Kirjoitettu: 24. marraskuuta 1864
Suomennos: © Timo Koste, Vesa Oittinen
Lähde: Marx–Engels. Kirjeitä, s. 151–152. Kustannusliike Edistys, Moskova (1976).
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Manchester, 24. marraskuuta 1864
...Ikävät ajat täällä Euroopassa. Puolan kapinan tukahduttaminen oli viimeinen ratkaiseva tapahtuma;[1] avunannostaan sai Bismarck tsaarilta[2] luvan kaapata tanskalaisilta Schleswig-Holsteinin. Tulee kestämään kauan, ennen kuin puolalaiset kykenevät — jopa ulkoista apua saaden — nousemaan, ja kuitenkin Puola on meille aivan välttämätön. Syynä tähän on Saksan liberaalien poroporvarien ääliömäisyys; mikäli hulttioilla Preussin kamarissa olisi ollut enemmän oivallusta ja rohkeutta, niin kaikki olisi voinut mennä hyvin — Itävalta oli joka hetki valmis käymään asiaan Puolan hyväksi, ja vain Preussin asenne on sen estänyt, sekä herra Bonaparten petos, kun hän halusi luonnollisesti pitää puolalaisille antamansa lupaukset vasta sitten, jos hän toimii turvallisesti, so. jos Preussi ja Itävalta kannattaisivat häntä.
Teidän sotanne siellä valtameren takana on suurenmoisimpia asioita, mitä voi kokea. Niistä monista tyhmyyksistä huolimatta, joita Pohjoisen armeijoille sattuu (Etelän armeijoillakin riittävästi), vyöryy valtausten aalto hitaasti, mutta varmasti eteenpäin, ja 1865 kuluessa täytyy toki joka tapauksessa sen hetken koittaa, jolloin Etelän järjestynyt vastarinta niksahtaa kokoon kuin taskuveitsi, ja sota saa rosvoilun muodon kuten karlistisota Espanjassa[3] sekä äskettäiset tapahtumat Napolissa.[4] Sellaista kansansotaa, puolin ja toisin, ei ole tapahtunut milloinkaan sen jälkeen, kun on ollut suuria valtioita, ja se tulee joka tapauksessa antamaan suuntaa koko Amerikan tulevaisuudelle sadoiksi vuosiksi eteenpäin. Kun Yhdysvaltojen poliittisen ja sosiaalisen kehityksen suurin kahle, orjuus tulee räjäytetyksi, niin maa pääsee nousuun, joka hyvin lyhyen ajan kuluessa, osoittaa sille vallan toisen aseman maailmanhistoriassa, ja armeija ja laivasto, jotka sota sille luo, saavat silloin pian oman käyttönsä.
Oli muuten käsitettävissä, että pohjoisvaltiot saattoivat vain vaivoin luoda itselleen armeijan ja kenraaliston. Etelän harvalisto oli etukäteen asettanut maan vähäiset sotilaalliset voimat johtonsa alaisuuteen, se koulutti upseerit ja anasti lisäksi asevarastot. Pohjoisvaltioilla ei ollut muuta ainesta kuin miliisi, etelävaltiot taas olivat valmentaneet kaaderinsa vuosikausia. Etelällä oli etukäteen ratsumiehiä kevyttä ratsuväkeä varten, Pohjoinen taas oli tässä suhteessa takapajulla. Pohjoinen omaksui Etelästä siellä valimeen tavan jakaa johtopaikat puoluemiehille; Etelä taas keskellä vallankumousta ja sotilasdiktatuureineen ei voinut heittäytyä sellaiseen. Siitä kaikki pukit. En kiistä Leen olevan paremman kenraalin kuin kaikki muut, joita Pohjoisella on, ja hänen viimeisten sotaretkiensä Richmondin linnoitetun leirin[5] ympärillä mestariteoksia, joista maineikkaalla Preussin prinssillä Karl Friedrichillä olisi sangen paljon oppimista. Mutta Grantin ja Shermanin määrätietoiset hyökkäykset ovat kuitenkin tehneet kaiken strategian tarpeettomaksi. On selvää, että Grant uhraa tavattoman paljon ihmisiä, mutta mitä muutakaan hän saattoi tehdä? Minulla ei ole aavistustakaan teidän armeijanne kurinalaisuuden tasosta, sen koossapysyvyydestä tulituksessa, sen kyvystä ja halusta kestää rasituksia eikä nimenomaan sen moraalin laadusta, so. siitä, mitä siltä voi vaatia demoralisoitumatta sitä. Tämä kaikki on tunnettava, ennen kuin voi valtameren tällä puolen, puutteellisin tiedoin ja ilman minkäänlaisia kunnon karttoja ryhtyä arvion tekemiseen. Mutta minusta näyttää varmalta, että Shermanin nyt johtama armeija on teidän parhaanne. Se on yhtä ylivoimainen Hoodin johtamaan armeijaan nähden kuin Leen oli Grantin armeijaan.
Teidän sotilaallinen ohjesääntönne ja yksikköjen taktiikkanne on, mikäli olen kuullut, täysin lainattu ranskalaisilta — siis kai perusmuotona on rivistö joukkuevälein. Millaista kenttätykistöä teillä on nyt? Mikäli voit näistä kohdista antaa minulle selvitystä, olen Sinulle hyvin kiitollinen...
[1] Kysymys on vuoden 1863 tammikuussa alkaneesta kansannoususta tsaarin-Venäjän puolalaisilla alueilla. Se oli luonteeltaan kansallista vapaustaistelua. Toim.
[2] — Aleksanteri II. Toim.
[3] Karlistisota oli kansalaissota Espanjassa vuosina 1833–1840. Sen päästivät valloilleen karlistit, jotka olivat taantumuksellinen ja klerikaalis-absolutistinen, vallantavoittelija don Carlosia, Ferdinand VII:n veljeä Espanjan valtaistuimelle pyrkivää henkilöä tukeva ryhmittymä. Karlistit nojasivat sotilashenkilöihin ja katoliseen papistoon ja käyttivät myös hyväkseen Espanjan joidenkin alueiden takapajuista talonpoikaistoa. Itse asiassa karlistisota muuttui feodaalis-katolisten ja liberaalisen porvariston ainesten väliseksi taisteluksi ja johti kolmanteen porvarilliseen vallankumoukseen. Toim.
[4] Tässä tarkoitetaan Napolin entisen kuninkaan Franzisco II:n johtamaa vastavallankumouksellisten aseellista taistelua vuoden 1861 maaliskuussa muodostettua Italian kuningaskuntaa vastaan. Napolilaiset vastavallankumoukselliset toimivat rosvojoukkioiden tavoin. Toim.
[5] Tässä tarkoitetaan pohjoisvaltojen sotatoimia, joilla tavoiteltiin etelävaltalaisten tärkeimmän kohteen Richmondin (Virginian osavaltiossa, etelän »liittoutuneiden valtioiden» pääkaupunki) haltuunottoa. Richmondin piiritys tapahtui pohjoisvaltojen kaikkien sotavoimien vuonna 1864 suorittaman yleishyökkäyksen kestäessä. Richmondiin järjestettyä linnoitettua leiriä hyväkseen käyttäen tekivät etelävaltojen sotavoimat vastarintaa aina vuoden 1865 huhtikuuhun asti, jolloin kaupungin valtasivat kenraali Grantin joukot. Toim.