Karl Marx

Työpalkka, hinta ja voitto

1865


7. Työvoima

Tutkittuamme, sikäli kuin se näin pikaisessa tarkastelussa on voinut olla mahdollista, arvon luonnetta, minkä tahansa tavaran arvon luonnetta, meidän on keskitettävä huomiomme työn erikoiseen arvoon. Ja tässä minun täytyy jälleen hämmästyttää teitä näennäisellä paradoksilla. Olette kaikki varmoja, että päivittäin myytte nimenomaan työtänne, että siis työllä on hinta ja että (koska tavaran hinta on vain sen arvon rahallinen ilmaus) täytyy varmasti olla olemassa sellainen käsite kuin työn arvo. Todellisuudessa ei kuitenkaan ole olemassa mitään sellaista kuin työn arvo sanan tavallisessa merkityksessä. Olemme huomanneet, että tavarassa kiteytynyt välttämättömän työn määrä muodostaa tavaran arvon. Jos nyt käyttäisimme tätä arvon käsitettä, kuinka voisimme määritellä sanokaamme kymmentuntisen työpäivän arvon? Kuinka paljon työtä sisältyy tähän päivään? Kymmenen tuntia työtä. Jos sanoisimme, että kymmentuntisen työpäivän arvo on yhtä kuin kymmenen tunnin työ tai tähän työpäivään sisältyvä työmäärä, se olisi tautologiaa ja päälle päätteeksi mieletön väite. Luonnollisesti sitten kun olemme saaneet selville sanonnan »työn arvo» todellisen, mutta piilevän merkityksen, me voimme selittää arvokäsitteen tällaisen järjenvastaisen ja mahdottomalta tuntuvan soveltamisen samoin kuin voimme selittää taivaankappaleiden näennäiset tai pelkästään ilmiölliset liikunnat heti, kun olemme tiedostaneet niiden todelliset liikunnat.

Työläinen ei myy suoranaisesti työtänsä, vaan työvoimansa, jonka hän antaa väliaikaisesti kapitalistin käytettäväksi. Tämä pitää siinä määrin paikkansa, että lailla on säädetty — en tiedä, onko niin Englannin laeissa, mutta ainakin eräiden mannermaiden laeissa — pisin aika, joksi henkilö saa myydä työvoimansa. Jos hänen sallittaisiin myydä se rajattomaksi ajaksi, niin orjuus olisi heti palautettu. Sellainen myynti, jos se esimerkiksi käsittäisi koko hänen elinaikansa, tekisi hänet heti työnantajansa elinkautiseksi orjaksi.

Jo Thomas Hobbes, eräs Englannin vanhimpia taloustieteilijöitä ja omaperäisimpiä filosoieja, osui vaistomaisesti »Leviathanissaan» tähän tosiasiaan, joka kaikilta hänen seuraajiltaan on jäänyt huomaamatta. Hän sanoo:

»Ihmisen, kuten muidenkin esineiden, arvona on hänen hintansa, ts. se, mikä annetaan hänen voimansa käyttämisestä.»

Tältä perustalta lähtien me voimme määritellä työn arvon samoin kuin jokaisen muunkin tavaran arvon.

Mutta ennen kuin tämän teemme, meidän on asetettava kysymys, mistä johtuu se kummallinen ilmiö, että markkinoilla on toisaalta ryhmä ostajia, jotka omistavat maan, koneet, raaka-aineet ja elämäntarvikkeet, ts. esineet, jotka muokkaamatonta maata lukuun ottamatta ovat kaikki työn tuotteita, ja toisaalta ryhmä myyjiä, joilla ei ole mitään muuta myytävää kuin työvoimansa, työhön pystyvät kätensä ja aivonsa. Mistä johtuu, että toinen ryhmä jatkuvasti ostaa saadakseen voittoa ja rikastuakseen, samanaikaisesti kun toiset jatkuvasti myyvät ansaitakseen toimeentulonsa? Tämän asian tutkiminen merkitsisi että tutkitaan sitä, mitä taloustieteilijät sanovat alustavaksi eli alkuperäiseksi kasautumiseksi, mutta jota pitäisi sanoa alkuperäiseksi pakkoluovuttamiseksi. Havaitsisimme, että niin sanottu alkuperäinen kasautuminen ei merkitse mitään muuta kuin historiallista prosessisarjaa, minkä tuloksena on hävitetty työntekijän ja hänen työvälineidensä välinen alkuperäinen yhteys. Sellainen tutkimus ei kuitenkaan kuulu esillä olevan aiheeni piiriin. Työntekijän erottaminen työvälineistä kerran tapahduttuaan säilyy ja uusiintuu yhä lisääntyvässä määrässä, kunnes tuotantotavan uusi ja perusteellinen vallankumous sen jälleen poistaa ja palauttaa alkuperäisen yhteyden uudessa historiallisessa muodossa.

Mitä on siis työvoiman arvo?

Työvoiman, kuten jokaisen muunkin tavaran, arvon määrää sen tuottamiseen välttämätön työmäärä. Ihmisen työvoima on vain hänen elävässä henkilöllisyydessään. Ihminen käyttää tietyn määrän elämäntarvikkeita kasvaakseen ja pysyäkseen hengissä. Mutta ihminen, kuten konekin, kuluu ja hänet täytyy korvata toisella ihmisellä. Oman olemassaolonsa ylläpitoon välttämättömien elämäntarvikkeiden lisäksi työläinen tarvitsee niitä tietyn määrän kasvattaakseen lapsia, jotka korvaavat hänet työmarkkinoilla ja ikuistavat työläisten sukukunnan. Tämän lisäksi työläisen täytyy kuluttaa vielä tietty arvosumma kehittääkseen työvoimaansa ja hankkiakseen tietyn ammattitaidon. Tällä kertaa riittää, kun otamme huomioon vain keskinkertaisen työn, jolloin kasvatus- ja koulutuskustannukset ovat aivan häviävän pieniä suureita. Käytän kuitenkin hyväksi tilaisuutta huomauttaakseni, että samoin kuin erilaatuisen työvoiman tuotantokustannukset ovat erilaisia, niin myös eri tuotannonaloilla käytetyn työvoiman arvo on erilainen. Sen vuoksi yhtä suuren työpalkan vaatiminen perustuu erehdykseen ja on mieletön toivomus, joka ei koskaan tule täyttymään. Tuo vaatimus juontuu siitä väärästä ja pintapuolisesta radikalismista, joka hyväksyy edellytykset ja yrittää väistää johtopäätöksiä. Palkkatyöjärjestelmän perustalla työvoiman arvo määritellään samoin kuin minkä hyvänsä muunkin tavaran arvo, ja koska työvoiman eri lajeilla on eri arvo, ts. niiden tuottamiseen tarvitaan erilainen määrä työtä, niin työmarkkinoilla niillä täytyy olla erilainen hinta. Saman tai edes oikeudenmukaisen palkan vaatiminen palkkatyöjärjestelmän vallitessa on samaa kuin vapauden vaatiminen orjuuteen perustuvassa järjestelmässä. Se mitä te pidätte oikeana tai kohtuullisena, ei tule kysymykseen. Kysymyksessä on se, mikä olevassa tuotantojärjestelmässä on välttämätöntä ja väistämätöntä.

Sanotun perusteella on selvää, että työvoiman arvon määrää niiden elämäntarvikkeiden arvo, jotka tarvitaan työvoiman tuottamiseen, kehittämiseen, säilyttämiseen ja ikuistamiseen.