Karl Marx

Pääoma I

1867


Toinen osasto

RAHAN MUUTTUMINEN PÄÄOMAKSI

 


 

NELJÄS LUKU

RAHAN MUUTTUMINEN PÄÄOMAKSI

1. Pääoman yleinen kaava

Tavaran kiertokulku on pääoman lähtökohta. Tavaratuotanto ja kehittynyt tavaran kiertokulku, kauppa, ovat ne historialliset edellytykset, joiden nojassa pääoma syntyy. Maailmankauppa ja maailmanmarkkinat aloittavat 1500-luvulla pääoman uudemman kehityshistorian.

Jos jätämme huomiotta tavaran kiertokulun aineellisen sisällyksen, erilaisten käyttöarvojen vaihdon, ja pidämme silmällä vain niitä taloudellisia muotoja, joita tämä prosessi synnyttää, niin tapaamme sen viimeisenä tuotteena rahan. Tämä tavaran kiertokulun viimeinen tuote on pääoman ensimmäinen ilmenemismuoto.

Historiallisesti pääoma esiintyy maaomaisuutta vastaan kaikkialla ensinnä rahan muodossa, rahaomaisuutena, kauppiaan pääomana ja koronkiskojan pääomana.[1*] Ei kuitenkaan tarvitse luoda katsausta pääoman syntyhistoriaan voidakseen tuntea rahan sen ensimmäiseksi ilmenemismuodoksi. Sama historia uudistuu joka päivä silmiemme edessä. Yhä vieläkin jokainen uusi pääoma tulee ensi aluksi näyttämölle, ts. markkinoille, tavara-, työ- tai rahamarkkinoille, rahana, joka tiettyjen prosessien kautta on muuttuva pääomaksi.

Raha rahana ja raha pääomana eroavat aluksi toisistaan vain erilaisten kiertokulkumuotojensa kautta.

Tavaran kiertokulun välitön muoto on T — R — T, tavaran muuttuminen rahaksi ja rahan jälleenmuuttuminen tavaraksi, myyminen ostamista varten. Mutta tämän muodon ohessa tapaamme toisen, erityisesti siitä eroavan muodon, R — T — R, rahan muuttumisen tavaraksi ja tavaran jälleenmuuttumisen rahaksi, ostamisen myymistä varten. Raha, joka liikkuessaan käy viimeksi mainitun kiertokulun rataa, muuttuu pääomaksi, siitä tulee pääomaa, ja se on jo tarkoitukseltaan pääomaa.

Tarkastelkaammepa lähemmin kiertokulkua R — T — R. Se käy, kuten yksinkertainen tavaran kiertokulkukin, kahden vastakkaisen vaiheen kautta. Ensimmäisessä vaiheessa, R — T, ostossa, raha muuttuu tavaraksi. Toisessa vaiheessa, T — R, myynnissä, tavara muuttuu jälleen rahaksi. Mutta molemmat vaiheet yhdessä muodostavat kokonaisliikkeen, jossa raha vaihdetaan tavaraksi ja sama tavara jälleen rahaksi, tavara ostetaan myytäväksi, eli, jos jätetään lukuunottamatta oston ja myynnin muodolliset eroavuudet, rahalla ostetaan tavaraa ja tavaralla rahaa.[2*] Tulos, johon koko prosessi päättyy, on rahan vaihtaminen rahaan, R — R. Jos minä ostan 100 punnalla 2000 naulaa puuvillaa ja myyn jälleen nämä 2000 naulaa puuvillaa 110 punnasta, niin olen lopulta vaihtanut 100 puntaa 110 punnaksi, rahan rahaksi.

Nyt on kylläkin ilmeistä, että kiertokulkuprosessi R — T — R olisi joutava ja sisällyksetön, jos tämän kiertotien kautta tahdottaisiin tietty raha-arvo vaihtaa samaan raha-arvoon, siis esim. 100 puntaa 100 puntaan. Verrattomasti yksinkertaisempi ja varmempi olisi silloin aarteen kasaajan menettelytapa, hän kun säilyttää 100 puntaansa käsissään jättämättä niitä alttiiksi kiertokulussa uhkaaville vaaroille. Toisaalta, jos kauppias myy 100 punnalla ostamansa puuvillan 110 punnasta tai jos hänen täytyy panna se menemään 100 punnasta tai vaikkapa 50 punnasta, hänen rahansa on kuitenkin suorittanut omituisen ja omalaatuisen liikkeen, kokonaan toisenlaisen kuin yksinkertaisessa tavaran kiertokulussa, jolloin esim. talonpoika myy jyviä ja saamallaan rahalla ostaa itselleen vaatteita. Ensiksikin on siis selitettävä, mitä muodon eroavuuksia on kiertoliikkeiden R — T — R ja T — R — T välillä. Samalla käy ilmi myös näiden muodollisten eroavuuksien takana piilevä sisällön eroavuus.

Katsokaamme ensiksi, mikä molemmille muodoille on yhteistä.

Molemmissa kehäkierroissa ovat osina samat kaksi vastakkaista vaihetta: T — R, myyminen, ja R — T, ostaminen. Kummassakin näistä vaiheista ovat toisiaan vastassa samat kaksi esineellistä tekijää: tavara ja raha ja kaksi samoissa taloudellisissa luonnenaamioissa esiintyvää henkilöä, ostaja ja myyjä. Kumpikin kiertoliike on samojen vastakkaisten vaiheiden yhteys ja kummallakin kertaa on tämän yhteyden välittäjänä esiintynyt kolme sopimuksentekijää, joista yksi vain myy, toinen vain ostaa, mutta kolmas vuoroin ostaa ja myy.

Molemmat kiertoliikkeet T — R — T:n ja R — T — R:n erottaa toisistaan kuitenkin jo alusta alkaen se, että nuo samat vastakkaiset kiertokulun vaiheet ovat päinvastaisessa järjestyksessä. Yksinkertainen tavaran kiertokulku alkaa myynnillä ja päättyy ostoon, rahan kiertokulku pääomana alkaa ostolla ja päättyy myyntiin. Edellisessä on tavara, jälkimmäisessä raha liikkeen lähtö- ja päätöskohtana. Edellisessä muodossa välittää raha, jälkimmäisessä sitä vastoin tavara kokonaisliikettä.

Kiertokulussa T — R — T raha muutetaan lopulta tavaraksi, joka esiintyy käyttöarvona. Raha on siis lopullisesti annettu pois. Vastakkaisessa muodossa R — T — R sitä vastoin ostaja antaa rahaa, jotta hän taas myyjänä saisi rahaa. Tavaraa ostaessaan hän heittää rahaa kiertokulkuun vetääkseen sitä takaisin myymällä samaa tavaraa. Hän päästää rahan käsistään vain siinä salakavalassa tarkoituksessa, että hän jälleen pääsisi sen omistajaksi. Raha on siis tässä vain etumaksuna.[3*]

Muodossa T — R — T sama rahakappale vaihtaa kaksi kertaa paikkaa. Myyjä saa sen ostajalta ja maksaa sen pois toiselle myyjälle. Kokonaisprosessi, joka alkaa sillä, että tavarasta saadaan rahaa, päättyy siihen, että rahaa annetaan tavarasta. Päinvastoin on asianlaita muodossa R — T — R. Tässä ei vaihda kahdesti paikkaa sama rahakappale, vaan sama tavara. Ostaja saa sen myyjän kädestä ja luovuttaa sen toiselle ostajalle. Samoin kuin yksinkertaisessa tavaran kiertokulussa saman rahakappaleen kahdesti tapahtuva paikanvaihto aiheuttaa sen lopullisen siirtymisen omistajalta toiselle, samoin tässäkin saman tavaran kahdesti tapahtuva paikanvaihto aiheuttaa rahan palaamisen sen ensimmäiseen lähtökohtaan.

Rahan palaaminen lähtökohtaansa ei ole riippuvainen siitä, myydäänkö tavara kalliimpaan hintaan kuin se oli ostettu. Tämä seikka vaikuttaa ainoastaan palaavan rahasumman suuruuteen. Itse palaaminen tapahtuu sikäli kuin ostettu tavara jälleenmyydään, siis sikäli kuin kiertoliike R — T — R tulee täydellisesti suoritetuksi. Tässä on siis aistein havaittava erotus rahan kiertokulkujen välillä silloin kun raha liikkuu pääomana ja silloin kun se liikkuu pelkkänä rahana.

Kiertoliike T — R — T on täydelleen suoritettu, niin pian kuin tavaran myymisestä saadun rahan on jälleen vienyt toisen tavaran ostaminen. Jos kuitenkin sen jälkeen tapahtuu rahan palaaminen lähtökohtaansa, niin se käy päinsä vain koko liikkeen uudistamisen eli toistumisen kautta. Jos minä myyn nelikon jyviä 3 punnasta ja näillä 3 punnalla ostan vaatteita, olen lopullisesti menettänyt nämä 3 puntaa. Minulla ei enää ole niiden kanssa mitään tekemistä. Ne ovat vaatekauppiaan omat. Jos minä myyn toisen nelikon jyviä, niin raha palaa minulle takaisin, mutta ei ensimmäisen kauppatoimeni seurauksena, vaan ainoastaan sen uudistamisen johdosta. Raha loittonee minusta taas heti kun minä suoritan tämän toisen kauppatoimen loppuun saakka ja ostan uudestaan. Kiertokulussa T — R — T ei siis rahan luovuttamisella ole mitään tekemistä sen takaisinsaannin kanssa. Sitä vastoin kiertokulussa R — T — R rahan luovuttamisen luonne jo edellyttää sen takaisinsaantia. Ilman tätä takaisinsaantia liiketoimi on epäonnistunut tai prosessi keskeytynyt ja on vielä keskeneräinen, koska sen toinen vaihe, ostoa täydentävä ja sen päättävä myynti puuttuu.

Kiertoliikkeessä T — R — T alkukohtana on tavara ja päätekohtana toinen tavara, joka joutuu kiertokulusta pois kulutettavaksi. Kulutus, tarpeiden tyydyttäminen, sanalla sanoen käyttöarvo, on siis kiertoliikkeen lopputarkoituksena. Sitä vastoin kiertoliikkeen R — T — R äärikohtana on raha, ja liike päättyy lopuksi samaan äärikohtaan. Sen liikkeellepanevana vaikuttimena ja määräävänä tarkoitusperänä on siis itse vaihtoarvo.

Yksinkertaisessa tavaran kiertokulussa molemmilla äärikohdilla on sama taloudellinen muoto. Ne molemmat ovat tavaraa. Ne ovat myös arvomäärältään yhtä suuria. Mutta ne ovat laadultaan erilaisia käyttöarvoja, esim. jyviä ja vaatteita. Tuotteiden vaihto, sellaisten aineiden vaihtaminen, joissa esiintyy yhteiskunnallinen työ, on tässä liikkeen sisältönä. Toisin on kiertokulussa R — T — R. Ensi silmäykseltä se näyttää sisällyksettömältä, koska se on tautologista. Molemmilla äärikohdilla on sama taloudellinen muoto. Ne molemmat ovat rahaa, siis ei laadullisesti eroavia käyttöarvoja, sillä raha on juuri se tavaroiden muuttunut asu, jossa niiden käyttöarvojen erikoisuus on hävinnyt. Kun ensiksi vaihdetaan 100 puntaa puuvillaan ja sitten sama puuvilla 100 puntaan, siis kiertoteitse raha rahaan, sama samaan, niin se näyttää sekä tarkoituksettomalta että typerältä toimitukselta.[4*] Rahasumma voi erota toisesta yleensä vain suuruudeltaan. Prosessin R — T — R sisältö ei siis riipu sen äärikohtien laadullisesta eroavuudesta, sillä ne molemmat ovat rahaa, vaan ainoastaan niiden määrällisestä erilaisuudesta. Lopussa kiertokulusta saadaan enemmän rahaa kuin siihen alussa heitettiin. 100 punnalla ostettu puuvilla myydään esim. 100 + 10 punnasta eli 110 punnasta. Tämän prosessin täydellinen muoto on siis R — T — R', jossa R' = R + ΔR, ts. yhtä kuin ennakolta liikkeeseen pantu rahasumma ynnä lisäkasvu. Tätä lisäkasvua eli lisäystä yli alkuperäisen arvon minä nimitän lisäarvoksi (Mehrwert, surplus value). Alkujaan liikkeeseen pantu arvo ei siis ainoastaan säily kiertokulussa, vaan muuttaa siinä myös arvomääränsä, saa lisäarvoa eli lisää arvoaan. Ja juuri tämä liike tekee sen pääomaksi.

Tosin on mahdollista, että kiertokulussa T — R — T molemmat äärikohdat T ja T, esim. jyvät ja vaatteet, ovat määrällisesti erilaisia arvosuureita. Talonpoika voi myydä jyvänsä niiden arvoa kalliimpaan hintaan tai ostaa vaatteet niiden arvoa halvemmalla. Hän voi myös joutua vaatekauppiaan petkutettavaksi. Mutta sellainen arvonerotus on tässä kiertokulun muodossa aivan satunnainen piirre. Tämä muoto ei menetä lainkaan merkitystään eikä sisältöään, niin kuin prosessi R — T — R, kun sen molemmat äärikohdat, jyvät ja vaatteet esimerkiksi, ovat toistensa vastikkeita. Pikemminkin niiden yhdenarvoisuus on tässä kiertoliikkeen säännöllisen kulun edellytyksenä.

Myynnin toistumisella eli uudistumisella ostamista varten, samoin kuin tällä prosessilla sinänsä, on määränä ja päämaalina sen ulkopuolella oleva lopullinen tarkoitusperä, kulutus, tiettyjen tarpeiden tyydyttäminen. Ostamisella myymistä varten on sitä vastoin sama alku ja loppu, raha, vaihtoarvo, ja jo sen kautta tämä liike on päättymätön. Tosin R:stä on tullut R + ΔR, 100 punnasta 100 + 10 puntaa. Mutta vain laadullisesti 110 puntaa on yhtä kuin 100 puntaa, nimittäin rahaa. Ja määrällisesti 110 puntaa on rajoitettu arvosumma samoin kuin 100 puntaa. Jos nuo 110 puntaakin kulutettaisiin rahana, niin ne joutuisivat pois tehtävästään. Ne lakkaisivat olemasta pääomaa. Kiertokulusta pois joutuneina ne kivettyvät aarteeksi eivätkä ne lisäänny pennilläkään, vaikka makaisivat siinä tuomiopäivään saakka. Jos siis kerran on kysymys arvon lisäämisestä, niin sama lisäämisen tarve on ominaista 110 punnalle kuin 100 punnalle, sillä molemmat ovat vaihtoarvon rajoitettuja ilmaisuja ja molemmilla siis on sama tehtävä, tulla itseään paisuttamalla lähelle rikkautta. Tosin alkuperäinen arvo 100 puntaa eroaa hetkeksi kiertokulussa siihen kasvaneesta lisäarvosta, 10 punnasta, mutta tämä ero häviää kohta jälleen. Prosessin loppuna ei ole se, että toisella puolella on alkuperäinen arvo 100 puntaa ja toisella lisäarvo 10 puntaa. Se mikä saadaan, on yksi 110 punnan arvo, joka on yhtä sopivassa muodossa arvonlisäysprosessin alkamiseksi kuin alkuperäiset 100 puntaa. Liikkeen lopussa raha saadaan takaisin valmiina alkamaan uuden liikkeen.[5*] Loppu kussakin yksityisessä kiertoliikkeessä, jossa osto toimitetaan myyntiä varten, on siis jo sinänsä uuden kiertoliikkeen alku. Yksinkertainen tavaran kiertokulku — myynti ostoa varten — on keino saavuttaa kiertokulun ulkopuolella oleva päämäärä, käyttöarvojen hankkiminen, tarpeiden tyydyttäminen. Rahan kiertokulku pääomana on sitä vastoin itsetarkoitus, sillä arvon lisääntyminen tapahtuu ainoastaan tämän alati uudistetun liikkeen piirissä. Pääoman liike on siis rajaton.[6*]

Tämän liikkeen itsetietoisena ylläpitäjänä rahanomistaja tulee kapitalistiksi. Hänen persoonansa eli paremminkin hänen taskunsa on rahan lähtö- ja päätekohtana. Tämän kiertokulun objektiivinen sisältö — arvon paisuttaminen — on hänen subjektiivinen tarkoituksensa, ja vain sikäli kuin hänen toimiensa yksinomaisena kannustimena on abstraktisen rikkauden lisääntyvä omaksuminen hän toimii kapitalistina eli henkilöityneenä, tahdolla ja tiedolla varustettuna pääomana. Sen vuoksi käyttöarvoa ei ole koskaan katsottava kapitalistin välittömäksi tarkoitusperäksi.[7*] Hänen tarkoitusperänään ei ole myöskään yksinäinen voitto, vaan voittamisen lakkaamaton liike.[8*] Tämä absoluuttinen rikastumisvietti, tämä intohimoinen arvon takaa-ajaminen[9*] on kapitalistille ja aarteen kasaajalle yhteistä, mutta kun aarteen kasaaja on vain järjetön kapitalisti, niin kapitalisti on järkevä aarteen kasaaja. Kun aarteen kasaaja pyrkii alati lisäämään arvoa koettamalla pelastaa[10*] rahaa kiertokulkuun joutumasta, niin häntä viisaampi kapitalisti saavuttaa tämän tarkoitusperän heittämällä rahan yhä uudestaan kiertokulkuun.[10a*]

Ne itsenäiset muodot, rahamuodot, jotka tavaroiden arvo saa yksinkertaisessa kiertokulussa, vain välittävät tavaranvaihdon ja häviävät liikkeen lopputuloksessa. Kiertokulussa R — T — R sitä vastoin kumpikin, tavara ja raha, toimivat vain arvon itsensä erilaisina olomuotoina, raha sen yleisenä, tavara sen erikoisena, niin sanoaksemme valepuvussa olevana olomuotona.[11*] Arvo muuttuu alituisesti muodosta toiseen häviämättä tähän liikkeeseen ja muuttuu siten automaattisesti toimivaksi subjektiksi. Jos katse kiinnitetään niihin erikoisiin ilmenemismuotoihin, joita itseänsä lisäävä arvo elämänsä kiertoliikkeessä vuoroin saa, niin saadaan määritelmät: pääoma on rahaa, pääoma on tavaraa.[12*] Mutta todellisuudessa arvo tulee tässä subjektiksi prosessiin, jossa se — muuttuen jatkuvasti rahamuodosta tavaramuodoksi ja päinvastoin — itse muuttaa suuruuttaan, tunkee itsensä lisäarvona esiin omasta alkuperäisestä arvostaan, lisää itse itseään. Sillä liike, jossa se hankkii lisäarvon, on sen oma liike, sen arvonlisäys, siis sen oman arvon itselisäystä. Se on saanut salaisen ominaisuuden lisätä arvoaan, koska se on arvo. Se synnyttää eläviä sikiöitä tai ainakin munii kultaisia munia.

Sellaisen prosessin vallitsevana subjektina, jossa arvo milloin pukeutuu rahamuotoon ja tavaramuotoon, milloin taas riisuu ne päältään, mutta säilyttää tässä vaihtelussa itsensä ja laajentuu, arvo tarvitsee ennen kaikkea itsenäisen muodon, jonka kautta sen samaisuus itsensä kanssa tulee todetuksi. Ja tämä muoto sillä on vain rahassa. Raha on siis jokaisen arvonlisäysprosessin lähtö- ja päätekohta. Se oli 100 puntaa, se on nyt 110 puntaa jne. Mutta rahakin on tässä ainoastaan yhtenä arvonmuotona. Niitä on näet kaksi. Ellei raha ota tavaramuotoa, se ei tule pääomaksi. Raha ei siis tässä esiinny tavaran vastustajana niin kuin aarteen muodostuksessa. Kapitalisti tietää, että kaikki tavarat, niin mitättömiltä kuin ne näyttänevätkin ja niin pahalta kuin ne kenties haisevatkin, ovat uskossa ja totuudessa rahaa, sisällisesti ympärileikattuja juutalaisia ja sen lisäksi ihmeitätekeviä keinoja tehdä rahasta enemmän rahaa.

Kun tavaroiden arvo saa yksinkertaisessa kiertokulussa käyttöarvoaan vastaan korkeintaan rahan itsenäisen muodon, niin tässä se esiintyy äkkiä etenevänä, itseään liikkeellepanevana substanssina, jonka pelkkiä muotoja tavara ja raha kumpikin ovat. Ja vieläkin enemmän. Sen sijaan, että se esittäisi tavaroiden suhteita, se asettuu tässä niin sanoaksemme yksityissuhteeseen omaan itseensä. Alkuperäisenä arvona se eroaa itsestään lisäarvona samoin kuin isäjumala eroaa itsestään poikajumalana, vaikka molemmat ovat yhdenikäisiä ja todellisuudessa ovat vain yksi persoona, sillä ainoastaan 10 punnan lisäarvo tekee alkuperäiset 100 puntaa pääomaksi, ja niin pian kuin ne ovat tulleet täksi, niin pian kuin poika ja pojan kautta isä on syntynyt, katoaa jälleen niiden eroavuus ja ne molemmat ovat yhtä: 110 puntaa.

Arvosta tulee siis itseliikkuva arvo, itseliikkuva raha ja sellaisena pääoma. Se tulee kiertokulusta, menee siihen jälleen, säilyy ja monistuu siinä, palaa siitä suurenneena ja alkaa saman kiertoliikkeen aina vain uudestaan.[13*] R — R', rahaa siittävää rahaa — money which begets money — kuuluu pääoman määritelmä sen ensimmäisten tulkkien, merkantilistien suussa.

Ostaminen tarkoituksella myydä, eli täydellisemmin, ostaminen tarkoituksella myydä kalliimmasta, R — T — R', näyttää tosin vain pääoman erään laadun, kauppiaan pääoman erikoiselta muodolta. Mutta teollisuuspääomakin on rahaa, joka muuttuu tavaraksi ja tavaran myymisen avulla muuttuu jälleen suuremmaksi rahamääräksi. Ne toimitukset, joita suoritetaan kiertokulun ulkopuolella oston ja myynnin välimailla, eivät muuta ensinkään tätä liikkeen muotoa. Vihdoin korkoa kantavassa pääomassa kiertokulku R — T — R' esiintyy lyhennettynä, sen tuloksessa ilman välitystä, niin sanoaksemme suppeassa tyylissä, muodossa R — R', rahassa, joka on yhtä kuin enemmän rahaa, arvossa, joka on suurempi omaa itseään.

Todellisuudessa R — T — R' on siis pääoman yleinen kaava, sellaisena kuin pääoma kiertokulussa välittömästi esiintyy.

 

2. Yleisen kaavan ristiriitaisuudet

Se kiertokulun muoto, jossa raha tulee ikään kuin kotelostaan vapautuen pääomaksi, on ristiriidassa kaikkien tähänastisten tavaran, arvon, rahan ja itse kiertokulun luonnetta koskevien lakien kanssa. Sen erottaa yksinkertaisesta tavaran kiertokulusta se, että siinä samat kaksi vastakkaista prosessia, myynti ja osto, ovat päinvastaisessa järjestyksessä. Mutta kuinka tämä puhtaasti muodollinen erotus voi loihtia toiseksi tämän prosessin luonteen?

Enemmänkin. Tämä käänteisyys koskee vain yhtä kolmesta liikeystävästä, jotka ovat kauppatoimissa keskenään. Kapitalistina minä ostan tavaraa A:lta ja myyn sen jälleen B:lle, kun taas yksinkertaisena tavaranomistajana myyn tavaraa B:lle ja sitten ostan tavaraa A:lta. Liikeystäville A ja B ei tätä erotusta ole olemassa. He esiintyvät vain joko tavaran ostajana tai myyjänä. Itse minä esiinnyn heihin nähden joka kerta yksinkertaisena rahanomistajana tai tavaranomistajana, ostajana tai myyjänä, ja molemmissa tapauksissa kohtaan toisen henkilön vain ostajana ja toisen vain myyjänä, toisen ainoastaan rahana, toisen ainoastaan tavarana, en kumpaakaan heistä pääomana eli kapitalistina tai jonkin muun sellaisen edustajana, mikä olisi enemmän kuin raha tai tavara tai mikä voisi vaikuttaa muulla tavoin kuin rahana tai tavarana. Minuun nähden ostaminen A:lta ja myyminen B:lle muodostavat yhden jakson. Mutta yhteyttä näillä molemmilla toimenpiteillä on vain minuun nähden. A ei välitä minun kauppatoimestani B:n kanssa eikä B minun kauppatoimestani A:n kanssa. Jos tahtoisin tehdä heille selkoa siitä erityisestä ansiosta, jonka saan kääntämällä vuorojärjestyksen, niin he todistaisivat minulle, että minä itse erehdyn vuorojärjestyksen suhteen ja että kokonaistoimitus ei alkanut ostosta ja päättynyt myyntiin, vaan päinvastoin alkoi myynnistä ja päättyi ostoon. Ja oikeastaan ensimmäinen toimenpiteeni, osto, olikin A:n kannalta katsottuna myynti, ja toinen toimenpiteeni, myynti, oli B:n kannalta katsottuna osto. Tyytymättä tähän A ja B tulisivat selittämään, että koko vuorojärjestys on tarpeeton ja pelkkää konstailua. A myy tavaran suoraan B:lle ja B ostaa sen suoraan A:lta. Siten koko toimitus kutistuu tavallisen tavaran kiertokulun yksipuoliseksi toiminnoksi, A:n kannalta katsottuna myynniksi ja B:n kannalta katsottuna ostoksi. Vuorojärjestystä kääntämällä emme siis ole päässeet yksinkertaisen tavaran kiertokulun piiristä ja meidän täytyy sen vuoksi tarkastaa, salliiko se luonteensa mukaisesti siihen sisältyvien arvojen lisääntymistä ja siis lisäarvon syntymistä.

Ottakaamme kiertokulkuprosessi siinä muodossa, jossa se esiintyy pelkkänä tavaranvaihtona. Näin on laita aina, kun molemmat tavaranomistajat ostavat tavaraa toisiltaan ja heidän molemminpuolisten rahasaamistensa bilanssi tasautuu maksupäivänä. Raha on tässä laskurahana, osoittamassa tavaroiden arvoja niiden hintojen kautta, mutta ei itse joudu esineellisenä tavaroita vastaan. Mikäli kysymys on käyttöarvosta, on selvää, että molemmat vaihtajat voivat voittaa. Molemmat luovuttavat tavaroita, jotka käyttöarvoina ovat heille hyödyttömiä, ja saavat tavaroita, joita he tarvitsevat käyttöesineiksi. Eikä tämä hyöty kenties ole ainoa. A, joka myy viiniä ja ostaa viljaa, tuottaa ehkä enemmän viiniä kuin viljanviljelijä B voisi samassa työajassa tuottaa, ja viljanviljelijä B enemmän viljaa kuin viininviljelijä A voisi tuottaa samassa työajassa. A saa siis samasta vaihtoarvosta enemmän viljaa ja B enemmän viiniä kuin jos kummankin heistä, ilman vaihtoa, täytyisi tuottaa itselleen viiniä ja viljaa. Käyttöarvoon nähden voidaan siis sanoa, että »vaihto on toimitus, jossa kumpikin puoli voittaa».[14*] Toisin on vaihtoarvon laita.

»Mies, jolla on paljon viiniä eikä ensinkään viljaa, on tekemisissä miehen kanssa, jolla on paljon viljaa, mutta ei ensinkään viiniä, ja he vaihtavat keskenään vehnää 50:n arvosta 50:n arvoiseen viiniin. Tämä vaihto ei tiedä vaihtoarvon lisäystä kummallekaan; sillä jo ennen vaihtoa kummallakin heistä oli arvo, yhtäläinen kuin se, jonka kumpikin on saava tämän toimituksen kautta.»[15*]

Asia ei muutu, jos raha kiertokulkuvälineenä tulee tavaroiden väliin ja osto- ja myyntitoimitus jakautuvat eri toimituksiksi.[16*] Tavaroiden arvo esiintyy niiden hinnoissa ennen kuin ne joutuvat kiertokulkuun, se on siis kiertokulun edellytys eikä tulos.[17*]

Abstraktisesti katsoen, ts. jättäen huomioon ottamatta olosuhteet, jotka eivät johdu yksinkertaisen tavaran kiertokulun sisäisistä laeista, tässä prosessissa ei tapahdu — lukuun ottamatta käyttöarvon korvaamista toisella — mitään muuta kuin metamorfoosi, tavaran pelkkä muodonvaihdos. Sama arvo, ts. sama määrä esineellistynyttä yhteiskunnallista työtä, pysyy saman tavaranomistajan käsissä ensiksi hänen tavaransa hahmossa, sitten rahan, joksi se muuttuu, viimein tavaran hahmossa, joksi tämä raha jälleen muuttuu. Tämä muodonvaihdos ei sisällä mitään arvon suuruuden muuttumista. Se muutos taas, jonka alaisena itse tavaranarvo on tässä prosessissa, rajoittuu sen rahamuodon muutokseen. Tänä rahamuotona on ensiksi myytäväksi tarjotun tavaran hinta, sitten rahasumma, joka kuitenkin oli jo hinnassa ilmaistu, ja vihdoin vastikkeena olleen tavaran hinta. Tähän muodonmuutokseen sisältyy itsessään yhtä vähän arvon suuruuden muuttumista kuin jos viiden punnan seteli vaihdetaan neljäksi sovereigniksi, yhdeksi puolisovereigniksi ja kymmeneksi šillingiksi. Mikäli siis tavaran kiertokulku edellyttää ainoastaan sen arvon muodonvaihdosta, se edellyttää vastikkeiden vaihtoa, jos ilmiö tapahtuu ilman häiriöitä. Vulgaaritaloustiedekin, niin vähän käsitystä kuin sillä onkin siitä, mitä arvo on, olettaa sen tähden joka kerta kun se omalla tavallaan tahtoo tarkastella ilmiöitä sellaisenaan, että kysyntä ja tarjonta vastaavat toisiaan, ts. että niiden vaikutus ylipäänsä lakkaa. Jos siis molemmat vaihtajat voivatkin voittaa käyttöarvossa, niin kumpikaan heistä ei voi voittaa vaihtoarvossa. Tässä voi sanoa: »Missä on yhtäläisyyttä, siellä ei ole voittoa.»[18*] Tavaroita voidaan tosin myydä hintoihin, jotka poikkeavat niiden arvosta, mutta tämä poikkeaminen on silloin tavaran vaihdon lain loukkausta.[19*] Puhtaassa muodossaan se on vastikkeiden vaihtoa eikä siis ole arvosta rikastumisen keino.[20*]

Yrityksissä esittää tavaran kiertokulku lisäarvon lähteeksi väijyy siis useimmiten quid pro quo, käyttöarvon ja vaihtoarvon toisiinsa sekoittaminen. Niinpä esim. Condillac sanoo:

»On väärin sanoa, että tavaranvaihdossa vaihdetaan sama arvo samaan arvoon. Päinvastoin. Kumpikin asianosainen antaa aina pienemmän suuremmasta arvosta... Jos todellisuudessa vaihdettaisiin aina yhtäläisiä arvoja, niin ei yksikään asianosainen voisi saada voittoa. Mutta kuitenkin molemmat voittavat tai ainakin heidän pitäisi voittaa. Miksi? Olioiden arvon muodostaa vain niiden suhde meidän tarpeisiimme. Mikä toiselle on enemmän, on toiselle vähemmän, ja päinvastoin... Eihän voida edellyttää, että me tarjoamme myytäväksi kulutukseemme välttämättömiä esineitä... Me pyrimme antamaan pois meille hyödyttömän tavaran saadaksemme meille välttämättömän; me tahdomme antaa vähemmän enemmästä... Oli luonnollista päätellä, että vaihdossa annetaan samasta arvosta sama arvo, kun kerran kukin vaihdetuista esineistä oli yhtä kuin arvoltaan sama määrä rahaa... Mutta tässä täytyy ottaa huomioon toinenkin näkökohta; herää kysymys, emmekö me molemmat vaihda ylijäämää johonkin meille kullekin välttämättömään.»[21*]

Tästä näkyy, että Condillac ei ainoastaan sekoita käyttö- ja vaihtoarvoa toisiinsa, vaan todellakin asettaa lapsellisen naiivisti kehittyneen tavaratuotannon yhteiskunnan tilalle järjestelmän, jossa tuottaja itse tuottaa elintarvikkeensa ja panee kiertokulkuun vain oman tarpeensa ylijäämän, liikamäärän.[22*] Siitä huolimatta nykyaikaiset taloustieteilijät uudistavat usein Condillacin todistelun, etenkin kun on esitettävä tavaranvaihdon kehittynyt asu, kauppa, lisäarvon tuottajaksi.

»Kauppa», esim. sanotaan, »liittää tuotteisiin arvoa, sillä samoilla tuotteilla on enemmän arvoa kuluttajan käsissä kuin tuottajan käsissä, ja kauppaa on siis pidettävä sananmukaisesti (strictly) tuotantotoimena.»[23*]

Mutta tavaroita ei makseta kaksinkertaisesti, toisella kertaa niiden käyttöarvoa ja toisella niiden arvoa. Ja jos tavaran käyttöarvo on ostajalle hyödyllisempi kuin myyjälle, on sen rahamuoto hyödyllisempi myyjälle kuin ostajalle. Myisikö hän muutoin sitä? Voisimme siis yhtä hyvin sanoa, että ostaja suorittaa sananmukaisesti (strictly) »tuotantotoimen» esim. muuttaessaan kauppiaan sukat rahaksi.

Jos vaihdetaan vaihtoarvoltaan yhtäläisiä tavaroita tai tavaroita ja rahaa, siis vastikkeita, niin on ilmeistä, ettei kukaan saa kiertokulusta enempää arvoa kuin hän siihen panee. Silloin ei tapahdu mitään lisäarvon muodostumista. Puhtaassa muodossaan tavaroiden kiertokulku edellyttääkin vastikkeiden vaihtoa. Kuitenkaan asiat eivät todellisuudessa esiinny puhtaassa muodossaan. Olettakaamme siis, että vaihdetaan ei-vastikkeita.

Joka tapauksessa tavaramarkkinoilla on vain tavaranomistaja tavaranomistajaa vastassa, ja valta, jota nämä henkilöt käyttävät toisiinsa nähden, on ainoastaan heidän tavaroidensa valtaa. Tavaroiden aineellinen erilaisuus on vaihdon aineellinen motiivi ja tekee tavaranomistajat toisistaan riippuvaisiksi, koska kenelläkään heistä ei ole käsissään oman tarpeensa esinettä ja jokaisella heistä on käsissään toisen tarpeen esine. Paitsi tätä heidän tavaroidensa käyttöarvojen aineellista erilaisuutta näissä tavaroissa on vielä olemassa vain yksi eroavuus: ero niiden luontaismuodon ja muuttuneen muodon välillä, tavaran ja rahan välillä. Ja tältä kannalta tavaranomistajat eroavat toisistaan vain myyjinä, tavaranomistajina sekä ostajina, rahan omistajina.

Olettakaamme nyt, että myyjä olisi saanut jonkin käsittämättömän erikoisoikeuden myydä tavaraa yli sen arvon, 110:stä, kun sen arvo on 100, siis 10 %:n nimellisellä hinnankorotuksella. Myyjä saa siis lisäarvon 10. Mutta sitten kun hän on ollut myyjänä, hänestä tulee ostaja. Kolmas tavaranomistaja kohtaa nyt myyjänä hänet ja käyttää puolestaan etuoikeutta myydä tavaraa 10 % kalliimmalla. Myyjänä on miehemme voittanut 10 menettääkseen ostajana 10.[24*] Koko juttu loppuu todellisuudessa siihen, että kaikki tavaranomistajat myyvät toisilleen tavaroitaan 10 % yli niiden arvon, joka on aivan samaa kuin jos he myisivät tavarat niiden oikeasta arvosta. Sellainen yleinen tavaroiden nimellinen hinnankohoaminen synnyttää samat seuraukset kuin jos tavaroiden arvot määrättäisiin esim. hopeassa kullan asemesta. Tavaroiden rahanimet, ts. hinnat kohoaisivat, mutta niiden arvosuhteet jäisivät ennalleen.

Olettakaamme päinvastoin, että ostajalle olisi jollain selittämättömällä tavalla suotu etuoikeus ostaa tavaroita alle niiden arvon. Tässä ei ole edes tarpeen muistuttaa, että ostajasta tulee taas myyjä. Hän oli myyjä ennen kuin hänestä tuli ostaja. Hän on jo myyjänä menettänyt 10 %, ennen kuin hän ostajana voittaa 10 %.[25*] Kaikki jää taas ennalleen.

Lisäarvon muodostumista ja siis rahan muuttumista pääomaksi ei niin ollen voida selittää sillä, että myyjät myyvät tavarat niiden arvoa kalliimmasta, eikä myöskään sillä, että ostajat ostavat ne alle niiden arvon.[26*]

Tehtävä ei suinkaan tule yksinkertaisemmaksi sen kautta, että siihen salaa tungetaan vieraita suhteita, siis esim. sanotaan eversti Torrensin tavoin:

»Todellinen kysyntä on kuluttajien kykyä ja taipumusta (!) antaa joko välittömässä tai välillisessä vaihdossa tavaroista jokin suurempi määrä pääoman kaikkia ainesosia kuin tavaroiden tuottaminen maksaa.»[27*]

Kiertokulussa tuottajat ja kuluttajat ovat toisiinsa nähden vain myyjiä ja ostajia. Väite, että lisäarvo tulee tuottajille siitä, että kuluttajat maksavat tavaroista yli niiden arvon, on samaa kuin antaa verhottu muoto yksinkertaiselle lauseelle: tavaranomistajalla on myyjänä etuoikeus myydä liian kalliista. Myyjä on itse tuottanut tavaran tai hän edustaa sen tuottajaa, mutta yhtä hyvin on ostajakin itse tuottanut hänen rahassaan ilmaistun tavaran tai edustaa sen tuottajaa. Tuottajaa vastassa on siis tuottaja. Heidät erottaa se, että toinen ostaa ja toinen myy. Meitä ei vie askeltakaan pitemmälle se, että tavaranomistaja tuottajan nimisenä myy tavaran yli sen arvon ja kuluttajan nimisenä maksaa siitä liian paljon.[28*]

Sen harhakäsityksen johdonmukaiset edustajat, että lisäarvo johtuu nimellisestä hinnankohoamisesta eli myyjän etuoikeudesta myydä tavaraa liian kalliista, edellyttävät siis ihmisluokkaa, joka ainoastaan ostaa, mutta ei myy, ja siis myös vain kuluttaa tuottamatta mitään. Sellaisen luokan olemassaolo ei meidän tähän asti saavuttamaltamme yksinkertaisen kiertokulun kannalta ole vielä selitettävissä. Mutta olettakaamme nyt jo, että se on olemassa. Rahan, jolla sellainen luokka alituisesti ostaa, täytyy virrata sille alati ilman vaihtoa, ilmaiseksi, joidenkin oikeus- ja valtasuhteiden nojalla, itse tavaranomistajilta. Myydä tälle luokalle tavaroita niiden arvoa kalliimmasta on samaa kuin keinotella osaksi takaisin sille ilmaiseksi annettua rahaa.[29*] Niinpä esim. Vähän-Aasian kaupungit maksoivat vuotuista rahaveroa muinaiselle Roomalle. Tällä rahalla Rooma osti niiltä tavaroita ja osti niitä liian kalliista hinnasta. Vähäaasialaiset petkuttivat roomalaisia houkutellen kaupan avulla valloittajilta takaisin osan veroa. Mutta kuitenkin juuri vähäaasialaiset todellisuudessa tulivat petkutetuiksi. Heidän tavaransa maksettiin heille yhä edelleenkin heidän omalla rahallaan. Tämä ei ole mikään rikastumisen eli lisäarvon muodostumisen tapa.

Pysytelkäämme siis tavaranvaihdon rajoissa, joissa myyjä on samalla ostaja ja ostaja myyjä. Kohtaamamme vaikeus johtunee ehkä siitä, että olemme käsittäneet henkilöt vain henkilöllistetyiksi kategorioiksi emmekä yksilöiksi.

Olettakaamme tavaranomistaja A:n olevan niin kekseliään, että hän vetää tovereitaan B:tä ja C:tä nenästä näiden saamatta parhaalla tahdollaankaan sitä kostetuksi. A myy B:lle viiniä 40 punnan arvosta saaden vaihdossa viljaa 50 punnan arvosta. A on muuttanut 40 puntaansa 50 punnaksi, on tehnyt enemmän rahaa vähemmästä rahasta ja muuttanut tavaransa pääomaksi. Katsokaammepa asiaa lähemmin. Ennen vaihtoa meillä oli 40 punnan arvosta viiniä A:lla ja 50 punnan arvosta viljaa B:llä, siis 90 punnan kokonaisarvo. Vaihdon jälkeen meillä on sama 90 punnan kokonaisarvo. Kiertävä arvo ei tullut atomiakaan suuremmaksi, mutta sen jakautuminen A:lle ja B:lle on muuttunut. Toisella puolella lisäarvona esiintyy se, mikä toisella on aliarvona, toisella puolella lisäyksenä on se, mikä toisella on vähennyksenä. Sama muutos olisi tapahtunut, jos A ilman vaihdon verhoa olisi suorastaan varastanut B:ltä 10 puntaa. On ilmeistä, ettei kiertävien arvojen summaa voi lisätä mikään muutos niiden jakautumisessa, yhtä vähän kuin juutalainen lisää jalojen metallien määrää jossakin maassa sillä, että hän myy kuningatar Annan aikaisen farthingin 1 guineasta. Jonkin maan kapitalistiluokka kokonaisuudessaan ei voi hyötyä omalla kustannuksellaan.[30*]

Käännyttäköön siis minne päin tahansa, tulos pysyy samana. Vastikkeita vaihdettaessa ei synny mitään lisäarvoa eikä myöskään ei-vastikkeita vaihdettaessa synny lisäarvoa.[31*] Kiertokulku eli tavaranvaihto ei luo mitään arvoa.[32*]

On siis ymmärrettävissä, miksi suorittamassamme pääoman perusmuodon erittelyssä, siis sen muodon erittelyssä, jossa pääoma määrää uudenaikaisen yhteiskunnan taloudellisen rakenteen, jäävät aluksi kokonaan huomioon ottamatta pääoman kansanomaiset ja niin sanoaksemme vedenpaisumuksen edelliset muodot: kauppapääoma ja koronkiskontapääoma.

Varsinaisessa kauppapääomassa muoto R — T — R', ostaminen kalliimmalla myymistä varten, ilmenee puhtaimpana. Toisaalta sen koko liike tapahtuu kiertokulun piirissä. Mutta kun rahan muuttumista pääomaksi, lisäarvon syntymistä, on mahdoton selittää itse kiertokulun kautta tapahtuneeksi, niin kauppapääoma näyttää mahdottomalta, koska vaihdetaan vastikkeita,[33*] ja siis vain siitä johtuneelta, että ostavien ja myyvien tavarantuottajien välille loiseläimen tavoin tunkeutunut kauppias pettää heitä kaksipuolisesti. Tässä mielessä Franklin sanoo: »Sota on ryöstöä, kauppa on petosta.»[34*] Jos kauppapääoman arvon lisääntymistä ei tahdota selittää pelkästä tavarantuottajien petkuttamisesta johtuneeksi, niin siihen kuuluu pitkä sarja väliniveliä, jotka meillä tässä, missä tavaroiden kiertokulku ja sen yksinkertaiset tapaukset ovat ainoana edellytyksenämme, vielä kokonaan puuttuvat.

Se mitä on sanottu kauppapääomasta, koskee vielä enemmän koronkiskontapääomaa. Kauppapääomassa välittävät äärikohtia, rahaa, joka on heitetty markkinoille, ja lisääntynyttä rahaa, joka otetaan markkinoilta, ainakin osto ja myynti, kiertokulun liike. Koronkiskontapääomassa on muoto R — T — R' lyhennetty välittömiksi äärikohdiksi R — R', rahaksi, joka vaihdetaan enempään rahaan, rahan luonteen vastaiseksi ja siis tavaranvaihdon kannalta katsoen selittämättömäksi muodoksi. Sen tähden Aristoteles sanookin:

»Kun krematistiikka on kaksinainen, niin että toinen kuuluu kauppaan, toinen talousoppiin, viimeksi mainittu on välttämätön ja kiitettävä, edellinen kiertokulkuun perustuva ja syystä moitittu (sillä se ei perustu luontoon, vaan molemminpuoliseen petokseen), niin koronkiskomista vihataan täysin oikeutetusti, koska raha tässä on itse ansion lähteenä eikä sitä käytetä siihen, mitä varten se keksittiin. Sillä raha syntyi tavaranvaihtoa varten, mutta korko tekee rahasta enemmän rahaa. Siitä johtuu myös sen nimi ('τόχος', 'korko' ja 'synnytetty'). Sillä synnytetyt ovat synnyttäjiensä kaltaisia. Mutta korko on rahaa rahasta, niin että tämä on kaikista ansiokeinoista luonnonvastaisin.»[35*]

Tutkimuksemme kestäessä tulemme huomaamaan korkoa kantavan pääoman samoin kuin kauppapääomankin johdannaisiksi muodoiksi ja tulemme samalla näkemään, miksi ne esiintyvät historiallisesti ennen nykyaikaista pääoman perusmuotoa.

Lisäarvoa ei siis voi syntyä kiertokulusta; näin ollen sen muodostuessa täytyy tapahtua sen selän takana jotakin, jota siitä itsestään ei voi nähdä.[36*] Mutta voiko lisäarvo syntyä jostakin muusta kuin kiertokulusta? Kiertokulku on tavaranomistajien kaikkien keskinäisten suhteiden summa. Niiden ulkopuolella tavaranomistaja on enää suhteessa vain omaan tavaraansa. Mitä arvoon tulee, tämä suhde rajoittuu siihen, että se sisältää tiettyjen yhteiskunnallisten lakien mukaan mitatun paljouden hänen omaa työtään. Tämä työmäärä ilmenee hänen tavaransa arvon suuruudessa, ja kun arvonsuuruus ilmaistaan laskurahassa, niin se ilmenee tavaran hinnassa, esim. 10 punnan hinnassa. Mutta hänen työnsä ei esiinny tavaran arvossa ja yli sen oman arvon kohoavassa määrässä, ei 10 punnan hinnassa, joka samalla on 11 punnan hinta, ei siis arvossa, joka on suurempi kuin se itse. Tavaranomistaja voi työllään muodostaa arvoja, mutta ei itseään lisääviä arvoja. Hän voi kohottaa tavaran arvoa lisäämällä entiseen arvoon uutta arvoa uuden työn avulla, esim. tekemällä nahkasta saappaat. Samalla ainemäärällä on nyt enemmän arvoa siksi, että se sisältää suuremman määrän työtä. Saappaalla on siis enemmän arvoa kuin nahkalla, mutta nahkan arvo on jäänyt siksi mikä se oli. Se ei ole suurentunut eikä ole saanut saapasta tehtäessä lisäarvoa. Tavarantuottaja ei siis voi kiertokulun piirin ulkopuolella ja ryhtymättä tekemisiin muiden tavaranomistajien kanssa suurentaa arvoa eikä siten muuttaa rahaa tai tavaraa pääomaksi.

Pääoma ei siis voi syntyä kiertokulusta ja yhtä vähän voi se olla syntymättä kiertokulusta. Sen täytyy syntyä samalla kertaa siinä ja ei siinä.

Olemme saaneet siis kaksinaisen tuloksen.

Rahan muuttuminen pääomaksi on siis selvitettävä tavaranvaihdon sisäisten lakien pohjalla, niin että lähtökohtana on vastikkeiden vaihto.[37*] Vielä vain kapitalistin toukkana olevan rahanomistajamme täytyy ostaa tavarat niiden arvosta, myydä ne niiden arvosta, ja kuitenkin prosessin lopussa saada enemmän arvoa kuin hän on siihen sijoittanut. Hänen perhoseksi kehittymisensä täytyy tapahtua kiertokulun piirissä ja samalla ei-kiertokulun piirissä. Nämä ovat ongelman edellytykset. Hic Rhodus, hic salta![60]

 

3. Työvoiman osto ja myynti

Se rahan arvonmuutos, jossa sen pitää muuttua pääomaksi, ei voi tapahtua itse rahassa. Ostovälineenä ja maksuvälineenä se realisoi vain sen tavaran hinnan, joka sillä ostetaan tai maksetaan. Jos se taas pysyy entisenään säilyttäen oman muotonsa, niin se ikään kuin jähmettyy muuttumattoman arvosuureen kivettymäksi.[38*] Samaten muutos ei voi johtua toisesta kiertokulun toimituksesta, tavaran jälleenmyynnistä, sillä tämä toimitus ainoastaan muuttaa tavaran luontaismuodosta takaisin rahamuotoon. Muutoksen täytyy siis tapahtua siinä tavarassa, joka ostetaan ensimmäisessä toimituksessa R — T, mutta ei sen arvossa, sillä tässä suoritetaan vastikkeiden vaihto, tavarasta maksetaan sen arvon mukaan. Muutos voi siis johtua vain tavaran käyttöarvosta sellaisenaan, ts. sen käytöstä. Saadakseen arvoa jonkin tavaran käyttämisestä rahanomistajamme pitäisi onnistua kiertokulun piirissä, markkinoilla, keksimään tavara, jonka käyttöarvolla itsellään olisi se omituinen ominaisuus, että se olisi arvonlähteenä, jonka todellinen käyttäminen siis olisi työn esineellistyttämistä, ja niin muodoin arvon luomista. Ja rahanomistaja löytääkin markkinoilla sellaisen erikoisen tavaran — työkyvyn eli työvoiman.

Työvoimalla eli työkyvyllä tarkoitamme kaikkia niitä ruumiillisia ja henkisiä kykyjä yhteensä, jotka ihmisellä on ruumiillisessa olemuksessaan, elävässä persoonallisuudessaan ja jotka hän panee liikkeelle joka kerta kun hän tuottaa jonkinlaisia käyttöarvoja.

Jotta rahanomistaja löytäisi työvoiman tavarana markkinoilla, pitää erinäisten ehtojen olla täytettyjä. Tavaranvaihto ei sinänsä sisällä muita riippuvaisuussuhteita kuin sen omasta luonnosta johtuvia. Tällä edellytyksellä työvoima voi esiintyä tavarana markkinoilla ainoastaan silloin ja sikäli kuin sen oma omistaja, henkilö, jonka työvoimaa se on, pitää sitä kaupan tai myy sitä tavarana. Jotta sen omistaja möisi sitä tavarana, hänen täytyy hallita sitä, siis olla työkykynsä, oman henkilöllisyytensä, vapaa omistaja.[39*] Hän ja rahanomistaja kohtaavat toisensa markkinoilla ja asettuvat keskinäisiin suhteisiin yhdenvertaisina tavaranomistajina, vain sillä erotuksella, että toinen on ostaja, toinen myyjä, molemmat siis juridisesti yhtäläisiä henkilöitä. Tämän suhteen jatkuminen edellyttää, että työvoiman omistaja myy työvoimansa vain määräajaksi, sillä jos hän myy sen summakaupalla, kerta kaikkiaan, niin hän myy itsensä, muuttaa itsensä vapaasta orjaksi, tavaranomistajasta tavaraksi. Henkilönä hänen täytyy alati suhtautua työvoimaansa omana omaisuutenaan ja siis omana tavaranaan, ja niin hän voi tehdä ainoastaan mikäli hän asettaa työvoimansa ostajan käytettäväksi aina vain väliaikaisesti, määräajaksi, siis työvoimaa myydessään ei luovu omistusoikeudestaan siihen.[40*]

Toinen olennainen ehto, jotta rahanomistaja löytäisi työvoiman tavarana markkinoilta, on se, että työvoiman omistajalla ei olisi mahdollisuutta myydä tavaroita, joihin hänen työnsä on ensineellistynyt, ja että hän olisi päinvastoin pakotettu pitämään tavarana ja kauppaamaan itse työvoimaansa, jota on vain hänen elävässä ruumiissaan.

Jotta joku voisi myydä tavaroita, jotka eivät ole hänen työvoimaansa, hänellä täytyy luonnollisesti olla tuotantovälineitä, esim. raaka-aineita, työkaluja jne. Hän ei voi tehdä kenkiä ilman nahkaa. Hän tarvitsee sitä paitsi elintarvikkeita. Kukaan, tulevaisuuden muusikkokaan, ei voi elää tulevaisuuden tuotteista eikä siis myöskään käyttöarvoista, joiden tuottaminen ei vielä ole päättynyt; ja samoin kuin maailmannäyttämölle ilmestymisensä ensimmäisenä päivänä ihmisen täytyy vieläkin joka päivä kuluttaa ennen kuin ja sillä aikaa kun hän tuottaa. Jos tuotteet tuotetaan tavaroina, ne täytyy myydä sitten kun ne on tuotettu, ja ne voivat tyydyttää tuottajan tarpeita vasta myymisen jälkeen. Tuotantoajan lisäksi tulee myymiseen tarvittava aika.

Voidakseen muuttaa rahansa pääomaksi rahanomistajan on siis löydettävä tavaramarkkinoilta vapaa työläinen, vapaa kahdessa mielessä: työläinen vapaana henkilönä hallitsee työvoimaansa tavarana eikä hänellä toisaalta ole myytävänä mitään muuta tavaraa, on vapaa kuin taivaan lintu, vapaa kaikista työvoimansa realisoimiseen välttämättömistä esineistä.

Kysymys, miksi tämä vapaa työläinen kohtaa rahanomistajan tavaran kiertokulkupiirissä, ei kiinnosta rahanomistajaa, joka työmarkkinoissa näkee tavaramarkkinoiden erikoisen osaston. Ja toistaiseksi se kiinnostaa yhtä vähän meitäkin. Teoriassa me pidämme kiinni todellisesta asiaintilasta, samoin kuin rahanomistaja käytännössä. Yksi seikka on kuitenkin selvä. Luonto ei synnytä yhtäällä rahan- ja tavaranomistajia ja toisaalla pelkästään työvoiman omistajia. Tämä suhde ei ole luonnonhistoriallinen ja yhtä vähän on se yhteiskunnallinen suhde, joka olisi yhteinen kaikille historiallisille ajanjaksoille. Ilmeisesti se itse on edelläkäyneen historiallisen kehityksen tulos, monien taloudellisten mullistusten tuote, sen seuraus, että kokonainen sarja yhteiskunnallisen tuotannon vanhempia muodostumia on hävinnyt.

Niillä taloudellisilla kategorioilla, joita olemme tarkastelleet aikaisemmin, on myös historiallinen jälkensä. Tuotteen tavaraksi tulemiseen vaaditaan tiettyjä historiallisia edellytyksiä. Jotta tuote tulisi tavaraksi, sitä ei saa tuottaa välittömästi tuottajan tarpeiden tyydyttämiseksi. Jos olisimme edelleen tutkineet, millä ehdoilla kaikki tai vaikkapa vain suurin osa tuotteista saa tavaran muodon, niin olisi käynyt selville, että tämä tapahtuu vain aivan erityisen, kapitalistisen tuotantotavan vallitessa. Sellainen tutkimus oli kuitenkin liian kaukana tavaran erittelystä. Tavarantuotantoa ja tavaran kiertokulkua voi olla olemassa huolimatta siitä, ettei suurin osa tuotteista — ne kun on tarkoitettu välittömästi omiksi tarpeiksi — muutu tavaraksi ja ettei vaihtoarvo läheskään hallitse yhteiskunnallista tuotantoprosessia tämän kaikessa laajuudessa ja syvyydessä. Tuotteen esiintyminen tavarana edellyttää niin pitkälle kehittynyttä yhteiskunnallista työnjakoa, että käyttöarvon ja vaihtoarvon toisistaan eroaminen, joka vasta alkaa välittömässä vaihtokaupassa, on jo täysin tapahtunut. Mutta sellainen kehitysaste on yhteinen historiallisesti mitä erilaisimmille taloudellisille yhteiskuntamuodostumille.

Jos tarkastelemme rahaa, niin huomaamme, että raha edellyttää tiettyä tavaranvaihdon kehitysastetta. Eri rahamuodot, pelkkä tavaravastike, kiertokulkuväline, maksuväline, aarre ja maailmanraha, viittaavat aina toisen tai toisen tehtävän erilaisen laajuuden ja suhteellisuuden tärkeyden mukaan yhteiskunnallisen tuotannon hyvin erilaisiin asteisiin. Mutta niin kuin kokemus on osoittanut, suhteellisen heikosti kehittynyt tavaran kiertokulku riittää kuitenkin kaikkien näiden muotojen syntymiseen. Toisin on pääoman laita. Sen historiallisena olemassaoloehtona ei suinkaan ole yksistään se, että on olemassa tavaran ja rahan kiertokulku. Pääomaa syntyy vain siellä, missä tuotantovälineiden ja elinhyödykkeiden omistaja kohtaa markkinoilla vapaan työläisen työvoimansa myyjänä, ja jo tämä yksi historiallinen edellytys käsittää kokonaisen maailmanhistorian. Pääoma ilmentää siis jo aivan syntymästään alkaen yhteiskunnallisen tuotannon uutta aikakautta.[41*]

Tätä omituista tavaraa, työvoimaa, on nyt lähemmin tarkasteltava. Samoin kuin kaikilla muillakin tavaroilla, sillä on arvo.[42*] Kuinka se määrätään?

Työvoiman samoin kuin kaiken muunkin tavaran arvon määrää tämän erikoisen tavaran tuottamiseen ja siis myös uusintamiseen välttämätön työaika. Mikäli työvoima esiintyy arvona, se edustaa vain määrättyä paljoutta siihen esineellistettyä yhteiskunnallista keskimääräistyötä. Työvoima on olemassa vain elävään yksilöön kuuluvana. Sen tuottaminen edellyttää siis viimeksi mainitun olemassaoloa. Kun yksilö on olemassa, on työvoiman tuottaminen sen oman itsensä uusintamista eli säilytystä. Säilyäkseen elävä yksilö tarvitsee määrätyn paljouden elinhyödykkeitä. Työvoiman tuottamiseen välttämätön työaika käy siis yhteen näiden elinhyödykkeiden tuottamiseen välttämättömän työajan kanssa, eli työvoiman arvo on sen omistajan ylläpitoon tarvittavien elinhyödykkeiden arvo. Työvoima todellistuu kuitenkin vain ulkonaisessa ilmauksessaan, se tulee käytäntöön vain työssä. Mutta sen käyttämisessä, työssä, kulutetaan tietty määrä ihmisen lihaksia, hermoja, aivoja jne., jotka on jälleen korvattava. Tämä lisääntynyt menekki edellyttää lisääntynyttä tuloa.[43*] Jos työvoiman omistaja on tehnyt työtä tänään, täytyy hänen huomenna voida uudistaa sama prosessi samoin voima- ja terveysehdoin. Elinhyödykkeiden summan täytyy siis riittää elättämään työtätekevää henkilöä työtätekevänä henkilönä hänen normaalissa tilassaan. Luonnolliset tarpeet, kuten ravinto, vaatteet, lämpö, asunto jne. ovat erilaisia aina maan ilmastollisten ja muiden luonnollisten erikoisuuksien mukaan. Toisaalta on ns. välttämättömien tarpeiden laajuus, samoin kuin niiden tyydyttämisen tapakin, itse historiallinen tuote ja riippuu siis suureksi osaksi maan sivistystasosta, muun muassa olennaisesti myös siitä, missä oloissa vapaa työväenluokka on kehittynyt, ts. mihin tapoihin ja elämän vaatimuksiin se on tottunut.[44*] Päinvastoin kuin oli laita muiden tavarain, työvoiman arvon määräämiseen sisältyy siis historiallinen ja moraalinen tekijä. Mutta tietyssä maassa, tiettynä aikakautena on välttämättömien elinhyödykkeiden keskimääräistaso annettu.

Työvoiman omistaja on kuolevainen. Jos siis sellaisen omistajan täytyy jatkuvasti ilmestyä markkinoille, niin kuin rahan jatkuva muuttuminen pääomaksi edellyttää, työvoiman myyjien täytyy ikuistaa itsensä, »samoin kuin jokainen elävä yksilö ikuistaa itsensä, ts. suvunjatkamisen kautta».[45*] Loppuun kulutettujen ja kuoleman kautta markkinoilta poistuneiden työvoimien täytyy alati tulla korvatuiksi vähintään yhtä suurella lukumäärällä uusia työvoimia. Työvoiman tuottamiseen tarpeellisten elinhyödykkeiden summa sisältää siis korvausmiesten, ts. työläisten lapsien, elinhyödykkeet, niin että tämä omituisten tavaranomistajien rotu ikuistaa itsensä tavaramarkkinoilla.[46*]

Jotta yleinen ihmisluonne muodostuisi niin, että se tietyllä työalalla saavuttaa taidon ja kätevyyden, tulee kehittyneeksi ja erikoislajiseksi työvoimaksi, tarvitaan tiettyä sivistystä eli kasvatusta, joka puolestaan maksaa suuremman tai pienemmän summan tavaravastikkeita. Työvoiman ammattitaidon mukaan sen muodostumiskustannukset ovat erilaiset. Nämä opetuskustannukset, jotka ovat häviävän pienet tavalliselle työvoimalle, sisältyvät siis sen tuottamiseen käytettyjen arvojen piiriin.

Työvoiman arvo osoittautuu siis tietyn elinhyödykesumman arvoksi. Siksi se vaihtelee myös näiden elinhyödykkeiden arvon, ts. niiden tuottamiseen vaaditun työajan, pituuden mukaan.

Osa elinhyödykkeistä, esim. ravinto- ja lämmitysaineet yms., kulutetaan joka päivä ja niiden sijaan täytyy joka päivä hankkia uudet. Muut elinhyödykkeet, kuten vaatteet, huonekalut jne., kuluvat loppuun pitempien aikojen kestäessä ja ne on siis korvattava vasta pitempien aikojen kuluttua. Yhtä lajia tavaroita ostetaan eli niistä maksetaan päivittäin, toisia viikoittain, neljännesvuosittain jne. Mutta jakaantukoonpa näiden menojen summa esim. vuoden kuluessa kuinka hyvänsä, se täytyy peittää päivittäisellä keskitulolla. Jos työvoiman tuottamiseen päivittäin vaadittavien tavaroiden määrä olisi = A, viikoittain vaadittavien = B, neljännesvuosittain vaadittavien = C jne., niin näiden tavaroiden päivittäinen keskimäärä olisi

365 A + 52 B + 4 C + jne
365

Olettakaamme, että tähän keskimääräistä päivää varten tarvittavaan tavaramäärään sisältyy 6 tuntia yhteiskunnallista työtä; silloin työvoimassa esineellistyy päivittäin puoli päivää yhteiskunnallista keskityötä eli työvoiman päivittäiseen tuottamiseen vaaditaan puoli työpäivää. Tämä työvoiman päivittäiseen tuottamiseen vaadittu työmäärä on työvoiman päiväarvo eli päivittäin uusiintuvan työvoiman arvo. Jos niin ikään puoli päivää yhteiskunnallista keskityötä esiintyy 3 šillingin eli yhden taalerin kultamäärässä, niin taaleri on työvoiman päiväarvoa vastaava hinta. Jos työvoiman omistaja tarjoaa sitä myytäväksi yhdestä taalerista päivältä, niin sen myyntihinta on yhtä kuin sen arvo, ja olettamuksemme mukaisesti rahanomistaja, joka haluaa kiihkeästi muuttaa taalerin pääomaksi, maksaa tämän arvon.

Työvoiman arvon viimeisen eli alimman rajan muodostaa sen tavaramäärän arvo, jota päivittäin kuluttamatta työvoiman omistaja, ihminen, ei voi uudistaa elämänjuoksuaan, sen muodostaa siis fyysisesti välttämättömien elinhyödykkeiden arvo. Jos työvoiman hinta alenee tähän vähimmäismääräänsä, se laskee alle arvonsa, sillä näiden ehtojen vallitessa se voi ainoastaan surkastuneessa muodossa säilyttää itsensä ja kehittyä. Mutta jokaisen tavaran arvon määrää työaika, joka vaaditaan sen tuottamiseen normaalikuntoisena.

On erittäin halpahintaista hentomielisyyttä pitää tätä asian luonnosta johtuvaa työvoiman arvon määräämistä raakuutena ja vaikeroida Rossin tavoin:

»Kun tarkastellaan työkykyä (puissance de travail) ja samalla jätetään huomion ulkopuolelle työläisen elinhyödykkeet tuotantoprosessin kestäessä, niin se on samaa kuin tarkastella houretta (être de raison). Se joka puhuu työstä, työkyvystä, puhuu samalla työmiehestä ja elinhyödykkeistä, työmiehestä ja työpalkasta.»[47*]

Työkyky ei ole vielä työtä, samoin kuin ruoansulatuskyky ei ole itse ruoansulatusta. Kuten tunnettua, viimeksi mainittuun toimitukseen tarvitaan muutakin kuin hyvää vatsaa. Se joka puhuu työkyvystä, ei jätä huomioon ottamatta sen ylläpitämiseen välttämättömiä elinhyödykkeitä. Päinvastoin niiden arvo on ilmaistu työkyvyn arvossa. Jos sitä ei myydä, se ei ensinkään hyödytä työmiestä, päinvastoin hänestä tuntuu julmalta luonnonvälttämättömyydeltä, että hänen työkykynsä tuottaminen vaatii tietyn määrän elinhyödykkeitä ja vaatii niitä edelleenkin uusintuakseen. Silloin hän yhdessä Sismondin kanssa huomaa: »Työkyky... ei ole mitään, jollei sitä myydä.»[48*]

Tämän erikoisen tavaran, työvoiman, omituisesta luonteesta seuraa, että silloin kun sopimus ostajan ja myyjän kesken tehdään, sen käyttöarvo ei vielä ole todella siirtynyt ostajan haltuun. Samoin kuin muidenkin tavaroiden, sen arvo oli tietty ennen kuin se oli joutunut kiertokulkuun, sillä työvoiman tuottamiseen oli jo käytetty tietty määrä yhteiskunnallista työtä, mutta sen käyttöarvona on vasta myöhempi voimanilmaisu. Voiman luovuttaminen ja sen todellinen ilmaisu, ts. sen olemassaolo käyttöarvona, eroavat siis ajallisesti toisistaan. Mutta sellaisia tavaroita myytäessä, joiden käyttöarvon muodollinen luovuttaminen (myymällä) ja sen todellinen luovuttaminen ostajalle eivät satu samaan aikaan, ostajan raha on enimmäkseen maksuvälineenä.[49*] Kaikissa maissa, joissa on vallalla kapitalistinen tuotantotapa, työvoimasta maksetaan vasta sitten, kun sitä on jo käytetty kauppasopimuksessa määrätty aika, esim. joka viikon lopussa. Kaikkialla työläinen antaa siis työvoiman käyttöarvon ennakolta kapitalistille; hän antaa ostajan kuluttaa sitä ennen kuin hän saa sen hinnan maksettuna, kaikkialla työläinen antaa siis luottoa kapitalistille. Sitä ettei tämä luoton antaminen ole pelkkää kuvittelua, osoittaa sekä tilapäinen velaksi jätetyn palkan menettäminen kapitalistin vararikossa[50*] että monet pysyväisemmätkin seuraukset.[51*] Kuitenkaan tavaranvaihdon luonnetta ei ensinkään muuta se seikka, toimiiko raha osto- vai maksuvälineenä. Työvoiman hinta on määrätty sopimuksella, vaikkakin se vasta myöhemmin realisoidaan, niin kuin talon vuokrahinta. Työvoima on myyty, vaikka se vasta myöhemmin maksetaan. Voidaksemme selvästi käsittää tämän suhteen on hyödyllistä toistaiseksi olettaa, että työvoiman omistaja saa sitä myydessään joka kerta myös heti sopimuksessa määrätyn hinnan.

Me tunnemme nyt, millä tavalla määrätään arvo, jonka rahanomistaja maksaa tämän omituisen tavaran, työvoiman, omistajalle. Käyttöarvo, jonka edellinen vaihdossa puolestansa saa, näyttäytyy vasta todellisessa käytössä, työvoiman kulutusprosessissa. Kaikki tähän prosessiin tarvittavat esineet, kuten raaka-aineet jne., rahanomistaja ostaa tavaramarkkinoilta ja maksaa niistä täyden hinnan. Työvoiman kulutusprosessi on samalla tavaran ja lisäarvon tuotantoprosessi. Työvoiman kulutus, samoin kuin kaiken muunkin tavaran kulutus, tapahtuu markkinoiden eli kiertokulun piirin ulkopuolella. Yhdessä rahanomistajan ja työvoiman omistajan kanssa jätämme sen tähden tämän meluisan, pinnalla esiintyvän ja kaikkien silmin nähtävän alan seurataksemme molempia tuotannon salattuun paikkaan, jonka kynnyksellä saamme lukea: No admittance except on business [Asiattomilta pääsy kielletty]. Täällä me emme näe ainoastaan, kuinka pääoma tuottaa, vaan myös, kuinka sitä itseään, pääomaa, tuotetaan. Voitonteon salaisuuden täytyy vihdoin paljastua.

Kiertokulun eli tavaranvaihdon alue, jonka rajoissa työvoiman ostaminen ja myyminen suoritetaan, on ollut todellakin synnynnäisten ihmisoikeuksien täydellinen Eeden. Siellä on todellakin vallalla ainoastaan vapaus, tasa-arvoisuus, omistus ja Bentham. Vapaus! Sillä jonkin tavaran, esim. työvoiman ostajan ja myyjän määrääjänä on ainoastaan heidän vapaa tahtonsa. He tekevät sopimuksia vapaina, oikeudellisesti yhdenveroisina henkilöinä. Sopimus on se lopputulos, jossa heidän tahtonsa saavat yhteisen oikeudellisen ilmaisun. Tasa-arvoisuus! Sillä he suhtautuvat toisiinsa ainoastaan tavaran omistajina ja vaihtavat vastikkeen vastikkeeseen. Omistus! Sillä kumpikin hallitsee vain omaansa. Bentham! Sillä kumpikin huolehtii vain itsestään. Ainoa voima, joka vie heidät yhteen ja keskinäissuhteeseen, on heidän itsekkyytensä, erikoisvoittonsa, yksityisetujensa voima. Ja juuri sen tähden, että itsekukin pitää huolta vain itsestään eikä kukaan toisestaan, kaikki toimivat olioiden ennalta säädetyn sopusoinnun kautta tai kaikkihavaitsevan kaitselmuksen johdon turvissa vain molemminpuoliseksi edukseen, yhteiseksi hyväksi, yhteishyötyä varten.

Jättäessämme tämän yksinkertaisen kiertokulun eli tavaranvaihdon alueen, jolta vapaakauppias vulgaris lainaa mielipiteet, käsitteet ja mitta-asteikon pääoman ja palkkatyön yhteiskuntaa koskevalle arvostelulleen, näemme dramatis personae [toimivien henkilöidemme] fysionomian jo joissakin suhteissa muuttuvan. Entinen rahanomistaja kulkee etunenässä kapitalistina, työvoiman omistaja seuraa häntä hänen työläisenään; toinen merkitsevästi myhäillen ja äveriäänä, toinen arkana, vastustellen, niin kuin se, joka on vienyt nahkansa myytäväksi ja jolla nyt ei ole muuta odotettavaa kuin sen parkitseminen.

 


Kirjoittajan huomautukset:

[1*] Vastakohta henkilökohtaisiin orjuus- ja herruussuhteisiin perustuvan maaomaisuusvallan ja rahan persoonattoman vallan välillä on selvästi ilmaistu kahdessa ranskalaisessa sananlaskussa: »Nulle terre sans seigneur» [»Ei maata ilman herraa»]. »L'Argent n'a pas de maître» [»Rahalla ei ole herraa»].

[2*] »Rahalla ostetaan tavaroita ja tavaroilla ostetaan rahaa.» (Mercier de la Rivière, »L'ordre naturel et essentiel des sociétés politiques», p. 543.)

[3*] »Kun tavara ostetaan jälleenmyytäväksi, niin käytettyä rahasummaa sanotaan etumaksuksi; jos se ostetaan ilman myymisen aikomusta, sitä sanotaan kulutetuksi.» (James Steuart, »Works etc.», edited by General Sir James Steuart, his son. London 1805, v. I, p. 274.)

[4*] »Rahaa ei vaihdeta rahaan», Mercier de la Rivière huudahtaa merkantilisteille (mt., s. 486). Eräässä teoksessa, joka käsittelee ex professo [ammatin kannalta] »kauppaa» ja »keinottelua», sanotaan: »Kaikki kauppa on erilaatuisten tavaroiden vaihtoa; ja etu» (kauppiaanko?) »johtuu juuri tästä erilaatuisuudesta. Olisi hyödytöntä vaihtaa naula leipää naulaan leipää... tästä johtuu edullinen vastakohta kaupan ja pelin välillä, sillä pelihän on vain rahan vaihtamista rahaan.» (Th. Corbet, »An Inquiry into the Causes and Modes of the Wealth of Individuals; or the Principles of Trade and Speculation explained». London 1841, p. 5.) Vaikka Corbet ei huomaa, että RR, rahan vaihtaminen rahaan, ei ole ainoastaan kauppapääoman, vaan myös kaiken pääoman kiertokulun luonteenomainen muoto, hän ainakin myöntää, että tämä yhden kauppalajin, nimittäin keinottelun muoto, käy yhteen pelin kanssa, mutta sitten tulee MacCulloch ja huomaa, että ostaminen myymistä varten on keinottelua ja että siis ero keinottelun ja kaupan välillä häviää. »Jokainen kauppatoimitus, jossa henkilö ostaa tuotteen myydäkseen sen jälleen, on oikeastaan keinottelua.» (MacCulloch, »A Dictionary, Practical etc. of Commerce». London 1847, p. 1009.) Verrattomasti naiivimpi on Pinto, Amsterdamin pörssin Pindaros: »Kauppa on peliä» (tämän lauseen hän lainaa Locke'lta) »eikä kerjäläisten kanssa voi voittaa. Jos pitkän aikaa voittaisi kaikessa kaikkia, pitäisi vapaaehtoisesti antaa takaisin suurin osa voitosta aloittaakseen pelin uudestaan.» (Pinto, »Traité de la Circulation et du Crédit». Amsterdam 1771, p. 231.)

[5*] »Pääoma jakautuu... alkuperäiseen pääomaan ja voittoon, pääoman lisäykseen... vaikka itse käytäntö samalla liittää tämän voiton jälleen pääomaan ja panee sen tämän kanssa liikkeeseen.» (F. Engels, »Umrisse zu einer Kritik der Nationalökonomie» in »Deutsch-Französische Jahrbücher», herausgegeben von Arnold Ruge und Karl Marx, Paris 1844, p. 99.)

[6*] Aristoteles asettaa talousopin krematistiikan vastakohdaksi. Hän lähtee talousopista. Sikäli kuin se on ansaitsemistaito, se rajoittuu elämälle välttämättömien ja kodille tai valtiolle hyödyllisten tarvikkeiden hankkimiseen. »Todellinen rikkaus (ὀ ἀληυινὸζ πλοῦτοζ) muodostuu noista käyttöarvoista; sillä hyvään elämään riittävä määrä tällaista omaisuutta ei ole rajaton. Mutta on olemassa toinenkin laji ansiotaitoa, jota yleensä ja täydellä oikeudella sanotaan krematistiikaksi; sen mukaan rikkaudella ja omistamisella ei näytä olevan mitään rajoja. Tavarakauppa» (»ἠχαπηλιχὴ» on sananmukaisesti käännettynä rihkamakauppa ja Aristoteles ottaa tämän muodon, koska käyttöarvo on siinä vallitseva) »ei luonnostaan kuulu krematistiikkaan, sillä tässä vaihto rajoittuu vain heille itselleen» (ostajalle ja myyjälle) »tarpeelliseen.» Sen tähden, hän jatkaa, olikin tavarakaupan alkuperäisenä muotona vaihtokauppa, mutta sen laajetessa syntyi välttämättömästi raha. Kun raha keksittiin, täytyi vaihtokaupan välttämättömästi kehittyä χαπηλιχὴ, tavarakaupaksi, ja tämä, ollen ristiriidassa alkuperäisen tarkoituksensa kanssa, muuttui krematistiikaksi, rahan tekemisen taidoksi. Krematistiikka eroaa nyt talousopista siinä, että »kiertokulku on sille rikkauden lähde (ποιητιχὴ χρημάτων... διὰ χρημάτων μεταβολῆζ). Ja rahan ympärillä se näkyy pyörivän, sillä raha on tämänlaatuisen vaihdon alku ja loppu (τὸ γάρ νόμισμα στοιχεῖον χα' πέραζ τῆζ αλλαγῆζ έοτιν). Sen vuoksi on myös rikkaus, jota krematistiikka tavoittaa, rajoittamaton. Sillä samoin kuin jokainen taito, jolle sen päämäärä ei ole keinona, vaan viimeisenä lopputarkoituksena, on pyrkimyksessään rajaton, sillä se koettaa alati lähentyä sitä yhä enemmän, kun taas taidot, joiden tarkoitusperänä ovat vain keinot, eivät ole rajattomat, koska itse tarkoitusperä asettaa niille rajat, samoin myös krematistiikalle ei sen tarkoitus pane rajoja, vaan sen päämääränä on absoluuttinen rikastuminen. Talousopilla — eikä krematistiikalla — on rajansa... edellisen tarkoituksena on jokin muu kuin rahan, jälkimmäisen tarkoituksena on vain rahan lisääminen... Näiden molempien toisiinsa kietoutuvien muotojen sekoittaminen saattaa muutamat pitämään talousopin lopputarkoituksena rahan saamista ja lisäämistä äärettömiin.» (Aristoteles, »De Republica», edit. Bekker, nid. I, luku 8 ja 9 eri kohdissa.)

[7*] »Tavarat» (tässä käyttöarvojen merkityksessä) »eivät ole liikettä harjoittavan kapitalistin määräävänä tarkoitusperänä... raha on hänen määräävä tarkoitusperänsä.» (Th. Chalmers, »On Political Economy etc.», 2nd edit. Glasgow 1832, p. 165, 166.)

[8*] »Kauppias ei suinkaan väheksy saatua voittoa, mutta katsoo kuitenkin aina tulevaan voittoon.» (A. Genovesi, »Lezioni di Economia Civile» (1765). Custodin julkaisu italialaisten taloustieteilijäin teoksista, Parte Modema, t. VIII, p. 139.)

[9*] »Sammuttamaton voitonhimo, auri sacra fames [kullan kirottu nälkä] määrää aina kapitalistin toiminnan.» (MacCulloch, »The Principles of Polit. Econ.». London 1830, p. 179.) Tämä tieto ei luonnollisesti estä samaa MacCullochia ja kumppaneita muuttamasta samaa kapitalistia teoreettisten vastusten kohdatessa, esim. liikatuotantoa käsiteltäessä, hyväksi porvariksi, jolle on merkitystä vain käyttöarvolla ja jossa herää oikea sudennälkä kenkiä, hattuja, munia, karttuuneja ja muita mitä jokapäiväisimpiä käyttöarvon lajeja kohtaan.

[10*] »Σώζειν» (»pelastaa») on eräs kuvaava kreikkalainen sana aarteen kasaamisen ilmaisemiseksi. Samoin englanninkielinen »to save» merkitsee pelastamista ja säästämistä.

[10a*] »Se ääretön, mitä ei ole olioiden edistymisessä, on niiden kiertokulussa.» (Galiani [mt., s. 156].)

[11*] »Ei aine ole pääomaa, vaan tämän aineen arvo.» (J. B. Say, »Traité d'Écon. Polit.», 3ème éd., Paris 1817, t. II, p. 429.)

[12*] »Kiertovälineet [currency] (!) käytettyinä tuottaviin tarkoituksiin ovat pääomaa.» (Macleod, »The Theory and Practice of Banking». London 1855, v. I, ch. 1. p. 55.) »Pääoma on tavaraa.» (James Mill, »Elements of Pol. Econ.». London 1821, p. 74.)

[13*] »Pääoma... pysyväinen itsensä moninkertaistava arvo.» (Sismondi, »Nouveaux Principes (d'Économie Politique». Paris, t. I, p. 89.)

[14*] »Vaihto on ihmeteltävä toimitus, jossa kumpikin asianosainen voittaa ja vieläpä aina.»(!) (Destutt de Tracy, »Traité de la Volonté et de ses Effets». Paris 1826, p. 68.) Tämä kirja ilmestyi myöhemmin nimellä »Traité d'Économie Politique».

[15*] Mercier de la Rivière, mt., s. 544.

[16*] »Itse asiassa on aivan yhdentekevää, onko toinen näistä kahdesta arvosta rahaa vai ovatko kumpikin tavallisia kauppatavaroita.» (Mercier de la Rivière, mt., s. 543.)

[17*] »Eivät sopimuksentekijät määrää tavaran arvoa; se on määrätty jo ennen sopimusta.» (Le Trosne, mt., s. 906.)

[18*] »Dove è egualità, non è lucro.» (Galiani, »Della Moneta», in Custodi, Parte Moderna, t. IV, p. 244.)

[19*] »Vaihto tulee toiselle osalliselle epäedulliseksi, kun jonkin ulkopuolisen syyn takia hinta alenee tai ylenee: silloin samanarvoisuus häiriytyy, mutta häiriö johtuu tästä ulkopuolisesta syystä eikä vaihdosta.» (Le Trosne, mt., s. 904.)

[20*] »Luonteeltaan vaihto on tasasopimus, jonka mukaan arvo luovutetaan yhtä suuresta arvosta. Se ei siis ole mikään rikastumiskeino, koska siinä annetaan yhtä paljon kuin otetaan.» (Le Trosne, mt., s. 903.)

[21*] Condillac, »Le Commerce et le Gouvernement» (1776), Édit Daire et Molinari. kirjassa: »Mélanges d'Économie Politique». Paris 1847, p. 267, 290–291.

[22*] Le Trosne vastaa ystävälleen Condillacille siis aivan oikein: »Kehittyneessä yhteiskunnassa ei ole mitään liiaksi.» [Le Trosne, mt., s. 907.] Samalla hän ivaa Condillacia huomauttamalla, että »kun molemmat vaihtajat saavat yhtä paljon enemmän yhtä paljon vähemmästä, he saavat kumpikin yhtä paljon». Koska Condillacilla ei vielä ole pienintäkään aavistusta vaihtoarvon luonteesta, hän sopii hyvin professori Wilhelm Roscherin lapsellisten mielipiteiden puoltajaksi. Ks. tämän »Die Grundlagen der Nationalökonomie». Dritte Auflage, 1858.

[23*] S. Ph. Newman, »Elements of Polit. Econ.». Andover and New York 1835, p. 175.

[24*] »Tuotteen nimellisarvoa lisäämällä... myyjät eivät rikastu... sillä mitä he voittavat myyjinä, sen saman he menettävät ostajina.» ([J. Gray,] »The Essential Principles of the Wealth of Nations etc.». London 1797, p. 66.)

[25*] »Jos myyjien olisi pakko antaa 18 livrestä sellainen määrä tuotteita, jonka arvo oikeastaan on 24, niin ostaessaan he samaten saisivat noilla 18 livrellä yhtä paljon, kuin mistä ennen on pitänyt maksaa 24 livreä.» (Le Trosne, mt., s. 897.)

[26*] »Jokainen myyjä voi siis kallistuttaa tavaroitaan tavallisesti ainoastaan siten, että hän maksaa kalliimman hinnan muiden tavaroista; ja samasta syystä kuluttaja ei voi tavallisesti maksaa vähempää siitä mitä hän ostaa, muutoin kuin suostumalla samanlaiseen yleiseen vähennykseen niiden tavaroiden hinnassa, joita hän myy.» (Mercier de la Rivière, mt., s. 555.)

[27*] R. Torrens, »An Essay on the Production of Wealth». London 1821, p. 349.

[28*] »Käsitys, että voiton maksaa kuluttaja, on varmasti aivan mieletön. Ketkä ovat kuluttajat?» (G. Ramsay, »An Essay on the Distribution of Wealth». Edinburgh 1836, p. 183.)

[29*] »Jos joku ei saa menekkiä tavaralleen, niin kehottaako herra Malthus häntä maksamaan jollekin toiselle, että tämä ostaisi hänen tavaransa?», suuttunut ricardolainen kysyy Malthukselta, joka samoin kuin hänen oppilaansa, pappi Chalmers, ylistää taloudellisessa suhteessa pelkkien ostajien eli kuluttajien luokkaa. Ks. »An Inquiry into those Principles, respecting the Nature of Demand and the Necessity of Consumption, lately advocated by Mr. Malthus etc.». London 1821, p. 55.

[30*] Destutt de Tracy'lla oli, vaikka — tai ehkäpä koska — hän oli Membre de l'Institut [Instituutin jäsen],[59] päinvastainen käsitys. Teollisuuskapitalistit, hän sanoo, saavat voittonsa siten, että he »myyvät kaikki tavarat kalliimmasta kuin on maksanut niiden tuottaminen. Ja kenelle he myyvät? Ensiksi toinen toiselleen.» (Mt., s. 239.)

[31*] »Kahden yhtäläisen arvon vaihtaminen toisiinsa ei lisää eikä vähennä yhteiskunnassa olevien arvojen määrää. Kahden erilaisen arvon vaihtaminen toisiinsa... ei myöskään ensinkään muuta yhteiskunnallisten arvojen summaa, vaan ainoastaan lisää toisen omaisuutta sillä, minkä se ottaa pois toisen omaisuudesta.» (J. B. Say, »Traité d'Économie Politique», 3ème éd. Paris 1817, t. II, p. 443, 444.) Say lainaa tämän lauseen jokseenkin sanasta sanaan fysiokraateilta, tietysti välittämättä lainkaan siitä juontuvista johtopäätöksistä. Sitä tapaa, millä hän on käyttänyt hyväkseen fysiokraattien hänen aikanaan unohdettuja kirjoituksia lisätäkseen omaa »arvoaan», osoittaa seuraava esimerkki. Herra Sayn »kuuluisin» lause: »Tuotteita ostetaan vain tuotteilla» (mt., t. II, p. 438) on fysiokraattisessa alkuteoksessa: »Valmisteet maksetaan vain valmisteilla.» (Le Trosne, mt., s. 899.)

[32*] »Vaihto ei tuota tavaroille yleensä mitään arvoa.» (F. Wayland, »The Elements of Political Economy». Boston 1843, p. 169.)

[33*] »Muuttumattomien vastikkeiden vallitessa kauppa olisi mahdotonta.» (G. Opdyke, »A Treatise on Political Economy». New York 1851, p. 66–69.) »Reaalisen arvon ja vaihtoarvon erotuksen perustuksena on eräs tosiseikka, nimittäin se, että esineen arvo on erilainen kuin siitä kaupassa annettu niin sanottu vastike, ts. että tämä vastike ei ole mikään vastike.» (F. Engels, »Umrisse zu einer Kritik der Nationalökonomie», p. 95, 96.)

[34*] Benjamin Franklin, »Works», vol. II, edit. Sparks, in »Positions to be examined, concerning National Wealth». p. 376.

[35*] Aristoteles, »De Republica», I kirja, luku 10 [s. 17].

[36*] »Voitto ei tavallisissa markkinaoloissa voi syntyä vaihdon kautta. Jollei sitä olisi ollut ennemmin, ei sitä voisi olla tämän toimituksen jälkeenkään.» (Ramsay, mt., s. 184.)

[37*] Annetun selityksen jälkeen lukija ymmärtää, että tällä tahdotaan sanoa ainoastaan, että pääoman muodostamisen täytyy olla mahdollinen myös siinä tapauksessa, että tavaran hinta on yhtä kuin tavaran arvo. Se ei voi saada selitystään tavaran hintojen poikkeamisesta tavaran arvoista. Jos hinnat todellakin poikkeavat arvoista, niin ne täytyy ensiksi pelkistää arvoiksi, ts. jättää tämä seikka tilapäisenä ilmiönä huomioon ottamatta, jotta voisimme saada nähtäviin tavaranvaihtoon pohjautuvan pääoman muodostumisilmiön puhtaassa muodossaan niin, että sen tutkimista eivät johtaisi harhaan häiritsevät ja sen varsinaiselle kehittymiselle vieraat sivuseikat. Tiedämme kuitenkin, ettei tämä pelkistäminen suinkaan ole pelkkä tieteellinen menettely. Markkinahintojen alituiset vaihtelut, niiden nouseminen ja laskeminen, tasoittavat toisensa, tekevät tyhjäksi toisensa ja pelkistävät itsensä keskihinnaksi, mikä on niiden sisäinen sääntö. Keskihinta on johtotähtenä esim. kauppiaalle tai teollisuudenharjoittajalle jokaisessa liikeyrityksessä, joka käsittää pitkähkön ajan. Tavaranomistaja tietää siis, että kun otetaan pitkähkö ajanjakso kokonaisuudessaan, ei tavaroita voida todellisuudessa myydä alle eikä yli niiden keskihintojen, vaan juuri keskihinnasta. Jos hänen harrastuksiinsa siis yleensä soveltuisi omaa etua hakematon ajatteleminen, niin hänen täytyisi asettaa itselleen pääoman muodostumisen ongelma seuraavassa muodossa: kuinka pääoma voi syntyä hintojen järjestyessä keskihinnan, ts. viime kädessä tavaran arvon, mukaan? Minä sanon »viime kädessä», koska keskihinnat eivät ole suorastaan yhtä kuin tavaroiden arvon suuruudet, niin kuin A. Smith, Ricardo ym. luulevat.

[38*] »Rahan muodossa... pääoma ei tuota mitään voittoa.» (Ricardo, »Principles of Political Economy», 3rd ed. London 1821, p. 267.)

[39*] Klassista muinaisuutta käsittelevistä tietosanakirjoista saa lukea sellaista mielettömyyttä, että antiikin maailmassa pääoma oli täysin kehittynyt »paitsi että vapaa työmies ja luottolaitos puuttuivat». Myös herra Mommsen teoksessaan »Römische Geschichte» erehtyy kerran toisensa jälkeen.

[40*] Muutamissa laeissa määrätään sen tähden työsopimusten ylin pituusraja. Kansojen, joiden työ on vapaata, lakikirjat säätävät sopimuksen irtisanomisehdot. Muutamissa maissa, varsinkin Meksikossa, (ennen Amerikan sisällissotaa myös Meksikosta irrotetuilla alueilla, ja tosiasiallisesti Tonavan maakunnissa Cuzan kumoukseen saakka[61]) orjuus on kätketty peonagen muotoon. Ennakkomaksuilla, jotka on kuitattava työllä ja jotka siirtyvät polvesta polveen, ei tehdä ainoastaan yksityistä työmiestä, vaan hänen perheensäkin todellisuudessa toisten henkilöiden ja heidän perheittensä omaisuudeksi. Juárez oli poistanut peonagen. Ns. keisari Maximilian otti sen jälleen käytäntöön asetuksella, joka Washingtonin edustajainhuoneessa paljastettiin sattuvasti asetukseksi orjuuden palauttamisesta Mexikoon. »Erikoisten ruumiillisten ja henkisten taitojeni ja toimintamahdollisuuksieni ajallisesti rajoitetun käyttämisen minä voin luovuttaa toiselle, koska ne tämän rajoituksen kautta säilyttävät ulkonaisen suhteen minun kokonaisuuteeni ja yleisyyteeni. Luovuttamalla kokonaisuudessaan työn kautta konkreettisen aikani ja kaiken tuotantoni, tekisin sen, mikä siinä on substantiaalista, yleisen toimintani ja todellisuuteni, persoonallisuuteni toisen omaisuudeksi.» (Hegel, »Philosophie des Rechts». Berlin 1840, S. 104, § 67.)

[41*] Kapitalistiselle aikakaudelle on siis luonteenomaista se, että työvoima itse työmiehenkin osalta saa hänen omistamansa tavaran muodon ja hänen työnsä siis palkkatyön muodon. Toiselta puolen työn tuotteiden tavaramuoto yleistyy vasta tästä hetkestä alkaen.

[42*] »Miehen arvo (value or worth), samoin kuin muidenkin olioiden arvo, on hänen hintansa: ts. niin paljon kuin annetaan hänen voimansa käyttämisestä.» (Th. Hobbes, »Leviathan» in »Works», edit. Molesworth. London 1839–1844, v. III, p. 76.)

[43*] Muinaisroomalainen villicus, maanviljelysorjien etunenässä toimiva pehtoori, sai siis »niukemmin kuin miehet, koska hänen työnsä oli keveämpää». (Th. Mommsen, »Römische Geschichte». 1856, S. 810.)

[44*] Vrt. W. Th. Thornton, »Overpopulation and its Remedy». London 1846.

[45*] Petty.

[46*] »Sen (työn) luonnollisena hintana... on se määrä välttämättömyystarvikkeita ja elämänmukavuuksia kuin ilmaston ja maan tapojen mukaan välttämättä tarvitaan työmiehen ylläpitämiseksi sekä sitä varten, että työmiehellä olisi tilaisuus elättää sellaista perhettä, joka markkinoilla takaa vähentymättömän työntarjonnan.» (R. Torrens, »An Essay on the external Corn Trade». London 1815, p. 62.) Sanaa työ on käytetty tässä väärin työvoiman asemesta.

[47*] Rossi, »Cours d'Économie Politique». Bruxelles 1843, p. 370, 371.

[48*] Sismondi, »Nouveaux Principes d'Économie Politique», t. I, p. 113.

[49*] »Kaikki työ on maksettu vasta kun se on suoritettu.» (An Inquiry into those Principles, respecting the Nature of Demand etc., p. 104.) »Kauppaluoton on täytynyt alkaa siitä hetkestä, jona työmies, tuotannon ensimmäinen luoja, on voinut tekemiensä säästöjen nojassa odottaa palkkaa työstään viikon, kaksi, kuukauden, vuosineljänneksen jne.» (Ch. Ganilh, »Des Systèmes d'Économie Politique», 2ème édit. Paris 1821, t. II, p. 150.)

[50*] »Työmies lainaa taitonsa», Storch sanoo ja lisää tähän ovelasti: hän »ei pane alttiiksi mitään» paitsi »mahdollisuutta, ettei saa palkkaansa... työmies ei tuo tuotantoon lisää mitään ainetta». (Storch, »Cours d'Économie Politique». Pétersbourg 1815, t. II, p. 36, 37.)

[51*] Otamme esimerkin. Lontoossa on kahta lajia leipureita, »full priced», jotka myyvät leivän sen täydestä arvosta, ja »undersellers», jotka myyvät sen alle tämän arvon. Viimeksi mainittuja on enemmän kuin 34 leipurien koko lukumäärästä (s. XXXII hallituskomissaari H. S. Tremenheeren »Reportissa» »Grievances complained of by the journeymen bekers etc.». London 1862). Nämä undersellers myyvät melkein poikkeuksetta leipää, johon on sekoitettu alunaa, saippuaa, potaskaa, kalkkia, Derbyshiren kivijauhoja ja muita samanlaisia miellyttäviä, ravitsevia ja terveellisiä aineksia. (Ks. yllä mainittua Sinistä kirjaa, samoin »Committee of 1855 on the Adulteration of Bread'en» kertomusta ja tri Hassallin »Adulterations Detected», 2nd edit. London 1861.) Sir John Gordon selitti vuoden 1855:n komitealle, että »näiden väärennysten johdosta köyhä, joka elää kahdella naulalla leipää päivän,ei nyt todellisuudessa saa neljättä osaakaan ravintoainetta puhumattakaan vahingollisista seurauksista hänen terveydelleen». Kysymykseen, miksi »hyvin suuri osa työväenluokasta», tietäen hyvin nämä väärennykset, ostaa kuitenkin kaupasta alunaa, kivijauhoja yms., Tremenheere (mt., s. XLVIII) vastaa, että työläisten »on pakko ottaa leipuriltaan tai ruokatavarakaupasta leipä sellaisena kuin se vain iljetään heille antaa». Kun heille maksetaan palkka vasta työviikon lopussa, he voivat myös »maksaa perheittensä viikon varrella syömän leivän vasta viikon lopussa»; Tremenheere lisää tähän ja vahvistaa esityksensä todistajien lausunnoilla: »On yleisesti tunnettua, että sellaista seosleipää tehdään varta vasten tämän lajin ostajia varten.» (»It is notorious that bread composed of those mixtures, is made expressly for sale in this manner.») »Useilla Englannin (ja varsinkin Skotlannin) maanviljelysalueilla maksetaan työpalkka joka toinen viikko ja vieläpä kuukausittainkin. Kun maksuajat ovat näin pitkät maanviljelystyömiehen täytyy ostaa tavaransa velaksi... Hänen on maksettava korkeammat hinnat ja hän on todellisuudessa sidottu myymälään, josta hän ostaa velaksi. Niinpä hän maksaa esim. Wiltsin Horningshamissa, jossa palkka maksetaan kuukausittain, samasta jauho-stonesta 2 šillinkiä 4 pennyä, jonka hän muualta saa 1 š:llä 10 p:llä» (»Sixth Report» on »Public Health» by »The Medical Officer of the Privy Council etc.», 1864, p. 264.) »Paisleyn ja Kilmarnockin (Länsi-Skotlannissa) karttuuninpainajat pakottivat 1835 työlakolla alentamaan palkanmaksuaikaa kuukaudesta 14 päiväksi.» (»Reports of the Inspectors of Factories 31st October 1853», p. 34.) Ovelana toimenpiteenä työmiehen kapitalistille antaman luoton kehittämisessä voidaan pitää useiden englantilaisten hiilikaivosten omistajien menettelytapaa, jonka mukaan työmiehelle maksetaan palkka vasta kuukauden lopussa ja väliaikana hän saa kapitalistilta ennakkoa usein tavarassa, josta hänen täytyy maksaa enemmän kuin mitä niiden markkinahinta on (Trucksystem). »Hiilikaivosten isäntien kesken on tapana maksaa palkka kerran kuukaudessa. Väliaikoina he antavat ennakkoa joka viikon lopussa. Tämä ennakkomaksu annetaan myymälässä» (nimittäin tommy shop'issa, isännän omassa sekatavarakaupassa); »miehet ottavat sen vastaan myymälän yhdessä nurkassa ja antavat sen heti jälleen pois toisessa.» (»Children's Employment Commission, 3rd Report». London 1864, p. 38, nro 192.)

 


Toimituksen selitykset kirjan takaa:

[59] Tarkoitetaan Ranskan instituuttia, korkeinta tieteellistä tutkimuslaitosta, joka koostuu useista osastoista eli akatemioista; toimii vuodesta 1795. Destutt de Tracy oli Siveys- ja poliittisten tieteiden akatemian jäsen. — 155.

[60] Hic Rhodus, hic salta! (Tässä on Rhodos, hyppää tässä! Kuvaannollisesti: Tässä näytäkin, mihin kykenet!) — vastaus kerskurille (Aisopoksen faabelista »Kerskuri»), joka väitti, että hän teki Rhodos-saarella valtavia hyppyjä. — 158.

[61] Marxin mainitsema »Cuzan kumous» oli tärkeä tapahtuma Romanian historiassa. Huomattava yhteiskunnallinen ja poliittinen toimihenkilö Alexandru Cuza valittiin ensin tammikuussa 1859 Moldavian ja sitten myös Valakian hallitsijaksi (hospodar). Näiden kahden Tonavan ruhtinaskunnan — ne olivat olleet pitkän aikaa Ottomaanisen sulttaanikunnan vassaalialueita — yhdistyminen laski perustan yhtenäiselle Romanian valtiolle. Tultuaan valtaan Cuza aikoi suorittaa useita porvarillis-demokraattisia uudistuksia. Hänen politiikkansa kohtasi kuitenkin vakavaa vastustusta tilanherrojen ja porvariston tietyn osan taholta. Sen jälkeen kun Kansalliskokous, jossa enemmistönä olivat maanomistajien (pajarien) edustajat, hylkäsi hallituksen agraariuudistuksen, Cuza suoritti 1864 valtiokaappauksen, joka johti taantumuksellisen Kansalliskokouksen hajalle laskemiseen, uuden perustuslain julkistamiseen, valitsijoiden piirin laajenemiseen ja hallituksen osuuden suurenemiseen. Tässä uudessa poliittisessa tilanteessa hyväksytty argaariuudistus edellytti maaorjuuden poistamista ja talonpoikien turvaamista maalla lunastusmaksujen perusteella. — 159.