Karl Marx

Marx Engelsille

1862


Kirjoitettu: 2. elokuuta 1862
Julkaistu: Julkaisutiedot
Suomennos: © Timo Koste, Vesa Oittinen
Lähde: Marx–Engels. Kirjeitä, s. 129–133. Kustannusliike Edistys, Moskova (1976).
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine


 

Manchesteriin

[Lontoo], 2. elokuuta 1862

Hyvä Frederick!

Parhaat kiitokset 10 punnasta.

Minulle on varsin epämiellyttävää, että raha-asiasi häiriintyvät minun takiani, mutta mitä tehdä? Kuka kykenee vastustamaan sellaista kriisiä, kuin amerikkalaista? Lisäksi on erityinen epäonni minulle olla tekemisissä sellaisen roskalehden kuin wieniläisen »Pressen» kanssa. Muussa tapauksessa olisivat kaverit voineet ainakin jossakin määrin korvata minulle »Tribunen». Mitä arvelet, olisiko nyt hetki käsillä tarjota esim. »Evening Postille» (orjuudenvastustajain lehti New Yorkissa) kirjeenvaihtoa?

On tosi ihme, että olen vielä kyennyt etenemään teoreettisissa töissäni. Tarkoituksenani on kuitenkin jo tässä niteessä esittää korkoteorian erillisenä lukuna, so. »sovellutusesimerkkinä» erääseen jo aikaisemmin esitettyyn lauselmaan.[1] Panen muutamin sanoin tarkasteltavaksesi itse esityksessä pidemmälle menevän ja rönsyilevän jutun, jotta voisit ilmoittaa minulle mielipiteesi.

Tiedäthän, että erotan pääomassa kaksi osaa: pysyvän pääoman (raaka-aineet, apuaineet, koneet ym.), jonka arvo vain ilmaantuu uudelleen tuotteen arvossa, ja vaihtelevan pääoman, so. työpalkkaan sijoitetun pääoman, joka sisältää vähemmän esineellistynyttä työtä, kuin työläinen sen edestä antaa vastikkeeksi. Esimerkiksi jos päiväpalkka on 10 tuntia, ja työläinen työskentelee 12 tuntia, niin hän korvaa vaihtelevan pääoman plus 1/5 sitä (2 tuntia). Tätä viimeksi mainittua ylijäämää nimitän lisäarvoksi (surplus value).

Olettakaamme, että lisäarvon suhdeluku (siis työpäivän pituus ja lisätyön ylijäämä sen välttämättömän työn lisäksi, jonka työläinen tekee palkan uudestituottamiseksi) on annettu, esim. 50%. Sellaisessa tapauksessa tekisi työläinen 12 tunnin työpäivässä esimerkiksi itseään varten 8 tuntia ja 4 tuntia (8 : 2) isännälle. Vieläpä olettakaamme näin tapahtuvaksi kaikilla teollisuusaloilla, niin että kulloisetkin erot keskimääräisestä työajasta ovat vain tasoitusta työn suuremmasta tai pienemmästä vaikeudesta ym.

Asioiden näin ollen, työläisen riiston ollessa yhtäläistä eri teollisuusaloilla, tuottavat erilaiset pääomat eri tuotannonaloilla, vaikkakin ne ovat yhtä suuria, varsin erilaisia lisäarvomääriä ja niin muodoin varsin erilaista voiton suhdelukua, koska voitto ei ole muuta kuin lisäarvon suhde sijoitettuun kokonaispääomaan. Tämä riippuu pääoman elimellisestä kokoonpanosta, so. sen jakaantumisesta pysyvään ja vaihtelevaan pääomaan.

Olettakaamme, kuten edellä, että lisätyö tekee 50%. Jos siis esimerkiksi 1 punta = 1 työpäivä (yhdentekevää, ajatteletko tällöin viikon pituista päivää ym.), työpäivä = 12 tuntia, välttämätön (palkan uudestituottava) työ = 8 tuntia, niin olisi 30 työläisen (tai työpäivän) palkka = 20 puntaa ja heidän työnsä arvo 30 puntaa, vaihteleva pääoma yhtä työläistä kohden (päivässä tai viikossa) = 2/3 puntaa, ja arvo, jonka hän luo = 1 punta. Se lisäarvomäärä, jonka 100 punnan pääoma eri teollisuusaloilla tuottaa, tulee olemaan varsin erilainen sen suhteen mukaan, jossa 100 punnan pääoma on jakaantunut pysyvän ja vaihtelevan pääoman kesken. Merkittäköön pysyvää pääomaa kirjaimella C ja vaihtelevaa kirjaimella V. Jos esim. puuvillateollisuudessa kokoonpano olisi C 80, V 20, niin tuotteen hinta olisi = 110 (kun lisäarvo eli lisätyö olisi 50%). Lisäarvon määrä olisi = 10 ja voiton suhdeluku 10%, koska voitto — 10 (lisäarvo) : 100 (sijoitetun pääoman kokonaisarvoon). Olettakaamme että suuressa räätälinverstaassa kokoonpano on: C 50, V 50 niin tuote = 125, lisäarvo (suhdeluvun ollessa 50% kuten yllä) = 25 ja voiton suhdeluku 25%. Ottakaamme jokin toinen teollisuusala, jossa suhde on C 70, V 30, niin tuote on 115, voiton suhdeluku = 15%. Kun vihdoin teollisuusalalla kokoonpano = C 90, V 10, niin tuote = 105 ja voiton suhdeluku 5%.

Tässä meillä on, työn yhtäläisen riiston vallitessa samansuuruisille eri teollisuusalojen pääomille varsin erisuuret lisäarvon määrät ja sen vuoksi varsin erilaiset voiton suhdeluvut.

Kun laskemme yhteen nuo edellä mainitut 4 pääomaa niin saamme:

 

1.C 80V 20110voiton suhdeluku = 10%lisäarvon
2.C 50V 50125voiton suhdeluku = 25%suhdeluku
3.C 70V 30115voiton suhdeluku = 15%kaikissa
4.C 90V 10105voiton suhdeluku = 5%tapauksissa = 50%
    Pääoma = 400                Voitto = 55

 

Tämä tekee 100 puntaa kohden voiton suhdeluvun 13 3/4 %.

Luokan [kapitalistiluokan] kokonaispääoman (400) suhteen olisi voiton suhdeluku = 13 3/4 %. Ja kapitalistit ovat veljiä. Kilpailu (pääoman siirtäminen tai pääoman vetäminen pois toisesta elinkeinosta toiselle) saa aikaan, että suuruudeltaan yhtäläiset pääomat tuottavat, huolimatta erilaisesta elimellisestä kokoonpanostaan, eri elinkeinoissa saman keskimääräisen voiton suhdeluvun. Toisin sanoen: keskimääräinen voitto, jonka esim. 100 punnan pääoma tietyssä elinkeinossa antaa, ei anna sitä kyseisenä erityisesti sijoitettuna pääomana, niin muodoin ei myöskään siinä suhteessa, jossa se itse tuottaa lisäarvoa, vaan kapitalistiluokan kokonaispääomaan verrannollisena osana. Se on osake, jonka osinkoa maksetaan verrannollisena sen suuruuteen siitä kokonaismäärästä lisäarvoa (eli maksamatonta työtä), minkä luokan [kapitalistien] koko vaihteleva (työpalkkaan sijoitettu) pääoma tuottaa.

Jotta nyt edellä olevassa esimerkissä tapaukset 1, 2, 3 ja 4 aikaansaavat saman keskimääräisen voiton, täytyy niissä kussakin myydä tavarat 113 1/3 punnalla. 1 ja 4 myyvät ne yli arvonsa, 2 ja 3 alle arvonsa.

Siten säännelty hinta = pääomamenot + keskimääräinen voitto (esim. 10%), on sama, jota Smith sanoo luonnolliseksi hinnaksi, kustannushinnaksi jne.[2] Se on keskimääräinen hinta, joksi eri elinkeinojen välinen kilpailu pelkistää (pääoman siirtämisen tai pääoman takaisinvetämisen välityksellä) hinnat eri elinkeinoissa. Kilpailu ei siis pelkistä tavaroita niiden arvoon, vaan kustannushintoihin, jotka ovat pääomien elimellisen kokoonpanon mukaisesti kulloinkin niiden arvojen ylä- tai alapuolella.

Ricardo sotkee toisiinsa arvot ja kustannushinnat. Hän siis luulee, että jos on olemassa absoluuttinen maankorko (so. maaperän erilaisuudesta johtuvasta erilaisesta hedelmällisyydestä riippumaton maankorko), niin maatalouden tuotteet ym. myytäisiin aina arvoaan korkeammasta, koska ne myytäisiin yli kustannushintansa (sijoitettu pääoma plus keskimääräinen voitto). Tämä keikauttaisi peruslain kumoon. Täten hän kieltää absoluuttisen maankoron ja hyväksyy vain differentiaalikoron.

Mutta kun hän samastaa tavaroiden arvon ja tavaroiden kustannushinnan, on se perinjuurin virheellistä ja otettu perinteellisesti A. Smithiltä.

Tosiasiassa tapahtuu seuraavaa:

Olettakaamme, että kaiken ei-maataloudellisen pääoman keskimääräinen kokoonpano on C 80, V 20, niin tuote = 110 (lisäarvon suhdeluvun ollessa 50%) ja voiton suhdeluku on = 10%.

Olettakaamme edelleen, että maataloudellisen pääoman keskimääräinen kokoonpano on = C 60, V 40 (nämä luvut ovat Englannissa tilastollisesti jokseenkin oikeat; karjanhoidon ym. maankorot ovat jokseenkin yhdentekeviä tässä asiassa, koska niitä eivät määrää ne itse, vaan viljan maankorko). Kun työn riisto on sama kuin edellä, niin tuote = 120, ja voiton suhdeluku = 20%. Jos farmari myy siten maataloustuotteensa arvostaan, niin hän myy sen 120:llä eikä 110:llä, siis ei kustannushintaan. Kuitenkin maanomistus estää farmaria yhtäläistämästä kapitalistiveljesten tavoin tuotteen arvoa kustannushintaan. Pääomien välinen kilpailu ei voi pakottaa tällaiseen. Maanomistaja tulee väliin ja ottaa pyydykseensä arvon ja kustannushinnan välisen erotuksen. Pysyvän pääoman pienuus vaihtelevaan pääomaan verraten on ylipäänsä osoituksena työn tuotantovoiman alhaisesta (tai suhteellisen alhaisesta) kehittyneisyydestä jollakin tuotannonalalla. Jos siis maataloudellisen pääoman keskimääräinen kokoonpano esim. C 60, V 40, kun taas ei-maataloudellisen pääoman osalta se on C 80, V 20, niin tämä osoittaa, ettei maatalous ole päässyt samalle kehitystasolle kuin teollisuus. (Tämä on varsin ymmärrettävää, koska, kaikkea muuta huomioimatta, teollisuuden edellytyksenä on vanhempi tiede, mekaniikka, maatalouden edellytyksenä taas vallan uudet tieteet, kemia, geologia ja fysiologia.) Mikäli suhde maataloudessa muodostuu = C 80, V 20, niin absoluuttinen maankorko putoaa pois. Jäljelle jää vain differentiaalikorko, jonka teoriaa kehitän siihen tapaan, että Ricardon edellytys maatalouden jatkuvasta rappeutumisesta osoittautuu mitä naurettavimmaksi ja mielivaltaiseksi.

Määriteltäessä edellä olevaan tapaan kustannushinta toisin kuin arvo on pantava edelleen merkille, että sen erotuksen lisäksi, mikä on pysyvällä ja vaihtelevalla pääomalla ja mikä johtuu pääoman välittömästä tuotantoprosessista, on olemassa vielä erotus kiinteän ja liikkuvan pääoman kesken, mikä johtuu pääoman kiertoprosessista. Kuitenkin kaavasta tulisi liian mutkikas, jos liittäisin tämän ylläolevaan vielä mukaan.

Kas tässä Sinulle — karkein vedoin, koska asia on aika mutkikas — Ricardon teorian arvostelu. Sinun lienee pakko myöntää, että kun otetaan huomioon pääoman elimellinen kokoonpano jää sivuun koko joukko tähänastisia näennäisiä ristiriitoja ja ongelmia.

Muuten olisi hyvin suotavaa, jos lähettäisit minulle Lassallen ja Rüstowin vapautustyperyyksien seikkaperäisen kritiikin sotilaalliselta kannalta (poliittista puolta käsittelen itse).

Sinun K. M.

Terveiset naisille.

Imandt on antanut tietää tulostaan. Itzig[3] matkustaa maanantaina pois.

Tulet näkemään, että sovellettaessa käsitystäni »absoluuttisesta maankorosta» maanomistus tietenkin kohottaa (tietyissä historiallisissa oloissa) alkutuotteiden hintoja. Kommunistiselta kannalta tätä voi käyttää oivallisesti hyväksi.

Edellyttäen, että ylläesitetty katsomus on oikea, ei ole lainkaan tarpeen, että absoluuttista maankorkoa maksettaisiin kaikissa tilanteissa tai mistä tahansa maaperästä (tietenkin olettaen, että edellytetty maataloudellisen pääoman kokoonpano pätee). Sitä ei makseta siellä, missä maanomistusta — tosiasiassa tai juridisesti — ei ole olemassa. Sellaisessa tapauksessa ei maataloudessa tule erityisempiä esteitä pääoman käyttämiselle. Pääoma liikkuu tälläkin alueella silloin yhtä estottomasti kuin muillakin. Maatalouden tuotteet myydään silloin, kuten koko joukko teollisuustuotteita, alle arvonsa, kustannushintaan. Tosiasiallisesti maanomistus voi pudota pois siinäkin tapauksessa, että kapitalisti ja maanomistaja ovat sama henkilö ym.

Tässä on tarpeetonta syventyä näihin seikkoihin.

Pelkkä differentiaalikorko — joka ei synny siten, että pääomaa käytetään maahan jonkin toisen sen käyttämisalan sijasta — ei ole mikään teoreettinen vaikeus. Se ei ole muuta kuin ylivoittoa, jota on olemassa jokaisella teollisuustuotannon alalla mille tahansa pääomalle, joka toimii keskimääräistä paremmin edellytyksin. Maataloudessa se vain saa lujemman otteen, koska se perustuu sellaiseen ainutlaatuiseen ja lujaan perustaan, kuin on eri maaperälajien luonnollisen hedelmällisyyden eriasteisuus.

 


Viitteet:

[1] Kyseessä on »Pääoman» I osan alkuperäinen luonnos. Sittemmin Marx luopui tästä aikomuksestaan ja esitti maankorkoteoriansa III osan (-kirjan) toisena osana. Toim.

[2] Tässä kirjeessään Marx käyttää nimitystä »kustannushinta» (Kostpreis, Kostenpreis ja cost price) merkityksessä tuotantohinta (c + v + keskimääräinen voitto). Toim.

[3] Ferdinand Lassalle. Toim.