saman tavarapaljouden kiertokulkuun tarvitun kullan suurempi tai pienempi paljous. Sama vaihtelu tapahtuisi silloinkin jos entinen arvonmitta korvattaisiin arvokkaammalla tai arvottomammalla metallilla. Niinpä kun Hollanti korvasi kultarahan hopearahalla, koska maa tahtoi pitää hellää huolta valtiolle lainanneista ja koska se pelkäsi Kaliforniassa ja Australiassa tehtyjen kultalöytöjen vaikutuksia, maa tarvitsi 14–15 kertaa enemmän hopeaa kuin se oli aiemmin tarvinnut kultaa pitääkseen saman tavarapaljouden kiertokulussa.

Siitä, että kiertokulussa oleva kultaerä on riippuvainen tavaroiden hintojen vaihtelevasta summasta ja kiertokulun vaihtelevasta nopeudesta, seuraa, että metallisen kiertovälineen on kyettävä paljoudeltaan supistumaan ja laajenemaan eli lyhyesti sanottuna että kullan on kiertokulkuprosessin tarpeen mukaan milloin astuttava prosessiin kiertovälineenä, milloin jälleen irrottauduttava siitä. Näemme myöhemmin kuinka itse kiertokulkuprosessi toteuttaa nämä ehdot.

 

c) Metalliraha. Arvonmerkki

Kulta saa kiertovälineenä toimiessaan oman façoninsa,[53] siitä tulee metalliraha. Jotta tekniset vaikeudet eivät pysähdyttäisi sen kiertoliikettä, kulta leimataan laskurahan mitta-asteikon mukaan rahaksi. Kultakappaleet, joiden leima ja ulkomuoto osoittavat niiden sisältävän rahan laskunimien, sterlinkipunnan, šillingin jne. esittämät paino-osat kultaa, ovat metallirahoja. Kuten metallirahahinnan määrääminen, siten myös rahan leimaamisen tekninen tehtävä kuuluu valtiolle. Samoin kuin laskurahana, raha saa metallirahanakin paikallisen ja poliittisen luonteen, puhuu eri maissa eri äidinkieltä ja käyttää erilaisia kansallisasuja. Se alue, jolla raha tekee kiertoliikettä metallirahana, eroaa näin ollen sisäisenä, maan rajojen vetämänä tavaroiden kiertokulkuna tavaramaailman yleisestä kiertokulusta.

Kuitenkaan kulta harkkomuodossa ja kulta metallirahana eivät eroa toisistaan sen enempää kuin kullan metallirahanimi ja sen painonimi. Se mikä on jälkimmäisten kohdalla nimien välinen ero, on edellisten kohdalla pelkkä ulkomuodon ero. Kultakolikot voidaan heittää sulatusupokkaaseen ja muuttaa siten takaisin sans phrase[54] kullaksi, samoin kuin kultaharkko tarvitsee vain lähettää rahapajaan jotta saa metallirahamuodon. Muuttuminen yhdestä ulkomuodosta toiseen ja takaisin on puhtaasti tekninen operaatio.

Englannin rahapajasta 100 naulalla eli 1200 troy-unssilla 22-karaatin kultaa saa 4672 ½ puntaa eli kultasovereignia, ja jos nämä kultasovereignit pannaan toiseen vaakakuppiin ja 100 naulaa harkkokultaa toiseen, ne painavat yhtä paljon ja niin on todistettu ettei sovereign ole mitään muuta kuin tällä nimellä englantilaisessa metallirahanimessä osoitettu kullan paino-osa, jolla on oma ulkomuoto ja oma leima. Nämä 4672 ½ kultasovereignia heitetään eri pisteistä kiertokulkuun ja sen mukaansa tempaamina ne täyttävät yhtenä päivänä tietyn kiertoliikkeiden luvun, yksi sovereign enemmän, toinen vähemmän. Jos kunkin unssin päivittäisten kiertoliikkeiden keskimäärä olisi 10, niin 1200 unssia kultaa realisoisi 12 000 unssia eli 46 725 sovereignin vastaavan kokonaissumman tavaranhintoja. Yhtä kultaunssia voidaan väännellä ja käännellä mielin määrin eikä se koskaan paina 10 kultaunssia. Sen sijaan kiertokulkuprosessissa 1 unssi painaa todellakin 10 unssia. Metallirahan oleminen kiertokulkuprosessin sisällä on yhtä kuin metallirahan sisältämä kultaerä kerrottuna metallirahan kiertoliikkeiden lukumäärällä. Paitsi todellista olemistaan tietynpainoisena erillisenä kultakappaleena metalliraha saa siis ajatuksellisen olemisen, joka syntyy sen toiminnosta. Tekeepä sovereign sitten yhden tai kymmenen kiertoliikettä, jokaisessa yksittäisessä ostossa tai myynnissä se vaikuttaa vain yksittäisenä sovereignina. Asia on tässä samoin kuin kenraalin kohdalla, joka taistelupäivänä ilmestymällä oikeaan aikaan 10 eri kohtaan korvaa 10 kenraalia, mutta on silti joka kohdassa täsmälleen sama kenraali. Kiertovälineen idealisoituminen, joka syntyy rahankierrossa määrän korvaamisesta nopeudella, koskee vain metallirahan toiminnallista olemista kiertokulkuprosessin sisällä, mutta ei kosketa yksittäisen raha-kappaleen olemista.

Rahankierto on kuitenkin ulkoista liikettä, ja vaikkakaan sovereign non olet,[55] se liikkuu kuitenkin sekalaisessa seurassa. Kaikenlaisten käsien, kukkaroiden, taskujen, lompakoiden, massien, kassojen, kirstujen ja arkkujen aiheuttama kitka kuluttaa metallirahaa, jättää yhden kulta-atomin sinne ja toisen tänne ja näin metalliraha menettää maailmaa kiertäessään yhä enemmän sisäisestä pitoisuudestaan. Metallirahaa käytettäessä sitä kulutetaan. Ottakaamme kiinni sovereigniin sellaisella hetkellä, jolloin sen synnynnäinen luja luonne näyttää joutuneen vasta heikon rasituksen kohteeksi.

»Kun leipuri saa tänään upouuden sovereignin tuoreeltaan pankista ja maksaa sen huomenna myllärille, hän ei maksa samaa todellista (veritable) sovereignia; se on kevyempi kuin hänen saadessaan sen.»[56]

»On selvää että metalliraha joutuu itse asioiden luonteesta johtuen menettämään alituisesti pala palalta arvoaan pelkästään tavallisen ja väistämättömän kulumisen seurauksena. On fyysinen mahdottomuus sulkea kevyet metallirahat joksikin ajaksi, edes yhdeksi ainoaksi päiväksi kokonaan pois kiertokulusta.»[57]

Jacob arvioi, että niistä 380 miljoonasta punnasta, jotka olivat vuonna 1809 olemassa Euroopassa, oli vuoteen 1829 mennessä, siis 20 vuodessa kokonaan hävinnyt kulumalla 19 miljoonaa puntaa.[58] Niin kuin siis tavara putoaa ensimmäisellä kiertokulussa ottamaallaan askelella pois kierrosta, siten metalliraha edustaa parin kierrossa ottamansa askelen jälkeen suurempaa metallipitoisuutta kuin sillä on. Mitä pitempään metalliraha kiertää samalla kiertonopeudella tai mitä vilkkaammaksi sen kierto tulee saman ajanjakson puitteissa, sitä enemmän sen oleminen metallirahana irrottautuu sen kultaisesta tai hopeisesta olemisesta. Jäljelle jää vain magni nominis umbra.[59] Metallirahan ruumis on enää pelkkä varjo. Kun prosessi alun perin teki metallirahan raskaammaksi, se tekee sen nyt kevyemmäksi, mutta metalliraha vastaa edelleenkin jokaisessa yksittäisessä ostossa ja myynnissä alkuperäistä kultaerää. Sovereign jatkaa näennäissovereignina, näennäiskultana laillisen kultakappaleen tehtävän täyttämistä. Kun muut olennot menettävät idealismiaan kokiessaan kitkaa ulkomaailman kanssa, käytäntö idealisoi metallirahan, muuttaa sen oman kulta- tai hopearuumiinsa pelkäksi näennäisolemiseksi. Osaksi hallitukset, osaksi yksityiset seikkailijat käyttävät mitä kirjavimmissa metallirahan väärennyksissä hyväkseen tätä toista, itse kiertokulkuprosessin aiheuttamaa metallirahan idealisointia eli sen nimellisen ja todellisen pitoisuuden eroa. Rahalaitosten koko historia keskiajan alusta lähtien aina pitkälle 1700-luvulle asti pelkistyy näiden kaksipuolisten ja antagonististen väärennysten historiaksi ja Custodin julkaisema italialaisten taloustieteilijöiden teosten moniniteinen kokoelma liikkuu suurimmaksi osaksi tämän kysymyksen ympärillä.

Kullan näennäisoleminen sen oman toiminnon sisällä joutuu kuitenkin ristiriitaan sen todellisen olemisen kanssa. Toinen kultakolikko on kiertoliikkeessä menettänyt enemmän, toinen vähemmän metallipitoisuudestaan ja näin ollen toinen sovereign on tosiasiassa arvokkaampi kuin toinen. Mutta kun ne toiminnollisessa olemisessaan metallirahana käyvät samasta, ¼ unssia painava sovereign ei käy sen arvokkaammasta kuin ¼ unssia näennäisesti painava, joutuu osa täysipainoisista sovereigneista kokemaan paatuneiden haltijoiden käsissä kirurgisia leikkauksia, jolloin niille tehdään keinotekoisesti sama minkä itse kiertoliike teki niiden kevyille veljille. Niitä leikellään ja veistellään ja niiden liika kultaihra joutuu sulatusupokkaaseen. Kun 4672 ½ kultasovereignia pannaan vaakaan ja ne painavat keskimäärin enää 800 unssia 1200 sijasta, niin kultamarkkinoille vietynä niillä voi ostaa enää 800 unssia kultaa eli kullan markkinahinta nousisi sen metallirahahinnan yläpuolelle. Jokainen rahakappale — silloinkin jos se olisi täysipainoinen — olisi metallirahamuodossaan vähemmän arvoinen kuin harkkomuodossaan. Täysipainoiset sovereignit muutettaisiin takaisin harkkomuotoonsa, missä suuremmalla kultamäärällä on suurempi arvo kuin pienemmällä. Niin pian kun tämä lasku metallipitoisuuden alapuolelle olisi ulottunut koskemaan riittävän monia sovereigneja aiheuttaakseen kullan markkinahinnan jatkuvan nousun sen metallirahahinnan yläpuolelle, metallirahan laskunimet pysyisivät samoina, mutta osoittaisivat siitä pitäen entistä pienempää kultaerää. Toisin sanoen rahan mitta-asteikko muuttuisi ja kultaa leimattaisiin vastedes rahaksi tämän uuden mitta-asteikon mukaan. Tullessaan idealisoiduksi kiertovälineenä kulta olisi aiheuttanut sen takaiskun, että se olisi muuttanut niitä lailla määrättyjä suhteita, joita noudattaen kulta toimi hintojen mitta-asteikkona. Sama mullistus toistuisi tietyn ajanjakson kuluttua ja näin kulta olisi toiminnoissaan sekä hintojen mitta-asteikkona että kiertovälineenä jatkuvan vaihtelun alainen niin että vaihdos yhdessä muodossa aiheuttaisi vaihdoksen toisessa muodossa ja päinvastoin. Tämä selittää sen aiemmin mainitun ilmiön, että kaikkien nykyajan kansojen historiassa on alituisesti pienenevällä metallipitoisuudella säilynyt sama rahanimi. Yhtäältä metallirahana toimivan ja toisaalta hintojen mitta-asteikkona toimivan kullan välisestä ristiriidasta tulee samoin ristiriita metallirahana toimivan ja yleisenä vastikkeena toimivan kullan välille, ja yleisenä vastikkeena kulta ei kierrä vain maan rajojen sisällä, vaan maailmanmarkkinoilla. Kulta oli arvojen mittana aina täysipainoinen, koska se siinä toimi vain ajatuksellisen kullan ominaisuudessa. Ollessaan vastikkeena eristetyssä tapahtumassa T — R kulta palautuu heti liikkuvasta olemisestaan takaisin lepäävään olemiseensa, mutta metallirahana olevan kullan luonnollinen substanssi joutuu jatkuvaan ristiriitaan oman toimintonsa kanssa. Kultasovereignin muuttumista näennäiskullaksi ei voida täysin välttää, mutta lainsäädäntö pyrkii estämään tällaisen sovereignin jäämisen metallirahaksi poistamalla sen käytöstä aineksen vähyyden saavutettua tietyn asteen. Esimerkiksi Englannin lain mukaan ei yli 0,747 graania painostaan menettänyt sovereign ole enää laillinen. Englannin pankki, joka yksistään vuosien 1844 ja 1848 välillä punnitsi 48 miljoonaa kultasovereignia, on saanut herra Cottonin keksimästä kultavaa'asta koneen, joka ei vain erota kahden sovereignin eroa 1/100 graanin tarkkuudella, vaan kiidättää järjellisen olennon tavoin alipainoisen rahan pöydälle, mistä se joutuu toisen koneen alle ja tämä murskaa rahan itämaisella julmuudella.

Kuitenkaan kultakolikko ei voisi näiden ehtojen vallitessa ylipäätään lainkaan kiertää ellei sen kiertoliike rajoittuisi tiettyyn kierron kehään, jonka rajojen sisällä kultakolikko kuluu vähemmän nopeasti. Mikäli kultakolikko käy kiertokulussa neljännesunssista vaikka painaakin enää vain 1/5 unssia, on siitä tosiasiassa tullut pelkkä merkki tai symboli 1/20 kultaunssille, ja näin itse kiertokulkuprosessi muuttaa kaikki kultakolikot suuremmassa tai pienemmässä määrin oman substanssinsa pelkiksi merkeiksi tai symboleiksi. Mikään olio ei voi kuitenkaan olla oma symbolinsa. Maalatut viinirypäleet eivät ole todellisten rypäleiden symboleja, vaan näennäisiä rypäleitä. Mutta vielä vähemmän voi kevyt sovereign olla täysipainoisen symboli — yhtä vähän kuin laihtunut hevonen voi olla lihavan symboli. Koska siis kullasta tulee oman itsensä symboli, mutta se ei voi toimia symbolina itselleen, kulta saa niissä kiertokulun kehissä, joissa se kuluu nopeimmin, ts. niissä kehissä, joissa mittasuhteiltaan kaikkein vähäisimpiä ostoja ja myyntejä uusitaan jatkuvasti, kultaolemisestaan irronneen symbolisen, hopeisen tai kuparisen olemisen. Näissä kehissä kiertäisi aina tietty osa kultarahan kokonaismäärästä kolikkoina, joskaan ne eivät olisi samoja kultakappaleita. Tältä osaltaan kulta korvataan hopeisilla tai kuparisilla merkeillä. Kun siis vain yksi erityinen tavara voi toimia yhden maan sisällä arvojen mittana ja siten rahana, voivat eri tavarat toimia kullan rinnalla metallirahana. Nämä kierron apuvälineet, esimerkiksi hopeiset tai kupariset merkit edustavat kiertokulun sisällä tiettyjä kultakolikon murto-osia. Niiden omaa hopea- tai kuparipitoisuutta ei näin ollen määrää hopean ja kuparin arvosuhde kultaan nähden, vaan se säädetään mielivaltaisesti lailla. Niitä saadaan laskea liikkeelle vain siinä määrin kuin niiden edustamat kultarahan vähäiset murto-osat tekisivät jatkuvasti kiertoliikettä, on kysymys sitten suurempien kultarahojen vaihtamisesta tai vastaavasti pienempien tavarahintojen realisoimisesta. Tavaroiden vähittäiskauppakierron sisällä hopeamerkit ja kuparimerkit kuuluvat jälleen erityisiin kehiin. Asian luonteesta johtuen niiden kiertoliikkeen nopeus on käänteisessä suhteessa hintoihin, joita ne toteuttavat jokaisessa yksittäisessä ostossa ja myynnissä tai niiden edustamien kultarahan murto-osien suuruuteen. Jos ajatellaan päivittäisen pienkaupankäynnin valtavaa laajuutta sellaisessa maassa kuin Englannissa, niin kiertävien apumetallirahojen kokonaismäärän suhteellinen merkityksettömyys osoittaa niiden kiertoliikkeen nopeutta ja pysyvyyttä. Parlamentin äskettäin julkaisemasta selonteosta me näemme esimerkiksi, että Englannin rahapaja löi vuonna 1857 kultaa rahaksi 4 859 000 punnan edestä sekä hopeaa nimellisarvoltaan 733 000 ja metalliarvoltaan 363 000 punnan edestä. 31. joulukuuta 1857 päättyneenä kymmenvuotiskautena lyödyn kullan kokonaismäärä oli 55 239 000 puntaa ja hopean ainoastaan 2 434 000 puntaa. Kuparirahojen nimellisarvo nousi vuonna 1857 ainoastaan 6720 puntaan, jonka kupariarvo oli 3492 puntaa, ja tästä oli 3136 punnan arvosta pennyjä, 2464 arvosta puolipennyjä ja 1120 arvosta neljännespennyjä. Kymmenen viime vuoden aikana lyötyjen kuparikolikkojen kokonaisarvo oli nimellisarvoltaan 141 477 puntaa ja metalliarvoltaan 73 503 puntaa. Kuten se lailla säädetty metallin menetyksen raja, jonka kohdalla kultakolikot on poistettava käytöstä, estää niiden jatkuvan toimimisen metallirahoina, siten kääntäen hopea- ja kuparimerkkien lakisääteisesti realisoiman hintatason määrääminen estää näitä merkkejä siirtymästä kiertoalueeltaan kultakolikkojen kiertoalueelle ja määräytymästä pysyvästi rahaksi. Niinpä esimerkiksi Englannissa tarvitsee ottaa maksuksi kerralla kuparia vain 6 pennyn ja hopeaa vain 40 šillingin määrä. Jos hopea- ja kuparimerkkejä laskettaisiin liikkeelle suurempina paljouksina kuin niiden kiertoalueiden tarpeet vaativat, tämä ei kohottaisi tavaroiden hintoja, vaan tapahtuisi näiden merkkien kasaantumista vähittäiskauppiaille, joiden olisi lopulta pakko myydä ne metallina. Näin kasaantuivat vuonna 1798 englantilaiset kuparikolikot, jotka yksityishenkilöt olivat laskeneet liikkeelle, 20 350 punnan edestä pienkauppiaille, nämä yrittivät turhaan panna ne uudelleen kiertoliikkeeseen ja joutuivat vihdoin heittämään ne tavarana kuparimarkkinoille.[60]

Niillä hopea- ja kuparimerkeillä, jotka edustavat kultakolikkoja tietyillä sisäisen kierron alueilla, on lailla säädetty hopea- ja kuparipitoisuus, mutta kun kierto tarttuu niihin, ne hioutuvat ja idealisoituvat kultakolikkojen tavoin, joskin kiertoliikkeensä nopeuden ja pysyvyyden mukaisesti vielä nopeammin, pelkiksi varjoruumiiksi. Jos nyt taas vedettäisiin metallin menetykselle se rajalinja, jonka kohdalla hopea- ja kuparimerkit menettäisivät metallirahaluonteensa, niin ne itse täytyisi jälleen korvata oman kiertoalueensa tietyn kehän sisällä muulla symbolisella rahalla, vaikkapa raudalla ja lyijyllä, ja tämä symbolisen rahan esittäminen toisella symbolisella rahalla olisi päättymätön prosessi. Siten itse rahankiertoliikkeen välttämättömyys pakottaa kaikissa kehittyneen kiertokulun maissa tekemään hopea- ja kuparimerkkien metallirahaluonteen riippumattomaksi kaikenasteisesta metallinmenetyksestä. Tässä tulee ilmi se asian luonteeseen kuuluva seikka, että ne eivät ole kultakolikon symboleja siksi, että ne ovat hopeasta tai kuparista tehtyjä symboleja, että niillä on arvo, vaan ne ovat sitä sikäli kuin niillä ei ole mitään arvoa.

Suhteellisen arvottomat aineet, kuten paperi voivat siis toimia kultarahan symboleina. Apumetallirahojen muodostuminen metallimerkeistä, hopeasta, kuparista jne. johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että useimmissa maissa kiersi vähemmän arvokkaita metalleja rahana — kuten hopeaa Englannissa, kuparia muinaisessa Rooman tasavallassa, Ruotsissa, Skotlannissa jne. — ennen kuin kiertoprosessi alensi ne vaihtokolikoiksi ja toi jalomman metallin niiden tilalle. Asian luonteeseen kuuluu lisäksi, että metallisesta kierrosta välittömästi kasvava rahasymboli on ensi sijassa itsekin jälleen metallia. Samoin kuin se kullan määräosa, jonka täytyi jatkuvasti kiertää vaihtometallirahana, korvataan metallimerkeillä, voidaan se osa kultaa, jota sisäisen kierron alue jatkuvasti nielee metallirahana, jonka täytyy siis jatkuvasti tehdä kiertoliikettä, korvata arvottomilla merkeillä. Se taso, jonka alle kiertoliikettä tekevien metallirahojen joukko ei koskaan laske, on määrätty jokaisessa maassa kokemuksen perusteella. Metallirahojen nimellispitoisuuden ja metallipitoisuuden alunperin vähäpätöinen erilaisuus voi siis edetä täydelliseen eroon asti. Rahan metallirahanimi irrottautuu substanssistaan ja on olemassa sen ulkopuolella arvottomissa paperiseteleissä. Kuten tavaroiden vaihtoarvo kiteytyy vaihtoprosessissaan kultarahaksi, siten kultaraha haihtuu kiertoliikkeessä oman itsensä symboliksi, ensiksi loppuun kuluneen kultakolikon muodossa, sitten apumetallirahojen muodossa ja lopuksi arvottoman merkin, paperin, pelkän arvonmerkin muodossa.

Kuitenkin kultakolikko synnytti aluksi metalliset, sitten paperiset sijaisensa vain siksi, että se jatkoi metallin menetyksestään huolimatta metallirahana toimimista. Se ei kiertänyt siksi, että se kului loppuun, vaan se kului loppuun muuttuen symboliksi siksi, että se jatkoi kiertoaan. Vain siinä määrin kuin kultarahasta itsestään tulee prosessin sisällä pelkkä oman arvonsa merkki, voivat pelkät arvonmerkit korvata sen.

Sikäli kuin liike T — R — T on välittömästi toisikseen muuttuvien vaiheiden T — R ja R — T prosessinluonteinen yhteys, eli sikäli kuin tavara käy läpi kokonaismetamorfoosinsa prosessin, tavara kehittää vaihtoarvonsa hinnaksi ja rahaksi kumotakseen heti taas tämän muodon, tullakseen taas tavaraksi tai oikeammin käyttöarvoksi. Tavara etenee siis vaihtoarvonsa vain näennäiseen itsenäistämiseen. Me näimme toisaalta, että sikäli kuin kulta toimii vain kolikkona eli on jatkuvasti kiertoliikkeessä, se esittää tosiasiassa vain tavaroiden metamorfoosien ketjuuntumista ja tavaroiden pelkästään ohimenevää rahana olemista, realisoi yhden tavaran hinnan ainoastaan realisoidakseen toisen hinnan, mutta ei ilmene missään vaihtoarvon lepäävänä olemisena tai itse lepäävänä tavarana. Se todellisuus, jonka tavaroiden vaihtoarvo saa tässä prosessissa ja jota kulta esittää kiertoliikkeessään, on pelkkää sähkökipinän todellisuutta. Vaikka kysymyksessä onkin todellinen kulta, se toimii vain näennäiskultana ja siten se voidaan tässä toiminnossaan korvata oman itsensä merkillä.

Metallirahana toimiva arvonmerkki, vaikkapa paperi on rahanimensä ilmaiseman kultaerän merkki, siis kullanmerkki. Yhtä vähän kuin tietty kultaerä ilmaisee itsessään arvosuhdetta, yhtä vähän sitä ilmaisee sen tilalle astuva merkki. Sikäli kuin tietyllä kultaerällä on esineellistyneenä työaikana tietty arvonsuuruus, kullanmerkki ilmaisee arvoa. Mutta sen esittämä arvonsuuruus riippuu joka kerta sen edustaman kultaerän arvosta. Suhteessa tavaroihin arvonmerkki ilmaisee niiden hintojen todellisuutta, on signum pretii[61] ja tavaroiden arvon merkki vain siksi, että tavaroiden arvo on ilmaistu niiden hinnassa. Prosessissa T — R — T, sikäli kuin se esittää vain molempien metamorfoosien prosessinluonteista yhteyttä tai niiden välitöntä muuttumista toisikseen — ja tällaisena se esiintyy sillä kierron alueella, jolla arvonmerkki toimii — tavaroiden vaihtoarvo saa hinnassa vain ajatuksellisen, rahassa vain kuvitellun, symbolisen olemassaolon. Näin vaihtoarvo ilmenee vain ajateltuna tai esineelliseksi kuviteltuna, mutta sillä ei ole mitään todellisuutta paitsi itse tavaroissa, sikäli kuin niissä on esineellistynyt tietty erä työtä. Tämän perusteella näyttää siltä kuin arvonmerkki edustaisi tavaroiden arvoa välittömästi, sehän ei esiinny kullan merkkinä, vaan hinnassa vain ilmaistun, mutta yksinomaan tavarassa olemassaolevan vaihtoarvon merkkinä. Tämä kuvitelma on kuitenkin väärä. Arvonmerkki on välittömästi ainoastaan hinnanmerkki, siis kullanmerkki, ja vain kiertotietä tavaran arvon merkki. Kulta ei ole myynyt Peter Schlemihlin[62] tavoin varjoaan, vaan ostaa varjollaan. Näin ollen arvonmerkki vaikuttaa vain sikäli kuin se esittää kuvaannollisesti prosessin sisällä toisen tavaran hintaa suhteessa toiseen tavaraan tai kultaa suhteessa jokaiseen tavaranhaltijaan. Tietystä suhteellisen arvottomasta esineestä, nahanpalasta, paperisetelistä jne. tulee ensiksi tavanomainen rahamateriaalin merkki, mutta se säilyy merkkinä vain siten, että sen oleminen symbolina taataan tavaranhaltijoiden yleisellä tahdolla, että se toisin sanoen saa lakisääteisesti sopimuspohjaisen olemisen ja näin ollen pakkokurssin. Valtion paperiraha, jolla on pakkokurssi, on arvonmerkin huippuunsa kehittynyt muoto sekä ainoa paperirahan muoto, joka kasvaa välittömästi metallisesta kierrosta tai yksinkertaisesta tavarankierrosta itsestään. Luottoraha kuuluu yhteiskunnallisen tuotantoprosessin korkeammalle alueelle ja sitä säätelevät vallan toiset lait. Symbolinen paperiraha ei itse asiassa lainkaan eroa apumetallirahasta, se vaikuttaa vain laajemmalla kiertoalueella. Jos hintojen mitta-asteikon tai metallirahahinnan pelkästään tekninen kehitys ja edelleen raakakullan ulkoinen muuttuminen kultakolikoiksi jo aiheutti valtion puuttumisen asiaan ja siten sisäinen kierto erosi silminnähtävästi yleisestä tavarankierrosta, niin metallirahan kehitys arvonmerkiksi saattaa tämän eron täydelliseksi. Raha voi pelkkänä kiertovälineenä ylipäänsä itsenäistyä vain sisäisen kierron alueella.

Esityksemme on osoittanut, että kullan metallirahaoleminen itse kultasubstanssista irronneena arvonmerkkinä syntyy itse kiertoprosessista, ei sopimuksesta tai valtion väliintulosta. Venäjä tarjoaa silmiinpistävän esimerkin arvonmerkin luontaissyntyisyydestä. Siihen aikaan kun nahat ja turkikset toimivat siellä rahana, loi ristiriita tämän nopeasti kuluvan ja kömpelösti käsiteltävän materiaalin ja sen kiertovälineenä toimimisen välillä tavan korvata se pienillä leimatuilla nahanpaloilla, ja näin niistä tuli maksuosoituksia, jotka olivat maksettavissa vuodilla ja turkiksilla. Myöhemmin niistä tuli kopeekan nimellä pelkkiä hopearuplan murto-osien merkkejä ja ne säilyivät paikoitellen tässä käytössä vuoteen 1700, jolloin Pietari Suuri käski lunastaa ne pienillä valtion liikkeelle laskemilla kuparikolikoilla.[63] Antiikin kirjoittajat, jotka saattoivat tarkastella vain metallisen kierron ilmiöitä, ymmärsivät jo kultarahan symboliksi tai arvonmerkiksi. Näin esimerkiksi Platon[64] ja Aristoteles.[65] Maissa joissa ei ole lainkaan kehittynyt luotonantoa, kuten Kiinassa, syntyy pakkokurssin alainen paperiraha jo varhain.[66] Jotkut paperirahan myöhemmät puolustajat viittaavat myös nimenomaisesti itse kiertoprosessista aiheutuvaan metallirahan muuttumiseen ar-vonmerkiksi. Näin tekevät esimerkiksi Benjamin Franklin[67] ja piispa Berkeley.[68]

Montako riisiä seteleiksi leikattua paperia voi kiertää rahana? Näin esitettynä kysymys olisi typerä. Arvottomat merkit ovat arvonmerkkejä vain sikäli kuin ne edustavat kultaa kiertoprosessin sisällä, ja ne edustavat sitä vain sikäli kuin kulta itse tulisi metallirahana kiertoprosessiin — paljoutena, jonka kullan oma arvo olisi määrännyt kun tavaroiden vaihtoarvo ja niiden metamorfoosien nopeus ovat annetut. Nimellisarvoltaan 5 punnan setelit voisivat tehdä kierron vain jos niitä olisi 5 kertaa vähemmän kuin nimellisarvoltaan 1 punnan seteleitä, ja jos kaikki maksut maksettaisiin šillingin seteleinä, täytyisi kierrossa olla 20 kertaa enemmän šillingin kuin punnan seteleitä. Jos nimellisarvoltaan erisuuruiset setelit edustaisivat kultakolikoita, esimerkiksi 5 punnan, 1 punnan ja 10 šillingin setelit, niin näiden arvonmerkkien eri lajien paljoutta ei määräisi vain kokonaiskiertoa, vaan jokaista erityislaatuista kiertokehää varten tarvittava kultaerä. Jos 14 miljoonaa puntaa olisi se taso (kuten Englannin pankkilainsäädäntö olettaa, ei kuitenkaan metallirahan, vaan luottorahan osalta), jonka alle jonkin maan kiertokulku ei milloinkaan laske, voisi kierrossa olla 14 miljoonaa paperiseteliä, kukin niistä 1 punnan arvonmerkki. Jos kullan arvo nousisi tai laskisi, koska sen tuottamiseen tarvittu työaika olisi lyhentynyt tai pidentynyt, niin saman tavarajoukon vaihtoarvon pysyessä samana kasvaisi tai vähenisi kiertävien punnansetelien määrä käänteisessä suhteessa kullan arvonvaihteluun. Jos hopea korvaisi kullan arvojen mittana ja hopean ja kullan arvosuhde olisi 1:15 ja jokaisen setelin edustama hopeaerä olisi yhtä suuri kuin sen aiemmin edustama kultaerä, niin vastedes täytyisi kierrossa olla 14 miljoonan sijasta 210 miljoonaa punnanseteliä. Siis paperisetelien paljouden määrää se kultarahan paljous, jota setelit kierrossa edustavat, ja koska setelit ovat arvonmerkkejä vain sikäli kuin ne edustavat tätä kultarahaa, niin setelien arvon määrää yksinkertaisesti niiden paljous. Kun siis kiertävän kullan paljous riippuu tavaroiden hinnoista, riippuu kääntäen kiertävien paperisetelien arvo yksinomaan niiden omasta paljoudesta.

Taloudellinen laki näyttää kumoutuvan sillä, että valtio, joka laskee liikkeelle pakkokurssin alaista paperirahaa — ja me käsittelemme ainoastaan tällaista paperirahaa — tulee väliin. Kun valtio antoi metallirahahinnassa tietylle kultapainolle vain ristimänimen ja painoi metallirahaa lyötäessä vain leimansa kultaan, näyttää valtio nyt muuttavan leimansa taikavoimalla paperin kullaksi. Koska paperiseteleillä on pakkokurssi, ei kukaan voi estää valtiota työntämästä mielivaltaisen suurta setelimäärää kiertoon ja leimaamasta seteleitä mielivaltaisilla metallirahanimillä, kuten 1 punta, 5 puntaa, 20 puntaa. Kun setelit ovat kerran kierrossa, niitä on mahdotonta heittää ulos, sillä maan rajapyykit estävät toisaalta niiden kulun, ja toisaalta setelit menettävät kaiken arvon, niin käyttöarvon kuin vaihtoarvon kierron ulkopuolella. Kun setelit erotetaan toiminnallisesta olemisestaan, ne muuttuvat arvottomiksi paperilapuiksi. Kuitenkin tällainen valtion mahti on pelkkää kuvitelmaa. Valtio voi viskata kiertoon mielivaltaisen paljouden paperiseteleitä, joilla on mielivaltaiset metallirahanimet, mutta tähän mekaaniseen tekoon loppuukin valtion kontrolli. Kiertoon tempautuessaan arvonmerkki eli paperiraha joutuu kierron sisäisten lakien alaiseksi.

Jos tavaroiden kiertokulun tarvitseman kullan summa olisi 14 miljoonaa puntaa ja valtio heittää kiertoon 210 miljoonaa seteleinä, joista jokainen on nimeltään 1 punta, niin nämä 210 miljoonaa muuttuisivat 14 miljoonaa puntaa vastaavan kultamäärän edustajiksi. Se merkitsisi samaa kuin jos valtio olisi tehnyt punnan setelit arvoltaan aikaisempaa 15 kertaa vähäisemmän metallin tai 15 kertaa pienemmän kullan paino-osan edustajiksi. Mikään ei olisi muuttunut paitsi hintojen mitta-asteikon nimeäminen, mikä on luonnollisestikin sopimuspohjaista tapahtuupa se sitten suoraan muuttamalla rahakantaa tai epäsuorasti lisäämällä paperiseteleitä uuden alhaisemman mitta-asteikon vaatimaan määrään. Koska nimi punta osoittaisi nyt 15 kertaa pienempää kultaerää, nousisivat kaikki tavaranhinnat 15-kertaisiksi, ja nyt olisi 210 miljoonaa punnan seteliä todellisuudessa yhtä tarpeen kuin aikaisemmin 14 miljoonaa. Jokaisen yksittäisen setelin edustama kultaerä olisi pienentynyt samassa mitassa kuin arvonmerkkien yhteissumma olisi kasvanut. Hintojen nousu olisi pelkkää vastavaikutusta kiertoprosessille, joka asettaa arvonmerkit väkivaltaisesti yhtäläisiksi sen kultamäärän kanssa, jonka tilalla merkit ovat kiertävinään.

Näemme toistuvasti Englannin ja Ranskan hallitusten tekemien rahanväärennysten historiasta, että hinnat eivät nousseet siinä suhteessa kuin hopearahaa väärennettiin. Yksinkertaisesti siksi, ettei se suhde missä metallirahat lisääntyivät, vastannut sitä suhdetta missä niitä oli väärennetty, ts. koska metallipitoisuudeltaan alhaisempia metallirahoja ei ollut laskettu liikkeelle niin suurta määrää, että tavaroiden vaihtoarvo olisi voitu vastedes mitata käyttäen arvojen mittana tätä pitoisuudeltaan alentunutta metallia ja realisoida tätä alentunutta mittayksikköä vastaavilla metallirahoilla. Tämä ratkaisee Locken ja Lowndesin kaksinkamppailussa ratkaisematta jääneen vaikeuden. Se suhde, jossa arvonmerkki — olkoon se sitten paperia tai väärennettyä kultaa tai hopeaa — edustaa metallirahahinnan mukaan laskettuja kulta- ja hopeapainoja, ei riipu arvonmerkin omasta materiaalista, vaan tämän merkin kierrossa olevasta paljoudesta. Tätä suhdetta on vaikea ymmärtää sen tähden, että raha molemmissa toiminnoissaan, niin arvojen mittana kuin kiertovälineenäkin ei ole ainoastaan keskenään vastakkaisten, vaan myös näiden molempien toimintojen vastakkaisuuden kanssa näennäisesti ristiriitaisten lakien alainen. Rahan toimiessa arvojen mittana, jolloin raha toimii vain laskurahana ja kulta vain ajatuksellisena kultana, on kaikki riippuvaista rahan luonnollisesta materiaalista. Vaihtoarvot ilmenevät hopeassa mitattuina eli hopeahintoina luonnollisesti aivan erilaisina kuin kullassa mitattuina eli kultahintoina. Asia on päinvastoin kun raha toimii kiertovälineenä, jolloin se ei ole ainoastaan kuvaannollisesti esitettynä, vaan sen täytyy olla käsillä todellisena esineenä muiden tavaroiden rinnalla: tällöin sen materiaali muuttuu yhdentekeväksi ja kaikki riippuu sen paljoudesta. Mittayksikölle on ratkaisevaa onko kyseessä naula kultaa, hopeaa vai kuparia, kun taas pelkkä lukumäärä tekee kolikot jokaisen tällaisen mittayksikön vastaavaksi toteutukseksi olkoon metallirahan oma materiaali sitten mikä tahansa. Mutta on tavallisen ihmisjärjen vastaista, että kaikki riippuu pelkästään ajatellun rahan kohdalla sen materiaalisesta substanssista ja aistein havaittavan metallirahan kohdalla ideaalisesta lukusuhteesta.

Tavaranhintojen kohoaminen tai laskeminen yhdessä paperisetelien määrän kasvun tai vähenemisen kanssa — viimeksi mainittu esiintyy siellä missä paperisetelit ovat ainoana kiertovälineenä — merkitsee siis vain sitä, että kiertoprosessi aiheuttaa väkivaltaisesti sen ulkoa käsin mekaanisesti rikotun lain voimaantulon, jonka mukaan kierrossa olevan kullan paljouden määräävät tavaroiden hinnat ja kierrossa olevien arvonmerkkien paljouden niiden kultarahojen paljous, joita arvonmerkit edustavat kierrossa. Toisaalta kiertoprosessi nielee ja ikään kuin sulattaa jokaisen mielivaltaisen määrän paperiseteleitä, sillä arvonmerkki, onpa se tullut kiertoon millä kultanimellä tahansa, kutistuu kierron sisällä sen kultaerän merkiksi, joka voisi kiertää sen tilalla.

Arvonmerkkien kierrossa esiintyvät kaikki todellisen rahankierron lait päinvastaisina ja päälleen kääntyneinä. Kun kulta kiertää siksi, että sillä on arvoa, niin paperilla on arvoa siksi, että se kiertää. Kun kiertävän kullan paljous riippuu tavaroiden vaihtoarvon ollessa annettu kullan omasta arvosta, riippuu paperin arvo sen kierrossa olevasta paljoudesta. Kun kiertävän kullan paljous kasvaa tai vähenee tavaroiden hintojen noustessa tai laskiessa, näyttävät tavaroiden hinnat nousevan tai laskevan kierrossa olevan paperin paljouden vaihtelun mukaan. Kun tavaroiden kierto voi niellä vain tietyn paljouden kultarahoja, ja tästä syystä kiertävän rahan vuorottainen vähentyminen ja lisääntyminen ilmenee väistämättömänä lakina, näyttää kiertoon menevän paperirahaa missä laajuudessa hyvänsä. Kun valtio väärentää kulta- ja hopearahaa ja häiritsee siten sen toimintaa kiertovälineenä — silloinkin kun se laskee liikkeelle vain 1/100 graania nimellispainoaan kevyempiä metallirahoja oiin se tekee puolestaan täysin oikean toimenpiteen laskiessaan liikkeelle arvottomia paperiseteleitä, joilla ei ole metallin kanssa mitään muuta yhteistä kuin metallirahanimet. Kun kultakolikko edustaa ilmetysti tavaroiden arvoa vain sikäli kuin arvo itse on mitattu kullassa tai esitetty hintana, näyttää arvonmerkki edustavan välittömästi tavaran arvoa. Näin ollen käy selväksi miksi ne tarkastelijat, jotka tutkivat rahankierron ilmiöitä yksipuolisesti pakkokurssin alaisen paperirahan kierron kannalta, ymmärsivät pakosta väärin kaikki rahankierron sisäiset lait. Itse asiassa nämä lait eivät ilmene arvonmerkkien kierrossa vain nurin kääntyneinä, vaan ne lakkaavat vaikuttamasta kun paperiraha toteuttaa oikeassa määrin liikkeelle laskettuna liikkeitä, jotka eivät ole ominaisia sille arvonmerkkinä, kun taas paperirahalle ominainen liike aiheutuu sen ja kullan välisen oikean määräsuhteen loukkaamisesta, eikä pohjaudu suoraan tavaroiden metamorfoosiin.

 

3. Raha

Toisin kuin metalliraha, raha, tulos kiertoprosessista muodossa T — R — T muodostaa lähtökohdan kiertoprosessille muodossa R — T — R, ts. rahan vaihtamiselle tavaraan tavaran vaihtamiseksi rahaan. Muodossa T — R — T on tavara ja muodossa R — T — R on raha liikkeen lähtökohtana ja sen päätekohtana. Ensimmäisessä muodossa raha välittää tavaranvaihtoa, jälkimmäisessä tavara välittää rahan muuttumista rahaksi. Raha, joka on ensimmäisessä muodossa pelkkä väline, ilmenee jälkimmäisessä kierron lopullisena tarkoituksena, kun taas tavara, joka ilmenee ensimmäisessä muodossa lopullisena tarkoituksena, ilmenee toisessa pelkkänä välineenä. Koska itse raha on jo kierron T — R — T tulos, ilmenee muodossa R — T — R kierron tulos samalla sen lähtökohtana. Kun T — R — T:ssä aineenvaihto muodostaa todellisen sisällön, muodostaa tästä ensimmäisestä prosessista syntyvä itse tavaran muoto-oleminen toisen prosessin R — T — R todellisen sisällön.

Muodossa T — R — T ovat molemmat äärijäsenet arvonsuuruudeltaan yhtäläisiä tavaroita, mutta samalla laadullisesti eroavia käyttöarvoja. Niiden vaihto T — T on todellista aineenvaihtoa. Muodossa R — T — R ovat molemmat äärijäsenet sitä vastoin kultaa ja samalla arvonsuuruudeltaan yhtäläistä kultaa. Näyttää typerältä vaihtaa kulta tavaraan tavaran vaihtamiseksi kultaan eli jos tarkastelemme tulosta R — R, vaihtaa kulta kultaan. Mutta jos R — T — R muunnetaan kaavaksi: ostetaan jotta myytäisiin, mikä ei merkitse muuta kuin kullan vaihtamista välittävän liikkeen avulla kultaan, niin heti tässä tunnistetaan porvarillisen tuotannon hallitseva muoto. Käytännössä ei kuitenkaan osteta jotta myytäisiin, vaan ostetaan halvalla jotta myytäisiin kalliimmalla. Rahaa vaihdetaan tavaraan jotta sama tavara jälleen vaihdettaisiin suurempaan rahapaljouteen ja näin eroavat äärijäsenet R ja R toisistaan joskaan eivät laadullisesti, niin määrällisesti. Tällainen määrällinen ero edellyttää ei-vastikkeiden vaihtoa, kun taas tavara ja raha ovat sellaisinaan pelkästään itse tavaran vastakkaisia muotoja, siis saman arvonsuuruuden erilaisia olemassaolotapoja. Kiertoliike R — T — R kätkee siis rahan ja tavaran muotojen alle edelleen kehitettyjä tuotantosuhteita ja on yksinkertaisen kierron sisällä vain korkeamman liikkeen heijastusta. Näin ollen meidän on kehitettävä raha, erotukseksi kiertovälineestä, tavaroiden kiertokulun T — R — T välittömästä muodosta.

Kulta, ts. se ominaistavara, joka toimii arvojen mittana ja kiertovälineenä, muuttuu rahaksi ilman sen enempää yhteiskunnan myötävaikutusta. Englannissa hopeasta, joka ei ole siellä arvojen mitta eikä hallitseva kiertoväline, ei tule rahaa, aivan samoin kuin kulta lakkasi Hollannissa olemasta rahaa heti kun se syrjäytettiin arvonmittana. Tavarasta tulee siis ensi sijassa rahaa arvonmitan ja kiertovälineen ykseytenä, eli arvonmitan ja kiertovälineen ykseys on raha. Mutta tällaisena ykseytenä on kullalla jälleen itsenäinen olemassaolo, joka eroaa sen olemisesta näissä molemmissa toiminnoissa. Arvojen mittana kulta on vain ajatuksellista rahaa ja ajatuksellista kultaa; pelkkänä kiertovälineenä kulta on symbolista rahaa ja symbolista kultaa; mutta yksinkertaisessa metallisessa todellisuudessaan kulta on rahaa eli raha on todellista kultaa.

Tarkastelkaamme nyt hieman lepäävää kultatavaraa joka on rahaa, sen suhteessa muihin tavaroihin. Kaikki tavarat esittävät hinnoissaan tiettyä kultasummaa, ne ovat siis vain kuvaannollista kultaa tai kuvaannollista rahaa, kullan edustajia, niin kuin käänteisesti raha esiintyi arvonmerkissä pelkkänä tavaranhintojen edustajana.[69] Koska kaikki tavarat näin ovat vain kuviteltua rahaa, niin raha on ainoa todellinen tavara. Päinvastoin kuin tavarat, jotka ainoastaan esittävät kuvaannollisesti vaihtoarvon itsenäistä olemista, yleistä yhteiskunnallista työtä, abstraktia rikkautta, kulta on abstraktin rikkauden materiaalista olemista. Käyttöarvon kannalta jokainen tavara ilmaisee vain yhtä aineellisen rikkauden momenttia suhteellaan johonkin erityiseen tarpeeseen, vain yhtä rikkauden erillistä puolta. Mutta raha tyydyttää jokaisen tarpeen, sikäli kuin se on välittömästi vaihdettavissa jokaisen tarpeen esineeseen. Rahan oma käyttöarvo realisoituu siinä päättymättömässä sarjassa käyttöarvoja, jotka muodostavat rahan vastikkeen. Puhtaassa metalli-suudessaan raha sisältää koskemattomana kaiken sen aineellisen rikkauden, joka on levittäytynyt tavaroiden maailmaan. Kun siis tavarat edustavat hinnoissaan yleistä vastiketta eli abstraktia rikkautta, kultaa, edustaa kulta käyttöarvossaan kaikkien tavaroiden käyttöarvoja. Kulta on täten aineellisen rikkauden materiaalinen edustaja. Se on »precis de toutes les choses»[70] (Boisguillebert), yhteiskunnallisen rikkauden yhteenveto. Se on samalla muodoltaan yleisen työn välitöntä lihaksitulemista ja sisällöltään kaikkien reaalisten töiden periolemus. Kulta on yleinen rikkaus yksilönä.[71] Kierron välittäjän muodossaan se joutui kokemaan kaikenlaisia vääryyksiä, sitä leikeltiin ja se latistettiin jopa pelkästään symbolisiksi paperilapuiksi. Rahana sille annetaan takaisin sen kultainen ihanuus. Kulta muuttuu orjasta herraksi.[72] Se muuttuu pelkästä apulaisesta tavaroiden jumalaksi.[73]

 

a) Aarteenmuodostus

Kulta erkani kiertovälineestä rahaksi ensi sijassa sen vuoksi, että tavaran metamorfoosiprosessi katkesi, ja se jäi lojumaan muumioituneena kultana. Tämä on seurauksena joka kerta kun myynti ei käänny ostoksi. Kullan itsenäistyminen rahaksi on siis ennen kaikkea näkyvä ilmaus kiertoprosessin tai tavaran metamorfoosin hajoamisesta kahdeksi erilliseksi, toisistaan piittaamatta rinnakkain esiintyväksi tapahtumaksi. Metallirahasta itsestään tulee rahaa niin pian kuin sen kulku keskeytetään. Kun metalliraha on myyjällä, joka lunastaa sen tavaraa vastaan, se on rahaa, ei metallirahaa; heti kun se lähtee hänen kädestään, siitä tulee jälleen metallirahaa. Jokainen on tuottamansa yksipuolisen tavaran myyjä, mutta yhteiskunnallista olemassaoloa varten tarvitsemiensa kaikkien muiden tavaroiden ostaja. Kun itse kunkin esiintyminen myyjänä riippuu siitä työajasta, jota hänen tavaransa tuottaminen vaatii, niin hänen esiintymisensä ostajana on puolestaan riippuvainen elämisen tarpeiden jatkuvasta uusiutumisesta. Voidakseen ostaa ilman myymistä on hänen täytynyt myydä ilman ostamista. Itse asiassa on kierto T — R — T vain myynnin ja oston prosessinluonteinen ykseys, sikäli kuin se samalla on niiden eron jatkuva prosessi. Jotta raha virtaisi jatkuvasti metallirahana, täytyy metallirahan jatkuvasti hyytyä rahaksi. Metallirahan jatkuvan kiertoliikkeen edellytyksenä on sen jatkuva kasaantuminen suuremmiksi tai pienemmiksi eriksi, kaikinpuolin sekä kierron sisällä syntyviksi että kierrosta riippuvaisiksi metallirahojen vararahastoiksi, joiden muodostuminen, jakaantuminen, hajoaminen ja uudelleen muodostuminen vaihtelevat alituisesti, joiden oleminen häviää alinomaan, joiden häviäminen on jatkuvaa. Adam Smith on ilmaissut tämän metallirahan lakkaamattoman muuttumisen rahaksi ja rahan muuttumisen metallirahaksi siten, että jokaisella tavaranomistajalla on oltava myymänsä erityisen tavaran rinnalla aina varastossa tietty määrä yleistä tavaraa, jolla hän ostaa. Me näimme, että kierrossa T — R — T jakaantuu toinen jäsen R — T sarjaksi ostoja, jotka eivät toteudu kerralla, vaan ajallisesti perättäisinä, niin että yksi osa R:stä kiertää metallirahana toisen osan levätessä rahana. Raha on tässä itse asiassa vain toistaiseksi syrjään pantua metallirahaa ja kiertävän metallirahamäärän eri osat ilmenevät alituisesti vaihtelevina, ne ovat milloin toisessa, milloin toisessa muodossa. Näin ollen tämä kiertovälineen ensimmäinen muttuminen rahaksi esittää rahankierron vain teknistä momenttia.[74]

Rikkauden ensimmäinen luonnonsyntyinen muoto on runsaus eli ylijäämä, se osa tuotteista, jota ei välittömästi tarvita käyttöarvona, tai myös sellaisten tuotteiden omistaminen, joiden käyttöarvo jää pelkkien välttämättömyyksien piirin ulkopuolelle. Tarkastellessamme siirtymistä tavarasta rahaan me näimme, että tämä tuotteiden runsaus eli ylijäämä muodostaa tuotannon kehittymättömässä vaiheessa tavaranvaihdon varsinaisen alueen. Ylijäämätuotteista tulee vaihdettavissa olevia tuotteita eli tavaroita. Tämän ylijäämän adekvaatti olemassaolomuoto on kulta ja hopea, ensimmäinen muoto, missä rikkaus pysyy abstraktina yhteiskunnallisena rikkautena. Tavaroita ei voida vain säilyttää kullan tai hopean, ts. rahan materiaalin muodossa, vaan kulta ja hopea ovat rikkautta säilötyssä muodossa. Jokainen käyttöarvo sellaisenaan tekee palveluksen kun se kulutetaan, ts. tuhotaan. Mutta kullan käyttöarvo rahana on olla vaihtoarvon kantaja, olla muodottomana raaka-aineena yleisen työajan aineellistumaa. Muodottomana metallina vaihtoarvolla on häviämätön muoto. Kulta tai hopea, joka on näin muutettu kiinteäksi rahaomaisuudeksi, on aarre. Kansoilla, joilla on puhtaasti metallinen kierto, kuten antiikin kansoilla, aarteenmuodostus näyttäytyy kaikinpuolisena prosessina, se ulottuu yksityisistä valtioon, joka vartioi valtionaarrettaan. Varhaisempina aikoina, Aasiassa ja Egyptissä, nämä aarteet ilmenevät kuninkaiden ja pappien hallussa ollessaan enemmänkin heidän valtansa todisteina. Kreikkalaisten ja roomalaisten politiikaksi tuli muodostaa valtionaarteita ylijäämän alati varmistettuna ja iskuvalmiina muotona. Eräänä antiikin talouselämän erikoisuutena oli, että valloittajat siirsivät näitä aarteita nopeasti maasta toiseen ja että osa niistä valettiin äkillisesti kiertoon.

Esineellistyneenä työaikana kulta antaa takuun omasta arvonsuuruudestaan ja koska se on yleisen työajan aineellistumaa, kiertoprosessi takaa kullan jatkuvan vaikuttamisen vaihtoarvona. Pelkästään sen tosiasian nojalla, että tavaranomistaja voi pitää tavaran sen vaihtoarvonmuodossa tai vaihtoarvon itsensä tavarana, tulee tavaroiden vaihdosta niiden saamiseksi takaisin muuttuneessa kultamuodossa kierron ominaismotiivi. Tavaran metamorfoosi T — R tapahtuu sen metamorfoosin vuoksi, jotta tavara muuttuisi erityisestä luonnonmukaisesta rikkaudesta yleiseksi yhteiskunnalliseksi rikkaudeksi. Aineenvaihdon sijasta tulee muodonvaihdosta itsetarkoitus. Vaihtoarvo muuttuu pelkästä muodosta liikkeen sisällykseksi. Tavara säilyy rikkautena, tavarana ainoastaan sikäli kuin se pysyttäytyy kierron alueen sisäpuolella ja se säilyy tässä virtaavassa tilassa ainoastaan sikäli kuin se luutuu hopeaksi ja kullaksi. Se pysyy virtaamisessa kiertoprosessin kiteytymänä. Kulta ja hopea itse kiinnittyvät rahaksi kuitenkin vain sikäli kuin ne eivät ole kiertovälineitä. Ei-kiertovälineinä niistä tulee rahaa. Tavaran vetäminen pois kierrosta kullan muodossa on siis ainoa keino pysyttää se jatkuvasti kierron sisällä.

Tavaranomistaja voi saada kierrosta takaisin ainoastaan rahana sen minkä hän antaa kiertoon tavarana. Jatkuva myyminen, tavaroiden alituinen heittäminen kiertoon on näin ollen aarteenmuodostuksen ensimmäinen ehto tavarankierron kannalta. Toisaalta raha häviää jatkuvasti kiertovälineenä itse kiertoprosessissa toteutuessaan alituisesti käyttöarvoissa ja hajotessaan katoavaisiin nautintoihin. Raha on siis temmattava kierron kuluttavasta virrasta tai tavara on pysytettävä ensimmäisessä metamorfoosissaan estämällä rahaa toteuttamasta ostovälinetoimintoaan. Nyt aarteenmuodostajaksi muuttuneen tavaranomistajan on myytävä mahdollisimman paljon ja ostettava mahdollisimman vähän, kuten jo vanha Cato opetti: patrem familias vendacem, non emacem esse.[75] Niin kuin työteliäisyys on aarteenmuodostuksen myönteinen edellytys, niin säästäväisyys on sen kielteinen edellytys. Mitä pienemmässä määrin tavaran vastiketta otetaan pois kiertokulusta erityisinä tavaroina eli käyttöarvoina, sitä suuremmassa määrin sitä otetaan pois kierrosta rahan eli vaihtoarvon muodossa.[76] Rikkauden haltuunotto sen yleisessä muodossa edellyttää siis kieltäytymistä rikkaudesta sen aineellisessa todellisuudessa. Siksi aarteenmuodostuksen elävänä käyttövoimana on saituus, jolle tarvetta ei merkitse tavara käyttöarvona, vaan vaihtoarvo tavarana. Jotta ylenpalttisuus voitaisiin saavuttaa yleisessä muodossaan, täytyy erityisiä tarpeita käsitellä ylellisyytenä ja ylenpalttisuutena. Niinpä cortes teki vuonna 1593 Filip II:lle ehdotuksen, jossa sanotaan mm:

»Valladolidin vuoden 1586 cortes pyytää Teidän Majesteetiltanne, ettei kuningaskuntaan sallittaisi enää tuoda kynttilöitä, lasitavaroita, jalokiviä, veitsiä ja muita sellaisia esineitä, joita tuodaan ulkomailta näiden ihmiselämälle niin hyödyttömien esineiden vaihtamiseksi kultaan ikään kuin espanjalaiset olisivat intiaaneja

Aarteenkokooja halveksii maailmallisia, ajallisia ja katoavaisia nautintoja tavoitellen ikuista aarretta, jota ei koi syö eikä ruoste raiskaa, joka on kokonaan taivaallinen ja kokonaan maallinen.

»Kullanpuutteemme yleisenä perimmäisenä syynä on vieraista maista tulevien tavaroiden aivan kohtuuton kulutus tässä kuningaskunnassa», sanoo Misselden mainitussa teoksessaan. »Ne osoittautuvat meidän kannaltamme commodities[77] sijasta discommodities[78] riistämällä meiltä yhtä monia aarteita, joita muuten tuotaisiin maahan näiden leikkikalujen (toys) sijasta. Me kulutamme aivan liian ylenpalttisesti espanjalaisia, ranskalaisia, reiniläisiä, levanttilaisia viinejä, espanjalaisia rusinoita, levanttilaisia korintteja, hainautilaista palttinaa ja batistia, italialaista silkkikangasta, länsi-intialaista sokeria ja tupakkaa, itä-intialaisia mausteita, mikä kaikki ei ole ehdottoman tarpeellista meille, ja kuitenkin nämä tavarat ostetaan kovalla kullalla.»[79]

Kultana ja hopeana rikkaus on katoamatonta, sekä siksi, että vaihtoarvo on olemassa katoamattomassa metallissa, että etenkin siksi että kultaa ja hopeaa estetään muuttumasta kiertovälineenä pelkästään katoavaksi tavaran rahamuodoksi. Katoava sisällys uhrataan näin katoamattomalle muodolle.

»Jos raha otetaan verona sellaiselta, joka tuhlaa sen syömiseen ja juomiseen ja annetaan sellaiselle, joka käyttää sen maan, kalastuksen, kaivosten, manufaktuurin tai vaikkapa vaatteidenkin parantamiseen, se on aina yhteisön edun mukaista, sillä vaatteetkaan eivät ole niin katoavaisia kuin ruuat ja juomat. Jos raha käytetään huonekaluihin, etu on sitäkin suurempi ja talojen rakentamisessa vieläkin suurempi jne. Suurin etu saadaan, jos kultaa ja hopeaa tuodaan maahan, koska yksinomaan ne ovat katoamattomia ja niitä pidetään kaikkina aikoina ja kaikkialla rikkautena. Kaikki muu on vain rikkautta tässä ja nyt (pro hic et nunc).»[80]

Rahan tempaaminen pois kierron virrasta ja sen pelastaminen yhteiskunnalliselta aineenvaihdolta ilmenee myös ulkonaisesti maahan hautaamisessa. Siinä yhteiskunnallinen rikkaus saatetaan maanalaisena katoamattomana aarteena täysin salaiseen yksityissuhteeseen tavaranomistajan kanssa. Tohtori Bernier, joka oleskeli jonkin aikaa Delhissä Aurangzebin hovissa, kertoo kuinka kauppiaat hautasivat rahansa salaa ja syvälle, etenkin muhamettilaisuutta tunnustamattomat pakanat, joiden käsissä miltei kaikki kauppa ja raha on.

»Sillä he ovat sen uskon vallassa, että he voivat kuoleman jälkeen käyttää toisessa maailmassa elinaikanaan kätkemäänsä kultaa ja hopeaa.»[81]

Aarteenkokooja muuten on — sikäli kuin hänen asketismiinsa liittyy toimintakykyinen työteliäisyys — uskonnoltaan olennaisesti protestantti ja vielä paremmin puritaani.

»Ei voi kieltää, että ostaminen ja myyminen ovat tarpeellisia, niitä ilman ei voi olla ja niitä voi hyvin käyttää kristillisesti, etenkin puutteenalaisuutta ja kunniallisuutta palvelevien esineiden kohdalla, sillä niin ovat patriarkatkin myyneet ja ostaneet karjaa, villaa, viljaa, voita, maitoa ja muita hyödykkeitä. Ne ovat Jumalan lahjoja, joita hän ottaa maasta ja jakaa ihmisille. Mutta ulkomaankauppaa, jolla tuodaan Kalkutasta ja Intiasta ja muualta tavaraa, kuten kalliita silkkejä ja kultaesineitä ja mausteita, jotka ovat vain koreilua eivätkä mitään hyödyllistä tarkoitusta varten ja riistävät maan ja ihmiset tyhjäksi rahasta, ei pitäisi sallia jos meillä olisi vain yksi komento ja oikeita ruhtinaita. Kuitenkaan minä en nyt puutu tähän; minusta nimittäin tuntuu, että sen täytyy loppua itsestään kun meillä ei ole enää rahaa, samoin kuin koreilun ja mässäilyn: sitä paitsi mikään kirjoittelu ja opettaminen ei auta ennen kuin puute ja köyhyys pakottaa meitä.»[82]

Yhteiskunnallisessa aineenvaihdossa tapahtuvien mullistusten aikoina esiintyy jopa kehittyneessä porvarillisessa yhteiskunnassakin rahan hautaamista aarteena. Yhteiskunnallinen yhteys tiiviissä muodossaan pelastetaan yhteiskunnalliselta liikkeeltä — tavaranomistajalle tämä yhteys muodostuu tavarassa ja tavaran adekvaatti oleminen on raha. Yhteiskunnallinen nervus rerum[83] haudataan sen ruumiin viereen, jonka hermo se on.

Aarre olisi nyt pelkkää hyödytöntä metallia, sen rahasielu olisi paennut siitä ja se jäisi jäljelle kierron palaneena tuhkana, sen caput mortuumina,[84] ellei aarre pyrkisi jatkuvasti kohti kiertoa. Raha eli itsenäistynyt vaihtoarvo on laatunsa mukaisesti abstraktin rikkauden olemista, mutta toisaalta jokainen annettu rahasumma on määrällisesti rajoitettu arvonsuuruus. Vaihtoarvon määrällinen raja on ristiriidassa vaihtoarvon laadullisen yleisyyden kanssa ja aarteenkokooja tuntee rajan rajoitukseksi, joka todellisuudessa samalla muuttuu laadullisiksi rajoituksiksi eli tekee aarteen aineellisen rikkauden pelkästään rajoitetuksi edustajaksi. Kuten näimme raha esiintyy yleisenä vastikkeena välittömästi yhtälössä, jossa se itse muodostaa toisen puolen, mutta tavaroiden päättymätön sarja toisen puolen. Vaihtoarvon suuruudesta riippuu miten pitkälle raha sellaista päättymätöntä sarjaa alituiseen lähestyen realisoituu, ts. vastaa vaihtoarvon käsitettään. Vaihtoarvon liike vaihtoarvona, automaattina, voi ylipäänsä olla vain sitä, että se ylittää oman määrällisen rajansa. Mutta samalla kun aarteen yksi määrällinen raja ylitetään, luodaan toinen rajoitus, joka on jälleen kumottava. Rajoituksena ei esiinny mikään tietty aarteen raja, vaan jokainen sen rajoista. Aarteen muodostuksella ei siis ole mitään sisäistä rajaa, ei mitään omaa mittaa, vaan se on päättymätön prosessi, jonka kulloisestakin tuloksesta löytyy sen alkumotiivi. Kun aarre lisääntyy vain silloin kun se pannaan säilöön, niin se toisaalta myös pannaan säilöön vain silloin kun se lisääntyy.

Raha ei ole vain yksi rikastumishalun kohde, se on sen nimenomainen kohde. Tämä halu on olennaisesti auri sacra fames.[85] Toisin kuin halu saada erityistä luonnollista rikkautta eli käyttöarvoja, kuten vaatteita, koruja, karjaa jne., on rikastumishalu mahdollinen ainoastaan silloin kun yleinen rikkaus sellaisenaan on yksilöllistynyt erityiseksi esineeksi ja voidaan siten säilyttää yksittäisenä tavarana. Raha esiintyy siis yhtä paljon rikastumishaluu kohteena kuin sen lähteenä.[86] Itse asiassa tässä on perustana se, että vaihtoarvosta sinänsä ja siten sen lisäämisestä tulee päämäärä. Saituus pitelee kiinni aarteesta päästämättä rahaa muuttumaan kiertovälineeksi, mutta kullanhimo säilyttää aarteen rahasielun, sen jatkuvan pyrkimyksen kohti kiertoa.

Aarretta muodostavana toimintana on toisaalta rahan vetäminen pois kierrosta jatkuvasti toistetuilla myynneillä, toisaalta yksinkertainen kerääminen, kasaaminen. Itse asiassa rikkauden kasaantumista sellaisenaan tapahtuu vain yksinkertaisen kierron alueella, nimenomaan aarteenmuodostuksen muodossa. Kuten myöhemmin näemme, pidetään muita ns. kasaantumisen muotoja väärin perustein kasaantumisena, ja sen aiheuttaa vain muistuma yksinkertaisesta rahankasaantumisesta. Kaikki muut tavarat kasataan yhtäältä joko käyttöarvoina, ja tällöin niiden käyttöarvon erikoislaatu määrää niiden kasaamisen lajin. Esimerkiksi viljan kasaaminen vaatii erityisiä valmisteluja. Lampaiden kasaaminen tekee minusta paimenen, orjien ja maan kasaaminen tekee herra- ja orjasuhteet välttämättömiksi jne. Erityisen rikkauden varastoiminen vaatii erityisiä prosesseja, jotka eroavat itse kasaamisen yksinkertaisesta toimituksesta, ja se kehittää yksilöllisyyden erityisiä puolia. Tai toisaalta rikkautta tavaroiden muodossa kasataan vaihtoarvona, ja tällöin kasaaminen esiintyy kaupallisena eli ominaisesti taloudellisena toimintana. Sen tekijästä tulee viljakauppias, karjakauppias jne. Mikään kultaa ja hopeaa kokoavan yksilön toiminta ei tee niistä rahaa, vaan kulta ja hopea ovat rahaa ilman kokoojan myötävaikutusta tapahtuvan kiertoprosessin kiteytyminä. Kokoojan ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin panna kultaa ja hopeaa syrjään ja kasata painoa painon päälle — täysin sisällyksetöntä toimintaa, joka kaikkiin muihin tavaroihin sovellettuna vähentäisi niiden arvoa.[87]

Aarteenkokoojamme on vaihtoarvon marttyyri, pyhä askeetti metallipylvään päässä. Häntä koskee vain rikkaus yhteiskunnallisessa muodossaan ja siksi hän hautaa sen yhteiskunnalta. Hän haluaa tavaraa sen aina kiertovalmiissa muodossa ja siksi hän vetää sen pois kierrosta. Hän on hulluna vaihtoarvoon ja siksi hän ei vaihda. Rikkauden virtaava muoto ja sen kivettymä, elämäneliksiiri ja viisastenkivi kummittelevat alkemistisen mielettömästi sikinsokin. Luulotellussa rajattomassa nautinnonhimossaan hän luopuu kaikista nautinnoista. Koska hän haluaa tyydyttää kaikki yhteiskunnalliset tarpeet, hän tyydyttää tuskin luonnollisia tarpeitakaan. Pitäessään kiinni rikkaudesta sen metallisessa ruumiillisuudessa hän haihduttaa sen pelkäksi aivokummitukseksi. Itse asiassa on rahan kasaaminen rahan vuoksi tuotannon vuoksi harjoitetun tuotannon barbaarinen muoto, ts. yhteiskunnallisen työn tuotantovoimien kehittymistä yli totunnaisten tarpeiden aitojen. Mitä kehittymättömämpi tavaratuotanto on, sitä tärkeämpi on vaihtoarvon ensimmäinen itsenäistyminen rahaksi, aarteenmuodostus, jolla on siitä syystä merkittävä osansa vanhan ajan kansojen keskuudessa, ja Aasiassa tähän päivään asti, sekä nykyajan viljelijäkansoilla, joiden kaikkia tuotantosuhteita vaihtoarvo ei ole vielä ulottunut koskemaan. Tarkastelemme kohta aarteenmuodostuksen taloudellista ominaistoimintoa itse metallisen kierron sisällä, mutta sitä ennen mainitsemme vielä toisen aarteenmuodostuksen muodon.

Hopeiset ja kultaiset tavarat ovat kokonaan esteettisistä ominaisuuksistaan riippumatta muutettavissa rahaksi, mikäli niiden materiaali on rahan materiaalia, samoin kuin kultarahat tai kultaharkot ovat muutettavissa tällaisiksi tavaroiksi. Koska kulta ja hopea ovat abstraktin rikkauden materiaalia, rikkautta voi parhaiten näytellä käyttämällä kultaa ja hopeaa konkreettisiin käyttöarvoihin, ja kun tavaranomistaja kätkee tietyissä tuotannon vaiheissa aarteensa, se ajaa häntä esiintymään rico hombre[88] muille tavaranomistajille kaikkialla missä se voi turvallisesti tapahtua. Hän kultaa itsensä ja kotinsa.[89] Kulta- ja hopeatavarat ovat varsinaisesti vain aarteiden esteettinen muoto Aasiassa, etenkin Intiassa, missä aarteenmuodostus ei ole samoin kuin porvarillisessa taloudessa kokonaistuotannon koneiston alistettu toimintaosa, vaan rikkautta pidetään tässä muodossaan lopullisena tavoitteena. Keskiajan Englannissa pidettiin lain mukaan kulta- ja hopeatavaroita pelkkänä aarteen muotona, koska lisätty karkea työ korotti niiden arvoa vain vähän. Tavoitteena niiden kohdalla oli tulla heitetyksi takaisin kiertoon ja siksi ne oli määrätty tehtäväksi yhtä hienoiksi kuin itse metallirahat. Kullan ja hopean kasvava käyttö ylellisyysesineinä rikkauden kasvaessa on niin yksinkertainen asia, että se oli täysin selvä antiikin ihmisille,[90] kun taas nykyajan taloustieteilijät ovat esittäneet sen väärän väittämän, ettei hopeisten ja kultaisten tavaroiden käyttö lisääntyisi suhteessa rikkauden kasvuun, vaan yksistään suhteessa jalometallien arvon laskuun. Heidän muutoin tarkoissa selvityksissään Kaliforniasta ja Australiasta löydetyn kullan käytöstä on siten pysyvä aukko, sillä kullan lisääntynyttä kulutusta raaka-aineena ei heidän virheellisissä kuvitelmissaan tasapainota vastaava lasku kullan arvossa. Vuosien 1810 ja 1830 välillä laski jalometallien vuotuinen keskituotanto alle puoleen Amerikan siirtokuntien ja Espanjan välisten sotien[91] sekä vallankumousten aiheuttamien kaivostoiminnan keskeytysten seurauksena. Euroopassa kiertävien metallirahojen määrä väheni lähes kuudenneksen vuonna 1829 verrattuna vuoteen 1809. Vaikkakin siis tuotannon määrä oli vähentynyt ja^ tuotantokustannukset olivat nousseet, mikäli ne olivat ylipäänsä muuttuneet, siitä huolimatta jalometallien kulutus ylellisyysesineisiin kasvoi tavattomasti, Englannissa jo sodan aikana, mannermaalla Pariisin rauhasta[92] lähtien. Se nousi yleisen rikkauden kasvun mukana.[93] Yleisenä lakina voidaan esittää, että rauhan aikana hallitsee kulta- ja hopearahan muuttaminen ylellisyysesineiksi, mutta niiden muuttaminen takaisin harkoiksi tai myös metallirahoiksi on vallitsevana vain myrskyisissä oloissa.[94] Kuinka merkittävä on ylellisyystavaran muodossa olevan kulta- ja hopea-aarteen suhde rahana käytettyyn jalometalliin, osoittaa se että vuonna 1829 suhde oli Jacobin mukaan Englannissa 2:1, mutta koko Euroopassa ja Amerikassa oli ¼ enemmän jalometalleja ylellisyysesineinä kuin rahana.

Me näimme, että rahankierto on pelkästään tavaroiden metamorfoosin eli muodonmuutoksen ilmenemistä, jossa yhteiskunnallinen aineenvaihto toteutuu. Kun yhtäältä kiertävien tavaroiden hintojen summa tai niiden samanaikaisten metamorfoosien määrä vaihtelee, ja toisaalta vaihtelee tavaroiden muodonmuutosten kulloinenkin nopeus, täytyisi näin ollen kiertävän kullan kokonaismäärän alituisesti kasvaa tai supistua niiden mukana, mikä on mahdollista vain sillä ehdolla, että yhdessä maassa olevan rahan kokonaismäärä on jatkuvasti muuttuvassa suhteessa kierrossa olevan rahan määrään. Tämä ehto tulee täytetyksi aarteenmuodostuksella. Jos hinnat laskevat tai kiertonopeus kasvaa, niin aarrevarastot imevät kierrosta erotetun osan rahoista; jos hinnat nousevat tai kiertonopeus vähenee, niin aarteet avautuvat ja osa niistä virtaa takaisin kiertoon. Kiertävän rahan hyytyminen aarteeksi ja aarteiden vuodattaminen kiertoon on jatkuvasti vaihteleva heilahdusliike, jossa tavarankierron heilahtelut yksinomaan määräävät toisen tai toisen suunnan hallitsevuuden. Aarteet ilmenevät näin kiertävän rahan lisääntymis- ja vähentymiskanavina, joten metallirahoina aina kiertää vain itse kierron välittömien tarpeiden määräämä rahapaljous. Jos kokonaiskiertokulun piiri äkkiä laajenee ja myymisen ja ostamisen virtaava ykseys tulee hallitsevaksi, kuitenkin niin että realisoitavien hintojen kokonaissumma kasvaa vielä nopeammin kuin rahankierron nopeus, niin aarteet tyhjenevät silminnähtävästi. Heti kun kokonaisliike joutuu epätavallisessa määrin pysähdyksiin tai myymisen ja ostamisen erillisyys vahvistuu, hyytyy kiertoväline silmiinpistävän suurelta osaltaan rahaksi ja aarrevarastot täyttyvät runsaasti yli keskitasonsa. Puhtaan metallisen kierron tai kehittymättömän tuotantoasteen maissa aarteet ovat loputtoman pirstoutuneita ja hajaantuneina yli koko maan pinnan, kun ne taas porvarillisesti kehittyneissä maissa ovat keskittyneet pankkien varastoihin. Aarretta ei pidä sekoittaa siihen metallirahavarastoon, joka itse muodostaa osan jatkuvasti kierrossa olevan rahan kokonaismäärästä, kun taas aarteen ja kiertovälineen aktiivinen suhde on riippuvainen kyseisen kokonaismäärän vähenemisestä tai kasvusta. Kuten olemme nähneet, kulta- ja hopeatavarat muodostavat niin ikään sekä jalometallien laskukanavan että piilevän lisääntymisen lähteen. Normaaleina aikoina on vain niiden ensiksi mainittu toiminto tärkeä metallikierron talouden kannalta.[95]

 

b) Maksuväline

Ne kaksi muotoa, joissa raha on tähän mennessä eronnut kiertovälineestä, olivat toistaiseksi syrjään pantu metalliraha ja aarre. Ensimmäinen muoto heijasti metallirahan ohimenevässä rahaksi muuttumisessa sitä, että T — R — T:n toisen jäsenen osto R — T:n täytyy hajota tietyn kiertoalueen sisällä perättäisten ostojen sarjaksi. Mutta aarteenmuodostus pohjautui yksinkertaisesti sille, että vaihe T — R, joka ei edennyt R — T:ksi, oli eristynyt; tai se oli vain tavaran ensimmäisen metamorfoosin, rahan, itsenäistä kehittymistä, missä raha kehittyi kaikkien tavaroiden luovutettuna olemisena vastakohtana kiertovälineelle tavaran olemisena siinä muodossa, missä se on jatkuvasti luovutettavissa. Metallirahavarasto ja aarre olivat vain rahaa ei-kiertovälineenä, mutta ei-kiertovälinettä ne olivat vain siksi, että ne eivät kiertäneet. Nyt tarkasteltavan määrityksen mukaisena raha kiertää tai astuu kiertoon, muttei kiertovälineen toiminnossa. Raha oli kiertovälineenä aina ostoväline, nyt se vaikuttaa ei-ostovälineenä.

Heti kun raha on kehittynyt aarteenmuodostuksen kautta abstraktin yhteiskunnallisen rikkauden olemisena ja aineellisen rikkauden materiaalisena edustajana, se saa tällä tavoin rahaksi määritettynä erikoislaatuisia toimintoja kiertoprosessin sisässä. Jos raha kiertää pelkkänä kiertovälineenä ja siten ostovälineenä, niin edellytetään että tavara ja raha ovat samanaikaisesti vastakkain, siis sama arvonsuuruus on esillä kaksinkertaisesti, toisessa poolissa tavarana myyjän kädessä, toisessa rahana ostajan kädessä. Tämä molempien vastikkeiden samanaikainen olemassaolo vastakkaisissa pooleissa ja niiden samanaikainen paikanvaihto tai niiden vastavuoroinen luovuttaminen edellyttää puolestaan, että myyjä ja ostaja suhtautuvat toisiinsa vain esillä olevien vastikkeiden omistajina. Mutta samalla panee tavaroiden metamorfoosiprosessi, joka synnyttää rahan eri muodon määritykset, myös tavaranomistajat kokemaan metamorfoosin eli se muuttaa niitä yhteiskunnallisia rooleja, joissa tavaranomistajat esiintyvät toisilleen. Tavaroiden kaitsijat vaihtavat tavaran metamorfoosiprosessissa yhtä usein nahkaa kuin tavara muuttuu tai raha asettuu uusiin muotoihin. Näin tavaranomistajat olivat alun perin vastakkain vain tavaranomistajina, sitten toisesta tuli myyjä, toisesta ostaja, sitten kummastakin tuli vuorotellen ostaja ja myyjä, sitten aarteenkokooja, ja vihdoin heistä tuli rikkaita. Näin tavaranomistajat eivät tule kiertoprosessista ulos samanlaisina kuin he ovat menneet siihen sisään. Itse asiassa ne eri muodonmääritykset, jotka raha saa kiertoprosessissa ovat vain itse tavaroiden kiteytynyttä muodonvaihtoa, joka puolestaan on vain esineellinen ilmaus niille muutoksia kokeville yhteiskunnallisille suhteille, joissa tavaranomistajat toteuttavat aineenvaihtonsa. Kiertoprosessissa syntyy uusia tavarainvaihdon suhteita, ja tavaranomistajat saavat näiden muuttuneiden suhteiden kantajina uusia taloudellisia rooleja. Samoin kuin raha idealisoituu sisäisen kierron piirissä ja pelkkä paperi toimittaa rahan edustajana rahan toimintoa, siten sama prosessi antaa todellisen myyjän tai ostajan toiminnat sille ostajalle tai myyjälle, joka tulee prosessiin rahan tai tavaran pelkkänä edustajana, ts. edustaa tulevaa rahaa tai tulevaa tavaraa.

Kaikki ne muodonmääritykset, joiksi kulta rahana kehittyy merkitsevät vain tavaroiden metamorfoosin sisältämien määritysten kehkeytymistä; kuitenkaan nämä määritykset eivät yksinkertaisessa rahankierrossa — rahan ilmenemisessä metallirahana tai liikkeen T — R — T ilmenemisessä prosessinluonteisena ykseytenä — eriytyneet itsenäiseksi muodoksi. Tai sitten ne ilmenivät pelkkinä mahdollisuuksina, mistä on esimerkkinä tavaran metamorfoosin katkeaminen. Me näimme, että tavara todellisena käyttöarvona ja ajatuksellisena vaihtoarvona suhtautui prosessissa T — R rahaan todellisena vaihtoarvona ja vain ajatuksellisena käyttöarvona. Samalla kun myyjä luovutti tavaran käyttöarvona, hän realisoi sen oman vaihtoarvon sekä rahan käyttöarvon. Kun kääntäen ostaja luovutti rahan vaihtoarvona, hän samalla realisoi sen käyttöarvon sekä tavaran hinnan. Niin ollen tapahtui tavaran ja rahan paikanvaihto. Tämän molemminpuolisen polaarisen vastakohdan elävä prosessi jakaantuu nyt jälleen toteutuksessaan. Myyjä luovuttaa tavaran todella ja realisoi sen hinnan lähinnä taasen vain ajatuksellisesti. Hän on myynyt tavaran sen hinnasta, mutta hinta realisoidaan vasta myöhemmin määrättynä aikana. Ostaja ostaa tulevan rahan edustajana, kun taas myyjä myy senhetkisen tavaran omistajana. Myyjän puolelta tavara luovutetaan todella käyttöarvona ilman että sitä olisi realisoitu todella hintana; ostajan puolelta realisoidaan raha todella tavaran käyttöarvossa ilman että sitä olisi todella luovutettu vaihtoarvona. Tässä ei rahaa edusta symbolisesti arvonmerkki kuten aikaisemmin, vaan itse ostaja. Mutta samoin kuin aiemmin arvonmerkin yleinen symboliikka aiheutti valtion sitoumuksen ja pakkokurssin, ostajan henkilökohtainen symboliikka aiheuttaa nyt tavaranomistajien kesken yksityissopimuksia, joiden täyttämiseen voidaan pakottaa lain voimalla.

Käänteisesti voidaan prosessissa R — T raha luovuttaa todellisena ostovälineenä ja tavaran hinta realisoida ennen kuin rahan käyttöarvo realisoidaan tai tavara luovutetaan. Näin tapahtuu esimerkiksi tilaamisen jokapäiväisessä muodossa. Tai siinä muodossa, missä Englannin hallitus ostaa oopiumia intialaisilta viljelijöiltä tai Venäjällä asuvat ulkomaiset kauppiaat ostavat suurimmaksi osaksi venäläisiä viljelytuotteita. Raha toimii tässä jo tutussa ostovälineen muodossa eikä siten saa mitään uutta muodonmääritystä.[96] Siksi emme viivy pitempään viimeisen tapauksen kohdalla, mutta panemme silti merkille sen muuttuneen muodon osalta, missä molemmat prosessit R — T ja T — R tässä esiintyvät, että pelkästään ajateltu oston ja myynnin ero, jollaisena se välittömästi esiintyy kiertokulussa, muuttuu nyt todelliseksi eroksi kun toisessa muodossa esiintyy vain tavara, toisessa vain raha, kummassakin vain se äärijäsen, josta aloite lähtee. Lisäksi molemmille muodoille on yhteistä, että kummassakin toinen vastike esiintyy ainoastaan ostajan ja myyjän yhteisessä tahdossa; tämä tahto sitoo molempia ja saa tiettyjä lainsäädännöllisiä muotoja.

Myyjistä ja ostajista tulee velanantajia ja velallisia. Kun tavaranomistaja esitti aikaisemmin aarteen kaitsijana koomista osaa, hänestä tulee nyt hirvittävä, koska hän ei pidä itseään vaan lähimmäistään tietyn rahasumman olemisena, eikä tee itsestään vaan tästä vaihtoarvon marttyyrin. Hän muuttuu uskovaisesta velkojaksi, (aus einem Gläubigen zum Gläubiger), hän putoaa uskonnosta juridiikkaan.

I stay here on my bond.[97]

Siis muuttuneessa muodossa T — R, missä tavara on esillä ja raha vain edustettuna, raha toimii ensi sijassa arvojen mittana. Tavaran vaihtoarvo mitataan rahaa mittana käyttäen, mutta hinta ei ole sopimuksen mukaisesti mitattuna vaihtoarvona olemassa ainoastaan myyjän päässä, vaan samalla ostajan velvoituksen mittana. Toiseksi raha toimii tässä ostovälineenä, vaikka se luo eteensä vain tulevan olemisensa varjon. Se vetää nimittäin tavaran paikaltaan, myyjän kädestä ostajan käteen. Kun sopimuksentäytön määräpäivä lankeaa, niin raha astuu kiertokulkuun, sillä se vaihtaa paikkaa ja siirtyy entisen ostajan kädestä entisen myyjän käteen. Mutta se ei astu kiertokulkuun kiertovälineenä tai ostovälineenä. Se toimi tällaisena ennen kuin se oli kiertokulussa, ja kiertokulun päätettyään se esiintyy tässä toiminnossa. Se astui päinvastoin kiertokulkuun tavaran ainoana adekvaattina vastikkeena, vaihtoarvon absoluuttisena olemisena, vaihtoprosessin viimeisenä sanana, lyhyesti sanottuna rahana, nimenomaan rahana yleisen maksuvälineen määrätyssä toiminnossa. Tässä maksuvälineen toiminnossaan raha ilmenee absoluuttisena tavarana, mutta itse kiertokulun sisällä eikä aarteen tavoin sen ulkopuolella. Ostovälineen ja maksuvälineen ero tulee hyvin epämiellyttävästi esille kauppakriisien kausina.[98]

Tuotteen muuttuminen rahaksi ilmenee kiertokulussa alun perin ainoastaan tavaranomistajan yksilöllisenä välttämättömyytenä, sikäli kuin hänen tuotteensa ei ole käyttöarvo hänelle, vaan tulee sellaiseksi vasta luovuttamisensa nojalla. Jotta hän kuitenkin pystyisi maksamaan sovittuna määräaikana, hänen on täytynyt sitä ennen myydä tavara. Täten myynti on muuttunut kokonaan hänen yksilöllisistä tarpeistaan riippumatta kiertoprosessin liikkeen vaikutuksesta yhteiskunnalliseksi välttämättömyydeksi hänelle. Entisestä yhden tavaran ostajasta hän muuttuu pakosta toisen tavaran myyjäksi, ei saadakseen rahaa ostovälineenä, vaan saadakseen sitä maksuvälineenä, vaihtoarvon absoluuttisena muotona. Tavaran muuttuminen rahaksi päätösvaiheena eli tavaran ensimmäinen metamorfoosi itsetarkoituksena on nyt tullut taloudelliseksi toiminnoksi kun se aarteenmuodostuksessa näytti tavaranomistajan oikulta. Myynnin vaikutin ja sisältö, voida maksaa, on itse kiertoprosessin muodosta syntyvä kiertoprosessin sisältö.

Tässä myynnin muodossa tavara toteuttaa paikanvaihtonsa, se kiertää siirtäen tuonnemmaksi ensimmäisen metamorfoosinsa, muuttumisensa rahaksi. Sitä vastoin ostajan puolella toteutuu toinen metamorfoosi, ts. raha muuttuu takaisin tavaraksi ennen kuin ensimmäinen metamorfoosi on toteutunut, ts. ennen kuin tavara on muuttunut rahaksi. Ensimmäinen metamorfoosi esiintyy tässä siis ajallisesti myöhemmin kuin toinen. Ja siten raha, tavaran asu sen ensimmäisessä metamorfoosissa saa uuden muodonmäärityksen. Raha eli vaihtoarvon itsenäinen kehitys ei ole enää tavarankierron välittävä muoto, vaan sen lopputulos.

Ei tarvitse mitenkään yksityiskohtaisesti todistella, että yksinkertaisesta tavarankierrosta syntyy luontaisesti tällaisia aikamyyntejä, joissa myynnin molemmat poolit ovat olemassa ajallisesti toisistaan erillään. Ensi sijassa kierron kehityksen seurausta on, että samojen tavaranomistajien vastavuoroinen esiintyminen toisilleen myyjänä ja ostajana toistuu. Toistuva esiintyminen ei jää ainoastaan satunnaiseksi, vaan tavara esimerkiksi tilataan tulevaksi määräpäiväksi, jona se pitää toimittaa ja maksaa. Tällaisessa tapauksessa myynti on ajatuksellinen, ts. se toteutetaan tässä oikeudellisesti ilman että tavara ja raha esiintyvät ruumiillisesti. Rahan molemmat muodot kiertovälineenä ja maksuvälineenä lankeavat tässä vielä yhteen, sillä yhtäältä tavara ja raha vaihtavat samanaikaisesti paikkaa ja toisaalta raha ei osta tavaraa, vaan realisoi aikaisemmin myydyn tavaran hinnan. Edelleen lukuisien käyttöarvojen luonteesta johtuu, että näitä käyttöarvoja ei todella luovuteta tavaran tosiasiallisella siirrolla, vaan ainoastaan antamalla tavara käytettäväksi tietyksi ajaksi. Kun esimerkiksi myydään talon käyttö kuukaudeksi, on talon käyttöarvo annettu vasta kuukauden päätyttyä, vaikkakin se vaihtuu kuukauden alussa kädestä toiseen. Koska käyttöarvon tosiasiallinen antaminen käytettäväksi ja sen todellinen luovuttaminen ovat tässä ajallisesti toisistaan erillään, tapahtuu sen hinnan realisoiminen samoin myöhemmin kuin sen paikanvaihto. Viimein aiheuttaa eri tavaroiden tuottamisen keston ja ajankohdan erilaisuus, että toinen esiintyy myyjänä silloin kun toinen ei voi vielä esiintyä ostajana, ja kun osto ja myynti toistuvat useammin samojen tavaranomistajien välillä, eroavat myynnin molemmat vaiheet näin toisistaan vastaten kyseisten tavaroiden tuotantoedellytyksiä. Näin syntyy tavaranomistajien kesken velanantajan ja velallisen suhde, joka muodostaa tosin luottojärjestelmän luontaisen perustan, mutta voi olla täydellisesti kehittynyt jo ennen kuin järjestelmä on olemassa. On kuitenkin selvää, että kun luottojärjestelmä, siis porvarillinen tuotanto ylipäänsä muodostuu, rahan toiminto maksuvälineenä laajenee sen ostovälinetoiminnon ja vielä enemmän aarteenmuodostuksen elementin toiminnon kustannuksella. Esimerkiksi Englannissa on metallirahana esiintyvä raha häädetty melkein yksinomaan tuottajan ja kuluttajien välisen vähittäiskaupan ja pienkaupan alueelle, kun se taas maksuvälineenä hallitsee suurten kauppatoimien aluetta.[99]

Yleisenä maksuvälineenä rahasta tulee sopimusten yleinen tavara — aluksi ainoastaan tavarankierron alueen sisällä.[100] Mutta kun raha kehittyy tässä toiminnossaan, liukenevat kaikki muut maksamisen muodot vähitellen rahamaksuiksi. Se missä määrin raha on kehittynyt yksinomaiseksi maksuvälineeksi, osoittaa missä määrin vaihtoarvo on tullut hallitsemaan tuotantoa sen syvyydessä ja laajuudessa.[101]

Maksuvälineenä kiertävän rahan paljouden määrää ensi sijassa maksujen paljous, ts. luovutettujen tavaroiden hintojen summa, ei luovutettavien tavaroiden kuten yksinkertaisessa rahankiertoliikkeessä. Näin määrätty paljous muuntuu kuitenkin kaksinkertaisesti, ensiksi sen nopeuden vaikutuksesta, millä sama rahakappale toistaa saman toiminnon tai millä maksujen määrä ilmenee maksujen prosessinluonteisena ketjuna. A maksaa B:lle, minkä jälkeen B maksaa C:lle ja niin edespäin. Se nopeus, millä yksi ja sama rahakappale toistaa toimintonsa maksuvälineenä riippuu yhtäältä tavaranomistajien välisten velanantaja- ja velallissuhteiden kytkeytymisestä toisiinsa siten, että sama tavaranomistaja on toiselle velkoja, toiselle velallinen jne. Toisaalta nopeus riippuu sen ajan pituudesta, joka erottaa eri maksujen eräpäivät toisistaan. Tämä maksujen eli jälkikäteen tapahtuvien tavaroiden ensimmäisten metamorfoosien ketju eroaa laadullisesti siitä metamorfoosien ketjusta, joka esiintyy rahan ollessa kiertoliikkeessä kiertovälineenä. Viimeksi mainittu ketju ei ainoastaan esiinny ajallisesti perättäisenä, vaan syntyy vasta tässä perättäisyydessä. Tavarasta tulee raha, sitten jälleen tavara ja näin se tekee toisen tavaran kykeneväksi muuttumaan rahaksi jne., eli myyjästä tulee ostaja mikä tekee toisesta tavaranomistajasta myyjän. Tämä yhteys syntyy satunnaisesti itse tavaranvaihtoprosessissa. Siinä että ne rahat, joilla A on maksanut B:lle, kulkeutuvat maksuna edelleen B:ltä C.:lle, C:ltä D:lle jne., ja lisäksi lyhyin perättäisin aikavälein — tässä ulkoisessa yhteydessä tulee ilmi vain yhteiskunnallinen yhteys, joka oli jo valmiina olemassa. Sama raha ei kierrä eri käsien kautta siksi, että se esiintyy maksuvälineenä, vaan se kiertää maksuvälineenä siksi, että eri kädet ovat jo liittyneet toisiinsa. Se nopeus, millä raha kiertää maksuvälineenä osoittaa siis yksilöiden perinpohjaisempaa kietoutumista kiertoprosessiin kuin se nopeus, millä raha metallirahana tai ostovälineenä kiertää.

Samanaikaisten ja siksi paikallisesti rinnakkaisina tapahtuvien ostojen ja myyntien hintojen yhteismäärä muodostaa rajan metallirahamäärän korvaamiselle kiertoliikkeen nopeudella. Tämä raja-aita kaatuu maksuvälineenä toimivan rahan kohdalta. Jos samanaikaisesti maksettavat maksut keskittyvät yhteen paikkaan, mitä luontaisesti tapahtuu ainoastaan tavarankierron suurissa kokoomakohdissa, niin maksut tasaavat toisensa negatiivisina ja positiivisina suureina, sillä kun A:n on maksettava B:lle, hänen on saatava samanaikaisesti maksu C:ltä jne. Maksuvälineeksi tarvittua rahasummaa ei siten määrää samanaikaisesti realisoitavien maksujen hintasumma, vaan tämän hintojen yhteismäärän suurempi tai pienempi keskittyminen sekä sen taseen suuruus, joka jää jäljelle maksujen poistettua vastavuoroisesti toisensa negatiivisina ja positiivisina suureina. Tälle tasoittumiselle syntyy omia järjestelyjä ilman että luottolaitos on lainkaan kehittynyt, kuten esimerkiksi vanhassa Roomassa. Mutta sen tarkastelu kuuluu yhtä vähän tähän kuin niiden yleisten maksupäivien, jotka kaikkialla määrätään tietyissä yhteiskuntapiireissä. Tässä huomautettakoon enää vain siitä, että vasta uusimpana aikana on tieteellisesti tutkittu sitä erityistä vaikutusta, mitä näillä eräpäivillä on kiertävän rahan paljoudessa tapahtuviin jaksottaisiin heilahteluihin.

Sikäli kuin maksut tasapainoittavat toisensa positiivisina ja negatiivisina suureina, ei mitään todellisen rahan väliintuloa tapahdu. Todellinen raha kehittyy tässä ainoastaan arvojen mitan muodossaan, yhtäältä tavaran hinnassa, toisaalta vastavuoroisten velvoitteiden suuruudessa. Tämän ajatuksellisen olemisen lisäksi vaihtoarvo ei siis tässä saa mitään itsenäistä olemista, ei edes olemista arvonmerkkinä, eli rahasta tulee ainoastaan ideaalinen laskuraha. Rahan toiminto maksuvälineenä sisältää siis sen ristiriidan, että sikäli kuin maksut tasapainottuvat raha toimii yhtäältä vain ajatuksellisesti mittana, mutta toisaalta, sikäli kuin maksu on todella maksettava, raha ei astu kiertoon ohimenevänä kiertovälineenä, vaan yleisen vastikkeen lepäävänä olemisena, absoluuttisena tavarana, sanalla sanoen rahana. Siellä missä maksujen ketju ja niiden tasapainoittumisen keinotekoinen järjestelmä on kehittynyt, muuttuu raha näin ollen arvojen mitan kaasumaisesta ja aavemaisesta muodostaan äkkiä kovaksi rahaksi eli maksuvälineeksi jos tulee järkytyksiä, jotka katkaisevat väkivalloin maksujen virran ja häiritsevät niiden tasaamismekanismia. Siis kehittyneen porvarillisen tuotannon oloissa, jolloin tavaranomistajasta on aikoja tullut kapitalisti ja hän tuntee Adam Smithinsä ja hymyilee ylhäisesti sille harhauskolle, että kulta ja hopea olisivat yksin rahaa ja että raha ylipäänsä olisi muista tavaroista eroava absoluuttinen tavara, raha ilmestyy äkkiä uudelleen, ei kierron välittäjänä, vaan vaihtoarvon ainoana adekvaattina muotona, ainoana rikkautena, aivan kuten aarteenkokooja sen käsittää. Tällaisena rikkauden yksinomaisena olemisena se ei tule ilmi — kuten vaikkapa monetaarijärjestelmässä — kaiken aineellisen rikkauden vain kuvitellussa, vaan todellisessa arvon vähenemisessä tai arvottomuudessa. Tämä on se maailmanmarkkinapulien erityinen vaihe, jota sanotaan rahakriisiksi. Se summum bonum,[102] jonka perään tällaisten vaiheiden aikana huudetaan ainoana rikkautena, on raha, käteinen raha, ja kaikki muut tavarat näyttävät sen rinnalla — juuri siksi että ne ovat käyttöarvoja — hyödyttömiltä, rihkamalta, leluilta, tai kuten tohtorimme Martti Luther sanoo, pelkältä koreilulta ja mässäilyltä. Tämä luottojärjestelmän äkillinen muuttuminen monetaarijärjestelmäk-si lisää teoreettisen kauhun käytännön pakokauhuun (panic), ja kiertokulun edustajat vapisevat omien olosuhteittansa läpitunkemattoman salaisuuden edessä.[103]

Maksut tekevät puolestaan välttämättömäksi vararahaston, rahan kasaamisen maksuvälineenä. Tämän vararahaston muodostaminen ei ilmene enää, kuten aarteenmuodostuksessa, itse kierrolle vieraana toimintana, eikä liioin metallirahojen pelkästään teknisenä kasaamisena, kuten metallirahavarastojen kohdalla, vaan rahaa on koottava vähitellen jotta sitä olisi käsillä tiettyinä tulevina maksupäivinä. Kun siis porvarillisen tuotannon kehittyessä aarteenmuodostus vähenee abstraktissa muodossaan, missä se merkitsee rikastumista, lisääntyy tämä vaihtoprosessin välittömästi vaatima aarteenmuodostus, tai pikemminkin maksuvälineet nielevät vararahastona osan aarteista, joita tavarankierron alueella ylipäänsä muodostuu. Mitä kehittyneempi porvarillinen tuotanto on, sitä enemmän nämä vararahastot rajoittuvat välttämättömään minimiin. Locke esittää korkokannan alentamista käsittelevässä teoksessaan[104] mielenkiintoisia tietoja näiden vararahastojen suuruudesta hänen aikanaan. Niistä näkyy kuinka merkittävän osan maksuvälineiksi varatut rahastot nielivät Englannissa ylipäätään kiertävästä rahasta juuri sinä aikakautena, jolloin pankkilaitos alkoi kehittyä.

Maksuvälineen kiertoliike muuntaa olennaisesti kiertävän rahan paljoutta koskevaa lakia siitä muodostaan, missä se saatiin tarkasteltaessa yksinkertaista rahankiertoliikettä. Kun rahan — olkoon se kiertovälineenä tai maksuvälineenä — kiertoliikkeen nopeus on annettu, määrää tiettynä ajanjaksona kiertävän rahan yhteissumman realisoitavien tavaranhintojen yhteissumma plus samana ajanjaksona lankeavien maksujen yhteissumma miinus tasoittamalla toisensa poistavien maksujen yhteissumma. Näin ollen ei siihen yleiseen lakiin, jonka mukaan kiertävän rahan määrä riippuu tavaroiden hinnoista, vaikuta vähääkään se, että itse maksujen summa määräytyy sopimuksella asetettujen hintojen mukaan. Osoittautuu kuitenkin ilmiselvästi — vaikka kiertoliikkeen nopeuden sekä maksuissa saatavan säästön oletettaisiin pysyvän samanakin että tiettynä ajanjaksona, esimerkiksi yhtenä päivänä kiertävän tavaramäärän hintojen summa ja samana päivänä kiertävän rahan määrä eivät mitenkään peitä toisiaan. Kierrossa on nimittäin joukko tavaroita, joiden hinta realisoidaan vasta tulevaisuudessa rahassa ja samoin kiertää joukko rahaa, jota vastaavat tavarat ovat jo ajat sitten pudonneet kierrosta. Itse viimeksi mainittu joukko tulee riippumaan siitä, kuinka suuri arvosumma on niillä maksuilla, jotka lankeavat samana päivänä, vaikkakin niistä on tehty sopimukset kokonaan eri ajankohtina.

Me näimme, että kullan ja hopean arvon vaihtelu ei häiritse niiden toimintoa arvojen mittana tai taskurahana. Tämä vaihtelu tulee kuitenkin ratkaisevan tärkeäksi rahalle aarteena, sillä kullan tai hopean arvon noustessa tai laskiessa kultaisen tai hopeisen aarteen arvonsuuruus kasvaa tai pienenee. Se on vielä tärkeämpää rahalle maksuvälineenä. Maksaminen seuraa myöhemmin kuin tavaran myynti eli raha vaikuttaa kahtena eri ajankohtana kahdessa eri toiminnossa, ensiksi arvojen mittana, sitten tätä mittaamista vastaavana maksuvälineenä. Jos kyseisenä väliaikana jalometallien arvo tai niiden tuottamiseen tarvittu työaika vaihtuu, niin sama kulta- tai hopeaerä on maksuvälineenä esiintyessään arvoltaan suurempi tai pienempi kuin arvojen mittana toimiessaan tai sopimusta solmittaessa. Erityisen tavaran kuten kullan ja hopean toimiminen rahana eli itsenäistyneenä vaihtoarvona törmää tässä sen luonteeseen erityisenä tavarana, jonka arvonsuuruus riippuu sen tuotantokustannusten vaihtelusta. Se suuri yhteiskunnallinen mullistus, jonka Euroopassa tapahtunut jalometallien arvon lasku aiheutti, on yhtä tunnettu tosiasia kuin se päinvastainen mullistus, joka aiheutui antiikin Rooman tasavallan varhaiskautena kuparin arvon noususta. Plebeijien velat oli sovittu maksettaviksi kuparissa. Seuraamatta pitemmälle jalometallien arvon heilahdusten vaikutusta porvarilliseen talousjärjestelmään näemme jo tästä että jalometallien arvon lasku hyödyttää velallista velkojan kustannuksella ja sen arvon nousu päinvastoin velkojaa velallisen kustannuksella.

 

c) Maailmanraha

Toisin kuin metallirahasta, kullasta tulee rahaa vasta siten että se vetäytyy aarteena kierrosta, astuu sitten kiertoon ei-kiertovälineenä, mutta murtaa lopulta sisäisen kierron rajoitukset toimiakseen yleisenä vastikkeena tavaramaailmassa. Niin kullasta tulee maailmanraha.

Kuten jalometallien yleiset painomäärät toimivat alkuperäisinä arvonmittoina, siten rahan laskunimet muuttuvat maailmanmarkkinoiden sisällä taas vastaaviksi painonimiksi. Kuten muodoton raakametalli (aes rude) oli kiertovälineen alkuperäinen muoto ja itse metallirahamuoto oli alunperin vain metallikappaleiden painon virallinen merkki, siten jalometalli luopuu maailmankolikkona jälleen ulkomuodostaan ja leimastaan ja palautuu yhdentekevään harkkomuotoon. Tai kun kansalliset metallirahat, kuten Venäjän imperiaali, Meksikon taaleri ja Englannin sovereign kiertävät ulkomailla, niiden nimi tulee yhdentekeväksi ja vain niiden painolla on merkitystä. Vihdoin jalometallit toteuttavat kansainvälisenä rahana taas alkuperäistä toimintoaan vaihtovälineenä; se ei ole syntynyt, kuten itse tavaranvaihto, alkukantaisten yhteisöjen sisällä, vaan eri yhteisöjen kosketuskohdissa. Raha saa siis maailmanrahana takaisin alkuperäisen ensimmäisen muotonsa. Kun se jättää sisäisen kierron, se luopuu jälleen erityisistä muodoista, jotka muodostuivat vaihtoprosessin kehityksestä kyseisen erityisalueen sisällä, paikallismuodoistaan hintojen mitta-asteikkona, metallirahana, vaihtokolikkona ja arvonmerkkinä.

Näimme, että vain yksi tavara toimii jonkin maan sisäisessä kierrossa arvojen mittana. Mutta kun tämän toiminnon täyttää yhdessä maassa kulta ja toisessa hopea, maailmanmarkkinoilla on voimassa kaksinkertainen arvojen mitta ja raha kaksinkertaistaa olemassaolonsa myös kaikissa muissa toiminnoissa. Tavaroiden arvojen muuntaminen kultahinnoista hopeahinnoiksi ja päinvastoin määräytyy joka kerta kummankin metallin suhteellisen arvon mukaan. Se vaihtelee jatkuvasti ja sen määrittäminen on siten jatkuvaa prosessia. Jokaisen sisäisen kiertoalueen tavaranhaltijat ovat pakotettuja käyttämään milloin kultaa, milloin hopeaa ulkoiseen kiertoon ja näin vaihtamaan kotimaassa rahasta käyvää metallia siihen metalliin, jota he juuri tarvitsevat rahana ulkomailla. Jokainen kansakunta käyttää siis molempia metalleja, kultaa ja hopeaa maailmanrahana.

Kulta ja hopea eivät esiinny kansainvälisessä tavaroidenkierrossa kiertovälineenä, vaan yleisenä vaihtovälineenä. Mutta yleinen vaihtoväline toimii vain molemmissa kehittyneissä muodoissa, ostovälineenä ja maksuvälineenä; näiden keskinäinen suhde kääntyy kuitenkin päinvastaiseksi maailmanmarkkinoilla. Sisäisen kierron alueella raha toimi yksistään ostovälineenä, sikäli kuin raha oli metallirahaa tai esitti välittäjää prosessinluonteisessa yhteydessä T — R — T tai vain ohimenevää vaihtoarvon muotoa tavaroiden lakkaamattomassa paikanvaihdossa. Maailmanmarkkinoilla asia on päinvastoin. Kulta ja hopea esiintyvät siellä ostovälineenä, kun aineenvaihto on ainoastaan yksipuolista ja näin ollen osto ja myynti ovat erillään toisistaan. Esimerkiksi Kjahtan rajakauppa[105] on tosiasiassa ja sopimuksen mukaan vaihtokauppaa, missä hopea on ainoastaan arvonmitta. Vuosien 1857–1858 sota[106] pakotti kiinalaiset myymään ilman ostamista. Nyt hopea astui äkkiä esiin ostovälineenä. Venäläiset valmistivat ranskalaisista viiden frangin kolikoista karkeita hopeaesineitä Kjahtan sopimuksen sanamuotoon nojaten, ja niitä käytettiin vaihtovälineenä. Hopea toimii edelleen ostovälineenä toiselta puolen Euroopan ja Amerikan, toiselta puolen Aasian välillä, ja se jättäytyy Aasiaan aarteena. Edelleen jalometallit toimivat kansainvälisenä ostovälineenä heti kun kahden kansakunnan välisen aineenvaihdon totunnainen tasapaino järkkyy esimerkiksi kadon pakottaessa toisen ostamaan epätavallisen paljon. Vihdoin jalometallit ovat kansainvälinen ostoväline kun niitä käyttävät kultaa ja hopeaa tuottavat maat, missä ne ovat välitön tuote ja tavara eivätkä tavaran muuntunut muoto. Mitä pitemmälle eri kansallisten kiertoalueiden välinen tavaroidenvaihto kehittyy, sitä pitemmälle maailmanrahan toiminto maksuvälineenä kehittyy kohti kansainvälisten taseiden tasoittamista.

Sisäisen kierron tavoin kansainvälinen kierto vaatii jatkuvasti vaihtelevan määrän kultaa ja hopeaa. Tästä syystä osa kasatuista aarteista toimii jokaisella kansalla maailmanrahan vararahastona, joka väliin tyhjenee, väliin täyttyy uudelleen tavaranvaihdon heilahtelujen mukaan.[107] Paitsi erityisliikkeitään, edestakaista liikkumista kansallisten kiertoalueiden välillä maailmanrahalla on yleinen liike; sen lähtökohdat ovat tuotannon lähteillä, mistä kulta- ja hopeavirrat vuotavat eri suuntiin yli maailmanmarkkinoiden. Kulta ja hopea astuvat tässä maailmankiertoon tavaroina ja niitä vaihdetaan vastikkeina tavaravastikkeisiin suhteessa niiden sisältämään työaikaan ennen kuin ne joutuvat sisäisten kiertokulkujen alueille. Siksi niillä on mainituilla alueilla esiintyessään määrätty arvonsuuruus. Jokainen niiden tuotantokustannusten nousu tai lasku vaikuttaa näin ollen maailmanmarkkinoilla yhtäläisesti niiden suhteelliseen arvoon, joka on sitä vastoin täysin riippumaton siitä missä määrin eri kansalliset kiertoalueet nielevät kultaa tai hopeaa. Se osa metallivirrasta, joka tavoittaa tavaramaailman jokaisen erityisalueen, menee osaksi välittömästi sisäiseen rahankiertoon, korvaamaan kuluneita metallikolikkoja, osaksi se padotaan metallirahan, maksuvälineen ja maailmanrahan eri aarrevarastoihin, osaksi se muuttuu ylellisyysartikkeleiksi, kun taas jäännöksestä vihdoin tulee aarretta yleensä. Porvarillisen tuotannon kehittyneessä vaiheessa aarteenmuodostus rajoittuu siihen minimiin, minkä eri kiertoprosessit vaativat jotta tuotantokoneisto kävisi esteettömästä. Aarteesta sinänsä tulee tässä vain kesantona makaavaa rikkautta — ellei se sitten ole maksutaseiden ylijäämän hetkellinen muoto, keskeytyneen aineenvaihdon tulos, joka siten merkitsisi tavaran jähmettymistä ensimmäiseen metamorfoosiinsa.

Kuten kulta ja hopea ovat rahana käsitteensä mukaan yleinen tavara, siten ne saavat maailmanrahassa vastaavan olemassaolomuodon, universaalisen tavaran muodon. Samassa suhteessa kuin kaikki tavarat luovutetaan kultaa ja hopeaa vastaan, niistä tulee kaikkien tavaroiden muuttunut asu ja näin ollen kaikinpuolisesti luovutettavissa oleva tavara. Yleisen työajan aineellistumina niitä toteutetaan siinä laajuudessa kuin reaalisten töiden aineenvaihto ulottuu yli maapallon. Niistä tulee yleinen vastike siinä mitassa kuin niiden vaihtoalat muodostavien erityisten vastikkeiden sarja kehittyy. Koska tavarat kehittävät maailmankierrossa yleismaailmallisesti omaa vaihtoarvoaan, ilmenee vaihtoarvon kullaksi ja hopeaksi muuttunut asu maailmanrahana. Kun siis tavaranomistajien kansakunnat muuttavat kaikinpuolisella teollisuudellaan ja yleisellä tavarainvaihdollaan kullan adekvaatiksi rahaksi, teollisuus ja tavarainvaihto näyttäytyy niille vain välineenä, jolla raha kullan ja hopean muodossa vedetään pois maailmanmarkkinoilta. Kulta ja hopea ovat maailmanrahana niin muodoin yhtä hyvin yleisen tavarainkierron tuote kuin keino tavarainkierron piirin laajentamiseksi. Samoin kuin kemia kehittyi alkemistien selän takana näiden yrittäessä tehdä kultaa, samoin putkahtavat maailmanteollisuuden ja -kaupan lähteet esille tavarainomistajien selän takana heidän jahdatessaan tavaraa sen taiotussa asussa. Kulta ja hopea auttavat luomaan maailmanmarkkinoita ennakoimalla rahankäsitteessään maailmanmarkkinoiden olemassaoloa. Se seikka, ettei tämä niiden taikavaikutus rajoitu mitenkään porvarillisen yhteiskunnan lapsuusvuosiin, vaan kasvaa väistämättä esiin siitä vääristymästä, [Verkehrung] jonka mukaisena tavaramaailman edustajille ilmenee heidän oma yhteiskunnallinen työnsä, tulee todistetuksi sillä valtavalla vaikutuksella, mikä uusien kultamaiden löytämisellä 1800-luvun puolivälissä on maailmankauppaan.

Samoin kuin raha kehittyy maailmanrahaksi, tavarainomistaja kehittyy kosmopoliitiksi. Ihmisten keskinen kosmopoliittinen suhde on alunperin vain heidän suhteensa tavarainomistajina. Tavara itsessään ja sinänsä on kaikkien uskonnollisten, poliittisten, kansallisten ja kielellisten raja-aitojen yläpuolella. Hinta on tavaran yleinen kieli ja raha sen yhteisö [Gemeinwesen]. Mutta 10 maailmanrahan kehittyessä vastakohtana maansisäiselle metallirahalle, kehittyy tavaranomistajan kosmopoliittisuus käytännöllisen järjen uskona vastakohtana perityille uskonnollisille, kansallisille ja muille ennakkoluuloille, jotka estävät ihmiskunnan aineenvaihtoa. Aivan kuten sama kulta, joka tulee amerikkalaisen eaglen[108] muodossa Englantiin muuttuen sovereigniksi, kiertää kolme päivää myöhemmin napoleonina Pariisissa, on muutamia viikkoja myöhemmin taasen Venetsiassa dukaattina, kuitenkin säilyttää koko ajan saman arvon, samoin tavaranomistajalle selviää, että kansallisuus »is but the guinea's stamp».[109] Markkinat, maailmanmarkkinat on se ylevöitynyt idea, joka avaa tavaranomistajalle koko maailman.[110]

 

4. Jalometallit

Porvarillinen tuotantoprosessi ottaa ensimmäisenä valtaansa metallikierron valmiissa muodossa perittynä orgaanina, joka tosin vähitellen muokataan uudeksi, mutta säilyttää yhä perusrakenteensa. Kysymys siitä miksi kulta ja hopea toimivat muiden tavaroiden sijasta rahan materiaalina, jää porvarillisen järjestelmän rajojen ulkopuolelle. Siksi me kokoamme ainoastaan olennaisimmat näkökohdat lyhyeksi yhteenvedoksi.

Koska itse yleinen työaika sallii vain määrällisiä eroja, on sen ominaisesta ruumiillistumasta käyvän esineen kyettävä esittämään puhtaasti määrällisiä eroja, niin että laadun samuus, samanmuotoisuus edellytetään. Tämä on ensimmäinen ehto tavaran toiminnolle arvonmittana. Jos mittaisin kaikki tavarat esimerkiksi härissä, nahoissa, viljassa jne., täytyisi minun itse asiassa mitata ne ideaalisissa keskimääräishärissä, keskimääräisnahoissa, koska härkä eroaa laadullisesti härästä, vilja viljasta ja nahka nahasta. Kulta ja hopea ovat sitä vastoin yksinkertaisina aineina aina oman itsensä kaltaisia ja samat erät niitä esittävät siten yhtä suuria arvoja.[111] Toisena, suoraan puhtaasti määrällisten erojen esittämisen toiminnosta johtuvana ehtona on yleisenä vastikkeena toimimaan joutuvalle tavaralle, että se on voitava leikata mielivaltaisiin osiin ja nämä on voitava koota jälleen yhteen, niin että laskuraha voidaan esittää myös aistein havaittavasti. Kullalla ja hopealla on näitä ominaisuuksia erinomaisen runsaasti.

Kullalla ja hopealla on kiertovälineenä muihin tavaroihin nähden se etu, että niiden suurta ominaispainoa, joka edustaa suhteellisen suurta painoa pienessä tilassa vastaa niiden taloudellinen ominaispaino, joka mahduttaa suhteellisen paljon työaikaa, ts. suuren vaihtoarvon pieneen tilaan. Tämä takaa, että kuljettaminen, siirtäminen kädestä käteen ja maasta toiseen on helppoa, että kulta ja hopea pystyvät ilmestymään yhtä nopeasti kuin häviämäänkin — että niillä lyhyesti sanottuna on materiaalista liikkuvuutta, sine qua non[112] tavaralle, jonka on toimittava kiertoprosessin perpetuum mobilena.[113]

Jalometallien korkea ominaisarvo, kestävyys, suhteellinen tuhoutumattomuus, hapettumattomuus ilmassa, ja kullan kohdalla erityisesti sen liukenemattomuus happoihin kuningasvettä lukuunottamatta, kaikki nämä luontaiset ominaisuudet tekevät jalometallit aarteenmuodostuksen luonnolliseksi materiaaliksi. Peter Martyr, näköjään suuri suklaan ystävä huomauttaa kaakaosäkeistä, jotka olivat eräänä rahalajina Meksikossa, seuraavasti:

»Oi onnekasta rahaa, joka tarjoaa ihmissuvulle makeaa ja ravitsevaa juomaa ja varjelee viattomat omistajansa ahneuden helvetilliseltä rutolta, sillä tätä ainetta ei voi haudata maahan eikä säilyttää pitkään.» (De orbe novo.)

Se suuri merkitys mikä metalleilla yleensä on välittömän tuotantoprosessin sisällä, liittyy niiden toimintoon tuotantoinstrumentteina. Vaikka ei otettaisikaan huomioon kullan ja hopean harvinaisuutta, vie niiden suuri pehmeys rautaan ja kupariinkin verrattuna (siinä karaistussa muodossa, missä näitä käytettiin vanhoina aikoina) mahdollisuuden hyödyntää niitä tuotantovälineinä, ja siten kulta ja hopea menettävät suurelta osalta sen ominaisuuden, jolle metallien käyttöarvo yleensä perustuu. Yhtä hyödyttömiä kuin ne ovat välittömän tuotantoprosessin sisällä, yhtä vähän välttämättömiä ne ovat elämisen tarvikkeina, kulutusesineinä. Siksi niitä voi mennä mikä mielivaltainen määrä hyvänsä yhteiskunnalliseen kiertoprosessiin ilman että välittömän tuotannon ja kulutuksen prosessit häiriintyvät. Niiden yksilöllinen käyttöarvo ei joudu ristiriitaan niiden taloudellisen toiminnon kanssa. Toisaalta kulta ja hopea eivät ole vain negatiivisesti tarpeettomia, ts. esineitä, joita ilman voidaan tulla toimeen, vaan niiden esteettiset ominaisuudet tekevät ne komeilun, koristelun, loiston, pyhäpäiväisten tarpeiden luontaiseksi materiaaliksi, lyhyesti sanottuna ylenpalttisuuden ja rikkauden positiiviseksi muodoksi. Ne ovat tavallaan sekoittumattoman puhdasta valoa, jota kaivetaan maan alta, sillä hopea heijastaa kaikki valonsäteet niiden alkuperäisessä muodossa, kulta ainoastaan värien korkeimman potenssin, punaisen. Mutta väriaisti onkin ylipäänsä esteettisen aistin kansanomaisin muoto. Jakob Grimm on todistanut eri indogermaanisten kielten jalometallinimien etymologisen yhteyden värisuhteisiin. (Katso hänen saksankielen historiaansa.[114])

Vihdoin tekee mahdollisuus muuntaa kulta ja hopea metallirahamuodosta harkkomuotoon, harkkomuodosta ylellisyystavaroiden muotoon ja päinvastoin — siis se, ettei niitä ole pakotettu jäämään kerran annettuihin, tiettyihin käyttömuotoihin, mikä etu niillä on muihin tavaroihin nähden — niistä luontaista materiaalia rahalle, jonka on alituisesti muunnuttava muodonmäärityksestään toiseen.

Luonto ei tuota mitään rahaa, yhtä vähän kuin pankkiirejakaan, ei liioin vaihtokurssia. Mutta koska porvarillisen tuotannon täytyy kiteyttää rikkaus fetissiksi yhden yksittäisen kappaleen muotoon, ovat kulta ja hopea sen vastaava ruumiillistuma. Kulta ja hopea eivät ole luontaisesti rahaa, mutta raha on luontaisesti kultaa ja hopeaa. Yhtäältä hopeinen tai kultainen rahakristalli ei ole ainoastaan kiertoprosessin tuote, vaan itse asiassa sen ainoa lepäävä tuote. Toisaalta kulta ja hopea ovat valmiita luonnontuotteita ja ne ovat välittömästi niin kiertoprosessin tuote kuin luonnontuotekin ilman että mikään muodon erilaisuus erottaa niitä. Yhteiskunnallisen prosessin yleinen tuote tai itse yhteiskunnallinen prosessi tuotteena on erityinen luonnontuote, metalli, joka piilee maan uumenissa ja on sieltä kaivettavissa.[115]

Olemme nähneet, etteivät kulta ja hopea pysty täyttämään sitä vaatimusta, mikä niille rahana asetetaan, ne eivät pysy arvonsuuruudeltaan samana. Kuitenkin niillä on pysyvämpi arvonsuuruus kuin keskimäärin muilla tavaroilla, kuten Aristoteles jo havaitsi. Kun jalometallien arvon nousun tai laskun yleinen vaikutus jätetään ottamatta huomioon, niin kullan ja hopean arvosuhteen heilahteluilla on erityistä merkitystä, koska molemmat toimivat rinnan rahan materiaalina maailmanmarkkinoilla. Tämän arvonvaihtelun puhtaasti taloudelliset syyt täytyy palauttaa näiden metallien tuottamisen vaatiman työajan vaihteluun — maiden valloituksilla ja muilla poliittisilla mullistuksilla, joilla oli suuri vaikutus metallien arvoon antiikin maailmassa, on vain paikallista ja ohimenevää merkitystä. Itse tämä työaika riippuu näiden metallien suhteellisesta harvinaisuudesta luonnossa, kuten siitä suuremmasta tai pienemmästä vaikeudesta, millä niitä on saatavissa puhtaan metallin tilassa. Kulta on tosiasiassa ensimmäinen ihmisen löytämä metalli. Yhtäältä luonto itse tarjoaa kultaa puhtaassa kiteisessä muodossa, yksilöityneenä, muiden aineiden kanssa kemiallisesti sitoutumattomana eli neitseellisessä tilassa, kuten alkemistit sanoivat; toisaalta luonto itse ottaa jokien suurissa kultahuuhtomoissa tehdäkseen teknologian työn. Ihmisen puolelta vaaditaan siis vain kaikkein karkein työ niin jokien kuin tulvan alla olleen maan kullan talteenotossa, kun taas hopean esille saaminen vaatii kaivostyötä ja ylipäänsä tekniikan suhteellisen korkeaa kehittyneisyyttä. Vaikkakin kulta on absoluuttisesti ottaen harvinaisempaa kuin hopea, on hopean alkuperäinen arvo näin ollen suhteellisesti suurempi kuin kullan. Ei tunnu mitenkään epäuskottavalta, kun Strabon vakuuttaa, että eräs arabiheimo antaa 10 naulaa kultaa 1 naulasta rautaa ja 2 naulaa kultaa 1 naulasta hopeaa. Mutta samassa suhteessa kuin yhteiskunnallisen työn tuotantovoimat kehittyvät ja näin ollen yksinkertaisen työn tuote tulee kalliimmaksi monimutkaisen työn tuotteeseen verrattuna, samassa suhteessa kuin maankuori avataan yhä useammista kohdista ja kullansaannin alkuperäiset pintalähteet ehtyvät, hopean arvo tulee laskemaan kullan arvoon verrattuna. Teknologian ja kommunikaatiovälineiden tietyssä kehitysvaiheessa asettuu vihdoin uusien kulta- ja hopeamaiden löytäminen vaakakuppiin. Vanhassa Aasiassa oli kullan ja hopean suhde 6:1 tai 8:1, ja viimeksi mainittu suhde oli voimassa Kiinassa ja Japanissa vielä 1800-luvun alussa; Ksenofonin ajan suhdetta 10:1 voidaan pitää antiikin puolivälin keskimääräisenä suhteena. Karthagon ja myöhemmin Rooman harjoittama Espanjan hopeakaivosten ryöstökäyttö vaikutti antiikin aikana suurin piirtein samoin kuin kaivosten löytäminen Amerikan mantereella on vaikuttanut nykyajan Euroopassa. 15 tai 16:1 voidaan pitää karkeana keskimääräislukuna Rooman keisariajan osalta, joskin me usein kohtaamme Roomassa jyrkempiä hopean arvon alenemisia. Seuraavana aikakautena, joka ulottuu keskiajasta uusimpaan aikaan asti, toistuu sama liike, joka alkaa kullan arvon suhteellisena laskuna ja päättyy hopean arvon putoamisena. Samoin kuin Ksenofonin aikana, keskimääräinen suhde on keskiajalla 10:1 ja se muuttuu Amerikan kaivosten löytämisen seurauksena jälleen 16 tai 15:1. Kultalähteiden löydöt Australiassa, Kaliforniassa ja Kolumbiassa tekevät kullan arvon uuden putoamisen todennäköiseksi.[116]

 

C. KIERTOVÄLINE- JA RAHATEORIOITA

Kuten yleinen kullanhimo ajoi kansoja ja ruhtinaita 1500- ja 1600-luvuilla, modernin porvarillisen yhteiskunnan lapsuuskaudella ristiretkille yli valtamerien etsimään kultaista Graalia,**siten julistivat modernin maailman ensimmäiset tulkit, monetaarijärjestelmän — jonka pelkkä muunnelma merkantiilijärjestelmä on — perustajat kullan ja hopean, ts. rahan ainoaksi rikkaudeksi. He esittivät oikeutetusti porvarillisen yhteiskunnan tehtäväksi rahan tekemisen, siis yksinkertaisen tavarankier-ron kannalta katsottuna ikuisen aarteen kokoamisen, jota ei koi syö eikä ruoste raiskaa. Monetaarijärjestelmää ei kumota sillä, että 3 punnan hintainen rautatonni on yhtäläinen arvonsuuruus kuin 3 puntaa kultana. Tässä ei ole kysymys vaihtoarvon suuruudesta, vaan sen adekvaatista muodosta. Kun monetaari- ja merkantiilijärjestelmä leimaa maailmankaupan sekä kansallisen työn välittömästi maailmankauppaan johtavat erityishaarat rikkauden tai rahan ainoiksi todellisiksi lähteiksi, niin on pidettävä mielessä, että suurin osa kansakunnan tuotannosta liikkui kyseisenä aikakautena vielä feodaalisissa muodoissa ja toimi itse tuottajien välittöminä toimeentulolähteinä. Suuri osa tuotteista ei muuttunut tavaroiksi eikä niin ollen rahaksi, eikä ylipäänsä tullut yleiseen yhteiskunnalliseen aineenvaihtoon eikä tästä syystä esiintynyt yleisen abstraktin työn esineellistymänä eikä tosiasiassa muodostanut mitään porvarillista rikkautta. Otettaessa raha kierron päämääräksi, se merkitsee, että vaihtoarvo eli abstrakti rikkaus, ei mikään rikkauden aineellinen elementti on tuotannon määräävänä tavoitteena ja liikkeellepanevana vaikuttimena. Nämä väärin ymmärretyt profeetat pitivät kiinni vaihtoarvon puhtaasta, käsinkosketeltavasta ja kiiltävästä muodosta, sen muodosta yleisenä tavarana vastakohtana kaikille erityisille tavaroille, mikä käsitys vastasi porvarillisen tuotannon esivaihetta. Silloisen ajan varsinaisesti porvarillistaloudellinen alue oli tavarankierron alue. Nämä profeetat muodostivat näin ollen tämän alkeisalueen kannalta käsityksensä koko porvarillisen tuotannon monimutkaisesta prosessista ja sekoittivat rahan pääomaan. Modernin taloustieteen ratkaisematon taistelu monetaari- ja merkantiilijärjestelmää vastaan koskee suurimmaksi osaksi sitä, että tämä järjestelmä latelee ilmoille brutaalissa ja naiivissa muodossa porvarillisen tuotannon salaisuuden: että vaihtoarvo hallitsee tuotantoa. Ricardo huomauttaa jossakin — tosin soveltaen asiaa väärään tarkoitukseen — että nälänhädänkin aikoina tuodaan maahan viljaa, mutta ei kansakunnan nälän, vaan viljakauppiaan rahatulojen vuoksi. Arvostellessaan monetaari- ja merkantiilijärjestelmää poliittinen taloustiede tekee siis sen virheen, että vastustaa järjestelmää pelkkänä kuvitelmana, pelkästään vääränä teoriana havaitsematta siinä itse taloustieteen oman perusolettamuksen barbaarista muotoa. Sitä paitsi tällä järjestelmällä ei ole ainoastaan historiallista oikeutusta, vaan sillä on modernin taloustieteen tietyillä alueilla täysi kansalaisoikeus kun porvarillisessa tuotantoprosessissa rikkaus omaksuu tavaran alkeismuodon, omaksuu vaihtoarvo tämän prosessin kaikissa vaiheissa rahan alkeismuodon, ja rikkaus palautuu yhä uudestaan kaikissa kyseisissä vaiheissa hetkeksi takaisin tavaran yleiseen alkeismuotoon. Edes kehittyneimmässä porvarillisessa taloudessakaan eivät kullan ja hopean toiminnot rahana, jotka eroavat niiden toiminnosta kiertovälineenä ja ovat vastakkaisia kaikille muille tavaroille, häviä, vaan niitä ainoastaan rajoitetaan, ja monetaari- ja merkantiilijärjestelmät säilyttävät siis oikeutuksensa. Se katolinen tosiasia, että kulta ja hopea joutuvat yhteiskunnallisen työn välittömänä ruumiillistumana ja niin ollen abstraktin rikkauden olemisena vastakkain muiden maallisten tavaroiden kanssa, loukkaa luonnollisestikin porvarillisen taloustieteen protestanttista point d'honneur,[117] ja pelätessään monetaarijärjestelmän ennakkoluuloja taloustiede menetti pitkäksi aikaa kykynsä kriittisesti arvioida rahankierron ilmiöitä, kuten seuraava esitys osoittaa.

Oli aivan asianmukaista, että klassinen taloustiede ymmärsi rahan ensi sijassa sen virtaavassa muodossa, itse tavaroiden metamorfoosin sisällä syntyneenä ja jälleen häviävänä vaihtoarvon muotona; tämä oli vastakkaista monetaari- ja merkantiilijärjestelmille, jotka tunsivat rahan ainoastaan sen kiteytyneen kierrontuotteen muodonmäärityksessä. Samoin kuin tavarainkierto näin ollen ymmärretään yksinomaan muodossa T — R — T ja tämä taasen yksinomaan myynnin ja oston prosessinluonteisen ykseyden määritteisyydessä, säilyy raha kiertovälineen muodonmäärityksessään vastakohtana rahan muodonmääritykselleen. Jos itse kiertoväline eristetään sen metallirahan toiminnossa, se muuttuu arvonmerkiksi, niin kuin olemme nähneet. Mutta kun klassinen taloustiede kohtasi ennen muuta metallisen kierron hallitsevana kierron muotona, se käsitti metallisen rahan kolikoksi, ja metallisen kolikon pelkäksi arvonmerkiksi. Arvonmerkin kiertolain mukaisesti esitettiin sitten väite, että tavaroiden hinnat riippuvat kiertävän rahan paljoudesta, eikä päinvastoin kiertävän rahan paljous tavaroiden hinnoista. Löydämme enemmän tai vähemmän selviä viittauksia tähän käsitykseen 1600-luvun italialaisilta taloustieteilijöiltä; Locke milloin myöntää, milloin kieltää sen, »Spectator» esittää sen määrätietoisesti kehiteltynä (numerossa 19.10.1711), samoin Montesquieu ja Hume. Koska Hume on tämän teorian selvästikin merkittävin edustaja 1700-luvulla, aloitamme katsauksemme hänestä.

Tiettyjen edellytysten vallitessa näyttää määrän lisääntyminen tai vähentyminen vaikuttavan yhtäläisesti tavaroiden hintoihin, onpa kysymys sitten kiertävän metallirahan tai kiertävän arvonmerkin määrästä. Jos kullan tai hopean arvo laskee tai nousee, kun tavaroiden vaihtoarvot hintoina on mitattu kullassa tai hopeassa, niin hinnat nousevat tai laskevat, koska niiden arvonmitta on muuttunut, ja metallirahana kiertää suurempi tai pienempi määrä kultaa ja hopeaa, koska hinnat ovat nousseet tai laskeneet. Mutta näkyvänä ilmiönä on hintojen muuttuminen, kun tavaroiden vaihtoarvo pysyy samana kiertovälineen määrän lisääntyessä tai vähentyessä. Jos toisaalta kiertävän arvonmerkin määrä laskee tai nousee välttämättömänä tasonsa yläpuolelle tai alapuolelle, niin määrät palautetaan väkivaltaisesti samaan tavarainhintojen laskulla tai nousulla. Molemmissa tapauksissa näyttää sama syy aiheuttavan saman vaikutuksen, ja tästä pettävästä ulkonäöstä Hume piti kiinni.

Jokaisessa kiertovälineen lukumäärän ja tavarainhintojen liikkeen suhdetta käsittelevässä tieteellisessä tutkimuksessa täytyy rahamateriaalin arvo olettaa annetuksi. Hume sitä vastoin tarkastelee yksinomaan itse jalometallien arvossa tapahtuvien mullistusten kausia, siis arvojen mitassa tapahtuvia mullistuksia. Hänen teoriansa historiallisena taustana on tavarainhintojen nousu samanaikaisesti kun metallirahat lisääntyivät amerikkalaisista kaivoslöydöistä lähtien, kun taas polemiikista monetaari- ja merkantiilijärjestelmää vastaan tuli käytännön vaikutin teorialle. Jalometallien saanti voi luonnollisestikin lisääntyä niiden tuotantokustannusten pysyessä samoina. Toisaalta niiden arvon väheneminen, ts. niiden tuottamisen vaatiman työajan lyheneminen näkyy ensi sijassa vain niiden saannin lisääntymisessä. Humen oppilaat sanoivat myöhemmin, että jalometallien vähentynyt arvo tulee siis ilmi kiertovälineen kasvavassa määrässä ja kiertovälineen kasvava määrä tavarainhintojen nousussa. Mutta tosiasiassa kasvaa vain niiden maasta vietyjen tavaroiden hinta, jotka vaihdetaan kultaan ja hopeaan tavarana eikä kiertovälineenä. Siten näiden tavaroiden hinta, joka on määrätty arvoltaan alentuneessa kullassa ja hopeassa, kallistuu verrattuna kaikkiin muihin tavaroihin, joiden vaihtoarvo mitataan jatkuvasti kullassa ja hopeassa käyttämällä näiden jalometallien vanhojen tuotantokustannusten mitta-asteikkoa. Tällainen samassa maassa tapahtuva tavaroiden vaihtoarvojen kaksinkertainen määräytyminen voi tietenkin olla vain tilapäistä, ja kulta- ja hopeahintojen täytyy tasapainottua itse vaihtoarvojen asettamissa määräsuhteissa, niin että kaikkien tavaroiden vaihtoarvot määrätään lopulta rahamateriaalin uuden arvon mukaisesti. Tämän prosessin kehitys kuuluu tähän yhtä vähän kuin se tapa, millä tavaroiden vaihtoarvo ylipäänsä toteutuu markkinahintojen heilahtelujen puitteissa. Uudet kriittiset tutkimukset tavarainhintojen liikkeestä 1500-luvulla ovat kuitenkin osoittaneet vakuuttavasti, että kyseinen tasapainottuminen on porvarillisen tuotannon vähemmän kehittyneinä kausina hyvin vähittäistä ja pitkiin jaksoihin jakaantunutta, eikä missään tapauksessa tapahdu samassa tahdissa kiertävien käteisvarojen lisääntymisen kanssa.[118] Humen oppilaiden suosimat viittaukset hintojen nousuun antiikin Roomassa Makedonian, Egyptin ja Vähän-Aasian valloitusten seurauksena ovat täysin asiattomia. Vanhalle maailmalle ominaiset kasattujen raha-aarteiden äkilliset ja väkivaltaiset siirrot maasta toiseen sekä jalometallien tuotantokustannusten tilapäinen lasku tietyn maan osalta yksinkertaisen ryöstöprosessin seurauksena vaikuttivat yhtä vähän rahankierron sisäisiin lakeihin kuin vaikkapa egyptiläisen ja sisilialaisen viljan jakaminen ilmaiseksi Roomassa vaikutti viljanhintaa säätelevään yleiseen lakiin. Humelta kuten kaikilta muiltakin 1700-luvun kirjoittajilta puuttui rahankierron yksityiskohtaisen tarkastelun vaatima aineisto, yhtäältä tavarain hintojen luotettava historia, toisaalta viralliset ja jatkuvat tilastot kiertävän välineen laajenemisesta ja supistumisesta, jalometallien lisääntymisestä ja vähenemisestä jne. Tällainen aineisto syntyy yleensä vasta pankkilaitoksen kehittyessä täydelleen. Humen kiertoteoria tiivistyy seuraaviksi väitteiksi: 1. Maassa olevan rahan (reaalisen tai symbolisen rahan) paljous määrää kyseisen maan tavaroiden hinnat. 2. Maassa kiertävä raha edustaa kaikkia kyseisessä maassa olevia tavaroita. Siinä samassa suhteessa missä edustajien, ts. rahan lukumäärä kasvaa, tulee suurempi tai pienempi määrä edustetusta esineestä yksityisten edustajien osalle. 3. Jos tavarat lisääntyvät, niiden hinta laskee tai kullan arvo nousee. Jos raha lisääntyy, niin tavaroiden hinta päinvastoin nousee ja rahan arvo laskee.[119]

»Rahan liiallisuuden aiheuttama kaikkien esineiden kalleus on haitta kaikelle käydylle kaupalle, koska se antaa köyhemmille maille mahdollisuuden ostaa rikkaita maita edullisemmin kaikilla vierailla markkinoilla», Hume sanoo.[120] »Jos tarkastelemme yhtä kansakuntaa yksinään, ei sillä onko laskettavana tai tavaroita edustamassa paljon vai vähän metallirahaa, voi olla mitään merkitystä, ei myönteistä eikä kielteistä, yhtä vähän kuin kauppiaan taseet muuttuvat siitä, käyttääkö hän kirjanpidossa vähän numeroita vaativan arabialaisen laskutavan sijasta useampia numeroita tarvitsevaa roomalaista laskutapaa. Suurempi rahan paljous on roomalaisten laskunumeroiden tavoin pikemminkin hankala ja vaatii enemmän vaivannäköä sekä säilytyksessä että kuljetuksessa.»[121]

Todistaakseen ylipäänsä jotain Humen olisi täytynyt osoittaa, ettei käytettyjen lukujen määrä riipu annetussa laskunumerojärjestelmässä numeroarvon suuruudesta, vaan päinvastoin numeroarvon suuruus riippuu käytettyjen numeroiden määrästä. Pitää täysin paikkansa, ettei ole mikään etu mitata tai »laskea» tavaroiden arvoja arvoltaan laskeneessa kullassa tai hopeassa, ja siksi kansat kiertävien tavaroiden arvosumman kasvaessa havaitsivat aina mukavammaksi laskea hopeassa kuparin sijasta ja kullassa hopean sijasta. Samassa määrin kuin kansat rikastuivat, ne muuttivat vähemmän arvokkaat metallit apumetallirahaksi ja arvokkaammat rahaksi. Toisaalta Hume unohtaa, että arvojen laskemiseksi kullassa ja hopeassa ei tarvitse olla »käsillä» sen enempää kultaa kuin hopeaakaan. Laskuraha ja kiertoväline lankeavat hänellä yhteen ja molemmat ovat metallirahaa (coin). Koska arvojen mitan tai laskurahana toimivien jalometallien kohdalla tapahtuva arvonmuutos saa tavaroiden hinnat nousemaan tai laskemaan, siis myös kiertävän rahan paljouden kasvamaan tai vähenemään kiertoliikkeen nopeuden pysyessä samana, niin Hume tekee tästä sen johtopäätöksen, että tavaroiden hintojen nousu tai lasku riippuu kiertävän rahan paljoudesta. Siitä että kaivoksia suljettiin Euroopassa 1500- ja 1600-luvuilla, Hume olisi voinut nähdä paitsi kullan ja hopean paljouden tuolloin lisääntyneen, myös niiden tuotantokustannusten samalla pienentyneen. 1500- ja 1600-luvuilla nousivat tavaroiden hinnat Euroopassa Amerikasta tuodun kullan ja hopean paljouden kasvun myötä; siis kussakin maassa olevan kullan ja hopean paljous määrää maan tavaroiden hinnat. Tämä oli Humen ensimmäinen »välttämätön seuraus».[122] Hinnat eivät nousseet 1500- ja 1600-luvuilla yhtäläisesti jalometallien lisääntymisen kanssa; kului yli puoli vuosisataa ennen kuin tavaroiden hinnoissa ilmeni minkäänlaista vaihtelua, ja silloinkin kesti vielä kauan ennen kuin tavaroiden vaihtoarvot määrättiin yleisesti kullan ja hopean laskeneen arvon mukaan, siis ennen kuin mullistus vaikutti yleisiin tavarainhintoihin. Hume, joka täysin ristiriidassa filosofiansa peruslauseiden kanssa muuttaa yksipuolisesti havainnoituja tosiasioita epäkriittisesti yleisiksi väitteiksi, päättelee että siis jossakin maassa olevan rahan absoluuttinen paljous ei määrää tavaroiden hintoja tai rahan arvoa, vaan ne määrää paljous, päinvastoin todella kiertoon tulevan kullan ja hopean paljous, mutta lopulta täytyy kierron niellä metallirahana kaiken maassa olevan kullan ja hopean.[123] On selvää, että kun kullalla ja hopealla on oma arvo, kaikista muista kiertoliikkeen laeista riippumatta voi vain tietty kulta- ja hopeapaljous kiertää tavaroiden annetun arvosumman vastikkeena. Jos siis jokaisen yhdessä maassa tilapäisesti olevan kulta-ja hopeamäärän on mentävä kiertovälineenä tavaroiden vaihtoon ilman että tavaroiden arvojen summaa otetaan huomioon, niin kullalla ja hopealla ei ole mitään sisäistä arvoa eivätkä ne siten ole itse asiassa mitään todellisia tavaroita. Tämä on Humen kolmas »välttämätön seuraus». Hän antaa tavaroiden mennä ilman hintaa ja kullan ja hopean ilman arvoa kiertoprosessiin. Siksi hän ei koskaan puhukaan tavaroiden ja kullan arvosta, vaan ainoastaan näiden kummankin paljoudesta. Locke oli jo sanonut, että kullalla ja hopealla on ainoastaan kuviteltu tai sopimukseen perustuva arvo; tämä oli ensimmäinen muodoltaan karkea vastaväite sille monetaarijärjestelmän väitteelle, että ainoastaan kullalla ja hopealla on todellinen arvo. Se että kullan ja hopean oleminen rahana syntyy pelkästään niiden toiminnosta yhteiskunnallisessa vaihtoprosessissa, selitetään siten, että ne saavat kiittää yhteiskunnallista toimintoa omasta arvostaan ja siten arvonsuuruudestaan.[124] Kulta ja hopea ovat siis arvottomia esineitä, mutta kiertoprosessin sisällä ne saavat tavaroiden edustajina kuvitteellisen arvonsuuruuden. Prosessi ei muuta niitä rahaksi, vaan arvoksi. Niiden oman paljouden ja tavaroiden paljouden suhde määrää tämän arvon, koska molempien paljouksien on peitettävä toisensa. Koska Hume siis päästää kullan ja hopean ei-tavaroina tavaroiden maailmaan, hän muuttaa ne heti kun ne ilmenevät metallirahan muodossa päinvastoin pelkiksi tavaroiksi, jotka vaihtuvat yksinkertaisessa vaihtokaupassa toisiin tavaroihin. Jos tavaroiden maailma nyt muodostuisi yhdestä ainoasta tavarasta, esimerkiksi miljoonasta viljaquarterista, niin olisi hyvin helppo ajatella mielessään, että yksi quarter vaihtuu kahteen kultaunssiin silloin kun on olemassa kaksi miljoonaa unssia kultaa ja 20 kultaunssiin silloin kun on olemassa 20 miljoonaa unssia kultaa, siis tavaran hinta ja rahan arvo nousevat tai laskevat käänteisessä suhteessa rahan olemassaolevaan paljouteen.[125] Mutta tavaramaailma muodostuu loputtoman erilaisista käyttöarvoista, joiden suhteellinen paljous ei suinkaan määrää niiden suhteellista arvoa. Millaiseksi Hume siis ajattelee tämän tavaroiden paljouden ja kullan paljouden välisen vaihdon? Hän tyytyy siihen käsittämättömän typerään kuvitelmaan, että jokainen tavara vaihtuu tavaroiden koko paljouden tasaosana vastaavaan kullan paljouden tasaosaan. Tavaroiden prosessinluonteinen liike, joka syntyy tavaroihin sisältyvästä vaihtoarvon ja käyttöarvon vastakkaisuudesta, ilmenee rahan kiertoliikkeessä sekä kiteytyy viimeksi mainitun eri muodonmäärityksissä, on siis hävinnyt ja sen tilalle astuu yhdessä maassa olevan jalometallien painomäärän ja samanaikaisesti maassa olevan tavaramäärän kuviteltu mekaaninen tasapainottuminen.

Sir James Steuart aloittaa tutkimuksensa metallirahasta ja rahasta perusteellisella Humen ja Montesquieun arvostelulla.[126] Hän on itse asiassa ensimmäinen, joka asettaa seuraavan kysymyksen: Määräävätkö tavaroiden hinnat kiertävän rahan paljouden vai määrääkö kiertävän rahan paljous tavaroiden hinnat? Vaikkakin hänen esitystään samentavat mielikuvituksellinen käsitys arvojen mitasta, horjuva selvitys vaihtoarvosta ylipäätään sekä muistumat merkantiilijärjestelmästä, hän keksii kuitenkin rahan olennaiset muodonmääritykset ja rahankiertoliikkeen yleiset lait, koska hän ei aseta mekaanisesti tavaroita toiselle ja rahaa toiselle puolelle, vaan todella kehittää rahan eri toiminnot itse tavaranvaihdon eri momenteista.

»Rahan käyttö maan sisäisessä kierrossa voidaan tiivistää kahdeksi pääkohdaksi, velan maksamiseksi ja tarvitun ostamiseksi; nämä molemmat muodostavat yhdessä käteisen rahan kysynnän (ready money demands) ... Kaupan, manufaktuurin, elintapojen ja asukkaiden totunnaisten menojen taso kaikki yhdessä säätelee ja määrää käteisrahan kysynnän paljouden, ts. luovutusten paljouden. Näiden moninaisten maksujen toteuttaminen vaatii rahaa tietyssä suhteessa. Suhde voi puolestaan suureta tai pienetä, aina olojen mukaan, vaikka luovutusmäärä pysyykin samana... Joka tapauksessa voi yhden maan kierto niellä vain tietyn rahapaljouden.»[127]

»Tavaran markkinahinnan määrää kysynnän ja kilpailun (demand and competition) monimutkainen toiminta, ja kysyntä ja kilpailu eivät ole vähääkään riippuvaisia maassa olevan kullan ja hopean paljoudesta. Mihin joutuu nyt se kulta ja hopea, jota ei tarvita metallirahaksi? Se kasataan aarteeksi tai siitä tehdään ylellisyystavaroita. Jos kullan ja hopean paljous laskee kierron vaatiman tason alapuolelle, se korvataan symbolisella rahalla tai muuta hätäkeinoa käyttäen. Jos suotuisa vaihtokurssi tuo liikaa rahaa maahan ja vie samalla kysynnän sen ulkomaille siirtämiseltä, niin raha joutuu usein arkkuihin, joissa se muuttuu yhtä hyödyttömäksi kuin jos se olisi kaivoksissa.»[128]

Toinen Steuartin keksimä laki on luotolle perustuvan kierron virtaaminen takaisin lähtökohtaansa. Viimein hän on selvittänyt ne vaikutukset, joita eri maiden korkokantojen erilaisuudella on jalometallien kansainväliseen vientiin ja tuontiin. Viittaamme molempiin viimeksi mainittuihin määrityksiin tässä vain täydellisyyden vuoksi, sillä ne ovat kaukana aiheenamme olevasta yksinkertaisesta kierrosta.[129] Symbolinen raha tai luottoraha — Steuart ei vielä tee eroa näiden rahan molempien muotojen välillä — voivat korvata jalometallit ostovälineenä tai maksuvälineenä maan sisäisessä kierrossa, mutta eivät maailmanmarkkinoilla. Siksi paperisetelit ovat yhteiskunnan rahaa (money of the society) kun kulta ja hopea puolestaan ovat maailmanrahaa (money of the world).[130]

Kansakunnille, jotka kehittyvät »historiallisesti» historiallisen oikeuskoulukunnan[131] mielessä on ominaista, että ne unohtavat alituiseen oman historiansa. Vaikkakin näin ollen riitakysymys tavaroiden hintojen suhteesta kiertovälineen määrään pani tämän puolivuosisataiskauden kuluessa parlamentin jatkuvasti liikkeelle ja tuotti Englannissa tuhansia kiistakirjoituksia, suuria ja pieniä, silti Steuart pysyi vieläkin enemmän »kuolleena koirana» kuin konsanaan Spinoza Moses Mendelssohnin silmissä Lessingin aikana. Jopa kiertovälineen (currency) uusin historioitsija Maclarenkin tekee Adam Smithistä Steuartin teorian keksijän, samoin kuin Ricardosta Humen teorian.[132] Kun Ricardo hioi Humen teoriaa, Adam Smith puolestaan kirjasi Steuartin tutkimusten tulokset kuolleina tosiasioina. Adam Smith on soveltanut myös henkiseen rikkauteen sitä skottilaista sananpartta joka sanoo: »Kun olet saavuttanut vähän on usein helppo saavuttaa paljon, mutta vaikeata on vähäisen saavuttaminen.» Siksi hän on salannut mitä pikkutarkimmin ne lähteet, joita hän saa kiittää siitä vähästään mistä hän todellisuudessa tekee paljon. Useammin kuin kerran hän pitää parempana katkaista kysymykseltä kärjen, jos jyrkkä muotoilu pakottaisi hänet tekemään välit selviksi edeltäjiensä kanssa. Näin käy rahateoriassa. Hän omaksuu Steuartin teorian kaikessa hiljaisuudessa esittäessään, että osa jossakin maassa olevasta kullasta ja hopeasta käytetään metallirahaksi, osa kasataan kauppiaiden vararahastoiksi sellaisissa maissa, joissa ei ole pankkeja ja pankkivarannoiksi maissa, joissa on luottokierto, osa toimii aarteena kansainvälisten maksujen tasaamisessa ja osa valmistetaan ylellisyystavaroiksi. Hän sivuuttaa vaivihkaa kysymyksen kiertävän metallirahan paljoudesta käsitellessään rahaa täysin väärin pelkkänä tavarana.[133] Hänen teorioittensa vulgarisoija, typerä J. B. Say, jonka ranskalaiset ovat nimittäneet prince de la scienceksi[134] samaan tapaan kuin Johann Christoph Gottsched nimitti Schönaichinsa Homerokseksi ja Pietro Aretino itsensä terror principumiksi ja lux mundiksi,[135] on kohottanut erittäin painokkaasti uskonkappaleeksi tämän Adam Smithin virheen, joka ei ollut kokonaan naiivi.[136] Merkantiilijärjestelmän harhakuvitelmia vastaan suunnattu poleeminen jännite esti Adam Smithiä lisäksi ymmärtämästä metallikierron ilmiöitä objektiivisesti, kun taas hänen käsityksensä luottorahasta ovat omintakeisia ja syvällisiä. Samoin kuin 1700-luvun paleontologisissa teorioissa kulkee aina pohjavirta, joka lähtee arvostelevasta tai puolustelevasta suhtautumisesta raamatun vedenpaisumusperinteeseen, siten 1700-luviin kaikkien rahateorioitten taakse kätkeytyy salainen taistelu monetaarijärjestelmän kanssa, kummituksen, joka oli vartioinut porvarillista taloustiedettä kehdossaan ja heitti yhä vielä varjon lainsäädäntöön.

Välittömänä kannustimena tutkimuksille rahalaitoksesta eivät 1800-luvulla olleet metallikierron, vaan päinvastoin pankkisetelien kierron ilmiöt. Ensiksi mainittuihin palattiin vain viimeksi mainittuja koskevien lakien löytämiseksi. Englannin pankin vuodesta 1797 käyttämä setelien kullalla lunastamisen lykkääminen, myöhemmin seurannut useiden tavaroiden hintojen kohoaminen, kullan metallirahahinnan lasku sen markkinahinnan alapuolelle, pankkisetelien arvon aleneminen erityisesti vuodesta 1809 lähtien tarjosivat välittömiä käytännön aiheita puoluetaistelulle parlamentissa sekä teoreettisille turnajaisille sen ulkopuolella — molemmat yhtä intohimoisia. Historiallisena taustana keskusteluille olivat paperirahan vaiheet 1700-luvulla, Lawin pankin[137] romahdus, arvonmerkkien kasvavan määrän kanssa käsi kädessä kulkenut Pohjois-Amerikan englantilaisten siirtokuntien paikallisten pankkiseteleiden arvon lasku 1700-luvun alusta sen puoliväliin, sitten myöhemmin Amerikan keskushallituksen riippumattomuus sodan aikana lailla käyttöön pakottama paperiraha (continental bills) ja vihdoin Ranskassa vielä suuremmassa mittakaavassa tehty assignaattikoe. Useimmat tämän ajan englantilaisista kirjoittajista sekoittavat aivan toisten lakien mukaan määräytyvän pankkiseteleiden kierron arvonmerkkien tai pakkokurssin alaisten valtion arvopaperien kiertoon, ja ollessaan selvittävinään pakkokierron ilmiöitä metallikierron lakien pohjalta he todellisuudessa päinvastoin yleistävät viimeksi mainittuja koskevat lait ensin mainittuihin kuuluvien ilmiöiden pohjalta. Me hyppäämme vuosien 1800–1809 välisen kauden kaikkien monilukuisien kirjoittajien yli ja siirrymme suoraan Ricardoon, sekä siksi että hän esittää yhteenvedon edeltäjistään ja muotoilee heidän käsityksensä heitä terävämmin, että siksi, että hänen rahateorialle antamansa muoto on hallinnut Englannin pankkilainsäädäntöä tähän hetkeen asti. Ricardo yhdistää edeltäjiensä tavoin pankkiseteleiden tai luottorahan kierron pelkkien arvonmerkkien kiertoon. Se tosiseikka, joka häntä hallitsee, on paperirahan arvon lasku ja samanaikainen tavarainhintojen kohoaminen. Mitä Humelle merkitsivät amerikkalaiset kaivokset, sitä merkitsivät Ricardolle Threadneedle Streetin[138] setelipainot, ja eräässä kohdassa hän nimenomaan samastaa nämä molemmat tekijät. Hänen ensimmäiset, ainoastaan rahakysymystä käsittelevät teoksensa osuvat ajankohtaan, jolloin Englannin pankin ja sen vastustajien polemiikki oli kiivaimmillaan. Edellistä kannattivat ministerit ja sotapuolue, jälkimmäisen ympärille ryhmittyivät parlamentin oppositio, whigit ja rauhanpuolue. Nämä teokset tuntuvat olevan suoria edeltäjiä vuoden 1810 kultaharkkokomitean kuuluisalle selonteolle, jossa hyväksyttiin Ricardon mielipiteet.[139] Se erikoisuus, että Ricardoa ja hänen kannattajiaan sanotaan kultaharkkomiehiksi (bullionisteiksi), vaikka he esittävät rahan pelkäksi arvonmerkiksi, ei johdu yksistään kyseisen komitean nimestä, vaan Ricardon opin sisällöstä itsestään. Poliittista taloustiedettä käsittelevässä teoksessaan Ricardo on toistanut ja kehittänyt eteenpäin samoja käsityksiä, mutta missään hän ei ole tutkinut rahajärjestelmää sinänsä, siten kuin hän tutki vaihtoarvoa, voittoa, maankorkoa jne.

Ricardo määrää ensinnä kullan ja hopean samoin kuin kaikkien muiden tavaroiden arvon niissä esineellistyneen työajan paljoudella.[140] Kullassa ja hopeassa, näissä arvoltaan annetun suuruisissa tavaroissa mitataan muiden tavaroiden arvot.[141] Jossakin maassa olevan kiertovälilleen paljous määräytyy nyt yhtäältä rahan mittayksikön arvon, toisaalta tavaroiden vaihtoarvojen summan mukaan. Säästeliäisyys maksujen suoritustavassa muuntelee tätä paljoutta.[142] Koska se paljous, jona arvoltaan annettu raha voi kiertää, näin määräytyy ja sen arvo ilmenee kierron sisällä vain sen paljoudessa, voivat rahan pelkät arvonmerkit — mikäli niitä lasketaan liikkeelle niiden arvon määräämässä suhteessa — korvata rahan kierrossa. Tarkemmin sanottuna

»kiertävä raha on täydellisimmässä muodossaan silloin kun se koostuu yksinomaan paperista, jolla on sama arvo kuin sen edustamalla kullalla.»[143]

Tähän asti Ricardo on siis määrännyt kiertovälineen paljouden — kun rahan arvo edellytetään annetuksi — tavaroiden hinnoilla, ja raha arvonmerkkinä merkitsee hänelle tietyn kultaerän merkkiä, ei tavaroiden arvotonta edustajaa kuten Humella.

Ricardo keskeyttää sitten äkkiä esityksensä tasaisen kulun ja muuttaa kantansa päinvastaiseksi siirtymällä suoraa päätä jalometallien kansainväliseen kiertoon. Näin hän sekoittaa ongelman tuomalla mukaan vieraita näkökohtia. Seuratessamme hänen sisäistä ajatuskulkuaan työnnämme aluksi syrjään kaikki keinotekoiset satunnaisuudet ja siksi sijoitamme kulta- ja hopeakaivokset niiden maiden sisälle, joissa jalometalleja kiertää rahana. Ricardon tähänastisesta johtuva ainoa väittämä on, että kullan arvon ollessa annettu määräytyy kiertävän rahan paljous tavaroiden hintojen perusteella. Siis kiertävien tavaroiden vaihtoarvo yksinkertaisesti määrää annettuna hetkenä jossakin maassa kiertävän kullan paljouden. Oletettakoon nyt, että näiden vaihtoarvojen summa pienenee joko siksi, että tuotetaan vähemmän tavaroita, joilla on vanhat vaihtoarvot tai siksi, että sama tavaroiden paljous saa pienentyneen vaihtoarvon työn tuotantovoiman lisääntymisen tähden. Tai olettakaamme päinvastoin, että vaihtoarvojen summa suurenee, koska tavaroiden paljous kasvaa tuotantokustannusten pysyessä samoina tai koska arvo kasvaa työn tuotantovoiman vähenemisen tähden tavaroiden paljouden pysyessä joko samana tai pienentyessä. Mitä näissä kummassakin tapauksessa kiertävän metallin annetulle paljoudelle tapahtuu? Jos kulta on rahaa vain kiertäessään kiertovalineenä, ollessaan pakotettu pysyttelemään kierrossa, kuten on laita valtion liikkeelle laskeman pakkokurssin alaisen paperirahan kohdalla (ja tätä Ricardo ajattelee), silloin ensimmäisessä tapauksessa kiertävän rahan paljous paisuu liiallisesti suhteessa metallin vaihtoarvoon; toisessa tapauksessa kyseinen paljous olisi normaalin tasonsa alapuolella. Vaikkakin kullalla on siis oma arvo, siitä tulee ensimmäisessä tapauksessa merkki metallille, jonka vaihtoarvo on alempi kuin kullan arvo, toisessa tapauksessa merkki arvoltaan korkeammalle metallille. Ensimmäisessä tapauksessa kulta arvonmerkkinä on todellisen arvonsa alapuolella, toisessa sen yläpuolella (jälleen pakkokurssin alaisesta paperirahasta tehty yleistys). Ensimmäinen tapaus merkitsisi samaa kuin jos tavaroiden arvo mitattaisiin arvoltaan kultaa alemmassa metallissa, toisessa arvoltaan kultaa korkeammassa metallissa. Tästä johtuen tavaroiden hinnat kallistuisivat ensimmäisessä tapauksessa ja halpenisivat toisessa. Molemmissa tapauksissa olisi tavaroiden hintojen liikunta, niiden nousu tai lasku, vaikutusta kiertävän kullan paljouden suhteellisesta laajenemisesta tai supistumisesta yläpuolelle tai alapuolelle kullan omaa arvoa vastaavan tason, ts. sen normaalin paljouden, jonka kullan oman arvon ja kiertävien tavaroiden arvon suhde määrää.

Sama prosessi olisi seurauksena jos kiertävien tavaroiden hintojen summa pysyisi muuttumattomana, mutta kiertävän kullan paljous jäisi oikean tason alapuolelle tai yläpuolelle. Ensimmäiseen tapaukseen tultaisiin silloin kun kierrossa kuluneita kultarahoja ei korvattaisi vastaavalla uudella kaivostuotannolla, toiseen silloin kun jalometallien lisääntynyt saanti kaivoksista ylittäisi kierron tarpeet. Molemmat tapaukset edellyttävät kullan tuotantokustannusten tai sen arvon pysyvän samoina.

Tehkäämme yhteenveto: Kiertävä raha on normaalitasolla kun rahan oma metalliarvo määrää sen paljouden tavaroiden vaihtoarvon ollessa annettu. Se paisuu yli tämän tason, kulta laskee oman metalliarvonsa alapuolelle ja tavaroiden hinnat nousevat kun tavarapaljouden vaihtoarvojen summa pienenee tai kullan saanti kaivoksista lisääntyy. Kiertävä raha supistuu oikean tasonsa alapuolelle, kulta nousee oman metalliarvonsa yläpuolelle ja tavaroiden hinnat laskevat kun tavarapaljouden vaihtoarvojen summa kasvaa tai kaivoksista saatava kulta ei korvaa käytössä kuluneen kullan määrää. Molemmissa tapauksissa kiertävä kulta on arvonmerkki suuremmalle tai pienemmälle arvolle kuin kulta todella pitää sisällään. Kullasta voi tulla arvoltaan kohonnut tai laskenut merkki omalle itselleen. Niin pian kuin tavarat olisi yleisesti mitattu tällä rahan uudella arvolla ja yleiset tavarainhinnat olisivat nousseet tai laskeneet vastaavasti, vastaisi kiertävän kullan paljous jälleen kierron tarpeita (Ricardo korostaa erityisen tyytyväisenä tätä seurausta). Mutta kyseinen kullan määrä olisi ristiriidassa jalometallien tuotantokustannusten ja siten sen suhteen kanssa, joka jalometalleilla on tavarana muihin tavaroihin. Vaihtoarvoja yleensä koskevan Ricardon teorian mukaan aiheuttaisi kullan nousu oman vaihtoarvonsa, ts. kullan sisältämän työajan määräämän arvon yläpuolelle lisäyksen kullan tuotannossa kunnes kullan lisääntynyt saanti olisi jälleen alentanut sen oikeaan arvonsuuruuteensa. Kääntäen aiheuttaisi kullan lasku oman arvonsa alapuolelle sen tuotannon pienenemisen kunnes kulta olisi jälleen kohonnut oikeaan arvonsuuruuteensa. Kullan metalliarvon ja sen kiertovälinearvon välinen ristiriita tasoittuisi näillä vastakkaisilla liikkeillä, kiertävän kultamäärän oikea taso palautuisi ja tavaroiden hintojen korkeus vastaisi jälleen arvojen mittaa. Nämä kiertävän kullan arvon heilahtelut koskisivat yhtä paljon harkkomuotoista kultaa, koska edellytyksen mukaan kaikki se kulta mitä ei käytetä ylellisyystavaroiksi, kiertää. Koska itse kullasta niin metallirahana kuin harkkoinakin voi tulla arvonmerkki sen omaa arvoa suuremmalle tai pienemmälle metalliarvolle, on selvää, että kiertävät, vaihdettavissa olevat pankkisetelit jakavat saman kohtalon. Vaikkakin pankkisetelit voidaan vaihtaa jalometalleiksi, siis niiden reaaliarvo vastaa niiden nimellisarvoa, voi kiertävän rahan, kullan ja vaihdettavien setelien yhteissumma (the aggregate currency consisting of metal and of convertible notes) nousta tai laskea arvoltaan aina sen mukaan nouseeko vai laskeeko niiden yhteismäärä aiemmin esitetyistä syistä yli vai alle sen tason, minkä kiertävien tavaroiden vaihtoarvo ja kullan metalliarvo määräävät. Tältä kannalta katsottuna on sillä paperirahalla, jota ei voi vaihtaa jalometalleiksi vaihtamiskelpoiseen paperirahaan verrattuna vain se etu, että sen arvo voi alentua kaksinkertaisesti. Se voi laskea edustamansa metallin arvon alapuolelle. Tämä arvon lasku — ei paperirahan arvon kultaan verrattuna, vaan kullan ja paperin yhdessä eli maan koko kiertovälinemäärän — on eräs Ricardon pääkeksinnöistä. Lordi Overstone ja Kumpp. pakottivat sen palvelukseensa ja tekivät siitä erään perusperiaatteen Sir Robert Peelin pankkilainsäädäntöön vuosilta 1844 ja 1845.

Todistettavana oli, että tavaroiden hinta tai kullan arvo riippuu kiertävän kullan paljoudesta. Todisteena on se todistettavan edellytys, että jokaisesta rahana toimivasta jalometallimäärästä, onpa se missä suhteessa tahansa sisäiseen arvoonsa täytyy tulla kiertoväline, metalliraha, ja näin arvonmerkki kiertäville tavaroille, mikä tahansa niiden arvojen yhteissumma onkaan. Toisin sanoen todisteena on se abstraktio, joka tehdään rahan kiertovälinetoimintonsa ohella täyttämistä kaikista muista toiminnoista. Kun Ricardo joutuu lujille, kuten esimerkiksi polemiikissaan Bosanquetin kanssa, hän turvautuu dogmaattisen vakuutteluun[144] — täysin sen ilmiön vallassa, että arvonmerkin paljouden kasvu määrää sen arvon laskun.

Jos Ricardo olisi esittänyt teoriansa samalla tavalla kuin olemme sen tässä esittäneet, abstraktisti ja ottamatta mukaan konkreettisia olosuhteita sekä itse kysymyksestä etäännyttäviä satunnaisuuksia, niin teorian onttous olisi käynyt kirkkaasti ilmi. Mutta hän tähdentää, että koko kehitys on kansainvälinen. On kuitenkin helposti osoitettavissa, ettei mittapuun näennäinen suuruus lainkaan muuta perusajatusten pienuutta.

Ensimmäinen väittämä kuului siis: Kiertävän metallirahan paljous on normaali, kun se on kiertävien tavaroiden metalliarvossaan mitatun arvosumman määräämä. Kansainvälisesti ilmaistuna tämä väittämä kuuluu: Kierron normaalitilassa kullakin maalla on sen rikkautta ja teollisuutta vastaava rahapaljous. Rahalla on kiertäessään jokin sen todellista arvoa tai sen tuotantokustannuksia vastaava arvo; ts. sillä on kaikissa maissa sama arvo.[145] Tästä syystä ei maiden välillä pitäisi koskaan tapahtua rahan vientiä tai tuontia.[146] Siis eri maiden kiertävän rahan kokonaispaljouksien (currencies) välillä vallitsisi tasapaino. Kansallisen currencyn oikea taso ilmaistaan nyt currencyjen kansainvälisenä tasapainona, ja tällä sanotaan todellisuudessa ainoastaan se, ettei kansallisuus muuta mitään yleisessä taloudellisessa laissa. Olemme tulleet taas samaan kohtalokkaaseen pulmaan kuin aikaisemminkin. Kuinka oikea taso järkkyy, mikä nyt kuuluu näin: kuinka currencyjen kansainvälinen tasapaino järkkyy tai kuinka rahan arvo lakkaa olemasta sama kaikissa maissa tai vihdoin kuinka rahalla lakkaa olemasta kussakin maassa oma arvonsa? Niin kuin oikea taso järkkyi aikaisemmin siksi, että kiertävän rahan paljous kasvoi tai väheni tavaroiden arvosumman pysyessä samana tai siksi, että kiertävän rahan paljous pysyi samana tavaroiden vaihtoarvojen lisääntyessä tai vähentyessä, niin itse metallin arvon määräämä kansainvälinen taso järkkyy nyt siksi, että yhdessä maassa olevan kullan paljous kasvaa maassa löydettyjen uusien metallikaivosten vaikutuksesta[147] tai siksi, että yhdessä erityisessä maassa kiertävien tavaroiden vaihtoarvojen summa on lisääntynyt tai vähentynyt. Niin kuin jalometallien tuotanto aikaisemmin väheni tai lisääntyi aina sen mukaan miten oli tarpeen supistaa tai laajentaa currencya ja laskea tai korottaa vastaavasti tavaroiden hintoja, samoin vaikuttavat nyt vienti tai tuonti maasta toiseen. Siinä maassa, missä hinnat olisivat nousseet ja kullan arvo olisi paisuneen kierron seurauksena laskenut oman metalliarvonsa alapuolelle, olisi kullan arvo alentunut suhteessa muihin maihin ja tavaroiden hinnat olisivat niin muodoin kohonneet muihin maihin verrattuna. Kultaa vietäisiin siis maasta ja tavaroita tuotaisiin. Jos tilanne on päinvastainen, seuraukset ovat päinvastaiset. Niin kuin aikaisemmin kullan tuotanto jatkui metallin ja tavaran oikean arvosuhteen palautumiseen asti, niin kullan tuonti tai vienti sekä niiden mukana tavaroiden hintojen kallistuminen tai halpeneminen jatkuisi nyt siihen asti kunnes kansainvälisten currencyjen tasapaino palautuisi. Niin kuin ensimmäisessä tapauksessa kullan tuotanto kasvoi tai väheni vain siksi, että kulta oli oman arvonsa ylä- tai alapuolella, niin kullan kansainvälinen kulku tapahtuisi vain tällä perusteella. Niin kuin jokainen muutos kullan tuotannossa vaikuttaisi ensimmäisessä tapauksessa kiertävän metallin paljouteen ja siten hintoihin, niin vaikuttaisi nyt kansainvälinen tuonti ja vienti. Niin pian kuin kullan ja tavaran välinen suhteellinen arvo tai kiertovälineen normaali paljous olisi palautunut, ei ensimmäisessä tapauksessa tuotettaisi enää enempää kultaa, toisessa ei tuotaisi tai vietäisi enää, paitsi mitä tarvittaisiin loppuun kuluneiden metallirahojen korvaamiseen ja ylellisyysesineteollisuuden kulutukseen. Niin muodoin on seurauksena se,

»että kullan maastavientiä tavaroiden vastikkeena voidaan yrittää tai epäsuotuisa kauppatase voi syntyä vain kiertovälinemäärän ylipaisumisen johdosta».[148]

Metallin tuonnin tai viennin aiheuttaisi aina yksinomaan metallin arvonvähennys tai sen yliarvostus, jotka johtuvat kiertovälineen paljouden laajenemisesta tai supistumisesta oikean tason ylä- tai alapuolelle.[149] Edelleen käy selville, että koska ensimmäisessä tapauksessa kullan tuotanto lisääntyy tai vähenee vain siksi, toisessa tapauksessa kultaa tuodaan tai viedään vain siksi, että kullan paljous on oikean tason ylä- tai alapuolella, että kullan arvo on korotettu tai alennettu sen metalliarvon ylä- tai alapuolelle, siis tavaroiden hinnat ovat liian kalliita tai liian halpoja, niin jokainen tällainen liike toimii oikaisukeinona.[150] Jokainen liike nimittäin palauttaa kiertävän rahan laajenemisella tai supistumisella hinnat todelliseen tasoonsa, ensimmäisessä tapauksessa kullan arvon ja tavaroiden arvon väliseen tasoon, toisessa kiertävän rahan kokonaismäärien (currencies) kansainväliseen tasoon. Toisin sanoen raha kiertää eri maissa vain sikäli kuin se kiertää kussakin maassa metallirahana. Raha on vain metallirahaa ja näin ollen yhdessä maassa olevan kultamäärän täytyy tulla kiertoon, se voi siis oman itsensä arvonmerkkinä nousta tai laskea oman arvonsa ylä- tai alapuolelle. Näin olemme tulleet tämän kansainvälisen mutkan kautta kiertotietä onnellisesti takaisin lähtökohtana olevaan yksinkertaiseen dogmiin.

Muutamat esimerkit osoittakoot, miten Ricardo väkivalloin järjestää todelliset ilmiöt abstraktin teoriansa mukaisesti. Hän väittää esimerkiksi, että Englannissa vuosien 1800–1820 välillä usein esiintyneiden katojen aikana ei kultaa viety maasta siksi, että tarvittiin viljaa ja kulta on rahaa, siis maailmanmarkkinoilla aina käypä osto- ja maksuväline, vaan siksi, että kulta oli laskenut arvoltaan muihin tavaroihin verrattuna ja tämän seurauksena kadon kärsineen maan currency oli laskenut arvoltaan suhteessa muihin kansallisiin currencies. Vaikka kato näet olikin pienentänyt kiertävien tavaroiden määrää, olisi kiertävän rahan annettu paljous noussut normaalin tasonsa yläpuolelle ja kaikki tavaroiden hinnat olisivat niin muodoin nousseet.[151] Tämän paradoksaalisen esityksen vastaisesti on tilastollisesti todistettu, ettei vuoden 1793 ja nykyhetken välisinä katoaikoina ole kiertovälineen olemassaoleva paljous Englannissa paisunut liian suureksi, vaan se on tullut riittämättömäksi, ja tästä syystä rahaa kiersi ja sitä täytyi kiertää entistä enemmän.[152]

Samoin Ricardo väitti Napoleonin mannermaansulkemuksen[153] ja Englannin saartoasetuksen[154] aikoihin että englantilaiset veivät mannermaalle kultaa tavaran asemesta siksi, että heidän rahansa arvo oli laskenut suhteessa mannermaan maiden rahaan ja näin ollen heidän tavaroittensa hinnat olivat suhteellisesti korkeammat ja siis kullan vienti maasta tavaroiden sijasta oli kannattavampaa kauppakeinottelua. Hänen mukaansa tavarat olivat kalliita ja raha halpaa Englannin markkinoilla, kun taas mannermaalla tavarat olivat halpoja ja raha kallista.

»Sodan 6 viime vuoden aikana olivat teollisuus- ja siirtomaatuotteittemme hinnat mannermaansulkemuksen vaikutuksesta todellakin romahdusmaisen alhaiset», sanoo eräs englantilainen kirjoittaja. »Esimerkiksi sokerin ja kahvin kullassa mitatut hinnat olivat mannermaalla neljä tai viisi kertaa korkeammat kuin samojen tuotteiden pankkiseteleissä mitatut hinnat Englannissa. Näihin aikoihin ranskalaiset kemistit keksivät sokerijuurikkaan ja korvasivat kahvin sikurilla, englantilaiset vuokraviljelijät puolestaan kokeilivat härkien lihottamista siirapilla ja melassilla. Englanti otti Helgolannin haltuunsa perustaen sinne tavaravaraston Euroopan pohjoisosiin suuntautuvan salakuljetuksen helpottamiseksi ja Englannin kevyemmät tuotteet pyrkivät Saksaan Turkin kautta... Tavarataloihimme oli kasaantunut miltei kaikkia maailman tavaroita ja siellä ne pysyivät paikoilleen noiduttuina, paitsi milloin jokin pieni määrä lunastettiin ranskalaisella lisenssillä, josta hampurilaiset ja amsterdamilaiset kauppiaat olivat maksaneet Napoleonille 40 000–50 000 puntaa. Mahtoivat ne olla naurettavia kauppiaita, kun maksoivat moisen summan saadakseen viedä tavaralastin kalliilta markkinoilta halvoille. Millaiset vaihtoehdot kauppiailla tarkasti ottaen oli? Joko ostaa kahvia 6 pennyllä pankkiseteleinä ja lähettää se sellaiseen paikkaan, missä naula voitiin välittömästi myydä 3 tai 4 šillingillä kullassa, tai ostaa pankkiseteleillä kultaa 5 punnalla unssi ja lähettää se paikkaan, missä sen hinnaksi määrättiin 3 puntaa 17 šillinkiä 10 ½ pennyä. On siis typerää sanoa, että kultaa lähetettiin kahvin sijasta, koska se oli liiketoimena edullisempaa... Maailmassa ei ollut toista maata, josta olisi silloin saanut yhtä runsaasti haluttuja tavaroita kuin Englannista. Bonaparte tutki jatkuvasti tarkoin englantilaisia hintaluetteloita. Hän oli tyytyväinen mannermaansulkemuksensa tehoon niin kauan kuin hän näki kullan olevan Englannissa kallista ja kahvin halpaa.»[155]

Juuri samaan aikaan, jolloin Ricardo esitti rahateoriansa ensimmäisen kerran ja kultaharkkokomitea sisällytti sen parlamentaariseen selontekoonsa, vuonna 1810, kaikkien englantilaisten tavaroiden hinnat romahtivat vuosiin 1808 ja 1809 verrattuna, kun taas kullan arvo suhteellisesti nousi. Maataloustuotteet olivat poikkeuksena, koska niiden tuonti ulkoa kohtasi esteitä ja kadot vähensivät kotimaisia määriä.[156] Ricardo ymmärsi niin täydellisesti väärin jalometallien roolin kansainvälisenä maksuvälineenä, että hän saattoi antaa ylähuoneen asettamalle komitealle tällaisen lausunnon (1819):

»Kullan virtaaminen vientiin loppuisi kokonaan heti kun palattaisiin käteiskullalla maksamiseen ja rahankierto palautettaisiin metallitasolleen.»

Ricardo kuoli oikeaan aikaan juuri ennen kuin alkoi vuoden 1825 kriisi, joka paljasti hänen ennustuksensa virheeksi. Se kausi, johon Ricardon kirjallinen toiminta sattui, tarjosi ylipäänsä heikot mahdollisuudet tarkkailla jalometallien toimintoa maailmanrahana. Ennen mannermaansulkemusta kauppatase oli melkein jatkuvasti edullinen Englannille, ja sulun kestäessä manner-Euroopan kanssa tehdyt liiketoimet olivat liian merkityksettömiä vaikuttaakseen Englannin vaihtokurssiin. Rahalähetyksillä oli etupäässä poliittinen luonne, ja Ricardo näyttää ymmärtäneen täysin väärin sen roolin mikä tukipalkkioilla oli kullan viennissä Englannista.[157]

Niistä Ricardon aikalaisista, jotka muodostivat hänen poliittisen taloustieteensä periaatteitaan kannattavan koulukunnan, on James Mill merkittävin. Hän on yrittänyt esittää Ricardon rahateorian yksinkertaisen metallikierron pohjalla ilman niitä asiaankuulumattomia kansainvälisiä mutkia, joiden taakse Ricardo kätki katsmuksensa köyhyyden sekä suhtautumatta mitenkään poleemisesti Englannin pankin toimintaan. Millin tärkeimmät väittämänsä ovat seuraavat:[158]

»Rahan arvo on yhtä kuin se suhde, missä sitä vaihdetaan muihin tavaroihin eli se rahamäärä, joka annetaan vaihdossa tietystä määrästä muita tavaroita. Maassa olevan rahan kokonaispaljous määrää tämän suhteen. Jos oletetaan, että toisella puolella ovat jonkin maan kaikki tavarat ja toisella sen rahat, niin on ilmeistä, että kun molemmat puolet vaihdetaan riippuu rahan arvo, ts. niiden tavaroiden määrä, joihin rahat vaihdetaan, kokonaan rahan omasta määrästä. Tämä tapaus vastaa täysin asioiden todellista kulkua. Maan tavaroiden kokonaismäärä ei vaihdu yhdellä kertaa rahan kokonaismäärään vaan tavarat vaihtuvat osissa, usein hyvin pienissä osissa eri ajankohtina vuoden mittaan. Sama rahakappale, joka tänään toimii tässä vaihdossa, voi huomenna toimia jossakin toisessa. Yhtä osaa rahoista käytetään melko monissa vaihto tapahtumissa, toista hyvin harvoissa, kolmas kootaan varastoon eikä palvele mitään vaihtoa. Näistä muunnelmista saadaan keskiarvo, ja se perustuu sille vaihtotapahtumien määrälle, joka vastaisi kunkin rahakappaleen käyttökertoja jos jokainen näistä kappaleista realisoisi saman määrän vaihtotapahtumia. Määrättäköön tämä keskimääräisluku mielivaltaisesti vaikkapa kymmeneksi. Jos jokainen maassa oleva rahakappale on toiminut 10 ostossa, se merkitsee samaa kuin jos rahakappaleiden kokonaismäärä olisi kymmenkertaistunut ja jokainen niistä olisi toiminut vain yhdessä ostossa. Tässä tapauksessa on kaikkien tavaroiden arvo yhtä kuin 10 kertaa rahan arvo jne. Jos päinvastoin jokainen rahakappale ei toimisikaan vuodessa 10 ostossa, vaan rahan kokonaismäärä kymmenkertaistuisi ja jokainen rahakappale toteuttaisi vain yhden vaihdon, olisi selvää, että kyseisen määrän jokainen lisäys aiheuttaisi suhteellisen vähenemisen kunkin yksittäin otetun rahakappaleen arvossa. Jos oletetaan, että kaikki ne tavarat, joihin raha voi vaihtua, pysyvät määrältään samana, ei rahan kokonaismäärän arvo ole kasvanut entisestään rahan määrän kasvamisen jälkeen. Jos lisääntyminen oletetaan kymmenekseksi, on yhteismäärän jokaisen tasajakoisen osan, esimerkiksi yhden unssin arvon täytynyt vähentyä kymmeneksellä. Väheneepä tai lisääntyypä rahan kokonaismäärä siis miten paljon hyvänsä, niin muiden tavaroiden määrän pysyessä samana kokee rahan kokonaismäärä ja jokainen sen osa saman suhteellisen vähenemisen tai kasvun. On selvää, että tämä väite on ehdottoman tosi. Aina kun rahan arvossa on tapahtunut nousua tai laskua ja aina kun niiden tavaroiden määrä, joihin raha voidaan vaihtaa, sekä kierron liike pysyvät entisellään, on tämän vaihtelun syynä täytynyt olla rahan suhteellisen lisääntymisen tai vähenemisen, eikä se voi johtua mistään muusta syystä. Jos tavaroiden määrä pienenee rahamäärän pysyessä samana, se merkitsee samaa kuin jos rahan kokonaismäärä olisi kasvanut, ja päinvastoin. Jokaisen kiertoliikkeessä tapahtuvan vaihtelun tuloksena on vastaavanlaisia vaihteluja. Jokainen kiertojen lukumäärän kasvu tuottaa saman vaikutuksen kuin rahan kokonaismäärän kasvu; lukumäärän pieneneminen aiheuttaa välittömästi päinvastaisen vaikutuksen... Jos osaa vuosituotannosta ei lainkaan vaihdeta, kuten itse tuottajien kuluttamaa osaa, jää se pois laskuista. Koska se ei vaihdu rahaan, se on rahan kannalta samaa kuin tätä osaa ei olisi lainkaan olemassakaan... Aina kun rahan lisääntyminen ja vähentyminen voi tapahtua vapaasti, säätelee jalometallien arvo maassa olevan rahan kokonaispaljoutta... Mutta kulta ja hopea ovat tavaroita, joiden arvon määräävät niiden tuotantokustannukset, niiden sisältämä työmäärä, kuten muidenkin tavaroiden.»[159]

Millin koko terävänäköisyys raukeaa yhtä mielivaltaisten kuin latteidenkin olettamusten joukoksi. Hän haluaa todistaa, että »maassa olevan rahan kokonaispaljous» määrää tavaroiden hinnan tai rahan arvon. Jos oletetaan, että kiertävien tavaroiden vaihtoarvo ja paljous pysyy samana, samoin kiertonopeus sekä tuotantokustannusten määräämä jalometallien arvo ja jos samalla oletetaan, että kiertävän metallirahan paljous siitä huolimatta lisääntyy tai vähenee suhteessa maassa olevan rahan paljouteen, käy tosiasiassa »ilmeiseksi», että on oletettu se minkä todistamiseen ryhdyttiin. Muuten Mill lankeaa samaan virheeseen kuin Hume pannessaan käyttöarvot eikä tiettyä vaihtoarvoa edustavat tavarat kiertämään ja tästä syystä hänen väitteensä muuttuu vääräksi — vaikka kaikki hänen »olettamuksensa» hyväksyttäisiinkin. Kiertonopeus voi pysyä samana, samoin jalometallien arvo, samoin kiertävien tavaroiden paljous ja silti voi tavaroiden kierto niiden vaihtoarvon vaihdellessa vaatia milloin suuremman, milloin pienemmän rahamäärän. Mill näkee sen tosiasian, että osa maassa olevasta rahasta kiertää toisen osan pysyessä liikkumattomana. Mitä huvittavimman keskimääräislaskun avulla hän olettaa, että todellisuudessa kaikki maassa oleva raha kiertää, vaikka asia näyttää olevan todellisuudessa toisin. Jos oletetaan, että maassa kiertää 10 miljoonaa hopeataaleria kaksi kertaa vuodessa, voisi maassa kiertää 20 miljoonaa, jos jokainen taaleri tekisi vain yhden oston. Ja jos maassa kaikissa muodoissa olevan hopean yhteismäärä kohoaa 100 miljoonaan taaleriin, niin voidaan olettaa, että nämä 100 miljoonaa voivat kiertää jos jokainen rahakappale tekee viidessä vuodessa yhden oston. Voitaisiin myös olettaa, että kaikki maailman raha kiertää Hampsteadissa,[160] mutta jokainen sen tasaosa tekee noin kolmen vuosikierron sijasta yhden kierron 3 000 000 vuodessa. Yksi olettamus on täsmälleen yhtä merkitsevä kuin toinenkin tavarainhintojen summan ja kiertovälineen paljouden suhteen määräämiselle. Millistä tuntuu, että hänen on ratkaisevan tärkeää saattaa tavarat välittömästi yhteen kullakin hetkellä maassa olevan rahan kokonaisvaraston kanssa, ei kierrossa olevan rahamäärän kanssa. Hän myöntää, ettei maan tavaroiden yhteismäärä vaihdu »yhdellä kertaa» rahan yhteismäärään, vaan eri tavaraerät vaihtuvat vuoden eri ajankohtina eri rahaeriin. Raivatakseen tämän epäkohdan tieltä hän olettaa, ettei sitä ole olemassa. Koko tavaroiden ja rahan välittömästä asettumisesta vastakkain ja niiden välittömästä vaihtumisesta on muutoin saatu abstrahoimalla yksinkertaisten ostojen ja myyntien liikkeestä eli rahan toiminnosta ostovälineenä. Tämä tavaran ja rahan samanaikainen esiintyminen häviää jo rahan liikkuessa maksuvälineenä.

1800-luvun kauppakriisit, nimenomaan vuosien 1825 ja 1836 suuret kriisit eivät tuoneet mitään uutta kehitystä Ricardon rahateoriaan, mutta kylläkin uutta käyttöä sille. Enää ei ollut kysymys yksittäisistä taloudellisista ilmiöistä, jollaisia olivat Humen tutkima jalometallien arvon lasku 1500- ja 1600-luvuilla tai Ricardon tutkima paperirahan arvon lasku 1700-luvulla ja 1800-luvun alussa, vaan maailmanmarkkinoiden suurista rajusäistä, joissa porvarillisen tuotantoprosessin kaikkien elementtien ristiriita purkautui ja joiden alkuperää ja purkautumistietä etsittiin tämän prosessin pinnallisimmalta ja abstrakteimmalta alueelta, rahankierron alueelta. Tosiasiassa sinä varsinaisena teoreettisena edellytyksenä, josta tämä taloustieteellisten säänmanaajien koulukunta lähtee, ei ole mitään muuta kuin se dogmi, että Ricardo on löytänyt puhtaan metallikierron lait. Koulukunnan tehtäväksi jäi vain alistaa luoton tai pankkiseteleiden kierto näiden lakien alaiseksi.

Kauppakriisien yleisin ja näkyvin ilmiö on tavaroiden hintojen äkillinen yleinen lasku, joka seuraa niiden pitkähköä yleistä nousua. Tavaroiden hintojen yleinen lasku voidaan ilmaista rahan suhteellisen arvon nousuna verrattuna kaikkiin tavaroihin ja hintojen yleinen nousu päinvastoin rahan suhteellisen arvon laskuna. Molemmissa ilmaisutavoissa on ilmiö julkituotu, ei selitetty. Jos asetan tehtävän: on selvitettävä hintojen yleinen jaksoittainen nousu ja vastaavasti niiden yleinen lasku tai jos muotoilen saman tehtävän näin: on selvitettävä rahan suhteellisen arvon jaksoittainen lasku tai nousu verrattuna tavaroihin, niin nämä eri sanontatavat muuttavat tehtävää yhtä vähän kuin sen kääntäminen saksasta englanniksi. Näin ollen Ricardon rahateoria oli tavattoman sopiva, koska se tekee tautologiasta näennäisesti syysuhteen. Mistä johtuu tavaroiden hintojen jaksoittainen yleinen lasku? Rahan suhteellisen arvon jaksoittaisesta noususta. Mistä johtuu kääntäen tavaroiden hintojen yleinen jaksoittainen nousu? Rahan suhteellisen arvon jaksoittaisesta laskusta. Voitaisiin yhtä oikein sanoa, että hintojen jaksoittainen nousu tai lasku johtuvat niiden jaksoittaisesta noususta ja laskusta. Itse tehtävä on asetettu sillä edellytyksellä, että rahan sisäinen arvo, ts. jalometallien tuotantokustannusten määräämä rahan arvo pysyy muuttumattomana. Mikäli tautologiasta pitäisi saada jotakin muuta kuin tautologia, niin on otettava huomioon, että se perustuu alkeellisimpien käsitteiden väärinymmärtämiselle. Jos A:n B:ssä mitattu vaihtoarvo laskee, tiedämme sen voivan johtua yhtä hyvin A:n arvon laskusta kuin B:n arvon noususta. Samoin siinä käänteisessä tapauksessa, että A:n B:ssä mitattu vaihtoarvo nousee. Kun tautologian on kerran annettu muuttua syysuhteeksi, seuraa kaikki muu helposti. Tavaroiden hintojen nousu aiheutuu rahan arvon alenemisesta, mutta rahanarvon aleneminen taas johtuu, kuten Ricardo on meille opettanut, liian täydestä kierrosta, ts. siitä että kiertävän rahan paljous nousee sen oman sisäisen arvon ja tavaroiden sisäisten arvojen määräämän tason yläpuolelle. Samoin kääntäen tavaroiden hintojen yleinen lasku johtuu rahan arvon noususta sisäisen arvonsa yläpuolelle vajaan kierron seurauksena. Hinnat kohoavat ja laskevat siis jaksoittaisesti, koska rahaa kiertää jaksoittaisesti liian paljon tai liian vähän. Jos nyt vaikkapa osoitettaisiin, että hintojen nousu sattuisi yhteen vähentyneen rahakierron kanssa ja hintojen lasku lisääntyneen kierron kanssa, voitaisiin silti väittää, että seurauksena jostakin tilastollisesti tosin täysin todistamattomasta kiertävän tavaramäärän pienenemisestä tai suurenemisesta kiertävän rahan paljous on suurentunut tai pienentynyt, joskaan ei absoluuttisesti niin kuitenkin suhteellisesti. Näimme, että Ricardon mukaan täytyy näitä hintojen yleisiä heilahduksia tapahtua myös puhtaasti metallisessa kierrossa, mutta ne tasapainottuvat vaihdellessaan, sillä esimerkiksi rahan vajaa kierto aiheuttaa tavaroiden hintojen laskun, tavaroiden hintojen lasku aiheuttaa tavaroiden viennin ulkomaille, tämä vienti aiheuttaa rahan virtaamisen kotimaahan, ja tämä rahan virtaaminen puolestaan aiheuttaa jälleen tavaroiden hintojen kohoamisen. Kierron ollessa liian täysi käy päinvastoin, silloin tuodaan tavaroita maahan ja rahaa viedään maasta. Koska nyt huolimatta Ricardon metallikierron luonteesta itsestään johtuvista yleisistä hintojen heilahteluista niiden jyrkkä ja väkivaltainen muoto, niiden kriisimuoto kuitenkin kuuluu kehittyneen luottolaitoksen aikakausiin, niin käy päivänselväksi, ettei pankkisetelien liikkeellelaskua säädellä täsmällisesti metallisen kierron lakien mukaan. Metallikierrolla on parannuskeinonsa jalometallien tuonnissa ja viennissä, sillä jalometallit astuvat heti kiertoon metallirahana ja näin ollen panevat sisään tai ulos virtaamalla tavaroiden hinnat laskemaan tai kohoamaan. Pankkien on nyt saatava keinotekoisesti aikaan sama vaikutus tavaroiden hintoihin jäljittelemällä metallikierron lakeja. Jos kultaa virtaa ulkomailta maahan, se todistaa kierron olevan vajaan, rahan arvon olevan liian korkean ja tavaroiden hintojen olevan liian alhaisia, ja niin muodoin täytyy kiertoon heittää pankkiseteleitä suhteessa vasta maahan tuotuun kultaan. Pankkiseteleitä täytyy päinvastoin vetää kierrosta suhteessa siihen, paljonko kultaa virtaa maasta. Toisin sanoen pankkisetelien liikkeellelaskua täytyy säädellä jalometallien tuonnin ja viennin tai vaihtokurssin mukaan. Siitä Ricardon väärästä edellytyksestä että kulta on ainoastaan metallirahaa ja tästä syystä kaikki maahan tuotu kulta lisää kiertävää rahaa ja saa siksi hinnat nousemaan ja että kaikki maasta viety kulta vähentää metallirahoja ja saa siksi hinnat laskemaan — tästä teoreettisesta edellytyksestä tulee tässä käytännön koe, jolla pannaan niin paljon metallirahaa kiertämään kuin kullakin hetkellä on kultaa. Lordi Overstone (pankkiiri Jones Loyd), eversti Torrens, Norman, Clay, Arbuthnot ja lukemattomat muut kirjoittajat, jotka tunnetaan Englannissa »rahan kiertokulun periaatteen» (currency principle) koulukuntana, eivät ole ainoastaan saarnanneet tätä oppia, vaan ovat tehneet siitä Sir Robert Peelin vuosina 1844 ja 1845 säädetyillä pankkilaeilla Englannin ja Skotlannin pankkilainsäädännön perustan. Tämän opin vakaavaa epäonnistumista niin teoreettisesti kuin käytännöllisestikin laajimmassa kansallisessa mittakaavassa tapahtuneiden kokeilujen jälkeen voidaan käsitellä vasta opissa luotosta.[161] Mutta sen verran voidaan jo havaita miten Ricardon teoria, joka eristää rahan sen juoksevassa kiertovälinemuodossa, päätyy siihen käsitykseen, että jalometallien lisääntymisellä ja vähenemisellä on absoluuttinen vaikutus porvarilliseen talouteen, millaisesta monetaarijärjestelmän harhausko ei koskaan edes uneksinut. Näin Ricardosta, joka julisti paperirahan rahan täydellisimmäksi muodoksi, tuli kultaharkkomiesten profeetta.

Sen jälkeen kun Humen teoria, monetaarijärjestelmän abstrakti vastakohta oli selvitetty viimeistä seuraustaan myöten, asetti Thomas Tooke Steuartin konkreettisen rahakäsityksen lopulta jälleen oikeuksiinsa.[162] Tooke ei johda periaatteitaan mistään teoriasta, vaan vuosien 1793 ja 1856 välisen tavarainhintojen historian tunnontarkasta erittelystä. Vuonna 1823 ilmestyneessä hintojen historiansa ensimmäisessä laitoksessa Tooke on vielä kokonaan kiinni Ricardon teoriassa ja ponnistelee turhaan sovittaakseen tosiasiat yhteen tämän teorian kanssa. Hänen lentokirjastaan »On the currency», joka ilmestyi vuoden 1825 kriisin jälkeen, voidaan jopa pitää ensimmäisenä johdonmukaisena esityksenä käsityksistä, jotka Overstone saattoi myöhemmin voimaan. Jatkaessaan tavaroiden hintojen historian tutkimista Tooken oli kuitenkin pakko oivaltaa, että teorian edellyttämä suora yhteys hintojen ja kiertovälineen paljouden välillä on pelkkää aivohouretta, että kiertovälineen laajeneminen ja supistuminen on jalometallien arvon pysyessä samana aina hintojen heilahdusten vaikutusta eikä niiden syy, että rahankierto ylipäätään on vain toissijainen liike ja että raha saa todellisessa tuotantoprosessissa aivan muita muodonmäärityksiä kuin ovat kiertovälineen muodot. Tooken erityistutkimukset eivät kuulu yksinkertaisen metallikierron alueelle eikä niitä voida siksi ottaa tässä puheeksi, ei liioin Wilsonin ja Fullartonin samansuuntaisia tutkimuksia.[163] Kukaan näistä kirjoittajista ei käsitä rahaa yksipuolisesti, vaan sen eri momenteissa, joskin vain aineellisesti, ilman mitään elävää yhteyttä enempää rahan eri momenttien kesken kuin taloudellisten kategorioiden kokonaisjärjestelmän kanssa. Niinpä he yhdistävät väärin kiertovälineestä eroavan rahan pääomaan tai jopa tavaraan, vaikka heidän toisaalta on pakko silloin tällöin pitää voimassa rahan ja näiden molempien välinen ero.[164] Kun esimerkiksi kultaa lähetetään ulkomaille, sinne lähetetään todellisuudessa pääomaa, mutta samoin käy kun maasta viedään rautaa, puuvillaa, viljaa, lyhyesti sanottuna mitä tavaraa hyvänsä. Molemmat ryhmät ovat pääomaa, eivätkä ne näin ollen eroa toisistaan pääomana, vaan rahana ja tavarana. Kullan rooli kansainvälisenä vaihtovälineenä ei siis johdu sen pääomana saamasta muodonmäärityksestä, vaan sen ominaistoiminnosta rahana. Samaten kun kulta tai pankkisetelit sen tilalla toimivat maksuvälineenä kotimaan kaupassa ne ovat samalla pääomaa. Mutta pääoma ei voisi tavaran muodossa tulla niiden tilalle, kuten esimerkiksi kriisit hyvin kouriintuntuvasti osoittavat. Siis kullasta tekee maksuvälineen jälleen se, että kulta eroaa rahana tavarasta, ei sen oleminen pääomana. Silloinkin kun pääomaa viedään maasta suoraan pääomana, esimerkiksi lainattaessa tietty arvosumma korkoa vastaan ulkomaille, riippuu suhdanteista viedäänkö se maasta tavaran vai kullan muodossa. Jos pääomaa viedään viimeksi mainitussa muodossa, näin tehdään sen ominaisen muodonmäärityksen vuoksi, mikä jalometalleilla on rahana tavaraan verrattuna. Ylipäänsä nämä kirjoittajat eivät tarkastele rahaa ensi sijassa siinä abstraktissa asussa, missä se kehittyy yksinkertaisen tavarankierron sisällä ja missä se syntyy itse prosessiin joutuvien tavaroiden suhteesta. Näin ollen he horjuvat jatkuvasti rahan tavaran vastakohtana saamien abstraktien muodonmääritysten ja niiden rahan määritysten välillä, joihin kätkeytyy konkreettisempia suhteita, kuten pääoma, revenue[165] yms.[166]

 


Viitteet:

[1] Voittaakseen vaikeudet pankkiseteleiden vaihtamisessa kullaksi Englannin hallitus päätti vuonna 1844 Robert Peelin aloitteesta säätää lain Englannin pankin uudistamisesta. Pankki jaettiin kahteen täysin riippumattomaan osastoon, pankki- ja emissio-osastoon. Pankkiseteleillä täytyi olla varma kate erityisen kultarahaston muodossa. Ilman kultakatetta liikkeellelaskettavien pankkiseteleiden määrä rajoitettiin 14 miljoonaan puntaan. Vastoin pankkilakia kierrossa olevien pankkiseteleiden määrä ei kuitenkaan todellisuudessa riippunut katerahastosta, vaan kiertokulun kysynnästä. Talouspulien aikana, jolloin rahan puute oli erityisen suuri, Englannin hallitus kumosi tilapäisesti vuoden 1844 lain ja korotti kultakatteettomien pankkiseteleiden määrää. Toim.

[2] Aristoteles oivaltaa kyllä, että tavaroiden vaihtoarvo edellyttää tavaroiden hintoja: »...On selvää, että oli vaihtoa ennen kuin oli rahaa. Eihän näet ole mitään eroa, onko viisi patjaa yhden talon vai viittä patjaa vastaavan rahan arvoinen». Koska toisaalta tavarat vasta hinnoissa omaksuvat toinen toistaan varten vaihtoarvon muodon, antaa Aristoteles rahan tehdä tavarat yhteismitallisiksi. »Kaikella on oltava hinta, sillä siten on olemassa aina vaihtoa ja niin muodoin yhteiskunta. Raha tekee todellakin mitan tavoin esineet yhteismitallisiksi (σύμμετρα, symmetra) asettaakseen ne sitten keskenään yhtäläisiksi. Ei ole näet olemassa mitään yhteiskuntaa ilman vaihtoa, eikä vaihtoa voi olla ilman yhtäläisyyttä, eikä yhtäläisyyttä puolestaan ole ilman yhteismitallisuutta.» Hän ei salaa itseltään, että nämä rahalla mitatut eri esineet ovat kauttaaltaan yhteismitattomia suureita. Se mitä hän etsii, on tavaroiden ykseys vaihtoarvoina, mutta antiikin kreikkalaisena hän ei voinut löytää sitä. Hän auttaa itsensä tästä pinteestä antamalla rahan tehdä sinänsä yhteismitattomasta yhteismitallisen mikäli käytännön tarve sitä vaatii. »Tosiasiassa on kylläkin mahdotonta, että näin erilaatuiset esineet olisivat yhteismitallisia, mutta näin tapahtuu käytännön tarpeen vuoksi.» (Aristoteles. Ethica Nicomachea [Nicomachin etiikka] V kirja, 8. luku, toim. Immanuel Bekker, Oxford 1837.).

[3] Se omituisuus, ettei Englannissa rahan mittayksikkönä toimiva kultaunssi jakaudukaan tasajakoisiin osiin, selittyy seuraavasti: »Meidän metallirahajärjestelmämme oli alun perin sovitettu vain hopean käyttöön. Sen vuoksi hopeaunssi voidaan aina jakaa tietyksi tasajakoiseksi kolikkomääräksi. Mutta koska kulta vasta myöhemmin tuotiin mukaan vain hopeaa varten sovitettuun metallirahajärjestelmään, ei kultaunssia voidakaan leimata tasajakoiseksi kolikkomääräksi.» (Maclaren. History of the Currency, p. 16, London 1858.)

[4] »Raha voi heilahdella jatkuvasti arvoltaan ja silti olla arvon mittana yhtä hyvin kuin jos sen arvo pysyisi täysin muuttumattomana. Olettakaamme vaikkapa, että rahan arvo alenee... Ennen alenemista voi yhdellä guinealla ostaa 3 bushelia vehnää eli 6 päivän työn. Sitten sillä voisi ostaa vain 2 bushelia eli 4 päivän työn. Molemmissa tapauksissa — kun vehnän ja työn suhde rahaan on annettu — voidaan johtaa vehnän ja työn keskinäinen suhde. Toisin sanoen voimme havaita, että yksi vehnäbusheli on 2 työpäivän arvoinen. Tässä on kaikki mitä arvon mittaamiseen sisältyy ja se käy arvon alennuttua yhtä helposti kuin ennenkin. Yhden esineen merkitseminen arvonmitaksi on kokonaan riippumaton esineen oman arvon muuttuvuudesta.» Bailey. Money and its Vicissitudes (Raha ja sen arvon muutokset), Lontoo 1837, s. 9, 10.

[5] On kysymys Englannin ja Skotlannin 1707 solmimasta valtioliitosta, jonka seurauksena Skotlanti liittyi lopullisesti Englantiin. Tämä Skotlannin parlamentin hävittänyt toimenpide poisti kahden maan väliltä myös kaikki taloudelliset raja-aidat. Toim.

[6] »Kaikilla kansoilla ovat ne metallirahat, joiden nimi on nykyään enää vain kuvaannollinen, vanhimpia. Mutta kaikki ovat olleet jonkin aikaa reaalisia» (viimeksi sanottu ei näin laajasti otettuna pidä paikkaansa) »ja juuri siksi että ne olivat reaalisia, niillä laskettiin.» (Galiani. Della Moneta, mts. 153.).

[7] Romanttinen Adam Müller sanoo: »Meidän käsitystemme mukaan on jokaisella itsenäisellä hallitsijalla oikeus määrätä metalliraha, antaa sille yhteiskunnallinen nimellisarvo, asema, luokka ja nimi.» (s. 286, II osa, A. H. Müller. Die Elemente der Staatskunst [Valtiotaidon alkeet], Berliini 1809.) Herra hovineuvos on oikeassa mitä nimeen tulee; hän unohtaa vain metallipitoisuuden. Esimerkiksi seuraava kohta osoittaa miten sekavia hänen »käsityksensä» olivat: »Jokainen ymmärtää kuinka paljon metallirahan hinnan oikea määrääminen merkitsee, etenkin Englannin kaltaisessa maassa, missä hallitus suurenmoisen vapaamielisesti leimaa metallirahaa maksuttomasti» (herra Müller näköjään uskoo, että Englannin hallituksen jäsenet maksavat metallirahan leimaamiskulut omasta pussistaan) »ei ota leimaamisveroa jne. Jos siis tämä hallitus asettaisi kullan metallirahahinnan huomattavasti kullan markkinahintaa korkeammaksi, jos hallitus ei maksaisikaan yhdestä kultaunssista nykyiseen tapaan 3 puntaa 17 šillinkiä 10 ½ pennyä, vaan määräisi yhden kultaunssin metallirahahinnaksi 3 puntaa 19 šillinkiä, virtaisi kaikki raha rahapajaan, sinne varastoitu hopea vaihdettaisiin markkinoilla halventuneeseen kultaan ja kulta vietäisiin uudelleen rahapajaan ja metallirahajärjestelmä joutuisi epäjärjestykseen.» (s. 280, 281, mt.) Säilyttääkseen järjestyksen Englannin rahapajassa Müller saattaa itsensä »epäjärjestykseen». Samaan aikaan kun šillinki ja penny ovat pelkkiä nimiä, yhden kultaunssin määräosien nimiä, joita edustavat hopea- ja kuparimerkit, Müller kuvittelee, että kultaunssi mitattaisiin kullassa, hopeassa ja kuparissa. Näin hän onnellistuttaa englantilaisia antamalla näille kolminkertaisen standard of valuen (arvojen mitan). Hopean käyttö rahamittana kullan ohella poistettiin muodollisesti tosin vasta vuonna 1816 Yrjö III:n 56. hallitusvuoden 68. lailla. Asiallisesti ottaen se oli lainsäädännössä poistettu jo vuonna 1734 Yrjö II:n 14. hallitusvuoden 42. lailla ja käytännössä vielä paljon aikaisemmin. On kaksi seikkaa, jotka erityisesti tekivät Adam Müllerille mahdolliseksi kohota niin sanotulle korkeammalle käsityskannalle kansantaloustieteestä. Toinen on hänen laaja tietämättömyytensä taloudellisista tosiasioista, toinen hänen pelkästään harrastelijamaisen haaveellinen suhteensa filosofiaan.

[8] »Kun Anarcharsikselta kysyttiin, mihin helleenit käyttävät rahaa, hän vastasi: laskemiseen.» (Athenaios. Deipnosophistai, IV kirja, 49, II osa, s. 120, toim. Schweighäuser 1802.)

[9] G. Garnier, eräs Adam Smithin varhaisimmista ranskantajista sai sen merkillisen päähänpiston, että laski määräsuhteen taskurahan ja todellisen rahan käytön välille. Suhde on 10:1.. (G. Garnier. Histoire de 1a monnaie depuis les temps de la plus haute antiquité etc., I osa, s. 78.).

[10] Marylandissa vuonna 1723 säädetty laki, jolta tupakasta tehtiin laillinen metalliraha — sen arvo palautettiin kuitenkin englantilaiseen kultarahaan, nimittäin yksi penny tupakkapunnalta muistuttaa leges barbarorumia.[11] Tässä asetetaan päinvastoin tietyt rahasummat jälleen yhtäläisiksi härkien, lehmien jne. kanssa. Tässä tapauksessa ei kulta sen enempää kuin hopeakaan ollut taskurahan todellinen materiaali, vaan härkä ja lehmä..

[11] Leges barbarorum (barbaarilait) olivat 5. ja 9. vuosisadan välillä syntyneet eri germaanisten heimojen oikeusmerkinnät. Toim.

[12] Niinpä herra David Urquhartin teoksessa Familiar words (Koruttomia sanoja) sanotaan: »Kullan arvo on mitattava kullalla itsellään. Miten mikään aine voi mitata oman arvonsa muissa esineissä? Kullan arvo on määrättävä sen oman painon mukaan, ja tälle painolle annetaan väärennetty nimitys — yhden unssi on oltava niin ja niin monen punnan ja punnan murto-osan arvoinen. Tämä on mitan väärentämistä eikä mitta-asteikon määräämistä.»

[13] »Raha pitäisi kaupankäynnin mittana säilyttää jokaisen muun mitan tavoin mahdollisimman vakaana. Se on kuitenkin mahdotonta, jos rahana on kaksi metallia, joiden arvosuhde vaihtelee jatkuvasti.» (John Locke. Some Considerations on the Lowering of Interest etc. [Eräitä näkökohtia koron alenemisesta jne.], 1691; s. 65 Locken Works-sarjassa, 7. painos, Lontoo 1768, II osa.

[14] — valtiovarainhoitaja. Toim.

[15] Locke kirjoittaa muun muassa: »Nimittäkää kruunuksi sitä minkä nimenä oli aikaisemmin puoli kruunua. Arvo määrätään edelleenkin metallipitoisuuden mukaan. Jos metallirahan hopea-painosta voidaan poistaa 1/20 ilman että rahan arvoa alennetaan, voidaan sen hopeapainosta poistaa yhtä hyvin 19/20. Tämän teorian mukaan pitäisi neljännespennyllä voida sitä kruunuksi nimitettäessä ostaa yhtä paljon mausteita, silkkiä ja muita tavaroita kuin kruununrahalla, joka sisältää 60 kertaa niin paljon hopeaa. Tarvitsee vain antaa pienemmälle hopeamäärälle suuremman määrän leima ja nimi. Kuitenkaan ei velkoja makseta eikä tavaroita osteta nimillä, vaan hopealla. Jos rahanarvon korottaminen ei merkitse mitään muuta kuin mielivaltaisen nimen antamista hopearahan tasajakoisille osille, esimerkiksi hopeaunssin kahdeksannen osan nimittämistä pennyksi, silloin raha voidaan tosiasiassa asettaa niin suureen arvoon kuin halutaan.»[16] Samalla Locke vastasi Lowndesille, ettei markkinahinnan kohoaminen metallirahahinnan yläpuolelle johdu »hopean arvon noususta, vaan hopeakolikoiden kevenemisestä». 77 alipainoista šillinkiä ei paina hitustakaan enempää kuin 62 täysipainoista. Lopuksi hän huomautti oikeutetusti, että kiertokulussa olevien metallirahojen hopean menetyksestä riippumatta raakahopean markkinahinta voi nousta Englannissa jonkin verran sen metallirahahinnan yläpuolelle, koska raakahopean maastavienti on sallittua, mutta hopearahojen vienti kiellettyä. (Katso mts. 54–116 passim.) Locke varoi tavattoman tarkasti koskettelemasta valtionvelkojen polttavaa kohtaa ja yhtä varoen hän vältti puuttumasta arkaluontoiseen taloudelliseen kysymykseen. Tämä kysymys kuului: Vaihtokurssi samoin kuin raakahopean suhde hopeakolikoihin todisti, että kiertokulussa ollut raha ei suinkaan ollut menettänyt arvoaan suhteessa todelliseen hopean menetykseensä. Palaamme tähän kysymykseen yleisessä muodossa kiertokulkuvälinettä käsittelevässä jaksossa. Nicholas Barbon yritti turhaan houkutella Lockea vaikeaan maastoon teoksessaan A Discourse Concerning the New Money Lighter, in Answer to Mr. Locke's Considerations etc. (Tutkielma uudesta kevyemmästä rahasta jne.), Lontoo 1696.

[16] Marx lainaa John Locken teosta Some Considerations of the Consequences of the Lowering of Interest, and Raising the Value of Money. In a Letter sent to a Member of Parliament, 1691 (Eräitä ajatuksia koron alenemisen ja rahan arvon kohoamisen seurauksista. Parlamentin jäsenelle osoitetussa kirjeessä, 1691), joka sisältyy kirjaan The Works of John Locke. In four Volumes. (John Locken teokset neljässä osassa), Seitsemäs painos, Lontoo 1768, s. 54. Toim.

[17] Steuart, mt., II osa, s. 156.

[18] — väärinkäsitys. Toim.

[19] The Querist, mt. Jakso »Kysymyksiä rahasta» on muutoin henkevä. Muun muassa Berkeley huomauttaa siinä oikeutetusti, että nimenomaan Pohjois-Amerikan siirtokuntien kehitys »on tehnyt päivänselväksi, etteivät kulta ja hopea ole niin välttämättömiä jonkin kansakunnan rikkauden kannalta kuin yleisö kuvittelee».

[20] Hinta tarkoittaa reaalista vastiketta tässä, kuten myös Englannin taloustieteellisillä kirjoittajilla 1600-luvulla.

[21] Steuart, mt., II osa, s. 102–107.

[22] Englannin viimeisimmän kauppakriisin aikana tietty taho ylisti suuresti afrikkalaista ideaalirahaa sen jälkeen kun tämän rahan käyttöalue oli vuorostaan siirtynyt rannikolta berberien asuinseutujen sydämeen. Sen seikan, että berberit eivät kärsineet kauppa- ja teollisuuskriiseistä, katsottiin johtuvan heidän käteisrahansa ideaalisesta mittayksiköstä. Eikö olisi yksinkertaisempaa sanoa, että kauppa ja teollisuus ovat conditio sine qua non [välttämätön edellytys] kauppa- ja teollisuuskriiseille?

[23] — »arvon tuntu kiertokulkuvälineen kohdalla verrattuna hyödykkeisiin». Toim.

[24] — henkiin heränneenä Lowndesina. Toim.

[25] — »pikkušillinkimiesten».

[26] The Currency Question, the Gemini Letters, Lontoo 1844, s. 266–272 passim.

[27] John Gray. The Social System. A Treatise on the Principle of Exchange, Edinburgh 1831. Vertaa saman tekijän teokseen Lectures on the Nature and Use of Money, Edinburgh 1848. Gray lähetti helmikuun vallankumouksen jälkeen Ranskan väliaikaiselle hallitukselle muistion neuvoen siinä, että Ranska ei tarvitse »Organization of labour» [»työn organisaatiota»], vaan »organization of exchange» [»vaihdon organisaatiota»]. Jälkimmäisestä oli mukana yksityiskohtainen suunnitelma, joka sisältyi hänen hautomaansa rahajärjestelmään. Kunnon John ei aavistanut, että kekseliäs Proudhon oli 16 vuotta Social Systemin ilmestymisen jälkeen hankkinut patentin samaan keksintöön..

[28] Gray. The Social System jne., s. 63. »Rahan pitäisi olla vain kuitti, todistus siitä, että sen haltija on joko lisännyt tietyn arvon olemassaolevaan kansallisrikkauteen tai on saanut oikeuden kyseiseen arvoon joltakin, joka on sen lisännyt.»

[29] »Tuotteen, jolle aikaisemmin on arvioitu arvo, annettakoon jäädä pankkiin ja otettakoon se sieltä jälleen milloin suinkin on tarve. Tällöin vain määrätään yleisellä sopimuksella, että se joka tuo ehdotettuun kansallispankkiin jotakin omaisuuden lajia, saa ottaa sieltä yhtä suuren arvon, mihin tämä sitten sisältyneekin. Häntä ei pakoteta ottamaan samaa esinettä, jonka hän on tuonut.» (Mts. 67–68.).

[30] Mts. 16.

[31] Gray. Lectures on Money etc., s. 182.

[32] Mts. 169.

[33] »Jokaisen maan taloudellista toimintaa olisi hoidettava kansallisen pääoman pohjalla.» (John Gray. The Social System jne., s. 171.).

[34] »Maaperä on muutettava kansalliseksi omaisuudeksi» (mts. 298).

[35] Katso esimerkiksi W. Thompson. An Inquiry into the Distribution of Wealth jne. (Tutkielma rikkauden jakautumisen perusteista jne.), Lontoo 1842. Bray. Labour's Wrongs and Labours Remedy, Leeds 1839.

[36] Alfred Darimonin teosta De la reforme des banques, Pariisi 1856 voidaan pitää tämän melodramaattisen rahateorian yhteenvetona.

[37] — punta, šillinki, penny. Toim.

[38] — elämänkulun. Toim.

[39] — kuolemanhypystä. Toim.

[40] »Rahaa on kahta lajia, ajatuksellista ja reaalista. Ja rahaa käytetään kahdella eri tavalla esineiden arvon mittaamiseen ja niiden ostamiseen. Ajatuksellinen raha on omiaan mittaamiseen, kuten myös reaalinen ja ehkä ajatuksellista paremminkin. Toisena rahan käyttönä on niiden esineiden ostaminen, joita raha mittaa... Hinnat ja myyntisopimukset mitataan ajatuksellisella rahalla ja toteutetaan reaalisella rahalla.» (Galiani, mts. 112 seur.)

[41] Tämä ei luonnollisestikaan estä sitä, että tavaroiden markkinahinta voi olla tavaroiden arvon ylä- tai alapuolella. Sen huomioon ottaminen ei kuitenkaan kuulu yksinkertaiseen kiertokulkuun, vaan aivan toiselle, myöhemmin tarkasteltavalle alueelle, jolla tutkimme arvon ja markkinahinnan suhdetta.

[42] Seuraava lainaus herra Isaac Péreiren teoksesta Leçons sur l'industrie et les finances, Paris 1832, osoittaa miten syvästi kaunosieluja haavoitti jopa se aivan pinnallinen antagonismin muoto, joka esiintyy ostossa ja myynnissä. Se että sama Isaac on Credit Mobilierin[43] perustajana ja diktatoorisena johtajana kuuluisuutta hankkinut pariisilainen pörssihai, osoittaa mitä hänen taloustieteen tunteileva kritiikkinsä oikein pitää sisällään. Herra Péreire, joka tuolloin oli Saint-Simonin apostoli, kirjoittaa: »Koska yksilöt ovat eristettyjä, erotettuja toisistaan sekä työn että kulutuksen kannalta, siksi heidän välillään on kunkin oman alan tuotteiden vaihtoa. Vaihdon välttämättömyydestä syntyy välttämättömyys määrätä esineiden suhteellinen arvo. Arvon ja vaihdon ideat liittyvät siis läheisesti toisiinsa ja molemmat ilmaisevat todellisessa muodossaan yksilöllisyyttä ja antagonismia... Tuotteiden arvo voidaan määrätä vain sen vuoksi, että on olemassa myyntejä ja ostoja, toisin sanoen yhteiskunnan eri jäsenten välistä antagonismia. Hinnan, arvon pohjalla voitiin toimia vain siellä missä oli olemassa myymistä ja ostamista, toisin sanoen siellä missä jokaisen yksilön oli pakko kamppailla hankkiakseen toimeentulonsa vaatimat esineet.» (Mts. 2, 3 seur.).

[43] On kyseessä Société Générale du Crédit Mobilier -niminen ranskalaisten Péreiren veljesten perustama osakepankki, joka tunnustettiin asetuksella 18. marraskuuta 1852. Pankin päätavoitteena oli luoton välittäminen sekä teollisten ja muiden yritysten perustaminen. Pankki osallistui laajasti rautateiden rakentamiseen Ranskassa, Itävallassa, Unkarissa, Sveitsissä, Espanjassa ja Venäjällä. Sen suurimpana tulolähteenä oli pörssikeinottelu. Laskemalla liikkeelle osakkeitaan, joiden takeena olivat ainoastaan pankin hallussa olevat muiden yritysten arvopaperit, pankki sai varoja, jotka se taas käytti sellaisten osakkeiden hankkimiseen, joiden takeena oli eri yritysten omaisuus. Tällä tavoin samaa reaaliomaisuutta käytettiin fiktiivisen kuvitteellisen pääoman lähteenä kahtaalla. Pankilla oli läheiset siteet Napoleon III:n hallitukseen ja se nautti sen suojelua. Vuonna 1867 pankki teki vararikon ja 1871 suoritettiin pankin loppuselvitys. Crédit Mobilier syntyi 1850-luvulla uudentyyppisenä finanssiyrityksenä. Sen synnyttivät taantumuskauden erityispiirteet, pidäkkeetön pörssikeinottelu ja havittelu. Samantapaisia laitoksia perustettiin Crédit Mobilierin esikuvan mukaan muissakin Keski-Euroopan maissa. Toim.

[44] »Raha on vain väline ja keino kun taas elämiselle hyödylliset tavarat ovat tavoite ja päämäärä.» Boisguillebert. Le détail de la France, 1679, julkaistu Eugène Dairen toimittamassa sarjassa Economistes financiers du XVIII siècle, 1 osa, Pariisi 1843, s. 210..

[45] Marraskuussa 1807 ilmestyi Lontoossa William Spencen kirjoitus Britain Independent of Commerce (Kaupasta riippumaton Britannia), jonka periaatetta William Cobbett kehitteli eteenpäin lehdessään »Political Register» vieläkin repäisevämmällä otsikolla Perish Commerce (Kauppa hävitköön). James Mill julkaisi jälkimmäistä vastaan vuonna 1808 kirjoituksensa Defence of Commerce (Kaupan puolustus),[46] jossa jo esiintyy edellä hänen teoksestaan Elements of Political Economy (Poliittisen taloustieteen peruspiirteet) lainattu väite. Sismondin ja Malthusin kanssa kauppakriiseistä käymässään väittelyssä J. B. Say omistautui tälle merkilliselle keksinnölle. Vaikka onkin mahdotonta sanoa millä uudella keksinnöllä tämä koominen »prince de la science» (tieteen ruhtinas) on rikastuttanut poliittista taloustiedettä — hänen ansionaan on lähinnä se puolueettomuus, millä hän ymmärsi yhtä väärin aikalaisensa Malthusin, Sismondin ja Ricardon — ovat hänen mannermaiset ihailijansa toitottaneet häntä tämän aarteen, ostojen ja myyntien metafyysisen tasapainon keksijäksi.

[46] On kyseessä kirja: James Mill. Commerce defended. An Answer to the Arguments by which Mr. Spence, Mr. Cobbet, and others, have attempted to prove that Commerce is not a Source of National Wealth (Kaupan puolustusta. Vastaus verukkeisiin, joiden avulla hra Spence, hra Cobbet ym. koettivat todistaa, ettei kaupankäynti ole kansallisrikkauden lähde), Lontoo 1808. Toim.

[47] Seuraavista esimerkeistä voidaan nähdä millä tavoin taloustieteilijät esittävät tavaran erilaiset muodonmääritykset: »Omistaessamme rahaa meidän tarvitsee tehdä vain yksi vaihto saadaksemme toiveemme kohteen. Kun kyseessä sen sijaan ovat muut tuotteet, joita meillä on yli tarpeen, meidän on tehtävä kaksi vaihtoa, joista edellinen (rahan hankkiminen) on jälkimmäistä rajattomasti vaikeampi.» George Opdyke. A Treatise on Political Economy (Tutkimus poliittisesta taloustieteestä), New York, s. 287–288.
»Rahan suurempi myytävyys on juuri tavaroiden vähäisemmän myytävyyden vaikutusta tai luonnollista seurausta siitä.» Thomas Corbet. An Inquiry into the Causes and Modes of the Wealth of Individuals etc. (Tutkielma yksityisten rikkauden syistä ja muodoista), Lontoo 1841, s. 117. »Rahalla on se ominaisuus, että se on aina vaihdettavissa siihen mitä se mittaa.» Bosanquet. Metallic, Paper and Credit Currency etc., Lontoo 1842, s. 100.
»Raha voi aina ostaa muita tavaroita kun taas muut tavarat eivät voi aina ostaa rahaa.» Thomas Tooke. An Inquiry into the Currency Principle (Tutkimus rahankierron laeista), 2. painos, Lontoo 1844, s. 10.

[48] Sama tavara voidaan ostaa ja myydä jälleen useita kertoja. Se ei silloin kierrä pelkkänä tavarana, vaan sellaisen määrityksen mukaisena, jota ei ole olemassa yksinkertaisen kiertokulun, tavaran ja rahan yksinkertaisen vastakkaisuuden kannalta.

[49] Rahan määrä on samantekevä »edellyttäen että rahaa on tarpeeksi pitämään voimassa tavaroiden mukaan annetut hinnat». Boisguillebert, mts. 209. »Jos 400 miljoonan punnan tavaroiden kiertokulkuun tarvittiin 40 miljoonan kultamäärä ja tämä määräsuhde 1/10 oli adekvaatti taso, täytyisi kultamäärän kasvaa samalla tasolla pysyäkseen 45 miljoonaan, jos kiertokulussa olevien tavaroiden määrä kasvaisi luonnollisista syistä 450 miljoonaan.» W. Blake. Observations on the Effects Produced by the Expenditure of Government etc., Lontoo 1823, s. 80.

[50] »Rahan kiertoliikkeen nopeus, ei metallin määrä aiheuttaa sen, että rahaa näyttää olevan paljon tai vähän.» (Galiani, mts. 99.)

[51] Englanti tarjosi vuonna 1858 esimerkin metallisen kierron tavattoman voimakkaasta laskusta keskitasonsa alapuolelle, kuten näkyy seuraavasta »Economistista»[52] otetusta lainauksesta: »Asian luonteesta (nimittäin yksinkertaisen kiertokulun pirstoutuneesta luonteesta) johtuen ei voi saada mitään kovin tarkkoja tietoja siitä paljonko käteistä rahaa kiertää markkinoilla sekä pankeissa asioimattomien yhteiskuntakerrosten käsissä. Mutta eräs parhaista käteisrahan määrässä tapahtuvien muutosten osoittajista on ehkä suurten kauppakansojen rahapajojen aktiivisuus tai epäaktiivisuus. Rahaa leimataan paljon silloin kun sitä tarvitaan paljon ja sitä leimataan vähän kun tarve on vähäinen... Englannin rahapaja leimasi rahaa 9 245 000 puntaa vuonna 1855, 6 476 000 puntaa vuonna 1856 sekä 5 293 858 puntaa vuonna 1857. Vuonna 1858 ei rahapajalla ollut juuri mitään tekemistä.» »Economist», 10. heinäkuuta 1858. Mutta samaan aikaan oli pankin kellarissa pyöreästi 18 miljoonaa puntaa kultana.

[52] »The Economist» on Lontoossa vuodesta 1843 ilmestyvä talouden ja politiikan kysymyksille omistettu englantilainen viikkolehti; teollisen suurporvariston äänenkannattaja. Toim.

[53] — kuosinsa. Toim.

[54] — mutkattomaksi. Toim.

[55] — ei haise. Toim.

[56] Dodd. Curiosities of Industry etc., Lontoo 1854, s. 16.

[57] »The Currency Question Reviewed etc. by a Banker», Edinburgh 1845, s. 69 jne. »Jos hiukan käytetty taaleri olisi hiukan vähäisempi arvoltaan kuin aivan uusi taaleri, silloin kiertokulku viivästyisi alinomaan eikä yksikään maksu tapahtuisi ilman riitelyä.» (Germain Garnier, mt., I osa, s. 24.)

[58] William Jacob. An Historical Inquiry into the Production and Consumption of the Precious Metals, Lontoo 1831, II osa, XXVI luku (Historiallinen tutkielma jalometallien tuotannosta ja käytöstä), s. 322.

[59] — suuren nimen varjo. Toim.

[60] David Buchanan. Observations on the Subjects Treated of in Doctor Smith's Inquiry on the Wealth of Nations etc. (Huomioita aiheista, joita tri Smith käsittelee Tutkimuksessa kansojen varallisuuden olemuksesta ja syistä), Edinburgh 1814, s. 3.

[61] — hintojen merkki. Toim.

[62] Peter Schlemihl on saksalaisen runoilijan, romanttikko Chamisson pienoisromaanin Peter Schlemihl (suom. Varjoa vailla) päähenkilö, joka vaihtoi varjonsa ihmeelliseen kukkaroon. Toim.

[63] Henry Storch. Cours d'économie politique etc. avec des notes par J. B. Say (Kansantaloustieteen oppikirja jne.), Pariisi 1823, osa IV, s. 79. Storch julkaisi teoksensa Pietarissa ranskankielisenä. J. B. Say julkaisi heti Pariisissa jälkipainoksen laajennettuna niin sanotuilla »selityksillä», jotka sisälsivät tosiasiassa pelkkiä latteuksia. Storch ei suhtautunut tähän »tieteen ruhtinaan» tekemään teoksensa anastukseen mitenkään kohteliaasti (katso hänen teostaan Considerations sur la nature du revenu national, Pariisi 1824)..

[64] Platon. Valtio, II kirja. »Metalliraha on vaihdon symboli» (Opera omnia etc., toim. G. Stallbaumius, Lontoo 1850, s. 304). Platon kehittelee rahaa vain arvonmitan ja arvonmerkin määrityksissä, mutta kaipaa sisäisessä kierrossa toimivan arvonmerkin lisäksi toista Kreikan ja ulkomaiden väliseen liikenteeseen. (Vrt. myös hänen Lakiensa 5. kirjaan.).

[65] Aristoteles. Ethica Nicomachea, 5. kirja, 8. luku. »Rahasta tuli ainoa vaihtoväline molemminpuoliseen tarpeeseen sopimuksen perusteella. Ja sillä on nimi nomisma siksi, ettei se ole syntynyt luontaisesti, vaan lain (nomo) kautta ja että me voimme muuttaa rahaa ja tehdä sen käyttökelvottomaksi.» Aristoteles on ymmärtänyt rahan verrattomasti monipuolisemmin ja syvemmin kuin Platon. Seuraavassa kohdassa hän kehittää kauniisti esiin sen, kuinka eri yhteisöjen välisestä vaihtokaupasta syntyy välttämättömyys antaa rahan luonne jollekin erityiselle tavaralle, joka on siis itsessään arvokas substanssi. »Kun vastavuoroisen avunannon lähteen, joista saattoi tuoda mitä puuttui ja joihin saattoi viedä mitä oli liikaa siirtyivät kauemmas, syntyi välttämättömyyden pakosta rahan käyttö... Sovittiin ettei kahdenkeskisessä vaihdossa anneta eikä oteta mitään muuta kuin jotain itsessään arvokasta, jonka etuna on mukavuus käytössä... kuten rauta ja hopea tai jokin muu samanlainen.» (Aristoteles, Politiikka, I kirja, 9. luku.) Michel Chevalier, joka ei joko ole lukenut Aristotelesta tai ei ole ymmärtänyt häntä, lainaa tätä kohtaa todistaakseen, että Aristoteleen käsityksen mukaan kiertovälineenä on oltava jonkin itsessään arvokkaan substanssin. Aristoteles sanoo päinvastoin selvästi, että rahalla näyttää olevan pelkkänä kiertovälineenä pelkästään sopimuspohjainen tai lailla säädetty oleminen, minkä osoittaa jo sen nimi nomisma, sekä se että raha saa tosiasiassa käyttöarvonsa metallirahana vain omasta toiminnastaan eikä itse rahaan kuuluvasta käyttöarvosta. »Raha sinänsä näyttää olevan arvotonta ja täysin lailla säädettyä ja kokonaan vailla vastaavuutta luonnossa, niin että kiertoliikkeen ulkopuolelle tuotuna sillä ei ole mitään arvoa eikä sitä voida käyttää mihinkään hyödylliseen» (mt. [s. 15]).

[66] Mandeville, Sir John. Voyages and Travels, Lontoo, vuoden 1705 painos, s. 105; »Tämä (Kiinan) keisari voi laskea rahaa liikkeelle niin paljon kuin haluaa ilman rajoitusta. Hän ei nimittäin ole riippuvainen kenestäkään ja tekee rahaa ainoastaan leimatusta nahasta tai paperista. Ja kun tämä raha on kiertänyt niin kauan että se alkaa hajota, silloin se tuodaan keisarin rahalaitokseen ja vanhan tilalle otetaan sen jälkeen uutta rahaa. Ja tämä raha kiertää koko maassa ja kaikissa sen maakunnissa... rahaa ei tehdä kullasta eikä hopeasta», ja Mandevillen mielestä »sitä voidaan siksi laskea liikkeelle yhä uudestaan ja suunnattoman paljon.».

[67] Benjamin Franklin. Remarks and Facts Relative to the American Paper Money, 1764, s. 348, mainittu kohta: »Parastaikaa tehdään jopa Englannin hopearahasta pakkokeinoin laillista maksuvälinettä, joka vastaa osaa sen arvosta; kyseinen osa on sen todellisen painon ja nimellisarvon välinen ero. Suuri osa nyt kiertävistä šillingin ja kuuden pennyn rahoista on menettänyt kulumalla 5, 10, 20 ja jotkin kuuden pennyn rahat jopa 50 % painostaan. Tämän reaali- ja nimellisarvon välisen erotuksen vastineena ei ole mitään sisäistä arvoa; sitä ei vastaa edes paperi, ei mikään. Kolmen pennyn arvoisen hopearahan saa käymään kuuden pennyn rahasta laillinen maksuvoima, johon liittyy tietoisuus siitä, että raha voidaan helposti antaa eteenpäin samanarvoisena.».

[68] Berkeley, mainittu teos. »Jos metallirahan nimellisarvo säilytetään sen metallin mentyä kaiken katoavaisen tietä, eikö kaupan kierto siltikin jatkuisi?».

[69] »Jalometallit eivät ole yksin esineiden merkkejä... vaan esineet ovat vuorostaan... kullan ja hopean merkkejä.» (A. Genovesi. Lezioni di Economia Civile (1765), s. 281, in Custodi. Parte Moderna, osa VIII.).

[70] — kaikkien esineiden sisällys. Toim.

[71] Petty: Kulta ja hopea ovat »yleismaailmallista rikkautta (universal wealth)», Political Arithmetic, s. 242.

[72] E. Misseiden. Free Trade or the Means to make Trade florish etc., Lontoo 1622. »Kaupan luontaista materiaa ovat kauppatavarat: kauppiaat ovat nimittäneet ne kaupankäynnin tarkoitusperien mukaan hyödykkeiksi (which merchants from the end of trade have stiled commodities). Kaupan keinotekoisena materiana on raha, joka on saanut nimensä sodan ja valtion voimilta (of sinewes of warre and of state). Vaikkakin raha tulee luonnossa ja ajallisesti kauppatavaran jälkeen, se on kuitenkin muuttunut pääasiaksi sikäli kuin sitä nykyään käytetään (yet for as much as it is now in use has become the chiefe)» (s. 7). Misseiden vertaa tavaraa ja rahaa »vanhan Jaakobin molempiin poikiin, joista nuoremman päälle hän laski oikean ja vanhemman päälle vasemman kätensä» (sama sivu). Boisguillebert. Dissertation sur la nature des richesse etc. (Tutkielma rikkauden olemuksesta jne.) »Tässä on siis kaupan orjasta tullut sen herra... Kansojen kurjuus johtuu ainoastaan siitä, että entisestä orjasta on tehty herra tai pikemminkin tyranni» (s. 395, 399).

[73] Boisguillebert: »Näistä metalleista (kullasta ja hopeasta) on tehty epäjumala, ja kun nykyään on luovuttu siitä päämäärästä ja tarkoituksesta, jota täyttämään ne otettiin kauppaan, nimittäin toimimaan vaihdossa ja molemminpuolisessa luovuttamisessa vakuutena, niin ne on miltei vapautettu tästä tehtävästä niiden tekemiseksi jumaluuksiksi. Niille on uhrattu enemmän hyödykkeitä ja tärkeitä tarpeita ja jopa ihmisiä — ja uhrataan yhä edelleenkin — kuin sokea antiikki konsanaan uhrasi väärille jumalilleen jne.» (Mts. 395).

[74] Boisguillebert vainuaa ikiliikkujan ensimmäisessä pysäyttämisessä, ts. sen kiertovälineenä saaman toiminnallisen olemisen kieltämisessä heti sen itsenäistymisen tavaroiden suhteen. Hän sanoo, että rahan on oltava »jatkuvassa liikkeessä mitä se voi olla vain niin kauan kuin se on liikkuva, mutta heti kun se muuttuu liikkumattomaksi, on kaikki hukassa.» (Le détail de la France, s. 213.) Häneltä jää huomaamatta, että tämä paikallaan pysyminen on rahan liikkeen edellytys. Itse asiassa hän haluaa, että tavaroiden arvonmuoto esiintyisi niiden aineenvaihdon pelkästään häviävänä muotona vakiintumatta koskaan itsetarkoitukseksi.

[75] Patrem familias vendacem, non emacem asse (perheenisän on oltava myynninhaluinen, ei ostonhimoinen) — tämä sanonta on lainattu Cato vanhemman teoksesta De re rustica (Maataloudesta).

[76] »Mitä enemmän tavaroiden varasto kasvaa, sitä pienemmäksi tulee se varasto, joka on olemassa aarteena (in treasure)», E. Misselden, mts. 23.

[77] — hyödykkeiden. Toim.

[78] — hyödyttömiksi. Toim.

[79] Mts. 11–13 passim.

[80] Petty. Political Arithmetic, s. 196..

[81] Francois Bernier. Voyages contenant la description des étast du Grand Mogol, Pariisin painos 1830, I osa, vrt. s. 312–314..

[82] Tohtori Martti Luther. Bücker vom Kaufhandel und Wucher, 1524. Luther sanoo samassa kohdassa: »Jumala on paiskannut meidät saksalaiset sellaiseen jamaan, että meidän täytyy työntää kultamme ja hopeamme vieraisiin maihin, tehdä koko maailma rikkaaksi ja pysyä itse kerjäläisinä. Englannilla olisi vähemmän kultaa, jos Saksa ei huolisi sen kankaista ja Portugalin kuninkaallakin olisi vähemmän ellemme me kajoaisi hänen mausteisiinsa. Laske kuinka paljon Frankfurtin messuille viedään rahaa Saksan maista ilman välttämättömyyden pakkoa ja syytä: alat ihmetellä miten Saksan maissa voi enää olla helleriäkään. Frankfurt on hopea- ja kultareikä, jonka kautta Saksan maaperältä virtaa se mikä meillä vain kumpuaa ja kasvaa, leimataan tai lyödään rahaksi: jos se reikä tukittaisiin, niin enää ei tarvitsisi kuunnella valitusta, että kaikkialla on pelkkää velkaa eikä yhtään rahaa, että koronkiskurit vievät kaikki maat ja kaupungit perikatoon. Mutta kävi miten kävi: meidän saksalaisten on pysyttävä saksalaisina! Me emme anna periksi, meidän on pakko jatkaa.» [S. 4-5.].
Misselden haluaa yllä mainitussa teoksessaan säilyttää kullan ja hopean ainakin kristityn maailman sisällä: »Raha vähenee käytäessä kauppaa yli kristityn maailman rajojen Turkin, Persian ja Itä-Intian kanssa. Nämä kaupankäynnin haarat hoidetaan suurimmaksi osaksi käteisellä rahalla, mutta aivan eri tavalla kuin kristityn maailman sisällä käydyssä kaupassa. Sillä vaikkakin kauppaa käydään kristityssä maailmassa käteisrahalla, raha pysyy joka tapauksessa jatkuvasti sen rajojen sisällä. Kristikunnan sisällä käydyssä kaupassa on tosiasiassa rahan virtauksia ja vastavirtauksia, vuoksea ja luodetta, sillä rahaa on usein runsaammin yhtäällä ja niukemmin toisaalla, aina sen mukaan onko yhdessä maassa puutetta ja toisessa ylenpalttisuutta: raha tulee ja menee ja kiertää pyörteittäin kristityn maailman piirissä, mutta pysyy aina sen rajojen sisällä. Mutta se raha, jolla käydään kauppaa kristikunnan ulkopuolelle yllä mainittujen maiden kanssa, on annettu pysyvästi pois eikä se palaa koskaan takaisin.»

[83]— asioiden hermo, kuv. asioiden liikkeelle paneva voima. Toim.

[84] — kuolleena päänä, tässä: kemiallisena jätteenä. Toim.

[85] — kirottua kullanhimoa. Toim.

[86] »Rahassa on saituuden alkuperä... vähitellen siinä alkaa polttaa eräänlainen hulluus, joka ei ole enää saituutta, vaan kullanhimoa.» (Plinius. Historia naturalis, XXXIII osa, III luku, 14. kappale.).

[87] Horatius ei siis ymmärrä mitään aarteenkokoamisen filosofiasta kirjoittaessaan näin (Satiirit, II kirja, III satiiri):

»Jos joku ostaa luuttuja ja kasaa rojun yhteen,
eikä luutulle tai muusalle lainkaan omistaudu.
Tai joku naskaleita, lestejä, ken ei ole suutari,
tai purjeita, ken ei merta kulje,
niin hulluksi ja houkaksi
sanoo häntä kaikki oikeutta myöten.
Eroaako hänestä se, ken hautaa hopeansa, kultansa
eikä osaa niitä käyttää,
ei uskalla kokoamaansa koskea kuin olisi se pyhää?»

Herra Senior ymmärtää asian paremmin: »Raha näyttää olevan ainoa esine, jonka tavoittelu on yleistä, nimenomaan siksi, että raha on abstraktia rikkautta ja että ihmiset voivat rahaa omistaessaan tyydyttää kaikki tarpeensa, millaisia ne sitten ovatkin.» (Principes fondamentaux de l'économie politique [Poliittisen taloustieteen perusperiaatteet], traduit par le Comte Jean Arrivabene», Pariisi 1836, s. 221.) Tai Storch: »Koska raha edustaa kaikkea muuta rikkautta, on vain kasattava rahaa hankkiakseen itselleen kaikki maailmassa olevat rikkauden lajit.» (Mt., II osa, s. 135.)

[88] — rikkaana miehenä. Toim.

[89] Kuinka suuressa määrin tavarayksilön sisäinen minä (inner man) pysyy muuttumattomana silloinkin kun hän on hankkinut sivistystä ja kehittynyt kapitalistiksi, siitä antaa esimerkin vaikkapa se kosmopoliittisen pankkiirihuoneen lontoolainen edustaja, joka pitää seinällään kehystettyä 100 000 punnan pankkiseteliä sopivasti sukuvaakunanaan. Ytimenä on tässä kuinka ylhäisen halveksivasti seteli katselee alas kiertokulkuun.

[90] Katso jäljempänä esitettyä lainausta Ksenofonilta.

[91] Tarkoitetaan Espanjan siirtomaiden vapautussotia Amerikassa vuosina 1810–1826. Sodan tuloksena suurin osa Latinalaisen Amerikan maista vapautui Espanjan herruudesta. Toim.

[92] Tarkoitetaan Pariisin rauhansopimusta, jonka allekirjoittivat toisaalta Ranskan vastaisen koalition osanottajat — Englanti, Itävalta, Preussi ja Venäjä — ja toisaalta Ranska. Sopimus allekirjoitettiin 20. marraskuuta 1815 välittömästi Napoleonin armeijan kärsimän tappion jälkeen. Toim.

[93] Jacob, mt., II osa, luvut 25 ja 26.

[94] »Suuren sekasorron ja epävarmuuden, etenkin sisäisten kansannousujen tai maahantunkeutumisten aikoina muutetaan kulta- ja hopeaesineet nopeasti rahaksi; rauhan ja hyvinvoinnin kausina muutetaan sitä vastoin rahaa hopea-astioiksi ja koruesineiksi» (mt., II osa, s. 357).

[95] Ksenofon kehittelee seuraavassa kohdassa rahan käsitettä rahan ja aarteen ominaisten muodonmääritysten kannalta: »Kaikista tuntemistani aloista tämä on ainoa, jolla kukaan ei herätä kateutta muissa samalla alalla toimivissa... Sillä mitä rikkaani miksi hopeakaivokset osoittautuvat ja mitä enemmän hopeaa kaivetaan, sitä enemmän väkeä ne vetävät tähän työhön. Kun kotitaloutta varten on saatu tarpeeksi taloustavaroita, niitä ei juuri enää osteta. Mutta hopeaa ei kenelläkään ole niin paljon, ettei hän haluaisi vielä lisää, ja kun sitä on jollakin ylenpalttisesti silloin hän hautaa ylimääräisen ja iloitsee siitä yhtä paljon kuin jos käyttäisi sitä. Kaupunkien kukoistaessa ihmiset tarvitsevat hopeaa erityisesti. Miehet haluavat näet ostaa kauniiden aseiden lisäksi myös hyviä hevosia, komeita taloja ja sisustuksia, naiset puolestaan haluavat kaikenlaisia vaatteita ja kultakoruja. Mutta kun kaupungit kärsivät puutetta kadon tai sodan seurauksena, silloin tarvitaan rahaa maaperän hedelmättömyyden vuoksi, elintarvikkeiden ostamiseen tai apujoukkojen värväämiseen.» (Ksenofon. De Vectigalibus, IV luku.) Aristoteles kehittää Politiikan I osan 9. luvussa molempia kierron liikkeitä T — R — T ja R — T — R toistensa vastakohtina käyttäen niistä nimiä »ekonomiikka» ja »khrematistiikka». Kreikkalaiset murhenäytelmien kirjoittajat, etenkin Euripides asettavat nämä molemmat muodot vastakkain dikeena (oikeutena) ja kerdoksena (oman voiton tavoitteluna).

[96] Luonnollisesti myös pääomaa maksetaan ennakolta rahan muodossa ja ennakkona maksettu raha voi olla ennakkona maksettua pääomaa, mutta tämä näkökohta ei kuulu yksinkertaisen kiertokulun piiriin.

[97] — Seison tässä velkakirjani päällä! (Shakespeare, Venetsian kauppias). Toim.

[98] Luther korostaa ostovälineen ja maksuvälineen eroa. [Marxin lisäys omaan kappaleeseen.] Toim.

[99] Huolimatta doktrinaarisesta omahyväisyydestään määritelmien suhteen herra Macleod ymmärtää taloudelliset perussuhteet niin pahasti väärin, että hän antaa rahan yleensä syntyä sen kehittyneimmästä muodosta, maksuvälineestä. Hän sanoo muun muassa: koska ihmiset eivät aina tarvitse samanaikaisesti toistensa vastavuoroisia palveluksia eivätkä liioin arvoltaan saman suuruisina »niin palveluksesta jää yli tietty erotus eli osa, se jää yhden maksettavaksi toiselle — velaksi.» Tämän velan omistaja tarvitsee palvelusta kolmannelta, joka ei välittömästi tarvitse hänen palvelustaan, ja »siirtää kolmannelle sen velan, joka ensimmäisellä on hänelle. Velkakirja liikkuu näin kädestä toiseen — on kiertoväline... Kun joku ottaa vastaan velkasitoumuksen, joka on ilmaistu metallirahana, silloin hän ei voi ainoastaan määrätä alkuperäisen velallisen palveluksista, vaan koko työtä tekevän yhteisön palveluksista.» Macleod. Theory and Practice of Banking etc. (Pankkilaitoksen teoria ja käytäntö jne.), Lontoo 1855, I osa, 1. luku..

[100] Bailey, mts. 3: »Raha on sopimusten yleinen tavara, eli se tavara missä solmitaan suurin osa myöhempänä ajankohtana täytettävistä ominaisuussitoumuksista.».

[101] Senior, mts. 221: »Koska kaikkien esineiden arvo vaihtelee tiettynä ajanjaksona, otetaan maksuvälineeksi se esine, jonka arvo vaihtelee vähiten, joka säilyttää kauimmin tietyn keskimääräisen kyvyn ostaa esineitä. Näin rahasta tulee arvojen ilmaus eli edustaja.» Asia on päinvastoin. Koska kullasta, hopeasta jne. on tullut raha, ts. itsenäistyneen vaihtoarvon oleminen, niistä tulee yleinen maksuväline. Milloin herra Seniorin mainitsema rahan arvonsuuruuden keston huomioonottaminen tulee esille, ts. aikakausina, jolloin raha tulee olosuhteiden pakosta yleiseksi maksuvälineeksi, havaitaan juuri myös rahan arvonsuuruuden heilahtelu. Elisabetin aika oli Englannissa tällaista kautta, ja juuri tällöin lordi Burleigh ja Sir Thomas Smith ajoivat silminnähden lähestyvän jalometallien arvon alenemisen vuoksi parlamentissa läpi lain, joka velvoitti Oxfordin ja Cambridgen yliopistot varaamaan kolmanneksen maankoroistaan vehnänä ja maltaina.

[102] — suurin hyvä. Toim.

[103] Boisguillebert, joka olisi halunnut estää porvarillisia tuotantosuhteita nousemasta takajaloilleen itse porvareita vastaan, käsittelee mieluiten niitä rahan muotoja, joissa raha esiintyy vain ajatuksellisena tai ohimenevänä. Kuten aikaisemmin kiertoväline. Kuten aikaisemmin maksuväline. Häneltä jää taas huomaamatta, että rahan ideaalisesta muodosta tapahtuu välitön siirtyminen rahan ulkoiseen todellisuuteen, että vasta vain ajateltu arvojen mitta sisältää jo piilevänä kovan rahan. Se että raha on itse tavaroiden pelkkä muoto, hän sanoo, käy ilmi tukkukaupassa, missä vaihto sujuu ilman rahan väliintuloa sen jälkeen kun tavarat on hinnoiteltu (les marchandises sont appreciées). Le détail de la France, s. 210.

[104] Locke, mts. 17, 18.

[105] Tarkoitetaan kaupankäyntiä ja rajoja koskevaa Kjahtan sopimusta, jonka solmivat keskenään 21. lokakuuta 1727 Venäjä ja Kiina. Tämän sopimuksen ansiosta Venäjän ja Kiinan välinen kauppa, pääasiallisesti vaihtokauppa, laajeni huomattavasti. Toim.

[106] On puhe anastusluonteisesta, ns. toisesta oopiumisodasta, jota kävivät Kiinaa vastaan Englanti ja Ranska hankkiakseen itselleen Kiinassa uusia etuoikeuksia ja alistaakseen tämän puo lisiirtomaaksi. Sota päättyi Kiinan tappioon ja ryöstöhenkisen Tientsinin sopimuksen solmimiseen. Toim.

[107] »Kasattu raha lisätään siihen summaan, joka etääntyy ja jättää itse kierron alueen ollakseen todella kierrossa ja tyydyttääkseen kaupan mahdollisuuksia.» (G. R. Carlin huomautus Verrin teokseen Meditazioni sulla Economia Politica, s. 192, XV osa Custodin mainitussa sarjassa.)

[108] — 10 dollarin kultarahan. Toim.

[109] — on ainoastaan guinean leima. Toim.

[110] Montanari. Della Moneta (1683), s. 40: »Kaikkien kansojen yhteenliittyminen on levinnyt yli koko maapallon niin, että voi melkein sanoa koko maailman muuttuneen yhdeksi ainoaksi kaupungiksi, missä pidetään kaikkien tavaroiden jatkuvia vuosimarkkinoita ja jokainen voi kotonaan istuen hankkia rahalla nautittavakseen kaikkea sitä mitä maa, eläimet ja ihmisten uutteruus ovat muualla tuottaneet. Se on ihmeellinen keksintö.».

[111] »Metalleilla on se omalaatuisuus ja erikoisuus, että ainoastaan niissä kaikki suhteet palautuvat yhdeksi suhteeksi, nimittäin niiden määräksi, eivätkä ne ole saaneet luonnolta mitään eri laatua, sen enempää sisäisen rakenteensa kuin ulkoisen muotonsa tai tekotapansa puolesta.» (Galiani, mts. 126–127.)

[112] — välttämätön edellytys. Toim.

[113] — ikiliikkujana. Toim.

[114] Jakob Grimm. Geschichte der deutschen Sprache, osat I–II, Leipzig 1848. Toim.

[115] Vuonna 760 lähti joukko köyhiä Prahan eteläpuolelle huuhtomaan jokikultaa hiekasta, ja kolme heistä onnistui kokoamaan päivässä markan edestä kultaa. Tästä seurasi niin suuri ryntäys »kultakaivoksille» (diggings) ja niin tuntuva viljelytyövoiman menetys, että maa joutui seuraavana vuonna kokemaan nälänhätää. (Katso M. G. Körner. Abhandlung von dem Alterthum des bömischen Bergwerks, Schneeberg 1758 [s. 37 seur.].)

[116] Toistaiseksi eivät Australiassa ja muualla tehdyt löydöt ole vaikuttaneet kullan ja hopean arvosuhteeseen. Michel Chevalierin päinvastaiset väitteet ovat juuri saman arvoisia kuin tämän entisen saint-simonistin sosialismikin. Hopean noteeraukset Lontoon pörssissä osoittavat, ettei hopean keskimääräinen kultahinta ole vuosien 1850 ja 1858 välillä aivan 3 % korkeampi kuin vuosien 1830–1850 välisenä kautena. Mutta tämä nousu selittyy yksinkertaisesti hopean kysynnästä Aasiassa. Vuosina 1852–1858 vaihtelee hopean hinta eri vuosina ja kuukausina ainoastaan tämän kysynnän mukaisesti, eikä lainkaan vastalöydetyistä lähteistä saadun kullan mukaisesti. Seuraavassa on yleiskatsaus hopean kultahintaan Lontoon pörssissä:.

Hopean hinta unssilta:
vuosimaaliskuuheinäkuumarraskuu
1852601/8pennyä601/4pennyä617/8pennyä
1853613/8»611/2»617/8»
1854617/8»613/4»611/2»
1855607/8»611/2»607/8»
185660»611/4»621/8»
1857613/4»615/8»611/2»
1858615/8»  

[117] — kunniantuntoa. Toims.

[118] Hume myöntää sentään vähittäisyyden, niin huonosti kuin se hänen perusperiaatteeseensa sopiikin. Katso David Hume . Essays and Treatises on Several Subjects (Kirjoitelmia ja tutkielmia eri kysymyksistä), vuoden 1777 Lontoon painos, I osa, s. 300.

[119] Vrt. Steuart, mt., I osa, s. 394–400..

[120] David Hume, mts. 300.

[121] Sama, s. 303.

[122] Sama.

[123] »On selvää, etteivät hinnat riipu niinkään paljon siitä tavaroiden ja kullan absoluuttisesta määrästä, mikä maassa on, kuin siitä tavaramäärästä, joka tulee ja voi tulla markkinoille sekä kiertävästä rahasta. Kun metallirahaksi lyötyä rahaa suljetaan kirstuihin, se merkitsee hinnoille samaa kuin tämä raha olisi tuhottu; kun tavaroita kasataan varastoihin ja vilja-aittoihin, sillä on sama vaikutus. Koska raha ja tavarat eivät tällaisissa tapauksissa kohtaa milloinkaan toisiaan, ne eivät voi myöskään vaikuttaa toisiinsa. Hintojen kokonaisuus saavuttaa lopulta oikean suhteen maassa olevan metallirahan uuteen määrään» (mts. 303, 307, 308).

[124] Katso Lawin ja Franklinin kirjoituksia siitä arvonlisästä, jonka rahana toimimisen pitäisi antaa kullalle ja hopealle. Myös Forbonnaisin. [Marxin lisäys ensimmäiseen painokseen.] Toim.

[125] Montesquieu esittää sanasta sanaan tällaisen kuvitelman. [Marxin lisäys omaan kappaleeseen] Toim.

[126] James Steuart, mt., osa I, s. 394 seur.

[127] Steuart, mt., osa II, s. 377–379 seur.

[128] Mts. 379–380 seur.

[129] »Lisämetallirahat pannaan lukkojen taakse tai muutetaan hopea-astioiksi... Mitä tulee paperirahaan, niin heti täytettyään ensimmäisen tavoitteensa, tyydytettyhän lainaajansa tarpeen, se palaa lainanantajalle ja realisoidaan... Vaikka jonkin maan metallirahan nettaisiinkin lisääntyä tai vähentyä kuinka suuressa määrin tahansa, tavarat kallistuisivat tai halpenisivat kuitenkin kysynnän ja kilpailun periaatteiden mukaisesti. Nämä periaatteet riippuvat aina siitä millaisia taipumuksia omaisuuden tai minkä tahansa vasta-arvon omistajilla on, mutta eivät koskaan heidän omistamansa metallirahan paljoudesta... Vaikka jossakin maassa olevan metallirahan paljous olisi kuinka pieni tahansa, niin hinnat pysyvät korkeina vaihtokaupan, symbolisen rahan, vastavuoroisten maksujen ja tuhansien muiden keksintöjen vaikutuksesta niin kauan kuin maassa on jonkinlaista todellista omaisuutta sekä kulutuskilpailua sen omistajien kesken... Jos kyseisellä maalla on tavarainvaihtoa muiden kansakuntien kanssa, täytyy kyseisen maan ja vaihtomaan monien tavaroiden hinnoilla olla tietty suhde, ja metallirahan äkillinen lisääntyminen tai väheneminen — jos sen oletetaan itsestään voivan aiheuttaa hintojen nousua tai laskua — olisi vaikutukseltaan rajoitettua ulkomaisen kilpailun vuoksi» (mt., osa I, s. 400–401). »Jokaisen maan kierron on mukauduttava asukkaiden ammattityöhön, joka tuottaa markkinoille tulevat tavarat... Jos maan metallirahat lakkaavat vastaamasta sitä suhdetta, joka niillä on oltava myytäviksi tarjottujen tuotteiden hintoihin, silloin turvaudutaan keksintöihin kuten symboliseen rahaan vastikkeen luomiseksi näille tuotteille. Jos sen sijaan ilmenee, että metallirahaa on yli teollisuustuotteisiin nähden vaaditun suhteen, eivät metallirahat aiheuta mitään hinnannousua eivätkä ne liioin mene kiertoon: ne kootaan aarteiksi... Kuinka suuri yhdessä maassa olevan rahan määrä sitten onkaan suhteessa muuhun maailmaan, kiertoon ei voi koskaan jäädä muuta kuin se määrä, joka on likipitäen verrannollinen rikkaiden kulutuksen ja köyhien työn ja tuotannollisen toiminnan kanssa», eikä tätä suhdetta määrää »maassa tosiasiallisesti olevan rahan paljous» (mts. 403–408 seur.). »Kaikki maat pyrkivät työntämään sen käteisen rahan, mitä maan oma kierto ei tarvitse sellaiseen maahan, missä on korkeampi rahankorko» (mt., osa II, s. 5). »Euroopan rikkain maa voi olla köyhin kiertävän metallirahan osalta» (mt., osa II, s. 6). — Katso Arthur Youngin polemiikkia Steuartia vastaan. [Viimeinen lause on Marxin lisäys omaan kappaleeseen. Toim.]

[130] Steuart: mt., II osa, s. 370. Louis Blanc muuttaa yhteiskunnan rahan, mikä ei merkitse mitään muuta kuin kotimaista, kansallista rahaa, sosialistiseksi rahaksi, mikä ei merkitse yhtään mitään, ja tekee johdonmukaisesti John Lawista sosialistin. (Katso ensimmäistä osaa Blancin Ranskan vallankumouksen historiasta.)

[131] Historialliseksi oikeuskoulukunnaksi sanottiin Saksassa 1700-luvun lopulla syntynyttä taantumuksellista suuntausta historia- ja oikeustieteessä. Toim.

[132] Maclaren, mts. 43 seur. Isänmaallisuus johti erään liian varhain kuolleen saksalaisen kirjailijan (Gustav Juliuksen) asettamaan väärin vanhan Büschin auktoriteetiksi Ricardon koulukuntaa vastaan. Kunnianmies Büsch käänsi Steuartin nerokkaan englannin hampurilaiseksi alasaksaksi ja pilasi alkuteosta mahdollisimman usein luulottelemillaan parannuksilla.

[133] Tämä ei pidä tarkasti paikkaansa. Oikeammin Adam Smith joissakin kohdissa esittää lain virheettömästi. [Marxin lisäys omaan kappaleeseen.] Toim.

[134] — tieteen ruhtinaaksi. Toim.

[135] — ruhtinaiden kauhuksi ja maailman valoksi. Toim.

[136] Tästä syystä »currencyn» ja »moneyn», ts. kierto välineen ja rahan ero ei esiinny Kansojen varallisuudessa. Rehellinen Maclaren, jonka Adam Smithin näennäinen puolueettomuus — Smith kyllä tunsi Humensa ja Steuartinsa erittäin tarkkaan — on johtanut harhaan, huomauttaa: »Teoria, jonka mukaan hinnat riippuvat kiertovälineen määrästä, ei ole vielä saanut huomiota osakseen; ja tohtori Smith käsittelee herra Locken tavoin» (Locke sekoittaa asian omassa esityksessään) »metallirahaa pelkkänä tavarana.» (Maclaren, mts. 44.)

[137] Englantilainen taloustieteilijä ja finanssimies John Law pyrki toteuttamaan käytännössä ajatuksensa siitä, että laskemalla kiertoon kultakantaa vailla olevia seteleitä valtio voi lisätä maan varallisuutta. 1716 Law perusti Ranskaan yksityispankin, josta 1718 tuli valtionpankki. Laskiessaan rajattomasti kiertämään paperirahaa Lawn pankki poisti samalla kiertokulusta kovaa rahaa. Tämän toiminnan tuloksena pörssikeinottelu saavutti ennen näkemättömät mittasuhteet, mikä päättyi 1720 valtionpankin ja itsensä »Lawin järjestelmän» täydelliseen vararikkoon. Toim.

[138] Threadneedle-street on Lontoon katu, jonka varrella sijaitsee Englannin pankki. Toim.

[139] David Ricardo. The High Price of Bullion a Proof of the Depreciation of Banknotes (Harkkojen korkea hinta pankkisetelin arvonmenetyksen todisteena), 4. painos, Lontoo 1811. (Ensimmäinen painos ilmestyi 1809.) Edelleen: Reply to Mr. Bosanquefs Practical Observations on the Report of the Bullion Committee, Lontoo 1811.

[140] David Ricardo. On the Principles of Political Economy etc., s. 77. »Jalometallien kuten kaikkien muidenkin tavaroiden arvo riippuu viime kädessä sen työn kokonaismäärästä, joka tarvitaan niiden hankkimiseen ja tuomiseen markkinoille.»

[141] Mts. 77, 180, 181.

[142] Ricardo, mts. 421. »Se rahan paljous joka voidaan käyttää jossakin maassa, riippuu rahan arvosta. Jos kierrossa on ainoastaan kultaa, sitä tarvitaan viisitoista kertaa vähemmän kuin jos käytettäisiin yksinomaan hopeaa.» Katso myös Ricardo. Proposals for an Economical and Secure Currency, Lontoo 1816, s. o., missä hän sanoo: »Kiertävien setelien paljous riippuu maan kierron vaatimasta summasta, ja tätä säätelevät rahan mittayksikön arvo, maksujen määrä sekä säästeliäisyys maksujen realisoinnissa.»

[143] Ricardo. Principles of Political Economy, s. 432, 433.

[144] David Ricardo. Reply to Mr. Bosanquefs Practical Observations etc., s. 49. »Edellytän kiistämättömäksi tosiasiaksi, että tavaroiden hinnat nousevat tai laskevat suhteessa rahan lisääntymiseen tai vähentymiseen.».

[145] Ricardo. The High Price of Bullion etc. »Rahalla olisi kaikissa maissa sama arvo.» (S. 4.) Ricardo on poliittisessa taloustieteessään lieventänyt tätä väitettä, ei kuitenkaan siten, että sillä olisi tässä merkitystä.

[146] Mts., 3–4.

[147] Mts. 4.

[148] »An unfabourable balance of trade never arises but from a redundant currency» (Ainoastaan kiertovälineen liikamäärä voi aiheuttaa epäedullisen kauppataseen.) (Ricardo, mts. 11, 12.).

[149] »Metallirahan huokeus aiheuttaa sen viennin, ja tämä on epäsuotuisan taseen syy, ei sen vaikutusta» (mts. 14).

[150] Mts. 17.

[151] Ricardo, mts. 74, 75. »Huonon sadon seurauksena Englanti joutuisi samaan asemaan kuin maa, jonka tavaroista osa on ryöstetty ja joka siksi tarvitsee aikaisempaa vähäisemmän kiertovälinemäärän. Kun kiertovälineitä oli aikaisemmin yhtä paljon kuin maksuja, niitä olisi nyt liian paljon ja suhteessa vähentyneeseen tuotantoon niistä tulisi verraten halpoja. Siksi kyseisen summan vienti maasta palauttaisi kiertovälineen arvon oikeaan suhteeseen muiden maiden kiertovälineisiin.» Seuraavasta väitteestä näkyy miten naurettavalla tavalla Ricardo sekoittaa rahan ja tavaran sekä rahan ja metallirahan: »Jos voimme olettaa, että Englannin joutuessa epäsuotuisan sadon jälkeen tuomaan viljaa epätavallisen paljon, jollakin toisella maalla on ylijäämäviljaa, mutta ei tarvetta saada mitään tavaroita, silloin olisi epäilemättä seurauksena ettei tällainen maa veisi viljaansa vaihtaakseen sitä tavaroihin. Mutta se ei veisi viljaa myöskään rahaa vastaan, onhan raha tavaraa, jota mikään maa ei koskaan tarvitse absoluuttisesti, vaan suhteellisesti.» (Mts. 75.) Puškin ei anna sankarirunoelmansa päähenkilön isän milloinkaan tajuta, että tavara on rahaa. Venäläiset ovat kuitenkin iät ja ajat ymmärtäneet, että raha on tavaraa, mistä on todistuksena paitsi Englantiin vuosina 1838–1842 tuotu vilja, myös maan koko kaupankäynnin historia.

[152] Vrt. Thomas Tooke. History of Prices ja James Wilson. Capital, Currency and Banking. (Jälkimmäinen teos koostuu »Economistin» vuosina 1844, 1845 ja 1847 Lontoossa julkaisemista artikkeleista.)

[153] Mannermaansulkemuksen eli kontinentaalijärjestelmän julisti 1806 Napoleon I estääkseen Euroopan mantereen maita käymästä kauppaa Englannin kanssa. Mannermaansulkemukseen osallistuivat Espanja, Napoli, Hollanti, Preussi, Tanska, Venäjä, Itävalta ja eräät muut maat. Toim.

[154] On kyse »Kuninkaan käskyistä» (orders in council), jotka julkaistiin 1807 vastaukseksi Napoleon I:n järjestämään mannermaansulkemukseen. Nämä käskyt kielsivät puolueettomia maita käymästä kauppaa Ranskan ja muiden kontinentaalijärjestelmään liittyneiden maiden kanssa. Toim.

[155] James Deacon Hume. Letters on the Cornlaws, Lontoo 1834, s. 29–31..

[156] Thomas Tooke. History of Prices etc., Lontoo 1848, s. 110.

[157] Vrt. W. Blake: yllä lainattu Observations jne..

[158] James Mill. Elements of Political Economy. (Poliittisen taloustieteen peruspiirteet). [Marxin käyttämä lainaus on käännetty T. Parisotin ranskannoksesta, Pariisi 1823. Toim.]

[159] Mts., 128–136 seur.

[160] Hampstead on yksi Lontoon 29 kaupunginosasta. Toim.

[161] Muutamia kuukausia ennen vuoden 1857 yleisen kauppakriisin puhkeamista tutki alahuoneen komitea vuosien 1844 ja 1845 pankkilakien vaikutuksia. Lordi Overstone, näiden lakien isä teorian puolelta ryhtyi tällaiseen itsekehuun lausunnossaan komitealle: »Seurattaessa tiukasti ja tarkasti vuoden 1844 lain periaatteita on kaikki sujunut säännönmukaisesti ja helposti, rahajärjestelmä on varma ja luja, maan vauraus on kiistaton, yleinen luottamus vuoden 1844 lakiin vahvistuu päivä päivältä. Mikäli lautakunta haluaa vielä lisää käytännön todisteita lain pohjana olevien periaatteiden terveydestä ja sen takaamista suotuisista seurauksista, niin annan tässä todenmukaisen ja tyhjentävän vastauksen: 'Katsokaa ympärillenne, tutkikaa maamme liike-elämän tämänhetkistä tilaa, katsokaa kansan tyytyväisyyttä, kaikkien yhteiskuntaluokkien rikkautta ja hyvinvointia. Tämän tehtyään lautakunta pystyy päättämään, haluaako se kumota lain, jolla on päästy tällaisiin saavutuksiin.'» Näin Overstone paasasi omaa ylistystään 14.7.1857; 12.11. samana vuonna joutui ministeriö kumoamaan omalla vastuullaan toistaiseksi vuoden 1844 ihmeitätekevän lain..

[162] Tooke ei lainkaan tuntenut Steuartin teosta, kuten ilmenee Tooken teoksesta History of Prices from 1839 to 1847, Lontoo 1848. Hän esittää siinä yhteenvedon rahateorioiden historiasta.

[163] An Inquiry into the Currency Principle, the Connection of Currency with Prices etc., 2.painos, Lontoo 1844 on Tooken tärkein teos History of Prices -teoksen rinnalla. Jälkimmäisestä hänen tutkijatoverinsa Newmarch on julkaissut kuusi osaa. Wilsonin teosta olemme jo lainanneet. Lopuksi on vielä mainittava John Fullartonin teos On the Regulation of Currencies (Kiertovälineiden sääntelystä), 2. painos, Lontoo 1845.

[164] »On erotettava toisistaan raha tavarana, toisin sanoen pääoma, ja raha kiertovälineenä.»(Tooke, An Inquiry into the Currency Principle jne., s. 10.) »Voidaan luottaa siihen, että se kulta ja hopea, joka saadaan tuotetuksi, realisoi lähes tarkalleen tarvittavan summan... Kullalla ja hopealla on se mittaamaton etu kaikkiin muihin tavaralajeihin verrattuna... että niitä käytetään yleisesti rahana... Velkoja, enempää ulkomaisia kuin kotimaisiakaan, ei sovita tavallisesti maksettaviksi teessä, kahvissa, sokerissa tai indigovärissä, vaan metallirahassa. Ja lähettäessään rahaa joko äsken mainittuina metallirahoina tai harkkoina, jotka voidaan heti muuttaa metallirahaksi vastaanottajan maassa rahalaitoksessa tai markkinoilla, lähettäjä saavuttaa tarkoituksensa aina varmimmalla, nopeimmalla ja tarkimmalla tavalla, ilman kysynnän puutteen tai hinnan heilahtelun aiheuttaman virhelaskelman vaaraa.» (Fullarton, mts. 132, 133.) »Kaikki muut tavarat» (paitsi kulta ja hopea) »voivat määrältään tai laadultaan jäädä tavanomaisen kysynnän ulkopuolelle siinä maassa, mihin ne lähetetään.» (Tooke. An Inquiry jne.)

[165] — tulo. Toim.

[166] Tarkastelemme rahan muuttumista pääomaksi kolmannessa luvussa, joka käsittelee pääomaa ja päättäää tämän ensimmäisen jakson.