Karl Marx

Pääoma I

1867


Neljäs osasto

SUHTEELLISEN LISÄARVON TUOTANTO

 


 

KYMMENES LUKU

SUHTEELLISEN LISÄARVON KÄSITE

Sitä osaa työpäivästä, joka tuottaa vain vastikkeen pääoman maksamalle työvoiman arvolle, olemme tähän saakka pitäneet pysyvänä suureena, ja se todellisuudessa onkin pysyvä suure tietyissä tuotanto-oloissa, tietyllä yhteiskunnan taloudellisella kehitysasteella. Tämän välttämättömän työaikansa lisäksi työmies voi työskennellä 2, 3, 4, 6 jne. tuntia. Tämän pidennyksen suuruudesta ovat riippuvaisia lisäarvon suhdeluku ja työpäivän pituus. Jos välttämätön työaika on pysyväinen, niin kokonaistyöpäivä on sitä vastoin vaihteleva. Olettakaamme nyt työpäivä, jonka suuruus ja jakautuminen välttämättömään työhön ja lisätyöhön on tietty. Esittäköön esim. viiva ac, a__________b__c, kaksitoistatuntista työpäivää, kappale ab 10 tuntia välttämätöntä työtä, kappale bc 2 tuntia lisätyötä. Kuinka voidaan nyt lisäarvon tuotantoa suurentaa, ts. pidentää lisätyötä, ilman ac:n enempää pidentämistä eli kokonaan riippumatta ac:n enemmästä pidentämisestä?

Huolimatta työpäivän ac:n määrätyistä rajoista näyttää olevan mahdollista pidentää bc:tä, ellei jatkamalla sitä yli sen päätepisteen c, joka samalla on työpäivän ac:n päätekohta, niin ainakin siirtämällä sen alkupistettä b päinvastaiseen suuntaan a:han päin. Olettakaamme, että viivassa a_________b'_b__c kappale b'_b on yhtä kuin puolet bc:stä, ts. yksi työtunti. Jos nyt kaksitoistatuntisessa työpäivässä ac piste b työnnetään takaisin pisteeseen b', niin bc laajenee b'c:ksi, lisätyö kasvaa puolella, 2:sta 3:ksi tunniksi, vaikkakin työpäivässä nyt kuten ennenkin on vain 12 tuntia. Mutta tämä lisätyön laajentaminen bc:stä b'c:ksi, 2:sta 3:ksi tunniksi, on ilmeisesti mahdoton ilman, että välttämätön työ samalla supistuu ab:stä ab':ksi, 10 tunnista 9:ksi. Lisätyön pitenemistä vastaisi välttämättömän työn lyhentäminen, eli osa työaikaa, jonka työmies tähän saakka on käyttänyt todellisuudessa itseään varten, muuttuisi työajaksi kapitalistia varten. Se mikä muuttuisi, ei olisi työpäivän pituus, vaan sen jakautuminen välttämättömään työhön ja lisätyöhön.

Toisaalta itse lisätyön suuruus on ilmeisesti tietty, kun työpäivän suuruus ja työpäivän arvo ovat tietyt. Työvoiman arvo, ts. sen tuottamiseen vaadittu työaika, määrää sen arvon uudistamiseen välttämättömän työajan. Jos työtunti ilmenee puolen šillingin eli 6 pennyn kultamäärässä ja jos työvoiman päiväarvo on 5 š, niin työmiehen täytyy tehdä päivässä työtä 10 tuntia korvatakseen työvoimansa päiväarvon, jonka pääoma on hänelle maksanut, eli tuottaakseen vastikkeen välttämättömien päivittäisten elinhyödykkeiden arvolle. Näiden elinhyödykkeiden arvo määrää hänen työvoimansa arvon,[1*] hänen työvoimansa arvo määrää hänen välttämättömän työaikansa suuruuden. Lisätyön suuruus saadaan taas vähentämällä välttämätön työaika kokonaistyöpäivästä. Kymmenen tuntia vähennettynä kahdestatoista on kaksi, eikä ole helppo nähdä, kuinka lisätyötä voitaisiin näissä olosuhteissa pidentää yli kahden tunnin. Tosin kapitalisti voi maksaa työmiehelle 5 š:n sijasta vain 4 š 6 pennyä tai vieläkin vähemmän. Tämän 4 š:n 6 p:n uusintamiseen riittäisi 9 työtuntia, kaksitoistatuntisesta työpäivästä tulisi siis lisätyön osaksi 3 tuntia 2:n asemesta ja itse lisäarvo nousisi 1 š:stä 1 š:iin 6 pennyyn. Tämä tulos saavutettaisiin kuitenkin ainoastaan painamalla työmiehen palkka hänen työvoimansa arvon alapuolelle. Niillä 4 š:llä 6 p:llä, jotka hän 9 tunnissa tuottaa, hän saa käytettäväkseen 110 vähemmän elinhyödykkeitä kuin ennen, ja hänen työvoimansa uusintaminen tapahtuu siis vain epätäydellisesti. Lisätyötä olisi tässä pidennetty vain menemällä sen normaalien rajojen yli, sen aluetta laajennettu vain anastamalla kappale välttämättömän työajan alueesta. Huolimatta siitä tärkeästä osasta, jota tämä menettely työpalkan todellisessa liikkeessä esittää, se ei tässä tule kysymykseen, kun olemme olettaneet, että tavarat, siis myös työvoima, ostetaan ja myydään täydestä arvostaan. Kun tämä kerran edellytetään, ei työvoiman tuottamiseen eli sen arvon uusintamiseen välttämätön työaika voi vähetä, kun työmiehen palkka alenee hänen työvoimansa arvon alapuolelle, vaan ainoastaan, jos itse tämä arvo alenee. Kun työpäivän pituus on määrätty, lisätyön pidentämisen täytyy johtua välttämättömän työajan lyhentämisestä, eikä päinvastoin välttämättömän työajan lyhentäminen lisätyön pidentämisestä. Esimerkissämme täytyy työvoiman arvon todella aleta 110, jotta välttämätön työaika vähenisi 110, 10:stä 9:ksi tunniksi ja siis lisätyö pitenisi 2:sta 3:ksi tunniksi.

Ehtona tämmöisen työvoiman arvon alenemiseen 110 on taas toiselta puolen se, että nyt tuotetaan 9 tunnissa sama määrä elinhyödykkeitä kuin ennen 10:ssä. Tämä on kuitenkin mahdotonta, ellei työn tuotantovoima kohoa. Tietyillä välineillä voi esim. suutari tehdä parin saappaita 12-tuntisessa työpäivässä. Jos hänen pitää samassa ajassa tehdä kaksi paria, hänen työnsä tuotantovoiman täytyy tulla kaksinkertaiseksi, ja se ei voi tulla kaksinkertaiseksi, ellei tapahdu muutosta hänen työvälineissään tai hänen työtavassaan tai molemmissa yhtaikaa. Hänen työnsä tuotantoehdoissa täytyy siis tapahtua kumous, ts. hänen tuotantotavassaan ja siis itse työprosessissa. Työn tuotantovoiman kohoamisella ymmärrämme tässä yleensä sellaista työprosessin muutosta, jonka kautta tavaran tuottamiseen yhteiskunnallisesti välttämätön työaika lyhenee, pienempi määrä työtä saa siis voiman tuottaa suuremman määrän käyttöarvoa.[2*] Kun siis siinä lisäarvon tuottamisen muodossa, jota tähän asti olemme käsitelleet, tuotantotapa oli edellytetty tietyksi, niin lisäarvon tuottamiseen muuttamalla välttämätöntä työtä lisätyöksi ei suinkaan riitä, että pääoma valtaa työprosessin sen historiallisesti perinnäisessä eli ennestään olemassa olevassa muodossa ja vain pidentää sen aikaa. Sen täytyy mullistaa työprosessin tekniset ja yhteiskunnalliset edellytykset, siis itse tuotantotapa, kohottaa työn tuotantovoimaa sekä työn tuotantovoimaa kohottamalla alentaa työvoiman arvoa ja siten lyhentää tämän arvon uusintamiseen välttämätöntä työpäivän osaa.

Työpäivän pidentämisellä tuotettua lisäarvoa minä nimitän absoluuttiseksi lisäarvoksi, jota vastoin sitä lisäarvoa, joka johtuu välttämättömän työajan lyhentämisestä ja sitä vastaavasta muutoksesta työpäivän molempien osien suuruussuhteessa nimitän suhteelliseksi lisäarvoksi.

Alentaakseen työvoiman arvoa tuotantovoiman nousun täytyy tapahtua niillä teollisuusaloilla, joiden tuotteet määräävät työvoiman arvon, jotka siis joko kuuluvat tavallisten elinhyödykkeiden piiriin tai voivat korvata niitä. Mutta tavaran arvoa ei määrää ainoastaan sen työn paljous, joka antaa sille viimeisen muodon, vaan yhtä hyvin myös tavaran tuotantovälineisiin sisältyvä työmäärä. Esim. saappaan arvoa ei määrää ainoastaan suutarin työ, vaan myös nahkan, pien, rihman yms. arvo. Työn tuotantovoiman kohoaminen ja sitä vastaava tavaroiden halpeneminen teollisuudenhaaroissa, jotka tuottavat pysyvän pääoman aineelliset alkeet, ts. työvälineet ja työaineet, välttämättömien elinhyödykkeiden valmistamiseksi, alentavat siis niin ikään työvoiman arvoa. Sitä vastoin tuotantovoiman kohoaminen niissä tuotannonhaaroissa, jotka eivät tuota välttämättömiä elinhyödykkeitä eivätkä tuotantovälineitä niiden valmistamiseksi, jättävät työvoiman arvon koskematta.

Halventunut tavara alentaa luonnollisesti työvoiman arvoa ainoastaan pro tanto, ts. suhteessa, jossa se sisältyy työvoiman uusintamiseen. Esim. paidat ovat välttämätön elinhyödyke, mutta vain yksi monista. Niiden halpeneminen vähentää työmiehen menoja vain paitoihin nähden. Välttämättömien elinhyödykkeiden kokonaissumma on kuitenkin kokoonpantu eri tavaroista, eri teollisuuksien tuotteista, ja jokaisen sellaisen tavaran arvo on aina osana työvoiman arvosta. Tämä arvo vähenee sen uusintamiseen välttämättömän työajan mukana, jonka kokonaislyhennys on yhtä kuin sen lyhennysten summa noissa kaikissa eri tuotannonhaaroissa. Me käsittelemme tätä yleistä tulosta tässä niin kuin se olisi välitön tulos ja välitön tarkoitus kussakin yksityisessä tapauksessa. Kun yksityinen kapitalisti kohottamalla työn tuotantovoimaa halventaa esim. paitoja, ei hänen mielessään suinkaan tarvitse välttämättä olla tarkoitus alentaa pro tanto työvoiman arvoa ja siis välttämätöntä työaikaa, mutta mikäli hän lopulta puolestaan myötävaikuttaa tähän tulokseen, hän myötävaikuttaa lisäarvon yleisen suhdeluvun korotukseen.[3*] Pääoman yleiset ja välttämättömät tendenssit on erotettava niiden ilmenemismuodoista.

Nyt ei ole käsiteltävänämme se tapa, jolla kapitalistisen tuotannon sisäiset lait ilmenevät pääomien ulkoisessa liikkeessä, vaikuttavat kilpailun pakkolakeina ja sen vuoksi esiintyvät yksityisen kapitalistin tietoisuudessa liikkeellepanevina vaikuttimina, mutta niin paljon on selvää jo itsestään, että kilpailun tieteellinen erittely on mahdollinen vain mikäli käsitetään pääoman sisäinen luonne, aivan samoin kuin taivaankappalten näkyvän liikkeen ymmärtää vain se, joka tuntee niiden todellisen, mutta aistein havaitsemattoman liikkeen. Kuitenkin suhteellisen lisäarvon tuotannon ymmärtämiseksi ja pelkästään jo nyt saatujen tulosten nojalla on huomautettava seuraavaa.

Jos työtunti esiintyy 6 pennyn eli 12 š:n kultamäärässä, niin kaksitoistatuntisessa työpäivässä tuotetaan 6 š:n arvo. Oletamme, että tietyllä työn tuotantovoimalla valmistetaan 12 kappaletta tavaraa näissä 12 työtunnissa. Jokaiseen kappaleeseen kulutettujen tuotantovälineiden, raaka-aineiden jne. arvo olkoon 6 pennyä. Näillä ehdoilla yksityinen tavara maksaa 1 š, nimittäin 6 p tuotantovälineiden arvoa ja 6 p niiden jalostamisessa lisättyä uutta arvoa. Otaksukaamme nyt, että jonkun kapitalistin onnistuu lisätä työn tuotantovoima kaksinkertaiseksi ja siis tuottaa tätä tavaralajia kaksitoistatuntisessa työpäivässä 24 kappaletta 12:n asemesta. Kun tuotantovälineiden arvo pysyy muuttumattomana, laskee yksityisen tavaran arvo nyt 9 pennyksi, nimittäin 6 p tuotantovälineiden arvoa ja 3 p viimeisen työn kautta lisättyä uutta arvoa. Huolimatta kaksinkertaiseksi tulleesta työn tuotantovoimasta työpäivä synnyttää nyt kuten aikaisemminkin ainoastaan 6 š:n uuden arvon, joka kuitenkin nyt jakautuu 2 kertaa niin suurelle määrälle tuotteita. Jokaista yksityistä tuotetta kohti tulee nyt siis vain 124 kokonaisarvosta 112:n asemesta, 3 p 6 p:n asemesta, eli, mikä on samaa, tuotantovälineitä tuotteiksi muutettaessa niihin lisätään nyt — laskettuna joka kappaleelta — puoli työtuntia entisen kokonaisen asemesta. Tämän tavaran yksilöllinen arvo on nyt alempi kuin sen yhteiskunnallinen arvo, ts. se maksaa vähemmän työaikaa kuin samojen tavaroiden enemmistö, joka on tuotettu yhteiskunnallisten keskimääräisehtojen vallitessa. Kappale maksaa keskimäärin 1 š:n eli esittää 2 tuntia yhteiskunnallista työtä; muuttuneella tuotantotavalla valmistettuna se maksaa vain 9 pennyä eli sisältää vain 112 työtuntia. Mutta tavaran todellinen arvo ei ole sen yksilöllinen, vaan sen yhteiskunnallinen arvo, ts. sitä ei mitata sillä työajalla, jonka se yksityistapauksessa todella tuottajalle maksaa, vaan sen tuottamiseen yhteiskunnallisesti välttämättömällä työajalla. Jos siis kapitalisti, joka käyttää uutta menettelytapaa, myy tavaransa sen yhteiskunnallisesta arvosta, 1 š:stä, niin hän myy sen 3 pennyä yli sen yksilöllisen arvon ja saa siten ylimääräisen lisäarvon 3 pennyä. Mutta toisaalta hänelle esiintyy nyt kaksitoistatuntinen työpäivä 24 tavarakappaleena 12:n aikaisemman sijasta. Saadakseen siis myydyksi yhden työpäivän tuotteet hän tarvitsee kaksinkertaisen menekin eli kaksi kertaa niin suuret markkinat. Jos olosuhteet muutoin pysyvät samoina, hänen tavaransa valtaavat suuremman markkina-alan vain sen kautta, että niiden hinnat alenevat. Hän myy ne sen vuoksi yli niiden yksilöllisen, mutta alle niiden yhteiskunnallisen arvon, esim. 10 pennystä kappaleen. Siten hän kiskoo jokaisesta yksityisestä kappaleesta yhä vielä 1 p:n ylimääräisen lisäarvon. Tämä lisäarvon kohoaminen tapahtuu hänen hyväkseen, kuulukoonpa hänen tavaransa välttämättömien elinhyödykkeiden piiriin tai ei ja siis huolimatta siitä, sisältyykö se tai ei sisälly määräävänä tekijänä työvoiman yleiseen arvoon. Huolimatta viimeksi mainitusta seikasta jokaisella yksityisellä kapitalistilla on siis syytä halventaa tavaraansa työn tuotantovoimaa kohottamalla.

Mutta tässäkin tapauksessa kasvanut lisäarvon tuotanto johtuu välttämättömän työajan lyhentämisestä ja sitä vastaavasta lisätyön pidentämisestä.[3a*] Olkoon välttämätön työaika 10 tuntia eli työvoiman päiväarvo 5 š, lisätyö 2 tuntia, päivässä tuotettu lisäarvo siis 1 š. Mutta kapitalistimme tuottaa nyt 24 kappaletta, jotka hän myy 10 p kappaleelta eli yhteensä 20 š. Kun tuotantovälineiden arvo on 12 š, korvaa 1425 kappaletta vain liikkeeseen sijoitettua pysyvää pääomaa. Kaksitoistatuntinen työpäivä esiintyy jäljellä olevissa 935 kappaleessa. Kun työvoiman hinta = 5 šillinkiä, esiintyy 6 kappaleessa välttämätön työaika ja 335 kappaleessa lisätyö. Välttämättömän työn suhde lisätyöhön, joka yhteiskunnallisten keskimääräisehtojen vallitessa oli 5 : 1, on nyt enää vain 5 : 3. Sama tulos saadaan seuraavalla tavalla. Kaksitoistatuntisen työpäivän tuotearvo on 20 š. Niistä 12 š kuuluu vain tuotantovälineiden uudessa muodossa ilmenevään arvoon. Jää siis 8 š sen arvon rahalliseksi ilmaisuksi, jossa työpäivä esiintyy. Tämä rahailmaisu on suurempi kuin samanlaatuisen yhteiskunnallisen keskimääräistyön rahailmaisu, jossa 12 tuntia esiintyy vain 6 š:ssä. Työ, jonka tuotantovoima on poikkeuksellisen suuri, vaikuttaa potenssoituna työnä eli luo samoissa ajoissa suuremmat arvot kuin samanlaatuinen yhteiskunnallinen keskimääräistyö. Mutta kapitalistimme maksaa nyt niinkuin aikaisemminkin vain 5 š työvoiman päiväarvosta. Työmies tarvitsee siis nyt enää 712 tuntia tämän arvon uusintamiseen, kun hän ennen tarvitsi siihen 10. Hänen lisätyönsä kasvaa siis 212 tunnilla, hänen tuottamansa lisäarvo 1:stä 3:een š:iin. Kapitalisti, joka käyttää parannettua tuotantotapaa, anastaa siis suuremman osan työpäivästä lisätyön muodossa kuin muut kapitalistit samalla liikealalla. Hän tekee yksityistapauksessa sen, minkä pääoma tekee yleisesti suhteellista lisäarvoa tuottaessaan. Mutta toisaalta tuo ylimääräinen lisäarvo häviää niin pian kuin uusi tuotantotapa tulee yleiseksi ja sen kautta katoaa erotus halvemmilla kustannuksilla tuotettujen tavaroiden yksilöllisen arvon ja niiden yhteiskunnallisen arvon väliltä. Sama laki arvon määräämisestä työajalla, joka tuntuu uutta tuotantomenetelmää käyttävään kapitalistiin siten, että hänen on myytävä tavaransa alle sen yhteiskunnallisen arvon, ajaa kilpailun pakkolakina hänen ammattitoverinsa ottamaan käytäntöön uuden tuotantomenetelmän.[4*] Koko prosessi vaikuttaa lopuksi lisäarvon yleiseen suhdelukuun ainoastaan, jos työn tuotantovoiman nousu on vallannut tuotannonhaaroja ja niin muodoin halventanut tavaroita, jotka kuuluvat välttämättömiin elinhyödykkeisiin ja siis ovat työvoiman arvon alkeita.

Tavaroiden arvo on kääntäen verrannollinen työn tuotantovoimaan. Samoin työvoiman arvo, koska tavaran arvot määräävät sen. Sitä vastoin suhteellinen lisäarvo on suoraan verrannollinen työn tuotantovoimaan. Se nousee työn tuotantovoiman noustessa ja laskee sen laskiessa. 12-tuntinen yhteiskunnallinen keskimääräistyöpäivä, kun rahan arvon edellytetään pysyvän samana, tuottaa aina saman 6 š:n suuruisen uuden arvotuotteen, jakautukoonpa tämä arvosumma kuinka hyvänsä työvoiman arvon vastiketta ja lisäarvoa kohti. Jos nyt työn tuotantovoiman nousun johdosta päivittäisten elinhyödykkeiden arvo ja siis työvoiman päiväarvo alenee 5 š:stä 3 š:iin, niin lisäarvo kasvaa 1 š:stä 3 š:iin. Työvoiman arvon uusintamiseen tarvittiin 10, mutta tarvitaan nyt enää vain 6 työtuntia. Neljä työtuntia on vapautunut ja voidaan liittää lisätyön piiriin. Pääoman sisäisenä viettinä ja alituisena pyrkimyksenä on sen tähden työn tuotantovoiman kohottaminen, jotta tavara tulisi halvemmaksi ja tavaran halpenemisen kautta tulisi halvemmaksi itse työmies.[5*]

Tavaran absoluuttinen arvo on kapitalistille, joka sen tuottaa, sinänsä yhdentekevää. Häntä liikuttaa vain siinä piilevä ja myynnissä realisoitava lisäarvo. Lisäarvon realisoiminen sisältää itsessään sijoitetun arvon korvaamisen. Kun nyt suhteellinen lisäarvo kasvaa suorassa suhteessa työn tuotantovoiman kehittymiseen, samalla kun tavaroiden arvo alenee käännetyssä suhteessa samaan kehitykseen, kun siis sama identtinen prosessi sekä halventaa tavaroita että lisää niihin sisältyvää lisäarvoa, niin ratkeaa arvoitus, että kapitalisti, jonka pyrkimyksenä on vain vaihtoarvon tuottaminen, koettaa alituisesti alentaa tavaroiden vaihtoarvoa, ristiriita, jolla eräs kansantaloustieteen perustajista, Quesnay, kiusasi vastustajiaan ja johon he jäivät vastauksen velkaa.

»Te myönnätte», Quesnay sanoo, »että kuta enemmän voidaan ilman vahinkoa tuotannolle säästää kustannuksia tai kalliita töitä teollisuustuotteiden valmistamisessa, sitä edullisempi tämä säästö on, koska se vähentää valmisteen hintaa. Ja kuitenkin te uskotte, että rikkauden tuottaminen, joka johtuu teollisuudenharjoittajien työstä, riippuu heidän valmisteidensa vaihtoarvon lisäyksestä.»[6*]

Työn säästäminen[7*] työn tuotantovoimaa kehittämällä ei siis kapitalistisessa tuotannossa suinkaan tarkoita työpäivän lyhentämistä. Se tarkoittaa vain tietyn tavaramäärän tuottamiseen välttämättömän työajan lyhentämistä. Se että työmies, työnsä tuotantovoiman kohoamisen johdosta, tuottaa tunnissa esim. 10 kertaa enemmän tavaraa kuin aikaisemmin, siis tarvitsee jokaista tavarakappaletta varten 10 kertaa vähemmän työaikaa, ei ensinkään estä teettämästä hänellä työtä nyt niin kuin ennenkin 12 tuntia ja tuottamasta näinä 12 tuntina 1200 kappaletta entisten 120 asemasta. Voidaanpa hänen työpäiväänsä samalla pidentääkin, niin että hän nyt tuottaa 14 tunnissa 1400 kappaletta jne. Sellaisten taloustieteilijäin kuin MacCullochin, Uren, Seniorin ja tutti quanti [heidän kaltaistensa] teoksista saa lukea yhdeltä sivulta, että työmies on kiitollisuuden velassa pääomalle tuotantovoimien kehittämisestä, koska se lyhentää välttämätöntä työaikaa, ja seuraavalta sivulta, että työmiehen on osoitettava tätä kiitollisuuttaan tekemällä työtä tulevaisuudessa 15 tuntia 10 sijasta. Työn tuotantovoiman kehitys kapitalistisessa tuotannossa tähtää sen työpäivän osan lyhentämiseen, jona työmiehen täytyy työskennellä itseään varten, jotta juuri sen kautta työpäivän toinen osa, jona hän voi työskennellä ilmaiseksi kapitalistille, pitenisi. Missä määrin tämä tulos on saavutettavissa myös ilman tavaroiden halpenemista, näkyy suhteellisen lisäarvon erikoisista tuottamismetodeista, joiden käsittelyyn nyt siirrymme.

 

YHDESTOISTA LUKU

YHTEISTOIMINTA

Kuten näimme, kapitalistinen tuotanto alkaa todellisuudessa vasta silloin kun sama yksilöllinen pääoma pitää työssä suuremman joukon työläisiä yhtaikaa, työprosessi siis laajentaa alaansa ja tuottaa tuotteen suuremmassa määrällisessä mittakaavassa. Suuren työläisjoukon toiminta samaan aikaan, samassa paikassa (eli, jos niin tahdotaan, samalla työmaalla), saman tavaralajin tuottamiseksi saman kapitalistin käskyjen mukaan on historiallisesti ja käsitteellisesti kapitalistisen tuotannon lähtökohta. Itse tuotantotapaan nähden esim. manufaktuuri eroaa alkuasteillaan ammattikunnallisesta käsiteollisuudesta tuskin muussa kuin suuremmassa lukumäärässä saman pääoman yhtaikaa työssä pitämiä työläisiä. Ammattikuntamestarin työpaja on vain laajentunut.

Ero on siis aluksi vain määrällinen. Näimme, että tietyn pääoman tuottaman lisäarvon paljous on yhtä kuin lisäarvo, jonka yksityinen työmies tuottaa, kerrottuna yhtaikaa työssä olleiden lukumäärällä. Tämä lukumäärä ei sinänsä muuta ensinkään lisäarvon suhdelukua eli työvoiman riistoastetta, ja tavaranarvon tuottamiseen nähden työprosessin jokainen laadullinen muutos näyttää yleensä yhdentekevältä. Tämä seuraa arvon luonteesta. Jos kaksitoistatuntinen työpäivä esineellistyy 6 š:ssä, niin 1200 sellaista työpäivää esineellistyy 6 š × 1200. Toisessa tapauksessa on tuotteisiin liittynyt 12 × 1200 työtuntia, toisessa 12 työtuntia. Arvon tuotannossa useat ovat aina vain useita yksityisiä. Arvon tuotannolle on siis samantekevää, tuottaako 1200 työmiestä kukin erikseen vai saman pääoman käskyvallan alle yhtyneinä.

Tiettyjen rajojen sisällä tässä esiintyy kuitenkin eräitä muutoksia. Arvossa esineellistynyt työ on laadultaan yhteiskunnallista keskimääräistyötä, siis keskimääräisen työvoiman ilmaus. Mutta keskisuure on aina vain useiden samanlaatuisten eri suureyksilöiden keskimäärä. Jokaisessa teollisuushaarassa yksityinen työmies, Pekka tai Paavo, poikkeaa enemmän tai vähemmän keskimääräistyömiehestä. Nämä yksilölliset poikkeamat, joiden matemaattinen nimitys on »virhe», tasoittavat toisensa ja katoavat, kun otetaan yhdessä suurempi joukko työläisiä. Kuuluisa sofisti ja sykofantti Edmund Burke on vieläpä tietävinään kokemuksestaan vuokraajana, että jo »niin pienessä joukossa» kuin 5 peltotyömiestä kaikki yksilölliset työn eroavuudet häviävät, että siis mitkä hyvänsä miehuuden iässä olevat viisi englantilaista peltotyömiestä tekevät yhteisesti samassa ajassa yhtä paljon työtä kuin mitkä hyvänsä muut viisi englantilaista peltotyömiestä.[8*] Olkoon miten hyvänsä, selvää on, että suuren yhtaikaa työssä pidetyn työmiesjoukon kokonaistyöpäivä, jaettuna työläisten luvulla, on sinänsä päivä yhteiskunnallista keskimääräistyötä. Olkoon yksityisen henkilön työpäivä esim. kaksitoistatuntinen. Silloin on 12:n yhtaikaa työssä pidetyn työmiehen työpäivä 144-tuntinen kokonaistyöpäivä; ja joskin jokaisen näiden kahdentoista miehen työ poikkeaa enemmän tai vähemmän yhteiskunnallisesta keskimääräistyöstä ja vaikka yksityinen työmies voi siis tarvita jonkin verran enemmän tai vähemmän aikaa samaan toimitukseen, on jokaisen yksityisen työpäivällä kahdentenatoista osana 144 tunnin kokonaistyöpäivästä yhteiskunnallisen keskimääräislaadun ominaisuus. Kapitalistille, joka pitää tusinan miehiä työssään, on työpäivä tusinan miehen kokonaistyöpäivä. Jokaisen yksityisen työpäivä on osa kokonaistyöpäivästä täysin riippumatta siitä, työskentelevätkö nuo kaksitoista toinen toistaan auttaen vai ovatko heidän työnsä keskinäisessä yhteydessä ainoastaan siten, että he tekevät työtä samalle kapitalistille. Jos sitä vastoin nuo kaksitoista työläistä ovat parittain pikkumestarin työssä, jää sattuman varaan, tuottaako kukin yksityinen mestari saman arvomäärän ja realisoiko hän siis lisäarvon yleisen suhdeluvun. Yksilöllisiä poikkeamia voi tapahtua. Jos joku työmies käyttäisi huomattavasti enemmän aikaa jonkin tavaran tuottamiseen kuin yhteiskunnallisesti tarvitaan, jos hänen yksilöllisesti välttämätön työaikansa poikkeaisi huomattavasti yhteiskunnallisesti välttämättömästä eli keskimääräistyöajasta, niin hänen työnsä ei kävisi keskimääräistyöstä eikä hänen työvoimansa keskimääräistyövoimasta. Se ei tulisi myydyksi tai tulisi vain alle työvoiman keskimääräisarvon. Edellytetään siis, että on tietty vähimmäismäärä työtaitoa, ja myöhemmin tulemme näkemään, että kapitalistinen tuotanto löytää keinoja mitatakseen tämän vähimmäismäärän. Siitä huolimatta vähimmäismäärä poikkeaa keskimäärästä, joskin työvoimasta on maksettava sen keskiarvo. Kuudesta pikkumestarista voittaisi siis toinen enemmän, toinen vähemmän kuin lisäarvon yleisen suhdeluvun. Yhteiskuntaan nähden epätasaisuudet tasoittuisivat, mutta ei yksityiseen mestariin nähden. Arvonlisäämisen laki realisoituu siis yleensä yksityiseen tuottajaan nähden täydellisesti vasta kun hän tuottaa kapitalistina, käyttää yhtaikaa paljon työmiehiä, panee siis jo alusta alkaen toimintaan yhteiskunnallisen keskimääräistyön.[9*]

Myös työtavan pysyessä samana suuremman työläismäärän yhdenaikainen käyttäminen aiheuttaa kumouksen työprosessin aineellisissa ehdoissa. Rakennuksia, joissa useat työskentelevät, raaka-ainevarastopaikkoja yms. astioita, työkaluja, koneita yms., joita useat käyttävät yhtaikaa tai vuorotellen, lyhyesti: osaa tuotantovälineistä kulutetaan nyt yhteisesti työprosessissa. Toisaalta ei tavaroiden eikä siis myöskään tuotantovälineiden vaihtoarvo ensinkään nouse, vaikka niiden käyttöarvoa voimaperäisemmin käytetäänkin. Toisaalta kasvaa yhteisesti käytettyjen tuotantovälineiden suuruus. Huoneen, jossa 20 kutojaa 20 kangaspuilla kutoo, täytyy olla tilavampi kuin huoneen, missä työskentelee itsenäinen kutoja kahden kisällinsä kanssa. Mutta työpajan rakentaminen 20 henkilölle maksaa vähemmän työtä kuin 10 työpajan rakentaminen kullekin kahdelle henkilölle, ja yleensä joukoittaisesti keskittyneiden ja yhteisesti käytettävien tuotantovälineiden arvo ei kasva samassa suhteessa kuin niiden koko ja niiden tuottama hyöty. Yhteisesti käytetyt tuotantovälineet luovuttavat pienemmän arvonosan yksityiseen tuotteeseen, osittain sen tähden, että se kokonaisarvo, jonka ne luovuttavat, jakautuu yhtaikaa suuremman tuotemäärän osaksi, osittain sen tähden, että verrattuina erillään käytettyihin tuotantovälineisiin ne ovat osallisina tuotantoprosessissa tosin absoluuttisesti suuremmalla, mutta niiden vaikutusalaan katsoen suhteellisesti pienemmällä arvolla. Täten alenee pysyvän pääoman edustama arvonosa, ja siis suhteellisesti sen suuruuteen myöskin tavaran kokonaisarvo. Vaikutus on sama kuin jos tavaran tuotantovälineet tuotettaisiin pienemmin kustannuksin. Tämä säästö tuotantovälineiden käytössä johtuu vain niiden yhteisestä kuluttamisesta useiden työprosessissa. Ja tuotantovälineet saavat tämän luonteen yhteiskunnallisen työn ehtoina eli työn yhteiskunnallisina ehtoina erotukseksi yksityisten itsenäisten työläisten tai pikkumestarien hajallaan olevista ja verrattain kallishintaisista tuotantovälineistä siinäkin tapauksessa, että nuo useat työskentelevät vain paikallisesti yhdessä, mutta eivät toinen toistensa kanssa. Osa työvälineistä saa tämän yhteiskunnallisen luonteen jo ennen kuin itse työprosessi sen saa.

Tuotantovälineiden säästämistä on katsottava yleensä kahdelta näkökannalta. Ensiksikin, mikäli se halventaa tavaroita ja siten alentaa työvoiman arvoa. Toiseksi, mikäli se muuttaa lisäarvon suhdetta sijoitettuun kokonaispääomaan, ts. sen pysyvien ja vaihtelevien osien arvosummaan. Viimeksi mainittua kohtaa käsittelemme vasta tämän teoksen kolmannen kirjan ensimmäisessä osastossa, johon yhtenäisyyden vuoksi siirrämme paljon sellaistakin, joka kuuluisi jo tähän. Erittelymme kulku vaatii tätä jakoa, joka samalla on kapitalistisen tuotannon hengen mukainen. Kun kapitalistisessa tuotannossa työehdot ovat itsenäisesti työmiestä vastassa, niiden säästäminenkin näyttää erikoiselta toimitukselta, joka ei liikuta työmiestä ja siis on erillään niistä menettelytavoista, jotka lisäävät hänen mieskohtaista tuottavuuttaan.

Työmuotoa, jolloin monet henkilöt tekevät suunnitelmallisesti työtä rinnakkain ja yhdessä samassa tuotantoprosessissa tai erillisissä, toisiinsa liittyvissä tuotantoprosesseissa, sanotaan yhteistoiminnaksi (Kooperation).[10*]

Samoin kuin ratsuväkieskadroonan hyökkäysvoima tai jalkaväkirykmentin vastustusvoima eroaa olennaisesti kunkin ratsumiehen ja jalkamiehen yksityisen hyökkäys- ja vastustusvoiman summasta, eroaa myös yksityisten työläisten mekaaninen voimasumma siitä yhteiskunnallisesta voimatekijästä, joka syntyy, kun monet kädet yhtaikaa vaikuttavat samassa jakamattomassa toimituksessa, esim. kun on nostettava kuorma, käännettävä kampia tai poistettava tieltä este.[11*] Tässä yksityiset eivät voisi saada aikaan yhdistetyn työn vaikutusta tai he voisivat tehdä sen vain paljon pitempien aikojen kuluessa tai vain pienmitassa. Tässä ei ole kysymys ainoastaan yksilöllisen tuotantovoiman kohottamisesta yhteistoiminnan avulla, vaan uuden tuotantovoiman luomisesta, jonka jo sinänsä täytyy olla joukkovoimaa.[11a*]

Lukuunottamatta sitä uutta voimatekijää, joka johtuu useiden voimien sulautumisesta yhdeksi kokonaisvoimaksi, useimmissa tuottavissa töissä jo pelkkä yhteiskunnallinen kosketus synnyttää kilpailun halua ja elinvoimien (animal spirits) kiihotusta, jotka kohottavat yksityisten yksilöiden suorituskykyä niin että tusina ihmisiä yhdessä yhtaikaisen 144 tunnin työpäivän kuluessa tuottaa paljoa suuremman yhteistuotteen kuin kaksitoista erillistä työmiestä, joista kukin työskentelee 12 tuntia, tai kuin yksi työmies, joka työskentelee 12 päivää peräkkäin.[12*] Tämä johtuu siitä, että ihminen on luonnostaan, joskaan ei, niin kuin Aristoteles arvelee, poliittinen,[13*] niin ainakin yhteiskunnallinen eläin.

Joskin useat tekevät saman tai jotakin samanlaista yhtaikaa ja yhdessä, voi kuitenkin itsekunkin yksilöllinen työ osana kokonaistyöstä esittää itse työprosessin eri asteita, joiden kautta työn esine kulkee yhteistoiminnan avulla nopeammin. Jos esim. muurarit muodostavat jonon kuljettaakseen rakennuskiviä telineiden juurelta niiden huippuun, niin jokainen heistä tekee saman työliikkeen, mutta kuitenkin heidän yksityiset liikkeensä ovat kokonaistehtävän jatkuvasti yhtenäisiä osia, erikoisia asteita, joiden kautta jokaisen rakennuskiven täytyy työprosessissa kulkea ja joiden kautta sen kuljettaa nopeammin kokonaistyömiehen 24 kättä kuin kunkin yksityisen, telineitä ylös ja alas astelevan, työmiehen kaksi kättä.[14*] Työn esine kulkee saman matkan lyhyemmässä ajassa. Toisaalta työtä yhdistetään, kun esim. rakennusta aletaan rakentaa yhtaikaa eri puolilta, vaikka yhteistyössä olevat tekevät samaa tai samanlaista työtä. 144 tunnin yhdistetty työpäivä, joka tarttuu työn esineeseen monelta puolelta — sillä yhdistetyllä työmiehellä eli kokonaistyömiehellä on silmät ja kädet edessä ja takana ja hän on jossakin määrin kaikkialla läsnäoleva — edistää yhteistuotetta nopeammin kuin enemmän tai vähemmän erillisten työmiesten 12 kaksitoistatuntista työpäivää, sillä näiden työmiesten täytyy tarttua työhönsä vain yhdeltä puolen. Samassa ajassa valmistuu tuotteesta useita osia.

Me korostimme, että ne useat työläiset, jotka täydentävät toisiaan, tekevät samaa tai samanlaista työtä, koska tämä yhteisen työn yksinkertaisin muoto esittää suurta osaa myös yhteistoiminnan kehittyneimmällä asteella. Jos työprosessi on monimutkainen, niin jo yhdessä työskentelevien pelkkä lukumäärä mahdollistaa eri suoritusten jakamisen eri käsille, siis niiden yhtaikaa suorittamisen ja siten kokonaistuotteen valmistamiseen tarvittavan työajan lyhentämisen.[15*]

Useissa tuotannonhaaroissa on ratkaisevia hetkiä, ts. itse työprosessin luonteen määräämiä ajankohtia, joiden kuluessa täytyy saavuttaa tietyt työntulokset. Jos on esim. kerittävä lauma lampaita tai leikattava ja korjattava joku auranala viljapeltoa, niin tuotteen määrä ja laatu riippuvat siitä, että tämä toimitus aletaan ja lopetetaan määräaikana. Ajan pituus, jonka työprosessi saa kestää, on tässä tietty samoin kuin esim. sillinpyynnissä. Yksityinen henkilö voi saada yhdestä päivästä vain yhden työpäivän, esim. 12-tuntisen, mutta esim. 100:n henkilön yhteistoiminta laajentaa kaksitoistatuntisen päivän 1200 tunnin työpäiväksi. Työajan lyhyyden korvaa sen työmäärän suuruus, joka ratkaisevana hetkenä viedään tuotantokentälle. Työn valmistuminen oikeaan aikaan riippuu tässä useiden yhdistettyjen työpäivien yhdenaikaisesta käyttämisestä, tuloksen suuruus työläisten luvusta, joka kuitenkin aina pysyy pienempänä kuin niiden työläisten luku, jotka yksitellen työskennellen tekisivät samassa ajassa saman toimituksen.[16*] Juuri tämän yhteistoiminnan puutteen takia Yhdysvaltojen länsiosassa menee vuosittain hukkaan paljon viljaa, ja niissä Itä-Intian osissa, joissa Englannin herruus on hävittänyt vanhan yhteisölaitoksen, samoin suuri määrä puuvillaa.[17*]

Toisaalta yhteistoiminta sallii laajentaa työn aluepiiriä ja se on muutamissa työprosesseissa jo työn esineen paikallisen yhtenäisyyden vuoksi välttämätön, kuten esim. maankuivatuksessa, patoamisessa, kastelussa, kanavien, katujen, rautateiden rakentamisessa jne. Toisaalta se tekee mahdolliseksi suhteellisesti, ts. suhteessa tuotannon mittakaavaan, supistaa tuotantoalueen paikkaa. Tämä työn aluepiirin rajoittaminen samalla kun sen vaikutusalaa laajennetaan, millä säästetään joukko tuottamattomia kustannuksia (faux frais), johtuu työmiesten yhteenkokoamisesta, eri työprosessien yhdistämisestä ja tuotantovälineiden keskittämisestä.[18*]

Verrattuna yhtä suureen summaan erillisiä yksilöllisiä työpäiviä yhdistetty työpäivä tuottaa suuremmat määrät käyttöarvoa ja vähentää siis tietyn tehon tuottamiseen tarpeellista työaikaa. Saako se kussakin tapauksessa tämän lisääntyneen tuotantovoiman sen tähden, että se korottaa työn mekaanista suoritusvoimaa, laajentaa sen toimintapiiriä, supistaa tuotantopaikan aluetta suhteellisesti verrattuna tuotannon mittakaavaan, panee ratkaisevalla hetkellä liikkeelle paljon työtä vähässä ajassa, kiihottaa yksityisten kilpailuintoa ja jännittää heidän elinvoimiaan, painaa useiden samanlaisiin suorituksiin yhtenäisen jatkuvuuden ja monipuolisuuden leiman, suorittaa yhtaikaa eri toimituksia, säästää tuotantovälineitä niiden yhteisen käytön kautta tai antaa yksilölliselle työlle yhteiskunnallisen keskimääräistyön luonteen — kaikissa tapauksissa yhdistetyn työpäivän erikoinen tuotantovoima on työn yhteiskunnallista tuotantovoimaa eli yhteiskunnallisen työn tuotantovoimaa. Se johtuu itse yhteistoiminnasta. Suunnitelmanmukaisessa yhteistyössä toisten kanssa työmies kadottaa yksilölliset rajoituksensa ja kehittää lajiominaisuuksiaan.[19*]

Kun työläiset eivät yleensä voi välittömästi työskennellä yhteisesti olematta yhdessä, kun heidän kokoontumisensa määrättyyn paikkaan on siis heidän yhteistyönsä ehtona, eivät palkkatyöläiset voi tehdä yhteistyötä ellei sama pääoma, sama kapitalisti käytä heitä yhtaikaa ja siis osta yhtaikaa heidän työvoimaansa. Näiden työvoimien kokonaisarvon eli työläisten palkkojen päivittäisen, viikoittaisen jne. summan täytyy siis olla yhtyneenä kapitalistin taskussa ennen kuin itse työvoimat yhtyvät tuotantoprosessissa. 300 työmiehen palkan maksaminen yhdellä kertaa vain yhdeltäkin päivältä edellyttää enemmän pääoman käyttöä kuin harvempien työläisten palkan maksaminen viikko viikolta kautta koko vuoden. Yhteistoiminnassa olevien työläisten lukumäärä eli yhteistoiminnan mittakaava riippuu siis ensi kädessä sen pääoman suuruudesta, jonka yksityinen kapitalisti voi työvoiman ostamiseen käyttää, ts. siitä, kuinka suurta työläismäärää varten kapitalistilla on elinhyödykkeitä käytettävänään.

Ja tämä koskee paitsi vaihtelevaa myös pysyvää pääomaa. Menot raaka-aineisiin esim. ovat 30 kertaa suuremmat sillä kapitalistilla, joka pitää työssä 300, kuin kullakin niistä 30 kapitalistista, jotka pitävät työssä kukin 10 työmiestä. Yhteisesti käytettyjen työvälineiden arvo ja ainemäärä eivät tosin kasva samassa määrin kuin käytettyjen työmiesten luku, mutta ne kasvavat kuitenkin huomattavasti. Suurempien tuotantovälinemäärien keskittyminen yksityisten kapitalistien käsiin on siis palkkatyöläisten yhteistoiminnan aineellinen ehto, ja yhteistoiminnan laajuus eli tuotannon mittakaava riippuvat tämän keskittymisen määrästä.

Tietty vähimmäismäärä yksilöllistä pääomaa näytti alkuaan välttämättömältä, jotta yhtaikaa riistettyjen työläisten luku ja siis niiden tuottaman lisäarvon määrä riittäisivät vapauttamaan työn käyttäjän itsensä omakätisestä työstä, tekemään pikkumestarista kapitalistin ja synnyttämään muodollisesti kapitalistisen suhteen. Nyt tämä vähimmäismäärä esiintyy aineellisena ehtona useiden hajallaan olevien ja toisistaan riippumattomien yksilöllisten työprosessien muuttumiselle yhdistetyksi yhteiskunnalliseksi työprosessiksi.

Samoin pääoman käskyvalta työn yli näytti alkuaan olevan vain muodollinen seuraus siitä, että työläinen tekee työtä kapitalistille ja kapitalistin alaisena sen sijaan että tekisi sitä itselleen. Monien palkkatyöläisten yhteistoiminnan mukana kehittyy pääoman käskyvalta itse työprosessin suorittamisen välttämättömäksi edellytykseksi, todelliseksi tuotantoehdoksi. Kapitalistin käsky tuotantokentällä tulee nyt yhtä välttämättömäksi kuin kenraalin käsky taistelukentällä.

Kaikki välittömästi yhteiskunnallinen eli yhteinen työ, jota tehdään suurehkossa mittakaavassa, tarvitsee enemmän tai vähemmän johtoa saattamaan keskinäiseen sopusointuun yksilölliset toiminnat ja täyttämään ne yleiset tehtävät, jotka johtuvat tuottavan kokonaisruumiin liikkeestä toisin kuin sen itsenäisten elinten liike. Yksityinen viulunsoittaja johtaa itse itseään, orkesteri tarvitsee kapellimestarin. Tämä johtamis-, valvomis- ja välitystehtävä tulee pääoman suoritettavaksi heti kun sen alainen työ tulee yhteistyöksi. Pääoman erikoistehtävänä johtamistyö saa erityisiä luonteenpiirteitä.

Ensiksikin kapitalistisen tuotantoprosessin liikkeellepanevana vaikuttimena ja määräävänä tarkoituksena on pääoman arvon mahdollisimman suuri itselisäys,[20*] ts. mahdollisimman suuri lisäarvon tuotanto, siis mahdollisimman suuri työvoiman riistäminen kapitalistin taholta. Yhtaikaa työssä olevien työläisten luvun mukana kasvaa heidän vastarintansa ja sikäli myös välttämättä pääoman painostus tämän vastarinnan voittamiseksi. Kapitalistin johtotoiminta ei ole ainoastaan yhteiskunnallisen työprosessin luonteesta aiheutuva ja siihen kuuluva erikoinen tehtävä, vaan se on samalla yhteiskunnallisen työprosessin riistämistehtävä, ja sen ehtona on siis väistämätön vastakkaisuus riistäjän ja hänen riistonsa esineen välillä. Samoin myös tuotantovälineiden laajuuden mukana — vieraana omaisuutena tuotantovälineet ovat palkkatyöläistä vastassa — kasvaa välttämättömyys valvoa, että niiden käyttö tapahtuu asianmukaisella tavalla.[21*] Palkkatyöläisten yhteistoiminta on edelleen pelkästään sen pääoman vaikutusta, joka heitä yhtaikaa käyttää. Heidän tehtäviensä yhteys ja heidän yhtymisensä tuottavaksi kokonaisuudeksi ovat seikkoja, jotka ovat ulkopuolella heitä itseään, pääomassa, mikä heidät vie yhteen ja pitää koossa. Heidän töittensä yhteys esiintyy heille siis aatteellisesti kapitalistin suunnitelmana, käytännössä hänen arvovaltanaan, vieraan tahdon mahtina, joka alistaa heidän toimintansa omien tarkoitustensa alaiseksi.

Jos siis kapitalistinen johto on sisällykseltään kaksinainen itse johdettavan tuotantoprosessin kaksinaisuuden takia, tämä kun toisaalta on yhteiskunnallinen työprosessi tuotteen synnyttämiseksi, toisaalta pääoman arvon lisäysprosessi, niin muodoltaan kapitalistinen johto on itsevaltainen. Sitä mukaa kuin yhteistoiminta kehittyy suurisuuntaisemmaksi, tämä itsevaltaisuuskin kehittää ominaiset muotonsa. Samoin kuin kapitalisti ensiksi vapautuu omakätisestä työstä, niin pian kuin hänen pääomansa on saavuttanut sen vähimmäismäärän, jolla varsinainen kapitalistinen tuotanto vasta alkaa, samoin hän luovuttaa nyt itse puolestaan yksityisten työläisten ja työläisryhmien välittömän ja jatkuvan valvonnan erityisille palkkatyöläisille. Samoin kuin sotajoukko tarvitsee sotilaallisia, tarvitsee saman pääoman käskyvallan alaisena yhdessä työskentelevä työläisjoukko teollisia yliupseereja (johtajia, managers) ja aliupseereja (mestareita, foremen, overlookers, contre-maîtres), jotka työprosessin aikana komentavat pääoman nimessä. Ylivalvontatyö vakiintuu heidän yksinomaiseksi tehtäväkseen. Verratessaan vapaiden talonpoikien tai itsenäisten käsityöläisten tuotantotapaa orjuuteen perustuvaan plantaasimaatalouteen kansantaloustieteillä laskee tämän ylivalvontatyön tuotannon faux frais kustannuksiin.[21a*] Käsitellessään kapitalistista tuotantotapaa hän asettaa sitä vastoin samaan asemaan johtamistyön, mikäli se on seurauksena yhteisen työprosessin luonteesta, ja mainitun tehtävän, mikäli sitä vaatii tämän prosessin kapitalistinen ja siis antagonistinen luonne.[22*] Kapitalisti ei ole kapitalisti sen tähden, että hän on teollisuuslaitoksen johtaja, vaan hänestä tulee teollisuuden komentaja sen tähden, että hän on kapitalisti. Teollisuuden ylipäällikkyys tulee pääoman oikeudeksi samoin kuin feodaaliajalla ylipäällikkyys sodassa ja ylin tuomiovalta olivat maaomaisuuden oikeutena.[22a*]

Työmies on työvoimansa omistaja niin kauan kuin hän sen myyjänä hieroo kauppoja kapitalistin kanssa, ja hän voi myydä vain sen, minkä hän omistaa, vain yksilöllisen, erillisen työvoimansa. Tätä suhdetta ei ensinkään muuta se, että kapitalisti ostaa 100 työvoimaa yhden sijasta tai tekee sopimuksia 100 toisistaan riippumattoman työläisen kanssa yhden asemesta. Hän voi käyttää noita 100 työläistä antamatta heidän tehdä yhdessä työtä. Kapitalisti maksaa siis 100:n itsenäisen työvoiman arvon, mutta hän ei maksa 100:n yhdistetystä työvoimasta. Riippumattomina henkilöinä työläiset ovat yksilöitä, jotka joutuvat tiettyyn suhteeseen saman pääoman kanssa, mutta eivät toistensa kanssa. Heidän yhteistoimintansa alkaa vasta työprosessissa, mutta työprosessissa he ovat lakanneet kuulumasta itselleen. Siihen astuessaan heistä on tullut pääoman osia. Yhteistoiminnassa olevina, työtä tekevän elimistön jäseninä, he itse ovat vain pääoman erikoinen olintapa. Tuotantovoima, jonka työläinen yhteiskunnallisena työläisenä kehittää itsestään, on siis pääoman tuotantovoimaa. Työn yhteiskunnallinen tuotantovoima kehittyy ilmaiseksi niin pian kuin työmiehet ovat joutuneet tiettyjen ehtojen alaisiksi, ja näiden ehtojen alaisiksi asettaa heidät pääoma. Koska työn yhteiskunnallinen tuotantovoima ei maksa mitään pääomalle ja koska toisaalta työmies ei sitä synnytä ennen kuin itse hänen työnsä kuuluu pääomalle, se esiintyy tuotantovoimana, joka pääomalla on luonnostaan, sen sisäisenä tuotantovoimana.

Suunnattoman suurena ilmenee yksinkertaisen yhteistoiminnan vaikutus muinaisten aasialaisten, egyptiläisten, etruskien ym. jättiläistöissä.

»Muinaisina aikoina tapahtui, että näillä aasialaisilla valtioilla siviili- ja sotilasmenonsa suoritettuaan oli hallussaan elinhyödykkeiden ylijäämä, jonka ne voivat käyttää hyödyllisiin ja loistotöihin. Hallitsijan ja papiston käskyvalta yli melkein koko maataviljelemättömän väestön ja se seikka, että tuo ylijäämä oli yksinomaan heidän käytettävänään, antoi heille tilaisuuden niiden mahtavien muistomerkkien pystyttämiseen, joilla he täyttivät maan... Hämmästystä herättävien suunnattomien patsaiden pystyttämiseen ja tavattomien möhkäleiden liikuttamiseen käytettiin melkein yksinomaan ihmistyötä hyvin tuhlaavasti. Työläisten luku ja heidän ponnistustensa keskittäminen riitti. Näemme mahtavien koralliriuttojen paisuvan valtameren syvyyksistä saariksi ja muodostavan kiinteää maata, vaikka kukin yksityinen kerrostaja (depositary) on pieni, heikko ja mitätön. Aasialaisen yksinvallan maataviljelemättömät työmiehet eivät voi ottaa osaa työhön muulla kuin yksilöllisillä ruumiinponnistuksillaan, mutta heidän lukumääränsä on heidän voimansa, ja näiden joukkojen johtovalta sai nuo jättiläistyöt syntymään. Sellaiset yritykset teki mahdolliseksi niiden tulojen, joista työmiehet elävät, keskittyminen yksiin tai muutamiin käsiin.»[23*]

Tämä aasialaisten ja egyptiläisten kuninkaiden tai etruskilaisten uhripappien ym. valta on uudenaikaisessa yhteiskunnassa siirtynyt kapitalistille, esiintyköönpä hän sitten yksityisenä kapitalistina, tai, kuten osakeyhtiöissä, yhdistettynä kapitalistina.

Yhteistoiminta sellaisessa työprosessissa, jollaisen näemme vallitsevan inhimillisen sivistyksen alkuasteilla, metsästäjäkansoilla[23a*] tai esim. intialaisen kyläkunnan maanviljelyksessä, perustuu yhdeltä puolen tuotantovälineiden yhteisomistukseen, toiselta puolen siihen, että yksilö on vielä sidottu heimon tai kyläyhteisön napanuoraan yhtä lujasti kuin mehiläisyksilö mehiläispesään. Kumpikin erottaa sen kapitalistisesta yhteistoiminnasta. Yhteistoiminnan ajoittainen laaja käyttäminen antiikin maailmassa, keskiajalla ja uudenaikaisissa siirtomaissa, perustuu välittömiin herruus- ja alistussuhteisiin, enimmäkseen orjuuteen. Sitä vastoin kapitalistinen muoto edellyttää heti alusta vapaata palkkatyöläistä, joka myy työvoimansa pääomalle. Historiallisesti tämä muoto kuitenkin kehittyy vastakohtana talonpojan taloudelle ja riippumattomalle käsityölle, olipa tällä ammattikunnallinen muoto tai ei.[24*] Näihin nähden ei kapitalistinen yhteistoiminta esiinny yhteistoiminnan erikoisena historiallisena muotona, vaan itse yhteistoiminta esiintyy kapitalistiselle tuotantoprosessille ominaisena ja sen erityisesti muista erottavana historiallisena muotona.

Samoin kuin yhteistoiminnan kehittämä työn yhteiskunnallinen tuotantovoima esiintyy pääoman tuotantovoimana, esiintyy itse yhteistoiminta kapitalistisen tuotantoprosessin erikoisena muotona vastakohdaksi erillisten riippumattomien työläisten tai pikkumestarien tuotantoprosessille. Se on ensimmäinen muutos, minkä todellisessa työprosessissa aiheuttaa sen alistuminen pääoman johtoon. Tämä muutos tapahtuu luonnonomaisesti. Sen edellytys, suuremman palkkatyöläisjoukon työssäpito samana aikana samassa työprosessissa, on kapitalistisen tuotannon lähtökohtana. Tämä sattuu yhteen itse pääoman olemassaolon kanssa. Jos siis kapitalistinen tuotantotapa toisaalta esiintyy historiallisena välttämättömyytenä, jotta työprosessi muuttuisi yhteiskunnalliseksi prosessiksi, niin toisaalta tämä työprosessin yhteiskunnallinen muoto esiintyy pääoman käyttämänä menettelytapana mainitun työprosessin riistämiseksi edullisemmin, lisäämällä sen tuotantovoimaa.

Tähän asti käsitellyssä yksinkertaisessa muodossaan yhteistoiminta sattuu yhteen suuressa mittakaavassa harjoitetun tuotannon kanssa, mutta se ei esiinny minään pysyvänä, kapitalistisen tuotantotavan erikoisen kehitysjakson luonteenomaisena muotona. Eniten se näyttää lähentelevän sitä manufaktuurien vielä käsityömäisellä alkuasteella[25*] ja siinä lajissa suurmaanviljelystä, joka vastaa manufaktuuriaikakautta ja eroaa talonpoikaisesta viljelyksestä oikeastaan vain yhtaikaa käytettyjen työläisten lukumäärässä ja keskitettyjen tuotantovälineiden paljoudessa. Yksinkertainen yhteistoiminta on yhä vallitsevana muotona sellaisissa tuotannonhaaroissa, joissa pääoma toimii suuressa mittakaavassa, mutta työnjaolla ja koneilla ei ole vielä huomattavaa merkitystä.

Yhteistoiminta on kapitalistisen tuotantotavan perusmuoto, joskin tämän yhteistoiminnan yksinkertainen muoto itse esiintyy erikoisena kapitalistisen tuotannon muotona sen kehittyneempien muotojen rinnalla.

 

KAHDESTOISTA LUKU

TYÖNJAKO JA MANUFAKTUURI

1. Manufaktuurin kahdenlainen alkuperä

Työnjakoon perustuva yhteistoiminta saa klassisen muotonsa manufaktuurissa. Kapitalistisen tuotantoprosessin luonteenomaisena muotona tätä yhteistoimintaa tavataan varsinaisena manufaktuuriaikakautena, joka kestää noin 1500-luvun puolivälistä 1700-luvun viimeiselle kolmannekselle.

Manufaktuuri syntyy kahta tietä.

Ensinnäkin erilaisia itsenäisiä käsitöitä harjoittavat työmiehet, joiden käsien kautta tuotteen täytyy kulkea, kunnes se on täysin valmis, kootaan yhteen työhuoneeseen saman kapitalistin käskettäviksi. Esim. vaunut olivat alusta suuren, toisistaan riippumattomien käsityöläisten joukon yhteistuote, kuten vaununtekijän, satulasepän, räätälin, lukkosepän, hihnantekijän, sorvarin, nuoranpunojan, lasittajan, maalarin, kiillottajan, kultaajan yms. Vaunumanufaktuuri yhdistää kaikki nämä käsityöläiset yhteen työhuoneeseen, missä he yhtaikaa ja yhdessä työskentelevät. Tosin ei voida kullata vaunuja ennen kuin ne on tehty. Mutta jos useita vaunuja tehdään yhtaikaa, voidaan toisia aina kullata sillä aikaa kun toiset vasta ovat tuotantoprosessin aikaisemmalla asteella. Sikäli olemme vielä yksinkertaisen yhteistoiminnan pohjalla, joka tapaa ihmis- ja esineaineksensa valmiina. Mutta sangen pian tapahtuu olennainen muutos. Räätäli, lukkoseppä, hihnantekijä yms., jotka toimivat vain vaunujen valmistamisessa, menettävät vähitellen sekä tottumuksensa että kykynsä tehdä entistä käsityötään kaikessa laajuudessaan. Toisaalta heidän yksipuoliseksi tullut toimintansa tämän suppeamman vaikutusalan rajoissa saa nyt tarkoituksenmukaisimman muodon. Alkuaan vaunumanufaktuuri esiintyi itsenäisten käsitöiden yhdistelmänä. Se jakautuu vähitellen erikoistoimituksiin, joista jokainen erikseen kiteytyy vain yhden työläisen yksinomaiseksi tehtäväksi, mutta jotka kokonaisuudessaan saadaan suoritetuksi ainoastaan näiden osatyöntekijäin yhteisen toiminnan kautta. Samoin myös verkamanufaktuuri ja koko joukko muita manufaktuureja syntyi eri käsitöiden yhdistämisestä saman pääoman käskyvaltaan.[26*]

Mutta manufaktuuri syntyy myös päinvastaista tietä. Sama pääoma pitää yhtaikaa samassa työpajassa työssä useita käsityöläisiä, jotka tekevät samaa tai jotain samanlaista työtä, esim. paperia, kirjakkeita tai neuloja. Tämä on yhteistoimintaa yksinkertaisimmassa muodossa. Jokainen näistä käsityöläisistä (ehkä yhden tai kahden kisällin kanssa) tekee koko tavaran ja suorittaa siis peräkkäin sen valmistamiseen vaaditut toimitukset. Hän työskentelee edelleenkin vanhalla käsityömäisellä tavalla. Ulkonaiset olosuhteet pakottavat kuitenkin pian käyttämään toisin työmiesten keskittämistä samaan työhuoneeseen ja heidän töittensä yhdenaikaisuutta. Esim. määräajassa on toimitettava suurempi määrä valmista tavaraa. Sen tähden työ jaetaan eri henkilöille. Sen sijaan, että annettaisiin saman käsityöläisen suorittaa eri toimitukset perättäisjärjestyksessä, ne irrotetaan toisistaan, eristetään ja asetetaan toistensa viereen, annetaan jokainen yksitellen eri käsityöläisen suoritettavaksi, ja kaikki yhteistoiminnassa olevat tekevät ne yhdessä ja yhtaikaa. Tämä tilapäinen jakaminen uudistuu, osoittautuu edulliseksi ja luutuu vähitellen järjestelmälliseksi työnjaoksi. Itsenäisen, monenlaisia tehtäviä suorittavan käsityöläisen yksilöllisestä tuotteesta tavara muuttuu käsityöläisten ryhmän yhteiskunnalliseksi tuotteeksi, ja kukin näistä käsityöläisistä suorittaa vastaisuudessa vain yhden määrätyn osatehtävän. Samat tehtävät, jotka sulautuvat yhteen Saksan ammattikunnallisen paperintekijän perättäisinä toimituksina, itsenäistyvät hollantilaisessa paperimanufaktuurissa useiden yhdessä toimivien työmiesten rinnakkaisiksi osatoimituksiksi. Nürnbergin ammattikunnallinen neulamestari on Englannin neulamanufaktuurin perusaines. Mutta kun tuo Nürnbergin neulantekijä suoritti perättäin ehkäpä 20 toimitusta, niin Englannin manufaktuurissa 20 neulantekijää suoritti vierekkäin kukin vain yhden noista 20 toimituksesta, jotka kokemusten nojalla vieläkin enemmän jaettiin, eristettiin ja itsenäistettiin yksityisten työläisten ainoiksi tehtäviksi.

Manufaktuurin alkuperä, sen kehittyminen käsityöstä, on siis kahdenlainen. Toisaalta se johtaa alkunsa erilaisten, itsenäisten käsitöiden yhdistämisestä, jotka epäitsenäistetään ja yksipuolistetaan siihen saakka, että ne ovat enää vain toisiaan täydentäviä osatoimituksia saman tavaran tuotantoprosessissa. Toisaalta se saa alkunsa samanlaisten käsityöläisten yhteistoiminnasta, hajottaa saman yksilöllisen käsityön sen erikoisiin työtoimituksiin ja eristää sekä itsenäistää nämä siihen saakka, kunnes jokainen niistä tulee erillisen työläisen yksinomaiseksi tehtäväksi. Yhdeltä puolen siis manufaktuuri tuo työnjaon tuotantoprosessiin tai kehittää sitä edelleen, toiselta puolen se yhdistää ennen erillään olleita käsitöitä. Mutta mikä sen lähtökohta milloinkin lienee, sen loppumuoto on sama: tuotantokoneisto, jonka elimiä ovat ihmiset.

Ymmärtääkseen oikein työnjakoa manufaktuurissa on pidettävä kiinni seuraavista kohdista: ensiksikin tuotantoprosessin jako sen eri asteisiin sattuu tässä kokonaan yhteen käsityömäisen toiminnan osatoimituksiin hajottamisen kanssa. Olkoon työn suoritus yhdistetty tai yksinkertainen, se pysyy käsityömäisenä ja siis riippuvana yksityisen työmiehen voimasta, taitavuudesta, nopeudesta ja varmuudesta työkalujen käytössä. Käsityö pysyy perustana. Tämä ahdas tekninen pohja tekee mahdottomaksi tuotantoprosessin todella tieteellisen jakamisen, kun jokainen osaprosessi, jonka kautta tuotteen on käytävä, on suoritettava käsityömäisenä osatyönä. Juuri sen tähden, että käsityömäinen taito pysyy siis tuotantoprosessin pohjana, jokainen työmies saa suorittaa vain yhden osatehtävän ja hänen työvoimansa muuttuu tämän osatehtävän elinkautiseksi elimeksi. Tämä työnjako on vihdoin erikoinen yhteistoiminnan laji, ja monet sen edut johtuvat yhteistoiminnan yleisestä olemuksesta eivätkä tästä sen erikoisesta muodosta.

 

2. Osatyöläinen ja hänen työkalunsa

Käydäksemme nyt lähemmin yksityiskohtiin, on ensiksikin todettava, että työläinen, joka koko elinaikansa suorittaa samaa yksinkertaista tehtävää, muuttuu koko ruumiiltaan tämän tehtävän automaattisesti yksipuoliseksi elimeksi ja siis käyttää siihen vähemmän aikaa kuin käsityöläinen, joka vuorotellen suorittaa koko joukon tehtäviä. Mutta yhdistetty kokonaistyöläinen, joka on manufaktuurin elävänä koneistona, on kokoonpantu pelkästään sellaisista yksipuolisista osatyömiehistä. Itsenäiseen käsityöhön verraten tuotetaan siis enemmän vähemmässä ajassa, ts. työn tuotantovoima kohoaa.[27*] Samoin täydellistyy myös osatyön menetelmä sitten kun se on itsenäistynyt yhden henkilön yksinomaiseksi tehtäväksi. Saman rajoitetun toimituksen alituinen toistaminen ja tarkkaavaisuuden keskittäminen vain tähän rajoitettuun toimitukseen opettavat kokemuksen nojalla saavuttamaan tarkoitetun tuloksen vähimmällä voiman käytöllä. Ja kun eri työläispolvia elää yhtaikaa yhdessä ja toimii samoissa manufaktuureissa, vakiintuvat, kasautuvat ja periytyvät piankin siten saavutetut tekniset taidot.[28*]

Todellisuudessa manufaktuuri kehittää osatyöläisen taituruutta, kun se työpajassa uudistaa ja kehittää järjestelmällisesti huippuunsa sen luontoperäisen ammattien jaon, joka sitä ennen yhteiskunnassa oli. Toisaalta sen aiheuttama osatyön muuttuminen yhden ihmisen elämäntehtäväksi vastaa aikaisempien yhteiskuntien pyrkimystä tehdä ammatit perinnöllisiksi, kivettää ne kasteiksi tai puuduttaa ne ammattikunniksi sen varalta, että tietyt historialliset olosuhteet synnyttäisivät yksilöissä kastilaitoksen kanssa ristiriitaista vaihtelunhalua. Kastit ja ammattikunnat saavat alkunsa samasta luonnonlaista, joka määrää kasvien ja eläinten jakautumisen lajeihin ja alalajeihin; ero on vain siinä, että kastien perinnöllisyys ja ammattikuntien yksinomaisuus julistettiin tietyllä kehitysasteella yhteiskunnalliseksi laiksi.[29*]

»Dakkan musliineja ei ole koskaan voitettu hienoudessa, Koromandelin karttuuneja ja muita kankaita värien loistossa ja kestävyydessä. Ja kuitenkin ne tuotetaan ilman pääomaa, koneita, työnjakoa tai muita välineitä, jotka tarjoavat niin paljon etuja Euroopan teollisuudelle. Kutoja on yksityinen henkilö, joka valmistaa kudoksen ostajan tilauksesta ja mitä yksinkertaisimmilla kangaspuilla, jotka usein ovat tehdyt puisista, kömpelösti toisiinsa liitetyistä seipäistä. Hänellä ei edes ole mitään laitetta loimen kiertämistä varten, kangaspuiden täytyy siis olla levällään koko laajuudessaan ja ne tulevat niin muodottomiksi ja suuriksi, ettei niille riitä tilaa tuottajan majassa, vaan hänen täytyy tehdä työnsä ulkoilmassa, jossa sen jokainen sään muutos keskeyttää.»[30*]

Vain polvesta polveen kerääntynyt ja pojan isältään perimä taito antaa hindulle samoin kuin hämähäkillekin tämän taidokkuuden. Ja kuitenkin sellainen intialainen kutoja suorittaa useimpiin manufaktuurityöläisiin verraten hyvin monimutkaisen työn.

Käsityöläisen, joka peräkkäin suorittaa eri osaprosesseja valmisteen tuottamisessa, täytyy muuttaa milloin paikkaa, milloin työkaluja. Siirtyminen toimituksesta toiseen keskeyttää hänen työnsä juoksun ja synnyttää ikään kuin huokosia hänen työpäiväänsä. Nämä huokoset tiivistyvät, kun hän koko päivän tekee jatkuvasti samoja tehtäviä, ja ne katoavat samassa määrin kuin vaihtelu hänen toimissaan vähenee. Lisääntyvä työn tuottavuus johtuu tässä joko työvoiman lisääntyvästä käytöstä tiettynä aikana, siis työn lisääntyvästä voimaperäisyydestä, tai työvoiman tuottamattoman kulutuksen vähentymisestä. Sillä se voimankäytön lisä, jonka jokainen siirtyminen lepotilasta liikkeeseen vaatii, korvautuu kerran saavutetun työn normaalinopeuden kauemmin jatkuessa. Toisaalta samanlaisen työn yhtämittainen jatkuminen hävittää elinvoimien jännityksen ja joustavuuden, jotka toiminnan vaihtelussa löytävät leponsa ja ilonsa.

Työn tuottavuus ei riipu ainoastaan työläisten taituruudesta, vaan myös hänen työkalujensa täydellisyydestä. Samanlaisia työkaluja, kuten leikkaus-, poraus-, työntö-, lyöntikaluja yms. käytetään eri työprosesseissa, ja samassa työprosessissa käytetään samaa työkalua eri tehtävissä. Mutta niin pian kuin työprosessin eri toimet ovat toisistaan irtautuneet ja jokainen osatoimitus saa osatyöläisen käsissä mahdollisimman tarkoituksenmukaisen ja siis sille ominaisen muodon, tulevat muutokset aikaisemmin eri tarkoituksiin käytetyissä työkaluissa välttämättömiksi. Niiden muodonmuutoksien suunta perustuu niistä erikoisista vaikeuksista saatuun kokemukseen, jotka muuttumaton muoto asettaa voitettaviksi. Manufaktuuria luonnehtivat työkalujen erilaistuminen, jonka kautta samanlaiset työkalut saavat erityiset kiinteät muotonsa jokaista eri käyttötapaansa varten, ja niiden erikoistuminen, jonka kautta jokainen sellainen erityinen työkalu vaikuttaa koko voimallaan vain erikoisen osatyöläisen kädessä. Yksinomaan Birminghamissa valmistetaan noin 500 eri vasaralajia, joista kutakin ei ainoastaan käytetä vain yhdessä erikoisessa tuotantoprosessissa, vaan usein monia erilaisia vasaroita käytetään erilaisiin tehtäviin samassa prosessissa. Manufaktuuriaikakausi yksinkertaistaa, parantaa ja moninaistaa työkalut soveltamalla ne osatyöläisten yksinomaisiin erikoistehtäviin.[31*] Se synnyttää siten aineellisen edellytyksen koneelle, joka on yksinkertaisten työkalujen yhdistelmiä.

Osatyöläinen ja hänen työkalunsa ovat manufaktuurin yksinkertaisia alkeita. Siirtykäämme nyt sen kokonaismuotoon.

 

3. Manufaktuurin kaksi perusmuotoa: epäyhtenäinen manufaktuuri ja elimellinen manufaktuuri

Sisäisen rakenteensa puolesta manufaktuurit jakautuvat kahteen perusmuotoon, jotka huolimatta satunnaisesta yhtymisestään muodostavat kaksi toisistaan olennaisesti eriävää lajia ja jotka manufaktuurin myöhemmin tapahtuvassa muuttumisessa koneiden avulla harjoitetuksi suurteollisuudeksi esittävät aivan erilaista osaa. Tämä kaksoisluonne johtuu itse valmisteen luonteesta. Se aikaansaadaan joko pelkästään liittämällä mekaanisesti yhteen itsenäisiä osatuotteita tai sen valmis muoto syntyy kokonaisen yhtenäisten prosessien ja käsittelyjen sarjan tuloksena.

Esim. veturissa on enemmän kuin 5000 itsenäistä osaa. Sitä ei voida kuitenkaan pitää esimerkkinä edellisestä varsinaisen manufaktuurin lajista, koska se on suurteollisuuden tuote. Mutta kylläkin kelloa, jonka avulla William Petty havainnollistaa manufaktuurityönjakoa. Nürnbergin käsityöläisen yksilöllisestä tuotteesta kello muuttui lukemattomien osatyöläisten yhteiskunnalliseksi tuotteeksi, sellaisten kuin kellorattaan tekijän, jousen tekijän, kellotaulun tekijän, kierrevieterin tekijän, kivenreikien ja kivivivun tekijän, viisarien tekijän, kellonkuoren tekijän, ruuvien tekijän, kultaajan ja monien alaosastojen niin kuin esim. rattaiden tekijän (messinki- ja teräsrattaat jälleen erikseen), vetojousen tekijän, viisarilaitoksen tekijän; acheveur de pignon (kiinnittää rattaat, kiillottaa kivet jne.), tapin tekijän; planteur de finissage (panee eri rattaita ja jousia koneistoon); finisseur de barillet (leikkauttaa hampaat, tekee kolot sopivan suuruisiksi, karkaisee pohjan ja jarrurattaan), jarrun tekijän, sylinterijarrussa taasen sylinterin tekijän, nousurattaan tekijän, tasapainorattaan tekijän, rukkauslaitteen tekijän; planteur d'échappement (varsinainen jarrun tekijä); sitten repasseur de barillet (tekee jousikotelon ja pohjan ihan valmiiksi), teräksen kiillottajan, rattaiden kiillottajan, ruuvien kiillottajan, numeroiden maalaajan, taulun tekijän (sulattaa emaljin kuparin pinnalle); fabricant de pendants (tekee kuoren jalustimet), finisseur de charnière (pistää messinkikärjen kuoren keskustaan jne.); faiseur de secret (tekee ne jouset, jotka ponnahduttavat kannen auki); kaivertajan; ciseleur, polisseur de boite (kuorenkiillottaja) jne. jne., vihdoin repasseur, joka panee koko kellon kokoon ja luovuttaa sen käyvänä. Ainoastaan muutamat kellon osat käyvät eri käsien kautta ja kaikki nämä membra disjecta [eri jäsenet] yhtyvät vasta siinä kädessä, joka ne lopulta yhdistää mekaaniseksi kokonaisuudeksi. Tämä valmiin tuotteen puhtaasti ulkonainen suhde sen eri alkeisiin jättää tässä, samoin kuin muissakin samanlaatuisissa valmisteissa, osatyöläisten yhdistämisen samaan työhuoneeseen sattuman varaan. Itse osatöitä voidaan suorittaa toisistaan riippumattomina käsitöinä, kuten Waadtin ja Neuchâtelin kantoneissa, kun taas Genèvessä esim. on suuria kellomanufaktuureja, ts. osatyöläisten välitön yhteistoiminta tapahtuu saman pääoman johdon alaisena. Mutta tässä viimeksi mainitussa tapauksessakin numerotaulut, jouset ja kuoret tehdään harvoin itse manufaktuurissa. Yhdistetty manufaktuurimainen teollisuus on täällä vain poikkeusoloissa edullista, koska kilpailu niiden työläisten kesken, jotka työskentelevät kotonaan, on suurin ja tuotannon hajaantuminen suureen joukkoon epäyhtenäisiä (heterogeenisiä) prosesseja sallii hyvin vähän yhteistä työvälineiden käyttämistä; sen sijaan kapitalisti, kun valmistus on hajallista, säästää kulut työrakennuksista yms.[32*] Kuitenkin on huomautettava, että mainittujen osatyöntekijöiden, jotka työskentelevät kotona, ei itseään, vaan kapitalistia (tehtailijaa, établisseur) varten, asema on aivan erilainen kuin itsenäisen käsityöläisen, joka työskentelee omia kauppatuttaviaan varten.[33*]

Toisessa manufaktuurilajissa, sen täydellisessä muodossa, tuotetaan valmisteita, jotka läpikäyvät yhtäjaksoisia kehitysasteita, asteittaisen prosessin sarjan, niin kuin esim. rautalanka silmäneulateollisuudessa kulkee 72:n, vieläpä 92:n erityisen osatyöläisen käsien kautta.

Mikäli sellainen manufaktuuri yhdistää alkuaan erillisiä käsitöitä, se vähentää valmisteen eri tuotantovaiheiden välistä eroa paikkaan nähden. Se aika, joka on tarpeen valmisteen siirtymiseksi vaiheesta toiseen, lyhenee, samoin työ, joka tätä siirtymistä välittää.[34*] Siten voitetaan tuotantovoimaa verrattuna käsityöhön, ja tämä voitto johtuu manufaktuurille yleisestä yhteistoiminnallisesta luonteesta. Toiselta puolen manufaktuurille ominainen työnjaon periaate edellyttää tuotantojaksojen eristämistä, jotka itsenäistyvät kukin tietyksi määräksi erillisiä käsityömäisiä osatöitä. Yhteyden synnyttäminen ja säilyttäminen eristettyjen tehtävien välillä vaatii valmisteen alituista siirtämistä kädestä käteen ja prosessista toiseen. Suurteollisuuden kannalta katsoen tämä näyttää luonteenomaiselta, kustannuksia lisäävältä ja itse manufaktuurin periaatteeseen sisäisesti kuuluvalta rajoitukselta.[35*]

Jos tarkastellaan jotakin raaka-ainemäärää esim. lumppuja paperiteollisuudessa tai rautalankaa neulateollisuudessa, niin se kulkee eri osatyöläisten käsissä perättäisten tuotantovaiheiden sarjan läpi lopulliseen muotoonsa saakka. Mutta jos työpajaa pidetään yhtenä kokonaiskoneistona, on raaka-aine yhtaikaa kaikissa tuotantovaiheissaan. Osatyöläisistä yhdistetty kokonaistyöläinen vetää osalla monin työkaluin varustetuista käsistään lankaa, samalla kun hän oikaisee sitä toisilla käsillään ja työkaluillaan, leikkaa toisilla, teroittaa jne. Ajallisesti peräkkäisistä ovat eri vaiheprosessit muuttuneet paikallisesti rinnakkaisiksi. Siitä johtuu, että samassa ajassa tuotetaan enemmän valmista tavaraa.[36*] Tuo yhdenaikaisuus johtuu tosin kokonaisprosessin yleisestä yhteistoiminnallisesta muodosta, mutta manufaktuuri ei vain tapaa yhteistoiminnan ehtoja jo sellaisinaan olemassa, vaan osittain myös luo ne itse pirstomalla käsityömäisen toiminnan. Toisaalta se saavuttaa tämän työprosessin yhteiskunnallisen järjestelmän vain siten, että se kahlehtii saman työläisen samaan yksityiskohtaan.

Kun joka osatyöläisen osatuote on samalla kertaa vain saman valmisteen erikoinen kehitysaste, tuottaa toinen työläinen toiselle tai toinen työläisryhmä toiselle näiden raaka-aineen. Toisen työn tulos on toisen työn lähtökohtana. Yksi työmies pitää siis välittömästi työssä toisen. Työaika, joka on välttämätön tarkoitetun tuloksen saavuttamiseksi kussakin osaprosessissa, määrätään kokemuksen perusteella, ja manufaktuurin kokonaiskoneisto perustuu siihen edellytykseen, että tietyssä työajassa saadaan tietty tulos. Vain tällä edellytyksellä toisiaan täydentävät, erilliset työprosessit voivat jatkua keskeytymättä, yhtaikaa ja rinnakkain. On selvää, että tämä töiden ja siis työläisten välitön riippuvuus toisistaan pakottaa kunkin heistä käyttämään vain välttämättömän ajan tehtävänsä suorittamiseen ja että näin kehittyy aivan toisenlainen työn jatkuvuus, yhdenmukaisuus, säännöllisyys, järjestys[37*] ja nimenomaan myös voimaperäisyys kuin itsenäisessä käsityössä tai vieläpä yksinkertaisessa yhteistyössäkin. Se että tavaran valmistamiseen käytetään ainoastaan yhteiskunnallisesti välttämätön työaika, esiintyy tavaratuotannossa yleensä kilpailusta johtuvana ulkonaisena pakkona, koska ylimalkaisesti puhuen jokainen yksityinen tuottaja on pakotettu myymään tavaransa sen markkinahintaan. Sitä vastoin manufaktuurissa tietyn tuotemäärän valmistaminen tietyssä työajassa tulee itse tuotantoprosessin tekniseksi laiksi.[38*]

Erilaiset toimitukset vaativat kuitenkin eri pitkiä aikoja ja antavat siis yhtä pitkinä aikoina eri suuruisia määriä osatuotteita. Jos siis saman työläisen on päivästä päivään suoritettava vain sama toimitus, on eri toimituksia varten käytettävä työmiehiä eri suhdeluvuissa, esim. 4 valajaa ja 2 katkaisijaa yhtä hankaajaa kohden kirjasinmanufaktuurissa, missä valaja valaa 2000 kirjasinta tunnissa, katkaisija katkaisee 4000 ja hankaaja kiillottaa 8000. Tässä yhteistoiminnan periaate palaa yksinkertaisimmassa muodossaan: useiden samanlaista työtä suorittavien yhdenaikaisena toimintona, mutta nyt tämä periaate ilmaisee tiettyä elimellistä suhdetta. Manufaktuurimainen työnjako ei siis ainoastaan yksinkertaista ja moninaista yhteiskunnallisen kokonaistyöläisen laadullisesti erilaisia elimiä, vaan myös synnyttää matemaattisen kiinteät suhteet näiden elinten määrälliselle laajuudelle, ts. suhteelliselle työläismäärälle eli työläisryhmien suhteelliselle suuruudelle kussakin erikoistehtävässä. Se kehittää laadullisen jaon mukana yhteiskunnallisen työprosessin määrällistä normia ja suhteellisuutta.

Jos osatyömiesten eri ryhmien välinen sopivin suhdeluku on määrätty kokemuksen nojalla tiettyä tuotantoa varten, niin tuotannon mittakaavaa voidaan laajentaa vain siten, että käytetään kunkin eri työläisryhmän kertomista vastaavalla luvulla.[39*] Lisäksi tulee, että sama henkilö voi suorittaa erinäisiä töitä yhtä hyvin suuremmassa kuin pienemmässäkin laajuudessa, esim. ylivalvontaa, osatuotteiden siirtoa tuotantovaiheesta toiseen jne. Näiden tehtävien itsenäistäminen eli niiden antaminen erityisille työläisille tulee siis edulliseksi vasta silloin kun työläisten lukumäärää suurennetaan, mutta tämän suurentamisen täytyy heti tapahtua kaikissa ryhmissä suhteellisesti.

Yksinäinen ryhmä, joukko työläisiä, jotka suorittavat samaa osatehtävää, on kokoonpantu yhdenlaatuisista alkeista ja muodostaa erikoisen elimen kokonaiskoneistossa. Useissa manufaktuureissa on kuitenkin itse ryhmä jäsennelty työruumis, samalla kun kokonaiskoneiston muodostaa näiden tuottavien alkeiselimistöjen kertaaminen tai monistaminen. Ottakaamme esim. lasipullojen manufaktuuri. Se jakautuu kolmeen olennaisesti erilaiseen vaiheeseen. Ensiksi valmistava vaihe, lasiaineen valmistaminen, hiekan, kalkin yms. sekoittaminen ja tämän aineen sulattaminen juoksevaksi lasimassaksi.[40*] Tässä ensimmäisessä vaiheessa työskentelee useita osatyöläisiä, samoin loppujaksossa, pulloja kuivausuuneista otettaessa, niitä lajiteltaessa, pakatessa jne. Molempien vaiheiden välissä on varsinainen lasinteko eli juoksevan lasimassan muovailu. Lasiuunin saman aukon ääressä työskentelee ryhmä, jota Englannissa sanotaan »hole» (aukko), ja johon kuuluu bottle maker eli finisher (pullon tekijä eli viimeistelijä), blower (puhaltaja), gatherer (kokooja), putter up (kasaaja) tai whetter off (silottaja) sekä vihdoin taker in (sisäänottaja). Nämä viisi osatyöläistä ovat viitenä erikoiselimenä yhdessä ainoassa työruumiissa, joka voi työskennellä vain kokonaisuutena, siis vain noiden viiden henkilön välittömän yhteistoiminnan kautta. Jos viisijäsenisestä ruumiista puuttuu yksikään, niin se herpoutuu. Mutta samalla lasiuunilla on useita aukkoja, esim. Englannissa 4–6, joista jokaisessa on savinen sulatuskattila täynnä juoksevassa tilassa olevaa lasia, ja joista jokainen antaa työtä samanlaiselle viisijäseniselle työläisryhmälle. Kukin yksityisen ryhmän jäsentely perustuu tässä välittömästi työnjakoon, samalla kun siteenä samanlaisten ryhmien välillä on yksinkertainen yhteistoiminta, jonka avulla yhtä tuotantovälineistä, tässä lasiuunia, yhteisesti kuluttamalla säästetään. Sellainen lasiuuni 4–6-henkisine ryhmineen muodostaa lasisulaton, ja yhdessä lasimanufaktuurissa on useita sellaisia sulattoja, samalla kun siinä on laitteita ja työläisiä tuotannon alku- ja loppuvaiheita varten.

Manufaktuuri, samoin kuin se osittain johtuu useiden käsitöiden yhtymisestä, voi vuorostaan kehittyä useiden manufaktuurien yhtymiseksi. Esim. suuret englantilaiset lasisulatot valmistavat itse saviset sulatuskattilansa, koska tuotteen onnistuminen tai epäonnistuminen riippuu olennaisesti niiden laadusta. Tuotantovälineen manufaktuuri yhdistetään tällöin tuotteen manufaktuuriin. Tuotteen manufaktuuri voidaan sitä vastoin yhdistää sellaisten manufaktuurien kanssa, joille tämä tuote puolestaan on raaka-aineena tai joiden tuotteiden kanssa se myöhemmin yhdistetään. Siten tavataan esim. piilasin manufaktuuri yhdistettynä lasin hiomiseen ja vasken valamiseen, viimeksi mainittu moninaisten lasitavaroiden metalliin juottamista varten. Yhdistetyt manufaktuurit ovat silloin paikallisesti enemmän tai vähemmän erillään olevia osastoja yhdessä kokonaismanufaktuurissa ja samalla toisistaan riippumattomia tuotantoprosesseja, joista jokaisessa on oma työnjakonsa. Huolimatta niistä monista eduista, joita yhdistetyllä manufaktuurilla on, se ei omalla pohjallaan pääse todelliseen tekniseen yhtenäisyyteen. Tämä syntyy vasta silloin, kun se muuttuu koneelliseksi tuotannoksi.

Manufaktuurikausi, joka julistaa viivyttelemättä tavarantuotantoon tarvittavan työajan vähentämisen tietoiseksi periaatteekseen,[41*] aiheuttaa myös tilapäistä koneiden käyttämistä etenkin muutamissa yksinkertaisissa alustavissa prosesseissa, joissa työ on suoritettava joukoittaisesti ja jotka vaativat suurta voimankäyttöä. Siten esim. paperimanufaktuurissa alettiin pian rakentaa paperimyllyjä lumppujen hienontamista varten ja metallitehtaissa ns. survinmyllyjä malmin musertamista varten.[42*] Kaikkien koneiden alkumuodon oli Rooman keisarikunta jättänyt jälkimaailmalle vesimyllyssä.[43*] Käsityökausi teki kompassin, ruudin, kirjapainon ja automaattisen kellon suuret keksinnöt. Ylipäänsä koneet esittävät senkin jälkeen sitä sivuosaa, jonka Adam Smith niille työnjaon ohella antaa.[44*] Hyvin tärkeäksi tuli koneiden tilapäinen käyttäminen 1600-luvulla sen kautta, että ne antoivat sen ajan suurille matemaatikoille käytännöllisiä kiinnekohtia ja kiihottimia uudenaikaisen mekaniikan luomiseen.

Manufaktuurikauden erityiseksi koneistoksi jää useista osatyöläisistä yhdistetty kokonaistyöläinen itse. Ne eri toimitukset, joita tavarantuottaja suorittaa vuorotellen ja jotka sulautuvat hänen kokonaistyöprosessiinsa, asettavat tälle kokonaistyöläiselle erilaisia vaatimuksia. Yhdessä tapauksessa hänen täytyy käyttää etupäässä voimaa, toisessa etupäässä tottumusta, kolmannessa etupäässä henkistä tarkkaavaisuutta jne. ja samalla yksilöllä ei ole kaikkia näitä ominaisuuksia yhtä suuressa määrin. Kun eri tehtävät on jaettu, itsenäistetty ja eristetty, jaetaan, luokitetaan ja ryhmitetään työläiset heidän tärkeimpien ominaisuuksiensa mukaan. Jos tämä työnjako perustuu työläisten luonnollisiin erikoisuuksiin, niin manufaktuuri tultuaan käytäntöönotetuksi kehittää työvoimia, jotka luonnostaan kelpaavat vain yksipuoliseen erikoistehtävään. Kokonaistyöläisellä on silloin kaikki tuottavat ominaisuudet yhtä taiturimaisina hallussaan ja hän käyttää niitä samalla mitä säästeliäimmin käyttäessään kaikkia elimiään, jotka on yksilöllistetty erikoisiksi työläisiksi tai työläisryhmiksi, yksinomaan niiden erityisiin tehtäviin.[45*] Osatyöläisen yksipuolisuus ja vieläpä epätäydellisyyskin muuttuu hänen täydellisyydekseen kokonaistyöläisen jäsenenä.[46*] Tottumus yksipuoliseen tehtäväänsä muuttaa hänet luonnollisen varmasti toimivaksi elimeksi, samalla kun kokonaiskoneiston yhtenäisyys pakottaa hänet työskentelemään säännöllisesti kuin koneenosan.[47*]

Kun kokonaistyöläisen eri tehtävät ovat joko yksinkertaisempia tai monimutkaisempia, alempia tai korkeampia, niin hänen elimensä, yksilölliset työvoimat, vaativat hyvin eriasteista kehitystä, ja niillä on siis hyvin erilainen arvo. Manufaktuuri kehittää siis työvoimien hierarkian, jota vastaa työpalkkojen asteikko. Jos toisaalta yksityinen työmies mukautetaan yksipuoliseen tehtävään ja kiinnitetään siihen koko elämänsä ajaksi, niin toisaalta eri tehtävät sovitetaan samassa määrin tuohon luonnollisten ja saavutettujen taitojen hierarkiaan.[48*] Mutta jokaisessa tuotantoprosessissa on erinäisiä yksinkertaisia käsittelyjä, joihin jokainen ihminen kykenee ilman muuta. Myös ne irrotetaan nyt juoksevasta yhteydestään toiminnan enempisisältöisten kohtien kanssa ja paadutetaan erikoisiksi tehtäviksi.

Manufaktuuri synnyttää siis jokaisessa valtaamassaan käsityössä niin sanottujen ammattitaidottomien työläisten luokan, jonka käsityöammatti sulki ankarasti ulkopuolelleen. Kehittäessään kauttaaltaan yksipuolisen ammattialan taituruudeksi työn kokonaiskyvyn kustannuksella, se muuttaa erikoisammattialaksi myös kaiken kehityksen puutteen. Hierarkisen asteikon ohessa tulee esiin työläisten yksinkertainen jako ammattitaitoisiin ja ammattitaidottomiin. Viimeksi mainittujen oppikustannukset jäävät kokonaan pois, ensin mainittujen alenevat käsityöläisiin verraten tehtävän yksinkertaistumisen vuoksi. Molemmissa tapauksissa työvoiman arvo alenee.[49*] Poikkeuksia voi tapahtua, jos työprosessin hajottaminen synnyttää uusia yhdistäviä tehtäviä, joita käsityössä ei ollut tai ei ainakaan samassa määrin. Työvoiman suhteellinen arvon väheneminen, joka johtuu oppikustannusten poisjäämisestä tai vähenemisestä, aiheuttaa välittömästi pääoman arvon suurempaa lisääntymistä, sillä kaikki, mikä lyhentää työvoiman uudistamiseen tarpeellista aikaa, laajentaa lisätyön aluetta.

 

4. Työnjako manufaktuurissa ja työnjako yhteiskunnassa

Me käsittelimme ensin manufaktuurin alkuperää, sitten sen yksinkertaisia alkeita, osatyöläistä ja hänen työkaluaan, ja lopuksi sen kokonaiskoneistoa. Koskettelemme nyt lyhyesti manufaktuurityönjaon ja yhteiskunnallisen työnjaon — kaikkinaisen tavaratuotannon yleisen pohjan — välistä suhdetta.

Jos pidetään silmällä ainoastaan itse työtä, voidaan yhteiskunnallisen tuotannon jakamista sen suuriin pääosiin, kuten maanviljelykseen, teollisuuteen jne., sanoa yleiseksi [im Allgemeinen] työnjaoksi, näiden tuotannon pääosien erottamista lajeihin ja alalajeihin erikoiseksi [im Besonderen] työnjaoksi ja työnjakoa samassa työpajassa yksityiskohtaiseksi [im Einzelnen] työnjaoksi.[50*]

Yhteiskunnallinen työnjako ja sitä vastaava yksilöiden rajoittuminen erityisiin toimintapiireihin kehittyy, samoin kuin työnjako manufaktuurissa, vastakkaisista lähtökohdista. Perheessä[50a*] ja kehittyneempänä suvussa työnjako on luontoperäinen ja johtuu sukupuolten ja ikäkausien erilaisuudesta, siis puhtaasti fysiologiselta pohjalta, ja se laajenee aineksiltaan yhteisön laajetessa, väkiluvun lisääntyessä ja etenkin riitaisuuksien syntyessä eri sukujen kesken ja jonkin suvun alistettua toisen valtaansa. Toisaalta, kuten aikaisemmin olen huomauttanut, syntyy tuotteiden vaihtoa siellä, missä eri perheet, suvut, yhteisöt tulevat toistensa kanssa kosketuksiin, sillä sivistyksen alkuasteilla eivät yksityishenkilöt itsenäisinä kohtaa toisiaan, vaan perheet, suvut jne. Eri yhteisöt tapaavat ympäröivässä luonnossa erilaisia tuotantovälineitä ja erilaisia elinhyödykkeitä. Niiden tuotantotavat, elintavat ja tuotteet ovat siis erilaisia. Juuri tämä luontainen erilaisuus yhteisöjen joutuessa keskenään kosketuksiin aiheuttaa niiden tuotteiden vaihtoa ja siten näiden tuotteiden vähittäistä muuttumista tavaroiksi. Vaihto ei synnytä eroavuuksia tuotantopiireissä, vaan johtaa erilaiset tuotantopiirit keskinäisiin suhteisiin ja muuttaa ne siten yhteiskunnallisen kokonaistuotannon enemmän tai vähemmän toisistaan riippuvaisiksi haaroiksi. Tässä yhteiskunnallinen työnjako syntyy alkuaan erilaisten, mutta toisistaan riippumattomien tuotantopiirien keskinäisestä vaihdosta. Siellä missä lähtökohtana on työn fysiologinen jako, välittömästi yhteenkuuluvan kokonaisuuden elimet eriävät toisistaan, hajaantuvat — sitä paitsi pääsysäyksen tähän hajaantumisprosessiin antaa tavaranvaihto vieraiden yhteisöjen kanssa — ja itsenäistyvät siksi kunnes eri töiden yhteyttä välittää tuotteiden vaihto tavaroina. Toisessa tapauksessa on kysymyksessä aikaisemmin itsenäisen epäitsenäistyminen, toisessa aikaisemmin epäitsenäisen itsenäistyminen.

Kaiken kehittyneen ja tavaranvaihdon välittämän työnjaon pohjana on kaupungin ja maaseudun välinen eroavuus.[51*] Voidaan sanoa, että yhteiskunnan koko taloudellinen historia sisältyy tämän vastakohdan liikkeeseen, johon emme tällä kertaa kuitenkaan enempää puutu.

Samoin kuin manufaktuurin sisäisen työnjaon aineellisena edellytyksenä on tietty luku yhtaikaa työssä pidettyjä työläisiä, on yhteiskunnassa vallitsevan työnjaon edellytyksenä väestön suuruus ja tiheys, joka tässä vastaa samaan työhuoneeseen kasautumista.[52*] Mutta tämä tiheys on suhteellista. Suhteellisen niukasti asutussa maassa, jonka liikenneyhteydet ovat kehittyneitä, on tiheämpi väestö kuin enemmän asutussa maassa, jonka liikenneyhteydet ovat vähemmän kehittyneitä, ja täten esim. Amerikan liiton pohjoisvaltiot ovat tavallaan tiheämmin asuttuja kuin Intia.[53*])

Koska tavarantuotanto ja tavaran kiertokulku ovat kapitalistisen tuotantotavan yleisenä edellytyksenä, vaatii manufaktuurityönjako jo tietylle kehitysasteelle kypsynyttä yhteiskunnallista työnjakoa. Päinvastoin manufaktuurityönjako puolestaan kehittää ja moninaistaa tuota yhteiskunnallista työnjakoa. Työkalujen erilaistuessa erilaistuvat yhä enemmän ne alat, jotka näitä työkaluja tuottavat.[54*] Jos manufaktuurituotanto valtaa tuotannonhaaran, joka tähän saakka on pää- tai sivuhaarana ollut yhteydessä toisten kanssa ja jota sama tuottaja on hoitanut, niin tapahtuu heti eroaminen ja molemminpuolinen itsenäistyminen. Jos manufaktuuri valtaa jonkin tavaran erityisen tuotantoasteen, sen eri tuotantoasteet muuttuvat itsenäisiksi ammateiksi. Viitattiin jo siihen, että kun valmiste on vain osa tuotteista mekaanisesti kokoonpantu kokonaisuus, osatyöt puolestaan voivat itsenäistyä erityisiksi käsitöiksi. Jotta työnjako manufaktuurissa tulisi täydellisemmäksi, sama tuotannonhaara jaetaan aina sen raaka-aineiden erilaisuuden ja niiden eri muotojen mukaan, joita sama raaka-aine voi saada, osittain aivan uusiin eri manufaktuureihin. Niinpä jo 1700-luvun ensimmäisellä puoliskolla kudottiin yksinomaan Ranskassa yli 100 erilaista silkkikangaslajia, ja esim. Avignonissa oli laki, että »kukin oppilas sai antautua aina vain yhdenlaiseen valmistukseen saamatta samalla kertaa oppia useiden kangaslajien valmistamista».

Alueellinen työnjako, joka kiinnittää tietyt tuotannonhaarat maan tiettyjen seutujen yksinomaiseksi tehtäväksi, saa uutta yllykettä manufaktuurituotannosta, joka käyttää hyväkseen kaikki erikoisuudet.[55*] Runsasta aineistoa yhteiskunnalliseen työnjakoon manufaktuuriaikana antaa maailmanmarkkinoiden laajentuminen ja siirtomaajärjestelmä, jotka kumpikin ovat manufaktuuriajan olemassaolon yleisiä ehtoja. Tässä ei ole sopiva paikka näyttää, kuinka manufaktuuri valtaa paitsi yhteiskunnan taloudellisia sen kaikki muutkin piirit ja laskee kaikkialla perustan sille ammatti- ja erikoisalojen muodostumiselle sekä sille ihmisen palstoittamiselle, josta jo A. Ferguson, A. Smithin opettaja, huudahti: »Me olemme heloottien kansakunta eikä meidän joukossamme ole enää vapaita kansalaisia.»[56*]

Huolimatta lukuisista vertauskohdista ja yhdyssiteistä yhteiskunnallisen työnjaon ja työpajan sisäisen työnjaon välillä nämä eivät kuitenkaan eroa toisistaan ainoastaan asteensa puolesta, vaan myös olennaisesti. Yhdenmukaisuus esiintyy selvimpänä siellä, missä sisäinen side liittää eri liikkeenhaarat toisiinsa. Karjanhoitaja esim. tuottaa vuotia, nahkuri muuttaa vuodat nahoiksi, suutari nahkan kengiksi. Kukin tuottaa tässä puolituotteen ja viimeinen valmis asu on heidän erillistöidensä yhdistetty tuote. Lisäksi tulevat ne monenlaiset työnhaarat, jotka antavat tuotantovälineet karjanhoitajalle, nahkurille ja suutarille. Voisi kyllä A. Smithin tavoin kuvitella mielessään, että tämä yhteiskunnallinen työnjako eroaa manufaktuurityönjaosta vain subjektiivisesti, vain katsojan mielestä, joka manufaktuurissa näkee yhdellä silmäyksellä moninaiset osatyöt yhdessä paikassa, kun taas yhteiskunnallisessa tuotannossa niiden hajaantuminen laajoille aloille ja kullakin erikoisalalla työskentelevien suuri luku himmentävät yhtenäisyyttä.[57*] Mutta mikä sitten yhdistää karjanhoitajan, nahkurin ja suutarin itsenäiset työt? Heidän tuotteidensa olemassaolo tavaroina. Mikä taas on luonteenomaista manufaktuurimaiselle työnjaolle? Se, ettei osatyöläinen tuota tavaraa.[58*] Vasta osatyöläisten yhteinen tuote muuttuu tavaraksi.[58a*] Yhteiskunnallista työnjakoa välittää eri työnhaarojen tuotteiden osto ja myynti, osatöiden yhteyttä manufaktuurissa eri työvoimien myynti samalle kapitalistille, joka käyttää niitä yhdistettynä työvoimana. Manufaktuurityönjako edellyttää tuotantovälineiden keskittymistä yhden kapitalistin käsiin, yhteiskunnallinen työnjako tuotantovälineiden hajaantumista useille toisistaan riippumattomille tavarantuottajille. Suhdeluvun ja verrannollisuuden rautainen laki jakaa manufaktuurissa tietyt työläisjoukot tiettyjä tehtäviä suorittamaan, sitä vastoin sattuma ja mielivalta harjoittavat kirjavaa peliään tavarantuottajien ja heidän tuotantovälineidensä jakamisessa eri yhteiskunnallisten työnhaarojen kesken. Tosin eri tuotantoalat koettavat alati päästä tasapainoon, kun toisaalta jokaisen tavarantuottajan täytyy tuottaa käyttöarvo, siis tyydyttää tietty yhteiskunnallinen tarve — sitä paitsi näiden tarpeiden laajuus on määrältään erilainen ja sisäinen yhdysside sitoo tarvikemäärät luonnolliseksi järjestelmäksi — ja kun toisaalta tavaroiden arvolaki määrää, kuinka paljon yhteiskunta voi koko käytettävissään olevasta työajasta kuluttaa kunkin tietyn tavaralajin tuottamiseen. Mutta tämä eri tuotantoalojen alituinen tendenssi tasapainoon toteutuu vain reaktiona tämän tasapainotilan alituista järkkymistä vastaan. Se sääntö, jota työpajatyönjako noudattaa apriorisesti ja suunnitelmallisesti, vaikuttaa yhteiskunnallisessa työnjaossa vain a posteriori sisäisenä, mykkänä, markkinahintojen ilmapuntarin vaihteluissa havaittavana, tavarantuottajien säännötöntä mielivaltaa hillitsevänä luonnonvälttämättömyytenä. Manufaktuurityönjako edellyttää kapitalistin ehdotonta arvovaltaa niiden ihmisten keskuudessa, jotka ovat pelkkiä jäseniä hänelle kuuluvassa kokonaiskoneistossa; yhteiskunnallinen työnjako asettaa vastakkain itsenäiset tavarantuottajat, jotka eivät tunnusta mitään muuta arvovaltaa kuin kilpailun arvovallan, pakon, jota heidän keskinäisten etujensa painostus heihin nähden harjoittaa, samoin kuin eläinkunnassa bellum omnium contra omnes[111] ylläpitää enemmän tai vähemmän kaikkien lajien olemassaoloehtoja. Sama porvarillinen tietous, joka ylistää manufaktuurityönjakoa, työmiehen elinkautista kiinnittämistä jonkin yksityiskohdan valmistamiseen ja osatyöläisten ehdotonta alistamista pääoman valtaan työn tuotantovoimaa kohottavana työn järjestelynä, tämä sama porvarillinen tietous selittää yhtä äänekkäästi, että kaikkinainen yhteiskunnallisen tuotantoprosessin tietoinen valvonta ja sääntely yhteiskunnan taholta on sekaantumista yksityisen kapitalistin loukkaamattomiin omistusoikeuksiin, vapauteen ja itseään määräävään »nerokkuuteen». On hyvin kuvaavaa, että tehdasjärjestelmän innostuneet puoltajat eivät tiedä sanoa mitään pahempaa jokaista yhteiskunnallisen työn yleistä järjestelyä vastaan kuin että se muuttaisi koko yhteiskunnan tehtaaksi.

Jos yhteiskunnallisen työnjaon anarkia ja manufaktuurityönjaon itsevalta ovat kapitalistisen tuotantotavan yhteiskunnassa toistensa edellytyksiä, niin sitä vastoin aikaisemmat yhteiskuntamuodot, joissa ammattien eristyminen on luontoperäisesti kehittynyt, sitten kiteytynyt ja viimein lailla vahvistettu, antavat toisaalta kuvan yhteiskunnallisen työn suunnitelmanmukaisesta ja autoritäärisestä järjestämisestä, samalla kun ne toisaalta sulkevat kokonaan pois työpajatyönjaon tai kehittävät sitä vain kääpiömäisessä mittakaavassa tai vain satunnaisesti ja tilapäisesti.[59*]

Esimerkiksi nuo ikivanhat pienet intialaiset yhdyskunnat, joita osaksi vieläkin on olemassa, perustuvat yhteiseen maanomistukseen, maanviljelyksen ja käsityön välittömään yhteyteen ja vakiintuneeseen työnjakoon, joka uusia yhdyskuntia perustettaessa on valmiina suunnitelmana ja perushahmona. Ne muodostavat omavaraisia tuotantokokonaisuuksia, joiden tuotantoalue vaihtelee 100:sta muutamaan tuhanteen acreen. Pääosa tuotteista tuotetaan yhdyskunnan omaa välitöntä tarvetta varten, ei siis tavarana, ja itse tuotanto on sen tähden riippumaton tavaranvaihdon välittämästä, koko suuren intialaisen yhteiskunnan työnjaosta. Vain tuotteiden ylijäämä muuttuu tavaraksi, sitä paitsi osaksi vasta valtion hallussa, jolle ikivanhoista ajoista saakka suoritetaan tietty osa luontoisverona. Eri osissa Intiaa on erimuotoisia yhdyskuntia. Yksinkertaisimmassa muodossaan yhteisö viljelee yhteisesti maansa ja jakaa sen tuotteet jäsenilleen, samalla kun jokainen perhe harjoittaa kotonaan kehräämistä, kutomista ym. sivutyönä. Tämän samalla lailla työskentelevän joukon ohella tapaamme »pääasukkaan», tuomarin, poliisin ja veronkantajan yhdessä henkilössä; kirjanpitäjän, joka pitää kirjaa maanviljelyksestä ja hoitaa katasteria, veroluetteloa; kolmannen viranomaisen, joka ahdistelee rikoksentekijöitä ja suojelee vieraita matkailijoita sekä saattaa heitä kylästä toiseen: rajamiehen, joka vartioi yhteisön rajoja naapuriyhteisöjä vastaan; vedenkaitsijan, joka jakaa veden yhteisistä vesisäiliöistä maanviljelystarkoituksiin; bramiinin, joka suorittaa uskonnolliset menot; koulumestarin, joka opettaa yhteisön lapset kirjoittamaan hiekkaan ja lukemaan; kalenteribramiinin, joka astrologina ilmoittaa ajat kylvöä ja elonkorjuuta varten sekä hyvät ja pahat hetket kaikkia eri maanviljelystöitä varten; sepän ja kirvesmiehen, jotka valmistavat ja korjaavat kaikki maanviljelystyökalut; savenvalajan, joka tekee kylän kaikki astiat; parturin; pesijän, joka puhdistaa vaatteet; hopeasepän; siellä täällä runoilijan, joka muutamissa yhteisöissä korvaa hopeasepän, toisissa koulumestarin. Näitä kymmenkuntaa henkilöä ylläpidetään koko yhteisön kustannuksella. Jos väkiluku kasvaa, perustetaan uusi yhteisö uutismaalle vanhan mallin mukaan. Yhteisön koneistossa huomataan suunnitelmallinen työnjako, mutta sen manufaktuurijako on mahdoton, koska markkinat sepälle, kirvesmiehelle jne. jäävät muuttumattomiksi, ja kylien suuruuden mukaan yhden sepän, savenvalajan jne. sijasta heitä on korkeintaan kaksi tai kolme.[60*] Laki, joka sääntelee yhteisön työnjaon, vaikuttaa tässä luonnonlain rikkomattomalla arvovallalla: kukin erillinen työläinen, kuten seppä jne., suorittaa kaikki ammattiinsa kuuluvat tehtävät perimätavan mukaisesti, mutta itsenäisesti ja tunnustamatta mitään valtaa työpajansa rajoissa. Näiden omavaraisten yhdyskuntien yksinkertainen tuotantoelimistö, yhdyskuntien, jotka alituisesti uudistuvat samassa muodossa, ja jos ne satunnaisesti hajoavatkin, rakentuvat jälleen samaan paikkaan samannimisinä,[61*] antaa avaimen Aasian yhteiskuntien muuttumattomuuden salaisuuteen, joka on niin huomattavan räikeänä vastakohtana Aasian valtioiden alituisille hajoamisille ja uudestaan muodostumisille sekä lakkaamattomille hallitsijasukujen vaihdoksille. Valtiolliset myrskypilvet jättävät yhteiskunnan taloudellisten perusalkeiden rakenteen koskemattomaksi.

Kuten jo aikaisemmin on huomautettu, ammattikuntalait, rajoittamalla tavattomasti niiden kisällien lukua, jotka yksityinen käsityömestari sai pitää työssään, estivät siten säännöllisesti hänen muuttumistaan kapitalistiksi. Samoin hän sai pitää kisällejä yksinomaan siinä käsityössä, jossa hän itse oli mestari. Ammattikunta suojeli itseään mustasukkaisesti kaikilta hyökkäyksiltä kauppapääoman, ainoan vastassaan olevan vapaan pääomamuodon, taholta. Kauppias saattoi ostaa kaikkia muita tavaroita, mutta ei työtä tavarana. Häntä siedettiin vain käsityötuotteiden kustantajana. Jos ulkonaiset olosuhteet vaativat suurempaa työnjakoa, entiset ammattikunnat jakautuivat alalajeihin tai uusia ammattikuntia kerrostui vanhojen rinnalle, kuitenkin niin, ettei eri käsitöitä yhdistetty samaan työpajaan. Ammattikuntajärjestelmä, vaikka ammattien erottaminen, eristäminen ja kehittäminen olivatkin manufaktuuriajan aineellisia edellytyksiä, ei siis sallinut manufaktuurityönjakoa. Ylipäänsä työmies ja hänen tuotantovälineensä pysyivät toistensa yhteydessä yhtä kiinteästi kuin simpukka kuoressaan, ja niinpä siis puuttui manufaktuurin ensimmäistä perustaa: tuotantovälineiden itsenäistymistä pääomaksi työmiestä vastaan.

Koko yhteiskunnan sisäinen työnjako, olipa se sitten tavaranvaihdon välittämä tai ei, esiintyy mitä erilaisimmissa yhteiskuntataloudellisissa muodostumissa, mutta manufaktuurityönjako on kapitalistisen tuotantotavan aivan erityinen luomus.

 

5. Manufaktuurin kapitalistinen luonne

Suurehkon työläisjoukon keskittyminen saman pääoman käskettäväksi on luontoperäinen lähtökohta manufaktuurille samoin kuin yleensä yhteistoiminnalle. Ja päinvastoin manufaktuurityönjako tekee käytettyjen työläisten lukumäärän kasvamisen tekniseksi välttämättömyydeksi. Oleva työnjako määrää nyt yksityiselle kapitalistille sen työläisminimin, joka hänen on käytettävä. Toisaalta suuremman työnjaon edullisuus perustuu työläisten luvun uuteen lisäämiseen, joka voi tapahtua vain siten, että tietyn työpajan kaikkia tuotantoryhmiä lisätään määrätyssä suhteessa. Mutta vaihtelevan pääomanosan kasvaessa täytyy kasvaa myös pysyvän pääomanosan, ja sitä paitsi rinnan yhteisten tuotantoehtojen, kuten rakennusten, uunien ym., lisääntymisen kanssa täytyy lisääntyä ja paljoa nopeammin kuin työläisten luvun — myös raaka-ainemäärän. Tietyssä ajassa tietyn työnpaljouden kuluttama raaka-ainemäärä lisääntyy samassa suhteessa kuin kasvaa työnjaosta aiheutuva työn tuotantovoima. Näin ollen yksityiselle kapitalistille välttämättömän vähimmäispääoman kasvu eli yhteiskunnallisten elinhyödykkeiden ja tuotantovälineiden lisääntyvä muuttuminen pääomaksi on siis manufaktuurin teknisestä luonteesta johtuva laki.[62*]

Samoin kuin yksinkertaisessa yhteistoiminnassa on manufaktuurissakin toimiva työruumis pääoman olomuoto. Useista yksilöllisistä osatyöläisistä kokoonpantu yhteiskunnallinen tuotantokoneisto kuuluu kapitalistille. Töiden yhdistämisestä johtuva tuotantovoima esiintyy siis pääoman tuotantovoimana. Varsinainen manufaktuuri alistaa entisen itsenäisen työmiehen pääoman käskyvallan ja kurin alaiseksi ja synnyttää sitä paitsi itse työläisten keskuuteen hierarkisen jäsentelyn. Kun yksinkertainen yhteistoiminta jättää yksityisten työtavan suurin piirtein muuttumattomaksi, mullistaa manufaktuuri sen perinpohjin ja tarttuu yksilöllisen työvoiman juuriin. Manufaktuuri surkastaa työläisen epänormaalisuuteen saakka kehittämällä hänen erikoistaitoaan ikään kuin kasvihuoneessa ja tukahduttaen kokonaisen maailman tuotantoviettejä ja taipumuksia, kuten Argentiinassa tapetaan eläin, jotta voitaisiin saada sen nahka tai tali. Ei ainoastaan erillisiä osatöitä jaeta eri yksilöiden kesken, vaan yksilö itse jaetaan, muutetaan osatyön automaattiseksi käyttökoneistoksi[63*] ja toteutetaan Menenius Agrippan[112] typerä satu, jossa ihminen esitetään vain oman ruumiinsa osana.[64*] Kun työläinen alkuaan myy työvoimansa pääomalle siksi, että häneltä puuttuvat aineelliset välineet tavarantuotantoa varten, niin nyt häneltä kieltää itse hänen yksilöllinen työvoimansa palveluksen, jollei sitä myydä pääomalle. Se toimii nyt ainoastaan sellaisessa yhteydessä, joka on olemassa vasta sen myynnin jälkeen, kapitalistin työpajassa. Luonnollisilta ominaisuuksiltaan kykenemättömänä tekemään mitään itsenäisesti manufaktuurityöläinen harjoittaa tuottavaa toimintaa enää ainoastaan kapitalistin työpajan tarvekaluna.[65*] Samoin kuin valitun kansan otsaan oli kirjoitettu, että se on Jehovan omaisuutta, aivan samoin työnjako painaa manufaktuurityöläiseen leiman, joka merkkaa hänet pääoman omaisuudeksi.

Tietoja, ymmärrystä ja tahtoa, joita itsenäinen talonpoika tai käsityöläinen kehittää, vaikkakin vain pienessä määrässä — samoin kuin villin koko sotataito ilmenee hänen mieskohtaisessa viekkaudessaan — vaaditaan nyt enää vain työpajalta kokonaisuudessaan. Tuotannon henkiset voimat laajenevat yhteen suuntaan, koska ne häviävät moneen suuntaan. Sen mitä osatyöläiset menettävät, keskittyy heitä vastaan pääomaan.[66*] Aineellisen tuotantoprosessin henkisten voimien asettaminen työläisiä vastaan vieraana omaisuutena ja heitä vallitsevana mahtina on tulos manufaktuurityönjaosta. Tämä eroamisprosessi alkaa yksinkertaisessa yhteistoiminnassa, jossa kapitalisti yksityisten työläisten suhteen edustaa yhteiskunnallisen työruumiin ykseyttä ja tahtoa. Se kehittyy manufaktuurissa, joka silpoo työläisen osatyöläiseksi. Se tulee täydelliseksi suurteollisuudessa, joka erottaa tieteen itsenäisenä tuotantovoimana työstä ja pakottaa sen palvelemaan pääomaa.[67*]

Manufaktuurissa kokonaistyöläisen ja siis myös pääoman yhteiskunnallisesta työvoimasta rikastumisen ehtona on työläisen yksilöllisen työvoiman köyhtyminen.

»Tietämättömyys on teollisuuden samoin kuin taikauskonkin äiti. Ajattelu ja mielikuvitus voivat erehtyä; mutta tottumus jalan tai käden liikuttamiseen ei riipu näistä kummastakaan. Manufaktuurit menestyvät siis parhaiten siellä, missä eniten laiminlyödään henki pitämällä työpajaa koneena, jonka osia ihmiset ovat.»[68*]

Todella eräät manufaktuurit käyttivätkin 1700-luvun puolivälissä mielellään puoleksi tylsämielisiä erinäisiin tehtäviin, jotka olivat yksinkertaisia, mutta kuitenkin tehdassalaisuuksia.[69*]

Adam Smith sanoo: »Useimpien ihmisten henki kehittyy välttämättömästi heidän jokapäiväisistä toimistaan ja niiden mukaiseksi. Ihmisellä, joka käyttää koko elämänsä joidenkin yksinkertaisten tehtävien suorittamiseen... ei ole mitään tilaisuutta eikä välttämättömyyttä kehittää henkisiä kykyjään tai harjoittaa ymmärtämystään... Hän tulee yleensä niin tylsäksi ja tietämättömäksi kuin ihmisolennolle on mahdollista.»

Kuvailtuaan osatyöläisen tylsyyttä Smith jatkaa:

»Hänen kaikkea vaihtelua vailla olevan elämänsä yksitoikkoisuus turmelee luonnollisesti myös hänen henkensä rohkeuden... Se hävittää yksinpä hänen ruumiinsa tarmonkin ja tekee hänet kykenemättömäksi käyttämään voimaansa reippaasti ja kestävästi muuhun kuin siihen erikoistoimeen, johon hänet on pantu. Hänen taitavuutensa hänen erityiseen työhönsä näyttää siis olevan hankittu hänen älyllisten, yhteiskunnallisten ja sotilaallisten kykyjensä kustannuksella. Mutta kaikissa teollisissa ja sivistyneissä yhteiskunnissa tämä on se tila, johon työtätekevän köyhän (the labouring poor), ts. kansan suuren joukon, täytyy välttämättä vajota.»[70*]

Työnjaosta johtuvan kansanjoukkojen täydellisen surkastumisen ehkäisemiseksi Adam Smith suosittelee kansanopetusta valtion puolesta, vaikkakin homeopaattisen varovaisissa annoksissa. Johdonmukaisesti polemisoi sitä vastaan hänen ranskantajansa ja selittäjänsä Garnier, josta Ranskan ensimmäisen keisarikunnan aikana tietenkin tuli senaattori. Kansanopetus olisi muka vastoin työnjaon peruslakeja ja sen kautta

»tuomittaisiin kuolemaan koko meidän yhteiskuntajärjestyksemme». »Samoin kuin kaikki muutkin työnjaot», hän sanoo, »tulee myös ruumiillisen ja henkisen työn[71*] välinen jako yhä selvemmäksi ja tarkemmin määrätyksi sitä mukaa kuin yhteiskunta» (hän käyttää oikein tätä käsitettä pääomasta, maaomaisuudesta ja niiden valtiosta) »rikastuu. Samoin kuin kaikki muutkin, on tämäkin työnjako aikaisemman edistyksen seuraus ja tulevan edistyksen syy... Saako siis hallitus vaikuttaa tätä työnjakoa vastaan ja ehkäistä sen luonnollista kulkua? Saako se käyttää osan valtion tuloista yritykseen hämmentää ja sekoittaa toisiinsa kaksi työluokkaa, jotka pyrkivät jakautumaan ja eroamaan toisistaan?»[72*]

Jokin määrä henkistä ja ruumiillista surkastumista liittyy erottamattomasti myös yleiseen yhteiskunnalliseen työnjakoon. Mutta kun manufaktuuriaika vie paljoa pitemmälle tämän työnhaarojen yhteiskunnallisen silpoutumisen ja kun toisaalta vasta se omituisine työnjakoineen vaikuttaa turmelevasti yksityisen ihmisen elinjuuriin, niin manufaktuuriaika antaa myös ensiksi ainekset ja aiheen teolliselle patologialle.[73*]

»Ihmisen jakaminen alaosastoihin on samaa kuin hänen mestaamisensa, jos hän ansaitsee kuolemantuomion, hänen salamurhansa, jollei hän sitä ansaitse. Työn alaosastoihin jakaminen on kokonaisen kansan salamurha.»[74*]

Työnjakoon perustuva yhteistoiminta eli manufaktuuri on alkuasteillaan luonnollinen ilmiö. Niin pian kuin se on jonkin verran vakiintunut ja laajentunut, se tulee kapitalistisen tuotantotavan tietoiseksi, suunnitelmalliseksi ja järjestelmälliseksi muodoksi. Varsinaisen manufaktuurin historia osoittaa, kuinka sille ominainen työnjako saa sopivat muotonsa aluksi kokemuksen perusteella ja ikään kuin toimivien henkilöiden selän takana, mutta sitten, samoin kuin ammattikunnallinen käsityökin, koettaa pysyttää kerran saavutetun muotonsa perinteellisenä, ja yksityisissä tapauksissa pysyttääkin sen vuosisatoja. Jos tämä muoto muuttuu, niin se tapahtuu — sivuseikkoja lukuun ottamatta — aina vain työvälineissä tapahtuneen vallankumouksen johdosta. Uudenaikainen manufaktuuri — en puhu tässä koneisiin perustuvasta suurteollisuudesta — joko löytää disjecta membra poetae [eri jäsenensä] jo valmiina, esim. vaateteollisuuden tavoin suurissa kaupungeissa, joissa se syntyy, ja sen on vain koottava ne niiden hajaannustilasta, tai työnjaon periaate on aivan kuin kämmenellä, koska käsityömäisen tuotannon eri suoritukset (esim. kirjansitomisessa) voidaan yksinkertaisesti jakaa vain erikoistyöläisille. Ei tarvita enää viikonkaan kokemusta, jotta sellaisissa tapauksissa saataisiin selville kutakin tehtävää varten tarvittavien käsien lukumäärä.[75*]

Manufaktuurityönjako jäsentelee käsityötoiminnan, erikoistaa työkalut, muodostaa osatyöläiset, ryhmittää sekä yhteenliittää heidät kokonaiskoneistoksi ja tekee siten yhteiskunnalliset työprosessit laadullisesti jäsennellyiksi sekä määrällisesti tasasuhtaisiksi, ts. synnyttää yhteiskunnallisen työn tietyn järjestelyn ja kehittää samalla työn uuden, yhteiskunnallisen tuotantovoiman. Yhteiskunnallisen tuotantoprosessin erityisesti kapitalistisena muotona — ja siltä historialliselta perustalta, jolta se syntyy, se ei voinut kehittyä muutoin kuin kapitalistisessa muodossa — se on vain erityinen menettelytapa suhteellisen lisäarvon tuottamiseksi eli pääomanarvon — jota sanotaan yhteiskunnalliseksi rikkaudeksi, »Wealth of Nations» jne. — itselisääntymiseksi työläisten kustannuksella. Se ei ainoastaan kehitä työn yhteiskunnallista tuotantovoimaa kapitalistin hyväksi työläisen asemesta, vaan tekee sen yksityistä työmiestä surkastuttamalla. Se luo uusia edellytyksiä pääoman herruudelle työn yli. Kun se siis toisaalta esiintyy historiallisena edistyksenä ja välttämättömänä kehityskohtana yhteiskunnan taloudellisessa muodostumisprosessissa, niin toisaalta se esiintyy sivistyneen ja hienostuneen riiston välineenä.

Kansantaloustiede, joka vasta manufaktuurikaudella aikaa esiintyä erityisenä tieteenä, käsittelee yhteiskunnallista työnjakoa yleensä vain manufaktuurityönjaon kannalta[76*] keinona tuottaa samalla työmäärällä enemmän tavaraa ja siten halventaa tavaran hintoja sekä kiihdyttää pääoman kasautumista. Jyrkkänä vastakohtana tälle määrän ja vaihtoarvon merkityksen korostamiselle klassisen muinaisuuden kirjailijat puhuvat yksinomaan laadusta ja käyttöarvosta.[77*] Yhteiskunnallisten tuotantohaarojen eristymisen johdosta tavarat tulevat paremmin tehdyiksi, ihmiset valitsevat harrastustensa ja lahjojensa mukaisia toimialoja[78*] ja ilman toimialan rajoitusta ei voida missään saada mitään huomattavaa aikaan.[79*] Työnjako siis parantaa tuotteen ja tuottajan. Ja jos klassisen antiikin kirjailijat mainitsevatkin satunnaisesti myös tuotemäärän lisääntymisestä, niin se tapahtuu vain käyttöarvon suurempaan runsauteen viittaamalla. Ei tavullakaan ajatella vaihtoarvoa eikä tavaroiden halpenemista. Tämä käyttöarvon kanta on vallitsevana sekä Platonilla,[80*] joka käsittelee työnjakoa yhteiskunnan säätyihin jakautumisen perustana, että Ksenofonilla,[81*] joka luonteenomaisella porvarillisella vaistollaan lähenee enemmän työpajatyönjakoa. Mikäli Platonin tasavallassa[118] työnjako esitetään valtion muodostavana periaatteena, se on vain egyptiläisen kastilaitoksen ateenalaista ihannoimista, samoin kuin hänen muille aikalaisilleenkin, esim. Isokrateelle,[82*] Egypti kävi teollisuuden mallimaasta ja säilytti tämän merkityksensä vielä Rooman keisariajan kreikkalaisillekin.[83*]

Varsinaisella manufaktuurikaudella, ts. kaudella, jolloin manufaktuuri on kapitalistisen tuotantotavan vallitseva muoto, sen omien tendenssiensä täydellinen toteuttaminen kohtaa monenlaisia esteitä. Vaikka manufaktuuri synnyttääkin, kuten näimme, työläisten hierarkisen jakautumisen ohella ammattitaitoisten ja ammattitaidottomien työläisten yksinkertaisen jaon, viimeksi mainittujen lukumäärä pysyy edellisten paljoa suuremman vaikutuksen takia hyvin rajoitettuna. Vaikkakin se sovittaa erilliset suoritukset elävien työelimiensä vaihtelevan kypsyyden, voiman ja kehityksen asteen mukaan, ja siis pyrkii naisten ja lasten tuottavaan käyttämiseen, tämä pyrkimys raukeaa yleensä miestyöntekijäin tottumuksiin ja vastarintaan. Vaikka käsityötoiminnan silpoutuminen alentaa työläisten koulutuskustannuksia ja siis arvoa, pysyy pitempi oppiaika kuitenkin välttämättömänä vaikeampaa erikoistyötä varten, ja työläiset pitävät sitä mustasukkaisesti yllä silloinkin kun se on tarpeeton. Me tapaamme esim. Englannissa laws of apprenticeship [oppipoikalait] seitsenvuotisine oppiaikoineen täydessä voimassa manufaktuuriajan loppuun saakka, ja vasta suurteollisuus kumosi ne. Kun käsityötaito pysyy manufaktuurin perustana, eikä sen toimivalla kokonaiskoneistolla ole mitään itse työläisistä riippumatonta objektiivista luurankoa, niin pääoma joutuu alituisesti taistelemaan työläisten niskoittelua vastaan.

»Ihmisluonteen heikkous», ystävämme Ure huudahtaa, »on niin suuri, että kuta taitavammaksi työmies tulee, sitä itsepäisemmäksi ja vaikeammin käsiteltäväksi hän käy, ja sitä suurempaa vahinkoa hän siis tuottaa kokonaiskoneistolle kummallisilla oikuillaan.»[84*]

Kautta koko manufaktuuriajan on läpikäyvänä valitus työläisten kurittomuudesta.[85*] Ja jollei meillä olisi silloisten kirjailijain todistuksia, niin jo yksistään tosiasiat, että 1500-luvulta suurteollisuuden aikaan saakka pääoma ei ole onnistunut anastamaan manufaktuurityöläisten koko aikaa, että manufaktuurit ovat lyhytikäisiä ja siirtyvät työläisten mukana maasta toiseen, jo yksistään nämä tosiasiat puhuisivat yhtä paljon kuin kokonaiset kirjastot. »Järjestys on saatava aikaan tavalla tai toisella», huudahtaa 1770 usein mainitsemamme teoksen »Essay on Trade and Commerce» tekijä. »Järjestystä», kaikuu 66 vuotta myöhemmin tri Andrew Uren suusta, »järjestystä» puuttui »työnjaon skolastiseen dogmiin» perustuvalta manufaktuurilta ja »Arkwright loi järjestyksen».

Manufaktuuri ei voinut myöskään vallata yhteiskunnallista tuotantoa koko sen laajuudessa eikä mullistaa sitä perin pohjin. Se saavutti huippukohtansa taloudellisena taideteoksena kaupunkilaiskäsityön ja maalaisen kotiteollisuuden laajalla pohjalla. Sen oma ahdas tekninen pohja joutui tietyllä kehitysasteella ristiriitaan sen itsensä luomien tuotantotarpeiden kanssa.

Manufaktuurin täydellisimpiä luomuksia oli työpaja itse työvälineiden ja etenkin jo tällöin käytettyjen monimutkaisten mekaanisten laitteiden tuottamista varten.

Ure sanoo: »Sellainen työpaja tarjosi silmälle työnjaon moninaisine asteineen. Poralla, taltalla, sorvilla oli kullakin omat työmiehensä hierarkisesti järjestettyinä taitavuutensa mukaan.»

Tämä manufaktuurityönjaon tuote tuotti puolestaan koneet. Ne tekevät lopun käsityömäisestä toiminnasta yhteiskunnallisen tuotannon johtavana periaatteena. Siten toisaalta poistuu työmiehen elinkautisen osatehtävään kytkemisen tekninen perusta. Toisaalta luhistuvat ne rajat, jotka tämä periaate vielä asetti pääoman herruudelle.

 

KOLMASTOISTA LUKU

KONEET JA SUURTEOLLISUUS

1. Koneiden kehitys

John Stuart Mill sanoo »Kansantaloustieteen periaatteissaan»:

»Kyseenalaista on, ovatko kaikki tähän asti tehdyt mekaaniset keksinnöt helpottaneet yhdenkään ihmisolennon päivänvaivoja.»[86*]

Mutta se ei suinkaan olekaan kapitalistisesti käytettyjen koneiden tarkoitus. Samoin kuin kaiken muunkin työn tuotantovoiman kehityksen, niiden pitää halventaa tavaroiden hintaa ja lyhentää sitä osaa työpäivästä, jonka työläinen käyttää itselleen, sekä pidentää siten toista osaa hänen työpäivästään, jonka hän antaa ilmaiseksi kapitalistille. Koneet ovat lisäarvon tuottamisen välineitä.

Tuotantotavan kumouksen lähtökohtana manufaktuurissa on työvoima, suurteollisuudessa työväline. Ensiksikin on siis tutkittava, miten työväline muuttuu työkalusta koneeksi, tai missä kone eroaa käsityökalusta. Tässä tulevat kysymykseen vain suuret, yleiset luonteenomaiset piirteet, sillä abstraktisen tarkat rajaviivat erottavat yhtä vähän yhteiskunnan kuin maan historian eri aikakausia.

Matemaatikot ja mekaanikot — ja joskus englantilaiset taloustieteilijät heidän mukanaan — selittävät työkalun yksinkertaiseksi koneeksi ja koneen yhdistetyksi työkaluksi. Heidän mielestään tässä ei ole olennaista eroa, ja he nimittävät yksinkertaisia mekaanisia välineitäkin, kuten vipua, kaltevaa pintaa, ruuvia, kiilaa yms., koneiksi.[87*] Todellisuudessa jokainen kone onkin koottu noista yksinkertaisista välineistä, olkoonpa se ulkomuodoltaan millainen hyvänsä ja millä tavoin tahansa yhdistetty. Mutta taloudelliselta kannalta katsottuna tämä selitys ei kelpaa mihinkään, sillä siltä puuttuu historiallista ainesta. Toisaalta työkalun ja koneen välistä eroa etsitään siitä, että työkalussa on liikevoimana ihminen, koneessa luonnonvoima, joka on muuta kuin ihmisvoima, esim. eläin, vesi, tuuli jne.[88*] Sen mukaan härkien vetämä aura, jota käytetään mitä erilaisimpina tuotantokausina, olisi kone, mutta Claussenin circular loom (kangaspuut), joka yhden ainoan työläisen käden liikkeellepanemana valmistaa 96 000 silmää minuutissa, pelkkä työkalu. Eikä siinä vielä kaikki: samat kangaspuut olisivat työkalu, jos niitä käytettäisiin käsivoimalla, ja kone, jos niitä käytettäisiin höyryllä. Kun eläinvoiman käyttäminen on ihmiskunnan vanhimpia keksintöjä, olisi todellisuudessa konetuotanto käsityötuotantoa aikaisempi. Kun John Wyatt rakensi 1735 kehruukoneensa ja alkoi sillä 1700-luvun teollisen vallankumouksen, hän ei sanallakaan maininnut, että ihmisen asemesta aasi käyttäisi konetta, ja kuitenkin tämä tehtävä joutui aasille. Kone, »jolla kehrättäisiin ilman sormia», oli hänen ohjelmansa.[89*]

Kaikissa kehittyneissä koneissa on kolme olennaisesti erilaista osaa, käyttökone, voimansiirtokoneisto ja vihdoin työkalu- eli työkone. Käyttökone on koko koneiston käyttövoimana. Se synnyttää joko itse oman liikevoimansa, kuten höyrykone, kalorikone,[119] sähkökone ym., tai saa liikevoimansa valmiista luonnonvoimasta, joka on sen ulkopuolella, kuten vesiratas vesiputouksesta, tuulimyllynsiivet tuulesta jne. Siirtokoneisto, joka on kokoonpantu vauhtipyöristä, väliakseleista, hammasrattaista, juoksupyöristä, varsista, ketjuista, hihnoista, mitä erilaisimmista väli- ja etulaitteista, ohjaa liikettä, muuttaa tarvittaessa sen muotoa, esim. heilurimaisesta kiertoliikkeeksi, jakaa sen ja siirtää sen työkoneistoon. Nämä molemmat koneiston osat ovat olemassa vain pannakseen liikkeeseen työkoneen, jonka kautta se tarttuu työn esineeseen ja muuttaa sen tarkoituksenmukaiseksi. Tämä koneiden osa, työkone, on se, josta 1700-luvun teollinen vallankumous lähtee. Ja vielä nytkin se on lähtökohtana joka kerta kun käsityö tai manufaktuuri muuttuu konetyöksi.

Nyt lähemmin tarkastellessamme työkalukonetta eli varsinaista työkonetta, voimme huomata siinä suurin piirtein, joskin usein sangen mukaillussa muodossa, jälleen ne laitteet ja työkalut, joilla käsityöläinen tai manufaktuurityöläinen työskentelee; mutta nyt ne eivät ole enää ihmisten työkaluja, vaan koneiston työkaluja eli mekaanisia työkaluja. Joko koko kone on vain vanhan käsityökalun enemmän tai vähemmän muutettu koneellinen laitos, kuten konekangaspuut,[90*] tai työkoneen runkoon liitetyt toimivat elimet ovat vanhoja tuttuja, kuten värttinät kehruukoneessa, kudinpuikot sukankutomiskoneessa, sahanterät sahauskoneessa, veitset hienonnuskoneessa jne. Nämä työkalut eroavat jo syntymästään saakka työkoneen varsinaisesta rungosta. Ne valmistetaan näet yhä edelleenkin suureksi osaksi käsityömäisesti tai manufaktuureissa ja kiinnitetään vasta myöhemmin työkoneen koneellisesti valmistettuun runkoon.[91*] Työkalukone on siis koneisto, joka käynnistettynä suorittaa työkaluillaan samat tehtävät, mitkä ennen työmies suoritti samanlaisilla työkaluilla. Se seikka, onko käyttövoima lähtöisin ihmisestä vai koneesta, ei olennaisesti muuta asiaa. Kun varsinainen työkalu siirretään ihmiseltä koneistoon, saadaan kone pelkän työkalun sijaan. Ero on heti silmiinpistävä, vaikkapa ihminen itse jäisikin vielä ensimmäiseksi liikkeellepanijaksi. Niiden työvälineiden lukumäärää, joilla ihminen voi yhtaikaa työskennellä, rajoittaa hänen luonnollisten tuotantovälineidensä, hänen ruumiinsa elinten luku. Saksassa koetettiin aikoinaan panna kehrääjä polkemaan kahta rukkia, tekemään siis työtä samanaikaisesti kahdella kädellä ja kahdella jalalla. Tämä oli liian rasittavaa. Myöhemmin keksittiin poljinrukki, jossa oli kaksi värttinää, mutta ne kehruutaiturit, jotka voivat kehrätä kahta lankaa samalla kertaa, olivat melkein yhtä harvinaisia kuin kaksipäiset ihmiset. Sitä vastoin Jenny[120] kehräsi jo alusta alkaen 12–18 värttinällä, sukankutomiskone kutoi useilla tuhansilla puikoilla yhtaikaa jne. Niiden työkalujen lukumäärä, joita sama työkalukone kerrallaan käyttää, on siis alusta pitäen riippumaton niistä elimellisistä rajoituksista, jotka työmiehen käsityökalua haittaavat.

Monen käsityökalun kohdalta on olemassa olennainen ja silminnähtävä ero, onko ihminen siinä pelkkänä käyttövoimana vai varsinaisena työntekijänä. Esim. rukissa jalka on vain käyttövoimana, kun taas käsi, joka hoitaa värttinää, vetää ja kiertää, ts. suorittaa varsinaisen kehruutyön. Juuri tämän viimeksi mainitun osan työkalusta teollinen vallankumous saa ensiksi haltuunsa ja jättää alkuaikoina ihmiselle paitsi uutta työtä koneen silmälläpidossa ja sen erehdysten korjaamisessa käsin myös puhtaasti mekaanisen käyttövoiman tehtävän. Sitä vastoin ne työkalut, joiden pelkkänä käyttövoimana ihminen on jo alusta pitäen toiminut, kuten esim. myllynakselin kiertäminen,[92*] pumppuaminen, palkeella lietsominen, huhmaressa survominen jne., aiheuttavat sen sijaan ennen kaikkea eläinten, veden, tuulen[93*] käyttämisen liikevoimana. Nämä työkalut kehittyvät osittain manufaktuuriaikana, siellä täällä jo kauan ennen sitä, koneiksi, mutta ne eivät saa aikaan vallankumousta tuotantotavassa. Sen että ne jo käsityömäisessä muodossaan ovat koneita, osoittaa suurteollisuuden aikakausi. Esim. ne pumput, joilla hollantilaiset pumppusivat 1836–1837 tyhjäksi Harlemin järven, olivat tavallisten pumppujen tapaan rakennetut, ainoastaan sillä erotuksella, että ihmiskäsien asemesta niiden mäntiä käyttivät jättiläismäiset höyrykoneet. Karkeissepän tavallinen ja hyvin epätäydellinen palje muutetaan vielä joskus nytkin Englannissa koneelliseksi ilmapumpuksi vain siten, että palkeen lietsomistanko yhdistetään höyrykoneeseen. Itse höyrykone, sellaisena kuin se 1600-luvun lopussa manufaktuuriaikana keksittiin ja 1780-luvun alkupuolelle saakka käytettiin,[94*] ei synnyttänyt mitään teollista vallankumousta. Päinvastoin juuri työkalukoneiden luominen teki välttämättömäksi vallankumouksen itsessään höyrykoneessa. Siitä alkaen kun ihminen, sen sijaan että hän työkalulla vaikuttaisi työn esineeseen, vaikuttaa enää vain käyttövoimana työkalukoneeseen, ihmislihasten pitäminen käyttövoimana tulee satunnaiseksi, ja ihmisen sijaan voivat astua tuuli, vesi, höyry yms. Tällainen vaihdos saattaa tietenkin vaatia usein suuriakin teknisiä muutoksia alkuaan yksinomaan inhimillistä käyttövoimaa varten rakennetussa koneistossa. Nykyisin kaikki koneet, joiden on ensiksi raivattava itselleen tie, kuten esim. ompelukone, leivänvalmistuskoneet ym., rakennetaan samalla sekä inhimillistä että puhtaasti koneellista käyttövoimaa varten, ellei niiden tarkoitus tee jo edeltäkäsin mahdottomaksi pientä mittakaavaa.

Kone, joka aiheuttaa teollisen vallankumouksen, korvaa yhtä ainoaa työkalua samanaikaisesti hoitavan työläisen koneistolla, joka samalla kertaa työskentelee hyvin monella samanlaisella tai samankaltaisella työkalulla ja jonka pitää liikkeessä yksi ainoa käyttövoima, olkoonpa se muodoltaan millainen hyvänsä.[95*] Tässä meillä on kone, mutta vasta konetuotannon yksinkertaisena alkeena.

Työkoneen laajentaminen ja sen yhtaikaa toimivien työkalujen lisääminen vaativat suurempaa liikekoneistoa, ja tämä koneisto taas, voittaakseen oman vastustuksensa, voimakkaampaa käyttövoimaa kuin ihmisen voima on, lukuunottamatta sitä, että ihminen on sangen epätäydellinen väline tasaisen ja keskeytymättömän liikkeen synnyttämiseen. Jos ihminen toimii enää vain yksinkertaisena käyttövoimana ja hänen työkalunsa sijaan on siis tullut työkalukone, niin luonnon voimat voivat nyt korvata hänet myös käyttövoimana. Kaikista manufaktuuriajan jälkeensä jättämistä liikevoimista hevosvoima oli huonoin, osaksi sen tähden, että hevosella on oma päänsä, osaksi sen kalleuden takia, osaksi siitä syystä, että sitä voidaan käyttää tehtaissa vain rajoitetusti.[96*] Kuitenkin hevosta käytettiin usein suurteollisuuden lapsuusvuosina, sitä todistavat paitsi silloisten agronomien valitukset myös tähän saakka säilynyt tapa ilmaista koneellista voimaa hevosvoimissa. Tuuli oli liian epävakaa, tarkkailulle epäotollinen, ja vesivoiman käyttö oli jo manufaktuuriajalla sitä paitsi voitolla Englannissa, suurteollisuuden synnyinmaassa. Jo 1600-luvulla oli koetettu pyörittää kahta päällyskiveä, siis kahta kiviparia, yhdellä vesirattaalla. Mutta voimansiirtomekanismin laajeneminen teki vesivoiman riittämättömäksi, ja tämä oli yhtenä aiheena kitkan lakien tarkempaan tutkimiseen. Samoin liikevoiman epätasainen vaikutus myllyissä, jotka pantiin käyntiin tankoja vetämällä ja työntämällä, johti vauhtipyörän teoriaan ja käyttämiseen,[97*] millä myöhemmin on ollut niin tärkeä tehtävä suurteollisuudessa. Näin ollen manufaktuuriaika kehitti suurteollisuuden ensimmäiset tieteelliset ja tekniset alkeet. Arkwrightin throstle-kehruukonetta käytettiin jo alusta alkaen vesivoimalla. Kuitenkin oli vaikeuksia myös veden käyttämisessä yleisenä liikevoimana. Sitä ei voitu mielin määrin lisätä eikä sen puutetta auttaa, se petti joskus ja oli ennen kaikkea luonteeltaan vain paikallinen.[98*] Vasta Wattin toinen, ns. kaksitoiminen höyrykone oli ensimmäinen voimakone, joka itse synnytti liikevoimansa hiiliä ja vettä nielemällä ja jonka voimateho oli kokonaan ihmisten valvonnassa. Koska se oli liikutettava ja liikkeen aiheuttaja, kaupunkilainen eikä vesirattaan tavoin maalainen, se salli tuotannon keskittämisen kaupunkeihin pirstomatta sitä vesirattaan tavoin yli koko maan;[99*] se oli universaalinen teknologisessa käytännössään ja sen sijoitus oli verrattain vähän paikallisista olosuhteista riippuvainen. Wattin suuri nerokkuus ilmenee siinä, että patentissa, jonka hän sai huhtikuussa 1784, hänen höyrykonettaan ei esitetä keksintönä erikoistarkoituksia varten, vaan suurteollisuuden yleisenä vaikuttavana voimana. Hän viittaa tässä käyttötapoihin, joista monet, kuten esim. höyryvasara, otettiin käytäntöön vasta yli puolen vuosisataa myöhemmin. Kuitenkin hän epäili höyrykoneen kelpoisuutta merenkulkuun. Hänen seuraajansa, Boulton ja Watt, asettivat 1851 Lontoon teollisuusnäyttelyyn suunnattoman suuren höyrykoneen, joka oli tehty valtamerilaivoja varten.

Kun työkalut olivat ensin muuttuneet ihmiselimistön työkaluista koneellisen laitteen, työkalukoneen työkaluiksi, myös liikekone sai nyt itsenäisen, ihmisvoiman rajoista kokonaan vapautuneen muodon. Sen kautta yksityinen työkalukone, jota olemme tähän saakka tarkastelleet, vajoaa koneellisen tuotannon pelkäksi alkeeksi. Yksi voimakone saattoi nyt käyttää useita työkoneita yhtaikaa. Samanaikaisesti liikkeellä pidettyjen työkoneiden lukumäärän kanssa kasvaa voimakone ja voimansiirtokoneisto laajenee monihaaraiseksi laitteeksi.

Kaksi seikkaa on nyt erotettava toisistaan, useiden samanlaatuisten koneiden yhteistoiminta ja konejärjestelmä.

Toisessa tapauksessa koko valmisteen tekee sama työkone. Se suorittaa kaikki ne eri tehtävät, mitkä käsityöläinen teki työkaluillaan, esim. kutoja kangaspuillaan, tai mitkä käsityöläiset tekivät eri työkaluilla joko itsenäisesti tai manufaktuurin osina, peräkkäin.[100*] Esim. uudenaikaisessa kirjekuorimanufaktuurissa yksi työläinen taittoi paperin taitinluulla, toinen sivelsi siihen liimaa, kolmas käänsi liuskan, johon nimikirjaimet painetaan, neljäs painoi ne jne., ja jokaisessa näistä osasuorituksista kunkin kuoren täytyi siirtyä kädestä käteen. Yksi ainoa kirjekuorikone suorittaa kaikki nämä tehtävät yhdellä kertaa ja tekee 3000 ja enemmänkin kuorta tunnissa. Lontoon teollisuusnäyttelyssä 1862 näytteillä ollut paperipussikone leikkaa paperin, liimaa, taittaa ja tekee 300 pussia minuutissa. Kokonaisprosessin, joka manufaktuurissa on jaettu ja suoritetaan perättäisessä jaksossa, suorittaa tässä yksi työkone, joka on yhdistetty useista työkaluista. Olkoon tällainen työkone vaikkapa vain yhden monimutkaisen käsityökalun konemaista uudestisyntymistä tai yhdistelmä erilaatuisia, manufaktuurimaisesti, tehtaassa, ts. konevoimaan perustuvassa työpajassa, erikoistuneita yksinkertaisia työkaluja, uusiintuu joka kerta tuo yksinkertainen yhteistoiminta. Ja se tekee sen lähinnä (jätämme tässä työmiehen huomioon ottamatta) siten, että yhdenlaiset ja yhtaikaa yhdessä toimivat työkoneet kasautuvat samaan paikkaan. Siten syntyy kutomatehdas useiden konekangaspuiden rinnakkain asettamisesta ja ompelutehdas useiden ompelukoneiden rinnakkain asettamisesta samaan työrakennukseen. Mutta tässä on olemassa tekninen ykseys, sillä nuo monet yhtäläiset työkoneet saavat yhtaikaa ja samalla tavoin virikkeensä yhteisen primäärisen voimakoneen sydämentykinnästä. Tämän virikkeen välittää niihin myös osaksi yhteinen siirtokoneisto, koska siitä vain lähtee jokaista työkalukonetta kohden erikoisia johdinlankoja. Aivan samoin kuin useat työkalut ovat yhden työkoneen elimiä, ovat useat työkoneet tässä vain saman liikekoneiston yhtäläisiä elimiä.

Mutta varsinainen konejärjestelmä tulee erillisten itsenäisten koneiden sijaan vasta silloin, kun työn esine läpäisee yhtenäisen jakson eri asteprosesseja, jotka suorittaa sarja erilaisia, mutta toisiaan täydentäviä työkalukoneita. Tässä esiintyy jälleen manufaktuurille ominainen, työnjakoon perustuva yhteistoiminta, mutta nyt osatyökoneiden yhdistelmänä. Erillisten osatyöläisten erityiset työkalut, esim. villamanufaktuurissa villanpainajan, villankarttaajan, villanleikkaajan, villankehrääjän jne., muuttuvat nyt erilaisten työkoneiden työkaluiksi ja jokainen tällainen työkone on erikoisena elimenä erikoista tehtävää varten yhdistetyn työkalukoneiston järjestelmässä. Niissä teollisuudenhaaroissa, joissa konejärjestelmä otetaan ensiksi käytäntöön, manufaktuuri antaa suurin piirtein luontoperäisen pohjan tuotantoprosessin jaolle ja järjestelylle.[101*] Kuitenkin heti alusta alkaen tulee esille olennainen ero manufaktuurimaisen ja koneellisen tuotannon välillä. Manufaktuurissa työläisten täytyy yksitellen tai ryhmissä suorittaa jokainen eri osaprosessi käsityökalullaan. Joskin työmies mukautetaan prosessiin, niin myös prosessi on jo alusta alkaen sovellettu työläisen mukaan. Tämä jaon subjektiivinen periaate ei tule kysymykseenkään koneellisessa tuotannossa. Kokonaisprosessia käsitellään siinä objektiivisesti, sellaisenaan, se eritellään perusvaiheisiinsa ja kysymyksen kunkin osaprosessin suorittamisesta ja eri osaprosessien yhdistämisestä ratkaisee mekaniikan, kemian yms. tekninen käyttö,[102*] jolloin luonnollisesti teoreettista ajattelua on yhä vielä täydennettävä laajalla käytännöllisellä kokemuksella. Jokainen osakone tuottaa lähinnä seuraavalle sen raaka-aineen, ja kun ne kaikki yhtaikaa vaikuttavat, on tuote samoin jatkuvasti muodostumisprosessinsa eri asteilla ja siirtymässä tuotantovaiheesta toiseen. Samoin kuin manufaktuurissa osatyöläisten välitön yhteistoiminta luo työläisryhmien välille tietyt suhdeluvut, samoin myös monijäsenisessä konejärjestelmässä se seikka, että osakoneiden on alati pidettävä toisiaan työssä, vaatii tiettyä suhdetta niiden luvun, koon ja nopeuden välille. Yhdistetty työkone, joka nyt on erilaisten yksityisten työkoneiden ja niiden ryhmien monijäseninen järjestelmä, on sitä täydellisempi, kuta yhtenäisempi sen kokonaisprosessi on, ts. kuta vähemmin keskeytyksin raaka-aine siirtyy ensimmäisestä vaiheestaan viimeiseen, kuta enemmän siis ihmiskäden sijasta itse koneisto kuljettaa sen tuotantovaiheesta toiseen. Kun manufaktuurissa prosessien eristäminen on itse työnjaosta johtuva periaate, niin sitä vastoin kehittyneessä tehtaassa on vallalla eri prosessien jatkuva yhtenäisyys.

Konejärjestelmä, perustukoonpa se yhtäläisten työkoneiden pelkkään yhteistoimintaan, kuten kutomossa, tai erilaisten yhdistämiseen, kuten kehräämössä, muodostaa oikeastaan yhden suuren automaatin, mikäli sitä käyttää sama itseliikkuva primäärinen voimakone. Kokonaisjärjestelmää voi kuitenkin käyttää esim. höyrykone, vaikka yksityiset työkalukoneet tarvitsevat tiettyjä liikkeitä varten vielä työläistä, kuten mule-koneen käynnistämistä varten ennen selfacting mulen (automaattisten mule-koneiden) käytäntöönottoa ja yhä vieläkin hienokehruussa, tai sitten työläisten täytyy ohjata tiettyjä koneen osia sen työssä kuten työkalua, niin kuin oli koneenrakennuksessa ennen slide rest'in (vääntölaitteen) muuttumista itsetoimivaksi. Niin pian kuin työkone suorittaa kaikki raaka-aineen jalostamiseen tarvittavat liikkeet ilman ihmisen apua ja tarvitsee enää ainoastaan ihmisen hoitoa, meillä on automaattinen konejärjestelmä, jota kuitenkin yksityiskohdissaan voidaan alati parantaa. Niinpä esim. laite, joka itsestään seisahduttaa kehruukoneen heti kun yksikin lanka katkeaa, ja automaattikatkaisin, joka pysähdyttää parannetut höyrykangaspuut heti kun sukkulan käämistä on lanka loppunut, ovat aivan nykyaikaisia keksintöjä. Esimerkkinä sekä tuotannon jatkuvasta yhtenäisyydestä että automaattisesta periaatteesta voi olla uudenaikainen paperitehdas. Yleensä paperituotannossa voidaan yksityiskohdittain tutkia sangen edullisesti erilaisiin tuotantovälineisiin perustuvien eri tuotantotapojen välistä eroa samoin kuin myös yhteiskunnallisten tuotantosuhteiden ja eri tuotantotapojen yhteyttä; vanhempi saksalainen paperiteollisuus antaa meille näytteen käsityömäisestä tuotannosta, 1600-luvun Hollanti ja 1700-luvun Ranska varsinaisesta manufaktuurista, ja viime aikojen Englanti automaattisesta valmistuksesta tällä alalla; sitä paitsi Kiinassa ja Intiassa on vielä olemassa saman teollisuuden kaksi eri muinaisaasialaista muotoa.

Koneteollisuudella on kehittynein muotonsa työkoneiden monijäsenisenä järjestelmänä, jotka panee liikkeeseen keskusautomaatti voimansiirtokoneiston välityksellä. Yksityisen koneen sijaan tulee tässä konehirviö, jonka ruumis täyttää koko tehdasrakennuksen ja jonka demoninen, alussa jättiläisjäsentensä melkeinpä juhlallisesti hillittyihin liikkeisiin kätkeytynyt voima riehahtaa näkyviin sen lukemattomien varsinaisten työelinten kuumeisen hurjassa pyörretanssissa.

Oli olemassa muleja, höyrykoneita yms. ennen kuin oli työläisiä, joiden yksinomaisena tehtävänä oli valmistaa höyrykoneita, muleja yms., samoin kuin ihminen käytti vaatteita ennen kuin oli räätäleitä. Mutta Vaucansonin, Arkwrightin, Wattin ym. keksinnöt olivat mahdollisia ainoastaan siksi, että noilla keksijöillä oli manufaktuuriajalta valmiina saatu huomattava joukko taitavia mekaanisen työn tekijöitä. Osa näistä työläisistä oli eri ammatteihin kuuluvia itsenäisiä käsityöläisiä, toinen osa oli yhtynyt manufaktuureihin, joissa, kuten aikaisemmin on mainittu, työnjako oli toimeenpantu erityisen ankarassa muodossa. Keksintöjen lisääntyminen ja vasta keksittyjen koneiden kasvava kysyntä kehittivät yhä enemmän toisaalta koneteollisuuden hajoamista moninaisiin itsenäisiin haaroihin, toisaalta työnjakoa koneenrakennusmanufaktuureissa. Me näemme tässä siis suurteollisuuden välittömän teknisen perustan manufaktuurissa. Manufaktuuri tuotti koneet, joiden avulla suurteollisuus teki ensin valtaamillaan tuotannon aloilla lopun käsityömäisestä ja manufaktuurimaisesta tuotannosta. Koneiden käyttö syntyi siis luontoperäisestä, sille sopimattomalla aineellisella perustalla. Tietyllä kehitysasteella sen itsensä täytyi kukistaa tämä ensin valmiina saamansa ja sitten vanhassa muodossaan laajemmaksi kehittämänsä perusta ja hankkia itselleen omaa tuotantotapaansa vastaava uusi pohja. Samoin kuin yksityinen kone pysyy kääpiömäisenä niin kauan kuin sitä vain ihmiset käyttävät, samoin kuin konejärjestelmä ei voinut kehittyä vapaasti ennen kuin aikaisempien käyttövoimien — eläinten, tuulen, vieläpä vedenkin — sijaan tuli höyrykone, samoin koko suurteollisuuden kehitys oli vaivalloista niin kauan kuin sen luonteenomaisen tuotantovälineen, itse koneen olemassaolo perustui henkilökohtaiseen voimaan ja henkilökohtaiseen taitavuuteen, siis riippui siitä lihasten kehityksestä, katseen terävyydestä ja käden taituruudesta, jolla osatyöläinen manufaktuurissa ja käsityöläinen sen ulkopuolella hoitivat mitätöntä työkaluaan. Puhumattakaan tällä tavoin valmistettujen koneiden kalleudesta — seikka, joka tietoisena vaikuttimena johtaa pääomaa — konemaisesti harjoitetun teollisuuden laajeneminen ja koneiden tunkeutuminen uusille tuotannon aloille olivat suorastaan riippuvaisia sellaisen työläislajin kasvamisesta, joka toimensa puolitaiteellisen luonteen takia voi lisääntyä vain vähitellen eikä suurin hyppäyksin. Mutta tietyllä kehitysasteella suurteollisuus joutui myös tekniseen ristiriitaan [Widerstreit] käsityö- ja manufaktuurimaisen perustansa kanssa. Liikekoneiden, voimansiirtomekanismin ja työkalukoneiden koon suurentaminen, niiden osien suuremman mutkikkuuden, moninaisuuden ja ankaramman säännöllisyyden aikaansaaminen sitä mukaa kuin työkalukone irtautui käsityössä käytetystä mallistaan, joka alkuaan oli sen rakenteelle määräävä, ja sai vapaan, yksinomaan mekaanisen tehtävänsä määräämän muodon, automaattisen järjestelmän muodostaminen ja yhä välttämättömämpi vaikeasti käsiteltävän työaineen käyttäminen, esim. raudan puun asemesta[103*] — kaikkien näiden itsestään johtuvien tehtävien ratkaiseminen kohtasi kaikkialla henkilöllisiä rajoituksia, joita myöskään manufaktuurissa yhteensovitettu työväestö ei voinut murtaa oleellisesti, vaan ainoastaan jossain määrin. Manufaktuuri ei voinut synnyttää sellaisia koneita kuin esim. uudenaikainen painokone, uudenaikaiset höyrykangaspuut ja uudenaikainen konekarsta.

Tuotantotavan kumous jollain teollisuuden alalla aiheuttaa sen kumouksen toisilla. Tämä koskee lähinnä sellaisia teollisuudenhaaroja, jotka yhteiskunnallinen työnjako tosin on eristänyt, niin että kukin niistä tuottaa itsenäisen tavaran, mutta jotka kuitenkin saman kokonaisprosessin asteina ovat toistensa yhteydessä. Siten esim. koneellinen kehruu teki tarpeelliseksi konekudonnan ja kumpikin yhdessä mekaanis-kemiallisen kumouksen valkaisussa, karttuunipainossa ja värjäämisessä. Samoin toisaalta kumous puuvillan kehruussa aiheutti gin'in, puuvillanpuhdistuskoneen keksimisen, minkä kautta puuvillan tuotanto nyt vaaditussa suuressa mittakaavassa tuli vasta mahdolliseksi.[104*] Mutta tuotantotavan vallankumous teollisuudessa ja maanviljelyksessä teki välttämättömäksi kumouksen myös yhteiskunnallisen tuotantoprosessin yleisissä edellytyksissä, ts. yhteys- ja kuljetusvälineissä. Samoin kuin tietoliikenne- ja kuljetusvälineet yhteiskunnassa, jonka pivôt [ytimenä] — käyttääkseni Fourier'n sanaa — oli pienviljelys ja siihen liittyvä kotiteollisuus sekä kaupunkien käsityö, eivät enää ensinkään voineet tyydyttää tuotannon tarpeita manufaktuuriaikana, jolloin yhteiskunnallinen työnjako oli laajentunut, työvälineet ja työläiset keskittyneet ja siirtomaamarkkinat muodostuneet, ja sen vuoksi ne kokivatkin todella mullistuksen. Samoin manufaktuuriajan jälkeensä jättämät tietoliikenne- ja kulkuvälineet tulivat pian sietämättömiksi esteiksi suurteollisuudelle ja sen kuumeisen nopealle sekä laajalle tuotannolle, sen alituiselle pääoma- ja työläismassojen heittelehtimiselle tuotantopiiristä toiseen sekä sen vastaluoduille maailmanmarkkinasuhteille. Puhumattakaan täydellisestä mullistuksesta purjelaivojen rakentamisessa, jokihöyrylaivat, rautatiet, valtamerihöyrylaivat ja sähkölennätinlaitos soveltivat tietoliikenne- ja kuljetusvälineet vähitellen suurteollisuuden tuotantotapaa vastaaviksi. Mutta ne pelottavan suuret rautamäärät, jotka nyt oli taottava, hitsattava, leikattava, porattava ja muovattava, vaativat puolestaan jättiläismäisiä koneita, joiden luomiseen manufaktuurimainen koneenrakennus ei kyennyt.

Suurteollisuuden täytyi siis saada täydellisesti valtaansa luonteenomainen tuotantovälineensä, itse kone, ja tuottaa koneita koneilla. Vasta sitten se loi itselleen oikean teknisen perustan ja asettui omille jaloilleen. Koneteollisuuden lisääntyessä 1800-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä koneet saivat todellisuudessa vähitellen valtaansa työkalukoneiden valmistamisen. Kuitenkin vasta viimeksi kuluneina vuosikymmeninä suurenmoinen rautateiden rakentaminen ja valtamerihöyrylaivaliike synnyttivät ensimmäisten voimakoneiden rakentamiseen käytetyt jättiläismäiset koneet.

Koneiden koneilla valmistamisen olennaisin edellytys oli millaiseen tahansa voimanjännitykseen soveltuva ja kuitenkin samalla täysin hallittava voimakone. Sellainen oli jo höyrykone. Mutta samalla oli saatava konemaisesti valmistetuksi yksityisiä koneenosia, joiden muoto oli tarkasti geometrinen, kuten viiva, taso, ympyrä, sylinteri, keila ja pallo. Tämän tehtävän ratkaisi Henry Maudslay 1810-luvulla keksimällä slide-rest'in, jota pian alettiin valmistaa automaattisesti ja joka muutetussa muodossa siirrettiin sorvista, jota varten se alkuaan oli keksitty, muihin työstökoneisiin. Tämä mekaaninen laite ei korvaa mitään erikoista työkalua, vaan itse ihmiskäden, joka luo tietyn muodon pitämällä, sovittamalla ja ohjaamalla käsileikkuria jne. muokattavaa ainetta, esim. rautaa, vastaan. Niin onnistui antaa yksityisille koneenosille geometriset muodot

»niin helposti, tarkasti ja nopeasti, ettei taitavimmankaan työläisen tottunut käsi olisi sitä voinut».[105*]

Jos nyt katselemme koneenrakennukseen käytettyjen koneistojen sitä osaa, joka on varsinainen työkalukone, niin näemme jälleen käsityömäisen työkalun, mutta nyt jättiläiskoossa. Esim. porauskoneen leikkain on suunnattoman suuri pora, jota höyrykone käyttää ja jota ilman ei vuorostaan suurten höyrykoneiden ja vesipuristimien sylintereitä voitaisi valmistaa. Konesorvi on tavallisen polkusorvin jättiläismäinen jäljennös, konehöylä on rautainen puuseppä, joka muovaa rautaa samoilla työkaluilla kuin puuseppä puuta; työkalu, joka Lontoon laivatelakoissa leikkaa vaneria, on jättiläismäinen partaveitsi, leikkauskoneen työkalu, joka leikkaa rautaa kuin räätälin sakset vaatetta, se on saksihirviö, ja höyryvasara taas lyö tavallisella vasaralla, mutta niin raskaalla, ettei itse Thor voisi sitä heiluttaa.[106*] Niinpä eräs tällainen höyryvasara, joka on Nasmythin keksimä, painaa yli 6 tonnia ja syöksyy pystysuoraan 7 jalan korkeudesta 36 tonnin painoista alasinta vastaan. Leikiten se hienontaa tomuksi graniittimöhkäleen, mutta yhtä hyvin se pystyy perättäin seuraavilla hiljaisilla lyönneillä upottamaan naulan pehmeään puuhun.[107*]

Koneena työkalu saa aineellisen olomuodon, joka edellyttää ihmisvoiman korvaamista luonnonvoimilla ja totutun taidon korvaamista tietoisella luonnontieteen hyväksikäytöllä. Manufaktuurissa on yhteiskunnallisen työprosessin jäsentely puhtaasti subjektiivinen, osatyöläisten yhdistelmä; konejärjestelmässä on suurteollisuudella täysin objektiivinen tuotantoelimistö, jonka työläinen tapaa täysin valmiina aineellisena tuotantoehtona. Yksinkertaisessa yhteistoiminnassa ja jopa työnjaon erikoistuttamassakin yhteistoiminnassa on yksinäisen työläisen syrjäyttäminen yhteiskunnallistetun tieltä vielä enemmän tai vähemmän satunnaista. Koneisto taas toimii, muutamin myöhemmin mainittavin poikkeuksin, vain välittömästi yhteiskunnallistetun eli yhteisen työn alaisena. Työprosessin yhteistoiminnallinen luonne tulee nyt siis itse työvälineen luonteen sanelemaksi tekniseksi välttämättömyydeksi.

 

2. Koneiden arvon siirto tuotteeseen

Olemme nähneet, että yhteistoiminnasta ja työnjaosta johtuvat tuotantovoimat eivät maksa mitään pääomalle. Ne ovat yhteiskunnallisen työn luonnonvoimia. Myöskään luonnonvoimat, höyry, vesi yms., jotka omaksutaan tuottaviin prosesseihin käytettäviksi, eivät maksa mitään. Mutta samoin kuin ihminen tarvitsee keuhkoja hengittääkseen, hän tarvitsee myös »ihmiskäden luomusta» kuluttaakseen tuottavasti luonnonvoimia. Vesiratas on tarpeen veden liikevoiman, höyrykone höyryn kimmoisuuden hyväksikäyttämiseen. Tieteen laita on sama kuin luonnonvoimien. Kerran keksittynä laki magneettineulan poikkeamasta sähkövirran vaikutuspiirissä tai magnetismin syntymisestä rautaan, jonka ympäri sähkövirta kiertää, ei maksa hiventäkään.[108*] Mutta näiden lakien käyttämiseksi sähköttämiseen yms. tarvitaan hyvin kallis ja monimutkainen koneisto. Kuten näimme, kone ei syrjäytä työkalua. Ihmiselimistön kääpiötyökalusta se kehittyy kooltaan ja määrältään ihmisen luoman koneiston työkaluksi. Pääoma antaa työmiehen nyt työskennellä käsityökalun sijasta koneella, joka itse käyttää työkalujaan. Kun siis jo ensi silmäyksellä on selvää, että suurteollisuuden täytyy erittäin suuressa määrin lisätä työn tuotantovoimaa liitettyään tuotantoprosessiin suunnattomat luonnonvoimat ja luonnontieteen, niin ei suinkaan ole yhtä selvää, eikö lisättyä tuotantovoimaa osteta lisääntyneellä työn kulutuksella toisaalta. Minkä hyvänsä muun pysyvän pääoman osan tavoin kone ei luo mitään arvoa, vaan siirtää oman arvonsa siihen tuotteeseen, jonka valmistamista se palvelee. Sikäli kuin sillä on arvoa ja se siis siirtää arvoa tuotteeseen, se muodostaa osan tämän arvosta. Sen sijaan, että se halventaisi tuotetta, se kallistuttaa sitä suhteellisesti oman arvonsa mukaan. Ja on aivan kouraantuntuvaa, että kone ja järjestelmällisesti kehittynyt koneisto, suurteollisuuden tunnusomainen työväline, paisuu suhteettomasti arvoltaan, verrattuna käsityö- ja manufaktuuriteollisuuden työvälineisiin.

Ensiksi on huomattava, että koneisto osallistuu aina kokonaan työprosessiin, mutta vain osittain arvonlisäysprosessiin. Se ei koskaan lisää enempää arvoa kuin se kulumisensa kautta keskimäärin menettää. On siis suuri ero koneen arvon ja siitä tietyn ajanjakson kuluessa tuotteeseen siirtyneen arvonosan välillä. On suuri ero koneella arvoa muodostavana ja koneella tuotteita muodostavana tekijänä. Kuta suurempi on se ajanjakso, jona sama koneisto yhä uudelleen suorittaa saman työprosessin, sitä suurempi on tuo ero. Tosin olemme nähneet, että kukin varsinainen työväline eli tuotantokoje menee aina kokonaan työprosessiin ja aina vain osittain, suhteellisesti päivittäisen keskikulumisensa mukaan arvonlisäysprosessiin. Mutta tämä ero käytön ja kulumisen välillä on paljon suurempi koneessa kuin työkalussa, koska kone, kestävämmästä aineesta tehtynä, on pitempi-ikäinen, koska sen käyttäminen tarkkojen tieteellisten lakien mukaan säännösteltynä tekee mahdolliseksi suuremman säästön sen osien ja sen kulutustarvikkeiden käyttämisessä ja koska lopuksi sen tuotantoalue on verrattomasti laajempi kuin työkalun. Jos vähennämme molemmista, koneesta ja työkalusta, niiden päivittäiset keskikustannukset eli sen arvonosan, jonka ne joka päivä keskimääräisen kulumisensa ja apuaineiden, kuten öljyn, hiilen yms., kuluttamisen kautta lisäävät tuotteeseen, niin osoittautuu, että ne toimivat ilmaiseksi, aivan kuin ihmistyön myötävaikutuksetta olemassa olevat luonnonvoimat. Kuta suurempi tuottava vaikutuspiiri koneella on työkaluun verraten, sitä suuremman ilmaisen palveluksen se tekee työkaluun verrattuna. Vasta suurteollisuudessa ihminen oppii keinon antaa aikaisemman, jo esineellistetyn työnsä vaikuttaa laajassa mitassa ilmaiseksi luonnonvoiman tapaan.[109*]

Käsitellessämme yhteistoimintaa ja manufaktuuria tulimme siihen tulokseen, että tiettyjä yleisiä tuotannon edellytyksiä, kuten rakennuksia yms., voidaan kuluttaa yhteisesti säästävämmin kuin yksinäisten työläisten hajallaan olevia tuotannon edellytyksiä ja tehdä siten tuote vähemmän kalliiksi. Koneellisessa tuotannossa eivät ainoastaan useat työkalut yhteisesti kuluta yhden työkalukoneen runkoa, vaan useat työkoneet kuluttavat yhteisesti samaa voimakonetta ja osaa voimansiirtomekanismista.

Kun ero koneiston arvon ja sen päivätuotteeseen siirtyneen arvonosan välillä on tunnettu, niin se määrä, jolla tämä arvonosa kallistuttaa tuotetta, riippuu lähinnä tuotteen laajuudesta, niin sanoaksemme sen pinta-alasta. Herra Baynes Blackburnista ilmoittaa eräässä 1857 julkaistussa luennossaan, että

»jokainen todellinen mekaaninen hevosvoima[109a*] käyttää 450 itsetoimivaa mulevärttinää etulaitteineen tai 200 throstlevärttinää tai 15 kangaspuuta 40 tuuman kangasta varten ja niiden laitteita loimen kiertämistä, tasoittelemista ym. varten».[122]

Ensimmäisessä tapauksessa päivittäiset höyryhevosvoiman ja sen liikkeellepaneman koneiston kulumiskustannukset jakautuvat 450 mulevärttinän päivätuotteelle, toisessa 200 throstlevärttinän, ja kolmannessa 15 konekangaspuiden tuotteelle, niin että yhteen unssiin lankaa tai kyynärään kudosta siirtyy vain mitättömän pieni arvonosa. Sama koskee yllä olevaa esimerkkiä höyryvasarasta. Kun sen päivittäinen kuluminen, hiilenkulutus ym. jakautuu niille hirveille rautamäärille, joita se päivässä takoo, niin kunkin rautasentnerin osalle tulee vain vähäinen arvonosa, mutta se olisi sangen suuri, jos tämän jättiläiskoneen pitäisi lyödä kiinni pieniä nauloja.

Kun työkoneen vaikutusala, siis sen työkalujen luku, tai, kun on kysymys voimasta, niiden suuruus on tietty, tulee tuotemäärä riippumaan siitä nopeudesta, jolla se toimii, siis esim. siitä nopeudesta, millä värttinä pyörii, tai niiden lyöntien lukumäärästä, jotka vasara minuutissa iskee. Monet noista suunnattomista vasaroista lyövät 70 lyöntiä minuutissa, Ryderin patenttitakomiskone, joka käyttää pienempiä höyryvasaroita värttinöiden takomiseen, 700 lyöntiä minuutissa.

Kun se suhde, missä koneisto siirtää arvoa tuotteeseen, on määrätty, niin tämän arvonosan suuruus riippuu itse koneiston arvonsuuruudesta.[110*] Kuta vähemmän työtä se itse sisältää, sitä vähemmän arvoa se lisää tuotteeseen. Kuta vähemmän arvoa se luovuttaa, sitä tuottavampi se on ja sitä enemmän sen vaikutus lähenee luonnonvoimien vaikutusta. Mutta koneiden tuottaminen koneilla vähentää koneiston arvoa niiden kokoon ja tehoon verrattuna.

Käsin tai manufaktuurimaisesti tuotettujen tavaroiden hintojen ja konetuotteina valmistettujen samojen tavaroiden hintojen vertaileva erittely antaa yleensä tulokseksi, että konetuotteessa työvälineistä siirtyvä arvonosa suhteellisesti kasvaa, mutta absoluuttisesti vähenee. Toisin sanoen sen absoluuttinen suuruus vähenee, mutta sen suuruus verrattuna tuotteen kokonaisarvoon, esim. naulaan lankaa, lisääntyy.[111*]

Selvää on, että jos koneen tuottaminen maksaa yhtä paljon työtä kuin sen käyttäminen säästää, niin tapahtuu pelkkä työnsiirto eikä siis tavaran tuottamiseen vaaditun työn kokonaissumma vähene eli työn tuotantovoima lisäänny. Mutta erotus sen työn välillä, jonka kone maksaa, ja sen, jonka se säästää, eli sen tuottavuuden aste, ei ilmeisesti riipu sen oman arvon ja sen korvaaman työkalun arvon välisestä erotuksesta. Erotus on olemassa niin kauan kuin koneiden työkustannukset ja siis niiden tuotteeseen lisäämä arvonosa pysyvät pienempinä kuin arvo, jonka työläinen työkalullaan lisäsi työnesineeseen. Koneen tuottavuuden mittaa siis se aste, missä se korvaa ihmistyövoimaa. Herra Baynesin mukaan yhden höyryhevosvoiman käyttämää 450 mulevärttinää ja etulaitetta kohti tulee 212 työläistä,[112*] ja nämä 212 työläistä kehräävät jokaisella itsetoimivalla mulevärttinällä kymmentuntisena työpäivänä 13 unssia lankaa (keskivahvuista), siis 36558 naulaa lankaa viikossa. Noin 366 naulaa puuvillaa (yksinkertaisuuden vuoksi jätämme jätteet lukuunottamatta) imee siis langaksi muuttuessaan 150 työtuntia eli 15 kymmentuntista työpäivää, kun taas rukilla kehrättynä, jos käsinkehrääjä valmistaa 13 unssia lankaa 60 tunnissa, sama puuvillamäärä imisi itseensä 2700 10-tuntista työpäivää eli 27 000 työtuntia.[113*] Siellä missä konepainaminen on työntänyt tieltään blockprinting-menetelmän eli vanhan karttuuninpainamistavan, yksi ainoa kone yhden miehen tai pojan avulla painaa tunnissa yhtä paljon neliväristä karttuunia kuin ennen 200 miestä.[114*] Ennen kuin Eli Whitney keksi 1793 cottonginin, puuvillanaulan puhdistaminen siemenistä maksoi keskimääräisen työpäivän. Hänen keksintönsä ansiosta yksi neekerinainen voi valmistaa päivässä 100 naulaa puuvillaa, ja sen jälkeen cottonginin toimintakykyä on vielä huomattavasti lisätty. Naula puuvillankuituja, jonka tuottaminen maksoi aikaisemmin 50 senttiä, myydään sittemmin 10 sentillä ja sitä paitsi suuremmalla voitolla, ts. siihen sisältyy enemmän maksamatonta työtä. Intiassa käytetään kuitujen puhdistamiseen siemenistä puolittain konemaista välinettä, churka'a, jolla 1 mies ja 1 nainen puhdistavat päivässä 28 naulaa. Tri Forbesin muutamia vuosia sitten keksimällä churkalla 1 mies ja 1 poika tuottavat 250 naulaa päivässä; siellä missä käytetään härkiä, höyryä tai vettä käyttövoimana tarvitaan vain muutamia poikia ja tyttöjä feeders'einä (syöttäjinä, aineiden koneeseen työntäjinä ja siitä ottajina). Kuusitoista tällaista härkien käyttämää konetta tekee päivässä saman työn kuin aikaisemmin keskimäärin 750 henkilöä.[115*]

Niin kuin on jo mainittu, höyrykone höyryauroineen suorittaa tunnissa 3 pennyllä eli 14 šillingillä yhtä paljon työtä kuin 66 ihmistä 15 š:n tuntipalkalla. Palaan tähän esimerkkiin torjuakseni erään väärän käsityksen. Nuo 15 š eivät nimittäin suinkaan ilmaise noiden 66 ihmisen tunnissa lisäksi tuomaa työtä. Jos lisätyön suhde välttämättömään työhön oli 100 %, niin nämä 66 työläistä tuottivat tunnissa 30 š:n arvon, vaikkakin vain 33 tuntia esiintyy heidän saamassaan vastikkeessa, ts. 15 š:n työpalkassa. Jos siis kone maksaisi yhtä paljon kuin sen syrjäyttämien 150 työläisen vuosipalkka, sanokaamme 3000 puntaa, niin nuo 3000 eivät suinkaan ilmaise 150 työläisen tekemän ja työn esineeseen lisäämän työn raha-arvoa, vaan ainoastaan heidän vuosityönsä sen osan arvoa, joka heille itselleen esiintyy heidän työpalkassaan. Sitä vastoin koneen raha-arvo, 3000 puntaa, ilmaisee kaiken sen tuottamiseen käytetyn työn, riippumatta siitä, missä suhteessa tämä työ muodostaa työpalkkaa työläiselle ja lisäarvoa kapitalistille. Jos siis kone maksaa yhtä paljon kuin sen korvaama työvoima, niin siihen itseensä esineellistynyt työ on aina paljoa pienempi kuin sen korvaama elävä työ.[116*]

Kun koneet katsotaan yksinomaan tuotteen halventamiskeinoksi, niin niiden käytön rajan määrää se, että niiden tuottaminen maksaa vähemmän työtä kuin niiden käyttäminen korvaa. Pääomalle tämä raja esiintyy kuitenkin ahtaampana. Kun se ei maksa käytettyä työtä, vaan käytetyn työvoiman arvon, on sille koneiden käytön rajana erotus koneen arvon ja sen korvaaman työvoiman arvon välillä. Kun työpäivän jakautuminen välttämättömään työhön ja lisätyöhön on eri maissa erilainen, samoin kuin se on erilainen samassakin maassa eri aikoina tai samaan aikaan eri liikealoilla; kun edelleen työläisen todellinen palkka milloin laskeutuu alle hänen työvoimansa arvon, milloin nousee sen yläpuolelle, niin koneiden hinnan ja niiden korvaaman työvoiman hinnan välinen erotus voi suuresti vaihdella, vaikkapa koneiden tuottamiseen tarvittavan työmäärän ja niiden korvaaman työn kokonaismäärän välinen erotus pysyisikin samana.[116a*] Mutta ainoastaan edellinen erotus määrää tavaran tuotantokustannukset itse kapitalistille ja vaikuttaa häneen kilpailun pakkolaeilla. Sen tähden Englannissa keksitään nykyisin koneita, joita käytetään vain Pohjois-Amerikassa, samoin kuin Saksa keksi 1500- ja 1600-luvulla koneita, joita käytti ainoastaan Hollanti ja samoin kuin monia 1700-luvun ranskalaisia keksintöjä käytti hyväkseen vain Englanti. Vanhemmissa kehittyneissä maissa koneet muutamilla liikealoilla käytettyinä synnyttävät sellaisen työnrunsauden (redundancy of labour, Ricardo sanoo) toisilla aloilla, että työpalkan vajoaminen työvoiman arvon alle estää niillä aloilla koneiden käyttämisen ja tekee sen tarpeettomaksi, usein mahdottomaksikin pääoman kannalta, jonka voitto muuten ei johdu käytetyn työn, vaan maksetun työn vähenemisestä. Muutamissa englantilaisen villateollisuuden haaroissa on viime vuosina lasten työ suuressa määrin vähentynyt ja siellä täällä melkein kokonaan poistettu. Minkä tähden? Tehdaslaki pakotti käyttämään kahta lapsivuoroa, joista toinen työskenteli aina 6, toinen 4 tuntia, tai kumpikin vain 5 tuntia. Mutta vanhemmat eivät tahtoneet myydä half-times (»puoliaikaisia») halvemmasta kuin ennen full-times (»täysiaikaisia»). Siitä johtui halftimesien korvaaminen koneilla.[117*] Ennen kuin naisten ja lasten (alle 10-vuotisten) työ kaivoksissa oli kielletty, pääoma oli pitänyt siveyslakikirjansa ja etenkin pääkirjansa mukaan niin sopivana käyttää alastomia naisia ja tyttöjä, useinkin yhdessä miesten kanssa, hiili- ja muissa kaivoksissa, että se vasta tämän kiellon jälkeen ryhtyi käyttämään koneita. Jenkit ovat keksineet kivenmurskaimia. Englantilaiset eivät käytä niitä, koska »kurja» (»wretch» — kurja — on englantilaisen kansantaloustieteen oppisana maanviljelystyöläisestä), joka tämän työn suorittaa, saa korvatuksi niin pienen osan työstään, että koneet kallistuttaisivat tuotantoa kapitalistille.[118*] Englannissa käytetään paikoittain vieläkin hevosten asemesta naisia kanavaveneitä vetämässä jne.,[119*] koska hevosten ja koneiden tuottamiseen vaaditaan matemaattisesti määrätty paljous työtä, mutta liikaväestöön kuuluvien naisten ylläpitoon tarvittava työ on sitä vastoin alle kaiken arvioimisen. Sen tähden ei missään näekään tuhlattavan ihmisvoimaa hävyttömämmin jonninjoutavaan kuin juuri Englannissa, koneiden maassa.

 

3. Koneteollisuuden lähimmät vaikutukset työläiseen

Niin kuin olemme osoittaneet, suurteollisuuden lähtökohtana on kumous työvälineissä, ja muuttunut työväline saa kehittyneimmän muotonsa tehtaan monijäsenisessä konejärjestelmässä. Ennen kuin käymme tutkimaan, miten tähän objektiiviseen elimistöön on liitetty ihmisaines, tarkastelemme tuon kumouksen eräitä yleisiä vaikutuksia itse työläiseen.

 

a) Pääoman käyttämät lisätyövoimat. Naisten ja lasten työ

Mikäli koneet tekevät lihasvoiman tarpeettomaksi, niistä tulee keinoja sellaisten työläisten käyttämiseen, joilla ei ole lihasvoimaa tai joiden ruumiinkehitys on keskeneräinen, mutta jäsenten notkeus sitä suurempi. Naisten ja lasten työ oli siis koneiden kapitalistisen käytön ensi sana! Tämä työn ja työläisen mahtava korvaaja muuttui siten keinoksi lisätä palkkatyöläisten lukua kokoamalla työläisperheen kaikki jäsenet sukupuoleen ja ikään katsomatta pääoman välittömän käskyvallan alle. Pakkotyö kapitalistille ei anastanut sijaa ainoastaan lasten leikeiltä, vaan myös vapaalta työltä kodin piirissä, perhettä itseään varten tehdyltä työltä.[120*]

Työvoiman arvoa ei määrännyt ainoastaan yksityisen täysikasvuisen työläisen, vaan myös työläisperheen ylläpitoon tarvittava työaika. Heittäessään työläisperheen kaikki jäsenet työmarkkinoille koneisto jakaa miehen työvoiman arvon hänen koko perheensä kesken. Se alentaa siis hänen työvoimansa arvoa. Esim. 4 työvoimaan jakautuvan perheen ostaminen maksaa ehkä enemmän kuin ennen perheenpään työvoiman ostaminen, mutta sitä vastoin nyt saadaan 4 työpäivää yhden sijaan, ja niiden hinta halpenee samassa suhteessa kuin neljän lisätyö on suurempi yhden lisätyötä. Neljän täytyy nyt tuottaa pääomalle ei ainoastaan työtä, vaan myös lisätyötä, jotta yksi perhe eläisi. Niin koneet enentävät alusta alkaen sekä inhimillistä riistoainesta, joka on pääoman ominaisin riistoalue,[121*] että samalla myös sen riistoastetta.

Koneet kumoavat niin ikään perinpohjin kapitalistisen suhteen muodollisen välityksen, sopimuksen työläisen ja kapitalistin välillä. Tavaranvaihdon pohjalla oli ensimmäisenä edellytyksenä, että kapitalisti ja työläinen kohtasivat toisensa vapaina ihmisinä, riippumattomina tavaranomistajina, toinen rahan ja tuotantovälineiden omistajana, toinen työvoiman omistajana. Mutta nyt pääoma ostaa alaikäisiä tai puolittain alaikäisiä. Työläinen myi ennen oman työvoimansa, jota hän muodollisesti vapaana ihmisenä hallitsi. Nyt hän myy vaimonsa ja lapsensa. Hänestä tulee orjakauppias.[122*] Lasten työn kysyntä muistuttaa usein muodoltaankin neekeriorjien kysyntää sellaisena kuin siitä oli totuttu lukemaan amerikkalaisista sanomalehti-ilmoituksista.

Muuan englantilainen ammattientarkastaja esim. kertoo: »Minun huomioni kiinnittyi ilmoitukseen erään piirini huomattavimman teollisuuskaupungin paikallisessa lehdessä. Ilmoituksessa sanotaan: 'Halutaan 12–20 poikaa, ikä sellainen että he voivat käydä 13-vuotisista. Palkka 4 š viikossa. Kysyttävä jne.'»[123*]

Sanonta »että he voivat käydä 13-vuotisista» johtuu siitä, että tehdaslain mukaan 13 vuotta nuoremmat lapset saavat tehdä työtä vain 6 tuntia. Virallisesti määrätyn lääkärin (certifying surgeon) täytyy todistaa ikä. Tehtailija tahtoo siis poikia, jotka näyttävät siltä kuin he olisivat jo 13-vuotisia. Tehtailijoiden käyttämien alle 13-vuotisten lasten lukumäärän hyppäyksittäinen vähentyminen, seikka joka hämmästyttää englantilaisessa tilastossa 20 viime vuodelta, oli ammattientarkastajien lausunnon mukaan suureksi osaksi juuri certifying surgeons'ien työtä, jotka ylensivät lapsen ikää kapitalistien riistämishalun ja vanhempien kaupustelutarpeen mukaan. Bethnal Green -nimisessä huonomaineisessa Lontoon kaupunginosassa pidetään joka maanantai- ja tiistaiaamuna julkiset markkinat, joilla poika- ja tyttölapset 9-vuotiaista alkaen ottavat pestin Lontoon silkkitehtaisiin. »Tavalliset palkkaehdot ovat 1 š 8 pennyä viikossa (vanhemmille) ja 2 pennyä minulle itselleni paitsi teetä.» Sopimukset ovat voimassa ainoastaan viikon. Se mitä näiden markkinoiden aikana saa nähdä ja kuulla, on todellakin kauhistuttavaa.[124*] Yhä vieläkin tapahtuu Englannissa, että vaimot »ottavat poikia workhousesta [työtalosta] ja vuokraavat heitä kelle ostajalle tahansa 2 š:stä 6 pennystä viikossa».[125*] Laeista huolimatta vanhemmat myyvät yhä edelleenkin vähintään 2000 poikaa Isossa-Britanniassa eläviksi nuohoomiskoneiksi (vaikka on olemassa koneita heitä korvaamaan).[126*] Koneiden aiheuttama vallankumous työvoiman ostajien ja myyjien välisissä oikeussuhteissa, jonka jälkeen koko toimitus oli menettänyt kaiken varjonkin sopimuksesta kahden vapaan henkilön välillä, antoi myöhemmin Englannin parlamentille laillisesti perustellun oikeutuksen valtion sekaantumiseen tehdasoloihin. Joka kerta, kun tehdaslaki rajoittaa lasten työn tähän asti koskematta jääneissä teollisuudenhaaroissa 6 tunniksi, kuuluu yhä uusia tehtailijoiden valituksia: osa vanhemmista ottaa nyt pois lapsensa lakien noudattamiseen velvoitetusta teollisuudesta myydäkseen heidät sellaiseen, jossa vielä vallitsee »työn vapaus», ts. missä alle 13-vuotiaita lapsia pakotetaan työskentelemään samoin kuin aikuisia ja missä siis heistä voidaan lyödä enemmän rahaa. Mutta kun pääoma on luonnostaan tasoittaja, ts. vaatii kaikilla tuotannon aloilla synnynnäisenä ihmisoikeutenaan yhtäläisiä työnriistämismahdollisuuksia, tulee lasten työn lailla rajoittamisesta yhdessä teollisuudenhaarassa syy sen rajoittamiseen toisessa.

Jo aikaisemmin viittasimme niiden lasten ja nuorten henkilöiden samoin kuin työläisnaistenkin ruumiilliseen rappeutumiseen, jotka kone alistaa pääoman riistettäviksi ensin suorastaan sen perustalla nousseissa tehtaissa ja sitten epäsuorasti kaikissa muissa teollisuudenhaaroissa. Tässä pysähdymme sen tähden tarkastamaan vain yhtä kohtaa, työläislasten suunnattoman suurta kuolevaisuutta ensimmäisinä ikävuosina. Englannissa on 16 tilastopiiriä, joissa vuosittain 100 000 alle yhden vuoden vanhaa lasta kohti tulee keskimäärin vain 9085 kuolemantapausta (eräässä piirissä vain 7047); 24 piirissä yli 10 000, mutta alle 11 000; 39 piirissä yli 11 000, mutta alle 12 000; 48 piirissä yli 12 000, mutta alle 13 000; 22 piirissä yli 20 000; 25 piirissä yli 21 000; 17:ssä yli 22 000; 11:ssä yli 23 000, Hoo'ssa, Wolverhamptonissa, Ashton-under-Lynessa ja Prestonissa yli 24 000, Nottinghamissa, Stockportissa ja Bradfordissa yli 25 000, Wisbeachissa 26 001 ja Manchesterissa 26 125.[127*] Kuten vuoden 1861 virallinen lääkärintutkimus osoitti, nämä korkeat kuolevaisuusnumerot johtuvat, paikallisia olosuhteita lukuunottamatta, etupäässä äitien työstä kotien ulkopuolella ja siitä johtuvasta lasten laiminlyömisestä ja pahoinpitelystä, mm. sopimattomasta ravinnosta, ravinnon puutteesta, unilääkkeillä ruokkimisesta yms., ja sen lisäksi äitien luonnottomasta vieraantumisesta lapsistaan ja siitä johtuvasta tahallisesta nälkään tappamisesta ja myrkyttämisestä.[128*] Sellaisilla maanviljelysalueilla, »missä naiset vain aivan vähän työskentelevät, on sitä vastoin kuolleisuus alhaisin».[129*] Vuoden 1861 tutkimuskomitea tuli kuitenkin siihen odottamattomaan tulokseen, että eräillä Pohjanmeren rannikolla olevilla puhtaasti maanviljelysseuduilla vuotta nuorempien lasten kuolevaisuus on melkein yhtä suuri kuin pahamaineisimmilla tehdasalueilla. Tri Julian Hunterin tehtäväksi annettiin silloin tutkia tätä ilmiötä paikanpäällä. Hänen kertomuksensa on liitetty julkaisuun »Sixth Report on Public Health».[130*] Ennen oli oletettu, että malaria ja muut alaville ja suoperäisille seuduille ominaiset sairaudet tappavat lapsia. Tutkimus osoitti aivan päinvastaista, nimittäin

»että sama syy, joka teki lopun malariasta, nimittäin maan muuttuminen suosta (talvella) ja niukkakasvuisesta niitystä (kesällä) hedelmälliseksi viljamaaksi, oli syynä rintalapsien tavattomaan kuolevaisuuteen».[131*]

Ne 70 toimivaa lääkäriä, joita tri Hunter näillä seuduilla kuulusteli, olivat »ihmeteltävän yksimielisiä» tässä kohden. Kumouksen tapahtuessa maanviljelyksessä pantiin näet toimeen teollisuusjärjestelmä.

»Mies, jota sanotaan 'gangmeisteriksi' ['kängin' etumieheksi] ja joka värvää kokonaisia työryhmiä, asettaa tietystä rahasummasta maanviljelijän käytettäväksi naimisissa olevia naisia, jotka työskentelevät yhdessä tyttöjen ja poikien kanssa. Nämä työryhmät kulkevat usein monta peninkulmaa kylistään, niitä nähdään aamuin ja illoin maanteillä, naiset puettuina lyhyihin hameisiin ja vastaavanlaisiin puseroihin ja saappaisiin sekä toisinaan housuihin, ulkonäöltään sangen voimakkaita ja terveitä, mutta totutun irstaisuuden turmelemia ja välinpitämättömiä niistä tuhoisista seurauksista, jotka heidän mieltymyksensä tähän reippaaseen ja riippumattomaan elämäntapaan aiheuttaa heidän kotona kituville hoidokeilleen.»[132*]

Kaikki tehdasseutujen ilmiöt uusiintuvat täällä, mutta salaiset lapsenmurhat ja lasten hoitaminen nukutusaineilla vieläkin suuremmassa määrin.[133*]

Tri Simon, englantilaisen Privy Councilin[123] lääkärijäsen ja »Public Health» -selostusten päätoimittaja sanoo: »Se tieto, mikä minulla on niiden aikaansaamasta turmiosta, selittäköön sen syvän inhon, jolla minä katselen kaikkea täysi-ikäisten naisten laajempaa teollista toimintaa.»[134*] »Todellakin», huudahtaa ammattientarkastaja Baker eräässä virallisessa selostuksessa, »on oleva onneksi Englannin teollisuusalueille, kun kaikkia naimisissa olevia perheellisiä naisia kielletään työskentelemästä missään tehtaassa.»[135*]

Naisten ja lasten työn kapitalistisesta riistämisestä johtuvaa siveellistä näivettymistä ovat F. Engels teoksessa »Lage der arbeitenden Klasse in England» ja muut kirjailijat kuvailleet niin tyhjentävästi, että minä tässä vain viittaan siihen. Mutta se henkinen tuho, jonka keskenkasvuisten ihmisten muuttaminen pelkiksi koneiksi lisäarvon tuottamista varten sai keinotekoisesti aikaan ja joka on tarkoin erotettava siitä luontoperäisestä tietämättömyydestä, mikä panee hengen kesannoksi turmelematta sen kehitysmahdollisuutta, sen luonnollista hedelmällisyyttä, tämä tuho pakotti viimein itse Englannin parlamentin asettamaan kaikissa tehdaslain alaisissa teollisuudenhaaroissa alkeisopetuksen lailliseksi ehdoksi alle 14-vuotisten lasten »tuottavalle» käyttämiselle. Kapitalistisen tuotannon henki kävi selvästi ilmi tehdaslakien ns. kasvatuspykälien huolimattomasta sanamuodosta, hallinnollisen koneiston puutteesta, jonka vuoksi tämä pakkokasvatus oli suurelta osaltaan näennäistä, itse tehtailijoiden vastarinnasta tätä opetuslakia kohtaan ja heidän käytännössä toteuttamistaan metkuista ja vehkeistä sen kiertämiseksi.

»Vain lainsäädäntöä on moitittava, koska se on antanut petoslain (delusive law), joka, ollen huolehtivinaan lasten kasvatuksesta, ei sisällä ainoatakaan määräystä, mikä takaisi tämän suojelutarkoituksen saavuttamisen. Se ei määrää mitään muuta kuin että lapset on suljettava määrätyiksi» (3 tunniksi) »päivässä erään kouluksi sanotun paikan neljän seinän sisälle ja että lasten käyttäjän on saatava tästä viikottain todistus henkilöltä, joka sen opettajana tai opettajattarena allekirjoittaa.»[136*]

Ennen vuoden 1844 korjattua tehdaslakia eivät olleet harvinaisia sellaiset koulunkäyntitodistukset, jotka opettaja tai opettajatar allekirjoitti puumerkillä, kun hän ei itse osannut kirjoittaa.

»Käydessäni eräässä sellaisessa todistuksia antavassa koulussa minua hämmästytti niin suuresti opettajan tietämättömyys, että kysyin häneltä: 'Anteeksi, hyvä herra, osaatteko lukea?' Hänen vastauksensa oli: 'Kyllä, hiukan (summat).' Puolustuksekseen hän lisäsi: 'Ainakin tiedän enemmän kuin oppilaani.'»

Vuoden 1844 lakia valmisteltaessa ammattientarkastajat ilmoittivat, missä häpeällisessä tilassa ne koulujen nimellä käyvät paikat olivat, joiden todistukset heidän täytyi hyväksyä laillisina. He saivat aikaan ainoastaan sen, että vuoden 1844 jälkeen

»koulutodistuksissa numeroiden piti olla opettajan omakätisesti kirjoittamia, ja samoin opettajan ristimä- ja sukunimi hänen itsensä allekirjoittama».[137*]

Skotlantilainen ammattientarkastaja sir John Kincaid kertoo samanlaisista kokemuksista virassaan.

»Ensimmäistä koulua, jossa kävimme, piti eräs rouva Ann Killin. Pyytäessäni häntä tavaamaan nimensä, hän teki heti pukin aloittaen C kirjaimella, mutta sanoi heti oikaisten, että hänen nimensä alkoi K:lla. Nähdessäni hänen allekirjoituksensa koulutodistuskirjoissa huomasin kuitenkin, että hän kirjoitti sen eri lailla; eikä hänen käsialansa jättänyt mitään epäilystä siitä, että hän oli kykenemätön opettamaan. Itsekin hän myönsi, ettei hän osannut laatia luetteloa... Eräässä toisessa koulussa tapasin 15 jalkaa pitkän ja 10 jalkaa leveän kouluhuoneen ja laskin huoneessa olevan 75 lasta, jotka vikisivät joitakin käsittämättömiä sanoja.»[138*] »Mutta on olemassa muitakin kuin pelkästään tällaisia kurjuuden onkaloita, joissa lapset saavat koulutodistuksia, mutta eivät mitään opetusta, sillä useissa kouluissa, joissa opettaja on pätevä, hänen ponnistuksensa raukeavat melkein kokonaan kaikenikäisten lasten — alkaen kolmivuotiaista — ihan ymmälle vievään sekamelskaan. Opettajan toimeentulo, joka on kurja parhaassakin tapauksessa, riippuu kokonaan niiden pennyjen luvusta, jotka hän saa mahdollisimman suurelta lapsijoukolta, mikä voidaan sulloa yhteen huoneeseen. Lisäksi tulee vajanainen koulukalusto, kirjojen ja muiden opetusvälineiden puute sekä ummehtuneen ja iljettävän ilman masentava vaikutus itse lapsiparkoihin. Olen useissa kouluissa nähnyt joukoittain lapsia, jotka eivät tehneet kerrassaan mitään; ja tämä todistetaan koulunkäynniksi, ja sellaiset lapset esiintyvät virallisessa tilastossa kouluakäyneinä (educated).»[139*]

Skotlannissa tehtailijat koettavat mikäli mahdollista välttää koulupakon alaisia lapsia.

»Tämä riittää osoittamaan, kuinka vastenmielisiä tehtailijoista ovat kasvatuspykälät.[140*]

Oudon kauheana ilmenee tämä karttuuni- yms. painoissa, joita varten on olemassa eri laki. Tämän lain määräysten mukaan

»jokaisen lapsen, ennen kuin hänet otetaan työhön sellaiseen painoon, täytyy olla käynyt koulua vähintään 30 päivän ajan ja ainakin 150 tuntia kuutena kuukautena välittömästi ennen hänen ensimmäistä työssäolopäiväänsä. Painossa työskennellessään hänen täytyy samoin käydä koulua 30 päivän ajan ja 150 tuntia aina vuorotellen kunakin 6 kuukautena... Koulunkäynnin pitää tapahtua aikana kello 8:sta aamulla kello 6:een ip. Vähempää kuin 212 ja enempää kuin 5 tuntia pitkää aikaa samana päivänä ei saa laskea noihin 150 tuntiin kuuluvaksi. Tavallisissa oloissa lapset käyvät koulussa aamuin ja illoin 30 päivää, 5 tuntia päivässä, ja näiden 30 päivän kuluttua, kun asetusten määräämä summa 150 tuntia on täynnä ja kun he, puhuaksemme heidän omalla kielellään, ovat kirjansa suorittaneet, he palaavat takaisin painoon, johon he taas jäävät 6 kuukaudeksi, kunnes uusi lukukausi jälleen alkaa, ja sitten he käyvät taas koulua, kunnes kirja on uudelleen suoritettu... Hyvin monet lapset, jotka käyvät koulua asetusten määräämät 150 tuntia, ovat palatessaan kouluun 6-kuukautiselta oleskelultaan painossa aivan yhtä pitkällä kuin olivat alkaessaan... He ovat tietysti jälleen unohtaneet kaikki, minkä he aikaisemmin olivat koulussa oppineet. Toisissa karttuunipainoissa koulunkäynti tehdään kokonaan riippuvaksi tehtaan liiketarpeista. Vaadittu tuntiluku saadaan täyteen kunakin 6-kuukautisena ajanjaksona lyhentämällä 3–5 tuntia kerrallaan, jotka ehkä on jaettu koko 6 kuukauden ajalle. Esim. käydään jonakin päivänä koulussa 8–11 aamulla, toisena päivänä 1–4 ip., ja kun lapsi on jäänyt pois useiksi päiviksi, hän tulee yhtäkkiä jälleen 3–6 ip.; sitten hän ilmestyy ehkä 3 tai 4 päivänä peräkkäin tai yhdeksi viikoksi, katoaa jälleen 3 viikoksi tai kokonaiseksi kuukaudeksi ja palaa takaisin muutamina joutopäivinä joiksikin joutotunneiksi, joina hänen työnantajansa sattumalta eivät häntä tarvitse; ja täten lasta niin sanoaksemme tönitään (buffet) edestakaisin koulusta tehtaaseen ja tehtaasta kouluun, kunnes 150 tunnin summa on saatu.» [141*]

Lisäämällä enimmäkseen lapsia ja naisia yhdistettyyn työväestöön konejärjestelmä murtaa viimeinkin sen vastarinnan, jota miespuolinen työläinen manufaktuurissa on vielä tehnyt pääoman itsevaltiudelle.[142*]

 

b) Työpäivän pidentäminen

Kun kone on mahtavin keino työn tuottavuuden kohottamiseksi, ts. tavaran tuottamiseen tarpeellisen työajan lyhentämiseksi, niin pääoman edustajana koneesta tulee lähinnä sen välittömästi valtaamissa teollisuudenhaaroissa mahtava keino työpäivän pidentämiseksi yli kaikkien luonnollisten rajojen. Kone luo toisaalta uusia edellytyksiä, jotka tekevät pääomalle mahdolliseksi päästää tässä alituisessa pyrkimyksessään ohjakset valloilleen, toisaalta se antaa sille uutta aihetta vieraan työn sudennälän kiihottamiseksi.

Ensiksikin koneessa tulee työvälineen liike ja toiminta työläiseen nähden itsenäiseksi. Työvälineestä tulee oikeastaan perpetuum mobile [teollinen ikiliikkuja], joka tuottaisi keskeytymättä, jolleivät sillä olisi esteenä tietyt luonnolliset rajoitukset sen ihmisapulaisissa: heidän ruumiinsa heikkous ja heidän omapäisyytensä. Pääomana — tässä ominaisuudessa automaatilla on kapitalistin persoonassa sekä tietoisuus että tahto — työväline pyrkii sen vuoksi supistamaan vastustelevan, mutta kimmoisen ihmisen luonnollisen rajoittuneisuuden vähimmäismäärään.[143*] Tätä haittaa vähentää sitä paitsi konetyön näennäinen helppous sekä mukautuvampi ja taipuvaisempi nais- ja lapsiaines.[144*]

Kuten olemme nähneet, koneiden tuottavuus on kääntäen verrannollinen niistä valmisteeseen siirtyvän arvonosan suuruuteen. Kuta pitempi on se aika, jonka koneet toimivat, sitä suurempi on tuotemäärä, jonka osalle niiden lisäämä arvo jakautuu, ja sitä pienempi se arvonosa, jonka ne yksityiseen tavaraan lisäävät. Mutta koneiden aktiivisen elinkauden määrää ilmeisesti työpäivän pituus eli päivittäisen työprosessin kestävyys kerrottuna niiden päivien lukumäärällä, joina se uusiintuu.

Koneen kuluminen ei suinkaan vastaa aivan matemaattisen tarkasti sen käyttöaikaa. Ja jos oletettaisiin vastaavan, niin koneella, joka 712 vuotta käy 16 tuntia päivässä, on yhtä suuri tuotantokausi kuin olisi samalla koneella jos se 15 vuotena olisi käynnissä vain 8 tuntia päivässä, eikä se lisää kokonaistuotteeseen sen enempää arvoa. Mutta edellisessä tapauksessa uusinnettaisiin koneen arvo kaksi kertaa niin nopeasti kuin jälkimmäisessä, ja kapitalisti olisi sillä niellyt 712 vuodessa yhtä paljon lisätyötä kuin muutoin 15:ssä.

Kone kuluu aineellisesti kahdella tavoin. Toinen tapa johtuu sen käyttämisestä, kuten rahat kuluvat kiertäessään, toinen sen käyttämättä pitämisestä, samoin kuin käyttämätön miekka ruostuu tupessa. Tämän kulumisen aiheuttavat luonnonvoimat. Edellisenlaatuinen kuluminen on enemmän tai vähemmän suoraan, jälkimmäinen jossakin määrin kääntäen verrannollinen sen käyttämiseen.[145*]

Mutta aineellisen kulumisen ohella kone kuluu myös niin sanoaksemme moraalisesti. Se kadottaa vaihtoarvoaan samassa määrin kuin samanrakenteisia koneita valmistetaan halvemmalla tai sen rinnalle ilmestyy parempia koneita kilpailemaan.[146*] Kummassakaan tapauksessa koneen arvoa ei enää määrää — niin uusi ja elämänhaluinen kuin se muutoin vielä lieneekin — siinä itsessään todella esineellistetty, vaan sen omaan uusintamiseen tai paremman koneen uusintamiseen välttämätön työaika. Se on siis menettänyt enemmän tai vähemmän arvostaan. Kuta lyhyempi on se aika, jona sen koko arvo uusinnetaan, sitä pienempi on moraalisen kulumisen vaara, ja kuta pitempi on työpäivä, sitä lyhyempi on tuo aika. Kun jossakin tuotannonhaarassa ensiksi otetaan koneet käytäntöön, niin seuraa yhtämittaa niiden halvempaan uusintamiseen tähtääviä uusia menettelytapoja[147*] ja parannuksia, jotka eivät koske ainoastaan yksityisiä osia ja laitteita, vaan niiden koko rakennetta. Niiden ensimmäisenä elinkautena tämä erikoinen syy työpäivän pidentämiseksi vaikuttaa siis kaikkein polttavimmin.[148*]

Kun muut ehdot pysyvät samoina ja työpäivän pituus on määrätty, kaksinkertaiseksi lisätyn työläisjoukon käyttäminen vaatii sekä pysyvän pääoman sen osan kaksinkertaistamista, joka kiinnitetään koneisiin ja rakennuksiin, kuin myös sen osan, joka käytetään raaka-aineeseen, apuaineksiin yms. Työpäivää jatkamalla laajenee tuotantoasteikko, samalla kun koneisiin ja rakennuksiin pantu pääoman osa pysyy muuttumattomana.[149*] Tämän ansiosta ei kasva ainoastaan lisäarvo, vaan myös pienenevät sen riistämiseen välttämättömät menot. Tosin tämä tapahtuu tietyssä määrin aina muulloinkin kun työpäivää pidennetään, mutta sillä on tässä ratkaisevampi merkitys, koska yleensä työvälineiksi muutetulla pääoman osalla on suurempi merkitys.[150*] Koneteollisuuden kehitys sitoo näet yhä lisääntyvän osan pääomaa muotoon, jossa sen arvoa toisaalta voidaan edelleenkin lisätä, mutta jossa se toisaalta kadottaa käyttöarvonsa ja vaihtoarvonsa, niin pian kuin sen yhteys elävään työhön katkaistaan. Herra Ashworth, englantilainen puuvillamagnaatti, opetti professori Naussau W. Seniorille:

»Kun peltomies laskee lapion kädestään, hän tekee täksi ajaksi 18 pennyn pääoman hyödyttömäksi. Kun joku meidän väestämme» (ts. tehtaantyöläisistä) »jättää tehtaan, hän tekee hyödyttömäksi pääoman, joka on maksanut 100 000 puntaa.»[151*]

Ajatelkaapa! Tehdä »hyödyttömäksi» pääoma, joka on maksanut 100 000 puntaa, vain yhdeksikin silmänräpäykseksi! On todellakin vallan kauhistuttavaa, että joku meidän väestämme yleensä koskaan poistuu tehtaasta! Koneiden laajeneva käytäntö, kuten Ashworthin opissa ollut Senior olettaa, tekee työpäivän yhä suuremman jatkamisen »toivottavaksi».[152*]

Kone tuottaa suhteellista lisäarvoa sekä suoranaisesti vähentämällä työvoiman arvoa ja halventamalla työvoiman hintaa siten, että se välillisesti halventaa sen uusintamiseen käytettäviä tavaroita, että myös muuttamalla — heti kun kone otetaan siellä täällä käytäntöön — koneenomistajan palkkaaman työn korkeampiasteiseksi työksi, korottamalla konetuotteen yhteiskunnallisen arvon sen yksilöarvoa korkeammaksi ja saattamalla siten kapitalistin kykeneväksi korvaamaan työvoiman päiväarvon pienemmällä päiväntuotteen arvon osalla. Tänä murroskautena, jona koneteollisuus pysyy jonkinlaatuisena yksinoikeutena, voitot ovat siis erinomaisen suuria, ja kapitalisti koettaa mitä perinpohjaisimmin käyttää hyväkseen tätä »nuoren lemmen ensi aikaa»[124] pidentämällä työpäivän mahdollisimman pitkäksi. Voiton suuruus kiihottaa enemmän voiton nälkää.

Koneiden käytön tultua yleiseksi samassa tuotannonhaarassa konetuotteen yhteiskunnallinen arvo alenee sen yksilöarvon tasalle ja astuu voimaan laki, jonka mukaan lisäarvo ei johdu niistä työvoimista, jotka kapitalisti on korvannut koneilla, vaan päinvastoin niistä, joita hän käyttää koneen ääressä. Lisäarvo johtuu ainoastaan pääoman vaihtelevasta osasta, ja me olemme nähneet, että lisäarvon paljouden määrää kaksi tekijää: lisäarvon suhdeluku ja yhtaikaa työssä olevien työläisten lukumäärä. Kun työpäivän pituus on määrätty, lisäarvon suhdeluvun määrää se suhde, missä työpäivä jakautuu välttämättömään työhön ja lisätyöhön. Yhtaikaa työssä olevien työläisten luku puolestaan riippuu vaihtelevan pääomanosan suhteesta pysyvään. Nyt on selvää, että suurentakoon konetyö työn tuotantovoimaa lisäämällä kuinka paljon hyvänsä lisätyötä välttämättömän työn kustannuksella, se tuottaa tämän tuloksen ainoastaan siten, että vähentää tietyn pääoman työssä pitämien työläisten lukua. Konetyö muuttaa osan pääomaa, joka aikaisemmin oli vaihtelevaa, ts. muuttui eläväksi työvoimaksi, koneiksi, siis pysyväksi pääomaksi, joka ei tuota lisäarvoa. On mahdotonta pusertaa esim. kahdesta työläisestä yhtä paljon lisäarvoa kuin 24:stä. Jos jokainen noista 24:stä työläisestä tuottaa 12 tunnissa vain tunninkin lisätyötä, ne tuottavat yhteensä 24 tuntia lisätyötä, kun taas 2 työläisen koko työ on vain 24 tuntia. Koneiden käyttämisessä lisäarvon tuottamiseen on siis sisäinen ristiriita, koska koneet suurentavat tietynsuuruisen pääoman tuottaman lisäarvon kahdesta tekijästä toista, lisäarvon suhdelukua, vain pienentämällä toista tekijää, työläisten lukua. Tämä sisäinen ristiriita tulee esiin niin pian kuin jossakin teollisuudenhaarassa koneet tulevat yleisiksi ja siten koneilla tuotettujen tavaroiden arvo tulee kaikkien samanlaatuisten tavaroiden vallitsevaksi yhteiskunnalliseksi arvoksi; ja juuri tämä ristiriita puolestaan vie pääoman, sen itsensä olematta siitä tietoinen,[153*] pitkittämään rajattomasti työpäivää, jotta sekä suhteellisen että absoluuttisen lisätyön eneneminen tasoittaisi riistettyjen työläisten suhteellisessa lukumäärässä tapahtuneen vähentymisen.

Samalla kun siis koneiden kapitalistinen käyttö toisaalta luo uusia valtavia vaikuttimia työpäivän rajattomaan pidentämiseen ja kumoaa sekä itse työtavan että yhteiskunnallisen työruumiin luonteen tavalla, joka murtaa tämän työpäivän pidentämistendenssin vastustamisen, niin se toisaalta synnyttää — osaksi tarjoamalla pääoman käytettäviksi työväenluokan kerroksia, jotka aikaisemmin olivat saaneet olla siitä syrjässä, osaksi jättämällä työttömiksi koneiden tieltään tunkemat työläiset — liikatyöläisväestön,[154*] jonka on pakko alistua pääoman lainsäädännön alaiseksi. Siitä johtuu tuo merkillinen ilmiö uudenaikaisen teollisuuden historiassa, että kone paiskaa menemään kaikki työpäivän siveelliset ja luonnolliset rajoitukset. Siitä johtuu se taloudellinen paradoksi, että mahtavin väline työajan lyhentämiseksi muuttuu pettämättömimmäksi keinoksi muuttaa työläisen ja hänen perheensä koko elämä pääoman käytettävissä olevaksi työajaksi pääoman arvonlisäämistä varten. Aristoteles, muinaisajan suurin ajattelija, unelmoi:

»Jos jokainen työkalu voisi tehdä tehtävänsä käskystä tai itse arvaten, niin kuin Daidaloksen taideteokset liikkuivat itsestään tai Hefaistoksen kolmijalat menivät omasta aloitteestaan pyhään työhön, jos samalla tavoin sukkulat itsestään kutoisivat, niin työnjohtaja ei tarvitsisi apulaisia eikä herra orjia.»[155*]

Ja Antipatros, kreikkalainen runoilija Ciceron ajoilta, tervehti vesimyllyn keksimistä viljan jauhamista varten, tätä kaikkien tuottavien koneiden alkumuotoa, orjattarien vapauttajana ja kultaisen ajan tuojana![156*] »Pakanat, niin pakanat!» Kuten viisas Bastiat on huomannut ja jo ennen häntä vieläkin viisaampi MacCulloch, he eivät ymmärtäneet mitään kansantaloustieteestä eivätkä kristinuskosta. Mm. he eivät ymmärtäneet, että kone on varmin keino työpäivän pidentämiseen. He tosin puolustelivat toisen orjuutta, mutta vain keinona, että toinen voisi saavuttaa täydellisen inhimillisen kehityksen. Mutta joukkojen orjuuden saarnaamiseen, jotta joistakuista raaoista ja puolisivistyneistä nousukkaista tulisi »eminent spinners» [erinomaisia kehrääjiä], »extensive sausage makers» [suuria makkaratehtailijoita] ja »influential shoe black dealers» [vaikutusvaltaisia kenkämusteen tukkukauppiaita], siihen heiltä puuttui erityistä kristillistä tunnetta.

 

c) Työn voimaperäistäminen

Pääoman käsissä olevien koneiden aiheuttama työpäivän määrätön pidentäminen synnyttää, kuten olemme nähneet, vastavaikutuksen elinjuuriltaan uhatussa yhteiskunnassa ja sen kautta lailla rajoitetun normaalityöpäivän. Jälkimmäisen perusteella tulee ratkaisevan tärkeäksi eräs jo aikaisemmin huomaamamme ilmiö, nimittäin työn voimaperäistäminen. Absoluuttisen lisäarvon erittelyssä oli lähinnä kysymys työn ekstensiivisestä suuruudesta (ts. laajuudesta), ja sen intensiteetin (voimaperäisyyden) aste oletettiin määrätyksi. Meidän on nyt käsiteltävä ekstensiivisen suuruuden muuttumista intensiiviseksi eli astesuuruudeksi.

Selvää on, että sikäli kuin konejärjestelmä kehittyy ja varsinainen konetyöläisluokka saa lisäkokemuksia, työn nopeus ja samalla sen voimaperäisyys luonnostaan kasvavat. Niinpä Englannissa työpäivän pidennys käy puolen vuosisataa käsi kädessä tehdastyön voimaperäisyyden lisääntymisen kanssa. Kuitenkin voidaan ymmärtää, että työssä, missä ei ole kysymys ohimenevistä kuumeentapaisista toimintapuuskista, vaan päivä päivältä uudistuvasta, säännöllisestä yksitoikkoisuudesta, täytyy tulla käännekohta, jossa työpäivän jatkaminen ja työn voimaperäisyyden lisääminen joutuvat ristiriitaan toistensa kanssa, niin että työpäivän jatkaminen tulee mahdolliseksi ainoastaan työn voimaperäisyyttä heikentämällä ja päinvastoin suurempi voimaperäisyys vain työpäivää lyhentämällä. Heti kun työväenluokan vähitellen paisuva suuttumus oli pakottanut valtion lyhentämään pakkokeinoin työaikaa ja määräämään ensiksi varsinaisille tehtaille normaalityöpäivän, ts. sinä hetkenä, jona lisäarvon enemmästä tuottamisesta työpäivää pidentämällä oli kerta kaikkiaan tehty loppu, pääoma syöksyi kaikin voimin ja täysin tietoisena tuottamaan suhteellista lisäarvoa kehittämällä kiireisesti konejärjestelmää. Samaan aikaan tapahtui muutos suhteellisen lisäarvon luonteessa. Suhteellisen lisäarvon tuottamismenettely on yleensä sellainen, että työn tuotantovoimaa lisäämällä työläinen tehdään kykeneväksi tuottamaan samalla työn käytöllä samassa ajassa enemmän. Sama työaika lisää kokonaistuotteeseen saman arvon kuin ennenkin, joskin tämä muuttumaton vaihtoarvo esiintyy nyt useampina käyttöarvoina ja siten yksityisen tavaran arvo alenee. Toisin kuitenkin käy, jos työpäivän pakollinen lyhentäminen ja siitä johtuva valtava sysäys, jonka se antaa tuotantovoiman kehittämiselle ja tuotantoehtojen säästämiselle, samalla pakottavat työläisen niin paljon enentämään työtään samassa ajassa, jännittämään työvoimaansa, täyttämään työajan huokoset, ts. tiivistämään työtään, että se käy mahdolliseksi vain lyhyempänä työpäivänä. Tätä suuremman työnpaljouden kokoonpusertamista määräaikaan pidetään nyt suurempana työmääränä, mitä se todellisuudessa onkin. »Ulottuvana suureena» esiintyvän työajan mitan ohessa tulee nyt sen tiivistysasteen mitta.[157*] Kymmentuntisen työpäivän voimaperäisempi tunti sisältää nyt yhtä paljon tai enemmän työtä, ts. käytettyä työvoimaa, kuin 12-tuntisen työpäivän huokoisempi tunti. Sen tuotteella on siis yhtä suuri tai suurempi arvo kuin huokoisemman 115 tunnin tuotteella. Lukuunottamatta suhteellisen lisäarvon enenemistä, kun työn tuotantovoima kohoaa, esim. 313 tuntia lisätyötä 623 tuntia kohti välttämätöntä työtä antaa nyt kapitalistille saman arvomäärän kuin ennen 4 tuntia lisätyötä 8 tuntia kohti välttämätöntä työtä.

Nyt herää kysymys, kuinka työ tehdään voimaperäisemmäksi?

Lyhennetyn työpäivän ensimmäinen seuraus perustuu siihen itsestään selvään lakiin, että työvoiman vaikutuskyky on kääntäen verrannollinen sen vaikutusaikaan. Tiettyjen rajojen sisällä voitetaan sen tähden voimanilmaisun intensiteetillä se, mikä sen kestoajassa menetetään. Mutta että työläinen todella myös panee enemmän työvoimaansa liikkeelle, siitä pitää pääoma huolen maksamismenettelyn avulla.[158*] Manufaktuureissa, esim. aseteollisuudessa, jossa koneita voidaan käyttää vain hyvin mitättömässä määrin tai ei ensinkään, on tehdaslain voimaanastuminen loistavasti todistanut, että työpäivän pelkkä lyhentäminen kohottaa ihmeteltävästi työn säännöllisyyttä, yhtäläisyyttä, järjestystä, keskeytymättömyyttä ja tarmoa.[159*] Tämä seuraus näytti kuitenkin epäiltävältä varsinaisessa tehtaassa, koska työläisen riippuvuus koneen yhtämittaisesta ja samankaltaisesta liikkeestä oli jo aikoja sitten synnyttänyt täällä mitä ankarimman kurin. Kun sitten 1844 keskusteltiin työpäivän lyhentämisestä 12 tuntia lyhemmäksi, tehtailijat selittivät melkein yksimielisesti, että

»heidän työnvalvojansa pitivät työhuoneissa huolen siitä, että 'kädet' eivät hukanneet aikaa», että »työläisten valppautta ja tarkkaavaisuutta ('the extent of vigilance and attention on the part of the workmen') tuskin voitaisiin kohottaa» ja että olettaen kaikkien muiden ehtojen, kuten koneiden käynnin yms., pysyvän entisellään »olisi mieletöntä odottaa hyvin johdetuissa tehtaissa mitään huomattavaa tulosta työläisten lisääntyneestä tarkkaavaisuudesta yms».[160*]

Tämä väite kumottiin kokeilla. Herra R. Gardner antoi huhtikuun 20. päivästä 1844 alkaen työskennellä kahdessa suuressatehtaassaan Prestonissa 12:n tunnin asemesta vain 11 tuntia päivässä. Noin vuoden kuluttua saatiin tulokseksi, että

»samoilla kustannuksilla oli saatu sama määrä tuotteita, ja kaikki työläiset ansaitsivat 11 tunnissa saman työpalkan kuin ennen 12:ssa».[161*]

Sivuutan tässä kokeet kehruu- ja karttaushuoneissa, koska niissä lisättiin koneiden nopeutta (2 %). Sitä vastoin kutomaosastolla, jossa sitä paitsi kudottiin hyvin monia lajeja kevyttä, kuviollista fantasiakangasta, ei tehty mitään muutoksia objektiivisissa tuotantoehdoissa. Tuloksena oli:

»Tammikuun 6:nnesta huhtikuun 20. päivään 1844, työpäivän ollessa kaksitoistatuntinen, kunkin työläisen keskimääräinen viikkopalkka teki 10 š 112 p; huhtikuun 20:nnesta kesäkuun 29. päivään 1844, työpäivän ollessa yksitoistatuntinen, keskimääräinen viikkopalkka teki 10 š 312 p»[162*]

Tässä tuotettiin 11 tunnissa enemmän kuin ennen 12:ssa yksinomaan työläisten suuremman ja tasaisemman kestävyyden ja heidän aikansa säästämisen johdosta. Samalla kun he saivat saman palkan ja yhden tunnin vapaata aikaa, kapitalisti sai saman tuotemäärän ja säästi hiilen, kaasun yms. käyttämistä 1 tunnin aikana. Samanlaisia kokeita tehtiin samoilla tuloksilla herrojen Horrocksin ja Jacsonin tehtaissa.[163*]

Niin pian kuin työpäivän lyhentäminen, joka ensiksi synnyttää työn tiivistämisen subjektiivisen ehdon, nimittäin työläisen kyvyn panna tiettynä aikana enemmän voimaa liikkeelle, tehdään lain kautta pakolliseksi, kone tulee kapitalistin käsissä objektiiviseksi ja järjestelmällisesti käytetyksi keinoksi pusertaa enemmän työtä samassa ajassa. Tämä tapahtuu kahdella tavalla: lisäämällä koneiden nopeutta ja lisäämällä saman työläisen hoitamien koneiden lukua, ts. laajentamalla hänen työaluettaan. Koneiden rakenteen parantaminen on osaksi välttämätön työläisen suurempaa painostamista varten, osaksi se johtuu itsestään työn voimaperäistämisestä, koska työpäivän rajoittaminen pakottaa kapitalistia mitä suurimpaan säästäväisyyteen tuotantokustannuksissa. Höyrykoneen parantaminen kohottaa sen männän lyöntien lukumäärää minuutissa ja sallii samalla suuremman voiman säästön ansiosta käyttää samalla voimakoneella laajempaa koneistoa hiilen kulutuksen pysyessä entisellään tai vieläpä vähentyessäkin. Voimansiirtokoneiston parantaminen vähentää kitkaa ja — mikä niin silmiinpistävästi erottaa uudenaikaiset koneet vanhemmista — pienentää suurten ja pienten akselien halkaisijan ja painon yhä alenevaan vähimpään määräänsä. Vihdoin parannukset työkoneistossa pienentävät tätä lisäämällä sen nopeutta ja laajentamalla sen vaikutusta, kuten uudenaikaisissa höyrykangaspuissa, tai suurentavat itse runkoa ja siihen liitettyjen työkalujen laajuutta ja lukua, kuten kehruukoneissa, tai lisäävät näiden työkalujen liikkuvuutta huomaamattomilla muutoksilla yksityiskohdissa, kuten itsetoimivassa mule'ssa 1850-luvun keskipalkoilla värttinöiden nopeutta lisättiin sillä tavoin 15:lla.

Työpäivän lyhentäminen 12 tunniksi tapahtui Englannissa 1832. Jo 1836 eräs englantilainen tehtailija selitti:

»Verrattuna entiseen on työ tehtaissa kasvanut suuresti sen suuremman tarkkaavaisuuden ja toimeliaisuuden johdosta, jota koneiden huomattavasti lisääntynyt nopeus vaatii työläiseltä.»[164*]

Lordi Ashley, nykyisin Shaftesburyn kreivi, teki 1844 seuraavat asiakirjoilla todennetut esitykset alahuoneessa:

»Tehdastyössä toimivien henkilöiden työ on nyt kolme kertaa niin suuri kuin sellaisiin töihin ensi kertaa ryhdyttäessä. Epäilemättä koneet ovat suorittaneet työn, joka korvaa miljoonien ihmisten jänteet ja lihakset, mutta ne ovat myös ihmeteltävästi (prodigiously) lisänneet niiden pelottavan liikkeen alaisten ihmisten työtä... Mule-parin hoito 12 tunnin aikana 40 n:on lankaa kehrättäessä vaati vuonna 1815 8 mailin matkan juoksemista. Vuonna 1832 oli samaa numeroa kehrättäessä 12 tunnin aikana mule-parin vaatima matka 20 mailia ja usein enemmänkin. Vuonna 1825 oli kehrääjän 12 tunnin aikana tehtävä 820 vetäisyä kummassakin mule'ssa, mikä teki yhteensä 1640 12 tunnissa. Vuonna 1832 oli kehrääjän kaksitoistatuntisena työpäivänään tehtävä kummassakin mule'ssa 2200 vetäisyä, yhteensä 4400, vuonna 1844 kummassakin mule'ssa 2400, yhteensä 4800; ja muutamissa tapauksissa on vaadittu työmäärä (amount of labour) vieläkin suurempi... Minulla on tässä kädessäni toinen asiakirja vuodelta 1842, jossa todistetaan, että työ lisääntyy yhä enemmän paitsi siksi, että on kuljettava pitempi matka, myös siksi, että tuotettujen tavaroiden määrä kasvaa samalla kun käsien luku suhteellisesti vähenee; ja edelleen siksi, että usein kehrätään huonompaa puuvillaa, joka vaatii enemmän työtä... Karttaushuoneessa on myös työ suuresti lisääntynyt. Yksi henkilö tekee nyt sen työn, joka aikaisemmin oli jaettu kahdelle... Kutomossa, jossa on työssä suuri joukko henkilöitä, enimmäkseen naisia, on työ parin viime vuoden kuluessa lisääntynyt täydellä 10 %:lla koneiden nopeuden lisääntymisen takia. Vuonna 1838 oli viikossa kehrättyjen vyyhtien lukumäärä 18 000, vuonna 1843 se nousi 21 000:een. Vuonna 1819 oli sukkulan lyöntien luku höyrykangaspuissa 60 minuutissa, vuonna 1842 se oli 140, mikä osoittaa suurta työn lisääntymistä.»[165*]

Sen ihmeteltävän voimaperäisyyden takia, joka työssä kaksitoistatuntilain vallitessa oli jo 1844 saavutettu, näytti siltä kuin englantilaisilla tehtailijoilla olisi oikeus väittää, että kaikki enempi kehitys tähän suuntaan oli mahdotonta ja että siis kaikki enempi työajan lyhentäminen merkitsi tuotannon vähentämistä. Että heidän järkeilynsä vain näytti oikealta, sitä osoittaa parhaiten seuraava tehtailijoiden väsymättömän sensorin, ammattientarkastaja Leonard Hornerin samanaikainen lausunto:

»Kun tuotetun määrän säännöstelee pääasiallisesti koneiston nopeus, tehtailijan pyrkimyksenä täytyy olla sen käyttäminen mahdollisimman suurella nopeudella, mikä on mahdollista seuraavin ehdoin: että koneisto voidaan suojella liian nopealta häviöltä, että valmistettavan tavaran laatu pysyy ennallaan ja että työläinen kykenee seuraamaan liikettä ilman suurempaa ponnistusta kuin mitä hän jatkuvasti voi kestää. Tapahtuu usein, että tehtailija kiireissään jouduttaa vauhtia liian paljon. Katkeamiset ja huono työ merkitsevät silloin enemmän kuin nopeudella voitetaan, ja hänen on pakko hiljentää koneiston käyntiä. Kun toimelias ja taitava tehtailija löytää nähtävästi saavutettavan maksimin, niin minä oletin, että on mahdotonta tuottaa 11 tunnissa yhtä paljon kuin 12:ssa. Oletin sitä paitsi, että kappalepalkalla työskentelevä työläinen ponnistaa kaikki voimansa, mikäli hän vain voi pysyvästi säilyttää saman voimaperäisyysasteen.»[166*]

Gardnerin ym. kokeista huolimatta Horner päätteli siis, että työpäivän enempi lyhentäminen alle 12:n tunnin vähentäisi tuotteen määrää.[167*] Hän siteeraa itse 10 vuotta myöhemmin epäilyksihän vuodelta 1845 osoitukseksi siitä, kuinka vähän hän vielä silloin ymmärsi koneiston ja ihmistyövoiman kimmoisuutta, jotka kumpikin työpäivän pakollisen lyhentämisen ansiosta jännitetään äärimmilleen.

Katsokaamme nyt vuoden 1847 jälkeistä aikaa, jolloin oli pantu voimaan kymmentuntilaki Englannin puuvilla-, villa-, silkki- ja pellavatehtaissa.

»Värttinöiden nopeus on kohonnut throstle'issa 500:lla, mule'issa 1000:11a pyörähdyksellä minuutissa, ts. throstle-värttinän nopeus, joka 1839 oli 4500 pyörähdystä minuutissa, on nyt» (1862) »5000, ja mule-värttinän, joka oli 5000, on nyt 6000 minuutissa; edellisessä tapauksessa on tämä nopeuden lisäys 110 ja jälkimmäisessä 16[168*]

James Nasmyth, Manchesterin lähellä olevan Patricroftin kuuluisa siviili-insinööri, esitteli 1852 kirjeessä Leonard Hornerille parannuksia, joita höyrykoneessa on tehty vuodesta 1848 vuoteen 1852. Huomautettuaan, että höyryhevosvoima, joka virallisessa tehdastilastossa yhä edelleenkin lasketaan vuoden 1828 vaikutuksen mukaan,[169*] on enää vain nimellinen ja voidaan pitää vain todellisen voiman ehdollisena merkkinä, hän sanoo mm.:

»Ei ole ensinkään epäilyksenalaista, että painoltaan entisenlaiset höyrykoneet, usein jopa samat koneet, joissa on vain tehty uudenaikaisia parannuksia, suorittavat keskimäärin 50 % enemmän työtä kuin ennen, ja että useissa tapauksissa ihan samat höyrykoneet, jotka aikana, jolloin rajanopeus oli 220 jalkaa minuutissa, antoivat 50 hevosvoimaa, antavat nykyään vähemmällä hiilen kulutuksella yli 100... Uudenaikaista höyrykonetta, jolla on sama nimellinen hevosvoimaluku, voidaan käyttää tehollisemmin kuin ennen sen rakenteessa tehtyjen parannusten takia, höyrykattilan pienennetyn koon ja rakenteen muutosten takia jne. ... Vaikka työssä siis pidetäänkin sama käsiluku kuin aikaisemmin verrattuna nimelliseen hevosvoimalukuun, on käsien luku verrattuna työkoneistoon nyt vähentynyt.»[170*]

Vuonna 1850 Yhdistyneen kuningaskunnan tehtaat käyttivät 134 217 nimellistä hevosvoimaa pitämään liikkeessä 25 638 716 värttinää ja 301 495 kangaspuuta. Vuonna 1856 oli värttinöiden ja kangaspuiden luku 33 503 580 ja 369 205. Jos vaadittu hevosvoimaluku olisi pysynyt samana kuin 1850, olisi 1856 tarvittu 175 000 hevosvoimaa. Mutta niiden luku oli virallisen ilmoituksen mukaan vain 161 435, siis yli 10 000 hevosvoimaa vähemmän kuin vuoden 1850 perusteella laskettaessa.[171*]

»Viimeisen, vuoden 1856 virallisen tilaston vahvistamat tosiseikat ovat: tehdasjärjestelmä laajenee hurjaa vauhtia, käsien luku koneisiin verrattuna on vähentynyt, höyrykone käyttää voimaa säästäen ja muiden parannusten ansiosta suurempaa konepainoa ja suurempi määrä tuotteita saadaan valmistetuksi parannettujen työkoneiden, muutettujen valmistustapojen, koneiston nopeuden lisäämisen ja monien muiden syiden vaikutuksesta.»[172*] »Suuret, kaikenlaisissa koneissa tehdyt parannukset ovat suuresti korottaneet niiden tuotantovoimaa. Epäilemättä työpäivän lyhentäminen antoi... sysäyksen näille parannuksille. Nämä viimeksi mainitut ja työläisen voimaperäisempi rasittaminen saivat aikaan sen, että lyhennetyssä» (2 tunnilla eli 16) »työpäivässä valmistetaan ainakin yhtä paljon tuotteita kuin ennen pitemmässä.»[173*])

Sitä kuinka tehtailijain rikkaus kasvoi työvoiman voimaperäisemmän riiston ansiosta, todistaa jo se ainoa seikka, että englantilaisten puuvilla- ym. tehtaiden keskimääräinen vuosittainen lisäkasvu oli vuodesta 1838 vuoteen 1850 32, vuodesta 1850 vuoteen 1856 sitä vastoin 86.

Niin suuri kuin Englannin teollisuuden edistys olikin 8 vuonna, 1848–1856, kymmentuntisen työpäivän vallitessa, sen voitti kuitenkin jälleen seuraava kuusivuotiskausi 1856–1862. Esim. silkkitehtaissa oli vuonna 1856 värttinöitä 1 093 799; vuonna 1862 1 388 544; vuonna 1856 oli kangaspuita 9260, ja vuonna 1862 10 709. Sitä vastoin vuonna 1856 oli työläisten lukumäärä 56 137, ja vuonna 1862 52 429. Tämä osoittaa värttinöiden luvun lisääntyneen 26,9 % ja kangaspuiden 15,6 % samalla kun työläisten luku on vähentynyt 7 %. Vuonna 1850 käytettiin villalanka- (Worsted) tehtaissa 875 830 värttinää, vuonna 1856 1 324 549 (lisäys 51,2 %) ja vuonna 1862 1 289 172 (vähennys 2,7 %). Mutta jos jättää lukuunottamatta kaksoisvärttinät, jotka ovat mukana vuoden 1856 laskussa, mutta eivät 1862, niin värttinöiden lukumäärä pysyi vuoden 1856 jälkeen jotensakin samana. Sitä vastoin vuoden 1850 jälkeen värttinöiden ja kangaspuiden nopeutta lisättiin useissa tapauksissa kaksinkertaiseksi. Höyrykangaspuiden luku villalanka- (Worsted) tehtaissa oli vuonna 1850 32 617, vuonna 1856 38 956 ja vuonna 1862 43 048. Niissä oli työssä vuonna 1850 79 737 henkilöä, vuonna 1856 87 794 ja vuonna 1862 86 063, ja niistä lapsia alle 14 vuoden vuonna 1850 9956, vuonna 1856 11 228 ja vuonna 1862 13 178. Huolimatta siis suuresti lisääntyneestä kangaspuiden luvusta, kun vuotta 1862 verrataan vuoteen 1856, väheni työssä pidettyjen työläisten kokonaisluku, mutta lisääntyi työssä käytettyjen lasten luku.[174*]

27. huhtikuuta 1863 parlamentin jäsen Ferrand lausui alahuoneessa:

»Työmiesten valtuutetut Lancashiren ja Cheshiren 16 piiristä, joiden puolesta esiinnyn, ovat ilmoittaneet, että työ tehtaissa koneiden parantamisen takia alati kasvaa. Aikaisemmin yksi henkilö apulaisten kanssa hoiti kaksia kangaspuita, nyt hän hoitaa kolmia ilman apulaisia eikä ole ensinkään tavatonta, että yksi henkilö hoitaa neljiäkin kangaspuita jne. Kuten ilmoitetuista tosiasioista käy selville, 12 tunnin työ puserretaan nyt vähempään kuin 10 tuntiin. Tästä näkyy, kuinka suunnattomasti ovat tehtaantyöläisten vaivat sitten viime vuosien lisääntyneet.»[175*]

Vaikkakin siis ammattientarkastajat väsymättä ja täysin oikeutetusti ylistivät vuosien 1844 ja 1850 tehdaslakien suotuisia tuloksia, he myöntävät kuitenkin, että työpäivän lyhentäminen on jo synnyttänyt sellaisen työn voimaperäisyyden, joka uhkaa työläisten terveyttä, siis vaikuttaa tuhoavasti itse työvoimaan.

»Useimmissa puuvilla-, villa- ja silkkitehtaissa se väsyttävä levottomuuden tila, joka on välttämätön hoidettaessa viime vuosina niin tavattomasti nopeistettua koneistoa, näyttää olevan yhtenä syynä keuhkotautikuolleisuuden lisääntymiseen, jonka tri Greenhow on uusimmassa erinomaisessa kertomuksessaan todistanut.»[176*]

Ei ole ensinkään epäiltävissä, että kun laki on kerta kaikkiaan katkaissut pääomalta mahdollisuuden pidentää työpäivää, sen pyrkimys hyötyä työn voimaperäisyyden järjestelmällisestä lisäämisestä ja käyttää jokaista koneiden parannusta keinona työvoiman enempään riistämiseen on taas piankin vievä käännekohtaan, jossa työtuntien uudistettu vähentäminen käy välttämättömäksi.[177*] Toisaalta Englannin teollisuuden rientomarssi vuodesta 1848 nykyaikaan, ts. kymmentuntisen työpäivän aikakaudella, voittaa ajan vuodesta 1833 vuoteen 1847, ts. kaksitoistatuntisen työpäivän aikakauden, paljoa perinpohjaisemmin kuin viimeksi mainittu sen edellä käyvät puoli sataa vuotta tehdasjärjestelmän syntymisen jälkeen, ts. rajoittamattoman työpäivän ajan.[178*]

 

4. Tehdas

Tämän luvun alussa tarkastelimme tehtaan ruumista, monijäsenistä konejärjestelmää. Näimme silloin, kuinka koneisto lisää pääoman inhimillistä riistoainesta omaksumalla naisten ja lasten työtä, samoin kuin se vaatii haltuunsa työläisen koko elinajan pidentämällä määrättömästi työpäivää, ja kuinka sen kehitys, joka sallii tuottaa yhä lyhyemmässä ajassa suunnattomasti kasvavan tuotemäärän, tulee lopulta järjestelmälliseksi keinoksi, että jokaisena ajanhetkenä voitaisiin panna enemmän työtä liikkeelle eli riistää yhä voimaperäisemmin työvoimaa. Nyt tulemme tehtaaseen kokonaisuudessaan sen kehittyneimmässä muodossa.

Automaattisen tehtaan Pindaros, tri Ure, kuvailee tehdasta toisaalta

»eri työläisluokkien, täysi-ikäisten ja keskenkasvuisten, yhteistoiminnaksi, jotka tottuneesti ja uutterasti valvovat tuottavaa, keskusvoiman (ensimmäisen liikkeellepanijan) keskeytymättömään liikkeeseen panemaa konejärjestelmää»,

toisaalta

»suunnattomaksi, lukemattomista mekaanisista ja tietoisista elimistä kokoonpannuksi automaatiksi; elimet toimivat sopusoinnussa ja keskeytymättä tuottaakseen saman esineen, niin että kaikki nämä elimet ovat alistetut saman itsestään liikkeessä pysyvän liikevoiman alaisiksi».

Nämä molemmat kuvaukset eivät suinkaan merkitse samaa. Toisessa esiintyy yhdistetty kokonaistyöläinen eli yhteiskunnallinen työruumis vallitsevana subjektina ja koneellinen automaatti objektina, toisessa automaatti on itse subjektina ja työläiset ovat vain tietoisina eliminä asetetut sen tiedottomien elimien rinnalle ja niiden kanssa alistetut keskeisen liikevoiman alaisiksi. Edellinen kuvaus tarkoittaa koneiden kaikkea mahdollista käyttöä yleensä, jälkimmäinen kuvailee niiden kapitalistista käyttämistä ja siis uudenaikaista tehdasjärjestelmää. Ure esittääkin sen tähden mielellään keskuskoneen, josta liike lähtee, paitsi automaatiksi myös autokraatiksi.

»Näissä suurissa työpajoissa höyryn hyväätekevä voima kokoaa lukemattomat alamaisensa ympärilleen.»[179*]

Työkalun mukana siirtyy myös taituruus sen käytössä työläiseltä koneelle. Työkalun suorituskyky on vapautunut ihmistyövoiman henkilöllisistä rajoituksista. Samalla on kukistunut se tekninen perusta, johon työnjako manufaktuurissa nojautuu. Manufaktuurille luonteenomaisen erikoistyöläisten hierarkian sijaan tulee automaattisessa tehtaassa siis pyrkimys niiden töiden yhtäläistämiseen eli tasoittamiseen, jotka koneiston apulaisten on suoritettava,[180*] osatyöläisten keinotekoisesti syntyneiden eroavuuksien sijaan tulevat etupäässä iän ja sukupuolen luonnolliset eroavuudet.

Mikäli automaattisessa tehtaassa työnjakoa tavataan, se on lähinnä työläisten jakoa erikoiskoneiden kesken sekä työläisjoukkojen — jotka eivät kuitenkaan muodosta jäsenneltyjä ryhmiä — jakoa tehtaan eri osastoihin, missä he työskentelevät vierekkäin rivitettyjen yhtäläisten työkalukoneiden ääressä, niin että heidän välillään on olemassa vain yksinkertaista yhteistoimintaa. Manufaktuurin jäsenneltyä ryhmää vastaa päätyöläisen yhteys muutamien apulaisten kanssa. Olennainen ero on työkalukoneissa todella työskentelevien työläisten (lisäksi muutamien käyttökonetta silmälläpitävien ja syöttävien työläisten) ja näiden konetyöläisten pelkkien apurien (melkein yksinomaan lapsia) välillä. Apureihin kuuluvat enemmän tai vähemmän kaikki »syöttäjät», feeders (jotka ainoastaan panevat koneisiin työaineita). Näiden pääluokkien ohella on lukumäärältään vähäpätöinen henkilökunta, jonka tehtävänä on koko koneiston valvonta ja sen alituiset korjaukset, kuten insinöörit, mekaanikot, puusepät jne. Se on korkeampi, osaksi tieteellisesti sivistynyt, osaksi käsityömäinen työläisluokka tehtaantyöläisten piirin ulkopuolella ja vain siihen liitettynä.[181*] Tämä työnjako on puhtaasti tekninen.

Kaikki työ koneen ääressä vaatii työläiseltä varhaista opiskelua. Lapsena hän oppii parhaiten sopeuttamaan omat liikkeensä automaatin aina samankaltaiseen, keskeytymättömään liikkeeseen. Mikäli itse kokonaistuotanto on moninaisista, yhtaikaa toimivista ja yhdistetyistä koneista kokoonpantu järjestelmä, vaatii myös siihen perustuva yhteistoiminta erilaatuisten työläisryhmien jakamista erilaisten koneiden osalle. Mutta konetyössä ei enää ole välttämätöntä tehdä tätä jakoa vakinaiseksi niin kuin manufaktuureissa, siis pitää samoja työläisiä jatkuvasti samassa toimessa.[182*] Kun tehtaan kokonaisliike ei lähde työläisestä, vaan koneesta, voi henkilöiden vaihtuminen jatkuvasti tapahtua ilman työprosessin keskeytystä. Loistavimman esimerkin tästä tarjoaa englantilaisen tehtailijakapinan aikana 1848–1850 toimeenpantu relais-järjestelmä.[126] Ja lopuksi se nopeus, millä nuoruuden iässä työ koneen ääressä opitaan, tekee vuorostaan tarpeettomaksi kasvattaa erityistä luokkaa työläisiä yksinomaan konetyöläisiksi.[183*] Pelkkien apurien palvelukset voidaan tehtaassa taas korvata osaksi koneilla,[184*] osaksi niiden täydellisen yksinkertaisuuden vuoksi voidaan näin ikävässä työssä käytettyjä henkilöitä nopeasti ja alituiseen vaihtaa.

Vaikka koneet siis kumoavat vanhan työnjaon järjestelmän teknisessä mielessä, se jatkuu kuitenkin tavallisesti aluksi tehtaassa manufaktuurista johtuvana perintönä, josta sen sitten pääoma järjestelmällisesti uusintaa ja vakiinnuttaa työvoiman riistokeinoksi vielä inhottavammassa muodossa. Elinkautisesta erikoistehtävästä, osatyökalun käyttämisestä tulee elinkautinen erikoistehtävä: palvella osakonetta. Konejärjestelmää käytetään väärin muuttamaan työläinen jo lapsesta asti osakoneen osaksi.[185*] Siten ei ainoastaan saada huomattavasti pienenemään hänen omaksi uusintamisekseen tarpeellisia kustannuksia, vaan myös tehdään samalla täydelliseksi hänen avuton riippuvuutensa kokonaistehtaasta, siis kapitalistista. Tässä niin kuin kaikkialla muuallakin täytyy tehdä ero yhteiskunnallisen tuotantoprosessin kehityksestä johtuvan suuremman tuottavuuden ja tämän kehityksen kapitalistisesta käytöstä johtuvan suuremman tuottavuuden välillä.

Manufaktuurissa ja käsityössä työläinen käyttää palvelijanaan työkalua, tehtaassa hän palvelee konetta. Edellisissä työvälineen liike lähtee hänestä, jälkimmäisessä hänen on seurattava työvälineen liikettä. Manufaktuurissa työläiset ovat elävän koneiston jäseniä. Tehtaassa on kuollut koneisto, joka on heistä riippumaton, ja heidät liitetään siihen eläviksi lisäkkeiksi.

»Synkkä yksitoikkoisuus loppumattomassa piinallisessa työssä, jossa sama koneellinen prosessi suoritetaan aina uudelleen, on Sisyfoksen työn kaltaista: työn paino putoaa kivimöhkäleen tavoin aina uudelleen väsyneen työläisen vyörytettäväksi.»[186*]

Samalla kuin konetyö turmelee mitä suurimmassa määrin hermostoa, se tukahduttaa ihmisen lihasten monipuolisen leikin ja ehkäisee kaiken vapaan ruumiillisen ja henkisen toiminnan.[187*] Vieläpä työn helpottuminenkin tulee kidutuksen välineeksi, koska kone ei vapauta työläistä työstä, vaan vie hänen työltään kaiken sisällyksen. Kaikelle kapitalistiselle tuotannolle, mikäli se ei ole vain työprosessi, vaan samalla pääoman arvonlisäysprosessi, on yhteistä, ettei työläinen käytä työvälinettä, vaan päinvastoin työväline työläistä; mutta vasta konejärjestelmässä tämä nurinkurisuus tulee teknisesti kouriintuntuvaksi todellisuudeksi. Muuttuessaan automaatiksi työväline joutuu työprosessin aikana työläistä vastaan pääomana, kuolleena työnä, joka hallitsee ja imee itseensä elävää työvoimaa. Tuotantoprosessin henkisten potenssien eroaminen ruumiillisesta työstä ja niiden muuttuminen pääoman vallaksi työhön tulee täydelliseksi, kuten jo edellä on viitattu, konejärjestelmän pohjalle rakentuneessa suurteollisuudessa. Yksilöllisen, tyhjennetyn konetyöläisen yksityiskohtainen taitavuus häviää mitättömänä sivuasiana tieteen, suunnattomien luonnonvoimien ja yhteiskunnallisen joukkotyön varjoon, jotka ovat ruumiillistuneet konejärjestelmässä ja yhdessä sen kanssa muodostavat »mestarin» (master) vallan. Tämä mestari, jonka aivoissa koneisto ja hänen yksinoikeutensa siihen ovat eroamattomasti yhteenkasvaneet, huutaa sen tähden yhteentörmäysten sattuessa halveksivasti »käsille»:

»Tehdastyöläisten tulisi pitää terveellisessä muistossa, että heidän työnsä on todellisuudessa sangen ala-arvoinen laji ammattitaitoista työtä; ettei mitään muuta työtä ole niin helposti saatavissa eikä mikään laatuunsa katsoen paremmin palkattua, ettei mitään muuta työtä voida vähemmänkin kokeneelle niin lyhyessä ajassa ja niin lyhyellä neuvomisella opettaa. Mestarin koneistolla on todellakin paljon tärkeämpi osa tuotantoliikkeessä kuin työllä ja työläisen taitavuudella, joka voidaan opettaa 6 kuukaudessa ja jonka mikä maalaisrenki tahansa voi oppia.»[188*]

Työläisen tekninen alistaminen työvälineen tasaiseen käyntiin ja kumpaakin sukupuolta olevien ja eri-ikäisten yksilöiden omituinen yhteenliittäminen työruumiiksi luovat kasarmikurin, joka kehittyy täydelliseksi tehdasjärjestykseksi ja kehittää täydelliseksi jo ennen mainitun ylivalvontatyön, siis samalla myös työsläisten jaon työnsuorittajiin [Handarbeiter] ja työnvalvojiin, tavallisiin teollisuussotilaihin ja teollisuuden aliupseereihin.

»Päävaikeutena automaattisessa tehtaassa oli kurin aikaansaaminen, jotta ihmiset saataisiin luopumaan säännöttömistä tottumuksistaan työssä ollessaan ja samaistetuksi suuren automaatin muuttumattomaan säännöllisyyteen. Mutta automaattisen järjestelmän tarpeita ja nopeutta vastaavan kurinpitolakikirjan keksiminen ja sen onnellinen toteuttaminen, joka oli Herkuleen arvoinen yritys, oli Arkwrightin jalo ansio! Vielä tänä päivänäkin, jolloin järjestelmä on kehitetty koko täydellisyyteensä, on melkein mahdotonta löytää miehuusiän saavuttaneiden työläisten keskuudesta automaattisen järjestelmän hyödyllisiä apulaisia.»[189*]

Tehdaslakikirja, jossa pääoma määrittelee yksityisoikeudellisesti ja omavaltaisesti yksinvaltansa työläisiin ilman porvarien niin rakastamaa vallan jakoa tai vieläkin suuremmassa suosiossa olevaa edustusjärjestelmää, on vain kapitalistinen irvikuva työprosessin yhteiskunnallisesta järjestelystä, jonka tekee tarpeelliseksi yhteistoiminta suuressa mittakaavassa ja yhteisten työvälineiden, etenkin koneiden käyttö. Orjavoudin piiskan sijaan tulee työnvalvojan rikoslaki. Kaikki rangaistukset supistuvat luonnollisesti rahasakkoihin ja palkanvähennyksiin, ja tehdas-Lykurgosten lainsäädännöllinen tarkkanäköisyys tekee heidän lakiensa rikkomisen heille kaiketi vielä tuottavammaksi kuin on niiden noudattaminen.[190*]

Viittaamme vain niihin aineellisiin edellytyksiin, joiden vallitessa tehdastyö suoritetaan. Kaikki ihon aistit kärsivät samalla tavalla keinotekoisesti korotetusta lämpömäärästä, raaka-ainejätteiden täyttämästä ilmasta, huumaavasta metelistä jne. puhumattakaan tiheään kasattujen koneiden keskellä uhkaavasta hengenvaarasta, joka vuodenaikojen vaihtelujen säännöllisyydellä tuottaa teolliset tappo- ja tapaturmailmoituksensa.[190a*] Yhteiskunnallisten tuotantovälineiden säästäminen, joka vasta teollisuusjärjestelmässä kehittyy ikään kuin taimilavassa, muuttuu kapitalistin käsissä samalla työläisen elinehtojen järjestelmälliseksi ryöstämiseksi työn aikana: tilan, ilman, valon sekä niiden mieskohtaisten laitteiden ryöstämiseksi, jotka suojelevat työläisiä tuotantoprosessin vaaroilta tai epäterveellisyyksiltä, puhumattakaan työläisen työolojen parantamisesta.[191*] Eikö Fourier ole oikeassa nimittäessään tehtaita »lievennetyiksi pakkotyölaitoksiksi»?[192*][128]

 

5. Työläisen ja koneen välinen taistelu

Taistelu kapitalistin ja palkkatyöläisen välillä alkaa itse pääomasuhteen syntymästä. Se riehuu kautta koko manufaktuuriajan.[193*] Mutta vasta koneiden käytäntöön tultua työläinen taistelee itse työvälinettä, pääoman aineellista olomuotoa vastaan. Hän nousee tätä tuotantovälineiden määrättyä muotoa vastaan nähden siinä kapitalistisen tuotantotavan aineellisen pohjan.

Melkein koko Eurooppa sai 1600-luvulla kokea työläiskapinoita niin sanottua Bandmühleä (jota sanottiin myös Schnurmühleksi eli Mühlenstuhleksi), ts. nauhojen ja reunusten kutomiskonetta vastaan.[194*] 1600-luvun ensimmäisen kolmanneksen lopulla tuhosi työläiskapina tuulisahamyllyn, jonka eräs hollantilainen oli rakentanut lähelle Lontoota. Vielä 1700-luvun alussa vedellä käyvät sahakoneet pystyivät Englannissa vain töin tuskin voittamaan kansan vastustuksen, jota parlamentti tuki. Kun Everet oli 1758 rakentanut ensimmäisen vedellä käyvän villanleikkauskoneen, niin 100 000 työttömäksi joutunutta henkilöä sytytti sen palamaan. Arkwrightin scribbling mills'iä [karstauskoneita] ja karttauskoneita vastaan teki 50 000 työläistä, jotka tähän saakka olivat eläneet villan karttaamisella, anomuksen parlamentille. Koneiden joukkotuhoaminen Englannin manufaktuuripiireissä 1800-luvun 15 ensimmäisenä vuotena, etenkin höyrykangaspuiden tuhoaminen, joka tunnetaan luddiitien liikkeen nimellä, antoi Sidmouthin, Castlereaghin yms. jakobiinienvastaiselle hallitukselle tekosyyn erittäin taantumuksellisiin väkivaltaisiin taka-askeliin. Tarvitaan aikaa ja kokemusta ennen kuin työläinen oppii erottamaan koneen sen kapitalistisesta käyttämisestä ja siis siirtämään hyökkäyksensä aineellisista tuotantovälineistä niiden yhteiskunnallista käyttömuotoa vastaan.[195*]

Taistelut työpalkasta manufaktuureissa edellyttävät manufaktuuria eivätkä suinkaan kohdistu itse sen olemassaoloa vastaan. Mikäli manufaktuurien muodostamista vastustetaan, sitä tapahtuu ammattikuntamestarien ja etuoikeutettujen kaupunkien eikä palkkatyöläisten taholta. Manufaktuuriajan kirjailijat pitävät sen tähden enimmäkseen työnjakoa työläisen mahdollisen korvaamisen eikä hänen syrjäyttämisensä välineenä. Tämä ero on itsestään selvä. Jos esim. sanotaan, että Englannissa vaadittaisiin 100 miljoonaa ihmistä kehräämään vanhalla rukilla sitä puuvillaa, jonka nyt 500 000 kehrää koneella, niin tämä ei luonnollisesti merkitse, että kone on anastanut paikan näiltä miljoonilta, joita ei koskaan ole ollut olemassakaan. Se merkitsee vain, että olisi tarvittu useita miljoonia työläisiä korvaamaan kehruukoneet. Jos sitä vastoin sanotaan, että höyrykangaspuut Englannissa ovat jättäneet 800 000 kutojaa puille paljaille, niin ei puhuta olemassa olevista koneista, joita tietyn työläisluvun täytyisi korvata, vaan todella olemassa olevasta työläismäärästä, jonka koneet tositeossa ovat korvanneet eli työntäneet tieltään. Manufaktuuriaikana pysyi perustana käsityömäinen liiketoiminta, joskin erikoistehtäviin hajotettuna. Keskiajalta peritty kaupunkilaistyöläisten suhteellisen vähäinen lukumäärä ei voinut tyydyttää uusia siirtomaamarkkinoita, ja varsinaiset manufaktuurit avasivat silloin feodaalilaitoksen hajaantumisen johdosta maaltaan karkotetulle maalaisväestölle uusia tuotantoalueita. Sen vuoksi työhuoneissa toimeenpannussa työnjaossa ja yhteistoiminnassa pääsi silloin enemmän vallitsevaksi niiden positiivinen puoli, ts. työllistettyjen työläisten tuottavuuden kohoaminen.[196*] Yhteistoiminta ja työvälineiden yhdistäminen harvojen käsiin aiheuttivat tosin maanviljelysalalla — useissa maissa jo kauan ennen suurteollisuuden aikakautta — suuria, äkillisiä ja väkivaltaisia mullistuksia tuotantotavassa ja siten maalaisväestön elinehdoissa ja toimintavälineissä. Mutta tätä taistelua käydään alkuaan enemmän suurten ja pienten maanomistajien kuin pääoman ja palkkatyön välillä; toisaalta mikäli työvälineet, lampaat, hevoset yms. tunkevat tieltään työmiehen, muodostavat välittömät väkivaltaisuudet täällä ennen muita edellytykset teolliselle kumoukselle. Ensin työläiset karkotetaan maalta ja sitten tulevat lampaat. Vain suuripiirteinen maanvarkaus, sellainen kuin Englannissa, hankkii suurviljelykselle toiminta-alaa.[196a*] Tällä maanviljelyksessä tapahtuvalla mullistuksella on alussa siis enemmän poliittisen vallankumouksen muoto.

Koneena työväline tulee heti työläisen itsensä kilpailijaksi.[197*] Koneen aiheuttama pääoman arvonlisäys on suoraan verrannollinen niiden työläisten lukumäärään, joiden elinehdot se tuhoaa. Kapitalistisen tuotannon koko järjestelmä perustuu siihen, että työläinen myy työvoimaansa tavarana. Työnjako tekee tämän työvoiman yksipuoliseksi, muuttaa sen yksilön erikoistaituruudeksi osatyökalun käyttämisessä. Niin pian kuin työkalun käyttäminen joutuu koneen tehtäväksi, katoaa työvoiman käyttöarvon mukana myös sen vaihtoarvo. Työläinen tulee kaupaksi käymättömäksi, niin kuin kurssinsa menettänyt paperiraha. Se osa työväestöstä, jonka koneet siten tekevät tarpeettomaksi, ts. sellaiseksi, ettei se enää ole välittömästi välttämätön pääoman arvon lisäykselle, toisaalta sortuu epätasaisessa taistelussa, jota vanha käsityömäinen ja manufaktuurimainen liikemuoto käy konemaista vastaan, ja toisaalta tulvii kaikkiin helpompipääsyisiin teollisuudenhaaroihin, täyttää työmarkkinat ylenmäärin ja painaa siten työvoiman hinnan alle sen arvon. Suurena lohdutuksena kurjistetuille työläisille pitäisi olla se, että heidän kärsimyksensä ovat osaksi vain »ajallisia» (»a temporary inconvenience») ja että koneet valtaavat vain vähitellen koko tuotantoalueen, jonka kautta niiden tuhoavan vaikutuksen mittavuus ja voima pienenevät. Toinen lohdutus tekee tyhjäksi toisen. Kun koneet valloittavat vähitellen tuotantoalueen, ne synnyttävät pitkällistä kurjuutta niiden kanssa kilpailevissa työväen kerroksissa. Kun siirtyminen on nopea, se vaikuttaa laajasti ja äkillisesti. Maailmanhistoriassa ei ole kauhistuttavampaa näytelmää kuin vuosikymmeniä kestänyt ja vihdoin 1838 päättynyt englantilaisten puuvillan käsinkutojain vähittäinen sortuminen. Monet heistä kuolivat nälkään, monet taistelivat nälän kourissa perheineen pitkät ajat 212 pennyllä päivässä.[198*] Sitä vastoin englantilaiset puuvillakoneet vaikuttivat äkillisesti Itä-Intiassa, jonka kenraalikuvernööri totesi vuosina 1834–1835: »Tällä kurjuudella on tuskin vertaa kaupan historiassa. Puuvillakutojien luut valaisevat Intian tasankoja.» Todellakin, mikäli kutojat siunasivat ajallista elämää, koneet tuottivat heille vain »ajallisia epäkohtia». Muuten koneiden »ajallinen» vaikutus on pysyväinen, ne kun valtaavat alati uusia tuotantoalueita. Se itsenäistyminen ja vieraantuminen, minkä kapitalistinen tuotantotapa aiheuttaa yleensä työehdoissa ja työn tuotteissa työläiseen nähden, kehittyy siis koneiden kautta täydelliseksi vastakohtaisuudeksi toisaalta työläisen ja toisaalta työehtojen ja työn tuotteiden välillä.[199*] Sen vuoksi työläiset vasta koneiden ilmaannuttua nousevat väkivaltaiseen kapinaan työvälineitä vastaan.

Työväline tappaa työläisen. Tämä suoranainen vastakohtaisuus esiintyy tosin kouraantuntuvimpana aina silloin, kun vasta käytäntöön otettu koneisto kilpailee tavanmukaisen käsityön tai manufaktuurityön kanssa. Mutta itse suurteollisuudessa koneiden jatkuva parantaminen ja automaattisen järjestelmän kehittäminen vaikuttavat samalla tavoin.

»Parannetun koneiston alituisena tarkoituksena on vähentää käsityötä tai täydentää tehtaan tuotantoprosessia asettamalla rautaiset laitteet ihmislaitteiden sijaan.»[200*] »Höyry- ja vesivoiman käytäntöön ottaminen koneissa, joita tähän asti on käytetty käsin, on jokapäiväinen tapahtuma... Pienehköt parannukset koneissa, joiden tarkoituksena on liikevoiman säästäminen, valmisteiden parantaminen, enentynyt tuotanto samassa ajassa tai jonkun lapsen, naisen tai miehen poistaminen, ovat alituisia ilmiöitä, ja vaikka niiden merkitys ei näennäisesti ole suuri, niiden tulokset ovat kuitenkin tärkeitä.»[201*] »Kaikkialla, missä jokin tehtävä vaatii paljon taitoa ja varmaa kättä, se otetaan niin pian kuin mahdollista pois liian taitavalta ja kaikenlaisiin epäsäännöllisyyksiin taipuvaiselta työmieheltä ja uskotaan erikoisen koneiston suoritettavaksi, jonka käynti on niin säännöllistä, että lapsi voi sitä hoitaa.»[202*] »Automaattisessa järjestelmässä ammattitaitoinen työ tungetaan yhä enemmän syrjään.»[203*] »Koneiden parantaminen ei salli ainoastaan vähennystä tietyn tuloksen saavuttamiseksi työssä pidettyjen täysikasvuisten työläisten lukumäärässä, vaan se tuo uuden henkilöluokan entisen sijalle: vähemmän taitavan taitavamman tilalle, lapsia aikuisten, naisia miesten tilalle. Kaikki nämä vaihtelut synnyttävät alituisia muutoksia työpalkan suuruudessa.»[204*] »Koneet heittävät lakkaamatta täysi-ikäisiä ulos tehtaasta.»[205*]

Konejärjestelmän rientomarssi lyhennetyn työpäivän painon alla osoitti, kuinka erinomaisen taipuisa konejärjestelmä on kootun käytännöllisen kokemuksen, jo olemassa olevien mekaanisten välineiden laajuuden ja tekniikan alituisen edistymisen johdosta. Mutta kuka olisi 1860, Englannin puuvillateollisuuden huippuvuotena, aavistanut, kuinka loistavia parannuksia koneissa ja niistä johtuvaa käsityön syrjäyttämistä sai aikaan kolmena seuraavana vuotena sellainen tekijä kuin Amerikan sisällissota. Englantilaisten ammattientarkastajien tätä seikkaa koskevista virallisista esityksistä riittäköön tässä pari esimerkkiä. Muuan Manchesterin tehtailija selittää:

»75 karttauskoneen asemesta tarvitsemme nyt vain 12, jotka valmistavat saman määrän yhtä hyvää, jollei laadultaan parempaakin... Säästö työpalkoissa on 10 puntaa viikossa, puuvillan jätteissä 10 %.» Eräässä Manchesterin hienokehräämössä »pantiin nopeammaksi tehdyn käynnin takia ja itsetoimivien prosessien käytäntöön ottamisen johdosta pois yhdessä osastossa 14, toisessa yli 12 työväestöstä, samalla kun kampauskone, joka otettiin vanhan karttauskoneen sijalle, on vähentänyt suuressa määrin karttaushuoneessa aikaisemmin työskennelleiden 'käsien' lukumäärää».

Eräs toinen kehruutehdas laskee yleisen »käsien» säästön 10 %:ksi. Manchesterilaiset kehräämöiden omistajat, herrat Gilmore, sanovat:

»Me arvioimme blowing- (puhdistus-) osastomme uuden koneiston aiheuttaman säästön 'käsissä' ja työpalkoissa runsaaksi kolmannekseksi. Huuhdonta- ja vanutusosastossa (jack frame ja drawing frame room) ovat kulut ja 'käsien' lukumäärät vähentyneet noin 13:lla, kehruuhuoneessa ovat kulut vähentyneet noin 13:lla. Mutta ei siinä kaikki: kun meidän lankamme nyt lähetetään kutojille, se on uuden koneiston käyttämisen takia niin parantunut, että he voivat kutoa enemmän ja parempaa kangasta kuin vanhasta konelangasta.»[206*]

Ammattientarkastaja A. Redgrave huomauttaa tähän:

»Työläisten lukumäärä vähenee nopeasti tuotannon kasvaessa; villatehtaissa alettiin tuonnoittain vähentää uudelleen 'käsien' lukua ja sitä jatketaan edelleenkin; muutamia päiviä sitten eräs Rochdalen lähellä asuva opettaja sanoi minulle, ettei tyttökouluissa tapahtuneeseen oppilaiden suureen vähenemiseen ollut syynä ainoastaan pula, vaan myös villatehtaan koneistossa tehdyt muutokset, joiden takia puoliaikaisten lukua oli vähennetty keskimäärin 70:llä.»[207*]

Ne koneiden parannusten kokonaistulokset, jotka Amerikan sisällissota aiheutti Englannin puuvillateollisuudessa, osoittaa seuraava taulukko:[130]

 

Tehtaiden lukumäärä
  1857 1861 1868
Englanti ja Wales 2046 2715 2405
Skotlanti 152 163 131
Irlanti 12 9 13
Yhdistynyt kuningaskunta 2210 2887 2549
 
Höyrykangaspuiden lukumäärä
  1857 1861 1868
Englanti ja Wales 275 590 368 125 344 719
Skotlanti 21 624 30 110 31 864
Irlanti 1 633 1 757 2 746
Yhdistynyt kuningaskunta 298 847 399 992 379 329
 
Värttinöiden lukumäärä
  1857 1861 1868
Englanti ja Wales 25 818 576 28 352 125 30 478 228
Skotlanti 2 041 129 1 915 398 1 397 546
Irlanti 150 512 119 944 124 240
Yhdistynyt kuningaskunta 28 010 217 30 387 467 32 000 014
 
Työntekijöiden lukumäärä
  1857 1861 1868
Englanti ja Wales 341 170 407 598 357 052
Skotlanti 34 698 41 237 39 809
Irlanti 3 345 2 734 4 203
Yhdistynyt kuningaskunta 379 213 451 569 401 064

 

Vuosina 1861–1868 hävisi siis 338 puuvillatehdasta; ts. tuottavammat ja suuremmat koneet keskittyivät pienemmän kapitalistijoukon käsiin. Höyrykangaspuiden lukumäärä väheni 20 663:lla, mutta samaan aikaan oli niiden tuotanto lisääntynyt: yhdet parannetut kangaspuut tuottivat nyt enemmän kuin yhdet vanhat. Lopuksi värttinöiden luku kasvoi 1 612 547:llä, samalla kun työntekijöiden luku aleni 50 505:llä. Sitä »tilapäistä» kurjuutta, johon puuvillapula syöksi työläiset, lisäsi ja vakiinnutti niin muodoin koneiden nopea ja jatkuva kehitys.

Mutta koneet eivät vaikuta ainoastaan ylivoimaisina kilpailijoina, jotka uhkaavat joka hetki tehdä palkkatyöläisen »tarpeettomaksi». Ne ovat hänen vihamiehiään ja sellaisiksi pääoma julistaakin ne äänekkäästi ja puolueellisesti ja sellaisina käsittelee niitä. Ne tulevat voimakkaimmaksi sota-aseeksi aika ajoin tapahtuvien työläiskapinoiden, lakkojen ym. pääoman yksinvaltaa vastaan tähdättyjen toimenpiteiden kukistamisessa.[208*] Gaskellin mielestä höyrykone oli alusta alkaen »ihmisvoiman» vastustaja ja se teki kapitalistin kykeneväksi tukahduttamaan työläisten kasvavat vaatimukset, jotka uhkasivat johtaa pulaan alkavan tehdasjärjestelmän.[209*] Voitaisiin kirjoittaa kokonainen historia niistä 1830:n jälkeen tehdyistä keksinnöistä, jotka otettiin käytäntöön yksinomaan pääoman taistelukeinoina työläiskapinoita vastaan. Muistutamme ennen kaikkea itsestään toimivasta mule'sta, koska se aloittaa uuden automaattisen järjestelmän aikakauden.[210*]

Lausunnoissaan Trades Unions Commissionille höyryvasaran keksijä Nasmyth kertoo niistä parannuksista koneissa, jotka hän pani toimeen konetyöläisten suuren ja pitkällisen lakon johdosta vuonna 1851:

»Vallitseva piirre uudenaikaisissa koneparannuksissamme on itsetoimivien työkalukoneiden käytäntöön ottaminen. Se mikä nyt on konetyöläisen suoritettavana ja minkä jokainen poikanen osaa tehdä, ei ole hänen oma työnsä, vaan koneen kauniin työn valvominen. Yksinomaan taitavuudestaan riippuvainen työläisten luokka on nyt kokonaan poistettu. Ennen minulla oli työssä neljä poikaa kutakin mekaanikkoa kohden. Näitä uusia koneellisia menetelmiä käyttämällä olen voinut vähentää täysi-ikäisten miesten lukumäärän 1500:sta 750:een. Seurauksena on ollut voittoni huomattava lisääntyminen.»[131]

Ure sanoo eräästä väripainokoneesta karttuunipainoissa:

»Vihdoinkin kapitalistit koettivat vapautua tästä sietämättömästä orjuudesta» (nimittäin heille haitallisista työläisten sopimusehdoista) »vetoamalla tieteen apulähteisiin, ja pian he olivat jälleen päässeet täysiin oikeuksiinsa, pää nimittäin oli päässyt muiden ruumiinosien herraksi.»

Hän sanoo eräästä keksinnöstä loimen selvittämistä varten, jonka välittömänä aiheuttajana oli lakko:

»Tyytymättömien lauma, joka työnjaon vanhojen linjojen takana luuli olevansa voittamattoman varustuksen turvissa, huomasi, että uusi konetaktiikka oli iskenyt sen sivustaan ja tuhonnut sen puolustusaseet. Heidän täytyi antautua voittajan armoille.»

Hän sanoo itsetoimivan mule'n keksimisestä:

»Se oli kutsuttu saattamaan teollisuusluokat jälleen järjestykseen... Tämä keksintö vahvistaa meidän jo aikaisemmin esittämämme opin, että pääoma pakotettuaan tieteen palvelukseensa, pakottaa alati myös työn kapinoivan käden kuuliaisuuteen.»[211*]

Vaikka Uren kirjoitus ilmestyi 1835, siis aikana, jolloin tehdasjärjestelmä oli vielä suhteellisesti vähän kehittynyt, se pysyy tehdashengen klassisena ilmaisuna sekä avomielisen kyynillisyytensä että myös sen naiiviuden takia, millä se toitottaa kapitalistiaivojen ajatuksettomia ristiriitaisuuksia. Sitten kun hän esim. on esittänyt sen »opin», että palkkaamansa tieteen avulla pääoma »pakottaa alati myös työn kapinoivan käden kuuliaisuuteen», hän kiukuttelee,

»että eräällä taholla syytetään mekaanis-fysikaalista tiedettä siitä että se lainaa itsensä rikkaiden kapitalistien sortovallan palvelukseen ja antautuu köyhien kansanluokkien sortamisen välineeksi».

Sitten kun hän on laajasti saarnannut, kuinka edullista koneiden nopea kehitys on työläisille, hän varoittaa heitä, että he vastarinnallaan, lakoillaan ym. jouduttavat koneiden kehitystä.

»Sellaiset väkivaltaiset kapinat», hän sanoo, »ovat osoituksena inhimillisestä lyhytnäköisyydestä sen halveksittavimmassa muodossa, lyhytnäköisyydestä, joka tekee ihmisen omaksi pyövelikseen.»

Muutamia sivuja aikaisemmin sanotaan päinvastoin:

»Ilman niitä kiivaita yhteentörmäyksiä ja keskeytyksiä, joita työläisten väärät käsitykset ovat synnyttäneet, tehdasjärjestelmä olisi kehittynyt vielä paljoa nopeammin ja tuottanut paljoa suuremman hyödyn kaikille asianosaisille.» Sitten hän jälleen huudahtaa: »Onneksi Ison-Britannian tehdasalueiden väestö saa parannukset mekaniikassa vain vähitellen.» »Syyttä», hän sanoo, »koneita moititaan siitä, että ne vähentävät täysikasvuisten työpalkkoja tunkemalla tieltään osan heistä, jonka takia heidän lukumääränsä tulee suuremmaksi kuin työntarve vaatii. Mutta koneet enentävät lastentyön kysyntää ja kohottavat siten heidän palkkaosuuttaan.»

Sama lohduttelija puolustaa toisaalta lasten palkkojen pienuutta sillä, että pienet palkat »estävät vanhempia lähettämästä lapsiaan liian varhain tehtaisiin». Koko hänen kirjansa on ylistyslaulu rajoittamattomalle työpäivälle, ja jos lainsäädäntö kieltää kiduttamasta 13-vuotiaita lapsia kauempaa kuin 12 tuntia päivässä, niin se muistuttaa hänen vapaamieliselle sielulleen keskiajan pimeimpiä aikoja. Mutta tämä ei estä häntä kehottamasta tehtaan työläisiä kiitosrukoukseen kaitselmukselle, joka koneiden kautta on hankkinut heille »vapaata aikaa ajatella kuolemattomia etujaan».[212*]

 

6. Koneiden syrjäyttämiä työläisiä koskeva tasausteoria

Kokonainen joukko porvarillisia taloustieteilijöitä, kuten James Mill, MacCulloch, Torrens, Senior, J. St. Mill ym., väittää, että kaikki koneet, jotka syrjäyttävät työläisiä, aina samalla vapauttavat välttämättömästi vastaavan pääoman aivan samojen työläisten työssä pitämistä varten.[213*]

Olettakaamme, että kapitalisti käyttää esim. tapettitehtaassa 100 miestä, joista kukin saa 30 puntaa vuodessa. Kapitalistin vuosittain käyttämä vaihteleva pääoma on siis 3000 puntaa. Oletamme edelleen, että hän sanoo irti 50 työmiestä ja antaa jäljellä olevien 50:n työskennellä koneistolla, joka maksaa hänelle 1500 puntaa. Yksinkertaisuuden vuoksi emme ota huomioon rakennuksia, hiiliä yms. Vihdoin oletamme, että vuosittain käytetty raaka-aine maksaa yhä edelleenkin 3000 puntaa.[214*] Onko tämän muutoksen kautta »vapautunut» mitään pääomaa? Vanhaa liikemenettelyä noudattamalla sijoitettu rahasumma nousi 6000 puntaan, josta puolet oli pysyvää, puolet vaihtelevaa pääomaa. Nyt se on 4500 puntaa (3000 puntaa raaka-aineessa ja 1500 puntaa koneistossa) pysyvää ja 1500 puntaa vaihtelevaa pääomaa. Vaihteleva eli eläväksi työvoimaksi muutettu pääomanosa on nyt puolen asemesta enää vain 14 kokonaispääomasta. Sen sijaan, että pääoma vapautuisi, tässä sitä sidotaan muodossa, jossa se lakkaa vaihtumasta työvoimaan, ts. vaihtelevaa pääomaa muutetaan pysyväksi. 6000 punnan pääoma, olosuhteiden pysyessä muuten entisellään, ei voi nyt koskaan pitää työssä enempää kuin 50 työläistä. Joka kerta kun koneistoa parannetaan, se antaa työtä vielä harvemmille. Jos vasta käytäntöön otettu koneisto maksaa vähemmän kuin sen syrjäyttämän työvoiman ja työkalujen summa, siis esim. 1500:n asemesta vain 1000 puntaa, niin 1000 punnan vaihteleva pääoma muuttuisi pysyväksi eli sidotuksi, kun taas 500 punnan pääoma vapautuisi. Jos vuosipalkka oletetaan samaksi, niin tämä pääoma muodostaisi työssäpitorahaston noin 16 työläiselle — kun 50 on erotettu — ja jopa paljoa vähemmälle kuin 16 työläiselle, koska nuo 500 puntaa muuttuakseen pääomaksi on taas osittain muutettava pysyväksi pääomaksi, ja ne siis vain osaksi voidaan muuttaa työvoimaksi.

Mutta jos oletettaisiinkin, että uuden koneiston valmistaminen antaa työtä suuremmalle joukolle mekaanikkoja; pitäisikö sen olla korvauksena noille kadulle heitetyille tapetintekijöille? Parhaassa tapauksessa koneiston valmistaminen antaa työtä pienemmälle määrälle työläisiä kuin mitä sen käyttäminen työntää tieltään. 1500 punnan summa, joka esitti erotettujen tapetintekijäin pelkkää työpalkkaa, esittää nyt, koneiston muodossa: 1. koneiston valmistamiseen vaadittavien tuotantovälineiden arvoa, 2. sitä valmistaneiden mekaanikkojen työpalkkaa, 3. heidän »mestarilleen» koitunutta lisäarvoa. Ja edelleen: kun kone on valmis, ei sitä tarvitse uudistaa ennen sen loppua. Jotta siis voitaisiin antaa lisääntyvälle määrälle mekaanikkoja jatkuvaa työtä, tapettitehtailijan toisensa perästä täytyy koneiden avulla karkottaa työläisiä.

Todellisuudessa nuo pääoman puolustelijat eivät tarkoitakaan tällaista pääoman vapauttamista. He tarkoittavat vapautettujen työläisten elinhyödykkeitä. Ei voida kieltää, että esim. yllä mainitussa tapauksessa koneisto sekä vapauttaa 50 työläistä ja tekee heidät »käytettävissä oleviksi» että myös samalla tekee lopun siitä yhteydestä, mikä heillä on ollut 1500 punnan arvoiseen elinhyödykemäärään ja siten »vapauttaa» nämä elinhyödykkeet. Se yksinkertainen eikä suinkaan uusi asia, että koneisto vapauttaa työläisen elinhyödykkeistä, merkitsee siis taloustieteilijöiden kielellä sitä, että koneisto vapauttaa elinhyödykkeitä työläisiä varten eli muuttaa niitä pääomaksi hänen käyttämistään varten. Näemme, että kaikki riippuu siitä, miten tahdotaan sanoa. Nominibus mollire licet mala.[132]

Tämän teorian mukaan nuo 1500 punnan arvoiset elinhyödykkeet olivat pääoma, jolle erotettujen 50 tapetintekijän työ oli antanut arvon. Tämä pääoma menettää siis käytettävyytensä, niin pian kuin nuo 50 joutuvat työttömiksi, eikä sillä ole lepoa eikä rauhaa ennen kuin se on löytänyt uuden »sijoituksen», missä mainitut 50 työmiestä voivat jälleen kuluttaa sitä tuottavasti. Ennemmin tai myöhemmin täytyy siis pääoman ja työläisen jälleen joutua yhteen, ja silloin tasaus on tapahtunut. Koneiston syrjäyttämien työläisten kärsimykset ovat siis yhtä katoavaisia kuin tämän maailman rikkaudet.

Elinhyödykkeet, joiden arvo oli 1500 puntaa, eivät koskaan olleet erotettuja työläisiä vastassa pääomana. Heitä vastassa pääomana olivat nyt koneistoksi muutetut 1500 puntaa. Tarkemmin katsottuna nämä 1500 puntaa edustavat vain erotettujen 50 työläisen vuosittain tuottamien tapettien sitä osaa, jonka he saivat työnantajaltaan palkkana rahan muodossa eikä luonnossa. Noilla 1500 punnaksi muutetuilla tapeteilla he ostivat saman arvoisen määrän elinhyödykkeitä. Nämä eivät siis olleet heille pääomaa, vaan tavaroita, ja he itse eivät olleet näille tavaroille palkkatyöläisiä, vaan ostajia. Se seikka, että koneisto »on vapauttanut» heidät ostovälineistä, muuttaa heidät ostajista ei-ostajiksi. Siitä johtuu noiden tavaroiden vähentynyt kysyntä. Voilà tout [siinä kaikki]. Jollei tätä vähentynyttä kysyntää tasoita enentynyt kysyntä toiselta puolen, niin alenee tavaroiden markkinahinta. Jos tätä kestää kauan ja suuressa mitassa, niin seuraa noiden tavaroiden tuottamiseen käytettyjen työläisten syrjäyttämistä. Osa välttämättömiä elinhyödykkeitä tuottaneesta pääomasta uusinnetaan toisessa muodossa. Markkinahintojen aletessa ja pääoman siirtyessä toisaalle välttämättömien elinhyödykkeiden tuottamiseen käytetyt työläiset »vapautuvat» samoin osasta palkkaansa. Sen sijaan, että herra pääoman puolustaja todistaisi, että koneisto vapauttaessaan työläiset elinhyödykkeistä muuttaa samalla viimeksi mainitut pääomaksi edellisten käyttämistä varten, hän todistaa kysynnän ja tarjonnan koetellun lain avulla päinvastoin, että koneisto heittää työläisiä kadulle sekä siinä teollisuudenhaarassa, missä se otetaan käytäntöön, että myös niissä teollisuudenhaaroissa, missä sitä ei oteta käytäntöön.

Todelliset, taloudellisen optimismin koomisesti vääristelemät tosiasiat ovat seuraavat: koneiden syrjäyttämät työläiset heitetään työpajasta työmarkkinoille ja ne lisäävät siellä jo ennestään kapitalistiseen riistoon kelpaavien työvoimien lukumäärää. Seitsemännessä osastossa saamme nähdä, että tämä koneiden vaikutus, joka meillä tässä esitetään tasauksena työläisluokalle, on todellisuudessa mitä pelottavin vitsaus tälle luokalle. Mainittakoon tässä vain seuraavaa. Yhdestä teollisuudenhaarasta poispannut työläiset voivat tietenkin etsiä työtä jostakin toisesta. Jos he sitä saavat ja jos yhteys heidän ja heidän kanssaan vapautettujen elinhyödykkeiden välillä jälleen uudistuu, niin tämä tapahtuu uuden lisäpääoman avulla, joka vaatii sijoitusta, mutta ei suinkaan tuon jo ennen toimineen ja nyt koneistoksi muutetun pääoman avulla. Ja kuinka vähäiset ovatkaan silloin heidän toiveensa! Työnjaon runtelemina nämä miespahat ovat vanhan työpiirinsä ulkopuolella niin vähänarvoiset, että he voivat saada työtä vain muutamilla ala-arvoisilla ja siitä syystä alati täynnä olevilla ja liian vähän maksetuilla työaloilla.[215*] Lisäksi jokainen teollisuudenhaara vetää vuosittain puoleensa uuden ihmisvirran, joka antaa sille tarvittavan määrän väkeä säännöllistä korvaamista ja kasvua varten. Niin pian kuin koneisto vapauttaa osan tähän asti jossakin teollisuudenhaarassa työssä olleista työläisistä, myös varamiehistä suunnataan pois siitä teollisuudenhaarasta, jota varten se oli tarkoitettu ja joutuu vähitellen muihin työnhaaroihin, samalla kun alkuperäiset uhrit suurelta osaltaan hukkuvat ja surkastuvat siirtymisaikana.

On epäilemätön tosiasia, ettei koneisto sellaisenaan ole vastuussa työläisten »vapauttamisesta» elinhyödykkeistä. Se halventaa ja lisää tuotteita siinä teollisuudenhaarassa, jonka se saa haltuunsa, ja jättää muissa teollisuudenhaaroissa tuotetun elinhyödykemäärän aluksi muuttamatta. Sekä ennen että jälkeen koneiden käytäntöönottoa yhteiskunnalla on siis yhtä paljon tai enemmän elinhyödykkeitä poispantuja työläisiä varten, puhumattakaan siitä suunnattomasta osasta vuotuista tuotantoa, jonka ei-työläiset haaskaavat. Tämän tosiasian esittämisessä taloustieteilijäin ihannoiva henki loistaa kirkkaimmin! Koneiston kapitalistiseen käyttämiseen erottamattomasti liittyviä ristiriitoja ja vastakohtaisuuksia ei ole olemassa, koska ne eivät johdu itse koneistosta, vaan sen kapitalistisesta käyttämisestä! Kun siis koneisto sinänsä lyhentää työaikaa, vaikka se kapitalistisesti käytettynä pidentää työpäivää, sinänsä helpottaa työtä, mutta kapitalistisesti käytettynä lisää sen voimaperäisyyttä, sinänsä on ihmisen voitto luonnonvoimasta, mutta kapitalistisesti käytettynä orjuuttaa ihmisen luonnonvoiman avulla, sinänsä lisää tuottajan rikkautta, mutta kapitalistisesti käytettynä köyhdyttää häntä jne., niin porvarillinen taloustieteilijä selittää yksinkertaisesti, että koneen tarkastelu sinänsä todistaa aivan täsmälleen, että kaikki nuo kouraantuntuvat ristiriitaisuudet ovat vain ilkeän todellisuuden pelkkä varjo, mutta ettei niitä sinänsä, siis myöskään teoriassa, ole ensinkään olemassa. Hän säästää siis itseltään kaiken enemmän päänvaivan ja sitä paitsi syyttää vastustajaansa siitä tyhmyydestä, ettei hän taistele koneiston kapitalistista käyttöä vastaan, vaan itse koneistoa vastaan.

Porvarillinen taloustieteilijä ei suinkaan kiellä, että tässä esiintyy silloin tällöin ikävyyksiä; mutta missäpä olisi mitalia ilman nurjaa puolta! Ja hänestä on mahdotonta käyttää koneita muutoin kuin kapitalistisesti. Työmiehen riistäminen koneen avulla on hänestä siis samaa kuin koneen hyväkseen käyttäminen työläisten avulla. Se joka siis paljastaa, kuinka koneiston kapitalistisen käytön laita todellisuudessa on, hän ei ensinkään tahdo sen käyttämistä, hän on yhteiskunnallisen edistyksen vastustaja![216*] Tämähän on aivan samaa kuin kuuluisan kaulanleikkaajan Bill Sikes'in perustelu: »Hyvät herrat valamiehet, tosin tältä kauppamatkustajalta on kaula katkaistu. Mutta tähän seikkaan en ole minä syypää, siihen on veitsi syypää. Pitäisikö meidän tällaisten silloin tällöin sattuvien ikävyyksien takia poistaa veitsi käytännöstä? Ajatelkaahan! Missä olisi maanviljelys ja käsityö ilman veistä? Eikö se tuota hyötyä kirurgiassa ja ole tieteenvälineenä anatomiassa? Eikö se lisäksi ole kuuliainen apulainen iloisessa pöytäseurassa? Poistakaa veitsi käytännöstä, ja te heitätte meidät takaisin syvimpään raakalaisuuteen.»[216a*]

Vaikka koneisto tunkee välttämättömästi tieltään työläisiä niissä työnhaaroissa, joissa se otetaan käytäntöön se voi kuitenkin aiheuttaa työn lisäystä muissa työnhaaroissa. Mutta tällä vaikutuksella ei ole mitään yhteistä ns. tasausteorian kanssa. Kun jokainen konetuote, esim. kyynärä koneella valmistettua kangasta, on halvempaa kuin sen syrjäyttämä samanlainen käsituote, johtuu tästä ehdoton laki: jos konevalmisteisen tuotteen kokonaismäärä pysyy samana kuin sen korvaama käsityömäisesti tai manufaktuurimaisesti valmistetun tuotteen kokonaismäärä, niin käytetyn työn yhteissumma vähenee. Itse työvälineen, koneiston, hiilen yms. tuottamiseen vaaditun työn lisäyksen täytyy olla pienempi kuin on koneen käyttämisen aiheuttama työn vähennys. Konetuote olisi muuten yhtä kallis tai kalliimpi kuin käsituote. Mutta sen sijaan, että pysyisi samana, vähennetyn työläisluvun valmistaman konetuotteen kokonaismäärä kasvaa todellisuudessa paljoa suuremmaksi kuin syrjäytetyn käsituotteen kokonaismäärä. Olettakaamme, että 400 000 kyynärää koneella valmistettua kangasta tuottaisi pienempi määrä työläisiä kuin 100 000 kyynärää käsinkudottua. Nelinkertaisessa tuotteessa on neljä kertaa enemmän raaka-ainetta. Raaka-aineen tuotannon täytyy siis tulla nelinkertaiseksi. Mutta mitä tulee kulutettuihin työvälineisiin, kuten rakennuksiin, hiileen, koneisiin yms., niin ne rajat, joiden sisällä niiden tuottamiseen vaadittava lisätyö voi enentyä, muuttuvat sikäli kuin muuttuu erotus konetuotteen määrän ja saman työläisjoukon valmistaman käsituotteen määrän välillä.

Kun koneiden käyttö yhdessä teollisuudenhaarassa laajenee, enenee siis aluksi tuotanto myös niissä teollisuudenhaaroissa, joissa edellisen tuotantovälineet valmistetaan. Kuinka suureksi sen ansiosta työllistettyjen työläisten määrä kasvaa, riippuu — kun työpäivän pituus ja työn voimaperäisyys ovat tietyt — käytetyn pääoman kokoonpanosta, ts. sen pysyvän ja vaihtelevan osan keskinäisestä suhteesta. Tämä suhde puolestaan vaihtelee suuresti sen määrän mukaan, missä koneisto on jo ottanut tai ottaa haltuunsa tietyn teollisuudenhaaran. Hiili- ja metallikaivoksiin tuomittujen ihmisten lukumäärä kasvoi suunnattomasti englantilaisen konejärjestelmän kehittyessä, vaikkakin tätä kasvamista on viime vuosikymmeninä hidastanut uusien koneiden käyttäminen vuorityössä.[217*] Koneen mukana syntyy uusi työläislaji, koneen valmistaja. Tiedämme jo, että koneellinen valmistustapa valtaa yhä suuremmassa määrin haltuunsa tämänkin tuotannonhaaran.[218*] Mitä edelleen tulee raaka-aineeseen,[219*] niin ei esim. ole epäiltävissä, että puuvillakehräyksen rientomarssi edisti puuvillan viljelystä Yhdysvalloissa ja sen mukana afrikkalaista orjakauppaa sekä teki samalla neekerinkasvattamisen niin sanottujen raja-orjavaltioiden pääelinkeinoksi. Kun Yhdysvalloissa toimitettiin vuonna 1790 ensimmäinen orjienlaskenta, niiden luku oli 697 000; vuonna 1861 niitä oli sitä vastoin noin 4 miljoonaa. Toisaalta on yhtä varmaa, että koneellisten villatehtaiden yleistyminen ja sen mukana peltomaan jatkuva muuttuminen lammaslaitumiksi saivat aikaan maatyöväestön joukkokarkottamisen ja »tarpeettomaksi tulemisen». Irlanti antaa vuodesta 1845 lähtien melkein puolella supistuneen väestönsä vielä tälläkin hetkellä vähentyä alentaakseen sen maalordiensa ja englantilaisten herrojen villatehtailijoiden tarvetta vastaavaksi.

Jos koneisto saa haltuunsa niitä alku- tai väliasteita, jotka työn esineen on läpikuljettava ennen kuin se tulee täysin valmiiksi, niin työaineen mukana lisääntyy työn kysyntä niillä vielä käsityömäisesti ja manufaktuurimaisesti harjoitettavilla aloilla, joihin konevalmiste joutuu. Esim. konekehräämö tuotti niin halvalla ja niin runsaasti lankaa, että käsinkutojat saattoivat aluksi työskennellä täyden ajan ilman lisämenoja. Siten heidän tulonsa lisääntyivät.[220*] Siitä johtui ihmisten virtaaminen puuvillakutomoihin, kunnes vihdoin höyrykutomo nujersi ne 800 000 puuvillankutojaa, jotka esim. Englannissa Jenny, Throstle ja Mule olivat synnyttäneet. Samoin koneellisesti tuotettujen kankaiden lisääntyessä kasvoi myös mies- ja naisräätälien, ompelijattarien yms. luku siihen saakka kunnes ilmestyi ompelukone.

Sitä mukaa kuin niiden raaka-aineiden, puolivalmisteiden, työvälineiden yms. määrä, jotka koneteollisuus valmistaa suhteellisesti vähäisemmällä työläismäärällä, kasvaa, näiden raaka-aineiden ja puolivalmisteiden jalostaminen hajautuu lukemattomiin alalajeihin ja yhteiskunnalliset tuotannonhaarat tulevat siis yhä moninaisemmiksi. Koneteollisuus vie yhteiskunnallisen työnjaon paljoa pitemmälle kuin manufaktuuri, koska se valtaamillaan aloilla lisää tuotantovoimaa paljon suuremmassa määrin.

Koneiden lähimpänä tuloksena on se, että ne suurentavat lisäarvoa ja samalla sitä tuotemäärää, missä lisäarvo esiintyy, siis sekä sitä substanssia, jota kapitalistiluokka seuralaisineen kuluttaa, että itse näitä yhteiskuntakerroksia. Näiden lisääntyvä rikkaus ja välttämättömien elinhyödykkeiden tuottamiseen tarvittavien työläisten suhteellisesti ja jatkuvasti aleneva lukumäärä luovat uusien ylellisyystarvikkeiden kanssa myös uudet keinot niiden tyydyttämiseksi. Yhä suurempi osa yhteiskunnallisesta tuotteesta muuttuu lisätuotteeksi ja yhä suurempi osa lisätuotteesta uusinnetaan ja kulutetaan hienostetuissa ja moninaistetuissa muodoissa. Toisin sanoen ylellisyystavarain tuotanto lisääntyy.[221*] Tuotteiden hienostuminen ja moninaistuminen johtuvat samoin niistä uusista maailmanmarkkinasuhteista, joita suurteollisuus synnyttää. Ei vaihdeta enää ainoastaan ulkomaisia kulutustarvikkeita kotimaan tuotteisiin, vaan kotimaiseen teollisuuteen sisältyy tuotantovälineinä myös yhä suurempi joukko ulkomaisia raaka-aineita, aineksia, puolivalmisteita jne. Näiden maailmanmarkkinasuhteiden mukana lisääntyy työn kysyntä kuljetusteollisuudessa ja viimeksi mainittu jakautuu lukuisiin uusiin alalajeihin.[222*]

Tuotantovälineiden ja elinhyödykkeiden lisääntyminen työväestön suhteellisesti vähentyessä kannustaa työn ulottamiseen sellaisiin teollisuudenhaaroihin, joiden tuotteet, kuten esim. kanavat, telakat, tunnelit, sillat yms., kantavat hedelmiä vasta kaukaisessa tulevaisuudessa. Joko suorastaan koneiden tai ainakin niitä vastaavan yleisen teollisen kumouksen perustalle syntyy aivan uusia tuotannonhaaroja ja siis uusia työaloja. Mutta kehittyneimmissäkään maissa ne eivät suinkaan ota mitään huomattavaa tilaa kokonaistuotannosta. Niiden palveluksessa olevien työläisten luku nousee samassa suhteessa kuin karkeimman käsityön kysyntä uudistuu. Tällaisen teollisuuden päähaaroina voidaan nykyisin pitää kaasulaitosta, sähkölennätinlaitosta, valokuvausta, höyrylaivaliikennettä ja rautatielaitosta. Vuonna 1861 toimitettu väenlaskenta (Englannissa ja Walesissa) osoitti, että kaasuteollisuuden palveluksessa (kaasutehtaissa, mekaanisten laitteiden valmistuslaitoksissa, kaasuyhtiöiden asiamiehinä jne.) oli 15 211 henkilöä, sähkölennätinlaitoksessa 2399, valokuvauksessa 2366, höyrylaivojen palveluksessa 3570 ja rautateillä 70 599, joista noin 28 000 oli enemmän tai vähemmän pysyväisessä työssä olevia »ammattitaidottomia» maankaivajia sekä hallinto- ja kauppahenkilökuntaa. Näissä viidessä uudessa teollisuudenhaarassa oli työläisten luku siis kaikkiaan 94 145.

Vihdoin tavattomasti kohonnut tuotantovoima suurteollisuuden alalla sekä sitä seurannut työvoiman niin voimaperäisyydeltään kuin laajuudeltaankin lisääntynyt riistäminen kaikilla muilla tuotannon aloilla sallivat käyttää yhä suurempaa osaa työväenluokasta tuottamattomasti ja siten uusintaa yhä suuremmassa määrin vanhat kotiorjat »palvelevan luokan» nimellä: palvelijat, palvelijattaret, lakeijat yms. Vuoden 1861 väenlaskun mukaan oli Englannin ja Walesin väkiluku kaikkiaan 20 066 224 henkeä, joista miespuolisia 9 776 259 ja naispuolisia 10 289 965. Jos näistä vähennetään ne, jotka ovat liian vanhoja tai liian nuoria työtä tehdäkseen, kaikki »tuottamattomat» naiset, nuoret henkilöt ja lapset, »ideologiset» säädyt, kuten hallitus, papit, lakimiehet, sotilaat yms., edelleen kaikki, joiden yksinomaisena toimena on vieraan työn kuluttaminen maankoron, rahakoron yms. muodossa, sekä vihdoin köyhät, maankiertäjät, rikoksentekijät yms., niin jäljelle jää tasaluvuissa 8 miljoonaa henkeä molempaa sukupuolta ja kaikenikäistä, siihen laskettuna kaikki jollakin tavalla tuotannossa, kaupassa, finanssialalla yms. toimivat kapitalistit. Näistä 8 miljoonasta on:

 

Maanviljelystyöväkeä (siihen laskettuina paimenet ja maanvuokraajien luona asuvat rengit ja palvelustytöt) 1 098 261 henk.
Puuvilla-, villa-, verka-, pellava-, hamppu-, silkki-, jutetehtaissa, koneellisissa sukankutomoissa ja pitsitehtaissa työskenteleviä kaikkiaan 642 607[223*] henk.
Hiili- ja metallikaivoksissa työskenteleviä kaikkiaan 565 835 henk.
Kaikissa metallitehtaissa (masuuneissa, valssilaitoksissa yms.) ja kaikenlaatuisissa metallimanufaktuureissa työskenteleviä 396 998[224*] henk.
Palveleva luokka 1 208 648[225*] henk.

 

Jos laskemme kaikki tekstiilitehtaissa työskentelevät yhteen hiili- ja metallikaivoksien henkilökunnan kanssa, niin saamme 1 208 442; jos laskemme edelliset yhteen kaikkien metallitehtaiden ja metallimanufaktuurien henkilökunnan kanssa, niin saamme yhteensä 1 039 605, kummallakin kertaa pienemmän luvun kuin uusien kotiorjien luku. Kuinka mieltäylentävä tulos kapitalistisesti käytetystä konejärjestelmästä!

 

7. Työläisten työstäpoistaminen ja työhönottaminen koneteollisuuden kehittyessä. Pulat puuvillateollisuudessa

Kaikki syyntakeiset kansantaloustieteen edustajat myöntävät, että uusien koneiden käytäntöönotto vaikuttaa ruton tavoin työläisiin jäljellä olevissa käsitöissä ja manufaktuureissa, joiden kanssa koneet ensiksi joutuvat kilpailemaan. Melkein kaikki valittavat tehtaantyöläisen orjuutta. Ja minkä päävaltin ne kaikki lyövät pöytään? Että koneisto, sen käytäntöönotto- ja kehitysajan kauhujen jälkeen, lisää viime kädessä työorjien lukua, sen sijaan että se sitä vähentäisi! Niin, kansantaloustiede julistaa riemuiten sitä inhottavaa väittämää — inhottavaa jokaisen »filantroopin» mielestä, joka uskoo kapitalistisen tuotantotavan ikuiseen luonnonvälttämättömyyteen — että jo konevoimaan perustuva tehdaskin, tietyn kasvamiskauden kuluttua, lyhyemmän tai pitemmän »siirtymisajan» kuluttua, rääkkää enemmän työläisiä kuin se alkuaan heitti kadulle![226*]

Tosin muutamat esimerkit, esim. Englannin villa- ja silkkitehtaista, osoittivat, että tietyllä kehitysasteella voidaan tehtaanhaaroja laajentaa erittäin suuressa määrin huolimatta siitä, että käytettyjen työläisten lukumäärä ei vähene vain suhteellisesti, vaan absoluuttisestikin. Kun vuonna 1860 parlamentin määräyksestä toimitettiin kaikkien tehtaiden laskeminen Yhdistyneessä kuningaskunnassa, oli ammattientarkastaja R. Bakerille uskotuilla Lancashiren, Cheshiren ja Yorkshiren tehdasalueilla 652 tehdasta; näistä 570:ssä oli höyrykangaspuita 85 622, värttinöitä (kaksoisvärttinöitä lukuunottamatta) 6 819 146, höyrykoneiden hevosvoimia 27 439, vesirattaiden 1390, työntekijöitä 94 119. Sitä vastoin vuonna 1865 oli samoissa tehtaissa: kangaspuita 95 163, värttinöitä 7 025 031, höyrykoneiden hevosvoimia 28 925, vesirattaiden 1445, työntekijöitä 88 913. Vuodesta 1860 vuoteen 1865 näissä tehtaissa oli siis lisäystä: höyrykangaspuita 11 %, värttinöitä 3 %, höyryhevosvoimia 5 %, kun taas samalla aikaa työntekijöiden lukumäärä aleni 5,5 %:lla.[227*] Vuosina 1852–1862 Englannin villateollisuus lisääntyi huomattavasti, vaikka käytettyjen työläisten lukumäärä pysyi melkein muuttumattomana. »Tämä osoittaa, kuinka suuressa määrin vasta käytäntöön otetut koneet olivat tunkeneet tieltään entisten aikakausien työn.»[228*] Monissa tapauksissa on työssä pidettyjen tehtaan työläisten lisääntyminen usein vain näennäistä, ts. se ei johdu jo ennestään konevoimalla käytettävän tehtaan laajentamisesta, vaan siitä, että tehtaaseen vähitellen liitetään sivuhaaroja. Esim. koneellisten kangaspuiden ja niissä työskentelevien tehdastyöläisten lisääntyminen vuosina 1838–1856 johtui (brittiläisessä) puuvillateollisuudessa yksinkertaisesti tämän liikkeenhaaran laajentamisesta; muissa tehtaissa sitä vastoin se johtui höyryvoiman käytäntöön ottamisesta matto-, nauha- ja liinakangaspuissa ym., joita aikaisemmin oli pidetty liikkeessä ihmisvoimalla.[229*] Näiden tehtaantyöläisten lisääntyminen oli siis vain ilmaus vähennyksestä työntekijäin kokonaislukumäärässä. Tästä on lopuksi jätetty kokonaan huomioonottamatta, että kaikkialla, paitsi metallitehtaissa, nuoret työntekijät (alle 18 vuoden) sekä naiset ja lapset ovat tehtaiden henkilökunnassa ehdottomasti vallitsevana aineksena.

Voidaan kuitenkin ymmärtää, huolimatta koneiden todella syrjäyttämästä ja vaikutuksellaan korvaamasta työläismäärästä, että itse koneteollisuuden kehittyessä, jota osoittaa samanlaisten tehtaiden lukumäärän lisääntyminen tai olemassa olevien tehtaiden laajeneminen, tehtaantyöläisten luku voi lopulta olla suurempi kuin tehtaiden syrjäyttämien manufaktuuri- tai käsityöläisten. Olettakaamme, että viikossa käytettävä pääoma, esim. 500 puntaa, on vanhassa liikemuodossa 25 pysyvää ja 35 vaihtelevaa pääomaa, ts. 200 puntaa on pantu tuotantovälineihin, 300 puntaa työvoimaan, sanokaamme 1 punta kutakin työläistä kohti. Konetyö muuttaa kokonaispääoman kokoonpanon. Se jakautuu nyt esim. 45:aan pysyvää ja 15:aan vaihtelevaa pääomaa, ts. nyt käytetään enää vain 100 puntaa työvoimaan. Kaksi kolmasosaa entisistä työläisistä siis erotetaan. Jos tämä tehdasliike laajenee ja jos tuotantoehtojen muuten pysyessä entisellään käytetty kokonaispääoma nousee 500:sta 1500:aan puntaan, niin nyt pidetään työssä 300 työläistä, yhtä paljon kuin ennen teollista kumousta. Jos käytetty pääoma kasvaa edelleen 2000:ksi punnaksi, niin työssä pidetään 400 työläistä, siis 13 enemmän kuin vanhassa liikemuodossa. Työllistettyjen työläisten luku on absoluuttisesti kasvanut 100:lla, suhteellisesti, ts. verrattuna sijoitettuun kokonaispääomaan, on se alentunut 800:lla, sillä 2000 punnan pääoma olisi vanhaa liikemuotoa käytettäessä antanut työtä 1200:lle 400:n asemesta. Työssä pidettävien henkilöiden suhteellinen vähentyminen soveltuu siis kyllä yhteen heidän absoluuttisen lisääntymisensä kanssa. Yllä oletettiin, että kokonaispääoman lisääntyessä sen kokoonpano pysyy entisellään, koska tuotantoehdot eivät muutu. Mutta tiedämme jo, että konejärjestelmän jokaisen edistysaskeleen mukana pysyvä, koneissa, raaka-aineissa yms. oleva, pääomanosa kasvaa, kun taas vaihteleva, työvoimaan pantu, vähenee, ja tiedämme samalla, etteivät missään muussa liikemuodossa parannukset ole niin säännöllisesti jatkuvia ja siis kokonaispääoman kokoonpano niin vaihtelevaista kuin koneteollisuudessa. Lepokohdat ja tietyllä teknisellä perustalla tapahtuva vain määrällinen laajeneminen keskeyttävät kuitenkin yhtä alituisesti tätä alinomaista vaihtelua. Sen vuoksi kasvaa työssä olevien henkilöiden lukumäärä. Niinpä kaikkien työläisten luku Yhdistyneen kuningaskunnan puuvilla-, villa-, verka-, pellava- ja silkkitehtaissa oli 1835 ainoastaan 354 684, kun taas 1861 yksistään höyrykutojien lukumäärä oli 230 654 (molempaa sukupuolta ja kaikenikäisiä 8-vuotiaasta alkaen). Tosin tämä lisäys näyttää vähemmän suurelta, kun ajattelee, että brittiläisiä puuvillan käsinkutojia, heidän kanssaan työskentelevät perheen jäsenet mukaan laskettuina, oli vielä vuonna 1838 800 000[230*] puhumattakaan Aasiassa ja Euroopan mantereella syrjäytetyistä.

Niissä muutamissa huomautuksissa, jotka meidän on vielä tehtävä, koskettelemme osaksi puhtaasti tosiasiallisia seikkoja, joihin teoreettinen esityksemme ei ole vielä meitä vienyt.

Niin kauan kuin koneteollisuus laajenee jollakin teollisuuden alalla perinnäisen käsityön tai manufaktuurin kustannuksella, sen menestykset ovat yhtä varmoja kuin takaaladattavilla kivääreillä aseistetun sotajoukon voitto kaaripyssyillä varustetusta sotajoukosta. Tämä ensimmäinen aikakausi, jolloin kone vasta anastaa haltuunsa vaikutusalaa, on ratkaisevan tärkeä niiden erinomaisen suurten voittojen takia, joita koneen avulla tuotetaan. Nämä voitot eivät ainoastaan sellaisenaan muodosta alati nopeammaksi tulevan pääoman kasautumisen lähdettä, vaan vetävät myös suuren osan alati syntyvää ja uusiin sijoituksiin pyrkivää yhteiskunnallista lisäpääomaa edulliseen tuotantopiiriin. Ensimmäisen myrsky- ja kiihkokauden edut uusiintuvat alati tuotantohaaroissa, joissa koneet vasta otetaan käytäntöön. Mutta niin pian kuin tehdasjärjestelmä on laajentunut ja kypsynyt tiettyyn asteeseen saakka, nimenomaan niin pian kuin sen oma tekninen perusta, koneisto, itsekin tuotetaan koneilla, niin pian kuin hiilen ja raudan saannissa samoin kuin metallienjalostuksessa ja liikeneuvoissa on tapahtunut kumous, ja yleensä ovat olemassa suurteollisuutta vastaavat yleiset tuotantoedellytykset, tämä teollisuudenmuoto saa sellaisen kimmoisuuden, äkillisen hyppäyksellisen laajenemiskyvyn, jota rajoittavat ainoastaan raaka-aine ja menekkimarkkinat. Koneet aiheuttavat toisaalta suoranaisen raaka-aineen lisäyksen, niin kuin esim. puuvillanpuhdistuskone lisäsi puuvillan tuotantoa.[231*] Toisaalta konetuotteiden halpahintaisuus ja muutokset kuljetus- ja liikennelaitoksissa ovat oivallisia aseita vieraiden markkinoiden valloittamisessa. Tekemällä lopun niiden käsityömäisestä tuotannosta koneteollisuus muuttaa ne pakosta raaka-aineensa tuotantoalueeksi. Niinpä esim. Itä-Intia pakotettiin tuottamaan puuvillaa, villaa, hamppua, jutea, indigoa yms. Isolle-Britannialle.[232*] Työläisten alituinen »tarpeettomaksi tekeminen» suurteollisuusmaissa edistää nopeasti kasvavaa siirtolaisuutta vieraihin maihin ja niiden asuttamista; ne muuttuvat emämaan raaka-aineen viljelyskentiksi, kuten esim. Australia villanviljelyskentäksi.[233*] Syntyy uusi, koneteollisuuden pääpaikkojen tarpeita vastaava kansainvälinen työnjako, joka muuttaa osan maapallosta pääasiallisesti maataloudelliseksi tuotantoalueeksi, toisen etupäässä teolliseksi tuotantoalueeksi. Tämä kumous on yhteydessä maanviljelyksessä tapahtuvien muutosten kanssa, joita ei vielä tässä laajemmin esitetä.[234*]

Herra Gladstonen esityksestä alahuone määräsi 18. helmikuuta 1867 laadittavaksi tilaston kaikesta vuosina 1831–1866 Yhdistyneeseen kuningaskuntaan tuodusta ja sieltä viedystä viljasta, jyvistä ja kaikenlaisista jauhoista. Esitän seuraavassa tämän tutkimuksen yleistulokset. Jauhot on muutettu jyväquartereiksi.[133] (Katso taulukkoa sivulla 408. [Välittömästi alla. MIA huom.])

Viisivuotiskaudet ja vuosi 1866

  1831–1835 1836–1840 1841–1845 1846–1850 1851–1855 1856–1860 1861–1865 1866
Vuotuinen keskimäärä  
Tuonti (quartereissa) 1 096 373 2 389 729 2 843 865 8 776 552 8 345 237 10 913 612 15 009 871 16 457 340
Vienti (quartereissa) 225 263 251 770 139 056 155 461 307 491 341 150 302 754 216 218
Tuonti suurempi kuin vienti (quartereissa) 871 110 2 137 959 2 704 809 8 621 091 8 037 746 10 572 462 14 707 117 16 241 122
Väkiluku  
Vuotuinen keskimäärä kunakin aikakautena 24 621 107 25 929 507 27 262 559 27 797 598 27 572 923 28 391 544 29 381 760 29 935 404
Sen viljan ym. keskimäärä (quartereissa), minkä kukin yksityinen on vuosittain kuluttanut yli kotimaisen tuotannon 0,036 0,082 0,099 0,310 0,291 0,372 0,501 0,543

 

Tehdasjärjestelmän suunnaton kyky laajeta sysäyksittäin ja sen riippuvaisuus maailmanmarkkinoista synnyttävät välttämättömästi kuumeentapaista tuotantoa ja sitä seuraavaa täyttymistä markkinoilla, joiden supistuminen taas aiheuttaa lamaannusta. Teollisuuselämä muuttuu sarjaksi keskimääräisen vilkkauden, menestyksen, liikatuotannon, pulan ja seisauksen kausia. Se epävarmuus ja epävakaisuus, jonka alaiseksi koneteollisuus alistaa työllisyyden ja siten myös työmiehen elämän, tulee normaaliksi tilaksi näissä teollisuus-kierrosjakson muutteluissa. Lukuunottamatta menestyksen aikoja kapitalistien kesken raivoaa mitä kiihkein taistelu itsekunkin osuudesta markkinoilla. Tämä osuus on suoraan verrannolllinen tuotteiden halpuuteen. Paitsi tästä johtunutta kilpailua parannettujen, työvoimaa korvaavien koneiden ja uusien tuotantomenetelmien käytössä, tulee joka kerta eteen ajankohta, jolloin koetetaan saada aikaan tavaran hinnan alenemista painamalla väkivaltaisesti työpalkkaa työvoiman arvon alapuolelle.[235*]

Tehtaantyöläisen lukumäärän kasvamisen ehtona on siis tehtaisiin kiinnitetyn kokonaispääoman suhteellisesti paljoa nopeampi kasvaminen. Mutta tämä prosessi tapahtuu vain teollisen kierrosjakson luode- ja vuoksiaikoina. Sitä keskeyttää sitä paitsi alati tekninen edistys, joka milloin korvaa vaikutuksellaan työläisiä, milloin tosiasiallisesti karkottaa heitä. Tämä laadullinen vaihtelu koneteollisuudessa poistaa jatkuvasti työläisiä tehtaasta tai sulkee niiden ovet uudelta tulokasvirralta, kun taas pelkästään määrällisesti laajenneet tehtaat nielevät poisheitettyjen ohella uusia tuoreita joukkoja. Siten työläisiä alati poistetaan ja otetaan, nakellaan sinne tänne työhön otettujen sukupuolen, iän ja taitavuuden yhäti vaihdellessa.

Tehdastyöläisen kohtaloa kuvaa parhaiten pikainen silmäys Englannin puuvillateollisuuden vaiheisiin.

Vuosina 1770–1815 puuvillateollisuus oli lamassa eli seisahduksissa 5 vuotta. Tämä ensimmäisenä 45-vuotiskautena Englannin tehtailijoilla oli monopoli koneisiin ja maailmanmarkkinoihin. Vuosina 1815–1821 oli lamakausi. 1822–1823 kukoistus. Vuonna 1824 lain yhteenliittymistä vastaan[134] kumoaminen ja tehtaiden yleinen suuri laajentaminen. 1825 pula. 1826 suuri kurjuus ja mellakoita puuvillatyöläisten keskuudessa. 1827 vähäistä parannusta. 1828 höyrykangaspuiden ja viennin suurta lisääntymistä. 1829 vienti, etenkin Intiaan, voittaa kaikki edelliset vuodet. 1830 markkinat aivan täynnä ja suuri hätä. 1831–1833 jatkuvaa lamaannusta; Itä-Intian komppanialta otetaan pois yksinoikeus Itä-Aasian (Intian ja Kiinan) kauppaan. 1834 suuri tehtaiden ja koneiden lisääntyminen ja puute työväestä. Uusi köyhäinhoitolaki edistää maatyöläisten siirtymistä tehdasalueille; maalaiskreivikunnista kuljetetaan joukoittain lapsia teollisuusalueille; valkoinen orjakauppa. 1835 suuri kukoistus samaan aikaan puuvillakankaiden käsinkutojat kuolevat nälkään. 1836 suurta kukoistusta. 1837 ja 1838 lamaannustila ja pula. 1839 elpymistä. 1840 suurta lamaannusta, mellakoita, ja sotaväki puuttuu asiaan. 1841 ja 1842 tehtaantyöläiset kokevat pelottavia kärsimyksiä. 1842 tehtailijat erottavat työläisiä tehtaista pakottaakseen kumoamaan viljalait. Työläiset virtailevat tuhatlukuisina Yorkshireen, ja sotaväki ajaa heidät takaisin; heidän johtajansa asetetaan Lancasterin tuomioistuimen tuomittaviksi. 1843 suuri kurjuus. 1844 elpymistä. 1845 suurta kukoistusta. 1846 ensin jatkuvaa nousua, sitten taantumuksen merkkejä; viljalait kumotaan. 1847 pula; yleinen palkkojen alennus 10 ja useammalla prosentilla »big loaf'in» (»suuren leivän») kunniaksi. 1848 jatkuvaa lamaannusta; Manchesteria suojelee sotaväki. 1849 elpymistä. 1850 kukoistusta. 1851 alenevia tavaroiden hintoja, alhaisia palkkoja, usein lakkoja. 1852 alkavaa paranemista, lakot jatkuvat, tehtailijat uhkaavat tuoda muualta työläisiä. 1853 lisääntyy vienti; kahdeksan kuukautta kestävä lakko ja suuri kurjuus Prestonissa. 1854 kukoistusta, markkinat täyttyvät. 1855 Yhdysvalloista, Kanadasta ja Itä-Aasian markkinoilta tulee joukoittain tietoja vararikoista. 1856 suurta kukoistusta. 1857 pula. 1858 paranemista. 1859 suurta kukoistusta, tehtaat lisääntyvät. 1860 Englannin puuvillateollisuuden huippuvuosi; Intian, Australian ja muut markkinat ovat niin täynnä, että ne vielä 1863 ovat tuskin saaneet kaiken rojun kulutetuksi; kauppasopimus Ranskan kanssa; tehtaiden ja koneiden suunnatonta lisääntymistä. 1861 nousua jatkuu jonkun aikaa, sitten taantumus, Amerikan sisällissota, puuvillanpuute. 1862–1863 täydellinen luhistuminen.

Puuvillanpuutteen historia on siinä määrin kuvaava, että viivähdämme siinä hetkisen. Viitauksista maailmanmarkkinoiden tilaan 1860–1861 näkyy, että puuvillanpuute tuli tehtailijoille sopivaan aikaan ja oli osaksi heille edullinen: seikka, joka tunnustetaan Manchesterin kauppakamarin kertomuksissa, jonka Palmerston ja Derby ilmoittivat parlamentissa ja jonka tapahtumat vahvistivat.[236*] Tosin vuonna 1861 oli Yhdistyneen kuningaskunnan 2887 puuvillatehtaan joukossa useita pieniäkin. Ammattientarkastaja A. Redgraven kertomuksen mukaan — hänen piirissään oli 2109 noista 2887:stä tehtaasta — edellisistä käytti vain 392 eli 19 % vähemmän kuin 10 höyryhevosvoimaa, 345 eli 16 % 10–20, 1372 sitä vastoin 20 ja enemmän hevosvoimia.[237*] Suurin osa pienistä tehtaista oli kutomoja, jotka oli perustettu kukoistusaikana vuoden 1858 jälkeen, ne olivat enimmäkseen keinottelijain perustamia ja yksi niistä valmisti langan, toinen koneet, kolmas rakennukset: näitä tehtaita johtivat entiset overlookers [työnjohtajat] ja muut varattomat henkilöt. Enemmistö näistä pikkutehtailijoista joutui taloudelliseen häviöön. Saman kohtalon olisi heille tuottanut myös puuvillanpuutteen ehkäisemä kauppapula. Vaikka heitä olikin 13 tehtailijain lukumäärästä, heidän tehtaissaan oli kiinni paljoa vähäisempi osa puuvillateollisuuteen sijoitetusta pääomasta. Mitä lamaannuksen laajuuteen tulee, niin pätevien arvioiden mukaan lokakuussa 1862 seisoi 60,3 % värttinöistä ja 58 % kangaspuista. Nämä luvut koskevat koko teollisuudenhaaraa ja ne olivat luonnollisesti hyvin erilaisia eri seuduilla. Vain hyvin harvat tehtaat kävivät täyden ajan (60 tuntia viikossa), muut keskeytyksin. Niidenkin vähälukuisten työläisten, jotka pidettiin koko ajan ja tavallisella kappalepalkalla työssä, viikkopalkka pieneni pakostakin sen kautta, että paremman puuvillan asemesta käytettiin huonompaa. Sea Islandin asemesta egyptiläistä (hienokehräämöissä), amerikkalaisen ja egyptiläisen sijasta suratia (itäintialaista) ja puhtaan puuvillan asemesta puuvillan jätteiden ja suratin sekoitusta. Surat-puuvillan lyhyemmät kuidut, sen likaisuus, syiden suurempi hauraus, jauhon korvaaminen kaikenlaisilla raskailla aineilla loimilangan liimaamisessa yms. hidastivat koneiden nopeutta tai vähensivät niiden kangaspuiden lukumäärää, joita yksi kutoja voi hoitaa, lisäsivät työtä koneiden tekemien erehdysten korjaamisessa ja pienensivät tuotemäärän mukana kappalepalkkaa. Suratia käytettäessä työläisen tappio, kun hänellä oli täysi määrä työtä, nousi 20:een, 30:een ja useampaankin prosenttiin. Useimmat tehtailijat alensivat kuitenkin myös kappalepalkkaa 5, 712 ja 10 %. Sen tähden voidaan ymmärtää niiden tila, jotka saivat työtä vain 3, 312 tai 4 päiväksi viikossa tai vain 6 tunniksi päivässä. Vuonna 1863, kun ajat jo olivat suhteellisesti parantuneet, kutojien, kehrääjien ym. viikkopalkat olivat vielä 3 š 4 pennyä, 3 š 10 pennyä, 4 š 6 pennyä, 5 š 1 penny jne.[238*] Näinäkään tuskallisina aikoina ei tehtailijoiden kekseliäisyys palkkojen vähentämisessä loppunut. Palkanvähennykseen tuomittiin osittain rangaistukseksi valmisteissa olevista virheistä, jotka johtuivat huonosta puuvillasta, sopimattomasta koneistosta yms. Kun tehtailija omisti työväenasunnot, hän hyvitti itseään pidättämällä vuokran nimellisestä palkasta. Ammattientarkastaja Redgrave kertoo selfacting minder'eistä (heidän tehtävänään oli hoitaa itsetoimivaa mule-paria), jotka

»neljäntoista täyden työpäivän kuluttua olivat ansainneet 8 š 11 pennyä, ja tästä summasta vähennettiin huoneenvuokra, josta tehtailija kuitenkin antoi takaisin lahjaksi puolet, niin että minder'it saivat kokonaista 6 š 11 pennyä kotiinsa vietäväksi. Kutojien viikkopalkka oli vuoden 1862 viimeisinä kuukausina 2 š:stä 6 pennystä ylöspäin.»[239*]

Vuokra vähennettiin palkasta usein silloinkin, kun työläiset tekivät vain vähän aikaa työtä.[240*] Ei ole ihme, että eräissä osissa Lancashirea pääsi valloilleen jonkinlainen nälkärutto! Kuvaavampaa kuin kaikki tämä oli kuitenkin se, miten tuotantoprosessin kumous tapahtui työläisten kustannuksella. Tehtiin todellisia experimenta in corpore vili [kokeita arvottomilla ruumiilla] samoin kuin anatomit tekevät sammakoilla.

Ammattientarkastaja Redgrave sanoo: »Vaikka olenkin antanut tiedot työläisten todellisista tuloista useissa tehtaissa, ei siitä ole tehtävä johtopäätöstä, että he saavat saman määrän joka viikko. Työläisten asema on hyvin vaihtelevaa tehtailijoiden alituisen kokeilun ('experimentalizing') takia... Heidän ansionsa nousevat ja laskevat puuvillasekoituksen laadun mukaan; milloin ne ovat 15 prosenttia pienempiä kuin heidän aikaisemmat tulonsa, milloin taas seuraavana tai sitä lähimpänä viikkona laskeutuvat 50–60 %.»[241*]

Näitä kokeita ei tehty yksinomaan työläisten elinhyödykkeiden kustannuksella. Heidän oli korvattava ne kaikilla viidellä aistillaan.

»Puuvillapaalujen avauksessa työskentelevät ilmoittivat, että niistä leviää sietämätön katku, joka panee heidät voimaan pahoin. Sekoitus-, ensikarttaus- ja karttaushuoneissa vapaana leijaileva tomu ja lika ärsyttää niissä työskentelevien henkitorvet, täyttää silmät ja korvat, panee rykimään ja vaikeuttaa hengitystä... Kuitujen lyhyyden takia lankaan pannaan sitä silitettäessä suuri joukko liisteriä, ja nimenomaan kaikenlaisia korvikkeita aikaisemmin käytetyn jauhon asemesta. Siitä johtuvat kutojien pahoinvointi ja huono ruuansulatus. Tomun takia on vallalla henkitorventulehdus, samoin kurkkutulehdus ja edelleen eräs ihotauti seurauksena siitä, että suratin sisältämä lika ärsyttää ihoa.»

Toisaalta jauhon korvikkeet olivat herroille tehtailijoille Fortunatuksen kukkaro, koska ne lisäsivät langan painoa. Ne saivat »15 naulan raaka-aineen kudottuna painamaan 20 naulaa».[242*] Ammattientarkastajien kertomuksessa huhtikuun 30. päivältä 1864 sanotaan:

»Teollisuus käyttää nyt tätä apulähdettä hyväkseen aivan säädyttömässä määrässä. Olen saanut tietää pätevältä taholta, että kahdeksan naulaa painava kangas tehdään 514 naulasta puuvillaa ja 234 naulasta liisteriä. Toisessa 514 naulaa painavassa kankaassa oli kaksi naulaa liisteriä. Nämä olivat tavallista vientiä varten valmistettua paitakangasta. Muihin lajeihin lisättiin toisinaan 50 % liisteriä, niin että tehtailijat saattoivat kehua ja todella kehuivat, että he rikastuvat myymällä kankaita halvemmasta kuin niihin nimellisesti sisältyvä lanka maksaa.»[243*]

Mutta työläiset joutuivat kärsimään muustakin kuin tehtailijain tehtaissa ja kunnallisviranomaisten niiden ulkopuolella tekemistä kokeista, muustakin kuin palkanalennuksesta ja työttömyydestä, puutteesta ja almuista, lordien ja alahuoneen jäsenten ylistyspuheista.

»Onnettomat naiset, jotka puuvillan puutteen takia olivat jääneet työttömiksi, joutuivat yhteiskunnan hylkiöiksi ja niiksi jäivät... Nuoria prostituoituja onkin nyt kaupungissa enemmän kuin 25 vuoteen.»[244*]

Brittiläisen puuvillateollisuuden 45 ensimmäisenä vuotena, 1770–1815, oli siis vain viisi vuotta pulia ja seisausta, mutta tämä kausi olikin sen maailmanmonopolin aikakautta. Toinen 48-vuotinen aikakausi 1815–1863 käsitti vain 20 elpymisen ja kukoistuksen vuotta 28 lamaannuksen ja seisauksen vuoden rinnalla. Vuosina 1815–1830 alkoi kilpailu Euroopan mantereen ja Yhdysvaltojen kanssa. Vuodesta 1833 laajennetaan väkivaltaisesti Aasian markkinoita »tuhoamalla ihmisrotu».[135] Viljalakien kumoamisesta saakka, 1846–1863, oli kahdeksan vuotta keskinkertaista elpymistä ja kukoistusta yhdeksän lamaannuksen ja pysähdyksen vuoden rinnalla. Täysi-ikäisten miespuolisten puuvillatyöläisten asemaa, myös kukoistusaikana, voidaan arvostella tähän liitetyn viitteen nojalla.[245*]

 

8. Suurteollisuuden aiheuttama manufaktuurin, käsityön ja kotityön mullistus

a) Käsityöhön ja työnjakoon perustuvan yhteistoiminnan loppu

Olemme nähneet, miten koneet tekevät lopun käsityöhön perustuvasta yhteistoiminnasta ja käsityömäiseen työnjakoon perustuvasta manufaktuurista. Esimerkkinä edellisestä on niittokone, joka tulee niittomiesten yhteistoiminnan sijaan. Sattuva esimerkki jälkimmäisestä on silmäneulojen valmistuskone. Adam Smithin mukaan 10 miestä valmisti hänen aikanaan työnjaon ansiosta päivässä yli 48 000 silmäneulaa. Yksi ainoa kone sitä vastoin valmistaa 11 tunnin työpäivässä 145 200. Yksi nainen tai tyttö hoitaa keskimäärin 4 sellaista konetta ja tuottaa siis koneistolla päivässä lähes 600 000 eli viikossa yli 3 000 000 silmäneulaa.[246*] Mikäli yksi työkone tulee yhteistoiminnan tai manufaktuurin sijaan, se voi itse puolestaan taas tulla käsityömäisen toiminnan pohjaksi. Tämä koneista riippuva käsityötuotannon uusiutuminen on kuitenkin vain siirtymistä tehdasliikemuotoon, joka syntyy säännöllisesti aina, kun koneellinen käyttövoima, höyry tai vesi tulee ihmisen lihasten sijaan konetta käyttämään. Siellä täällä ja joka tapauksessa vain väliaikaisesti voidaan koneellinen käyttövoima sovittaa pikkuliikkeeseen siten, että höyryvoimaa vuokrataan, kuten muutamissa Birminghamin manufaktuureissa, käyttämällä pieniä kalorikoneita niin kuin niitä käytetään muutamissa kutomislajeissa yms.[247*] Coventryn silkkikutomoissa syntyi luonnollista tietä ajatus kokeilla »cottage-tehtailla». Cottage-rivien muodostaman neliön keskelle laitettiin ns. engine house (konehuone) höyrykonetta varten ja tämä yhdistettiin akseleilla cottageissa oleviin kangaspuihin. Kaikissa tapauksissa höyryvoimaa vuokrattiin esim. 212 š:stä kangaspuita kohden. Tämä höyrynvuokra oli maksettava joka viikko, työskenneltiinpä kangaspuilla tai ei. Jokainen cottage sai 2–6 kangaspuut, jotka olivat työläisten omat tai velaksi ostetut tai vuokratut. Cottage-tehtaan ja varsinaisen tehtaan välinen taistelu kesti yli 12 vuotta. Se päättyi 300 cottage-tehtaan täydelliseen häviöön.[248*] Siellä missä prosessin luonne ei alun pitäenkään edellyttänyt suurtuotantoa, viime vuosikymmeninä syntyneet teollisuudenhaarat, kuten esim. kirjekuorien ja teräskynien valmistus yms. läpäisivät säännöllisesti ensin käsityöasteen ja sitten manufaktuuriasteen lyhytikäisinä tehdasmaiseen valmistukseen siirtymisen vaiheina. Tämä muutos tulee vaikeimmaksi siellä, missä laitteen manufaktuurimaiseen tuotantoon ei sisälly kehitysprosessin asteittainen jako, vaan joukko erillisiä prosesseja. Tämä oli suurena esteenä esim. teräskynätehtaiden syntymiselle. Kuitenkin jo noin puolitoista vuosikymmentä sitten keksittiin automaatti, joka suorittaa 6 erillistä prosessia yhdellä lyönnillä. Käsityö valmisti ensimmäiset 12 tusinaa teräskyniä vuonna 1820 7 punnasta 4 š:stä, manufaktuuri valmisti ne 1830 8 š:stä, ja tehdas toimittaa ne nyt tukkukauppaan 2–6 pennystä.[249*]

 

b) Tehdasjärjestelmän vaikutus manufaktuuriin ja kotityöhön

Tehdasjärjestelmän kehittyessä ja maanviljelyksen vastaavasti mullistuessa tuotanto laajenee kaikilla muilla teollisuudenaloilla ja samalla niiden luonne muuttuu. Kaikkialla tulee määrääväksi koneteollisuuden periaate, jonka mukaan tuotantoprosessin perustavat asteet erotellaan ja näin syntyneet tehtävät ratkaistaan käyttämällä mekaniikkaa, kemiaa yms., lyhyesti sanoen luonnontieteitä. Sen tähden konejärjestelmä tunkeutuu milloin yhteen, milloin toiseen osaprosessiin manufaktuureissa. Niiden jäsenten kiinteä kidemuodostuma, joka johtuu vanhasta työnjaosta, lakkaa silloin ja antaa sijaa alati jatkuvalle vaihtelulle. Tätä paitsi kokonaistyöläisen eli yhdistetyn työhenkilökunnan kokoonpano tulee aivan toiseksi. Päinvastoin kuin manufaktuuriajalla työnjaon suunnitelma perustuu nyt naisten työhön, kaikenikäisten lasten työhön, ammattitaidottomien työläisten käyttöön, missä se vain on mahdollista, lyhyesti sanoen »cheap labour'iin», halpahintaiseen työhön, niin kuin englantilainen sitä sattuvasti nimittää. Tämä ei koske ainoastaan kaikkea yhdistettyä tuotantoa suuressa mitassa, käytettiinpä siinä koneita tai ei, vaan myös ns. kotiteollisuutta, harjoitettiinpa sitä työläisen yksityisasunnossa tai pienissä työpajoissa. Tällä ns. uudenaikaisella kotiteollisuudella ei ole muuta yhteistä kuin nimi vanhamallisen kotiteollisuuden kanssa, joka edellyttää riippumatonta kaupunkilaiskäsityötä, itsenäistä talonpoikaistaloutta ja ennen kaikkea työläisperheen kotia. Se on nyt muuttunut tehtaan, manufaktuurin tai kauppaliikkeen ulko-osastoksi. Tehdastyöläisten, manufaktuurityöläisten ja käsityöläisten ohella, jotka pääoma keskittää yksiin paikkoihin ja joita se välittömästi komentaa, se pitää näkymättömin langoin liikkeessä myös toista suurissa kaupungeissa ja yli maaseudun hajallaan olevaa kotityöläisten armeijaa. Esimerkki: herrojen Tillien paitatehdas Londonderryssä, Irlannissa, antaa työtä 1000 tehdastyöläiselle ja maaseudulle hajaantuneille 9000 kotityöläiselle.[250*]

Halpahintaisten ja kehittymättömien työvoimien riisto tulee uudenaikaisessa manufaktuurissa vielä häpeämättömämmäksi kuin varsinaisessa tehtaassa, koska jälkimmäisen tekninen perusta, lihasvoiman korvaaminen koneella ja työn helppous, jää edellisessä suureksi osaksi pois, ja samalla naisen elimistö tai vielä kehittymätön elimistö pannaan mitä häikäilemättömimmin alttiiksi myrkyllisten aineiden yms. vaikutuksille. Se tulee ns. kotityössä häpeämättömämmäksi kuin manufaktuurissa siksi, että siinä työläisten vastustuskyky heidän hajallaanolonsa vuoksi vähenee, että siinä varsinaisten työnantajien ja työläisten väliin tunkeutuu kokonainen joukko ahnaita loisia, että kotityö taistelee kaikkialla koneellisten tai ainakin manufaktuuriliikkeiden kanssa samalla tuotannonalalla, että köyhyys riistää työläisiltä välttämättömimmätkin työn edellytykset — tilan, valon, tuuletuslaitteet jne. — että työ tulee yhä epäterveellisemmäksi ja vihdoin että näissä suurteollisuuden ja suurviljelyksen »tarpeettomiksi» tekemien viimeisissä pakopaikoissa kilpailu työstä kohoaa pakostakin huippuunsa. Vasta konejärjestelmässä systemaattisesti kehittynyt tuotantovälineiden säästäminen, joka alusta alkaen on samalla työvoiman häikäilemättömintä tuhlausta ja työtoiminnan normaalien edellytysten ryöstämistä, kääntää nyt tämän ristiriitaisen ja murhaavan puolensa esiin sitä enemmän, kuta vähemmän ovat jollakin teollisuuden alalla kehittyneet työn yhteiskunnallinen tuotantovoima ja yhdistettyjen työprosessien tekninen pohja.

 

c) Uudenaikainen manufaktuuri

Tahdon nyt muutamin esimerkein valaista yllä esitettyjä ajatuksia. Lukija tuntee itse asiassa jo työpäivää koskevasta osastosta joukoittain todistuksia niistä. Birminghamin ja sen ympäristön metallimanufaktuurit käyttävät suureksi osaksi hyvin raskaaseen työhön 30 000 lasta ja nuorta henkilöä sekä 10 000 naista. Heitä tapaa täällä epäterveellisissä vaskivalimoissa, nappitehtaissa, lasitus-, galvanointi- ja kiillotustöissä.[251*] Aikuisten ja alaikäisten liikatyö on hankkinut muutamille Lontoon sanomalehti- ja kirjapainoille pysyväisen ylistysnimen »teurastuslaitos».[251a*] Samanlaista liikatyötä, jonka uhreina tällöin ovat etenkin naiset, tytöt ja lapset, tavataan kirjansitomoissa. Raskaita töitä teetetään alaikäisillä köydenpunomoissa, yötöitä suolatehtaissa, kynttilä- ja muissa kemiallisissa manufaktuureissa; murhaavasti käytetään nuorukaisten työtä kangaspuiden kiertämiseen silkkikutomoissa, joita ei käytetä mekaanisesti.[252*] Inhottavimpia, likaisimpia ja huonoimmin maksettuja töitä, johon mielellään käytetään nuoria tyttöjä ja naisia, on lumppujen lajittelu. Tiedämme, että Iso-Britannia, sen omista lukemattomista lumppuvarastoista puhumattakaan, on koko maailman lumppukaupan emporium (keskus). Sinne virtaa lumppuja Japanista, Etelä-Amerikan kaukaisimmista valtioista ja Kanarian saarilta. Päätuontipaikat ovat kuitenkin Saksa, Ranska, Venäjä, Italia, Egypti, Turkki, Belgia ja Hollanti. Lumppuja käytetään lannoitukseen, nukan valmistamiseen (vuodetarpeisiin), shoddyn (keinotekoisen villan) valmistamiseen ja paperin raaka-aineeksi. Lumppujen naislajittelijoista tulee isonrokon ja muiden tarttuvien tautien levittäjiä, joiden ensimmäisiä uhreja he itse ovat.[253*] Klassisena esimerkkinä liiallisesta, raskaasta ja sopimattomasta työstä ja lapsesta saakka kulutetun työläisen siitä johtuvasta raaistumisesta voidaan kaivos- ja hiilentuotannon ohella pitää katto- ja muuritiilen valmistusta, jota varten keksittyä konetta Englannissa vielä (1866) vain siellä täällä

käytetään. Touko- ja syyskuun välillä työ kestää kello 5:stä aamulla kello 8:aan illalla, ja siellä missä kuivaus tapahtuu ulkoilmassa, usein kello 4:stä aamulla kello 9:ään illalla. Työpäivää kello 5:stä aamulla kello 7:ään illalla pidetään »lyhennettynä», »kohtuullisena». Lapsia — kumpaakin sukupuolta — käytetään 6- ja jopa 4-vuotiaista alkaen. He tekevät työtä saman tuntimäärän, usein enemmänkin kuin täysi-ikäiset. Työ on kovaa ja kesän kuumuus vielä lisää uupumusta. Esim. Mosleyn tiilitehtaassa eräs 24-vuotias tyttö teki 2000 tiiltä päivässä kahden alaikäisen tytön ollessa hänen apunaan vetämässä savea ja latomassa tiilikivet kasoihin. Nämä tytöt laahasivat päivässä 10 tonnia savea ylös tiilihaudasta liukkaita sivuja myöten 30 jalan syvyydestä ja 210 jalan etäisyydestä.

»Lapsen on mahdotonta käydä tiiliruukin kiirastulen läpi saamatta siitä suurta siiveellistä vahinkoa... Ne ruokottomat puheet, joita he saavat kuulla hennoimmasta lapsuudestaan alkaen, ne sopimattomat, siivottomat ja häpeälliset tavat, joissa he tietämättöminä ja villiintyneinä kasvavat, tekevät heidät myöhemmässä iässään hillittömiksi, turmeltuneiksi, siveettömiksi... Pelottavana rappeutumisen lähteenä on asumistapa. Jokainen moulder (valaja)» (varsinainen ammattitaitoinen työmies ja työläisryhmän esimies) »antaa 7-henkiselle joukolleen asunnon ja ruoan majassaan eli cottagessaan. Majassa makaavat miehet, pojat ja tytöt, kuuluivatpa nämä valajan perheeseen tai eivät. Tässä majassa on tavallisesti 2 ja vain poikkeustapauksissa 3 huonetta, kaikki maakerroksessa, jossa ilmanvaihto on huonoa. Ihmiset ovat niin uupuneet raskaasta hikoilusta päivän aikana, etteivät he millään tavoin välitä terveyssäännöistä, puhtaudesta eivätkä sopivaisuudesta. Monet näistä majoista ovat epäjärjestyksen, likaisuuden ja pölyisyyden todellisia esikuvia... Pahin epäkohta tässä järjestelmässä, joka käyttää nuoria tyttöjä tämänlaatuiseen työhön, on se, että se liittää tavallisesti heidät lapsesta alkaen koko heidän myöhemmäksi elämäkseen mitä turmeltuneimpaan roskaväkeen. Heistä tulee raakoja, pahasuisia poikia ('rough, foul-mouthed boys'), ennen kuin luonto opettaa heille, että he ovat naisia. Pukeutuneina joihinkin likaisiin repaleisiin, jalat paljaina paljon yläpuolelle polvien, tukka ja kasvot likaisina he oppivat halveksien kohtelemaan kaikkia siveyden ja häveliäisyyden tunteita. Ruoka-aikana he lojuvat kentällä pitkällään tai tirkistelevät poikia, jotka uivat lähellä olevassa kanavassa. Kun heidän raskas päivätyönsä viimeinkin päättyy, he pukevat ylleen paremmat vaatteet ja seuraavat miehiä olutkapakoille.»

On aivan luonnollista, että koko tämä ihmisluokka on lapsuudestaan pitäen mitä suurimman juoppouden turmelema.

»Pahinta on, että tiilentekijät itse ovat toivottomia. Te, hyvä herra, sanoi yksi paremmista heidän joukossaan Southallfieldin kappalaiselle, voisitte yhtä hyvin koettaa parantaa paholaista kuin tiilentekijää!» (»You might as well try to raise and improve the devil as a brickie, Sir!»)[254*]

Työehtojen kapitalistisesta säästämisestä uudenaikaisessa manufaktuurissa (jolla tässä tarkoitetaan kaikkia työpajoja suuressa mitassa, varsinaisia tehtaita lukuunottamatta) tapaa virallista ja erittäin runsasta aineistoa IV (1863) ja VI (1864) »Public Health Reportissa». Kuvaukset workshopseista (työpajoista), etenkin Lontoon kirjaltajien ja räätälien, voittaa romaaninkirjoittajiemme inhottavimmatkin mielikuvat. Vaikutus työläisten terveydentilaan on itsestään selvä. Tri Simon, Salaisen neuvoston ylin lääkintäviranomainen ja »Public Health Reports'ien» virallinen julkaisija, sanoo mm.:

»Neljännessä kertomuksessani» (1861) »osoitin, kuinka työläisten on käytännössä mahdotonta pitää kiinni siitä, mikä on heidän ensimmäinen oikeutensa, oikeudesta olla terve ja vaatia, että mihin työhön työnantaja heitä käyttäneekin, pitää työn, mikäli se hänestä riippuu, olla vapaa kaikista vältettävissä olevista terveydelle vahingollisista seikoista. Minä osoitin, että koska työmiehet ovat käytännössä kykenemättömiä hankkimaan itselleen terveydellistä oikeutta, he eivät voi saada mitään tuntuvaa avustusta terveyspoliisin asettamilta viranomaisilta... Lukemattomien työläisten, miesten ja naisten, elämää lyhennetään nyt hyödyttömästi niillä loppumattomilla ruumiillisilla kärsimyksillä, joita heidän pelkkä toimensa synnyttää.»[255*]

Valaistakseen työhuoneistojen vaikutusta terveydentilaan tri Simon esittää kuolleisuusluettelon:[256*]

 

Eri teollisuudenhaaroissa käytettyjen kaikenikäisten henkilöiden lukumäärä Teollisuudenhaarat verrattuina terveydellisessä suhteessa Kuolleisuus 100 000 miestä kohti eri teollisuudenhaaroissa alla mainittuina ikäkausina
25–35 v. 35–45 v. 45–55 v.
958 265 Maanviljelys Englannissa ja Walesissa 743 805 1145
22 301 miestä
12 377 naista
Lontoon räätälejä 958 1262 2093
13 803 Lontoon kirjaltajia 894 1747 2367

 

d) Uudenaikainen kotityö

Siirryn nyt ns. kotityöhön. Saadaksemme käsityksen tästä suurteollisuuden taustalle rakennetusta pääoman riistopiiristä ja sen kauhuista meidän tarvitsee vain tarkastella esim. näköjään varsin idyllistä, eräissä Englannin syrjäkylissä harjoitettua naulantekoa.[257*] Tässä riittävät muutamat esimerkit niistä pitsiteollisuuden ja olkien palmikoimisen haaroista, joita ei vielä ensinkään harjoiteta koneellisesti tai jotka kilpailevat kone- ja manufaktuuriliikkeiden kanssa.

Niistä 150 000 henkilöstä, jotka ovat työssä pitsien tuotannossa Englannissa, on noin 10 000 vuoden 1861 tehdaslain alaista. Valtaenemmistö jäljellä olevista 140 000:sta on naisia, nuoria henkilöitä ja lapsia kumpaakin sukupuolta, vaikka miespuoliset ovatkin vain heikosti edustettuina. Tämän »halpahintaisen» riistoaineksen terveydentila käy selville seuraavasta Nottinghamin General Dispensaryn (yleisen poliklinikan) lääkärin tri Truemanin selonteosta. Kustakin 686 sairaasta pitsientekijättärestä, joista useimmat olivat 17–24 vuoden ikäisiä, oli keuhkotautisia:[258*]

 

1852 joka 45:s   1857 joka 13:s
1853 joka 28:s   1858 joka 15:s
1854 joka 17:s   1859 joka 9:s
1855 joka 18:s   1860 joka 8:s
1856 joka 15:s   1861 joka 8:s

 

Tämän edistyksen keuhkotaudin suhdeluvussa täytyy riittää optimistisimmallekin edistyksen miehelle ja valheellisimmallekin vapaakaupan puolesta toitottavalle saksalaiselle nulikalle.

Vuoden 1861 tehdaslaki säännöstelee varsinaisen pitsien valmistuksen, sikäli kuin se tapahtuu koneilla, mikä on sääntönä Englannissa. Ne työnhaarat, joita tässä lyhyesti koskettelemme, — sitä paitsi otamme vain ns. kotityöläiset emmekä niitä, jotka ovat keskitetyt manufaktuureihin, tavarataloihin yms. — jakautuvat ensiksi lace finishing työhön (koneella valmistettujen pitsien viimeistelyyn, työnlajiin, jossa on vuorostaan lukuisia alaosastoja) ja toiseksi pitsien nypläykseen.

Lace finishing'iä harjoitetaan kotityönä joko ns. »mistresses houses'issa» [rouvien taloissa] tai sitä tekevät naiset, yksin tai lastensa kanssa, yksityisasunnoissaan. Naiset, jotka pitävät »mistresses houses», ovat itse köyhiä. Työhuoneisto on osa heidän yksityisasunnostaan. He saavat tilauksia tehtailijoilta, kauppaliikkeiden omistajilta jne. ja käyttävät naisia, tyttöjä ja pieniä lapsia aina huoneittensa koon ja liikkeen vaihtelevan kysynnän mukaan. Työssä olevien naisten lukumäärä vaihtelee 20–40 toisissa ja 10–20 toisissa näistä huoneistoista. Keskimääräinen alin ikä, missä lapset aloittavat, on 6 vuotta, monet kuitenkin alle 5-vuotisina. Tavallinen työaika kestää kello 8:sta aamulla kello 8:aan illalla; siitä 112 tuntia ruokailuun, joka tapahtuu epäsäännöllisesti ja usein haisevissa työkomeroissa. Liikkeen käydessä hyvin kestää työ usein kello 8:sta (toisinaan kello 6:sta) aamulla kello 10:een, 11:een tai 12:een yöllä. Englantilaisissa kasarmeissa on asetusten mukainen tilavuus jokaista sotamiestä kohden 500–600 kuutiojalkaa, sotilassairaaloissa 1200. Noissa työkomeroissa tulee 67–100 kuutiojalkaa jokaista henkilöä kohti. Samalla kaasuvalo kuluttaa ilmasta hapen. Jotta pitsit pysyisivät puhtaina, täytyy lasten usein ottaa kengät jalastaan myös talvella, vaikka permanto on tehty kivestä tai tiilestä.

»Nottinghamissa ei ole ensinkään harvinaista tavata 15–20 lasta ahdettuina pieneen huoneeseen, jonka neliösivu ei ole enempää kuin ehkä 12 jalkaa, tekemässä työtä 15 tuntia 24:stä, työtä, joka jo itsessään on vastenmielisyytensä ja yksitoikkoisuutensa takia uuvuttavaa, mutta jota sitä paitsi tehdään sellaisissa terveyttä tuhoavissa olosuhteissa, joita on mahdoton kuvitella... Nuorimmatkin lapset työskentelevät jännitetyn tarkkaavaisesti ja ihmeteltävän nopeasti suomatta tuskin koskaan sormilleen lepoa tai hidastamatta niiden liikettä. Jos heille tekee kysymyksiä, he eivät nosta silmiään työstä, etteivät hukkaisi hetkeäkään.»

»Mistresses» käyttävät »pitkää keppiä» kannustimena silloin, kun työaikaa pidennetään.

»Lapset väsyvät vähitellen ja tulevat levottomiksi kuin linnut pitkän työskentelynsä loppupuolella, sillä heidän työnsä on yksitoikkoista, silmiä rasittavaa ja uuvuttavaa, ruumiin ollessa aina samassa asemassa. Se on todellista orjantyötä.» (»Their work is like slavery.»)[259*]

Milloin naiset työskentelevät lapsineen kotonaan, ts. kodissaan sanan uudenaikaisessa merkityksessä, vuokrahuoneessa, useinkin ullakkokamarissa, olot ovat vieläkin huonommat, jos ne yleensä voivat olla huonompia. Tällaista työtä annetaan Nottinghamin ympäristöön 80 mailin päähän. Kun tavarataloissa työskentelevä lapsi lähtee niistä kello 9 tai kello 10 illalla, hänelle annetaan usein vielä nippu mukaan, jotta hän tekisi sen kotona valmiiksi. Kapitalistinen fariseus, jota joku hänen palkkarenkinsä edustaa, tekee sen tietysti hurskaasti lausuen: »se on äidille», vaikka tietää varsin hyvin, että lapsiraukan täytyy istua valveilla ja auttaa.[260*]

Pitsiteollisuutta harjoitetaan pääasiassa kahdessa Englannin maanviljelyspiirissä, Honitonin pitsipiirissä, 20–30 mailia pitkin Devonshiren etelärannikkoa, siihen laskettuina muutamat paikat pohjois-Devonissa, ja toisessa piirissä, johon kuuluu huomattava osa Buckinghamin, Bedfordin ja Northamptonin kreivikunnista ja läheiset osat Oxfordshiresta ja Huntingdonshiresta. Maapäivätyöläisten majat ovat yleensä työhuoneistoina. Monet manufaktuuriherrat käyttävät yli 3000 tällaista kotityöläistä, pääasiassa lapsia ja nuoria henkilöitä, yksinomaan naispuolisia. Samat olosuhteet kuin lace finishing'issä uudistuvat tässäkin. »Mistresses houses'in» sijaan tulevat vain ns. »lace schools» (pitsikoulut), joita pitävät köyhät naiset hökkeleissään. Viisivuotiaasta ja usein nuoremmastakin asti, 12:een tai 15:een ikävuoteen saakka lapset työskentelevät näissä kouluissa, ensimmäisenä vuonna nuorimmat 4–8 tuntia, myöhemmin kello 6:sta aamulla 8:aan ja 10:een illalla.

»Huoneet ovat yleensä pienten cottage'in tavallisia asuinhuoneita, joissa uuni on tukittu vedon välttämiseksi ja joissa toisinaan talvellakaan asukkailla ei ole muuta lämpöä kuin heidän oman ruumiinsa lämpö. Toisissa tapauksissa nämä ns. kouluhuoneet ovat pienten varastohuoneiden tapaisia, ilman tulisijaa... Tungos ja siitä johtuva ilman pilaantuminen nousee näissä onkaloissa usein äärimmilleen. Lisäksi juoksevan veden, käymälöiden, mätänevien aineiden ja muun saastan vahingollinen vaikutus on pienten cottage'in sisäänkäytävissä tavallista.» Huoneiden tilavuudesta mainittakoon: »Eräässä pitsikoulussa 18 tyttöä ja naismestari, 33 kuutiojalkaa kutakin henkilöä kohti; toisessa, missä vallitsi sietämätön katku, 18 henkilöä ja 2412 kuutiojalkaa päätä kohti. Tässä teollisuudenhaarassa tapaa käytettävän lapsia 2- ja 212-vuotiaasta saakka.»[261*]

Siellä missä pitsinnypläys Buckinghamin ja Bedfordin maaseutukreivikunnissa päättyy, alkaa olkien palmikoiminen. Se ulottuu suureen osaan Hertfordshirea ja Essexin länsi- ja pohjoisosaan. Vuonna 1861 oli olkien palmikoimisessa ja olkihattujen teossa 48 043 henkilöä, niistä 3815 miespuolista, kaikenikäisiä, muut naispuolisia ja niistä 14 913 alle 20 vuoden, joista 7000 lasta. Pitsikoulujen sijaan täällä tulevat »straw plait schools» (oljenpunomiskoulut). Lapset aloittavat opinkäynnin oljenpalmikoimisessa tavallisesti 4-, joskus 3-vuotiaina. Mitään kasvatusta he eivät tietysti saa. Lapset itse nimittävät alkeiskouluja »natural schools» (luonnollisiksi kouluiksi) erotukseksi näistä verenimemislaitoksista, joissa heitä pidetään työssä ainoastaan sen tähden, että he saisivat valmiiksi puolinälkäisten äitiensä määräämän valmisteen, enimmäkseen 30 jardia päivässä. Nämä äidit antavat usein heidän sitten vielä tehdä työtä kotona kello 10:een, 11:een ja 12:een yöllä. Olki viiltää heidän sormiaan ja suutaan, jolla he sitä alituisesti kostuttavat. Tri Ballardin esittämän Lontoon lääkäriviranomaisten yleisen mielipiteen mukaan 300 kuutiojalkaa on vähin tilavuus kutakin ihmistä kohti makuu- ja työhuoneessa. Mutta oljenpunomiskouluissa on tilaa vieläkin niukemmin kuin pitsikouluissa: 1223, 17, 1812 ja alle 22 kuutiojalkaa henkeä kohti.

»Alimmat näistä numeroista», komission jäsen White sanoo, »edustavat vähempää tilavuutta kuin puolet siitä, minkä lapsi ottaisi, jos hänet pakattaisiin laatikkoon, jonka kaikki sivut ovat 3 jalkaa.»

Tällaista elämäniloa nauttivat lapset 12–14-vuotiaiksi saakka! Kurjat, turmeltuneet vanhemmat katsovat vain sitä, että voisivat lyödä rahaa lapsistaan niin paljon kuin suinkin mahdollista. Vartuttuaan lapset tietysti eivät välitä hiventäkään vanhemmistaan ja jättävät heidät.

»Eipä ihme, että siten kasvatettu väestö on tulvillaan tietämättömyyttä ja rikoksia... Heidän siveellisyytensä on alimmalla asteella... Suurella osalla naisista on aviottomia lapsia, monilla niin nuorena, että rikostilastoon perehtyneetkin sitä kauhistelevat.»[262*]

Ja näiden malliperheiden kotimaa on Euroopan kristillinen mallimaa, sanoo kristillisyydessä varmaankin pätevä kreivi Montalembert!

Työpalkan, joka näissä puheena olleissa teollisuudenhaaroissa on yleensä kurja (lasten satunnainen ylin palkka oljenpunomiskouluissa on 3 š), painaa sen nimellistäkin määrää alemmaksi etenkin pitsialueilla yleisesti vallalla oleva truck-järjestelmä.[263*]

 

e) Uudenaikaisen manufaktuurin ja kotityön muuttuminen suurteollisuudeksi. Tämän kumouksen jouduttaminen soveltamalla tehdaslakia näihin liikemuotoihin

Kun työvoiman hintaa halvennetaan yksinkertaisesti väärinkäyttämällä naisten ja alaikäisten työvoimaa, ryöstämällä työltä kaikki ne edellytykset, joita ilman työ ja elämä eivät voi edistyä normaalisti, ja teettämällä häikäilemättömästi yli- ja yötyötä, niin tullaan lopulta luonnollisille rajoille, joiden ylittäminen ei enää ole mahdollista, ja näihin rajoihin törmäävät myös samoin tapahtuva tavaroiden hinnan halventaminen ja kapitalistinen riisto yleensä. Kun on vihdoin päästy tähän saakka, ja se kestää kauan, niin lyö koneiden käytäntöönoton hetki, ja pirstottu kotityö (ja myös manufaktuuri) muuttuu nyt nopeasti tehdastuotannoksi.

Suurenmoisimman esimerkin tästä muutoksesta antaa »wearing apparel» (pukutarpeiden) tuotanto. »Lastentyökomission» luokittelun mukaan tähän teollisuusalaan kuuluivat olkihattujen, naisten hattujen ja päähineiden tekijät, räätälit, milliners ja dressmakers,[264*] paidantekijät ja ompelijattaret, kureliivien, hansikkaiden ja kenkien tekijät sekä useita pienehköjä työnhaaroja, kuten kaulahuivien, kauluksien ym. valmistus. Näillä teollisuudenaloilla työskentelevien naisten luku oli Englannissa ja Walesissa 1861 586 298, joista vähintään 115 242 alle 20- ja 16 560 alle 15-vuotista. Näiden työntekijättärien lukumäärä koko Yhdistyneessä kuningaskunnassa oli (1861) 750 334. Hattujen, jalkineiden ja hansikkaiden tekijäin sekä räätälin toimissa olevien miestyöläisten lukumäärä oli Englannissa ja Walesissa 437 969, joista 14 964 alle 15-, 89 285 15–20-vuotisia, 333 117 yli 20-vuotisia. Näistä ilmoituksista puuttuu useita tähän kuuluvia pieniä työnhaaroja. Mutta jos otamme luvut sellaisinaankin, niin yksistään Englannista ja Walesista saamme 1861 toimitetun laskennan perusteella 1 024 267 henkilöä, siis suunnilleen yhtä paljon kuin maanviljelyksessä ja karjanhoidossa. Alamme ymmärtää, mitä varten koneet loihtivat esiin niin suunnattomia tavaramääriä ja »vapauttavat» siten niin suunnattoman suuria työläisjoukkoja.

»Wearing apparel» tuotantoa harjoittavat manufaktuurit, jotka ovat uusintaneet liikkeissään vain sen työnjaon, jonka membra disjecta [eri jäsenet] ne ovat jo valmiina saaneet; samoin pienet käsityöläismestarit, jotka eivät kuitenkaan tee entiseen tapaan työtä yksityisille kuluttajille, vaan manufaktuureille ja tavarataloille, niin että usein kokonaiset kaupungit ja maaseudut harjoittavat sellaisia teollisuudenhaaroja kuin jalkineiden valmistus jne. erikoisalanaan; ja vihdoin laajemmassa määrin ns. kotityöläiset, jotka muodostavat manufaktuurien, tavaratalojen, jopa pikku mestarienkin liikkeen ulko-osastoja.[265*] Työaineet, raaka-aineet, puolivalmisteet yms. antaa suurteollisuus, halpahintaisena ihmisaineksena (taillable à merci et miséricorde [voittajan armoille annetut]) taas ovat suurteollisuuden ja maanviljelyksen »vapauttamat» henkilöt. Tämänlaatuiset manufaktuurit saivat alkunsa pääasiallisesti siitä, että kapitalistit tarvitsivat aina käsillä olevan ja jokaista kysynnän muutosta vastaavan taisteluvalmiin armeijan.[266*] Nämä manufaktuurit sietivät kuitenkin edelleenkin rinnallaan ja laajana perustanaan hajaantunutta käsityö- ja kotiteollisuutta. Näissä työnhaaroissa tapahtuvan suuren lisäarvon tuotannon ja samalla niiden tuotteiden yhä etenevän halpenemisen pääasiallisena edellytyksenä olivat ja ovat vähin mahdollinen työpalkka, joka riittää viheliäiseen toimeentuloon, ja mahdollisimman pitkä työaika. Tavaroiksi muuttuneen ihmishien ja ihmisveren halpahintaisuus, se juuri laajensi ja joka päivä edelleenkin laajentaa myyntimarkkinoita, ja mitä tulee Englantiin niin myös sen siirtomaakauppaa, jossa sitä paitsi englantilaiset tavat ja maku ovat määräävinä. Vihdoinkin tuli käännekohta. Vanhan menettelytavan perusteet, pelkkä työaineksen häikäilemätön riistäminen, johon enemmässä tai vähemmässä määrin liittyy järjestelmällinen työnjako, eivät enää tyydyttäneet kasvavia markkinoita ja yhä lisääntyvää kapitalistien välistä kilpailua. Koneiden hetki oli tullut. Ratkaisevan kumouksellinen kone, joka valtasi samalla kertaa näiden tuotantoalojen kaikki lukemattomat haarat — muotiliikkeet, räätälinliikkeet, jalkine-, ompeluja hattuliikkeet ym. — oli ompelukone.

Sen välitön vaikutus työläisiin on suunnilleen sama kuin yleensä kaikkien koneiden, jotka valloittavat suurteollisuuden aikakaudella uusia liikealoja. Nuorimmat lapset poistetaan. Konetyöläisten palkka nousee verrattuna kotityöläisten palkkaan, joista useat ovat »köyhistä köyhimpiä» (»the poorest of the poor»). Paremmassa asemassa olevien käsityöläisten, joiden kanssa kone alkaa kilpailla, palkka pienenee. Uudet konetyöläiset ovat yksistään tyttöjä ja nuoria naisia. Konevoiman avulla he tekevät lopun miesten yksinoikeudesta vaikeimpaan työhön ja karkottavat helpommasta joukoittain vanhoja naisia ja keskenkasvuisia lapsia. Ylivoimainen kilpailu kukistaa heikoimmat käsityöläiset. Nälkäkuolemien (death from starvation) kauhistava lisääntyminen Lontoossa viime vuosikymmeninä käy käsi kädessä koneompelun laajenemisen kanssa.[267*] Uudet koneompelijattaret, jotka käyttävät konetta käsillään ja jaloillaan tai yksinomaan käsillään, istuen tai seisten aina koneen painon, koon ja laadun mukaan, panevat työhönsä paljon voimaa. Työn pitkäaikaisuus tekee toimen epäterveelliseksi, vaikka se useimmissa tapauksissa onkin lyhempi kuin vanhan järjestelmän aikana. Kaikkialla, missä ompelukone tunkeutuu jo muutenkin ahtaisiin ja ylen täysiin työpajoihin, kuten jalkine-, kureliivi-, hattu- ym. tehtaisiin, se enentää epäterveellisiä vaikutuksia. Komission jäsen Lord sanoo:

»Kun astuu mataliin työhuoneisiin, joissa 30–40 konetyöläistä on samanaikaisesti työssä, on vaikutus sietämätön... Kuumuus, joka osittain johtuu silitysrautojen kuumentamiseen käytetyistä kaasu-uuneista, on hirveä... Vaikka sellaisissa huoneistoissa onkin enimmäkseen käytännössä ns. kohtuullinen työpäivä, ts. kello 8:sta aamulla 6:een illalla, menee kuitenkin joka päivä säännöllisesti 3 tai 4 henkilöä tainnoksiin.»[268*]

Yhteiskunnallisen tuotantotavan mullistus, tämä välttämätön tulos tuotantovälineen muuttumisesta, esiintyy eri siirtymismuotojen kirjavana sekamelskana. Nämä muodot vaihtelevat aina sen mukaan, kuinka suuressa määrin ja kuinka kauan ompelukone oli jo ollut käytännössä jollain teollisuuden alalla; millainen työläisten entinen tila oli, oliko vallitsevana työnmuotona manufaktuuri, käsityö vai kotityö, millainen oli työhuoneiston vuokra jne.[269*] Esim. muotiliikkeissä, missä työ enimmäkseen oli jo järjestettyä pääasiassa yksinkertaisen yhteistoiminnan muodossa, ompelukone oli aluksi vain uutena tekijänä manufaktuuriliikkeessä. Puku-, paita-, jalkine- ym. teollisuudessa tavataan kaikkia muotoja sekaisin. Muutamat ovat todellisia tehtaita. Toisissa taas välikuluttajat saavat raaka-aineen johtavalta kapitalistilta ja kasaavat »komeroihin» tai »ullakkohuoneisiin» 10–50 ja enemmänkin palkkatyöläisiä ompelukoneiden ääreen. Ja vihdoin, samoin kuin kaikkia koneita, jotka eivät ole kovin laajoja ja monijäsenisiä ja joita voidaan käyttää pienoismuodossa, käsityöläiset ja kotityöläiset omine perheineen tai ottamalla joitakin vieraita työläisiä käyttävät myös omia ompelukoneitaan.[270*] Englannissa on todellisuudessa nykyisin suurimmaksi osaksi vallalla järjestelmä, jonka mukaan kapitalisti kokoaa suurehkon joukon ompelukoneita rakennuksiinsa ja jakaa sitten konetuotteet kotityöläisten armeijan edelleen jalostettaviksi.[271*] Siirtymismuotojen kirjavuus ei kuitenkaan voi peittää pyrkimystä varsinaiseen tehdasteollisuuteen. Tätä pyrkimystä edistää itse ompelukoneen luonne, sen monipuolinen käyttökelpoisuus, se kun sysää yhdistämään aikaisemmin erillään olleet liikkeenhaarat samaan rakennukseen ja saman pääoman käskyvallan alaisiksi; lisäksi se seikka, että edelläkäypä neulatyö ja muutamat muut toimet voidaan sopivimmin suorittaa siinä paikassa, missä kone on; ja lopuksi niiden käsityöläisten ja kotityöläisten välttämätön pakkoluovutus, jotka tekevät työtä omilla koneillaan. Tämän kohtalon alaisiksi he ovat jo osaksi joutuneetkin. Ompelukoneisiin sijoitetun pääoman yhä kasvava määrä[272*] kiihottaa tuotantoa ja synnyttää markkinoilla seisahduksia, jotka antavat kotityöläisille kehottavan merkin koneiden myymiseen. Itse sellaisten koneiden liikatuotanto pakottaa niiden myyntihaluisia tuottajia lainaamaan niitä viikkovuokraa vastaan ja synnyttää siten pienille koneenomistajille tuhoisan kilpailun.[273*] Koneiden rakenteen yhäti jatkuva muuttelu ja hinnan halventaminen vähentävät nekin alituisesti vanhojen koneiden arvoa, ja niitä voivat voittoa tuottavasti käyttää vain suurkapitalistit ostettuaan niitä pilahinnoilla suurin määrin. Viimein ihmisen korvaaminen höyrykoneella synnyttää tässä niin kuin kaikissa muissakin sellaisissa kumousprosesseissa loppuratkaisun. Aluksi höyryvoiman käyttämisessä on puhtaasti teknisiä vaikeuksia, kuten koneiden tärinä, vaikeus hallita niiden nopeutta, keveiden koneiden nopea turmeltuminen yms., kaikki esteitä, joita voittamaan kokemus piankin opettaa.[274*] Kun toisaalta useiden työkoneiden keskittäminen suuriksi manufaktuureiksi johtaa höyryvoiman käyttämiseen, niin toisaalta höyryn ja ihmislihasten kilpailu jouduttaa työläisten ja työkoneiden keskittämistä suuriin tehtaisiin. Niinpä esim. Englannissa »wearing apparel'ien» suurella tuotantoalalla, samoin kuin useimmissa muissakin työnhaaroissa, manufaktuuri, käsityö ja kotityö ovat nykyisin muuttumaisillaan tehdastyöksi, sitten kun kaikki nuo muodot, jotka suurteollisuuden vaikutuksesta olivat kokonaan muuttuneet, hajaantuneet ja vääristyneet, olivat jo aikoja sitten jälleen herättäneet eloon kaikki tehdasjärjestelmän suuret epäkohdat, vieläpä kehittäneet ne äärimmäisyyksiin saakka ilman myönteisiä kehitysmomentteja.[275*]

Tätä luontoperäisesti tapahtuvaa teollista kumousta jouduttaa keinotekoisesti tehdaslakien ulottaminen kaikkiin teollisuudenhaaroihin, joissa käytetään naisia, nuoria henkilöitä ja lapsia. Kun työpäivän pituus, lepoajat, työn alkamis- ja päättämishetket määrätään pakkolailla, kun pannaan toimeen lasten vuorottelujärjestelmä ja suljetaan kokonaan pois työstä määrättyä ikää nuoremmat lapset jne., niin se vaatii toisaalta enemmän koneita[276*] ja liikevoimaksi höyryn lihasvoiman sijaan.[277*] Jotta toisaalta voitettaisiin tilavuudessa se, mikä menetetään ajassa, laajennetaan yhteisesti käytettyjen tuotantovälineiden kokoa, uuneja, rakennuksia ym., sanalla sanoen keskitetään yhä enemmän tuotantovälineitä ja vastaavassa määrässä kootaan yhteen paikkaan enemmän työläisiä. Joka kerta kun manufaktuuria uhkaa tehdaslain käyttö, toistuu kiihkeästi ja yhä uudestaan itse asiassa sama vastaväite: on sijoitettava enemmän pääomaa, jotta voitaisiin tehdaslain alaisenakin pitää liike entisessä koossaan. Mitä taas tulee manufaktuurin ja kotityön välimuotoihin ja itse kotityöhön, niin niiltä katoaa pohja samalla kun pannaan rajat työpäivälle ja lastentyölle. Halpahintaisten työvoimien rajaton riistäminen on niiden kilpailukykyisyyden ainoa perusta.

Tehdasliikkeen olennaisena ehtona, etenkin silloin kun sen työpäivä on lailla säännöstelty, on normaali vakuus tuloksesta, ts. siitä, että tiettynä ajanosana voidaan tuottaa tietty määrä tavaraa tai saada aikaan tietty tulos. Säännöstellyn työpäivän lailliset lepoajat edellyttävät sitä paitsi, että työ voidaan äkillisesti ja aika ajoin keskeyttää tuotantoprosessissa olevan tavaran vahingoittumatta. Tämä vakuus tuloksista ja työn keskeyttämismahdollisuus voidaan luonnollisesti helpommin saavuttaa puhtaasti koneellisissa töissä kuin niissä, missä kemiallisilla ja fysikaalisilla prosesseilla on merkitystä, niin kuin esim. savenvalussa, valkaisulaitoksissa, värjäämöissä, leipomoissa ja useimmissa metallitehtaissa. Kun rajoittamaton työaika, yötyö ja vapaa valta tuhota ihmisiä saavat jatkua vanhaan tapaan, pidetään jokaista luontoperäistä estettä piankin tuotannon ikuisena »luonnonrajana». Mikään myrkky ei hävitä syöpäläisiä varmemmin kuin tehdaslaki hävittää sellaiset »luonnonrajat». Kukaan ei huutanut saviteollisuusherroja äänekkäämmin »mahdottomuuksista». Vuonna 1864 heidät määrättiin tehdaslain alaisiksi, ja 16 kuukautta myöhemmin kaikki mahdottomuudet olivat jo kadonneet.

Tehdaslain aiheuttamat »parannetut taikinan (slip) valmistusmenetelmät, ts. sen valmistaminen painamalla haihduttamisen asemesta, uusirakenteiset kuivausuunit polttamatonta tavaraa varten ym. ovat hyvin tärkeitä tapahtumia savenvalutaidossa ja ovat niin suuri edistysaskel, ettei edellinen vuosisata voi sellaista osoittaa. Uunien lämpömäärää on huomattavasti vähennetty samalla kun hiilen käyttö on vähentynyt mutta vaikutus tavaraan tullut nopeammaksi.»[278*]

Kaikista ennustuksista huolimatta eivät savitavaroiden kustannukset nousseet, mutta kylläkin tuotteiden määrä, niin että 12 kuukautena — joulukuusta 1864 joulukuuhun 1865 — niitä vietiin maasta 138 628 punnan arvosta enemmän kuin kolmena edellisenä vuotena keskimäärin. Tulitikkujen valmistuksessa pidettiin luonnonlakina, että poikien oli jopa päivällistä nieleskellessäänkin kastettava tikkuja lämpimään fosforiseokseen, jonka myrkyllinen höyry nousi heidän kasvoihinsa. Tehdessään välttämättömäksi ajan säästämisen tehdaslaki (1864) pakotti keksimään »dipping machine'n» (kastamiskoneen), jonka höyryt eivät päässeet työmieheen.[279*] Samoin nytkin väitetään, että niissä pitsimanufaktuureissa, jotka eivät vielä ole tehdaslain alaisia, ruoka-ajat eivät muka voi olla säännöllisiä, koska eri pitsiaineet tarvitsevat kuivuakseen eripituiset ajat vaihdellen 3 minuutista 1 tuntiin ja enemmänkin. Tähän »lastentyökomission» jäsenet vastaavat:

»Olosuhteet ovat samat kuin tapettitehtaissa. Muutamat tämän alan päätehtailijat vakuuttivat innokkaasti, että käytettävät aineet olivat luonteeltaan sellaisia ja niiden läpäisemät prosessit niin erilaisia, etteivät ne ilman suurta vahinkoa sallineet työn äkillistä seisahduttamista ruoka-ajoiksi... Tehdaslakien vaikutusalueen laajentamista koskevan lain» (1864) »kuudennen osaston kuudes artikla myönsi heille aikaa kahdeksantoista kuukautta lain julkaisemispäivästä, jonka kuluttua heidän täytyi mukautua tehdaslain määräämiin lepoaikoihin.»[280*]

Tuskin laki oli saanut parlamentin vahvistuksen, kun herrat tehtailijat keksivät, että

»niitä epäkohtia, joita me tehdaslain toimeenpanosta odotimme, ei ole tapahtunutkaan. Meistä tuotanto ei tunnu millään tavoin lamaantuneen. Todella me tuotamme enemmän samassa ajassa.»[281*]

Näemme siis, että Englannin parlamentti, jota varmaankaan ei kukaan voi syyttää nerokkuudesta, on kokemuksesta tullut siihen vakaumukseen, että pakkolaki voi yksinkertaisesti määrätä olemattomiksi kaikki ns. luonnonrajat, jotka muka kohtaavat tuotantoa, kun työpäivää rajoitetaan ja säännöstellään. Kun tehdaslaki pannaan voimaan jollakin teollisuudenalalla, niin määrätään 6–18 kuukauden aika, jonka kuluessa tehtailijain asia on poistaa tekniset esteet. Mirabeaun sanat: »Impossible? Ne me dites jamais ce bête de mot!» [»Mahdotonta? Älkää minulle koskaan lausuko tuota typerää sanaa!»] pitävät paikkansa etenkin uudenaikaiseen teknologiaan nähden. Mutta kun tehdaslaki kypsyttää ikään kuin taimilavassa niitä aineellisia edellytyksiä, jotka ovat tarpeellisia manufaktuuriliikkeen muuttumiselle tehdasliikkeeksi, se jouduttaa samalla pikkumestarien häviötä ja pääoman keskittymistä tekemällä välttämättömäksi kiinnitettyjen pääomien suurentamisen.[282*]

Paitsi puhtaasti teknisiä ja teknisesti poistettavissa olevia esteitä, työpäivän säännöstelyllä on voitettavana vaikeuksia itse työläisten säännöttömissä tavoissakin, etenkin siellä, missä kappalepalkka on käytännössä ja missä jonkin päivän- tai viikonosan joutilaisuus voidaan korvata tekemällä jälestäpäin ylityötä tai yötyötä, mikä tavallisesti raaistaa täysi-ikäisen työläisen ja suorastaan tuhoaa hänen alaikäiset ja naispuoliset toverinsa.[283*] Joskin tämä säännöttömyys työvoiman käyttämisessä on ikävystyttävän, yksitoikkoisen ja kiduttavan työn luontoperäistä, raakaa vastustamista, se johtuu kuitenkin verrattomasti suuremmassa määrin itse tuotannon anarkiasta, joka taas puolestaan edellyttää työvoiman hillitöntä riistoa pääoman taholta. Teollisuuden kierrosjakson yleisten ajoittaisten muutosten ja jokaisella tuotannonalalla tapahtuvien erikoisten markkinaheilahtelujen ohella on otettava huomioon etenkin ns. sesongit ja suurten, nopeasti suoritettavien tilausten äkillisyys, eikä sitä paitsi ole väliä, riippuvatko nämä sesonkityöt suotuisien vuodenaikojen mukaisesta jaksoittaisuudesta laivaliikenteessä vai muodista. Äkilliset tilaukset tulevat rautateiden ja sähkösanomalaitoksen mukana yhä yleisimmiksi.

»Rautatieverkon laajeneminen kautta maan», esim. eräs Lontoon tehtailija sanoo, »on edistänyt suuresti tapaa käyttää lyhytaikaisia tilauksia. Ostajat tulevat nyt Glasgowista, Manchesterista ja Edinburghista kerran kahdessa viikossa tukkuostoksille Cityn suurliikkeisiin, joille me valmistamme tavaraa. He tekevät tilauksia, jotka on heti suoritettava, sen sijaan että ostaisivat varastosta, niinkuin aikaisemmin oli tapana. Ennen saatoimme aina hiljaisina aikoina tehdä jo etukäteen työtä tulevan sesongin kysyntää varten, mutta nyt ei kukaan voi sanoa edeltäpäin, mitä silloin kysytään.»[284*]

Tehtaissa ja manufaktuureissa, jotka eivät vielä ole tehdaslain alaisia, tehdään aika ajoin ns. sesongin aikana pelottavassa määrin ylityötä, joka äkillisten tilausten takia tapahtuu sysäyksittäin. Tehtaiden, manufaktuurien ja tavaratalojen ulko-osastoissa, kotityössä, joka muutoin on ihan epäsäännöllistä ja raaka-aineen ja tilausten suhteen kokonaan riippuu kapitalistin mielijohteista, koska häntä ei tässä hillitse mikään rakennusten, koneiden yms. tuottavassa käytössä pitämisen tarve ja koska hän ei tässä pane alttiiksi muuta kuin itse työläisen nahkan, tuossa kotityössä kasvatetaan siten järjestelmällisesti alati käytettävissä olevaa teollisuuden vara-armeijaa, jota toisena vuodenosana harventaa epäinhimillinen työpakko, toisena köyhentää työnpuute.

»Työnantajat», lastentyökomitea sanoo, »käyttävät hyväkseen kotityön tavallista epäsäännöllisyyttä teettäen sitä, milloin lisätyö on tarpeellista, kello 11:een, 12:een ja 2:een yöllä, tai niin kuin yleinen lauseparsi kuuluu vuorokauden kaikkina tunteina, ja kaikki tämä huoneistossa, 'jossa haju on niin voimakas, että se voisi paiskata teidät maahan' (the stench is enough to knock you down). Te ehkä menette ovelle saakka ja avaatte sen, mutta vetäydytte kauhistuen takaisin menemättä pitemmälle.»[285*] »Ne ovat hupaisia veikkoja, nuo meidän työnantajamme», sanoi eräs kuulusteltu todistaja, muuan suutari, »he luulevat, ettei pojalle ole mitään haittaa siitä, jos häntä puoli vuotta rääkätään, niin että henki on mennä, ja toinen puoli vuotta pakotetaan melkein lorvailemaan.»[286*]

Samoin kuin teknisiä esteitä, samoin näitäkin ns. »liiketottumuksia» (»usages which have grown with the growth of trade») ovat asianosaiset kapitalistit sanoneet ja sanovat tuotannon »luonnonrajoituksiksi»: tämä sanonta oli puuvillalordien mielihuuto silloin, kun heitä alettiin uhata tehdaslailla. Vaikka heidän teollisuutensa on enemmän kuin mikään muu riippuvainen maailmanmarkkinoista ja siis laivaliikenteestä, kokemus osoitti kuitenkin heidän valehtelevan. Sen jälkeen englantilaiset ammattientarkastajat pitävät kaikkia »liike-esteitä» tyhjänpäiväisinä tekosyinä.[287*] Lastentyökomitean tunnontarkat tutkimukset osoittavat, että muutamissa teollisuudenhaaroissa työpäivän säännöstely jakaisi vain tasaisemmin jo siihen saakka käytetyn työn pitkin koko vuotta,[288*] että se olisi ensimmäinen järjellinen toimenpide, jolla murhaavia, sisällyksettömiä ja sellaisinaan suurteollisuusjärjestelmään soveltumattomia muodin perhosoikkuja voitaisiin hillitä,[289*] että valtameriliikenteen ja yleensä kulkuneuvojen kehitys on vienyt sesonkityöltä sen varsinaisen teknisen pohjan[290*] ja että lisärakennukset, lisäkoneet, työntekijöiden lukumäärän lisääminen[291*] ja itsestään syntyvä kaikkien näiden muutosten vastavaikutus suurkaupan järjestelmässä tulevat poistamaan muut epäkohdat, joiden valvonta muka ei ole mahdollista.[292*] Mutta niin kuin pääomanedustajat ovat useat kerrat vakuuttaneet, pääoma mukautuu sellaiseen kumoukseen »ainoastaan parlamentin säätämän yleisen lain pakotuksesta»,[293*] jonka kautta työpäivä säännöstellään.

 

9. Tehdaslainsäädäntö. (Terveyttä ja kasvatusta koskevat määräykset.) Sen yleistäminen englannissa

Tehdaslainsäädäntö, tämä yhteiskunnan ensimmäinen tietoinen ja suunnitelmanmukainen puuttuminen tuotantoprosessinsa luontoperäiseen muotoon, on, kuten olemme nähneet, yhtä hyvin suurteollisuuden välttämätön tuote kuin puuvillalanka, selfaktorit ja sähkölennätin. Ennen kuin siirrymme esittämään sen yleistämistä Englannissa, on vielä lyhyesti mainittava muutamista Englannin tehdaslain säännöksistä, jotka eivät koske työpäivän tuntimäärää.

Puhumattakaan sanamuodosta, joka tekee kapitalisteille helpommaksi kiertää tehdaslakeja, terveysoloja koskevat säännökset ovat ylen laihat ja rajoittuvat oikeastaan määräyksiin seinien valkaisemisesta ja muutamiin muihin puhtaussääntöihin, tuulettamiseen ja vaarallisilta koneilta suojelemiseen. Palaamme kolmannessa kirjassa tehtailijoiden kiihkomieliseen taisteluun sitä säännöstä vastaan, jossa heille määrätään hiukan kuluja työläisten käsien ja jalkojen suojelemiseksi. Tässä pitää taas loistavasti paikkansa vapaakaupan uskonkappale, että yhteiskunnassa, jossa edut ovat vastakkaiset, jokainen edistää yhteistä hyvää omaa etuaan tavoittelemalla. Yksi esimerkki riittää. Tunnettua on, että kahdenkymmenen viime vuoden kuluessa pellavateollisuus ja sen mukana scutching mills (tehtaat, joissa pellava nuijitaan ja murretaan) ovat Irlannissa suuresti lisääntyneet. Siellä oli 1864 lähes 1800 tällaista mills. Syksyllä ja talvella irrotetaan säännöllisesti peltotöistä syöttämään scutching mills'ien valssilaitoksia pellavalla pääasiassa koneisiin tottumatonta väkeä, nuoria henkilöitä ja naisia, läheisten pienvuokraajien poikia, tyttäriä ja vaimoja. Tapaturmat ovat sekä lukumäärältään että vakavuudeltaan vertaansa vailla koneiden koko historiassa. Yhdessä ainoassa scutching mill'issa Kildinanissa (Corkin lähellä) laskettiin 1852–1856 olleen kuusi kuolemantapausta ja 60 pahaa jäsenten silpoutumista, jotka kaikki olisi voitu välttää mitä yksinkertaisimmilla muutaman šillingin hintaisilla laitteilla. Tri W. White, Downpatrickin tehtaiden certifying surgeon [tarkastuslääkäri] ilmoitti virallisessa tiedonannossaan 16. joulukuuta 1865:

»Tapaturmat scutching mills'eissa ovat kauhistuttavia. Useissa tapauksissa repeytyy irti neljäs osa ruumiista. Tavallinen seuraus tapaturmista: kuolema tai työkyvytön ja tuskallinen tulevaisuus. Tehtaiden lisääntyminen tässä maassa tulee tietysti lisäämään näitä kauhistuttavia tuloksia. Olen vakuuttunut siitä, että scutching mills'ien saattaminen soveliaaseen valtion valvontaan voi ehkäistä suuria ruumiin ja hengen uhreja.»[294*]

Mikä olisikaan kapitalistiselle tuotantotavalle kuvaavampaa kuin se, että tämä tuotantotapa on pakotettava valtion lain voimin pitämään huolta yksinkertaisimmistakin puhtautta ja terveyttä koskevista laitteista?

»Vuoden 1864 tehdaslaki valkaisi ja puhdisti yli 200 työpajaa savenvalussa, sitten kun sellainen toimitus oli ollut tekemättä 20 vuotta tai kokonaan (tämä on pääoman 'pidättyväisyyttä'!) paikoissa, missä 27 878 työläistä on työssä ja on tähän saakka saanut hengittää liian pitkän päivä- ja yötyönsä aikana myrkyllistä ilmaa, jonka takia tämä muuten verraten siedettävä työ aiheutti jatkuvasti sairautta ja kuolemaa. Laki on pakottanut lisäämään suuresti tuulettamisvälineitä.»[295*]

Samalla tämä osa tehdaslakia osoittaa selvästi, kuinka kapitalistinen tuotantotapa on olemukseltaan sellaista, että se tekee mahdottomiksi kaikki järkiperäiset parannukset, jotka vain tähtäävät määrättyä kohtaa pitemmälle. Moneen kertaan on jo mainittu, että englantilaiset lääkärit selittävät yksimielisesti, että 500 kuutiojalkaa ilmaa henkeä kohti on tuskin riittävä vähin määrä jatkuvassa työssä. No niin! Kun tehdaslaki jouduttaa epäsuorasti kaikilla pakkomääräyksillään pienten työpajojen muuttumista tehtaiksi ja siten puuttuu epäsuorasti pikkukapitalistien omistusoikeuteen ja takaa suurille yksinoikeuden, niin laissa kutakin työläistä kohden määrätyn ilmatilavuuden turvaaminen pakkoluovuttaisi tuhansittain pieniä pääoman omistajia yhdellä iskulla! Se koskettaisi kapitalistisen tuotantotavan juuriin, ts. pääoman itselisäykseen työvoimaa »vapaasti» ostamalla ja kuluttamalla, olipa tämä pääoma suuri tai pieni. Nämä 500 kuutiojalkaa ilmaa vievät siis tehdaslainsäädännöltä kaiken merkityksen. Terveysviranomaiset, teolliset tutkimuskomissiot ja ammattientarkastajat muistuttavat yhä uudestaan noiden 500 kuutiojalan välttämättömyydestä ja siitä, että on mahdotonta saada pääoma suostumaan niihin. He selittävät täten todellisuudessa keuhkotaudin ja muut työstä johtuvat keuhkosairaudet pääoman elinehdoksi.[296*]

Niin viheliäisiltä kuin tehdaslain kasvatuspykälät kokonaisuudessaan katsottuina näyttävätkin, niissä julistettiin kuitenkin alkeisopetus työn pakolliseksi ehdoksi.[297*] Niiden menestys todisti ensiksikin mahdolliseksi opetuksen ja voimistelun yhdistämisen[298*] ruumiilliseen työhön, ja siis myös ruumiillisen työn yhdistämisen opetukseen ja voimisteluun. Ammattientarkastajat havaitsivat pian opettajia kuulustellessaan, että tehdaslapset oppivat aivan yhtä paljon ja usein enemmänkin kuin säännöllisesti koko päivän koulua käyvät lapset, vaikka he saavatkin vain puolet koululaisten opetuksesta.

»Asia on yksinkertainen. Ne jotka ovat vain puoli päivää koulussa, ovat aina reippaita ja melkein aina kykeneviä ja halukkaita saamaan oppia. Puoleksi työtä ja puoleksi koulua -järjestelmä tekee kummankin näistä toimista levoksi ja virkistykseksi toisen jälkeen ja siis lapselle paljoa miellyttävämmäksi kuin jommankumman keskeytymätön jatkuminen. Poika joka aamuvarhaisesta istuu koulussa ja vielä kuumalla ilmalla, ei voi mitenkään kilpailla toisen kanssa, joka tulee työstään reippaana ja vilkkaana.»[299*]

Lisää todistuksia voi tavata Seniorin puheesta Edinburghin sosiologisessa kongressissa 1863. Hän todistaa siinä mm., että yksipuolinen, tuottamaton ja pidennetty korkeampien ja keskiluokkien lasten koulupäivä lisää opettajien työtä aivan hyödyttömästi, »hän kun ei ainoastaan tuhlaa lasten aikaa, terveyttä ja tarmoa aivan tuloksettomasti, vaan myös varmaksi vahingoksi heille».[300*] Tehdasjärjestelmä synnytti, niin kuin Robert Owenin teoksista voidaan yksityiskohdittain nähdä, siemenen tulevaisuuden kasvatukselle, joka kaikille määrättyä ikärajaa vanhemmille lapsille liittää tuottavan työn opetukseen ja voimisteluun, ei ainoastaan keinona yhteiskunnallisen tuotannon lisäämiseksi, vaan myös ainoana keinona valmistaa kaikin puolin kehittyneitä ihmisiä.

Olemme nähneet, että suurteollisuus lakkauttaa teknisesti manufaktuurityönjaon ja siihen liittyvän tavan kiinnittää koko ihminen elinkaudekseen johonkin osasuoritukseen, samalla kun suurteollisuuden kapitalistisessa muodossa tuo työnjako uusiintuu vielä valtavampana: varsinaisissa tehtaissa sen kautta, että työläinen muuttuu osakoneen itsetietoiseksi lisäkkeeksi, kaikkialla muualla osaksi sen kautta, että silloin tällöin käytetään koneita ja konetyötä,[301*] osaksi siten, että otetaan käyttöön naisten, lasten ja ammattitaidottomien työ uutena työnjaon perusteena. Ristiriita manufaktuurityönjaon ja suurteollisuuden olemuksen välillä tunkeutuu väkivaltaisesti esille. Se ilmenee mm. siinä pelottavassa tosiasiassa, että suurta osaa niistä lapsista, jotka uudenaikaisissa tehtaissa ja manufaktuureissa sidotaan varhaisimmasta iästään saakka yksinkertaisimpia tehtäviä suorittamaan, riistetään kautta vuosien heidän oppimattaan mitään sellaista työtä, joka tekisi heidät myöhemminkin käyttökelpoisiksi vaikkapa vain tässä samassa manufaktuurissa tai tehtaassa. Esim. Englannin kirjapainoissa oppilaat siirtyivät ennen helpommista sisällysrikkaampiin töihin, niin kuin vanhan manufaktuuri- tai käsityöjärjestelmän aikana. He kävivät opin ennen kuin heistä tuli valmiita painajia. Luku- ja kirjoitustaito oli kaikille käsityöläisille asetettu vaatimus. Kaiken tämän muutti painokone. Siinä tarvitaan kahta lajia työläisiä: täysi-ikäinen työmies, koneenhoitaja ja konepoikia, tavallisesti 11–17-vuotisia, joiden yksinomaisena toimena on panna paperiarkki koneeseen ja ottaa siitä painettu arkki. He tekevät, etenkin Lontoossa, tätä kiduttavaa työtä 14, 15, 16 tuntia yhtämittaa muutamina viikonpäivinä ja usein 36 tuntia peräkkäin saaden vain 2 tunnin ajan ruokailemiseen ja nukkumiseen![302*] Suurin osa heistä ei osaa lukea, ja he ovat yleensä aivan villiintyneitä, epänormaaleja olentoja.

»Heidän työhön totuttamisekseen ei tarvita minkäänlaista henkistä kasvatusta; heillä ei ole paljoakaan tilaisuutta taidon hankkimiseen ja vielä vähemmän henkiseen kehitykseen; heidän palkkansa, joka poikien palkaksi on tosin jokseenkin korkea, ei kasva samassa suhteessa kuin he itse varttuvat, ja suurimmalla osalla ei ole minkäänlaisia toiveita päästä koneenhoitajan parempituloiseen ja vastuunalaisempaan toimeen, sillä jokaisessa koneessa on vain yksi hoitaja, mutta 4 poikaa.»[303*]

Niin pian kuin he ovat tulleet liian vanhoiksi lapselliseen työhönsä, siis ainakin 17 ikävuodellaan, heidät erotetaan painoista. Heistä tulee rikollisuuden rekryyttejä. Muutamat yritykset hankkia heille työtä muualta raukenivat heidän tietämättömyytensä, raakuutensa ja ruumiillisen sekä henkisen rappiotilansa takia.

Se mitä on sanottu manufaktuurityönjaosta työpajassa, pitää paikkansa myös työnjaosta yhteiskunnassa. Niin kauan kuin käsityö ja manufaktuuri ovat yhteiskunnallisen tuotannon yleisenä perustana, on tuottajan alistaminen yhden yksinomaisen tuotannonhaaran palvelukseen, hänen alkuperäisen moninaisen toimintansa silpominen[304*] kehitysaskel, jota ei voida välttää. Sillä pohjalla kukin erillinen tuotannonhaara saavuttaa kokemuksen tietä vastaavan teknisen rakenteensa, täydentää sitä vähitellen ja kiteyttää sen nopeasti niin pian kuin on saavuttanut määrätyn kypsyysasteen. Siellä täällä synnyttää vaihtelua paitsi uusi, kaupan avulla saatu työaine myös työkalun vähittäinen muuttuminen. Kun kerran on päästy kokemusta vastaavaan työkalun muotoon, luutuu sekin, kuten sen usein vuosituhansia kestänyt siirtyminen sukupolvesta toiseen osoittaa. Kuvaavaa on, että aina 1700-luvulle saakka eri ammatteja nimitettiin »mysterioiksi» (mystères, salaisuudet), joiden syvyyksiin saattoi tunkeutua vain se, joka kokemuksen kautta ja ammattinsa takia oli päässyt perehtymään niihin.[305*] Suurteollisuus repi rikki sen hunnun, joka peitti ihmisiltä heidän oman yhteiskunnallisen tuotantoprosessinsa tehden luontoperäisesti erillään olevat tuotantohaarat arvoitukseksi toisilleen ja jopa kuhunkin haaraan perehtyneellekin. Suurteollisuuden periaate — hajottaa kukin tuotantoprosessi sellaisenaan ja ihmiskädestä ensinkään välittämättä perustaviin alkeisiinsa — loi aivan uudenaikaisen tieteen, teknologian. Yhteiskunnallisen tuotantoprosessin kirjavat, näköjään yhteenkuulumattomat ja luutuneet muodot hajaantuivat tietoisen suunnitelmalliseen ja aina tarkoitetun tuloksen mukaan järjestelmällisesti erikoistettuihin luonnontieteen käyttämisaloihin. Teknologia keksi niin ikään ne liikkeen harvat suuret perusmuodot, joissa ihmisruumiin kaikki tuottava toiminta käytettyjen työkalujen kaikesta moninaisuudesta huolimatta välttämättä tapahtuu, aivan samoin kuin mekaniikka ei anna koneiston suurimmankaan monimutkaisuuden pettää itseään, mitä tulee yksinkertaisten mekaanisten potenssien alituiseen uudistumiseen. Uudenaikainen teollisuus ei pidä eikä käsittele mitään tuotantoprosessin muotoa lopullisena. Sen tekninen perusta on siis kumouksellinen, kun taas kaikkien aikaisempien tuotantotapojen perusta oli oleellisesti vanhoillinen.[306*] Koneiden, kemiallisten prosessien ja muiden keinojen avulla se muuttaa alituisesti tuotannon teknistä perustaa ja sen mukana työläisten tehtäviä ja työprosessin yhteiskunnallisia yhdistelmiä. Sen kautta se yhtä alituisesti kumouksellistaa työnjaon yhteiskunnassa ja heittelee lakkaamatta pääomia ja työläisjoukkoja tuotannon alalta toiselle. Suurteollisuus edellyttää siis luonteensa mukaisesti työn vaihtelua, toiminnon virtaamista, työläisten kaikinpuolista liikkuvuutta. Toiselta puolen se uudistaa kapitalistisessa muodossaan vanhan työnjaon ja sen luutuneet omituisuudet. Olemme nähneet, kuinka tämä absoluuttinen ristiriitaisuus lopettaa kaiken levon, vakiintuneisuuden, varmuuden työläisen elämässä ja uhkaa alituisesti riistää häneltä työvälineiden mukana elinhyödykkeet[307*] ja tehdä sekä hänen osatehtävänsä että hänet itsensä tarpeettomiksi; kuinka tämä ristiriitaisuus ilmenee raa'asti työväenluokan alituisina uhriteurastuksina, työvoimien määrättömänä tuhlaamisena ja yhteiskunnallisen anarkian hävitystyönä. Tämä on kysymyksen nurja puoli. Mutta kun työnvaihtelu nyt voi päästä voimaan vain voittavana luonnonlakina ja kaikkialla tiellään esteitä tapaavan luonnonlain sokeasti hävittävin seurauksin,[308*] niin suurteollisuus tekee juuri katastrofeillaan elämän ja kuoleman kysymykseksi töiden vaihtelun ja siis myös työläisten mahdollisimman suuren monipuolisuuden yhteiskunnallisen tuotannon yleiseksi laiksi; ja suhteet on tällöin sovellettava tuotannon normaalin toteuttamisen vaatimuksia vastaaviksi. Se tekee kysymykseksi elämästä ja kuolemasta sen, että hirvittävä, kurja, pääoman vaihtelevia riistämistarpeita varten varalla pidetty, käytettävissä oleva työläisväestö korvataan tekemällä ihminen ehdottoman kelpaavaksi vaihteleviin työnvaatimuksiin: osayksilö, pelkkä yhteiskunnallisen osatehtävän suorittaja, korvataan kaikinpuolisesti kehittyneellä yksilöllä, jolle eri yhteiskunnalliset tehtävät ovat vain vuorottelevia toimintatapoja. Tämän suurteollisuuden pohjalla luontoperäisesti kehittyneen kumousprosessin yhtenä momenttina ovat polytekniset ja maanviljelyskoulut, toisena »écoles d'enseignement professionnel» [ammattikoulut], joissa työläisten lapset saavat jonkun verran opetusta teknologiassa ja eri tuotantovälineiden käytännöllisessä käsittelyssä. Kun kerran tehdaslainsäädäntö liittää ensimmäisenä pääomalta töin tuskin saatuna myönnytyksenä alkeisopetuksen tehdastyöhön, niin ei ole ensinkään epäilyksenalaista, että työväenluokka, kun se kiertämättä valtaa itselleen valtiovallan, hankkii samalla myös teknologiselle opetukselle, sekä teoreettiselle että käytännölliselle, sijan työläiskouluissa. Yhtä vähän epäiltävää on, että tuotannon kapitalistinen muoto ja sitä vastaavat taloudelliset työsuhteet ovat mitä jyrkimmässä ristiriidassa noiden kumouksellisten käymisaineiden ja niiden tarkoituksen — vanhan työnjaon lakkauttamisen — kanssa. Mutta ainoa historiallinen keino historiallisen tuotantomuodon lopettamiseksi ja uudistamiseksi on sen ristiriitaisuuksien kehittäminen. »Ne sutor ultra crepidam!»[139] Tämä käsityöläisviisauden nec plus ultra (korkein saavutus) tuli suunnattomaksi narrimaisuudeksi siitä hetkestä saakka, kun kelloseppä Watt keksi höyrykoneen, parturi Arkwright loimikangaspuut, jalokivityöntekijä Fulton höyrylaivan.[309*]

Mikäli tehdaslainsäädäntö säännöstelee työn tehtaissa, manufaktuureissa yms., tämä näyttää lähinnä vain pääoman riistämisoikeuksiin sekaantumiselta. Sitä vastoin kaikki ns. kotityön[310*] säännöstely tuntuu heti suoranaiselta sekaantumiselta patria potestas'iin, ts., uudenaikaisesti tulkittuna, vanhempain arvovaltaan, se tuntuu askeleelta, jonka ottamista hienotunteinen Englannin parlamentti oli kauan pelkäävinään. Tosiasiain pakko saattoi kuitenkin lopulta tunnustamaan, että samalla kun suurteollisuus oli tuhonnut vanhan perheen taloudelliset perusteet ja tehnyt lopun niitä vastaavasta perhetyöstä, oli se tehnyt lopun myös itse vanhoista perhesuhteista. Lastenoikeus täytyi julistaa.

»Onnetonta kyllä», sanotaan lastentyökomitean loppukertomuksessa vuodelta 1866, »kaikkien todistajien lausunnoista näkyy, etteivät kumpaakaan sukupuolta olevat lapset tarvitse ketään vastaan suojaa niin kipeästi kuin omia vanhempiaan vastaan». Lastentyön rajaton riistäminen yleensä ja varsinkin kotityössä pysyy tapana sen tähden, »että vanhemmilla on nuorten ja hentojen lastensa suhteen täydellinen ja ehdoton valta, jota he saavat käyttää hillittömästi ja ilman valvontaa... Vanhemmilla ei saisi olla ehdotonta valtaa tehdä lapsistaan pelkkiä koneita saadakseen niiden avulla niin ja niin paljon palkkaa viikossa... Lapsilla ja nuorilla henkilöillä on oikeus saada lainsäädännöltä turvaa vanhempien vallan väärinkäyttöä vastaan, joka ennen aikojaan murtaa heidän ruumiillisen voimansa ja alentaa heitä siveellisinä ja järjellisinä olentoina.»[311*]

Mutta vanhempien vallan väärinkäyttö ei kuitenkaan pakottanut pääomaa kypsymättömien työvoimien suoranaiseen tai epäsuoraan riistämiseen, vaan päinvastoin kapitalistinen riistotapa teki vanhempien vallan väärinkäytöksi kumoamalla sitä vastaavan taloudellisen perustan. Niin kauhistavalta ja vastenmieliseltä kuin vanhojen perhesuhteiden hajoaminen kapitalistisessa järjestelmässä näyttääkin, suurteollisuus synnyttää kuitenkin uudet taloudelliset perusteet korkeammalle perhemuodolle ja molempien sukupuolien välisille suhteille antamalla yhteiskunnallisesti järjestetyissä tuotantoprosesseissa kodin piirin ulkopuolella naisille, nuorille henkilöille ja lapsille ratkaisevan merkityksen. Yhtä typerää on tietenkin pitää ehdottomana perheen kristillisgermaanista muotoa samoin kuin muinaisroomalaista muotoa tai muinaiskreikkalaista tai itämaalaista, jotka muuten yhdessä muodostavat yhtenäisen historiallisen kehitysjakson. Samoin on ilmeistä, että yhdistetyn työhenkilökunnan kokoon panemisen molempaan sukupuoleen ja kaikkiin ikäluokkiin kuuluvista henkilöistä täytyy sitä vastaavissa oloissa muuttua inhimillisen kehityksen lähteeksi, vaikka se luontoperäisen raa'assa kapitalistisessa muodossa, jolloin työläinen on olemassa tuotantoprosessia varten eikä tuotantoprosessi työläistä varten, on turmion ja orjuuden ruttopesä.[312*]

Alkuaan vain poikkeuslakina kehräämöjä ja kutomoja, noita koneteollisuuden ensimmäisiä muodostumia varten säädetyn tehdaslain ulottaminen kaikkea yhteiskunnallista tuotantoa koskevaksi kävi välttämättömäksi, kuten olemme nähneet, suurteollisuuden historiallisen kehityskulun vuoksi, kun sen taustalla manufaktuurin, käsityön ja kotityön perinnäinen muoto kokonaan muuttui, manufaktuuri muuttui jatkuvasti tehtaaksi, käsityö manufaktuuriksi, ja lopuksi käsityön ja kotityön vaikutuspiirit muodostuivat suhteellisesti ihmeen lyhyessä ajassa kurjuuden pesiksi, joissa kapitalistinen riisto mielettömän hurjana vapaasti temmeltää. Kaksi seikkaa tässä lopulta ratkaisee asian, ensiksikin se aina uudistuva kokemus, että kun pääoma joutuu valtion valvonnan alaiseksi vain muutamissa kohdissa yhteiskuntaa, se ottaa sitä hillittömämmin vahingon takaisin muissa kohdissa,[313*] toiseksi itse kapitalistinen vaatimus kilpailuehtojen yhtäläisyydestä, ts. yhtäläisistä riistämisen rajoista.[314*] Kuulkaamme paria tällaista sydämenpurkausta. Herrat W. Cooksley (naula-, ketju- ym. tehtailijoita Bristolissa) järjestivät vapaaehtoisesti liikkeensä tehdaslain säädösten mukaiseksi.

»Kun naapuritehtaissa jatkuu vanha, säännötön järjestelmä, niin herrat Cooksley joutuvat kärsimään sen vääryyden, että saavat nähdä työpoikansa muualle houkuteltuina (enticed) jatkavan työtä kello 6 jälkeen illalla. Tämä, he tietysti sanovat, on vääryys meitä kohtaan ja myös vahingoksi, kun se vie osan poikien voimista, jotka kokonaisuudessaan kuuluvat meille.»[315*]

Herra J. Simpson (kartonkipahvi-, paperipussi- ja rasiatehtailija Lontoosta), ilmoitti lastentyökomitean jäsenille:

»Hän oli halukas allekirjoittamaan kaikki anomukset, jotka tarkoittavat tehdaslain käytäntöönpanoa. Asiain ollessa nykyisellä kannallaan, hän tunsi aina suljettuaan tehtaansa itsensä yöllä levottomaksi ('he always felt restless at night') ajatellessaan, että muut teettävät työtä kauemmin ja sieppaavat tilauksia hänen nenänsä edestä.»[316*] Yhteenvedossaan lastentyökomitea sanoo: »Olisi vääryys suurempia työnantajia kohtaan asettaa heidän tehtaansa säännöstelyn alaisiksi samalla kun heidän omalla liikealallaan pikkuliikkeet ovat vapaat kaikista lain määräämistä työajan rajoituksista. Jos pikkuliikkeet asetettaisiin poikkeusasemaan, tulisi työpäivän erilaisuudesta johtuvien epätasaisten kilpailuehtojen lisäksi suurtehtailijoille vielä se haitta, että ne nuoret ja naispuoliset työläiset, jotka tähän asti ovat tulleet heidän työhönsä, siirtyisivät nyt työpajoihin, jotka eivät ole tehdaslain alaisia. Lopuksi tämä lisäisi pikkuliikkeiden lukua, jotka melkein poikkeuksetta ovat vähimmän suotuisia terveydelle, mukavuudelle, kasvatukselle ja kansan tilan yleiselle parantamiselle.»[317*]

Loppukertomuksessaan lastentyökomitea ehdottaa, että yli 1 400 000 lasta, nuorta henkilöä ja naista, joista noin puolta osaa riistetään pikkuliikkeissä ja kotityössä, alistettaisiin tehdaslain alaisiksi.[318*]

Komitea sanoo: »Jos parlamentti hyväksyisi meidän ehdotuksemme kaikessa laajuudessaan, niin on epäilemätöntä, että sellaisella lainsäädännöllä olisi mitä terveellisin vaikutus sekä nuoriin että heikkoihin, joihin se lähinnä kohdistuu, että vieläkin suurempaan määrään täysi-ikäisiä työläisiä, jotka suoranaisesti» (naiset) »tai välillisesti» (miehet) »joutuisivat sen vaikutuksen alaisiksi. Se pakottaisi heidät säännöllisiin ja kohtuullisiin työaikoihin; se säästäisi ja lisäisi sitä ruumiillisen voiman varastoa, josta heidän ja koko maan menestys niin suuresti riippuu; se suojelisi kasvavaa polvea varhaisessa iässä tapahtuvalta liikarasitukselta, joka vahingoittaa heidän ruumiinrakennettaan ja tuhoaa heidät ennenaikaisesti; ja lopuksi se antaisi tilaisuuden alkeisopetuksen antamiseen ainakin 13 ikävuoteen saakka ja tekisi siten lopun siitä uskomattomasta tietämättömyydestä, josta komitean kertomuksissa on annettu niin tarkka kuvaus ja josta voi lukea vain tuskallisin mielin ja syvän kansallisen alennuksen tuntein.»[319*]

Toryministeristö julisti valtaistuinpuheessa 5. helmikuuta 1867, että se on muovannut teollisen tutkimuskomission ehdotukset hiiliksi.[319a*] Tähän saakka pääseminen oli vaatinut uutta kaksikymmenvuotista experimentum in corpore vili [kokeilua mitään maksamattomalla ruumiilla]. Jo vuonna 1840 oli asetettu parlamentin komitea lastentyön tutkimista varten. Sen mietintö vuodelta 1842 paljasti N. W. Seniorin sanojen mukaan

»kauheimman kuvan kapitalistien ja vanhempien ahneudesta, itsekkyydestä ja julmuudesta, lasten ja nuorten henkilöiden kurjuudesta, rappeutumisesta ja tuhoutumisesta, mikä milloinkaan on maailman silmiin sattunut... Sanotaan ehkä, että mietinnössä kuvataan menneen ajan kauhuja. Valitettavasti siinä on kuitenkin tietoja myös siitä, että nämä kauhut jatkuvat yhtä julmina kuin koskaan ennen. Eräässä Hardwicken kaksi vuotta sitten julkaisemassa lentokirjasessa sanotaan, että vuonna 1842 paheksutut epäkohdat rehottavat vielä nykyisin» (1863) »täydessä räikeydessään... Tämä mietintö» (vuodelta 1842) »sai olla kaksikymmentä vuotta huomioonottamatta, ja sinä aikana annettiin noiden lasten, jotka olivat kasvaneet vailla kaikkea aavistustakin siitä, mitä me sanomme moraaliksi, sekä koulusivistyksestä, uskonnosta ja luonnollisesta perherakkaudesta — näiden lasten annettiin tulla nykyisen sukupolven isiksi ja äideiksi.»[320*]

Sillä välin oli yhteiskunnallinen tilanne muuttunut. Parlamentti ei uskaltanut samalla tavalla hylätä vuoden 1863 komitean vaatimuksia kuin aikoinaan vuoden 1842. Niinpä jo 1864, jolloin komitea oli julkaissut vasta osan mietinnöistään, savitavarateollisuus (ja sen mukana saviastiateollisuus), tapettien, tulitikkujen, patruunien ja nallien valmistaminen sekä sametinleikkaus alistettiin kutomateollisuutta koskevien lakien alaisiksi. Valtaistuinpuheessa 5. helmikuuta 1867 silloinen toryministeriö ilmoitti esittävänsä parlamentille uusia lakiehdotuksia, jotka perustuivat komitean loppuehdotuksiin, se kun sillä välin oli päättänyt 1866 työnsä.

Elokuun 15 päivänä 1867 Factory Acts Extension Act (laki tehdaslakien vaikutuspiirin laajentamisesta) ja elokuun 21 päivänä Workshops' Regulation Act (laki työtapojen säännöstelystä eli laki lasten, alaikäisten ja naisten työstä työpajoissa) saivat kuninkaan vahvistuksen; edellinen laki säännöstelee suuret, jälkimmäinen pienet liikkeet.

Factory Acts Extension Act säännöstelee masuunit, rauta-ja kuparitehtaat, valimot, koneenrakennustehtaat, metallitehtaat, guttaperkka-, paperi-, lasi- ja tupakkatehtaat, niin ikään kirjapainot ja kirjansitomot sekä yleensä kaikki sen laatuiset teollisuuslaitokset, joissa pidetään työssä 50 tai enemmän työläisiä yhtaikaa vähintään 100 päivää vuodessa.

Antaaksemme käsityksen lasten, alaikäisten ja naisten työtä työpajoissa sääntelevän lain vaikutuspiirin laajuudesta, esitämme tässä muutamia siinä olevia määritelmiä:

»Käsityöllä tarkoitetaan» (tässä laissa) »kaikkea käsityötä, jota ammattimaisesti elinkeinona tai tilapäisesti harjoitetaan jonkin tavaran tai sen osan valmistamiseksi, muuttamiseksi, koristamiseksi, korjaamiseksi tai viimeistelemiseksi myymistä varten.»

»Työpajalla tarkoitetaan jokaista huonetta tai paikkaa, joko katettua tai taivasalla olevaa, jossa jotain 'käsityötä' tekee lapsi, alaikäinen tai nainen ja johon sillä, joka sellaista lasta, alaikäistä tai naista työssä pitää, on pääsy- ja tarkastusoikeus.»

»Työssä pidetyllä henkilöllä tarkoitetaan 'käsityön'-tekijää, joka tekee sitä palkkaa vastaan tai ei, työnantajan tai jommankumman vanhemman johdolla, niin kuin niistä alempana lähemmin määrätään.»

»Vanhemmilla tarkoitetaan isää, äitiä, holhoojaa tai muuta henkilöä, jolla on holhous- tai valvontavalta johonkin... lapseen tai alaikäiseen.»

Seitsemännessä kohdassa, joka koskee rangaistuksia lasten, alaikäisten ja naisten työssä pitämisestä vastoin tämän lain määräyksiä, säädetään rahasakkoja sekä työpajan omistajalle, olkoonpa hän jompikumpi vanhemmista tai ei, että

»vanhemmille tai muille henkilöille, joiden suojeluksessa lapsi, alaikäinen tai nainen on tai joille hänen työstään on suoranaista etua».

Factory Acts Extension Act, joka koskee suuria tehtaita, jää jälkeen tehdaslaista siinä suhteessa, että se sisältää joukon kurjia poikkeusmääräyksiä ja raukkamaisia kapitalistien kanssa tehtyjä sovittelukohtia.

Workshops' Regulation Act, joka kaikissa yksityiskohdissaan on sangen viheliäinen, jäi kuolleeksi kirjaimeksi niiden kaupunki- ja paikallisviranomaisten käsissä, joiden haltuun sen toimeenpano uskottiin. Kun parlamentti otti 1871 heiltä pois tämän valtuuden ja siirsi sen ammattientarkastajille, joiden tarkastuspiiriä se sitten yhdellä iskulla lisäsi enemmän kuin 100 000 työpajalla ja yksistään 300 tiilitehtaalla, tarkastajien lukumäärää ei kuitenkaan lisätty enempää kuin kahdeksalla apulaisella, vaikka se jo tähänkin saakka oli ollut aivan liian vähäinen.[321*]

Tässä Englannin vuoden 1867 lainsäädännössä herättää siis huomiota toisaalta se, että hallitsevien luokkien parlamentille oli nyt käynyt välttämättömäksi ryhtyä periaatteessa niin erikoisiin ja laajaperäisiin säännöstelyihin kapitalistisen riiston liiallisuuksia vastaan; toisaalta se puolinaisuus, vastenmielisyys ja mala fides [epärehellisyys], jolla parlamentti nämä säännöstelyt sitten todellisuudessa pani täytäntöön.

Vuoden 1862 tutkimuskomitea ehdotti myös vuoriteollisuuden uutta säännöstelyä, teollisuuden, joka eroaa kaikista muista siinä suhteessa, että siinä maanomistajien ja kapitalistien edut soveltuvat yhteen. Näiden molempien etujen ristiriitaisuus oli edistänyt tehdaslainsäädäntöä; kun tätä ristiriitaisuutta ei ollut, niin se oli kylliksi selittämään vuoriteollisuuslainsäädännön hitaan kehittymisen ja rettelöt siinä.

Vuoden 1840 tutkimuskomitea oli tehnyt niin kauhistuttavia ja mieltäkuohuttavia paljastuksia ja aiheuttanut niin suuren skandaalin koko Euroopassa, että parlamentin oli pelastettava omatuntonsa vuoden 1842 Mining Act'illa (kaivoslailla), jossa se tyytyi kieltämään naisten ja alle 10-vuotisten lasten työn maan alla.

Sitten tuli vuoden 1860 Mines' Inspection Act (kaivostentarkastuslaki), jonka mukaan kaivoksia tarkastavat sitä varten erikoisesti määrätyt viralliset tarkastajat ja 10–12-vuotiaita poikia on lupa pitää työssä vain siinä tapauksessa, että heillä on koulutodistus tai että he käyvät määrätunnit koulua. Tämä laki jäi kerrassaan kuolleeksi kirjaimeksi nimitettyjen tarkastajien naurettavan pienen lukumäärän takia, heidän valtuuksiensa pienuuden ja muiden syiden tähden, jotka edempänä selviävät.

Uusimpia »Sinisiä kirjoja» vuoriteollisuudesta on »Report from the Select Committee on Mines, together with... Evidence, 23 July 1866». Sen on laatinut alahuoneen jäsenistä koostunut valiokunta, joka oli valtuutettu kutsumaan ja kuulustelemaan todistajia; paksu foliokokoa oleva nidos, jonka varsinaisessa »Report'issa» on vain viisi seuraavan sisältöistä riviä: valiokunta ei voi sanoa mitään, on kuulusteltava vieläkin enemmän todistajia!

Todistajien kuulustelutapa muistuttaa ristikuulusteluja (cross examinations) Englannin tuomioistuimissa, joissa asianajaja koettaa häpeämättömillä, sekaannuttavilla ristiin rastiin käyvillä kysymyksillä saattaa todistajan sekaannuksiin ja väärentää sanat hänen suussaan. Asianajajina tässä ovat itse parlamentin kuulustelijat, niiden joukossa kaivostenomistajia ja -käyttäjiä; todistajina kaivostyöläisiä, enimmäkseen hiilikaivoksista. Koko ilveily on niin kuvaava pääoman hengelle, ettemme voi tässä olla esittämättä siitä muutamia otteita. Yleiskatsauksen saamiseksi esitän tutkimuksen tulokset ym. rubriikeittain. Huomautan vielä, että englantilaisissa Sinisissä kirjoissa kysymykset ja pakolliset vastaukset niihin ovat numeroituja ja että todistajat, joiden lausunnoista tässä esitetään otteita, ovat hiilikaivostyöläisiä.

1. 10 vuotta vanhempien poikien työ kaivoksissa. Työ sekä vuorikaivoksiin meno ja sieltä tulo kestää tavallisesti 14–15 tuntia, poikkeustapauksissa kauemminkin, kello 3, 4, 5:stä aamulla kello 4:ään ja 5:een illalla. (N:ot 6, 452, 83.) Täysi-ikäiset työläiset tekevät työtä kahdessa vuorossa eli 8 tuntia kumpikin, mutta pojilla kustannusten säästämiseksi ei ole mitään sellaista vaihtelua. (N:ot 80, 203, 204.) Nuorimpia lapsia käytetään pääasiallisesti avaamaan ja sulkemaan vetoaukkoja kaivoksen eri osastoissa, vanhempia vaikeampaan työhön, hiilten kuljettamiseen yms. (N:ot 122, 739, 740.) Pitkät työpäivät maan alla kestävät 18–22 ikävuoteen saakka, jolloin siirtyminen varsinaiseen kaivostyöhön tapahtuu. (N:o 161.) Lapsia ja alaikäisiä kiusataan nykyisin kovemmin kuin milloinkaan ennen. (N:ot 1663–1667.) Kaivostyöläiset vaativat melkein yksimielisesti parlamentilta lakia, joka kieltäisi kaivostyön 14 vuotta nuoremmilta. Ja nyt Hussey Vivian (joka itse on kaivostehtailija) kysyy:

»Eikö tämä vaatimus ole vanhempien enemmästä tai vähemmästä köyhyydestä riippuvainen?» — Ja mr Bruce: »Eikö olisi kovaa ottaa perheeltä pois tätä tulolähdettä silloin kun perheenisä on kuollut tai silpoutunut jne.? Ja täytyyhän olla olemassa yleinen sääntö... Tahdotteko te kaikissa tapauksissa kiellettäväksi lasten työn 14 ikävuoteen saakka maan alla?» Vastaus: »Kaikissa tapauksissa.» (N:ot 107–110.) Vivian: »Jos työ 14 vuotta nuoremmilta kiellettäisiin kaivoksissa, niin eivätkö vanhemmat lähettäisi lapsiaan tehtaisiin ym.? — Tavallisesti: ei.» (N:o 174.) Työläinen: »Ovien avaaminen ja sulkeminen näyttää helpolta. Mutta se on hyvin tuskallinen tehtävä. Lukuunottamatta alituista vetoa, poika on ikään kuin vankina pimeässä vankikopissa.» Porvari Vivian: »Eikö poika voi ovenvartijana ollessaan lukea, jos hänellä on valo? — Ensiksikin hänen täytyisi ostaa itselleen kynttilät. Sitä paitsi sitä ei sallittaisi. Hän on siinä hoitamassa tehtäväänsä, hänellä on velvollisuus täytettävänään. En ole koskaan nähnyt kenenkään pojan lukevan kaivoksessa.» (N:ot 139, 141, 143, 158, 160.)

2. Kasvatus. Kaivostyöläiset vaativat oppipakkoa lapsille niin kuin on tehtaissakin. He selittävät, että vuoden 1860 lain määräys, jonka mukaan vaaditaan opetustodiste 10–12-vuotisten lasten työssä käyttämiseen, on täysin näennäinen. Kapitalististen tutkintatuomarien »kiusallinen» kuulustelutapa on tässä todellakin hullunkurinen.

»Tarvitaanko lakia paremmin työnantajia vai vanhempia vastaan? — Molempia vastaan.» (N:o 115.) »Enemmän toista kuin toista vastaan? — Mitä minun on siihen vastattava?» (N:o 116.) »Koettavatko työnantajat ensinkään soveltaa työtunteja kouluopetuksen mukaan? — Eivät milloinkaan.» (N:o 137.) »Tekevätkö kaivostyöläiset myöhemmin mitään kasvatustaan parantaakseen? — Yleensä he vain sitä huonontavat; he omaksuvat pahoja tapoja; he antautuvat juoppouteen, peliin ja muuhun sellaiseen sekä joutuvat kokonaan haaksirikkoon.» (N:o 211.) »Miksi lapsia ei lähetetä iltakouluihin? — Useimmilla hiilialueilla ei niitä ensinkään ole. Mutta pääasia on, että pitkästä ylityöstä he ovat niin uuvuksissa, että heidän silmänsä painuvat kiinni väsymyksestä.» (N:o 454.) »Siis», porvari päättelee, »te vastustatte kasvatusta? — Emme missään nimessä, mutta jne.» »Eikö vuoden 1860 laki pakota kaivosten omistajia ym. vaatimaan koulutodistuksia, kun he pitävät työssään 10–12-vuotisia lapsia? — Laki kyllä, mutta työnantajat eivät sitä tee.» »Teidän mielestänne ei tätä lainmääräystä siis yleensä ole noudatettu? — Sitä ei ensinkään noudateta.» (N:ot 443, 444.) »Pitävätkö kaivostyöläiset opetuskysymystä hyvin tärkeänä? Kyllä suurin osa.» (N:o 717.) »Tahtovatko he mielellään lain noudattamista? — Suurin osa sitä tahtoo.» (N:o 718.) »Miksi he eivät sitten pakota sitä noudattamaan? — Monikin työläinen tahtoo, ettei poikia ilman koulutodistusta otettaisi työhön, mutta hänestä tulee kohta merkattu mies (a marked man).» (N:o 720.) »Kenen taholta? — Työnantajansa.» (N:o 721.) »Ette kai te luule, että työnantajat vainoaisivat jotakin kuuliaisuudesta lain määräyksille? — Minä luulen, että he sen tekisivät.» (N:o 722.) »Miksi työläiset eivät kieltäydy käyttämästä noiden poikien työtä? — Se ei ole heidän valintansa varassa.» (N:o 123.) »Tahdotteko, että parlamentti sekaantuu asiaan? — Jos tahdotaan tehdä joitakin tuntuvia parannuksia kaivostyöläisten lasten kasvatuksessa, niin sen täytyy tapahtua parlamentin säätämän lain pakotuksesta.» (N:o 1634.) »Pitäisikö sen koskea Ison-Britannian kaikkien työläisten lapsia, vai ainoastaan kaivostyöläisten lapsia? — Minä olen täällä puhumassa kaivostyöläisten nimessä.» (N:o 1636.) »Miksi kaivosten lapset olisi erotettava muista? — Koska he ovat poikkeusasemassa.» (N:o 1638.) »Missä suhteessa? — Ruumiillisessa.» (N:o 1639.) »Miksi opetus olisi heille tärkeämpää kuin muiden luokkien pojille? — Minä en sano, että se on tärkeämpää heille, mutta ylityön takia kaivoksissa heillä on vähemmän mahdollisuuksia saada opetusta päivä- ja pyhäkouluissa.» (N:o 1640.) »Eikö todellakin ole mahdotonta käsitellä tämänlaatuisia kysymyksiä absoluuttisesti?» (N:o 1644.) »Onko kaivosalueilla kylliksi kouluja? — Ei ole.» (N:o 1646.) »Jos valtio vaatisi, että jokainen lapsi lähetettäisiin kouluun, niin mistä kaikille lapsille kouluja saataisiin? — Minä luulen, että niin pian kuin olosuhteet sitä vaativat, kouluja kyllä perustetaan.» (N:o 1647.) »Suurin osa sekä lapsista että täysi-ikäisistä kaivostyöläisistä on kirjoitusja lukutaidottomia.» (N:ot 705, 726.)

3. Naisten työ. Työläisnaisia ei tosin enää vuoden 1842 jälkeen käytetä maan alla, mutta kylläkin maan päällä hiilien ym. lastaamiseen, rullavaunujen kuljettamiseen kanaviin ja rautatievaunuihin, hiilien lajittelemiseen yms. Heidän käyttämisensä on suuresti lisääntynyt 3–4 viime vuoden aikana. (Nro 1727.) He ovat enimmäkseen kaivostyöläisten vaimoja, tyttäriä ja leskiä, iältään 12:sta 50:een ja 60:een vuoteen saakka. (N:ot 647, 1779, 1781.)

»Mitä kaivostyöläiset ajattelevat naisten käyttämisestä kaivoksissa? — He tuomitsevat sen aivan yleisesti.» (N:o 648.) »Minkä tähden? — He pitävät sitä naissukupuolta alentavana.» (N:o 649.) »Naisilla on jonkinlaiset miehenvaatteet. Useissa tapauksissa siten tukahdutetaan kaikki häpeäntunne. Monet naiset tupakoivat. Työ on yhtä likaista kuin itse kaivoksissa. Heidän joukossaan on useita naimisissa olevia naisia, jotka eivät voi täyttää kotivelvollisuuksiaan.» (N:ot 650–654, 701.) »Voisivatko lesket saada muualta jotain yhtä tuottavaa työtä (8–10 š viikossa)? — Siitä en voi sanoa mitään.» (N:ot 709, 708.) »Ja kuitenkin te (sydän kivestä!) olette päättäneet lopettaa heiltä tämän heidän elinkeinonsa? — Aivan empimättä.» (N:o 710.) »Mistä tämä mieliala johtuu? — Meillä kaivostyömiehillä on niin paljon kunnioituksen tunnetta kauniimpaa sukupuolta kohtaan, että emme voi nähdä sitä hiilikaivoksiin tuomittuna... Tämä työ on suureksi osaksi hyvin raskasta. Monet näistä tytöistä nostavat 10 tonnia päivässä.» (N:ot 1715, 1717.) »Luuletteko, että kaivostöissä olevat naiset ovat epäsiveellisempiä kuin tehtaissa työskentelevät? — Huonojen prosenttimäärä on suurempi kuin tehtaantyttöjen joukossa.» (N:o 1732.) »Ettekö siis ole tyytyväisiä tehtaidenkaan siveellisyysoloihin? — Emme.» (N:o 1733.) »Tahdotteko siis kiellettäväksi naisten työn myöskin tehtaissa? — En tahdo.» (N:o 1734.) »Miksi ette? — Se on naissukupuolelle kunniallisempaa ja sopivampaa.» (N:o 1735.) »Kuitenkin se on vahingollista heidän siveellisyydelleen, niinkö arvelette? — Ei läheskään niin suuresti kuin kaivostyö. Muuten en puhu yksistään siveellisistä, vaan myös ruumiillisista ja yhteiskunnallisista syistä. Tyttöjen yhteiskunnallinen rappeutuminen on erittäin surkeata. Kun näistä tytöistä tulee kaivostyöläisten vaimoja, miehet kärsivät syvästi tästä rappeutumisesta ja se ajaa heidät pois kotoa ja juomaan.» (N:o 1736.) »Mutta eikö voida sanoa samaa myös rautatehtaissa työskentelevistä naisista? — En voi puhua muiden teollisuushaarojen puolesta.» (N:o 1737.) »Mutta mikä ero on sitten rautatehtaissa ja vuorikaivoksissa työskentelevien naisten välillä? — En ole harkinnut tätä kysymystä.» (N:o 1740.) »Voitteko löytää mitään eroa näiden kahden luokan välillä? — Minulla ei ole mitään varmuutta siitä, mutta käyntini useissa taloissa tutustuttivat minut asiain häpeälliseen tilaan omassa piirissämme.» (N:o 1741.) »Te haluatte nähtävästi kovin poistaa naisten työn kaikkialta, missä se on alentavaa? — Kyllä... parhaat tunteensa lapsi saa äidin kasvatuksesta.» (N:o 1750.) »Mutta samaahan voi sanoa myös naisten käyttämisestä maanviljelystöihin? — Sitä tehdään vain kahtena vuodenaikana, meidän töissämme he kaikki ovat neljä vuodenaikaa läpeensä ja usein yötä päivää, märkinä ihoa myöten; heidän ruumiinsa rakenne on heikontunut ja terveytensä murtunut.» (N:o 1753.) »Ettekö ole tutkinut kysymystä» (naisten työstä) »yleensä? — Olen katsellut ympärilleni ja voin sanoa niin paljon, etten ole missään tavannut mitään, mitä voisi verrata naisten työhön hiilikaivoksissa. Se on miesten ja vahvojen miesten työtä.» »Parhaat kaivostyöläiset, jotka koettavat kohota ja sivistyä, eivät saa tukea vaimoiltaan, vaan päinvastoin, nämä vetävät heitä alaspäin.»

Kun sitten porvari on vielä kysellyt ristiin rastiin, hänen leskiä, köyhiä perheitä ym. kohtaan tuntemansa »myötätunnon» salaisuus pääsee vihdoin esille:

»Hiilikaivoksen omistaja nimittää muutamia herrasmiehiä ylivalvojiksi; päästäkseen suosioon nämä asettavat kaikki mahdollisimman kannattavalle pohjalle, ja työssä pidetyt tytöt saavat 1 š:stä 1 š:iin 6 pennyyn päivässä siitä, mistä miehelle pitäisi maksaa 2 š 6 p.» (N:o 1816.)

4. Kuoleman tarkastusmiehet.

»Mitä tulee coroner's inquests'eihin [kuolemantapausten tarkastajiin] teidän seuduillanne, niin ovatko työläiset tyytyväisiä niiden tutkimusmenettelyyn tapaturmien sattuessa? — Eivät ole.» (N:o 360.) »Miksi eivät? — Etenkin sen tähden, että valamiehiksi pannaan henkilöitä, jotka eivät tiedä yhtään mitään kaivoksista. Työläisiä ei koskaan panna muuksi kuin todistajiksi. Yleensä otetaan lähiseudun kauppiaita, jotka ovat kaivosten omistajien, ts. ostajiensa, vaikutuksen alaisia, eivätkä edes ymmärrä todistajien käyttämiä teknisiä sanoja. Me vaadimme, että kaivostyöläiset saavat muodostaa osan valamiehistöstä. Ylipäänsä tuomio on ristiriidassa todistajien lausuntojen kanssa.» (N:ot 361, 364, 366, 368, 371, 375.) »Eikö valamiehistöjen pidä olla puolueettomia? — Pitää.» »Olisivatko työläiset sitä? — Minusta ei näytä olevan mitään syytä epäillä, etteivät olisi. Heillä on asiantuntemusta.» »Mutta eivätkö he olisi taipuvaisia työläisten eduksi langettamaan liian ankaria tuomioita? — Eivät, en sitä usko.»

5. Väärä mitta, paino yms. Työläiset tahtovat viikoittaista palkanmaksua nelitoistapäiväisen asemesta, mittaamista painon mukaan astiain tilavuusmitan sijasta, suojaa väärien painomittojen käyttämistä vastaan jne. (N:o 1071.)

»Jos astioita suurennetaan petollisesti, niin voihan työmies lähteä pois kaivoksesta 14 päivän irtisanomisajan kuluttua. — Mutta jos hän menee toiseen paikkaan, hän joutuu samanlaisiin oloihin.» (N:o 1071.) »Mutta voihan hän toki jättää sellaisen paikan, missä vääryyttä harjoitetaan? — Sitä harjoitetaan kaikkialla.» (N:o 1072.) »Mutta eikö työmies voi jättää kutakin paikkaansa 14 päivän irtisanomisajan kuluttua? — Voi.» Sillä hyvä!

6. Kaivosten tarkastus. Työläiset eivät kärsi ainoastaan räjähtävän kaasun aiheuttamista tapaturmista.

»Meillä on syytä valittaa yhtä suuresti hiilikaivosten huonoa ilmanvaihtoa, jonka vuoksi työläiset niissä tuskin kykenevät hengittämään; he tulevat sen takia kaikkeen työhön pystymättömiksi. Niinpä esim. juuri tällä haavaa siinä kaivoksen osassa, missä minä työskentelen, on turmeltunut ilma pakottanut useita henkilöitä viikkokausiksi sairasvuoteelle. Pääkäytävät ovat enimmäkseen kylläkin ilmavia, mutta juuri ne paikat, joissa me teemme työtä, eivät ole. Jos mies valittaa ilmanvaihdosta tarkastajalle, niin hänet erotetaan ja hän on 'merkattu' mies, joka ei saa työtä muualta. Mining inspecting Act (laki kaivosten tarkastuksesta) vuodelta 1860 on pelkkä paperipala. Tarkastaja — ja heitä on liian vähän — tekee noin kerran 7 vuodessa muodollisen tarkastuskäynnin. Meidän tarkastajamme on aivan kykenemätön seitsenkymmenvuotias mies, jonka valvottavana on enemmän kuin 130 hiilikaivosta. Tarvitsemme enemmän sekä tarkastajia että alatarkastajia.» (N:o 234 ja seur.) »Pitäisikö sitten hallituksen pitää sellainen joukko tarkastajia, että he voisivat tehdä kaikki, mitä te vaaditte, työläisten antamatta heille tietoja? — Se on mahdotonta, mutta heidän pitäisi tulla useammin ja itse noutaa tiedot kaivoksista.» (N:ot 280, 277.) »Ettekö luule, että tämän seurauksena vastuunalaisuus (!) tuulettamisesta ym. siirtyisi kaivosten omistajalta hallituksen asettamille virkamiehille? — Ei suinkaan; heidän tehtävänään täytyy olla voimassa olevien lakien noudattamisen valvonta.» (N:o 285.) »Kun te puhutte alatarkastajista, tarkoitatteko henkilöitä, joilla on pienempi palkka ja alempi arvo kuin nykyisillä tarkastajilla? — Minä en suinkaan tahdo, että he olisivat alempia, jos te annatte parempia» (N:o 294.) »Tahdotteko enemmän tarkastajia vai heitä alempaan luokkaan kuuluvia henkilöitä tarkastajiksi? — Me tarvitsemme henkilöitä, jotka itse kiertelevät kaivoksissa, miehiä, jotka eivät pelkää nahkaansa.» (N:o 295.) »Jos teidän toivomuksenne saada alemman ryhmän tarkastajia täytettäisiin, niin eikö heidän puutteellinen taitonsa synnyttäisi vaaroja jne.? — Ei, hallituksen asiana on ottaa sopivia henkilöitä.»

Tällainen kuulustelu alkaa lopulta tuntua itse tutkimuskomitean puheenjohtajastakin liian mielettömältä.

»Te tahdotte», hän keskeyttää, »käytännönmiehiä, jotka itse kulkevat kaivoksissa niitä katsomassa ja kertovat tarkastajalle, joka sitten voi käyttää laajempia tietojaan.» (N:ot 298, 229.) »Eikö kaikkien näiden vanhojen laitosten tuulettaminen tuottaisi suuria kustannuksia? — Kyllä kai kustannukset kohoaisivat, mutta ihmishenkiä säästyisi.» (N:o 531.)

Eräs kaivosmies panee vastalauseensa vuoden 1860 lain 17. artiklaa vastaan:

»Kun nykyisin kaivosten tarkastaja huomaa jonkin osan kaivoksesta olevan käyttökelvottomassa kunnossa, hänen täytyy antaa tästä tieto kaivoksen omistajalle ja sisäasiainministerille. Sitten kaivoksen omistajalla on 20 päivää miettimisaikaa: noiden 20 päivän kuluttua hän voi kieltäytyä kaikista muutoksista. Mutta jos hän sen tekee, hänen on kirjoitettava sisäasiainministerille ja ehdotettava hänelle 5 vuori-insinööriä, joiden joukosta ministerin on valittava sovintotuomarit. Me väitämme, että tässä tapauksessa kaivoksen omistaja oikeastaan itse nimittää omat tuomarinsa.» (N:o 581.)

Porvarillinen kuulustelija, itse kaivoksen omistaja:

»Tämä on vain puhtaasti spekulatiivinen vastaväite.» (N:o 586.) »Teillä on siis hyvin huono käsitys vuori-insinöörien rehellisyydestä? — Minä sanon, että se on hyvin kohtuutonta ja väärin.» (N:o 588.) »Eikö vuori-insinöörien asema ole luonteeltaan tavallaan virallinen, mikä korottaa heidän ratkaisunsa teidän pelkäämänne puolueellisuuden yläpuolelle? — Kieltäydyn vastaamasta kysymyksiin näiden henkilöiden persoonallisesta luonteesta. Olen varma, että he menettelevät useissa tapauksissa hyvin puolueellisesti ja että heiltä pitäisi ottaa tämä valta pois, silloin kun ihmishenki on kysymyksessä.»

Sama porvari on kyllin häpeämätön kysyäkseen:

»Ettekö luule, että myös kaivostenomistajille räjähdykset tuottavat tappiota?»

Lopuksi:

»Ettekö te työläiset itse voi valvoa etujanne pyytämättä apua hallitukselta? — Emme.» (N:o 1042.)

Vuonna 1865 oli Isossa-Britanniassa 3217 hiilikaivosta ja 12 tarkastajaa. Eräs yorkshirelainen kaivoksenomistaja laskee itse (»Times», 26. tammikuuta 1867), että tarkastajat, lukuunottamatta heidän puhtaasti byrokraattisia toimiaan, jotka vievät heidän koko aikansa, voivat tarkastaa kutakin kaivosta vain kerran 10 vuodessa. Ei ihme, että tapaturmat ovat lisääntyneet viime vuosina (varsinkin vuosina 1866 ja 1867) etenevästi sekä lukumäärältään että laajuudeltaan (vaatien toisinaan uhrikseen 200–300 työläistä). Nämä ovat »vapaan» kapitalistisen tuotannon ihanuuksia!

Joka tapauksessa vuoden 1872 laki, niin puutteellinen kuin se onkin, on ensimmäinen, joka säännöstelee vuorikaivoksissa työssä olevien lasten työajan ja tekee työnantajat ja kaivosten omistajat jossakin määrin vastuunalaisiksi niin sanotuista tapaturmista.

Vuoden 1867 kuninkaallinen komitea lasten, alaikäisten ja naisten maanviljelystyön tutkimista varten on julkaissut muutamia hyvin tärkeitä kertomuksia. On tehty useita yrityksiä soveltaa tehdaslainsäädännön periaatteita edes lievennetyssä muodossa maanviljelykseen, mutta kaikki ne ovat tähän saakka täysin epäonnistuneet. Minun on tässä kuitenkin huomautettava: on olemassa vastustamaton tendenssi näiden periaatteiden yleiseen käytäntöön ottamiseen.

Jos tehdaslainsäädännön yleiseksi tuleminen on yhtäältä työväenluokan ruumiillisena ja henkisenä suojeluskeinona käynyt välttämättömäksi, se jouduttaa toisaalta, kuten jo on viitattu, hajallaan olevien pienten työprosessien muuttumista yhdistetyiksi työprosesseiksi suuressa, yhteiskunnallisessa mittakaavassa, ts. pääoman keskittymistä ja tehdasjärjestelmän yksinvaltiutta, ja tekee ne yleisiksi. Se hävittää kaikki vanhanaikaiset siirtymismuodot, joiden takana pääoma on osaksi vielä herruuttaan piilotellut, ja asettaa niiden sijaan suoranaisen alastoman valtiutensa. Siten se saattaa yleiseksi myös suoranaisen taistelun tätä herruutta vastaan. Samalla kun tehdaslainsäädäntö pakottaa yksityisissä työhuoneissa yhdenkaltaisuuteen, säännöllisyyteen, järjestykseen ja säästämiseen, se lisää sen tavattoman kannustimen ansiosta, mitä työpäivän rajoittaminen ja säännösteleminen tekniikalle tietävät, kapitalistisen tuotannon anarkiaa ja romahduksia ylipäänsä, työn voimaperäisyyttä sekä koneiden ja työläisten kilpailua. Hävittäessään pikkuliikkeet ja kotityön se hävittää »liikaa olevien» työläisten viimeiset pakopaikat ja sen kautta koko yhteiskuntakoneiston tähänastisen varaventtiilin. Kehittäessään tuotantoprosessin aineellisia edellytyksiä ja yhteiskunnallista yhdistelmää se kehittää sen kapitalistisen muodon ristiriitoja ja vastakohtia, sekä samalla vanhaa yhteiskuntaa kumoavia ja uutta muodostavia aineksia.[322*]

 

10. Suurteollisuus ja maanviljelys

Sitä kumousta, minkä suurteollisuus synnyttää maanviljelyksessä ja maanviljelystuotannon palveluksessa toimivien henkilöiden yhteiskuntasuhteissa, voimme kuvailla vasta myöhemmin. Tässä tyydymme lyhyesti viittaamaan eräisiin ennakkotuloksiin. Kun koneiden käyttöä maanviljelyksessä eivät ehkäise ne fyysiset haitat, jotka se tehtaantyömiehelle tuottaa,[323*] vaikuttavat ne tässä vielä voimakkaammin ja törmäämättä yhteen työläisten »tarpeettomiksi tekemisen» kanssa, niin kuin myöhemmin yksityiskohdittain saamme nähdä. Esim. Cambridgen ja Suffolkin kreivikunnissa on viljellyn maan ala viimeisten 20 vuoden aikana suuresti laajentunut, kun maalaisväestö on sen sijaan samana aikana sekä suhteellisesti että absoluuttisesti vähentynyt. Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa maanviljelyskoneet ovat tähän saakka korvanneet työläisiä vain virtuaalisesti, ts. ne ovat tehneet tuottajalle mahdolliseksi suuremman maa-alan viljelemisen, mutta eivät ole karkottaneet todella työssä olevia työläisiä. Vuonna 1861 oli Englannissa ja Walesissa maanviljelyskoneita valmistavien työläisten lukumäärä 1034, kun höyry- ja työkoneilla työskentelevien maanviljelystyöläisten lukumäärä oli vain 1205.

Maanviljelysalalla suurteollisuus vaikuttaa sikäli mullistavimmin, että se tuhoaa vanhan yhteiskunnan tuen ja turvan, »talonpojan», ja panee hänen sijaansa palkkatyöläisen. Maaseudun yhteiskunnalliset kumouspyrkimykset ja vastakohtaisuudet tulevat siten samankaltaisiksi kuin kaupunkienkin. Rutiinin ja vähimmin järkiperäisen liikemuodon sijaan tulee tieteen tietoinen, teknologinen hyväksi käyttäminen. Kapitalistinen tuotantotapa vie loppuun niiden maanviljelyksen ja teollisuuden alkuperäisten perhesiteiden murtumisen, jotka liittivät ne toisiinsa lapsellisen kehittymättömässä muodossa. Mutta samalla se luo aineelliset edellytykset uudelle, korkeammalle synteesille, maanviljelyksen ja teollisuuden yhdistymiselle niiden toistensa vastakohtina kehittyneiden muotojen pohjalla. Samalla kun kapitalistinen tuotanto antaa kaupunkilaisväestölle, jonka se kokoaa suuriin keskuksiin, yhäti enenevän ylivallan, se toisaalta lisää yhteiskunnan historiallista liikuntavoimaa ja toisaalta häiritsee ainesten vaihtoa ihmisen ja maan välillä, ts. niiden maan ainesosien palaamista takaisin maahan, joita ihminen ravinnossaan ja vaatetuksessaan on kuluttanut, siis rikkoo maan pysyvän hedelmällisyyden ikuista ja luonnollista edellytystä. Se tärvelee samalla kaupunkilaistyöläisen ruumiillista terveyttä ja maatyöläisen henkistä elämää.[324*] Mutta hävittämällä tuon ainesten vaihdon vain luontoperäisesti kehittyneet muodot kapitalistinen tuotanto samalla pakottaa sen esiintymään yhteiskunnallisen tuotannon säännöstelevänä lakina ja täyttä inhimillistä kehitystä vastaavassa muodossa. Maanviljelyksessä samoin kuin teollisuudessakin tuotantoprosessin kapitalistinen muuttuminen esiintyy samalla tuottajien kärsimyslähteenä, työväline työläisen sortamis-, riistämis- ja köyhdyttämisvälineenä, työprosessien yhteiskunnallinen yhdistelmä hänen yksilöllisen vireytensä, vapautensa ja itsenäisyytensä järjestelmällisenä tukahduttamisena. Maatyöläisten hajaantuminen laajoille alueille murtaa samalla heidän vastustuskykynsä, jota vastoin keskittyminen lisää kaupunkilaistyöläisten vastustuskykyä. Uudenaikaisessa maanviljelyksessä samoin kuin kaupunkiteollisuudessa lisätään työn tuotantovoimaa ja sen liikuntakykyä tuhoamalla ja kuihduttamalla itse työvoimaa. Sitä paitsi jokainen edistysaskel kapitalistisessa maanviljelyksessä on sekä edistysaskel taidossa riistää työmiestä että taidossa riistää maata, jokainen edistysaskel sen hedelmällisyyden lisäämisessä tiettynä aikana on samalla edistysaskel tämän hedelmällisyyden vakinaisten lähteiden hävittämisessä. Kuta enemmän jokin maa, kuten esim. Pohjois-Amerikan Yhdysvallat, kehittyy suurteollisuuden pohjalla, sitä nopeampi on tämä hävitysprosessi.[325*] Kapitalistinen tuotanto kehittää siis yhteiskunnallisen tuotantoprosessin tekniikkaa ja yhdistelmää vain siten, että se samalla vaurioittaa kaiken rikkauden alkulähteet: maan ja työläisen.

 


Kirjoittajan huomautukset:

[1*] Päivittäisen keskipalkan arvon määrää se, minkä työläinen tarvitsee »elääkseen, tehdäkseen työtä ja jatkaakseen sukuaan». (William Petty, »Political Anatomy of Ireland, 1672», p. 64.) »Työn hinnan määrää aina välttämättömien elinhyödykkeiden hinta.» Työläinen ei saa riittävää palkkaa, »kun... työmiehen palkka, katsoen hänen alhaiseen asemaansa työmiehenä, ei elätä sellaista perhettä, jollainen monella heistä on». (J. Vanderlint, mt., s. 15.) »Tavallisella työmiehellä, jolla ei ole muuta kuin käsivartensa ja ahkeruutensa, ei ole mitään, ellei hänen onnistu myydä toiselle työtään... Kaikissa töissä pitää tapahtua ja todella tapahtuukin, että työmiehen palkka supistuu siksi, mikä on välttämätöntä hänen ylläpidokseen.» (Turgot, »Réflexions sur la Formation et la Distribution des Richesses», »Oeuvres», éd. Daire, t. I, p. 10.) »Elinhyödykkeiden hintana ovat todellisuudessa työn tuottamiskustannukset.» (Malthus, »Inquiry into the Nature and Progress of Rent and the Principles by which it is regulated». London 1815, p. 48, viite.)

[2*] »Kun valmistustaito tulee täydellisemmäksi, se ei ole muuta kuin uusien menettelytapojen löytämistä, joilla tavara voidaan valmistaa vähemmällä väellä eli (mikä on samaa) vähemmässä ajassa kuin edellisillä.» (Galiani, mt., s. 158, 159.) »Tuotantokustannusten säästäminen ei voi olla muuta kuin tuotantoon käytetyn työmäärän säästämistä.» (Sismondi, »Études etc.», t. I, p. 22.)

[3*] »Kun tehtailija koneitaan parantamalla saa tuotantonsa kaksinkertaiseksi... hän voittaa (lopulta) ainoastaan mikäli hän sen kautta tulee kykeneväksi vaatettamaan työläisensä huokeammalla... ja siten pienempi osa kokonaistuotosta tulee työläisten osaksi.» (Ramsay, mt., s. 168, 169.)

[3a*] »Henkilön voitto ei riipu hänen vallastaan toisten henkilöiden työn tuotteeseen, vaan hänen vallastaan itse työhön. Jos hän voi myydä tavaransa korkeammasta hinnasta, samalla kun hänen työläistensä palkat pysyvät muuttumattomina, hän saa selvästi voittoa... Pienempi määrä siitä, mitä hän tuottaa, riittää panemaan saman työn liikkeeseen, ja siis suurempi määrä jää hänelle itselleen.» ([J. Cazenove,] »Outlines of Political Economy». London 1832, p. 49, 50.)

[4*] »Jos naapurini tuottaa paljon vähällä työllä ja niin muodoin voi myydä halvalla, minun täytyy pyrkiä myymään yhtä halvalla. Siten jokainen keksintö, työkalu ja kone, joka tekee mahdolliseksi suorittaa työn vähemmällä ja siis halvemmalla, pakottaa toiset kilvan joko käyttämään samaa keksintöä, työkalua tai konetta, tai keksimään jotain samankaltaista, jotta kaikki pysyisivät samalla tasolla, eikä kukaan kykenisi myymään alle naapurinsa hintojen.» (»The Advantages of the East-India Trade to England». London 1720, p. 67.)

[5*] »Samassa suhteessa kuin työläisen menot vähenevät, vähenee myös hänen palkkansa, jos samalla poistetaan teollisuuden rajoitukset.» (»Considerations concerning taking off the Bounty on Corn exported etc.». London 1753, p. 7.) »Liike-elämän etu vaatii, että vilja ja muut ruokatarpeet ovat niin halpoja kuin mahdollista; sillä se, mikä tekee ne niin kalliiksi, tekee myös työn kalliiksi... Kaikissa maissa, missä teollisuudelle ei ole asetettu rajoja, välttämättömyystarvikkeiden hinnan täytyy vaikuttaa työn hintaan. Tämä pienenee aina, kun välttämättömyystarvikkeet tulevat halvemmiksi.» (Mt., s. 3.) »Palkat vähenevät samassa suhteessa kuin tuotantovoimat kasvavat. Koneet tosin tekevät välttämättömyystarvikkeet halvemmiksi, mutta ne tekevät myös työmiehen halvemmaksi.» (»A Prize Essay on the comparative merits of Competition and Cooperation». London 1834, p. 27.)

[6*] Quesnay, »Dialogues sur le Commerce et sur les Travaux des Artisans», p. 188, 189.

[7*] »Nämä keinottelijat, jotka niin kovin koettavat säästää palkkaamiensa työmiesten työn kustannuksella.» (J. N. Bidaut, »Du Monopole qui s'établit dans les arts industriels et le commerce». Paris 1828, p. 13.) »Tehtailija on aina innokas ajan ja työn säästäjä.» (Dugald Stewart, »Works», ed. by Sir W. Hamilton. Edinburgh 1855, v. VIII, »Lectures on Political Economy», p. 318.) »Heidän» (kapitalistien) »etunsa vaatii, että niiden työläisten tuotantovoima, joita he käyttävät, olisi mahdollisimman suuri. Tämän voiman lisäämiseen on heidän huomionsa melkein yksinomaan kiinnitetty.» (R. Jones, »Text-book of Lectures on the Political Economy of Nations». Hertford 1852, Lecture III [s. 39].)

[8*] »Kieltämättä on suuri ero eri ihmisten työn arvon välillä riippuen heidän voimansa, taitavuutensa ja tarkkaavaisuutensa erilaisuudesta. Mutta olen aivan varma tarkkojen havaintojeni nojalla, että jokin viisimiehinen ryhmä suorittaa yhtä suuren työmäärän kuin mikä toinen viisimiehinen ryhmä hyvänsä, kun miehet ovat osoittamassani iässä. Se merkitsee, että näiden viiden miehen joukossa on aina joku, jolla on kaikki hyvän työmiehen ominaisuudet, joku huono, ja muut kolme keskinkertaisia, jotka enemmän tai vähemmän lähenevät ensimmäistä ja viimeistä. Näin ollen niinkin pienessä joukossa kuin viisi työmiestä havaitaan kaiken sen kokonaisuus, mitä 5 miestä voi suorittaa.» (E. Burke, »Thoughts and Details etc.». London 1800, p. 15, 16.) Vrt. Quételet'n lausuntoa keskinkertaisesta yksilöstä.[108]

[9*] Professori Roscher on ollut keksivinään, että ompelijatar, jota professorin rouva pitää työssä kaksi päivää, tekee enemmän työtä kuin kaksi ompelijatarta, jotka professorin rouvalla ovat samana päivänä työssä.[109] Herra professori älköön tehkö havaintojaan kapitalistisesta tuotantoprosessista lastenkamarissa älköönkä oloissa, joissa päähenkilö, kapitalisti, puuttuu.

[10*] »Concours de forces» [»voimien yhdistäminen»] (Destutt de Tracy, mt., s. 80).

[11*] »On useita töitä, jotka ovat niin yksinkertaisia, etteivät ne salli jakamista, ja jotka siis voidaan suorittaa vain useiden käsien yhteistyöllä. Esim. suuren puun nostaminen rattaille... lyhyesti sanoen, jokainen työ, jota ei voida toimittaa ilman, että suuri joukko käsiä auttaa toisiaan samassa jakamattomassa työssä ja samaan aikaan.» (E. G. Wakefield, »A View of the Art of Colonization». London 1849, p. 168.)

[11a*] »Kun yksi mies ei voi nostaa tonnin painoa ja 10 miehen täytyy ponnistella saadakseen sen tehdyksi, niin sata miestä voi tehdä sen käyttämällä vain yhden sormen voimaa.» (John Bellers, »Proposals for Raising a College of Industry». London 1696, p. 21.)

[12*] »Tässä» (ts. kun yksi vuokraaja käyttää saman työläismäärän 300 acrella kuin 10 vuokraajaa kukin 30 acrella) »vaikuttaa myös yhdessä työskentelevien miesten lukumääräetu, jota eivät helposti ymmärrä muut kuin käytännön miehet. Näyttää kyllä itsestään selvältä, että 1 : 4 = 3 : 12; mutta se ei pidä paikkaansa käytännössä: elonkorjuussa ja muissa sellaisissa toimissa, jotka vaativat nopeutta, työt sujuvat paremmin ja nopeammin kun paljon työvoimia yhdistetään yhteen. Niinpä esim. elonkorjuussa 2 ajajaa, 2 kuormaajaa, 2 ojentajaa, 2 haravoitsijaa ja loput aumoilla tai ladossa suorittavat kaksi kertaa niin paljon työtä kuin sama joukko tekisi, jos se olisi jaettu pieniin ryhmiin eri taloihin.» ([J. Arbuthnot,] »An Inquiry into the Connection between the present Price of Provisions and the Size of Farms», by a Farmer. London 1773, p. 7, 8.)

[13*] Aristoteleen määritelmä on oikeastaan se, että ihminen on luonnostaan kaupungin kansalainen. Se on klassiselle vanhalle ajalle yhtä kuvaavaa kuin jenkeille on Franklinin määritelmä, että ihminen on luonnostaan työkaluntekijä.

[14*] »On vielä todettava, että tämä osittainen työnjako voi esiintyä sielläkin, missä kaikki työmiehet tekevät samaa työtä. Esim. muurarit, jotka siirtävät tiilikiviä kädestä käteen korkeammille rakennustelineille, suorittavat kukin saman työn, ja kuitenkin heidän kesken on eräänlainen työnjako, joka on siinä, että jokainen heistä siirtää tiilikiven tietyn matkan eteenpäin ja kaikki yhdessä saavat sen paljon pikemmin perille kuin jos jokainen heistä erikseen kantaisi tiilikivensä korkeammille telineille.» (F. Skarbek »Théorie des Richesses Sociales», 2ème éd. Paris 1840, t. I, p. 97, 98.)

[15*] »Jos on kysymys monimutkaisen työn suorittamisesta, täytyy tehdä monta asiaa yhtaikaa. Yksi tekee yhtä sillä aikaa kun toinen tekee toista, ja kaikki auttavat tuloksen saavuttamista, jota joku henkilö yksin ei voisi lainkaan saavuttaa. Yksi soutaa, kun toinen pitää perää, ja kolmas laskee verkon tai keihästää kalan, ja niin kalastuksella on menestys, joka ei olisi mahdollinen ilman tätä yhteistyötä.» (Destutt de Tracy, mt., s. 78.)

[16*] »Sen» (maanviljelystyön) »suorittaminen ratkaisevalla hetkellä on erittäin merkityksellistä.» ([J. Arbuthnot,] »An Inquiry into the Connection between the present Price etc.», p. 7.) »Maanviljelyksessä ei ole mitään tärkeämpää tekijää kuin ajan tekijä.» (Liebig, »Ueber Theorie und Praxis in der Landwirtschaft», 1856, S. 23.)

[17*] »Pahin epäkohta, jota tuskin voisi odottaa löytävänsä maassa, joka vie ulkomaille enemmän työtä kuin mikään muu maa maailmassa, Kiinaa ja Englantia ehkä lukuunottamatta, on mahdottomuus saada riittävää määrää 'käsiä' puuvlllasatoa korjaamaan. Tästä on seurauksena se, että suuret määrät satoa jätetään korjaamatta, samalla kun toinen osa kootaan vasta pellosta, mihin se on varissut ja saanut siitä huonon värin sekä osaksi mädäntynyt, niin että työvoiman puuttuessa oikeaan aikaan puuvillanviljelijän on alistuttava menettämään suuri osa siitä sadosta, jota Englanti niin kiihkeästi odottaa.» (»Bengal Hurkaru», Bi-Monthly Overland Summary of News, 22nd July 1861.)

[18*] »Maanviljelyksen edistyessä koko — ja ehkäpä enemmänkin kuin koko — se pääoma ja työ, joka kerran käytettiin 500 acreen, on nyt keskitetty 100 acren perinpohjaisempaan viljelykseen.» Vaikkakin »alaa on rajoitettu verrattuna käytetyn pääoman ja työn määrään, tuotantopiiri on kuitenkin laajentunut verrattuna aikaisempaan tuotantopiiriin, jota yksi riippumaton tuottaja asui ja viljeli.» (R. Jones: »An Essay on the Distribution of Wealth», »On Rent». London 1831, p. 191.)

[19*] »Yksityisen henkilön voima on hyvin pieni, mutta näiden pienten voimien yhdistäminen muodostaa yhteisvoiman, joka on suurempi kuin kaikkien osavoimien summa. Siksi jo pelkkä voimien yhdistäminen voi vähentää niiden vaikutusaikaa ja suurentaa niiden vaikutusalaa.» (G. R. Carli, huomautus P. Verri'n teokseen »Meditazioni sulla Economia Politica», Custodin julkaisemassa italialaisten taloustieteilijäin teoskokoelmassa, Parte Moderna, t. XV, p. 196.)

[20*] »Voitto... on liikkeen ainoa tarkoitus.» (J. Vanderlint, mt., s. 11.)

[21*] Englannin poroporvarien viikkolehti »Spectator» 26. toukokuuta 1866 kertoi, että kun oli pantu toimeen eräänlainen yhtiökumppaniliike kapitalistin ja työläisten kesken »Manchesterin rautalankayhtiössä», niin »ensimmäisenä tuloksena oli aineen tuhlauksen nopea väheneminen, sillä työmiehet ymmärsivät, että heidän samoin kuin kaikkien muidenkin omistajien ei pidä tuhlata omaa omaisuuttaan, ja aineen tuhlaus on huonojen saatavien ohella suurimpana syynä teollisuuden tappioihin». Sama lehti huomaa Rochdalen osuustoiminnallisten kokeiden[110] pääviaksi: »Ne todistivat, että työläisten osuuskunnat voivat menestyksellä johtaa kauppoja, tehtaita ja melkein kaikkia teollisuusyrityksiä, ja ne paransivat suuresti itse työläisten asemaa, mutta (!) sitten ne eivät jättäneetkään mitään näkyvää paikkaa kapitalistia varten.» Quelle horreur! [Kuinka kauheata!]

[21a*] Sitten kun professori Cairnes on selittänyt »työn ylijohdon» Pohjois-Amerikan etelävaltioiden orjanomistuksellisen tuotannon yhdeksi päätunnusmerkiksi, hän jatkaa: »Talonpoikainen omistaja» (pohjoisvaltioissa) »saa omakseen maansa koko tuotannon, eikä hän siis tarvitse muuta työn kiihoketta. Ylijohto on täällä aivan tarpeeton.» (Cairnes, mt., s. 48, 49.)

[22*] Sir James Steuart, jolla yleensä on avoin silmä huomaamaan luonteenomaisia yhteiskunnallisia eroavuuksia eri tuotantotavoissa, huomauttaa: »Suuret manufaktuuriliikeyritykset hävittävät yksityiset pikkuliikkeet sen vuoksi, että ne lähenevät orjatalouden yksinkertaisuutta.» (»Principles of Political Economy». London 1767, v. I,

[22a*] Auguste Comte ja hänen koulunsa olisivat siis samalla tavalla voineet todistaa läänitysherrojen ikuisen välttämättömyyden kuin he ovat todistaneet pääomanherrojen välttämättömyyden.

[23*] R. Jones, »Text-book of Lectures etc.» Hertford 1852, p. 77, 78. Muinaisassyrialaiset, egyptiläiset ym. kokoelmat Lontoossa ja muissa Euroopan pääkaupungeissa antavat meille silminnähtävän todistuksen noista yhteistoiminnallisista työprosesseista.

[23a*] Linguet teoksessaan »Théorie des Lois civiles» ei ehkä ole väärässä selittäessään metsästyksen yhteistoiminnan ensimmäiseksi muodoksi ja ihmismetsästyksen (sodan) yhdeksi metsästyksen ensimmäisistä muodoista.

[24*] Pieni talonpoikaistalous ja riippumaton käsityöliike, jotka molemmat ovat osittain feodaalisen tuotantotavan pohjana, osittain esiintyvät sen päätyttyä kapitalistisen liikemuodon ohella, ovat samalla klassisen yhteiskuntalaitoksen perustana sen parhaimpina aikoina, sitten kun alkuaan itämainen yhteisomaisuus oli lakannut ja ennen kuin orjuus todella oli vallannut tuotannon haltuunsa.

[25*] »Eikö monien yhdistetty taito, uutteruus ja kilpailu samassa työssä ole omansa edistämään sitä? Ja olisikohan Englannin ollut muulla tavoin mahdollista saattaa villateollisuutensa niin täydelliseksi?» (Berkeley, »The Querist». London 1750, p. 56, § 521.)

[26*] Antaaksemme uudemmanaikaisen esimerkin tällaisesta manufaktuurin syntymisestä esitämme seuraavan otteen. Lyonin Ja Nîmesin silkinkehruu ja kudonta »ovat aivan patriarkallisia. Niissä käytetään paljon naisia ja lapsia, mutta uuvuttamatta ja turmelematta heitä. Heidän sallitaan jäädä kauniisiin laaksoihin Drômen, Varin, Isèren ja Vauclusen varsilla silkkimatoja kasvattamaan ja silkkikoteloita purkamaan; se ei koskaan muodostu todelliseksi tehdastuotannoksi. Lähemmin katsottuna... työnjaon periaatteella on täällä erikoinen luonne. On kyllä paljon viipsijöitä, kertaajia, värjäreitä, loimenselvittäjiä ja kutojia; mutta heitä ei ole yhdistetty samaan työpajaan, eivätkä he ole riippuvaisia samasta mestarista. He kaikki ovat itsenäisiä.» (A. Blanqui, »Cours d'Économie Industrielle», Recueilli par A. Blaise. Paris 1838–1839, p. 79.) Sen jälkeen kun Blanqui kirjoitti tämän, on tapahtunut muutoksia: osa ennen itsenäisiä työläisiä on nyt yhdistetty tehtaisiin. {4. painokseen. Ja sen jälkeen kun Marx kirjoitti yllä olevan, näissä tehtaissa on otettu käytäntöön konekangaspuut, ja ne karkottavat nopeasti käsikangastuolin. Krefeldin silkkiteollisuus on havainnollisena esimerkkinä siitä. F. E.}

[27*] »Kuta enemmän jossain monimutkaisessa manufaktuurissa voidaan tehtävät jakaa ja antaa eri tekijöiden suoritettavaksi, sitä paremmin ja pikemmin täytyy tuotteen tulla tehdyksi ja vähemmällä ajan ja työn hukalla.» (»The Advantages of the East-India Trade». London 1720. p. 71.)

[28*] »Helposti edistyvä työ on vain perittyä taitoa.» (Th. Hodgskin, »Popular Political Economy». London 1827, p. 48.)

[29*] »Myös taidot ovat... Egyptissä kehittyneet riittävän täydellisiksi. Sillä tämä on ainoa maa, missä käsityöläiset eivät saa ensinkään puuttua toisen kansalaisluokan toimiin, vaan heidän on harjoitettava ainoastaan lain mukaan heimolleen perinnöllisesti kuuluvaa ammattia... Muilla kansoilla huomaamme ammatinharjoittajien jakavan tarkkaavaisuutensa liian monen esineen osalle... Milloin he yrittävät maanviljelystä, milloin antautuvat kauppatoimiin, milloin puuhaavat kahden tai kolmen ammatin kimpussa yhtaikaa. Vapaavaltioissa he juoksevat enimmäkseen kansankokouksissa... Egyptissä sitä vastoin jokaista käsityöläistä rangaistaan ankarasti, jos hän sekaantuu valtion asioihin tai harjoittaa useampaa ammattia yhtaikaa. Siten siis mikään ei voi häiritä heidän ammattiahkeruuttaan... Sitä paitsi omaksuttuaan esi-isiltään perimänsä ohjeet he mietiskelevät innokkaasti yhä uusien parannusten keksimistä.» (»Diodor's von Sicilien Historische Bibliothek», Buch I. cap. 74 [S. 117, 118].)

[30*] »Historical and descriptive Account of British India etc.» by Hugh Murray, James Wilson etc. Edinburgh 1832, v. II, p. 449. Intialaiset kangaspuut ovat korkeavartiset, ts. loimi on pystysuorassa.

[31*] Darwin huomauttaa käänteentekevässä teoksessaan »Lajien synty» kasvien ja eläinten luonnollisista elimistä: »Niin kauan kuin saman elimen on suoritettava eri tehtäviä, voidaan kenties löytää syy sen muuttuvaisuuteen siinä, että luonnollinen valinta säilyttää tai hävittää vähemmän huolellisesti kunkin pienen muodon poikkeaman kuin jos sama elin olisi määrätty vain johonkin erityiseen tarkoitukseen. Niinpä veitset, jotka on tarkoitettu kaikenlaisten kappaleiden leikkaamiseen, voivat yleensä olla jokseenkin samanmuotoisia, kun taas vain yhtä tarkoitusta varten määrätyn työkalun täytyy saada muihin tarkoituksiin kelvatakseen myös toinen muoto.»

[32*] Genève tuotti vuonna 1854 80 000 kelloa, ei vielä viidettä osaakaan Neuchâtelin kantonin kellotuotannosta. Chaux-de-Fonds, jota voi pitää yhtenä ainoana kellomanufaktuurina, tuottaa yksinään vuodessa kaksi kertaa niin paljon kuin Genève. Vuosina 1850–1861 Genève tuotti 720 000 kelloa. Ks. »Report from Geneva on the Watch Trade» julkaisussa »Reports by H. M's Secretaries of Embassy and Legation on the Manufactures, Commerce etc.»f No 6, 1863. Jos jo niiden prosessien epäyhtenäisyys, joihin kokoonpantavien valmisteiden tuotanto jakautuu, vaikeuttaa suuressa määrin näiden manufaktuurien muuttumista koneelliseksi suurteollisuudeksi, niin kelloihin nähden on olemassa vielä kaksi lisäestettä: osien pienuus ja hienous sekä se seikka, että ylellisyystavaroina kellojen muoto on hyvin vaihtelevainen, niin että esim. Lontoon parhaat kelloliikkeet tuottavat vuodessa tuskin tusinaakaan kelloa, jotka olisivat toistensa näköisiä. Vacheron & Constantin -kellotehdas, joka hyvällä menestyksellä käyttää koneita, tuottaakin korkeintaan 3–4 eri muunnosta, mitä tulee niiden kokoon ja muotoon.

[33*] Kelloteollisuudessa, jota pidetään klassisena esimerkkinä epäyhtenäisestä (heterogeenisestä) manufaktuurista, voidaan sangen tarkoin tutkia yllä mainittua käsityömäisen toiminnan hajoamisesta johtuvaa työkalujen erilaistumista ja erikoistumista.

[34*] »Kun ihmiset toimivat niin yhteenkasautuneina, täytyy siirtymisten olla pienempiä.» (»The Advantages of the East-India Trade», p. 106.)

[35*] »Käsityön käyttämisestä johtuva niiden tuotantovaiheiden erottaminen, jotka tuote läpäisee manufaktuurissa, korottaa tavattomasti tuotantokustannuksia. Tappio johtuu pääasiallisesti yksityisten tuotantoprosessien paikallisesta välimatkasta.» (»The Industry of Nations». London 1855, Part II, p. 200.)

[36*] »Se» (työnjako) »säästää myös aikaa jakaessaan työn sen eri osiin, jotka kaikki voidaan suorittaa samalla hetkellä... Siirtäessään yhdellä kertaa suoritettaviksi kaikki eri prosessit, jotka yksityisen henkilön olisi pitänyt suorittaa peräkkäin, se tekee esim. mahdolliseksi tuottaa joukon nuppineuloja samassa ajassa kuin yhtä neulaa olisi joko leikattu tai teroitettu.» (Dugald Stewart, mt., s. 319.)

[37*] »Kuta useammanlaatuisia työntekijöitä kussakin manufaktuurissa käytetään... sitä parempi järjestys ja säännöllisyys vallitsee kussakin työssä, sitä pienempi on siihen käytetty aika- ja työmäärä.» (»The Advantages of the East-India Trade». London 1720, p. 68.)

[38*] Kuitenkin manufaktuurimainen liike saavuttaa tämän tuloksen vain epätäydellisesti, koska se ei kykene täsmällisesti tarkastamaan tuotantoprosessin yleisiä kemiallisia ja fysikaalisia ehtoja.

[39*] »Kun kokemuksesta on opittu tietämään aina kunkin manufaktuurin tuotteiden erikoisen luonteen mukaan sekä edullisin tapa jakaa valmistus osatoimituksiin että niitä varten tarpeellisen työväen luku, niin kaikki laitokset, jotka eivät käytä tämän luvun tarkkaa kertomalukua, joutuvat suorittamaan suuremmat valmistuskustannukset... Tämä on yhtenä syynä teollisuuslaitosten suunnattomaan laajentamiseen.» (Ch. Babbage, »On the Economy of Machinery». London 1832, ch. XXI, p. 172, 173.)

[40*] Englannissa on sulatusuuni erotettu lasiuunista, jossa lasi valmistetaan, mutta esim. Belgiassa käytetään samaa uunia molemmissa prosesseissa.

[41*] Tämän voi nähdä mm. W. Pettyn, John Bellersin, Andrew Yarrantonin teoksista. kirjasta »The Advantages of the East-India Trade» ja J. Vanderlintin teoksista.

[42*] Vielä 1500-luvun loppupuolella Ranskassa käytetään huhmaria ja siivilää malmin musertamiseen ja huuhtomiseen.

[43*] Koneiden kehityshistoriaa voi seurata viljamyllyjen historiasta. Tehtaan nimenä on englannin kielessä yhä edelleenkin mill [mylly]. Saksalaisissa 1800-luvun ensimmäisten vuosikymmenien teknologisissa kirjoituksissa sana Mühle merkitsee sekä kaikkia luonnonvoimilla käytettyjä koneita että kaikkia manufaktuureja, joissa käytetään koneen tapaisia laitteita.

[44*] Kuten tämän teoksen neljännestä kirjasta lähemmin näkyy, Adam Smith ei ole esittänyt yhtään ainoaa uutta lausetta työnjaosta. Mutta mikä tekee hänet manufaktuuriajan yleistäväksi kansantaloustieteilijäksi, on se, että hän panee painon työnjaolle. Se toisarvoinen merkitys, minkä hän antaa koneille, aiheutti suurteollisuuden alussa Lauderdalen ja kehittyneemmällä aikakaudella Uren polemiikin. Smith sekoittaa myös työkalujen erilaistumisen, johon manufaktuurin osatyöläiset itse suuresti vaikuttivat, ja koneiden keksimisen. Siihen eivät vaikuttaneet manufaktuurityöläiset, vaan oppineet, käsityöläiset, vieläpä talonpojatkin (Brindley) yms.

[45*] »Kun valmiste jaetaan useihin eri suorituksiin, joista jokainen vaatii eri määrän taitoa ja voimaa, voi manufaktuuriherra hankkia itselleen jokaista suoritusta täsmälleen vastaavan määrän voimaa ja taitavuutta. Jos sitä vastoin yhden työläisen olisi suoritettava koko tehtävä, niin samalla henkilöllä pitäisi olla kylliksi taitavuutta mitä hienoimpia ja kylliksi voimaa mitä raskaimpia toimituksia varten.» (Ch. Babbage, mt., luku XIX.)

[46*] Esim. lihasten yksipuolinen kehitys, luiden surkastuminen yms.

[47*] Herra Wm. Marshall, erään lasimanufaktuurin pääjohtaja, vastaa aivan oikein tutkimuskomissaarin kysymykseen, kuinka työläispojissa pidetään yllä työteliäisyyttä: »He eivät voi laiminlyödä työtään; kun he kerran alkavat, heidän täytyy myös jatkaa; he ovat kuin saman koneen osia.» (»Children's Employment Commission. Fourth Report», 1865, p. 247.)

[48*] Jumaloidessaan suurteollisuutta tri Ure tuntee syvemmin manufaktuurin erityiset luonteenpiirteet kuin aikaisemmat taloustieteilijät, joilla ei ollut hänen väittelyhaluaan, ja vieläpä aikalaisiaankin, esim. Babbagea, syvemmin, vaikka tämä oli häntä etevämpi matemaatikkona ja mekaanikkona, mutta kuitenkin käsitti suurteollisuuden oikeastaan vain manufaktuurin kannalta. Ure huomauttaa: »Työläisen kiinnittäminen kuhunkin erikoissuoritukseen on töiden jaon olemus.» Toiselta puolen hän selittää tämän jaon »töiden sovittamiseksi erilaisten yksilöllisten kykyjen mukaan» ja selittää lopuksi koko manufaktuurijärjestelmän »taitavuuden mukaiseksi työnjakamisjärjestelmäksi», »työnjaoksi taidon eri asteiden mukaan» jne. (Ure, »Philosophy of Manufactures», p. 19–23, passim.)

[49*] »Jokaisesta käsityöläisestä... joka saa mahdollisuuden täydentää harjoituksen kautta taitavuuttaan yhdessä erikoistehtävässä, tulee halvempi työmies.» (Ure, »Philosophy of Manufactures», p. 19.)

[50*] »Työnjako jatkuu siitä, missä erilaatuiset ammatit eroavat, aina siihen jakoon saakka, jolloin jakautuvat samaa tuotetta valmistavat työläiset, kuten manufaktuurissa.» (Storch, »Cours d'Economie Politique», Pariisin painos, I, s. 173.) »Me tapaamme kansoilla, jotka ovat päässeet tietylle sivistysasteelle, kolmenlaista työnjakoa: ensimmäinen, jota sanomme yleiseksi, jakaa tuottajat maanviljelijöihin, teollisuudenharjoittajiin ja kauppiaihin, se perustuu kansallisen työn kolmeen päähaaraan; toinen, jota voitaisiin sanoa erikoiseksi, on kunkin teollisuudenhaaran jakoa lajeihin... vihdoin kolmas työnjako, jota on nimitettävä toiminnan eli työn jaoksi varsinaisessa merkityksessä on se, joka esiintyy eri ammateissa ja käsitöissä... joka pannaan toimeen useimmissa manufaktuureissa ja työpajoissa.» (Skarbek, mt., s. 84, 85.)

[50a*] {Viite 3. painokseen. Myöhemmät perinpohjaiset tutkimukset ihmisten alkutilasta johtivat tekijän siihen tulokseen, että alkuaan perhe ei ole muodostunut suvuksi, vaan että päinvastoin suku oli veriheimolaisuuteen perustuvan ihmisyhteiskunnan alkuperäinen luonnollinen muoto, niin että perheen monenlaiset eri muodot kehittyivät vasta myöhemmin kun sukusiteet alkoivat höltyä. F. E.}

[51*] Sir James Steuart on parhaiten käsitellyt tätä kohtaa. Kuinka vähän nykyisin tunnetaan hänen teostaan, joka ilmestyi 10 vuotta ennen kuin Adam Smithin »Wealth of Nations», näkyy mm. siitä, etteivät Malthuksen ihailijat edes tiedä, että tämä »Population»-teoksensa ensimmäisessä painoksessa, lukuun ottamatta sen puhtaasti kaunopuheista osaa, jäljentää melkein yksinomaan Steuartia sekä pappeja Wallacea ja Townsendia.

[52*] »Tietty väentiheys on tarpeen sekä yhteiskunnallista kanssakäymistä että sitä voimien yhdistämistä varten, jolla työn tuottavuutta lisätään.» (James Mill, »Elements of Political Economy». London 1821, p. 50.) »Kun työläisten luku lisääntyy... lisääntyy yhteiskunnan tuottava voima samassa suhteessa, kerrottuna työnjaon vaikutuksilla.» (Th. Hodgskin, »Popular Political Economy», p. 120.)

[53*] Suuren puuvillakysynnän johdosta vuoden 1861 jälkeen laajennettiin eräillä muutoin tiheään asutuilla seuduilla Itä-Intiassa puuvillan tuotantoa riisin tuotannon kustannuksella. Siitä syntyi monin paikoin nälänhätä, kun vaillinaisten kulkuneuvojen aiheuttaman liikenteen puutteen vuoksi yhden seudun riisikatoa ei voitu korvata tuonnilla toisilta seuduilta.

[54*] Niinpä sukkuloiden tuotantoa harjoitettiin erityisenä teollisuudenhaarana Hollannissa jo 1600-luvulla.

[55*] »Eikö Englannin villamanufaktuuri ole jaettu eri osiin eli haaroihin tiettyjen paikkojen mukaan, joissa sitä yksinomaan eli pääasiallisesti harjoitetaan: hienoa verkaa Somersetshiressa, paksua Yorkshiressa, kaksilevyistä Exterissä, silkkiä Sudburyssa, silkkiharsoa Norwichissa, puolivillaisia kankaita Kendalissa, villapeittoja Whitneyssa jne.» (Berkeley, »The Querist», 1750, § 520.)

[56*] A. Ferguson, »History of Civil Society». Edinburgh 1767, Part IV, sect. II, p. 285.

[57*] Varsinaisissa manufaktuureissa, hän sanoo, työnjako näyttää suuremmalta, koska »työn eri haaroissa käytetyt työläiset voivat usein olla koossa samassa työpajassa ja yhtaikaa katselijan silmien edessä. Sitä vastoin niissä suurissa manufaktuureissa (!), joiden tarkoituksena on tyydyttää kansan suurten joukkojen laajat tarpeet, jokainen työnhaara käyttää niin suuren joukon työläisiä, että on mahdotonta koota heidät yhteen työpajaan... jako ei ole läheskään niin ilmeinen.» (A. Smith, »Wealth of Nations», b. I, ch. 1.) Samassa luvussa oleva kuuluisa kohta, joka alkaa sanoilla »Luokaa silmäys tavallisen käsityöläisen tai päiväpalkkalaisen mukavuuksiin sivistyneessä ja kukoistavassa maassa...» ja jossa sitten edelleen kuvaillaan, kuinka lukemattoman monenlaiset tuotannonhaarat ovat yhteistoiminnassa tavallisen työmiehen tarpeiden tyydyttämiseksi, tämä kohta on jokseenkin sananmukaisesti jäljennetty huomautuksista B. de Mandevillen teokseen »Fable of the Bees, or Private Vices Public Benefits». (Ensimmäinen painos ilman huomautuksia ilmestyi 1705, huomautuksineen 1714.)

[58*] »Ei siis ole enää mitään, mitä voisimme sanoa yksilöllisen työn luonnolliseksi palkaksi. Kukin työläinen tuottaa vian jonkin osan kokonaisuudesta; ja kun sellaisella osalla ei ole mitään arvoa tai hyötyä yksinään, niin ei ole mitään, mihin työläinen voisi tarttua ja sanoa: tämä on minun työni tuote, tämän minä tahdon pitää itse.» (»Labour Defended against the Claims of Capital». London 1825, p. 25.) Tämän erinomaisen kirjan tekijä on aikaisemmin mainittu Th. Hodgskin.

[58a*] Viite 3. painokseen. Tämän erotuksen yhteiskunnallisen ja manufaktuurityönjaon välillä jenkit saivat nähdä käytännössä. Eräs sisällissodan aikana Washingtonissa keksitty vero oli 6%:n aksiisi »kaikille teollisuustuotteille». Kysymys: mitä on teollisuustuote? Lainsäätäjän vastaus: esine on tuote, »kun se on tehty» (when it is made) ja se on tehty, kun se on valmis myytäväksi. Yksi esimerkki monista. Manufaktuurit New Yorkissa ja Philadelphiassa olivat aikaisemmin »tehneet» sateenvarjoja kaikkine tarpeineen. Mutta kun sateenvarjo on aivan erilaatuisten osien mixtum compositum [yhdistetty sekoitus], alettiin näitä osia vähitellen valmistaa riippumatta toisistaan eri seutujen liikkeenhaaroissa. Niiden osatuotteet sisältyivät nyt itsenäisinä tuotteina sateenvarjomanufaktuuriin, joka ne vain kokosi yhteen. Jenkit ristivät sellaiset tavarat »assembled articles» (yhdistetyiksi tavaroiksi), jonka nimen ne ansaitsivat etenkin verojen keskityspaikkoina. Niin sateenvarjo »kokosi» ensiksikin 6 % aksiisin jokaisen osansa hinnalle ja taas 6 % kokonaishinnalleen.

[59*] »Voidaan esittää yleisenä sääntönä: mitä vähemmän yhteiskunnassa on työnjaon autoritäärisyyttä, sitä enemmän työnjako kehittyy työpajassa ja sitä enemmän se on yksityisen auktoriteetin armoilla. Autoritäärisyys työpajassa ja autoritäärisyys yhteiskunnassa ovat näin ollen kääntäen verrannollisia toisiinsa.» (Karl Marx, »Filosofian kurjuus». Moskova 1971, s. 146.)

[60*] Mark Wilks, Lieutenant Colonel. »Historical Sketches of the South of India». London 1810–1817, v. I, p. 118–120. Hyvän yleisesityksen intialaisen yhteisölaitoksen eri muodoista tapaa George Campbellin teoksesta »Modern India». London 1852.

[61*] »Tällä yksinkertaisella tavalla... ovat maan asukkaat eläneet ikimuistoisista ajoista. Kylien rajoja on vain harvoin muutettu; ja vaikka itse kyliä ovat kerran toisensa jälkeen vahingoittaneet ja jopa hävittäneetkin sota, nälänhätä ja ruttotaudit, ne on siitä huolimatta rakennettu uudestaan ja niissä ovat polvesta polveen säilyneet sama nimi, samat rajat, samat harrastukset sekä samat perheet. Kylien asukkaat eivät välitä siitä, että valtakunnat sortuvat ja hajoavat; niin kauan kuin kylä jää ehjäksi, heille on yhdentekevää, mille vallalle se luovutetaan tai minkä valtiaan alaiseksi se joutuu; kylän sisäinen talous pysyy muuttumattomana.» (Th. Stamford Raffles, late Lieut. Gov. of Java. »The History of Java». London 1817, v. I, p. 285.)

[62*] »Ei riitä, että yhteiskunnassa on käsitöiden alaosastoihin jakamiseen tarvittava pääoma» (pitäisi olla: siihen tarpeelliset elinhyödykkeet ja tuotantovälineet); »sitä paitsi on vielä tarpeen, että tätä pääomaa on kasautunut yrittäjien käsiin siinä määrin, että he kykenevät harjoittamaan tuotantoa suuressa mittakaavassa... Kuta enemmän työnjako lisääntyy, sitä suurempaa pääomaa (työkaluissa, raaka-aineissa jne.) vaatii saman työläismäärän alituinen työssä pitäminen.» (Storch, »Cours d'Économic Politique», pariisilainen julkaisu, I, s. 250, 251.) »Tuotantovälineiden keskittyminen ja työnjako ovat yhtä erottamattomia toisistaan kuin julkisen vallan keskittyminen ja yksityisetujen hajaantuminen politiikassa.» (Karl Marx, »Filosofian kurjuus». Moskova 1971, s. 149.)

[63*] Dugald Stewart nimittää manufaktuurityöläisiä »eläviksi automaateiksi... joita käytetään osatöihin.» (Dugald Stewart, mt., s. 318.)

[64*] Koralleissa on jokainen yksilö todellisuudessa koko ryhmän vatsana. Mutta se tuo niille ravintoainetta eikä vie sitä pois niin kuin roomalainen patriisi.

[65*] »Työmies, joka hallitsee kokonaista ammatinhaaraa, voi mennä mihin hyvänsä työhön etsimään toimeentuloaan; toinen» (manufaktuurityöläinen) »ei ole muuta kuin tarvekalu, jolla erotettuna tovereistaan ei ole kelpoisuutta eikä riippumattomuutta ja joka siis on pakotettu alistumaan siihen lakiin, mikä hänelle nähdään hyväksi määrätä.» (Storch, »Cours d'Économie Politique», édit. Pétersbourg 1815, t. I, p. 204.)

[66*] A. Ferguson, mt., s. 281: »Toinen lienee voittanut, minkä toinen on menettänyt.»

[67*] »Tieteen mies ja tuottava työläinen ovat kaukana erillään toisistaan, ja sen sijaan, että tiede työläisen käsissä lisäisi hänen tuotantovoimiaan hänen omaksi edukseen, se on melkein kaikkialla asettunut häntä vastaan... Tietous tulee välineeksi, joka voidaan erottaa työstä ja asettaa vastustamaan sitä.» (W. Thompson, »An Inquiry into the Principles of the Distribution of Wealth». London 1824, p. 274.)

[68*] A. Ferguson, mt., s. 280.

[69*] J. D. Tuckett, »A History of the Past and Present State of the Labouring Population». London 1846, v. I, p. 148.

[70*] A. Smith, »Wealth of Nations», b. V, ch. 1, art. II. Fergusonin oppilaana, joka oli esittänyt työnjaon epäedulliset seuraukset, Smith oli täysin selvillä tästä kohdasta. Teoksensa alussa, jossa työnjakoa ylistetään ex professo [ammatin vuoksi], hän vain ohimennen viittaa siihen yhteiskunnallisten epätasaisuuksien lähteenä. Vasta viidennessä, valtiontuloille omistetussa kirjassa hän kertaa Fergusonia. Olen teoksessani »Filosofian kurjuus» esittänyt sen, mikä on tarpeellista tietää Fergusonin, Adam Smithin, Lemonteyn ja Sayn historiallisesta yhteydestä työnjaon arvostelussa; siinä olen myös ensiksi esittänyt manufaktuurityönjaon kapitalistisen tuotantotavan erikoisena muotona. (Karl Marx, »Filosofian kurjuus». Moskova 1971, s. 138–149.)

[71*] Ferguson sanoo jo teoksessaan »History of Civil Society». Edinburgh 1707, p. 281: »Itse ajattelukin voi tällä työnjaon aikakaudella tulla erikoiseksi ammatiksi.»

[72*] G. Garnier, V osa käännösteosta [Smithin], s. 4–5.

[73*] Ramazzini, käytännöllisen lääketieteen professori Paduasta, julkaisi 1700 teoksensa »De morbis artificum», käännetty ranskaksi 1777, painettu uudestaan 1841 teoksessa »Encyclopédie des Sciences Médicales. 7ème Division Auteurs Classiques». Suurteollisuuden aikakausi on tietysti suuresti lisännyt hänen luetteloaan työväen taudeista. Ks. muun muassa »Hygiène physique et morale de l'ouvrier dans les grandes villes en général, et dans la ville de Lyon en particulier». Par le Dr. A. L. Fonteret, Paris 1858, ja R. H. Rohatzsch, »Die Krankheiten welche verschiedenen Ständen, Altern und Geschlechtern eigenthümlich sind», 6 Bände. Ulm 1840. Society of Arts[113] asetti 1854 komitean teollisten tautien tutkimista varten. Tämän komitean kokoomien todistuskappaleiden luettelo on Twickenham Economic Museum'in katalogissa. Tärkeätä aineistoa on myös virallisissa »Reports on public Health». Ks. myös: Eduard Reich, M. D. »Ueber die Entartung des Menschen». Erlangen 1868.

[74*] D. Urquhart, »Familiar Words». London 1855, p. 119. Hegelillä oli hyvin kerettiläiset mielipiteet työnjaosta. »Sivistyneinä ihmisinä voi lähinnä pitää sellaisia, jotka osaavat tehdä kaiken, minkä muut tekevät», hän sanoo »Oikeusfilosofiassaan».[114]

[75*] Hyväntahtoista uskoa siihen keksijäneroon, jota muka yksityinen kapitalisti a priori käyttää työnjaossa, tapaa enää ainoastaan saksalaisilla professoreilla, sellaisilla kuin esim. herra Roscher. Hän omistaa kapitalistille, jonka jupiterinpäästä työnjako muka valmiina lähtee, kiitokseksi »erinäisiä työpalkkoja». Työnjaon enempi tai vähempi käyttäminen riippuu kukkaron mitasta, ei neron suuruudesta.

[76*] Vanhemmat kirjailijat, kuten esim. Petty tai teoksen »Advantages of the East-India Trade» tuntematon tekijä ym., käsittävät paremmin kuin Adam Smith manufaktuurityönjaon kapitalistisen luonteen.

[77*] Uudenaikaisten joukossa ovat poikkeuksina vain jotkut 1700-luvun kirjailijat, jotka työnjaosta puhuessaan jäljittelivät miltei yksinomaan vanhan ajan kirjailijoita. Sellaisia ovat Beccaria ja James Harris. Niinpä Beccaria sanoo: »Oma kokemue osoittaa jokaiselle, että se, joka kohdistaa taitonsa ja järkensä yhäti samanlaisiin töihin ja tuotteisiin, saavuttaa tällöin kevyemmin runsaamman ja paremman menestyksen... kuin jos jokaisen tulisi tuottaa itselleen kaikki mitä hän tarvitsee... Täten siis sekä yhteisön että yksilön hyödyksi ihmiset jakautuvat eri luokkiin ja säätyihin.» (Cesare Beccaria, »Elementi di Economia Publica», julk. Custodi, Parte Moderna, t. XI, p. 28.) James Harris, sittemmin Malmesburyn jaarli, kuuluisa »Diaries»-julkaisuistaan [»Päiväkirjoistaan»] lähettiläsajaltaan Pietarissa, sanoo itse viitteessä teokseensa »Dialogue concerning Happiness». London 1741,[115] (myöhemmin painettu uudelleen teoksessa »Three treatises etc.», 3nd ed. London 1772): »Koko» (»ammattien jaosta» lähtevä) »todistus siitä, että yhteiskunta on luonnollinen, on otettu Platonin 'Valtion' toisesta kirjasta.»

[78*] Niinpä esim. »Odysseaissa», laulu XIV, säkeistö 228, sanotaan: »ἅλλος γάρ τ'ἅλλοισιν ἁνἡρ έπιτέρπεται ἔργοις» [»Sillä toista miellyttää tämä toimi, toista toinen»], ja Arkhilokhos sanoo Sextus Empricuksella: »ἅλλος ἅλλφ ἔη' ἔργφ χαρδίην ἰαίνεται» [tämä toimi tuottaa iloa yhden sydämelle, tuo — toisen»].[116]

[79*] »Πολλ' ἠπίστατο ἔργα, χαχῶ; δ'ήπίστατο πάντα.» [»Hän taisi monia tehtäviä, mutta ne kaikki hän taisi huonosti.»] — Ateenalainen tunsi olevansa tavarantuottajana etevämpi spartalaista, koska jälkimmäisellä sodassa oli kyllä käytettävinään ihmisiä mutta ei rahaa, niin kuin Thukydides antaa Perikleen sanoa puheessa, jolla hän kannustaa ateenalaisia Peloponnesolaissotaan: »σώμασί τε ἑτοιμότεροι oἰ αὔτουργοὶ τῶν ἀνβρώπφν ἢ χρήμασι πολεμβῖν» [»Ne ihmiset, jotka elävät omasta työstään ovat alttiimpia taistelemaan ruumiillaan kuin rahoillaan.»] (Thukydides, kirja I, luku 141.) Kuitenkin heidän ihanteenaan ja jopa aineellisessakin tuotannossa pysyi αύτάρχὲὶα [omavaraisuus], joka on työnjaon vastakohta: »παρ' ῶν γάρ τò εὺ παρά τοὐτων χαί τò αὔταρχες» [»mistä syntyy hyvinvointi, sieltä itsenäisyyskin»]. Samalla on muistettava, että vielä 30 tyrannin kukistamisen aikana[117] ei ollut edes 5000 ateenalaista ilman maaomaisuutta.

[80*] Platon johtaa yhteisön sisäisen työnjaon yksilöiden tarpeiden moninaisuudesta ja heidän taipumustensa yksipuolisuudesta. Päänäkökohtana hänellä on se, että työntekijän on mukauduttava työn mukaan eikä työn tekijänsä mukaan, mikä on välttämätöntä, jos työntekijä harjoittaa useita taitoja yhtaikaa, siis yhtä tai toista sivutyönään. »Työ ei tavallisesti odota työntekijän joutoaikaa, vaan työntekijän tulee tehdä sitä uutterasti eikä ottaa sitä kevyesti. — Tämä on välttämätöntä. — Sillä kaikki tulee tehdyksi runsaammin, kauniimmin ja vaivattomammin kun jokainen tekee vain yhtä työtä, lahjojensa mukaan ja oikeaan aikaan, ilman että muut työt häntä häiritsevät.» (»Respublica», 1. II, ed. Baiter, Orelli ym.) Samoin sanoo Thukydides, kirja I, luku 142: »Merenkulku on taito samoin kuin mikä muu hyvänsä, eikä sitä voida noin vain sivutyönä harjoittaa, vaan päinvastoin mitään muuta ei voida sen ohessa harjoittaa.» Jos työn, Platon sanoo, täytyy odottaa tekijäänsä, menetetään usein tuotannon ratkaiseva kohta, työn oikea aika lyödään laimin ja valmiste turmeltuu (»ἔργου χαιρòν διόλλυται»). Sama platonilainen aate tavataan uudelleen englantilaisten valkaisulaitosten omistajien vastalauseessa sitä tehdaslain määräystä vastaan, joka säätää kaikille työläisille määrätyn ruoka-ajan. Heidän liikkeensä ei muka voi sopeutua työläisten mukaan, sillä »sukimista, huuhtomista, valkaisemista, mankeloimista, silittämistä ja värjäämistä ei voida keskeyttää määrätyksi hetkeksi ilman vahingon vaaraa... Saman pakollisen päivällistunnin määrääminen kaikille työmiehille voi mahdollisesti saattaa kallisarvoisia tavaroita vahingonvaaralle alttiiksi loppuun saakka suorittamattoman käsittelyn takia.» Le platonisme ou va-t-il se nicher! [Mihinkä vielä platonilaisuus pesiytyneekään!]

[81*] Ksenofon kertoo, ettei ainoastaan ole kunniakasta saada ruokaa Persian kuninkaan pöydästä, vaan että nämä ruoat ovat paljoa maukkaampia kuin muut. »Ja tämä ei ole ihmeteltävää, sillä samoin kuin muutkin taidot suurissa kaupungeissa ovat erittäin täydellisiä, samoin kuninkaalliset ruokalajitkin valmistetaan aivan erikoisella tavalla. Pienissä kaupungeissa sama mies tekee vuoteita, ovia, auroja ja pöytiä; usein hän sitä paitsi rakentaa taloja ja on tyytyväinen, kun hän edes siten saa toimeentuloaan varten riittävän määrän liiketuttavia. On aivan mahdotonta, että ihminen, joka tekee niin monenlaista, tekisi kaikki hyvin. Mutta suurissa kaupungeissa, missä kukin yksityinen tapaa useita ostajia, riittää yksikin käsityö elättämään miehensä. Usein siihen ei tarvita koko käsityötäkään, vaan yksi tekee miesten, toinen naisten kenkiä. Siellä täällä joku elää vain kenkien ompelemisella, toinen leikkaamisella; joku ainoastaan leikkaa vaatteita, toinen panee vain kokoon kappaleet. Väistämätöntä on, että yksinkertaisimman työn tekijä tekee sen myös ehdottomasti parhaiten. Samoin on laita keittotaidon.» (Ksenofon. »Cyropaedia», 1. VIII, cap. 2.) Tässä pidetään silmällä yksinomaan käyttöarvon toivottua laatua, vaikka jo Ksenofon tietää, että työnjaon asteikko riippuu markkinoiden laajuudesta.

[82*] »Hän» (Busiris) »jakoi kaikki eri kasteihin... käski, että samojen oli aina tehtävä samanlaista työtä, koska hän tiesi, että ne, jotka vaihtelevat tehtäviään, eivät tule perusteellisiksi missään tehtävässä; mutta ne, jotka pysyvät aina samoissa töissä, tekevät kaiken mitä täydellisimmin. Todella näemmekin, että taidoissaan ja ammateissaan egyptiläiset ovat voittaneet kilpailijansa paremmin kuin mestari hätiköitsijän, ja ne laitokset, joilla he ovat säilyttäneet kuninkuuden ja valtiomuotonsa, ovat niin erinomaiset, että kuuluisat filosofit. jotka ovat ottaneet niistä puhuakseen, ovat kiittäneet Egyptin valtiomuotoa ennen muita.» (Isokrates. »Busiris», cap. 8.)

[83*] Vrt. Diodorus Siculus [»Diodor's v. Sicilien Historische Bibliothek», B. I, 1831].

[84*] Ure, »Philosophy of Manufactures», p. 20.

[85*] Tekstissä sanottu kohdistuu paljon enemmän Englantiin kuin Ranskaan, ja enemmän Ranskaan kuin Hollantiin.

[86*] Millin olisi pitänyt sanoa: »yhdenkään inhimillisen olennon, joka ei vielä elä toisten työstä», sillä koneet ovat kieltämättä suuresti lisänneet ylhäisten tyhjäntoimittajien lukua.

[87*] Ks. esim. Hutton, »Course of Mathematics».

[88*] »Tältä kannalta katsoen voidaan vetää tarkka raja työkalun ja koneen välille: lapio, vasara, taltta yms., vipu- ja ruuvilaitteet, joissa ihminen on liikevoimana, olkootpa ne kuinka taitavasti tehtyjä tahansa... nämä kaikki kuuluvat työkalun käsitteeseen; mutta aura, jonka eläinvoima pitää liikkeessä, tuuli- ym. myllyt on laskettava koneisiin kuuluviksi.» (Wilhelm Schulz, »Die Bewegung der Produktion», Zürich 1843, S. 38.) Monessa suhteessa ansiokas teos.

[89*] Jo ennen häntä käytettiin kehruukoneita, vaikkakin sangen vaillinaisia, luultavasti ensiksi Italiassa. Teknologian kriittinen historia yleensä todistaisi, kuinka vähässä määrin millainen tahansa 1700-luvun keksintö on yksityisen ihmisen ansiota. Toistaiseksi ei sellaista teosta ole olemassa. Darwin oli kiinnostunut luonnollisen teknologian historiaan, ts. kasvien ja eläinten elimien muodostumiseen kasvien ja eläinten elämän tuotantovälineinä. Eikö yhteiskuntaihmisen, kaiken erityisen yhteiskuntajärjestyksen aineellisen pohjan, tuottavien elinten muodostumishistoria ansaitse samaa huomiota? Ja eikö sen kirjoittaminen olisi helpompaa, koska Vicon sanonnan mukaan ihmiskunnan historia eroaa luonnonhistoriasta siinä, että me olemme itse tehneet edellisen mutta emme jälkimmäistä? Teknologia paljastaa ihmisen aktiivisen suhtautumisen luontoon, hänen elämänsä välittömän tuotantoprosessin ja sen kautta myös hänen yhteiskunnallisten elinehtojensa ja niistä pulppuavien henkisten mielteiden synnyn. Kaikkinainen uskonnonhistoriakin, jossa on jätetty huomioonottamatta tämä aineellinen pohja, on epäkriittistä. Todellisuudessa on paljoa helpompaa löytää uskonnollisten sumujen maallinen ydin erittelyn avulla kuin päinvastoin johtaa kunkin ajan todellisista oloista niiden taivaisiin korotetut muodot. Viimeksi mainittu on ainoa materialistinen ja sen tähden tieteellinen menettelytapa. Abstraktisen luonnontieteellisen materialismin, joka jättää huomiotta historiallisen prosessin, sen materialismin puutteet huomaa jo sen julistajien abstraktisista ja ideologisista käsityksistä, kun he uskaltautuvat oman erikoisalansa ulkopuolelle.

[90*] Etenkin kutomakoneen alkuperäisessä muodossa tuntee jo ensi silmäyksellä vanhat kangaspuut. Uudemmassa muodossaan se on suuresti muuttunut.

[91*] Vasta noin vuodesta 1850 alkaen Englannissa valmistetaan yhä suurempi osa työkoneiden työkaluista koneellisesti, vaikkakaan sitä eivät tee ne samat tehtailijat, jotka valmistavat itse koneet. Sellaisten koneellisten työkalujen valmistamista varten rakennettuja koneita ovat esim. automatic bobbin-making engine (puolakone), cardsetting engine (karstauskone), sukkulakone, mule- ja throstle-värttinäin valmistuskone.

[92*] Egyptin Mooses sanoo: »Älä sido puivan härän suuta.»[121] Mutta kristillis-germaaniset ihmisystävät panivat maaorjiensa kaulaan, joita he käyttivät liikevoimana viljaa jauhattaessaan, suuren puisen ikeen, etteivät nämä voisi panna kädellään jauhoja suuhunsa.

[93*] Osaksi vesiputousten puute, osaksi taistelu vedentulvaa vastaan pakotti hollantilaiset käyttämään tuulta liikevoimana. Itse tuulimyllyn he saivat Saksasta, jossa tämä keksintö synnytti hupaisan taistelun aatelien, pappien ja keisarin välillä siitä, kenelle heistä kolmesta »kuului» tuuli. Saksassa sanottiin, että ilma tekee omaksi, kun taas juuri tuuli teki Hollannin vapaaksi. Tällä se ei tehnyt omaksi hollantilaista, vaan maan hollantilaisen omaksi. Vielä 1863 käytettiin Hollannissa 12 000 tuulimyllyä, niillä oli 6000 hevosvoimaa, jotka saivat aikaan sen, ettei kaksi kolmasosaa maasta muuttunut jälleen suoksi.

[94*] Sitä tosin paransi jo suuresti Wattin ensimmäinen ns. yksinkertaisesti toimiva höyrykone, mutta tässä muodossa se pysyi vain veden ja suolaveden (josta suolaa keitettiin) nostokoneena.

[95*] »Kaikkien näiden yksinkertaisten välineiden yhdistelmä, jonka panee liikkeeseen yksi ainoa moottori, on kone.» (Babbage, mt., [s. 136].)

[96*] John C. Morton luki tammikuussa 1859 Society of Arts -seurassa kirjoituksen »Maanviljelyksessä käytetyistä voimista». Siinä sanotaan mm: »Jokainen parannus, joka edistää maapalstan muodon yhdenmukaistamista, tekee höyrykoneen pelkän koneellisen voiman synnyttäjänä yhä käyttökelpoisemmaksi... Hevosvoimaa vaaditaan siellä, missä kiertelevät pensasaidat ja muut esteet ehkäisevät samankaltaista toimintaa. Nämä esteet vähenevät päivä päivältä. Toimissa, jotka vaativat enemmän tahdon käyttämistä ja vähemmän ruumiillista voimaa, on kelvollinen ihmisvoima kuin voima, jota ihmishenki joka hetki ohjaa.» Herra Morton muuttaa sitten höyryvoiman, hevosvoiman ja ihmisvoiman höyrykoneissa tavallisiksi mittayksiköiksi, nimittäin voimaksi, joka nostaa 33 000 naulaa minuutissa yhden jalan korkeuteen, ja laskee höyryhevosvoiman kustannukset: höyrykonetta käytettäessä 3 pennyksi ja hevosta käytettäessä 512 pennyksi tunnissa. Edelleen hevosta voidaan käyttää vain 8 tuntia päivässä, että sen terveys täysin säilyisi. Käyttämällä höyryvoimaa maanmuokkaukseen voidaan poistaa ainakin 3 kustakin 7 hevosesta, ja sitä paitsi höyrykoneen vuotuiset kustannukset eivät ylitä poispantujen hevosten kustännuksia niiden 3 tai 4 kuukauden aikana, jolloin niitä todella vain käytetään. Niissä maanviljelystoimissa, joissa höyryvoimaa voidaan käyttää, se parantaa, verrattuna hevosvoimaan, valmisteen laatua. Jotta höyrykoneen työ tulisi tehdyksi, pitäisi käyttää 66 työmiestä, joiden tuntipalkka on yhteensä 15 šillinkiä, ja taas jotta hevosten työ tulisi tehdyksi, pitäisi käyttää 32 miestä, joiden tuntipalkka on yhteensä 8 šillinkiä.

[97*] Faulhaher, 1625, De Caus 1688.

[98*] Nykyinen turbiinien keksintö vapauttaa vesivoiman teollisen käyttämisen useista entisistä rajoituksista.

[99*] »Kutomateollisuuden ensi aikoina tehtaan paikka riippui vesiputouksesta, joka oli kyllin korkea pyörittääkseen vesiratasta; ja vaikka vesivoimalla käyvien tehtaiden rakentaminen oli kotiteollisuuden kukistumisen alkuna, ne olivat kuitenkin tehtaita, jotka vesiputousten äärellä välttämättä sijaitsevina ja useinkin huomattavan pitkän matkan päässä toisistaan olevina kuuluivat paremminkin maalais- kuin kaupunkilaisjärjestelmään. Vasta sitten, kun höyryvoima oli otettu käytäntöön vesivoiman asemesta, keskittyivät tehtaat kaupunkeihin ja paikkoihin, missä oli riittävässä määrin hiiliä ja vettä, joita tarvittiin höyryn synnyttämiseen. Höyrykone on tehdaskaupunkien äiti.» (A. Redgrave, »Reports of the Insp. of Fact. for 30th April 1860», p. 36.)

[100*] Manufaktuurityönjaon kannalta katsottuna ei kutominen ollut yksinkertainen, vaan päinvastoin monimutkainen käsityö, ja niinpä konekangaspuut ovatkin kone, joka suorittaa hyvin monipuolisen työn. Se käsitys on yleensä väärä, että uudenaikainen koneisto olisi alkuaan ottanut suorittaakseen sellaiset toimet, jotka manufaktuurityönjako oli tehnyt yksinkertaisiksi. Kehrääminen ja kutominen jakautuivat manufaktuuriaikana uusiin aloihin, ja niissä käytettäviä työkaluja parannettiin ja muutettiin, mutta itse työprosessi, jota ei millään tavoin jaettu, pysyi käsityömäisenä. Kone saa alkunsa työvälineestä eikä työstä.

[101*] Ennen suurteollisuuden aikakautta villamanufaktuuri oli vallitsevana manufaktuurimuotona Englannissa. Sen vuoksi siinä tehtiin 1700-luvun alkupuoliskolla useimmat kokeet. Lampaanvilloja käsiteltäessä tehdyt kokemukset olivat hyödyksi puuvillalle, jonka koneellinen käsittely vaatii vähemmän vaivalloisia valmistuksia; samoin myöhemmin koneellinen villateollisuus päinvastoin kehittyy koneellisen puuvillankehruun ja -kutomisen perustalla. Muutamia töitä, esim. villojen karttaamista, on villamanufaktuurissa ruvettu tehdasmaisesti tekemään vasta viime vuosikymmeninä. »Mekaanisen voiman käyttämisestä villojen karttaamiseen... mikä on tullut erittäin yleiseksi etenkin 'karttauskoneen', varsinkin Listerin koneen, tultua käytäntöön... on ollut epäilemättä se seuraus, että suuri joukko miehiä on joutunut työttömiksi. Ennen villat kartattiin käsin, enimmäkseen karttaajien kodeissa. Nyt kartataan aivan yleisesti tehtaassa, ja käsityö on tullut tarpeettomaksi, lukuunottamatta muutamia erikoisia tapauksia, joissa käsin kartattua villaa pidetään parempana. Moni käsinkarttaaja sai työtä tehtaissa, mutta käsinkarttaaja tuottaa niin vähän verrattuna koneeseen, että kovin suuri määrä karttaajia on jäänyt ilman työtä.» (»Reports of Insp. of Fact. for 31st October 1856», p. 16.)

[102*] »Tehdasjärjestelmän periaate on siis se, että työn jakamisen sijaan yksityisten käsityöläisten kesken tulee työprosessin jakaminen sen olennaisiin alkutekijöihin.» (Ure, »Philosophy of Manufactures», p. 20.)

[103*] Koneelliset kangaspuut olivat alkumuodossaan etupäässä puusta; parannetut, uudenaikaiset taas raudasta. Sitä kuinka suuresti tuotantovälineen vanha muoto alussa hallitsi sen uutta muotoa, osoittaa mm. uudenaikaisten kangaspuiden pintapuolisinkin vertaaminen vanhoihin, uusien puhalluskoneiden vertaaminen rautavalimoissa tavallisen puhalluspalkeen avuttomaan koneelliseen jäljennökseen, ja ehkäpä selvemmin kuin mikään muu ennen nykyisiä vetureita keksitty ensimmäinen veturi, jolla oli todellakin kaksi jalkaa, joita se nosteli vuorotellen kuin hevonen. Vasta mekaniikan edelleen kehittyessä ja kun on saatu enemmän käytännöllistä kokemusta yksinomaan koneellinen periaate määrää muodon ja vapauttaa sen niin ollen kokonaan koneeksi kehittyvän työkalun perinnäismuodosta.

[104*] Amerikkalaisen Eli Whitneyn keksimä cottongin pysyi viime aikoihin saakka olennaisesti yhtä muuttumattomana kuin kaikki muutkin 1700-luvun koneet. Vasta viime vuosikymmeninä (ennen 1867) on eräs toinen amerikkalainen, herra Emery New Yorkin Albanysta tehnyt yksinkertaisella, mutta tehokkaalla parannuksella Whitneyn koneen vanhanaikaiseksi.

[105*] »The Industry of Nations». London 1855, part. II, p. 239. Siinä sanotaan myös: »Niin yksinkertaiselta ja näköjään vähäpätöiseltä kuin tämä parannus sorveissa voikin näyttää, ei ole luullaksemme liian uskaliasta väittää, että sen vaikutus koneiston käytännön kehittämisessä ja laajentamisessa on ollut yhtä suuri kuin Wattin tekemät parannukset itse höyrykoneessa. Sen käytäntöönottoa seurasi heti kaiken koneiston täydellistyminen ja halpeneminen ja se kannusti jatkuviin keksintöihin ja parannuksiin.»

[106*] Lontoossa erään tällaisen siipirattaan valssien takomiskoneen nimenä on »Thor». Se takoo 1612 tonnin painoisen valssin yhtä helposti kuin seppä hevosenkengän.

[107*] Puun jalostamiseen käytetyt koneet, joita voidaan käyttää myös pienessä mittakaavassa, ovat enimmäkseen amerikkalaista keksintöä.

[108*] Tiede ei yleensä maksa kapitalistille »mitään», mikä ei suinkaan estä häntä sitä käyttämästä. »Vieras» tiede liitetään pääomaan samoin kuin vieras työkin. Mutta »kapitalistinen» anastaminen ja henkilökohtainen anastaminen, olkoonpa se sitten tieteen tai aineellisen varallisuuden anastamista, ovat kuitenkin kokonaan eri asioita. Itse tri Ure valitti rakkaiden, koneita käyttävien tehtailijoidensa suurta tietämättömyyttä mekaniikasta, ja Liebig tiesi kertoa Englannin kemiallisen teollisuuden harjoittajien selkäpiitä karmivasta tietämättömyydestä kemian alalla.

[109*] Ricardo pitää tätä koneiden vaikutusta, jota hän muuten on selittänyt yhtä vähän kuin yleistä työprosessin ja arvonlisäysprosessin välistä eroakaan, usein niin yksinomaan silmällä, että unohtaa sen arvonosan, jonka koneet siirtävät tuotteeseen, ja tekee ne kokonaan luonnonvoimien vertaisiksi. Niinpä hän sanoo: »Adam Smith ei missään kohden pidä vähäarvoisina niitä palveluksia, joita luonnonvoimat ja koneet tekevät meille, mutta hän ymmärtää aivan oikein sen arvon luonteen, minkä ne lisäävät tavaroihin... Kun ne tekevät työnsä ilmaiseksi, ei se apu, minkä ne meille tuottavat, lisää ensinnäkään vaihtoarvoa.» (Ricardo, »Principles of Political Economy», 3rd ed. London 1821, p. 336, 337.) Ricardon huomautus on luonnollisesti oikea J. B. Sayta vastaan, joka lörpöttelee koneiden tekevän muka sen »palveluksen», että ne luovat arvoa, mikä on osana »voitosta».

[109a*] {Viite 3. painokseen. »Hevosvoima» on yhtä kuin 33 000 naulajalan voima minuutissa, ts. voima, joka minuutissa nostaa 33 000 naulan painon 1 (Englannin) jalan korkeuteen tai 1 naulan 33 000 jalan korkeuteen. Tällainen on edellä tarkoitettu hevosvoima. Tavallisessa liikekielessä ja myös siellä täällä tämän kirjan sitaateissa tehdään ero saman koneen »nimellisen» ja »kauppa»- eli »indikoidun» hevosvoiman välillä. Vanha eli nimellinen hevosvoima lasketaan yksinomaan männännousun ja sylinterin läpileikkaajan mukaan ja höyrynpaine sekä männännopeus jätetään kokonaan huomiotta. Ts. se ilmaisee todellisuudessa: tämä höyrykone on esim. 50. hevosvoimainen, jos sitä käytetään samalla heikolla höyrynpaineella ja samalla vähäisellä männännopeudella kuin Boultonin ja Wattin aikana. Mutta molempien viimeksi mainittujen seikkojen merkitys on sen jälkeen suunnattomasti kasvanut. Jotta olisi voitu mitata koneen nykyisin todellisuudessa synnyttämä mekaaninen voima, keksittiin indikaattori, joka osoittaa höyrynpaineen. Männännopeus voidaan helposti määrätä. Näin ollen koneen »indikoidun» eli »kauppa»-hevosvoiman mittana on matemaattinen kaava, jossa otetaan huomioon sylinterin läpileikkaus, männännousun korkeus, männännopeus ja höyrynpaine yhtaikaa ja joka näyttää, kuinka monta kertaa minuutissa kone todella suorittaa 33 000 naulajalkaa. Nimellinen hevosvoima voi siis todella kehittää kolme, neljä, vieläpä viisikin indikoitua eli todellista hevosvoimaa. Tämä eräiden myöhempien sitaattien selitykseksi. F. E.}

[110*] Kapitalististen käsitysten vallassa oleva lukija kaipaa tässä tietenkin »korkoa», jonka kone pääoma-arvonsa mukaisessa pro rata [suhteessa] lisää tuotteeseen. On kuitenkin helposti käsitettävissä, ettei kone, koska se synnyttää uutta arvoa yhtä vähän kuin mikä muu osa pysyvää pääomaa tahansa, voi lisätä mitään sellaista »koron» nimellä. Edelleen on selvää, ettei tässä, missä kysymys on lisäarvon tuottamisesta, voida a priori [ennakolta] edellyttää mitään osaa siitä »koron» nimisenä. Kapitalistinen laskutapa, joka jo prima facie [ensi näkemältä] vaikuttaa mauttomalta ja ikäänkuin arvonmuodostumislakeja vastaan sotivalta, saa tämän teoksen kolmannessa kirjassa selityksensä.

[111*] Tämä koneen lisäämä arvonosa alenee absoluuttisesti ja suhteellisesti siellä, missä se työntää tieltään hevoset ja yleensä työeläimet, joita käytetään ainoastaan liikevoimana, ei aineenjalostuskoneina. Sivumennen sanoen Descartes, määritellessään eläimet pelkiksi koneiksi, katsoo manufaktuuriajan silmillä vastoin keskiaikaa, joka piti eläintä ihmisen apulaisena, samoin kuin myöhemmin herra Haller teoksessaan »Restauration der Staatswissenschaften». Sitä että Descartes samoin kuin Bacon piti tuotannon muuttunutta muotoa ja ihmisen valtaa käytännössä luonnon yli muutetun ajattelumetodin tuloksena, osoittaa hänen teoksensa »Discours de la Méthode», jossa mm. sanotaan: »On mahdollista» (käyttämällä hänen filosofiaan tuomaansa metodia) »saada elämälle sangen hyödyllisiä tietoja, ja sen spekulatiivisen filosofian sijasta, jota kouluissa opetetaan, luoda käytännön filosofia, jonka avulla opittuamme tuntemaan tulen, veden, ilman, tähtien ja kaikkien muiden meitä ympäröivien kappaleiden voiman ja toiminnan yhtä tarkoin kuin tunnemme käsityöläistemme eri ammatit voisimme käyttää tutkimustemme tuloksia kaikkiin niihin tarkoituksiin, mihin ne soveltuvat, ja niin tulla luonnon herroiksi ja valtiaiksi» ja siten »edistää ihmiselämän täydelliseksi tulemista». Esipuheessa sir Dudley Northin teokseen »Discourses upon Trade» (1691) sanotaan, että Descartesin metodi sovellettuna kansantaloustieteeseen on alkanut vapauttaa sitä vanhoista tarinoista ja taikauskoisista käsityksistä, joita rahasta, kaupasta ym. on ollut olemassa. Yleensä aikaisemmat englantilaiset taloustieteilijät liittyivät kuitenkin Baconiin ja Hobbesiin pitäen heitä filosofeinaan, kun taas myöhemmin Locke tuli Englannin, Ranskan ja Italian kansantaloustieteen κατ' ἑξoχήν [varsinaiseksi] »filosofiksi».

[112*] Essenin kauppakamarin erään vuosikertomuksen (lokakuu 1863) mukaan Kruppin teräsvalimo 161 sulatus-, hehku- ja sementtiuunin, 32 höyrykoneen (vuonna 1800 tämä oli melkein kaikkien Manchesterissa käytettyjen höyrykoneiden summa) ja 14 höyryvasaran, joilla oli yhteensä 1236 hevosvoimaa, 49 ahjon, 203 työkalukoneen ja noin 2400 työläisen voimin tuotti vuonna 1862 13 miljoonaa naulaa valuterästä. Siellä ei siis ollut kahtakaan työläistä hevosvoimaa kohti.

[113*] Babbage laskee, että Jaavalla melkein yksistään kehruutyö lisää puuvillan arvoa 117 %. Samaan aikaan (1832) Englannissa oli koko arvo, minkä koneet ja työ hienokehräämöissä lisäsivät puuvillaan, noin 33 % raaka-aineen arvosta. (»On the Economy of Machinery». London 1832, p. 165, 166.)

[114*] Koneilla painettaessa säästyy sitä paitsi väriä.

[115*] Vrt. Paper read by Dr. Watson, Reporter on the Products to the Government of India, before the Society of Arts, 17 April 1860.

[116*] »Nämä mykät työvoimat» (koneet) »ovat aina paljoa pienemmän työmäärän tuote kuin se, minkä ne tunkevat tieltään, vaikka niillä olisikin sama raha-arvo.» (Ricardo, »Principles of Political Economy», 3rd ed. London 1821, p. 40.)

[116a*] Viite 2. painokseen. Kommunistisessa yhteiskunnassa koneilla olisi siis aivan toiset mahdollisuudet kuin porvarillisessa yhteiskunnassa.

[117*] »Työnantajat eivät tahtoneet tarpeettomasti käyttää kahta vuoroa alle 13 vuoden ikäisiä lapsia... Todellisuudessa osa tehtailijoista — villalangan kehrääjät — käyttää enää hyvin harvoin lapsia alle 13 ikävuoden, ts. 'puoliaikaisia'. He ovat ottaneet käytäntöön useanlaisia parannettuja ja uusia koneita, jotka tekevät kokonaan tarpeettomaksi lasten» (ts. alle 13-vuotisten) »käyttämisen. Niinpä havainnollistaakseni lasten lukumäärän vähenemistä mainitsen esim. erään työprosessin, jossa — kun entiseen koneeseen lisätään eräs laite, ns. solmiamiskone — yksi nuori henkilö» (13 vuotta vanhempi) »voi suorittaa kuuden tai neljän 'puoliaikaisen' työn, aina kunkin koneen erikoisen laadun mukaan...» »Puoliaikajärjestelmä» kannusti »keksimään tämän koneen». (»Reports of Insp. of Fact. for 31st October 1858».)

[118*] »Koneistoa... voidaan usein käyttää vasta sen jälkeen kun työn hinta» (hän tarkoittaa: palkka) »nousee.» (Ricardo, »Principles of Political Economy», 3rd ed. London 1821, p. 479.)

[119*] Ks. »Report of the Social Science Congress at Edinburgh. October 1863.»

[120*] Englannin hallitus lähetti tri Edward Smithin Amerikan sisällissotaa seuranneen puuvillapulan aikana Lancashireen, Cheshireen jne. laatimaan selontekoa puuvillatyöläisten terveydentilasta. Hän kertoo mm., että terveydellisessä suhteessa on pulalla paitsi työmiesten poistumista tehdasilmasta myös muitakin etuja. Työläisnaisilla on nyt tarpeeksi aikaa antaakseen lapsilleen rintaa sen sijaan, että he myrkyttäisivät niitä Godfreyn Cordialilla (eräällä nukutusaineella). He ovat saaneet aikaa oppia keittämään. Ikävä kyllä he oppivat tämän keittotaidon aikana, jolloin heillä ei ollut mitään syömistä. Mutta tästä näkyy, kuinka pääoma on vaatinut oman arvonsa lisäystä varten kulutettavaksi välttämättömän perhetyön. Niin ikään pulaa käytettiin ompelutaidon opettamiseksi työläisten tyttärille erityisissä kouluissa. Amerikan vallankumous ja maailmanpula olivat tarpeen, jotta työläistytöt, jotka kehräävät koko maailmalle, oppisivat ompelemaan!

[121*] »Työläisten lukumäärä on suuresti lisääntynyt siksi, että naisia on yhä enemmän ruvettu käyttämään työssä miesten asemesta ja ennen kaikkea lapsia aikuisten asemesta. Kolme 13-vuotista tyttöä, joiden palkka on 6–8 š viikossa, korvaavat täysi-ikäisen miehen, jonka palkka on vaihdellut 18–45 š.» (Th. de Quincey, »The Logic of Political Economy». London 1844, viite s. 147.) Kun muutamia perhetoimia, esim. lasten hoitamista ja imettämistä, ei voida kokonaan lopettaa, täytyy pääoman valtaansa anastamien perheenäitien turvautua useampiin tai harvempiin sijaisiin. Työt, joita perheen kulutus vaatii, kuten ompeleminen, paikkaaminen yms. täytyy korvata ostamalla valmiita tavaroita. Vähentynyttä kotityötä vastaa siis lisääntynyt rahan menekki. Työläisperheen tuotantokustannukset kasvavat siis ja tasaavat tulojen lisäyksen. Lisäksi tulee, että elinhyödykkeiden säästeliäs ja tarkoituksenmukainen käyttö ja valmistus tulee mahdottomaksi. Näistä virallisen kansantaloustieteen salaamista tosiasioista saa runsasta aineistoa ammattientarkastajien sekä »Lastentyökomission» kertomuksista ja erikoisesti myös julkaisuista »Reports on Public Health».

[122*] Vastakohtana sille tärkeälle tosiseikalle, että täysi-ikäiset miestyöläiset voittivat pääomalta naisten ja lasten työn rajoituksen Englannin tehtaissa, tavataan »lastentyökomission» uusimmissakin kertomuksissa vielä todella kauhistuttavia ja aivan orjakauppaa muistuttavia piirteitä työläisvanhemmista, jotka myyvät lapsiaan. Mutta kapitalistinen fariseus, kuten noista samoista kertomuksista voidaan nähdä, valittaa tätä itse synnyttämäänsä, ikuistamaansa ja noudattamaansa eläimellisyyttä, jolle hän muuten on itse antanut nimen »työn vapaus». »Lasten työ on otettu avuksi... heidän täytyi nyt itse ansaita jokapäiväinen leipänsä. Voimattomina kestämään niin suhteetonta raatamista, valmistumattomina ohjaamaan vastaista elämäänsä heidät on heitetty ruumiilliseen ja siveelliseen rappiotilaan. Juutalainen historiankirjoittaja on huomauttanut Tituksen suorittamasta Jerusalemin valloituksesta, ettei ollut mikään ihme, että kaupunki hävitettiin niin perinpohjaisesti, kun kerran julma äiti saattoi uhrata oman lapsensa nälkänsä vaatimuksia tyydyttääkseen.» (»Public Economy Concentrated». Carlisle 1833, p. 66.)

[123*] A. Redgrave julkaisussa »Reports of Insp. of Fact. for 31st October 1858», p. 41.

[124*] »Children's Employment Commission. 5th Report». London 1866. p. 81, No 31. {4. painokseen. Bethnal Green silkkiteollisuudesta on nyt tullut melkein kokonaan loppu. F. E.}

[125*] »Children's Employment Commission. 3rd Report». London 1864, p. 53, No 15.

[126*] Mt., »5th Report», p. XXII, No 137.

[127*] »Sixth Report on Public Health». London 1864, p. 34.

[128*] »Se» (vuoden 1861 tutkimus) »...osoitti sitä paitsi, että ylläkuvatuissa olosuhteissa lapset joutuvat perikatoon toisaalta sen laiminlyönnin ja huonon hoidon takia, mikä johtuu heidän äitiensä työllisyydestä, ja toisaalta äidit tulevat pelottavan julmiksi lapsiaan kohtaan. Yleensä he eivät suuria välitä lastensa kuolemasta, jopa joskus... itse suorastaan aiheuttavat sen.» (Mt.)

[129*] »Sixth Report on Public Health». London 1864, p. 454.

[130*] Mt., s. 454, 462. »Reports by Dr. Henry Julian Hunter on the excessive mortality of infants in some rural districts of England».

[131*] »Sixth Report on Public Health». London 1864, p. 35, 455, 456.

[132*] Mt., s. 456.

[133*] Samoin kuin Englannin tehdasalueilla laajenee myös maanviljelysalueilla oopiumin käyttö täysi-ikäisten mies- ja naistyöläisten keskuudessa päivä päivältä. »Oopiumin myynnin edistäminen... on muutamien yritteliäiden tukkukauppiaiden suuri päämäärä. Rohdoskauppiaat katsovat sen parhaaksi myyntitavaraksi.» (Mt., s. 459.) Rintalapset, jotka saivat oopiumilääkkeitä, »surkastuivat pikkuvanhoiksi tai käpristyivät pikku apinoiksi». (Mt., s. 460.) Näemme tästä, kuinka Intia ja Kiina kostavat Englannille.

[134*] Mt., s. 37.

[135*] »Reports of Insp. of Fact. for 31st October 1862», p. 59. Tämä ammattientarkastaja toimi ennen lääkärinä.

[136*] Leonard Horner julkaisussa »Reports of Insp. of Fact. for 30th April 1857», p. 17.

[137*] Leonard Horner julkaisussa »Reports of Insp. of Fact. for 31 st October 1855», p. 18, 19.

[138*] Sir John Kincaid julkaisussa »Reports of Insp. of Fact. for 31st October 1858», p. 31, 32.

[139*] Leonard Horner julkaisussa »Reports etc., for 30th April 1857», p. 17, 18.

[140*] Sir John Kincaid julkaisussa »Reports of Insp. etc., for 31st October 1856», p. 66.

[141*] A. Redgrave julkaisussa »Reports of Insp. of Fact. for 31st October 1857», p. 41, 42. Niissä Englannin teollisuudenhaaroissa, joissa varsinainen tehdaslaki (ei tekstissä viimeksi mainittu Print Work's Act) on pitemmän aikaa ollut voimassa, on kasvatuspykäliä kohtaavat esteet viime vuosina jossain määrin saatu voitetuiksi. Niissä teollisuudenhaaroissa, jotka eivät ole tehdaslain alaisia, ovat vielä laajasti vallalla lasitehtailija J. Geddesin mielipiteet, joka neuvoi tutkimuskomissaari Whitea: »Mikäli minä asioita käsitän, se suurempi opetusmäärä, jota osa työväenluokasta on viime vuosina saanut, on paha. Se on vaarallista, koska se tekee heidät liian riippumattomiksi.» (»Children's Employment Commission. 4th Report». London 1865, p. 253.)

[142*] »Herra E., tehtailija, ilmoitti minulle, että hän pitää koneellisten kangaspuittensa ääressä ainoastaan naisia; etusijan hän antoi naimisissa oleville naisille, etenkin sellaisille, joilla oli kotona perhe, jonka toimeentulo riippui heistä; he olivat muka paljoa tarkkaavaisempia ja oppivaisempia kuin naimattomat ja pakotetut ponnistamaan voimansa äärimmilleen voidakseen hankkia välttämättömät elinhyödykkeet. Siten hyveet, naisluonteelle ominaiset hyveet, kääntyvät hänen vahingokseen, siten kaikki, mikä hänen luonteessaan on siveellistä ja hentoa, tulee hänen orjuuttaniisensa ja kärsimystensä välikappaleeksi.» (»Ten Hours' Factory Bill. The Speech of Lord Ashley, 15th March». London 1844, p. 20.)

[143*] »Kalliiden koneiden tultua yleisiksi on ihmisvoimaa rasitettu paljon yli sen keskimääräisen kyvyn.» (Robert Owen, »Observations on the effect of the manufacturing System», 2nd ed. London 1817 [p. 16].)

[144*] Englantilaiset, jotka mielellään pitävät jonkin asian ensimmäistä kokemusperäistä ilmenemismuotoa sen perustana, selittävät usein, että se suuri Herodeksen lastenryöstö, jota pääoma tehdasjärjestelmän alussa harjoitti kunnallis- ja orpokodeissa ja jonka kautta se liitti itseensä omaa tahtoa vailla olevan ihmisaineen, on syynä tehtaiden pitkään työaikaan. Niin sanoo esim. Fielden, joka itse on englantilainen tehtailija: »Epäilemättä pitkä työaika johtui siitä, että työnantajat saivat käytettäväkseen niin suuren joukon turvattomia lapsia eri osista maata, että he tulivat riippumattomiksi työläisistä. Ja kun he kerran olivat täten hankitun kurjan työväestön avulla tottuneet pitempään työaikaan, he saattoivat helpommin pakottaa naapurinsakin siihen.» (J. Fielden, »The Curse of the Factory System». London 1836, p. 11.) Naisten työstä ammattientarkastaja Saunders sanoo vuoden 1844 tehdaskertomuksessa: »Naistyöläisten joukossa on sellaisia, jotka useita viikkoja peräkkäin, muutamia päiviä lukuunottamatta, ovat työssä kello 6:sta aamulla kello 12 yöllä saaden vähemmän kuin 2 tuntia ruoka-aikaa, niin että 5 päivänä viikossa heille jää 24 tunnista vain 6 tuntia käytettäväksi matkaan kotoa ja kotiin sekä nukkumiseen.»

[145*] »Seisominen aiheuttaa vahinkoa metallikoneiston hienoille liikkuville osille.» (Ure, »Philosophy of Manufactures», p. 281.)

[146*] Jo ennen mainittu »Manchester Spinner» (»Times», 26. marraskuuta 1862) laskee koneiston kustannuksiin »sen» (nimittäin »poiston koneen kulumisen takia») »mikä on tarkoitettu korvaamaan sitä vahinkoa, joka syntyy alituisesti koneiden syrjäyttämisestä muiden uudempien ja paremmin rakennettujen tieltä ennen kuin ne ovat kuluneet loppuun».

[147*] »Keskimäärin lasketaan, että vastakeksityn koneen ensimmäisen kappaleen rakentaminen maksaa noin viisi kertaa niin paljon kuin toisen kappaleen.» (Babbage, mt., s. 349.)

[148*] »Muutamissa vuosissa on tehty niin huomattavia ja lukuisia parannuksia tyllin valmistuksessa, että eräs hyvin säilynyt kone, joka alkuaan oli tullut maksamaan 1200 puntaa, myytiin muutamia vuosia myöhemmin 60 punnasta... Parannukset seurasivat niin nopeasti toisiaan, että koneet jäivät keskentekoisina rakentajiensa käsiin, koska ne onnellisempien keksintöjen johdosta olivat jo ennättäneet vanhentua.» Tämän »myrsky- ja kiihkokauden» aikana tyllitehtailijat pidensivät alkuperäisen 8 tunnin työajan 24-tuntiseksi järjestämällä kaksi työvuoroa. (Mt., s. 233.)

[149*] »On itsestään selvää, että markkinain nousu- ja laskuaikojen vaihdellessa ja kysynnän suuretessa ja pienetessä tehtailijalle tarjoutuu alati tilaisuuksia, joissa hän voi käyttää lisää liikkuvaa pääomaa lisäämättä kiinteää pääomaa... jos suuremmat määrät raaka-ainetta voidaan jalostaa ilman lisäkuluja rakennuksiin ja koneisiin.» (R. Torrens, »On Wages and Combination». London 1834, s. 64.)

[150*] Tekstissä esitetty seikka on mainittu vain täydellisyyden vuoksi, koska vasta kolmannessa kirjassa käsittelen voiton suhdelukua, ts. lisäarvon suhdetta sijoitettuun kokonaispääomaan.

[151*] Senior, »Letters on the Factory Act». London 1837, p. 14.

[152*] »Kun kiinteä pääoma on liikkuvaa suurempi... se tekee pitkän työpäivän toivottavaksi.» Kun koneiden käyttö tulee yleisemmäksi jne., »tulee pakottavammaksi myös työajan pidentämisen tarve, sillä tuo pidentäminen on ainoa keino, jonka avulla kiinteän pääoman suhteellinen lisäys voidaan tehdä tuottavaksi». (Mt., s. 11–14.) »Tehtaassa on monia menoja, jotka pysyvät samoina, tehtiinpä siinä työtä enemmän tai vähemmän aikaa, esim. rakennusten vuokra, paikalliset ja yleiset verot, palovakuutus, erinäisten vakinaisten työläisten palkka, koneiston huononeminen ja useat muut rasitukset, joiden suhde voittoon vähenee sitä mukaa kuin tuotanto kasvaa.» (»Reports of the Insp. of Fact. for 31st October 1862», p. 19.)

[153*] Kolmannen kirjan ensimmäisistä osastoista saamme nähdä, minkä tähden tämä sisäinen ristiriitaisuus ei tule yksityisen kapitalistin ja sen tähden myöskään hänen käsitystapojensa lumoissa olevan kansantaloustieteen tietoisuuteen.

[154*] Yksi Ricardon suurista ansioista on se, ettei hän ole käsittänyt koneita ainoastaan tavaroiden tuotantovälineiksi, vaan myös syyksi »redundant population» [liikaväestön syntymiseen].

[155*] F. Biese, »Die Philosophie des Aristoteles», Zweiter Band, Berlin 1842, S. 408.

[156*] Otan tähän Stolbergin käännöksen runosta,[125] koska se samoin kuin aikaisemmatkin sitaatit työnjaosta kuvaa antiikin ja nykyaikaisen katsantokannan eroavuutta:

»Levätä käden, oi myllärittäret, sulosti uinuen suokaa;
Turhaan ennustaa aamua kukko nyt saa!
Käskenyt tyttöjen työn luonnotarten Deeo on tehdä;
Hyrrissä hyppien nää toimessaan touhuaa
Kevythelmoina; rattaan akselit, puolat jo kierivät kilvan
Kun kiven painavan nuo pyörimähän pakottaa
Elämää isien eläkäämme toimetta riemuiten niistä
Lahjoista, suosio mit' jumalattaren meille nyt suo!»
(»Gedichte aus dem Griechischen übersetzt von
Christian Graf zu Stolberg». Hamburg 1782.)

[157*] Luonnollisesti eri tuotantohaaroissa havaitaan yleensä eriävää työn voimaperäisyyttä. Nämä eriävyydet tasautuvat, niin kuin jo A. Smith on osoittanut, osaksi kullekin työnlajille ominaisten sivuseikkojen kautta. Mutta työaikaan arvomittana tämä vaikuttaa vain sikäli kuin intensiivinen ja ekstensiivinen suuruus osoittautuvat saman työmäärän vastakkaisiksi ja toisensa poissulkeviksi ilmaisuiksi.

[158*] Etenkin kappalepalkalla, jota kuvataan kuudennessa osastossa.

[159*] Ks. »Reports of Insp. of Fact. for 31st October 1865».

[160*] »Report of Insp. of Fact. for 1844 and the quarter ending 30th April 1845».

[161*] Mt., s. 19. Kun kappalepalkka pysyi samana, tuli viikkopalkan suuruus riippumaan tuotteen määrästä.

[162*] Mt., s. 20.

[163*] Mt., s. 21. Moraalisilla seikoilla oli suuri merkitys yllä mainituissa kokeissa. »Me», työläiset selittivät ammattientarkastajalle, »teemme työtä halukkaammin, meillä on aina silmiemme edessä se palkinto, että saamme aikaisemmin illalla lähteä pois; ja toimintatarmon sekä työilon yleinen henki puhaltaa kautta koko tehtaan, nuorimmasta apulaisesta vanhimpaan työmieheen, ja me nyt enemmän autamme toisiamme.» (Mt.)

[164*] John Fielden, mt., s. 32.

[165*] Lord Ashley, mt., s. 6–9, eri kohtia.

[166*] »Reports of Insp. of Fact. [for quarter ending 30th September 1844, and from 1st October 1844] to 30th April 1845», p. 20.

[167*] Mt., s. 22.

[168*] »Reports of Insp. of Fact. for 3lst October 1862» p. 62.

[169*] Tämä on muuttunut vuoden 1862 »Parliamentary Retumin» aikaan verrattuna. Tässä tulee nimellisen sijaan uudenaikaisten höyrykoneiden ja vesirattaiden todellinen höyryhevosvoima {ks. viitettä 109a*, s. 352. F. E.}. Myöskään kaksoisvärttinät eivät ole enää sekaisin varsinaisten kehruuvärttinöiden joukossa (niin kuin vuosien 1839, 1850 ja 1856 »Returneissa»); lisäksi villatehtaissa on lisätty »gigs'in» [vanutuspyörien] lukua, tehty ero jute- ja hampputehtaiden välillä toisaalta sekä pellavatehtaiden toisaalta, ja vihdoin kertomukseen on ensi kerran otettu sukankutominen.

[170*] »Reports of Insp. of Fact. for 31 st October 1856», p. 14, 20.

[171*] Mt., s. 14, 15.

[172*] Mt., s. 20.

[173*] »Reports etc. for 31st October 1858», p. 9, 10. Vrt. »Reports etc. for 30th April 1860», p. 30 sqq.

[174*] »Reports of Insp. of Fact. for 31st October 1862», p. 100, 103, 129, 130.

[175*] Kaksilla uudenaikaisilla höyrykangaspuilla kutoja valmistaa nyt 60 tunnissa, viikossa, 26 pakkaa tiettyä kangaslajia, jolla on määrätty pituus ja leveys, jota vastoin vanhoilla kangaspuilla hän voi valmistaa sitä vain 4 pakkaa. Sellaisen pakan kutomiskustannukset olivat jo vuoden 1850 alussa alentuneet 2 š:stä 6 pennystä 518 pennyyn.
Lisäys 2. painokseen: »30 vuotta sitten» (1841) »puuvillalangan kehrääjältä ja hänen 3 apulaiseltaan vaadittiin vain sellaisen mule-parin hoitamista, jossa oli 300–324 värttinää. Nyt» (1871 lopulla) »hänen on 5 apulaisen kanssa hoidettava mule't, joiden värttinäluku on 2200 ja hän tuottaa vähintään seitsemän kertaa enemmän lankaa kuin 1841.» (Alexander Redgrave, ammattientarkastaja, julkaisussa »Journal of the Society of Arts», January 5, 1872.)

[176*] »Reports of Insp. of Fact. for 31st October 1861», p. 25, 26.

[177*] Kahdeksan tunnin agitaatio on nyt (1867) alkanut Lancashiressa tehdastyöläisten keskuudessa.

[178*] Seuraavassa taulukossa esitetyt muutamat luvut osoittavat varsinaisten tehtaiden (Factories) kehitystä Yhdistyneessä kuningaskunnassa vuoden 1848 jälkeen:

  Viennin määrä
  1848 1851 1860 1865
Puuvillatehtaat  
Puuvillalankaa (nauloissa) 135 831 162 143 966 106 197 343 655 103 751 455
Ompelulankaa (nauloissa) 4 392 176 6 297 554 4 648 611
Puuvillakangasta (jaardeissa) 1 091 373 930 1 543 161 789 2 776 218 427 2 015 237 851
 
Pellava- ja hampputehtaat  
Lankaa (nauloissa) 11 722 182 18 841 326 31 210 612 36 777 334
Kangasta (jaardeissa) 88 901 519 129 106 753 143 996 773 247 012 329
 
Silkkitehtaat  
Lankaa (nauloissa) 466 825[*] 462 513 897 402 812 589
Kangasta (jaardeissa) 1 181 455[**] 1 307 293[**] 2 869 837
 
Villatehtaat  
Villa- ja kampalankaa (nauloissa) 14 670 880 27 533 968 31 669 267
Kangasta (jaardeissa) 151 231 153 190 371 507 278 837 418
 
  Viennin arvo (punnissa)
Puuvillatehtaat  
Puuvillalankaa 5 927 831 6 634 026 9 870 875 10 351 049
Puuvillakangasta 16 753 369 23 454 810 42 141 505 46 903 796
 
Pellava- ja hampputehtaat  
Lankaa 493 449 951 426 1 801 272 2 505 497
Kangasta 2 802 789 4 107 396 4 804 803 9 155 358
 
Silkkitehtaat  
Lankaa 77 780 195 380 826 107 768 064
Kangasta 1 130 398 1 587 303 1 409 221
 
Villatehtaat  
Villa- ja kampalankaa 776 975 1 484 544 3 843 450 5 424 047
Kangasta 5 733 828 8 377 183 12 156 998 20 102 259
 
[*] vuonna 1846.  
[**] nauloissa.  
(Ks. Sinisiä kirjoja »Statistical Abstract for the United Kingdom», No 8 ja No 13. London 1861 ja 1866.)

Lancashiressa tehtaat lisääntyivät vuosina 1839–1850 vain 4 %, vuosina 1850–1856 19 %, vuosina 1856–1862 33 %, samalla kun molempina 11-vuotisina ajanjaksoina työssä pidettyjen henkilöiden luku absoluuttisesti kasvoi, mutta suhteellisesti väheni. Ks. »Reports of Insp. of Fact. for 31st October 1862», Lancashiressa on etupäässä puuvillatehtaita. Se minkä suhteellisen sijan ne yleensä saavat langan ja kankaan valmistuksessa, näkyy siitä, että yksistään niitä on kaikista Englannin, Walesin, Skotlannin ja Irlannin silloisista tehtaista 45,2 %, näissä tehtaissa on kaikista värttinöistä 83,3 %. kaikista höyry kangaspuista 81,4 %, kaikista tehtaita käyttävistä höyry hevosvoimista 72,6 % ja koko työntekijäin lukumäärästä 58,2 %. (Mt., s. 62, 63.)

[179*] Ure, »Philosophy of Manufactures», p. 18.

[180*] Mt., s. 20. Vrt. Karl Marx, »Filosofian kurjuus». Moskova 1971, s. 153–154.

[181*] Harkittua tilastollista petosta, jonka voisi yksityiskohtaisestikin todistaa, luonnehtii se, että Englannin tehdaslainsäädäntö nimenomaan sulkee pois vaikutuspiiristään viimeksi mainitut työläiset tehtaantyöläisiin kuulumattomina, toisaalta kuitenkin parlamentin julkaisemissa »Returneissa» mainitaan tehtaantyöläisten joukossa nimenomaan sekä insinöörit, mekaanikot ym. että myös tehtaanjohtajat, kirjanpitäjät, juoksupojat, varastonhoitajat, pakkaajat yms., lyhyesti sanoen kaikki henkilöt lukuunottamatta itse tehtaanomistajaa.

[182*] Ure myöntää tämän. Hän sanoo, että työläiset voidaan »hätätilassa» siirtää johtajan mielen mukaan koneesta toiseen, ja huudahtaa riemuissaan: »Sellainen vaihtaminen on ilmeisesti ristiriidassa vanhan tavan kanssa, joka jakaa työn ja antaa toiselle työläiselle tehtävän muovailla nuppineulan nuppia, toiselle teroittaa sen kärkeä.» Hänen olisi pikemminkin pitänyt itseltään kysyä, miksi tämä »vanha tapa» hyljätään automaattisessa tehtaassa vain »hätätilassa».

[183*] Kun miehistä on puute, kuten esim. Amerikan sisällissodan aikana, porvaristo käyttää poikkeustapauksissa tehtaantyöläistä karkeimpiin töihin, esim. katujen rakentamiseen yms. Englantilaiset vuoden 1862 ja sitä seuraavien vuosien »ateliers nationaux» [»kansalliset työhuoneet»] työttömiä puuvillatyöläisiä varten erosivat vuoden 1848 ranskalaisista siinä, että jälkimmäisissä työläisen oli valtion kustannuksella suoritettava tuottamattomia töitä, edellisissä porvariston eduksi tuottavia kaupungin töitä ja vielä halvemmalla kuin tavallisten työmiesten, joiden kanssa kilpailemaan työtön siten pakotettiin. »Puuvillatyöläisten ulkomuoto on kieltämättä tullut paremmaksi. Minä pidän sen syynä... mitä miehiin tulee, ulkoilmatyöskentelyä yleisissä töissä.» (Tässä on kysymys Prestonin tehdastyöläisistä, jotka työskentelivät »Prestonin suolla».) (»Reports of Insp. of Fact. October 1863», p. 59.)

[184*] Tästä ovat esimerkkinä ne erilaiset konelaitteet, jotka vuoden 1844:n lain jälkeen on villatehtaissa otettu käytäntöön lasten työtä korvaamaan. Niin pian kuin herrojen tehtailijain omien lasten on käytävä »koulunsa» tehtaan apulaisina, tämä vielä melkein kokonaan viljelemätön mekaniikan ala tulee ponnahtamaan piankin kehityksessään eteenpäin. »Selfacting mule't ovat ehkäpä yhtä vaarallisia koneita kuin mitkä muut hyvänsä. Useimmat tapaturmat sattuvat pienille lapsille heidän ryömiessään mule'in alla puhdistamassa permantoa mule'in ollessa käynnissä. Muutamia 'minders'» (mule-työläisiä) »syytettiin» (ammattientarkastajain toimesta) »oikeudessa ja tuomittiin rahasakkoihin tällaisten rikkomusten johdosta, mutta ilman laajemmalle ulottuvia yleisiä seurauksia. Jos koneiden rakentajat vain tahtoisivat keksiä puhdistuskoneen, jonka käytäntöön tultua näiden pienten lasten ei enää tarvitsisi ryömiä koneiden alla, se olisi onnellinen lisä suojelusäännöksiimme.» (»Reports of Insp. of Factories for 31st October 1866», p. 63.)

[185*] Tämän mukaan voidaan arvostaa Proudhonin merkillistä päähänpistoa, että konetta ei »konstruoida» työvälineiden summana, vaan itse työmiesten osatöiden summana.

[186*] F. Engels, »Die lage der arbeitenden Klasse in England». Leipzig 1845, S. 217. Tavallinen optimistinen vapaakaupan puoltaja herra Molinarikin huomauttaa: »Ihminen kuluu pikemminkin pitäessään 15 tuntia päivässä silmällä koneen yksitoikkoista käyntiä kuin käyttäessään saman ajan ruumiillista voimaansa. Tämä valvontatyö, joka ehkä olisi hyödyllistä henkistä voimistelua jollei sitä tehtäisi niin pitkälliseksi, tuhoaa liiallisuuksiin vietynä sekä hengen että ruumiin.» (G. de Molinari, Études Economiques». Paris 1846, [p. 491.)

[187*] F. Engels, mt., s. 216.

[188*] »The Master Spinners' and Manufacturers' Defence Fund. Report of the Committee.» Manchester 1854, p. 17. Saamme myöhemmin nähdä, että »mestari» piipittää aivan toisesta reiästä heti kun häntä uhkaa hänen »elävän» automaattinsa menettäminen.

[189*] Ure, »Philosophy of Manufactures», p. 15. Se joka tuntee Arkwrightin elämäkerran, ei koskaan käytä tästä nerokkaasta parturista sanaa »jalo». Kaikista 1700-luvun suurista keksijöistä hän oli kieltämättä vieraiden keksintöjen suurin varastaja ja halpamaisin ihminen.

[190*] »Orjuus, johon porvaristo on proletariaatin kahlehtinut, ei tule missään selvemmin näkyviin kuin tehdasjärjestelmässä. Tässä lakkaa kaikki vapaus sekä oikeudellisesti että todellisuudessa. Työläisten täytyy olla tehtaassa kello puoli kuusi aamulla. Jos hän tulee pari minuuttia liian myöhään, häntä rangaistaan, jos hän tulee 10 minuuttia liian myöhään, häntä ei päästetä sisään ennen kuin aamiaisaika on ohi, ja hän menettää neljännespäivän palkan... Hänen täytyy syödä, juoda ja maata komennon mukaan... Itsevaltias kello kutsuu hänet vuoteesta, huutaa hänet aamiaiselta ja päivälliseltä. Ja kuinka käykään itse tehtaassa? Täällä on tehtailija ehdoton lainsäätäjä. Hän julkaisee tehdassääntöjä niin kuin tahtoo; hän muuttaa ja tekee täydennyksiä lakikirjaansa niin kuin haluaa; ja vaikka hän panisi siihen mitä mielettömimpiä seikkoja, tuomioistuimet sanovat kuitenkin työläisille: kun te olette vapaaehtoisesti tähän sopimukseen alistuneet, teidän täytyy sitä nyt myös noudattaa... Nämä työläiset ovat tuomitut yhdeksännestä ikävuodestaan kuolemaansa saakka elämään tuon henkisen ja ruumiillisen kidutuksen alaisina.» (F. Engels, »Die Lage der arbeitenden Klasse in England». Leipzig 1845, S. 217 ja seur.) Mitä »tuomioistuimet sanovat», sitä tahdon valaista kahdella esimerkillä. Toinen tapaus sattui Sheffieldissä vuoden 1866 lopulla. Siellä oli muuan työmies pestautunut 2 vuodeksi erääseen metallitehtaaseen. Tehtailijan kanssa sattuneen riidan johdosta hän läksi pois tehtaasta ja selitti, ettei hän millään ehdolla tahdo enää tehdä tälle tehtailijalle työtä. Häntä syytettiin sopimuksen rikkomisesta ja tuomittiin kahdeksi kuukaudeksi vankeuteen. (Jos tehtailija rikkoo sopimusta, häntä voidaan syyttää vain siviilioikeudellisesti ja häntä uhkaa vain rahasakko.) Kun työmies on istunut kaksi kuukautta, sama tehtailija lähettää hänelle kutsun tulla takaisin tehtaaseen vanhan sopimuksen mukaisesti. Työmies vastaa: ei. Hän on jo sovittanut sopimuksen rikkomisen. Tehtailija haastaa hänet uudelleen edesvastuuseen, tuomioistuin tuomitsee uudelleen, vaikkakin yksi tuomareista, mr. Shee, leimaa julkisesti lainopilliseksi hirvittävyydeksi sen, että miestä voidaan koko hänen ikänsä tuomita aina jonkin ajan kuluttua yhä uudelleen rangaistukseen samasta rikkomuksesta tai rikoksesta. Tätä tuomiota ei langettanut jokin »Great Unpaid»,[127] maakuntalainen Dogberry, vaan eräs Lontoon korkeimmista tuomioistuimista. {4. painokseen. Tämä on nyt kumottu. Nykyään Englannissa, muutamia harvoja tapauksia lukuunottamatta — esim. julkisissa kaasulaitoksissa — työläinen on työsopimusrikosten suhteen asetettu samaan asemaan kuin työnantaja ja häntä voidaan syyttää vain siviilioikeudellisesti. F. E.)} Toinen tapaus sattui Wiltshiressa marraskuun lopulla 1863. Noin 30 höyrykangaspuilla kutovaa naista, jotka olivat työssä erään Leower's Mill'in, Westbury Leigh'in kangastehtailijan Harruppin tehtaassa, tekivät lakon, koska tällä Harruppilla oli miellyttävä tapa pidättää heidän palkastaan jos he aamulla myöhästyivät: 6 pennyä 2 minuutista, 1 š 3 minuutista ja 1 š 6 p 10 minuutista. Tämä tekee 9 š tunnilta, 4 puntaa 10 šillinkiä päivältä, samaan aikaan kun heidän keskimääräinen palkkansa vuoden aikana ei koskaan ylitä 10–12 šillinkiä viikossa. Harrupp oli sitä paitsi asettanut erään pojan puhaltamaan työhön, minkä tämä teki usein ennen kello 6 aamulla, ja jolleivät kädet olleet heti siinä paikalla kun hän lakkasi puhalluksen, ovet suljettiin ja ulos jääneitä sakotettiin; ja kun tehtaassa ei ollut mitään kelloa, onnettomat työläiset olivat Harruppin kannustamien nuorten ajanvartijoiden vallassa. »Lakkoon» yhtyneet »kädet», jotka olivat perheenäitejä ja tyttöjä, selittivät tahtovansa ryhtyä jälleen työhön, jos ajanvartija korvattaisiin kellolla ja otettaisiin käytäntöön järjellisempi rangaistustariffi. Harrupp haastoi 19 vaimoa ja tyttöä oikeuteen sopimuksen rikkomisesta. Heidät tuomittiin kukin 6 pennyn sakkoon ja š:n kuluihin kuulijoiden osoittaessa äänekkäästi suuttumustaan. Harruppia seurasi hänen poistuessaan oikeudesta viheltävä kansanjoukko. — Tehtailijan mielitehtävänä oli kurittaa työläisiä palkanalennuksilla niiden vikojen vuoksi, joita oli heille annetuissa työaineissa. Tämä tapa synnytti 1866 yleisen lakon Englannin savenvalualueilla. Lastentyökomitean kertomuksissa (1863–1866) esitetään tapauksia, jolloin työläinen, sen sijaan että olisi saanut palkan, on työnsä takia ja rangaistussäännön nojalla jäänyt jopa velkaa ylhäiselle »raasterilleen». Mieltä ylentäviä piirteitä tehdasitsevaltiaiden palkanvähennystarkkanäköisyydestä tarjosi myös viimeinen puuvillapula. »Minun itseni», ammattientarkastaja R. Baker sanoo, »oli äskettäin aloitettava oikeudenkäynti erästä puuvillatehtailijaa vastaan, kun hän näinä vaikeina ja tuskallisina aikoina vähensi 10 pennyä eräiden hänen työssään olevien 'nuorten'» (13 vuotta vanhempien) »työläisen palkasta lääkärin ikätodistusta varten, joka maksaa hänelle vain 6 p ja josta laki sallii vain 3 p:n vähennyksen, mutta tavanomainen käytäntö ei salli mitään vähennystä... Eräs toinen tehtailija, saavuttaakseen saman tarkoituksen joutumatta lainrikkojaksi, vaatii jokaiselta lapsiparalta, joka tekee hänelle työtä, yhden šillingin maksuksi kehräämisen taidon ja salaisuuden opettamisesta heti kun lääkärintodistus oli selittänyt heidät kyllin vanhoiksi tähän toimeen. On siis olemassa pohjavirtauksia, jotka täytyy tuntea ymmärtääkseen sellaisia tavattomia ilmiöitä kuin lakkoja tällaisina aikoina» (kysymys on konekutojain lakosta Darvenin tehtaassa kesäkuussa 1863). »Reports of Insp. of Fact. for 30th April 1863, p. 50, 51. (Tehdaskertomukset ulottuvat aina pitemmälle kuin niiden virallinen päivämäärä.)

[190a*] Vaarallisia koneistoja koskevat suojeluslait ovat vaikuttaneet hyödyllisesti. »Mutta... nyt on uusia tapaturmien aiheita, joita 20 vuotta sitten ei ollut olemassa, etenkin koneiden kiihtynyt nopeus. Rattaita, valsseja, värttinöitä ja kangaspuita käytetään nyt lisätyllä ja yhä kasvavalla voimalla; sormien täytyy tarttua nopeammin ja varmemmin katkenneeseen lankaan, sillä jos hidastellaan tai toimitaan varomattomasti, niin ne menetetään... Suuren määrän tapaturmia aiheuttaa työläisten into suorittaa nopeasti työnsä. Täytyy muistaa, että tehtailijoille on erittäin tärkeää pitää keskeytymättä koneistonsa käynnissä, ts. tuottaa jatkuvasti lankaa ja kangasta. Jokaisen minuutin seisominen tietää sekä käyttövoiman että tuotteiden hukkaa. Työnvalvojat, joille valmisteen paljous tuottaa etua, kannustavat niin muodoin työläisiä pitämään koneistoa käynnissä, eikä tämä ole vähemmän tärkeätä työläisiinkään, joille maksetaan palkka painon tai kappaleluvun mukaan. Vaikka siis useimmissa tehtaissa on muodollisesti kielletty puhdistamasta koneistoa kun se on käynnissä, tämä tapa on kuitenkin yleinen. Yksistään tämä on ollut viimeisten 6 kuukauden aikana syynä 906:een tapaturmaan... Vaikka puhdistaminen tapahtuukin joka päivä, niin lauantaina kuitenkin suoritetaan useimmissa tapauksissa koneiston perinpohjainen puhdistus ja tämä tapahtuu suureksi osaksi koneiston käynnissä ollessa... Siitä toimesta ei makseta mitään ja siksi työläiset koettavat saada sen valmiiksi niin pian kuin mahdollista. Siitä syystä onnettomuustapausten lukumäärä on perjantaisin ja etenkin lauantaisin paljoa suurempi kuin muina viikonpäivinä. Perjantaisin tapaturmien lukumäärä ylittää neljän ensimmäisen viikonpäivän keskiluvun noin 12 %, lauantaisin viiden edellisen päivän keskiluvun 25 %; mutta jos otetaan huomioon, että tehdaspäivä, lauantaina on vain 712-tuntinen, muina viikonpäivinänä 1012-tuntinen, niin ylitys on enemmän kuin 65 %.» (»Reports of Insp. of Factories for 31st October 1866». London 1867, p. 9, 15, 16, 17.)

[191*] Kolmannen kirjan ensimmäisessä osastossa kerron eräästä englantilaisten tehtailijain viime aikana käymästä sodasta niitä tehdaslain määräyksiä vastaan, joiden tarkoituksena on suojella »käsien» jäseniä hengenvaaralliselta koneistolta. Tässä saa riittää ote ammattientarkastaja Leonard Hornerin virallisesta kertomuksesta: »Olen kuullut tehtailijain puhuvan anteeksiantamattomalla julkeudella muutamista tapaturmista; esim. sormen menettäminen on muka pikkuasia. Työläisen elämä ja toiveet riippuvat niin suuresti hänen sormistaan, että sellainen onnettomuus on hänelle sangen vakava tapahtuma. Kuullessani sellaista ajattelematonta lörpöttelyä minä kysyn: 'Olettakaamme, että te tarvitsisitte lisää yhden työläisen ja ilmoittautuisi kaksi, jotka muuten kaikin puolin olisivat yhtä kelvollisia, mutta toiselta puuttuisi peukalo tai etusormi; kumman te valitsisitte?' Te ette viivyttelisi hetkeäkään, vaan valitsisitte täysisormisen... Näillä herroilla tehtailijoilla on vääriä ennakkoluuloja sitä lainsäädäntöä kohtaan, jota he nimittävät pseudofilantrooppiseksi.» (»Reports of Insp. of Fact. for 31st October 1855».) Nämä herrat ovat »viisasta väkeä» eivätkä suotta ihaile orjanomistajien kapinaa!

[192*] Tehtaista, jotka ovat pisimmän ajan olleet tehdaslain ja sen säätämän työajan rajoitusten ynnä muiden määräysten alaisina, ovat monet entiset epäkohdat poistuneet. Jo koneiston parantaminenkin vaatii määrätylle asteelle kehityttyään »parempia tehdasrakennuksia», mikä tulee työläisten hyväksi. (Vrt. »Reports etc. for 31st October 1863», p. 109.)

[193*] Ks. mm. John Houghton, »Husbandry and Trade improved». London 1727. »The Advantages of the East-India Trade», 1720. John Bellers: »Proposals for Raising a College of Industry». London 1696.» Työnantajat ja työläiset ovat ikävä kyllä alituisessa sodassa keskenään. Edellisten alituinen tarkoitus on saada jälkimmäisten työ niin halvalla kuin mahdollista; eivätkä he jätä käyttämättä mitään keinoa tämän päämäärän saavuttamiseksi, kun taas jälkimmäiset käyttävät yhtä innokkaasti jokaista tilaisuutta pakottaakseen työnantajansa suostumaan heidän suurempiin vaatimuksiinsa.» »An Inquiry into the Causes of the Present High Price of Provisions», 1767, p. 61, 62. (Tekijä, pastori Nathaniel Forster, on kokonaan työläisten puolella.)

[194*] Bandmühle (nauhamylly) keksittiin Saksassa. Italialainen apotti Lancellotti kertoo eräässä 1636 Venetsiassa ilmestyneessä kirjoituksessaan: »Anton Möller Danzigista on noin 50 vuotta sitten» (Lancellotti kirjoitti 1629) »nähnyt Danzigissa erittäin monimutkaisen koneen, joka valmisti 4–6 kudosta yhtaikaa; mutta kun kaupungin neuvosto (maistraatti) on pelännyt, että tämä keksintö tekisi suuresta joukosta työläisiä kerjäläisiä, se on antanut hävittää keksinnön ja salaisesti kuristaa tai hukuttaa keksijän.»[129] Leydenissä käytettiin tätä konetta ensi kerran 1629. Nauhustenkutojien toimeenpanemat mellakat pakottivat maistraatin ensin kieltämään sen käytön; vuosina 1623, 1639 ym. annettujen monien valtiopäiväsäännösten tarkoituksena oli rajoittaa sen käyttöä; vihdoin sen käyttö sallittiin tietyin ehdoin vuoden 1661 joulukuun 15 päivän asetuksella. »Tässä kaupungissa» — Boxhorn sanoo (»Institutiones Politicae», 1663) nauhamyllyn käytäntöön ottamisesta Leydenissä — »keksittiin noin kaksikymmentä vuotta sitten jokin kutomiskoje, jolla yksi ainoa mies voi tehdä enemmän ja helpommin nauhoja kuin muuten monet miehet samassa ajassa. Siitä johtui mellakoita ja valituksia kutojien taholta, kunnes maistraatti vihdoin kielsi tämän koneen käytön.» Sama kone kiellettiin 1676 Kölnissä, samaan aikaan kun sen käytäntöönotto Englannissa synnytti työläismetelejä. Keisarillisella asetuksella 19. helmikuuta 1685 sen käyttö kiellettiin koko Saksassa. Hampurissa se poltettiin julkisesti maistraatin käskystä. Kaarle VI uudisti 9. helmikuuta 1719 vuoden 1685 asetuksen, ja Saksin vaaliruhtinaskunnassa sen julkinen käyttö sallittiin vasta 1765. Tämä kone, joka sai niin paljon melua aikaan, oli todellisuudessa kehruu- ja kutomakoneiden ja siis 1700-luvun teollisen vallankumouksen edelläkävijä. Sen avulla kutomiseen aivan tottumaton poikanen voi vain vetämällä ja työntämällä tankoa panna liikkeeseen koko kangaspuut kaikkine sukkuloineen, ja se valmisti parannetussa muodossaan 40–50 kappaletta kerrallaan.

[195*] Vanhanaikaisissa manufaktuureissa vielä tänäkin päivänä uudistuvat joskus työläisten metelit koneita vastaan vanhassa raa'assa muodossaan. Niin tapahtui esim. Sheffieldin villatehtaissa 1865.

[196*] Sir James Steuart käsittää myös koneiston vaikutuksen vielä aivan samalla tavalla. »Minä käsitän koneet ikään kuin keinoiksi lisätä (mahdollisesti) niiden työtätekevien henkilöiden lukumäärää, joita ei tarvitse elättää... Missä suhteessa koneen vaikutus eroaa uusien asukkaiden vaikutuksesta?» (»Recherche des principes de l'économie politique», t. I, 1. I, ch. XIX.) Paljoa naiivimpi on Petty, joka sanoo sen korvaavan »polygamiaa». Tämä näkökohta soveltuu korkeintaan muutamiin Yhdysvaltojen osiin. Sitä vastoin: »Koneita voidaan harvoin käyttää menestyksellisesti vähentämään jonkin yksityisen työtä; niiden rakentamiseen tarvittaisiin enemmän aikaa kuin voidaan säästää niitä käyttämällä. Niistä on todellisuudessa hyötyä vain silloin, kun on kysymys suurista määristä, kun yksi ainoa kone auttaa tuhansien työtä. Siis niitä käytetään eniten väkirikkaimmilla seuduilla, missä on eniten joutilasta väkeä. Niitä ei saata käytäntöön työvoimien puute, vaan juuri se helppous, millä näitä työvoimia voidaan joukoittain saada työhön.» (Piercy Ravenstone, »Thoughts on the Funding System and its Effects». London 1824, p. 45.)

[196a*] {4. painokseen. Tämä koskee myös Saksaa. Siellä missä meillä on suurmaanviljelystä, siis etenkin idässä, sen on tehnyt mahdolliseksi vasta 1500-luvun, mutta etenkin vuoden 1648 jälkeen tapahtunut »Bauernlegen» [»talonpoikien karkottaminen mailtaan»]. F. E.}

[197*] »Koneet ja työ ovat alituisessa kilpailussa.» (Ricardo, »Principles of Political Economy», 3rd ed. London 1821, p. 479.)

[198*] Käsikudonnan ja konekudonnan välistä kilpailua pitkitti Englannissa ennen vuoden 1833 köyhäinhoitolain voimaan astumista se, että seurakuntien antamat avustukset lisäsivät niitä palkkoja, jotka olivat laskeutuneet paljon alle vähimmäismäärän. »Pastori Turner oli 1827 kirkkoherrana Wilmslowissa, Cheshiressä, joka on tehdasseutua. Kysymys siirtolaiskomiteasta ja Turnerin vastaus osoittavat, kuinka pidettiin yllä ihmistyön ja koneiston välistä kilpailua. Kysymys: 'Eikö koneella kudotun kankaan käyttö ole poistanut käsin kudotun kankaan käyttöä?' Vastaus: 'Epäilemättä; se olisi poistanut sitä paljoa enemmänkin kuin se on tehnyt, jolleivät käsinkutojat olisi voineet kestää palkkojen vähennystä.' Kysymys: 'Mutta eikö käsinkutoja ole alistuessaan tyytynyt palkkaan, joka on riittämätön hänen ylläpitoonsa, ja eikö hänen ole pyydettävä seurakunnalta apua elääkseen?' Vastaus: 'Kyllä, ja todellisuudessa kilpailu käsin kudotun ja koneella kudotun kankaan välillä on ollut mahdollinen ainoastaan vaivaisavustuksen kautta.' Siis arvoton köyhyys tai siirtolaisuus — siinä se hyvä, minkä työmiehet saavat koneiston käytäntöön ottamisesta; kunnioitetuista ja jossakin määrin riippumattomista käsityöläisistä he muuttuvat mateleviksi ryysyläisiksi, jotka syövät armeliaisuuden alentavaa leipää. Ja tätä sanotaan 'satunnaiseksi epäkohdaksi'.» (»A Prize Essay on the Comparative Merits of Competition and Co-operation». London 1834, p. 29.)

[199*] »Sama syy, joka voi lisätä maan puhtaita tuloja» (ts. kuten Ricardo samassa paikassa selittää, suurtilallisten, maalordien ja kapitalistien tuloja, joiden rikkaus taloudellisesti katsottuna on sama kuin kansakunnan rikkaus), »voi samaan aikaan aiheuttaa liikaväestöä ja huonontaa työläisen elinehtoja.» (Ricardo, »Principles of Political Economy», 3rd ed. London, p. 469.) »Koneiston jokaisen parantamisen alituisena tarkoituksena ja pyrkimyksenä on todellisuudessa vapautua kokonaan ihmistyöstä tai pienentää sen hintaa korvaamalla täysi-ikäisten miestyöläisten työ naisten ja lasten työllä tai ammattitaitoisten työ ammattitaidottomien työllä.» (Ure, [»Philosophy of Manufactures», p. 23].)

[200*] »Reports of Insp. of Fact. 31st October 1858», p. 43.

[201*] »Reports of Insp. of Fact. 31st October 1858», p. 43.

[202*] Ure, »Philosophy of Manufactures», p. 19. »Tiilitehtaissa käytettyjen koneiden suurena etuna on se, että ne tekevät käyttäjänsä kokonaan riippumattomiksi ammattitaitoisista työläisistä.» (»Children's Employment Commission. 5th Report». London 1866, p. 130, No 46.)
Lisäys 2. painokseen. Great Northern Railway'n koneosaston yli-intendentti, herra A. Sturrock, lausuu koneiden (vetureiden yms.) rakentamisesta: »Kallispalkkaisia (expensive) englantilaisia työläisiä käytetään päivä päivältä yhä vähemmän. Tuotantoa lisätään käyttämällä parannettuja koneita ja näihin koneisiin taas käytetään alempiarvoista työtä (a low class of labour)... Ennen ammattitaitoiset työläiset valmistivat aina höyrykoneen kaikki osat. Nämä samat osat tuotetaan nyt vähemmän taidokkaalla työllä, mutta hyvillä kojeilla... Kojeilla minä tarkoitan koneenrakentamisessa käytettyjä koneita.» (»Royal Commission on Railways. Minutes of Evidence». No 17862 ja 17863. London 1867.)

[203*] Ure, »Philosophy of Manufactures», p. 20.

[204*] Mt., s. 321.

[205*] Mt., s. 23.

[206*] »Reports of Insp. of Fact. for 31st October 1863», p. 108 sqq.

[207*] »Reports of Insp. of Fact. for 31st October 1863», p. 109. Koneiden nopea parantuminen puuvillapulan aikana saattoi englantilaiset tehtailijat heti Amerikan sisällissodan päätyttyä yhtäkkiä jälleen täyttämään maailmanmarkkinat. Kudottuja kankaita oli jo vuoden 1866 viimeisenä 6 kuukautena melkein mahdoton myydä. Sitten alkoi tavaroiden lähetys Kiinaan ja Intiaan, mikä tietysti teki »glut'in» (markkinain täyttymisen) vieläkin pahemmaksi. Vuoden 1867 alussa tehtailijat turvautuivat tavalliseen keinoonsa, työpalkan alentamiseen 5 %:lla. Työläiset panivat vastaan ja selittivät, teoreettisesti katsoen aivan oikein, että ainoana parannuskeinona oli työskennellä lyhyempi aika, 4 päivää viikossa. Pitkähkön vastustelun jälkeen herrojen, jotka itse olivat nimittäneet itsensä teollisuuskapteeneiksi, täytyi suostua tähän muutamin paikoin alentaen palkat 5 %, muutamin paikoin alentamatta.

[208*] »Työnantajien ja työläisten suhteena pii- ja pullolasitehtaissa on pelkkä krooninen lakko.» Siitä johtuu puserretun lasin valmistuksen elpyminen siellä, missä päätoimet suorittaa kone. Eräs toiminimi Newcastlessa, joka aikaisemmin tuotti 350 000 naulaa puhallettua piilasia vuodessa, tuottaa nyt sen sijaan 3 000 500 naulaa puserrettua lasia. (»Children's Employment Commission 4th Report», 1865, p. 262–263.)

[209*] Gaskell, »The Manufacturing Population of England». London 1833, p. 3–4.

[210*] Herra Fairbairn keksi omassa konetehtaassaan puhjenneiden lakkojen johdosta muutamia sangen huomattavia koneiden soveltamistapoja koneiden rakentamiseen.

[211*] Ure, »Philosophy of Manufactures», p. 367–370.

[212*] Ure. »Philosophy of Manufactures». p. 368, 7, 370, 280, 322, 321, 475.

[213*] Ricardo oli aluksi samaa mieltä, mutta peräytyi myöhemmin tältä kannalta julkisesti hänelle ominaisella tieteellisellä avomielisyydellä ja totuudenrakkaudella.

[214*] NB. Esitän tämän esimerkin aivan yllä mainittujen taloustieteilijäin tavalla.

[215*] Eräs ricardolainen huomauttaa tästä vastoin J. B. Sayn typeryyksiä: »Kun työnjako on hyvin kehittynyttä, voidaan työmiehen taitavuutta käyttää hyväksi vain sillä erikoisalalla, jolla se on opittu; itse työmies on eräänlainen kone. Sen tähden ei auta ensinkään jamata papukaijan tavoin, että olioilla on pyrkimys hakea oma tasonsa. Meidän täytyy katsoa ympärillemme ja nähdä, että ne eivät voi pitkiin aikoihin löytää tasoaan; ja jos ne sen löytävät, taso on alempana kuin prosessin alussa.» (»An Inquiry into those Principles respecting the Nature of Demand etc.». London 1821, p. 872.)

[216*] Taituri tässä ylvästelevässä kretinismissä on mm. MacCulloch. »Jos on edullista», hän sanoo teeskennellyn naiivisti kuin 8-vuotias lapsi, »kehittää työläisen taitavuutta edelleen, niin että hän tulee kykeneväksi tuottamaan yhä suurenevan tavaramäärän samalla tai vähenevällä työmäärällä, niin täytyy myös olla edullista, että hän käyttää apunaan sellaista koneistoa, joka auttaa mahdollisimman vaikuttavasti häntä saavuttamaan tämän tuloksen». (MacCulloch, »Principles of Political Economy». Edinburgh 1830, p. 166.)

[216a*] »Kehruukoneen keksijä on saattanut Intian perikatoon, mikä kuitenkin vähän meitä liikuttaa.» (A. Thiers, »De la Propriété». [Paris 1848, p. 275].) Herra Thiers sekoittaa tässä kehruukoneen ja koneelliset kangaspuut, »mikä kuitenkin vähän meitä liikuttaa».

[217*] Vuonna 1861 toimitetun laskennan mukaan (Lontoo 1863, 2. nidos) Englannin ja Walesin hiilikaivoksissa työskentelevien työläisten lukumäärä oli 246 613, joista 73 546 alle ja 173 067 yli 20 vuoden. Edellisissä on 835 5–10-vuotiasta, 30 701 10–15-vuotiasta, 42 010 15–19-vuotiasta. Rauta-, kuparimetallikaivoksissa työskentelevien luku on 319 222.

[218*] Englannissa ja Walesissa työskenteli 1861 koneiden valmistamisessa 60 807 henkilöä, niihin laskettuina tehtailijat ja heidän apulaisensa yms., ditto [samoin] kaikki tämän alan asiamiehet ja kauppahenkilökuntaan kuuluvat. Sitä vastoin niihin ei ollut laskettu pienehköä koneiden, esim. ompelukoneiden yms. valmistajia, eikä työkoneisiin kuuluvien työkalujen, esim. värttinöiden yms. valmistajia. Kaikkien siviili-insinöörien lukumäärä oli 3329.

[219*] Koska rauta on tärkeimpiä raaka-aineita, niin mainittakoon tässä, että 1861 Englannissa ja Walesissa oli 125 771 raudanvalajaa, joista 123 430 miestä ja 2341 naista. Edellisistä oli 30 810 alle ja 92 620 yli 20 vuoden.

[220*] »Perhe, jossa oli 4 täysi-ikäistä henkilöä» (puuvillankutojaa) »ja kaksi lasta kerijöinä, ansaitsi viime vuosisadan lopussa ja tämän alussa 4 puntaa viikossa työpäivän ollessa 10-tuntinen; jos työ oli erittäin kiireellistä, he saattoivat ansaita enemmänkin... Aikaisemmin heillä oli aina ollut langan puute.» (Gaskell, mt., s. 25–27.)

[221*] F. Engels kuvaa teoksessaan »Die Lage der arbeitenden Klasse in England» juuri näiden ylellisyystavaroita tuottavien työläisten suuren osan surkeaa tilaa. Joukoittain uusia lisiä saa »lastentyökomission» kertomuksista.

[222*] Vuonna 1861 Englannissa ja Walesissa oli 94 665 kauppalaivastossa työskentelevää merimiestä.

[223*] Niistä vain 177 596 miespuolista yli 13 vuoden.

[224*] Niistä naispuolisia 30 501.

[225*] Niistä miespuolisia 137 447. Mainittuihin 1 208 648 ei ole laskettu niitä, jotka eivät palvele yksityisperheissä.
Lisäys 2. painokseen. Vuodesta 1861 vuoteen 1870 miespalvelijain luku on tullut melkein kaksinkertaiseksi. Se on noussut 267 671:een. Vuonna 1847 oli 2694 metsäriistan vartijaa (ylimysten riista-aitauksissa), v. 1869 sitä vastoin 4921. — Lontoon pikkuporvariperheissä palvelevia nuoria tyttöjä nimitetään kansankielessä »little slaveys», pikku orjiksi.

[226*] Ganilh taas pitää koneteollisuuden lopputuloksena työorjien luvun absoluuttista vähenemistä, näiden työorjien kustannuksella sitten suurempi joukko »gens honnêts» [»kunniallista väkeä»] elää ja kehittää kuulua »perfectibilité perfictible» [»täydellistymiskelpoista kykyään täydellistyä»]. Niin vähän kuin Ganilh ymmärtääkin tuotannon liikettä, hän tuntee ainakin, että kone on hyvin kohtalokas laitos, koska sen käytäntöön ottaminen muuttaa toimivia työntekijöitä köyhiksi, samalla kun sen kehitys synnyttää enemmän työorjia kuin se on iskenyt kuoliaaksi. Hänen oman kantansa kretinismi voidaan ilmaista vain hänen omilla sanoillaan: »Ne luokat, jotka ovat tuomitut tuottamaan ja kuluttamaan, vähenevät määrällisesti, ja ne luokat, jotka johtavat työtä, jotka auttavat, lohduttavat ja valistavat koko väestöä, lisääntyvät... ja ottavat omikseen kaikki ne edut, mitkä johtuvat vähentyneistä työkustannuksista, tavaravarastojen runsaudesta ja kulutusaineiden halpuudesta. Tähän suuntaan kulkien ihmissuku nousee neron korkeimpiin luomuksiin, tunkeutuu uskonnon salaperäisiin syvyyksiin, vakaannuttaa siveyden hyödylliset periaatteet» (»ottamalla omakseen kaikki edut» jne.), »lait, jotka suojelevat vapautta» (niidenkö luokkien vapautta, jotka ovat tuomitut tuottamaan?) »ja valtaa, alamaisuutta ja oikeamielisyyttä, velvollisuutta ja ihmisrakkautta.» Tämä siansaksa on Ch. Ganilhin teoksesta: »Des Systèmes d'Economie Politique etc.», 2ème éd. Paris 1821, t. I, p. 224. Vrt. mt., s. 212.

[227*] »Reports of Insp. of Fact. for 31st October 1865», p. 58 sq. Mutta samaan aikaan oli jo olemassa aineellinen pohja suuremman työläisjoukon käyttämiselle 110:ssä uudessa tehtaassa, joissa oli 11 625 höyrykangaspuuta, 628 576 värttinää, 2695 höyry- ja vesihevosvoimaa. (Mt.)

[228*] »Reports etc. for 31st October 1862», p. 79.
Lisäys 2. painokseen. Joulukuun lopussa 1871 ammattientarkastaja A. Redgrave sanoi eräässä esitelmässä, jonka hän piti Bradfordissa »New Mechanics' Institution:issa»: »Jonkin aikaa on minua jo ihmetyttänyt villatehtaissa tapahtunut muutos. Ennen ne olivat täynnä naisia ja lapsia, nyt koneet näyttävät tekevän kaiken työn. Eräs tehtailija antoi kysymykseeni seuraavan selityksen: entisen järjestelmän aikana minulla oli työssä 63 henkilöä; otettuani käytäntöön paremman koneiston vähensin työväkeni lukumäärän 33:een, ja äskettäin saatoin uusien suurten muutosten johdosta vähentää sen 33:sta 13:een.»

[229*] »Reports etc. for 31st October 1856», p. 16.

[230*] »Käsinkutojien» (puuvillakankaiden sekä muista raaka-aineista ja puuvillasta valmistettavien kankaiden kutojien) »kärsimykset olivat erään kuninkaallisen komission tutkimuksen alaisina, mutta vaikka heidän asemansa tunnustettiinkin kurjaksi ja sitä valitettiin, sen parantaminen (!) jätettiin sattuman ja ajan muuttumisen varaan, ja voidaan toivoa, että nyt (20 vuotta myöhemmin!) he ovat melkein kokonaan (nearly) päässeet näistä kärsimyksistään, johon kaikesta päättäen on myötävaikuttanut höyrykangaspuiden nykyisin suuresti laajentunut käyttäminen.» (»Reports on Insp. of Fact. for 31st October 1856», p. 15.)

[231*] Muita tapoja, joilla koneisto vaikuttaa raaka-aineen tuotantoon, mainitaan kolmannessa kirjassa.

[232*] Puuvillan vienti Itä-Intiasta Isoon-Britanniaan oli 1846 34 540 143 naulaa, 1860 204 141 168 naulaa, 1865 445 947 600 naulaa.
Villan vienti Itä-Intiasta Isoon-Britanniaan 1846 4 570 581 naulaa, 1869 20 214 173 naulaa, 1865 20 679 111 naulaa.

[233*] Villan vienti Hyväntoivonniemeltä Isoon-Britanniaan oli 1846 2 958 457 naulaa, 1860 16 574 345 naulaa, 1860 29 920 623 naulaa.
Villan vienti Australiasta Isoon-Britanniaan oli 1846 21 789 346 naulaa, 1860 59 166 616 naulaa, 1865 109 734 261 naulaa.

[234*] Yhdysvaltojen taloudellinen kehitys puolestaan on eurooppalaisen, lähinnä Englannin suurteollisuuden tulos. Nykyisessä muodossaan (1866) Yhdysvaltoja on yhä vielä pidettävä Euroopan siirtomaana. {4. painokseen. »Sittemmin Yhdysvallat on kehittynyt maailman toiseksi teollisuusmaaksi menettämättä silti kokonaan siirtomaaluonnettaan.» F. E.}

Puuvillan vienti Yhdysvalloista Isoon-Britanniaan (nauloissa):

1846 401 949 393   1852 765 630 544
1859 961 707 264   1860 1 115 890 608

 

Viljan ym. vienti Yhdysvalloista Isoon-Britanniaan (Englannin sentnereissä):

  1850 1862
Vehnää 16 202 312 41 033 503
Ohraa 3 669 653 6 624 800
Kauraa 3 174 801 4 426 994
Ruista 388 749 7 108
Vehnäjauhoja 3 819 440 7 207 113
Tattaria 1 054 19 571
Maissia 5 473 161 11 694 818
Bere eli bigg (ohralaji) 2 039 7 675
Herneitä 811 620 1 024 722
Papuja 1 822 972 2 037 137
Kaikkiaan 34 365 801 74 083 441

[235*] Leicesterin kenkätehtailijain työnsulun maantielle heittämien työläisten vetoomuksessa »Trade Societies of England»-yhdistykselle, heinäkuu 1866, sanotaan mm.: »Noin 20 vuotta sitten tapahtui muutos Leicesterin kenkäteollisuudessa, kun otettiin käytäntöön kotkaaminen ompelemisen asemesta. Silloin voitiin ansaita hyviä palkkoja. Pian tämä uusi liikkeenhaara laajeni suuresti. Eri toiminimet kilpailivat ankarasti siitä, kuka voisi valmistaa aistikkaimpia tuotteita. Mutta pian sen jälkeen syntyi huonompi laji kilpailua, nimittäin kilpailu siitä, kuka voisi markkinoilla myydä halvemmalla kuin toiset (undersell). Vahingolliset seuraukset näkyivät pian palkkojen alentamisessa, ja työn hinnan lasku oli niin tavattoman nopea, että useat toiminimet maksavat nyt enää vain puolet alkuperäisestä palkasta. Ja huolimatta siitä, että palkat alenemistaan alenevat, voitot näyttävät kasvavan joka kerran työtariffin muuttuessa.» — Tehtailijat käyttävät teollisuustuotannon epäsuotuisiakin aikoja saadakseen suuria voittoja pitkälle menevillä palkanalennuksilla, ts. suorastaan varastamalla työläisten välttämättömimpiä elinhyödykkeitä. Esimerkki tästä. Kysymys on pulasta Coventryn silkkikutomoissa: »Todistuksista, joita sain sekä tehtailijoilta että työläisiltä, näkyy epäämättömästi, että palkkoja alennettiin enemmän kuin mitä ulkomaisten tuottajien kilpailu tai muut seikat olisivat vaatineet. Suurin osa kutojista tekee työtä 30–40 % pienemmillä palkoilla. Palanen nauhaa, josta kutoja viisi vuotta sitten sai 6 tai 7 š, tuottaa hänelle nyt vain 3 š 3 pennyä tai 3 š 6 pennyä; muusta työstä, josta ennen maksettiin 4 š ja 4 š 3 pennyä, saadaan nyt vain 2 š tai 2 š 3 pennyä. Palkkojen alennus on suurempi kuin kysynnän kannustamiseksi vaadittaisiin. Totta puhuen ei useiden nauhalajien suhteen tapahtunutta palkan alennusta seurannut edes tavaran hinnan alentaminen.» (Komission jäsenen F. D. Longen selostus, »Children's Employment Commission. 5th Report», 1866, p. 114, No 1.)

[236*] Vrt. Reports of Insp. of Fact. for 31st October, 1862, p. 30.

[237*] Mt., s. 19.

[238*] »Reports etc. for 31st October 1863». p. 41–45, 51.

[239*] Mt., p. 41, 42.

[240*] Mt., s. 57.

[241*] Mt., s. 50, 51.

[242*] Mt., s. 62, 63.

[243*] »Reports etc. for 30th April 1864», p. 27.

[244*] Chief Constable [poliisipäällikkö] Harris'in (Boltonista) kirjeestä, jota on siteerattu julkaisussa »Reports of Insp. of Fact. for 31st October 1865», p. 61, 62.

[245*] Eräässä vuoden 1863 keväällä ilmestyneessä puuvillatyöläisten vetoomuksessa, jossa kehotetaan muodostamaan siirtolaisuusseura, sanotaan mm.: »Vain harvat kieltänevät, että tehtaantyöläisten runsas maastamuutto on nyt aivan välttämätön. Ja sitä että alituinen siirtolaistulva on kaikkina aikoina välttämätön ja että ilman tätä tulvaa meidän on mahdotonta puolustaa asemaamme tavallisissa oloissa, osoittavat seuraavat seikat: vuonna 1814 oli maasta vietyjen puuvillahyödykkeiden virallinen arvo (joka vain ilmaisee määrän) 17 665 378 puntaa ja niiden todellinen markkina-arvo 20 070 824 puntaa. Vuonna 1858 oli maasta vietyjen puuvillahyödykkeiden virallinen arvo 182 221 681 puntaa, mutta niiden todellinen markkina-arvo vain 43 001 312 puntaa, joten määrän kymmenkertaistuminen aiheutti vain vähän suuremman kuin kaksinkertaisen hinnannousun. Tämä maalle yleensä ja tehtaantyöläisille erikoisesti niin vahingollisen tuloksen aiheena oli joukko yhdessä vaikuttavia syitä. Huomattavimpia niistä oli alituinen liikatyö, joka oli välttämätön tällä liikealalla, koska se, estyäkseen tuhoutumasta, vaatii markkinoiden alituista laajentamista. Meidän puuvillatehtaamme panee toisinaan seisomaan myös kaupan ajoittainen seisahdus, joka nykyisen järjestelmän vallitessa on yhtä kiertämätön kuin itse kuolema. Mutta silti ihmisten kekseliäisyys ei pysähdy. Vaikka alhaisimman arvion mukaan 6 miljoonaa henkeä on lähtenyt tästä maasta viime vuoden aikana, on kuitenkin suuri prosenttimäärä täysi-ikäisiä miehiä, jotka tuotteen halventamiseen tähtäävän alituisen työn syrjäyttämisen takia eivät suurimmankaan kukoistuksen aikoina voi saada minkäänlaista työtä tehtaissa millään ehdoilla.» (»Reports of Insp. of Fact. for 30th April 1863», p. 51, 52.) Myöhemmässä luvussa saamme nähdä, kuinka herrat tehtailijat koettivat puuvillapulan aikana estää tehtaantyöläisen maastamuuttoa kaikin tavoin, yksinpä valtiovallan avullakin.

[246*] »Children's Employment Commission. 3rd Report», 1864, p. 108. No 447.

[247*] Yhdysvalloissa on sellainen käsityön uusiutuminen konejärjestelmän pohjalla tavallista. Sen vuoksi keskittyminen, siirryttäessä välttämättömään tehdasteollisuuteen, kulkeekin siellä Eurooppaan ja itse Englantiinkin verrattuna seitsemän peninkulman saappailla.

[248*] Vrt. »Reports of Insp. of Fact. for 31st October 1865», p. 64.

[249*] Herra Gillott perusti Birminghamiin ensimmäisen laajan teräskynämanufaktuurin. Siinä valmistettiin jo 1851 yli 180 miljoonaa kynää ja se kulutti vuosittain 120 tonnia teräspeltiä. Birmingham, jonka monopolina tämä teollisuus on Yhdistyneessä kuningaskunnassa, tuottaa nyt vuosittain miljardeja teräskyniä. Työssä olleiden lukumäärä oli vuoden 1861 laskun mukaan 1428, niistä 1268 naistyöläistä alkaen 5-vuotiaista.

[250*] »Children's Employment Commission. 2nd Report», 1864, p. LXVIII, No 415.

[251*] Sheffieldissä lapsia käytetään jopa viilan teroitukseen!

[251a*] »Children's Employment Commission. 5th Report», 1866, p. 3, No 24; p. 6, No 55, 56; p. 7, No 59, 60.

[252*] Mt., s. 114, 115, n:o 6–7. Komission jäsen huomauttaa aivan oikein, että jos tavallisesti kone korvaa ihmisen, niin tässä poika kirjaimellisesti korvaa koneen.

[253*] Ks. kertomusta lumppukaupasta ja lukuisia todisteita julkaisusta: »Public Health, 8th Report». London 1866, Appendix, p. 196–208.

[254*] »Children's Employment Commission. 5th Report», 1866, p. XVI–XVIII. No 86–97; p. 130–133, No 39–71. Vrt. myös »3rd Report», 1864, p. 48, 56.

[255*] »Public Health. 6th Report». London 1864, p. 29, 31.

[256*] »Public Health. 6th Report». London 1864, p. 30. Tri Simon huomauttaa, että kuolevaisuus 25–35-vuotiaiden Lontoon räätälien ja kirjaltajien keskuudessa on todellisuudessa paljon suurempi, koska heidän lontoolaiset työnantajansa saavat suuren joukon nuoria henkilöitä aina 30 ikävuoteen saakka maalta »oppilaina» ja »improvers» (jotka haluavat kehittyä ammatissaan). Nämä esitetään laskennassa lontoolaisina ja se paisuttaa henkilölukua, jonka mukaan Lontoon kuolleisuussuhde lasketaan, vaikuttamatta samassa suhteessa Lontoon kuolemantapausten lukumäärään. Suuri osa heistä palaa nimittäin — ja etenkin vaikean sairauden sattuessa — takaisin maalle. (Mt.)

[257*] Tässä on kysymys taotuista nauloista erotukseksi koneella valmistetuista leikatuista nauloista. Ks. »Children's Employment Commission. 3rd Report», p. XI–XIX, No 125–130; p. 52, No 11; p. 113–114, No 487; p. 137, No 674.

[258*] »Children's Employment Commission. 2nd Report». 1864, p. XXII, No 166.

[259*] »Children's Employment Commission. 2nd Report». 1864, p. XIX, XX, XXI.

[260*] Mt., s. XXI, XXII.

[261*] Mt., s. XXIX, XXX.

[262*] »Children's Employment Commission. 2nd Report», 1864, p. XL, XLI.

[263*] »Children's Employment Commission. 1st Report», 1863, p. 185.

[264*] Millinery käsittää oikeastaan vain päähineet, mutta myös naisten viittoja ja mantiljoita, kun taas dressmakers vastaavat meidän muotiompelijoitamme.

[265*] Englannissa: millinery ja dressmaking tapahtuvat enimmäkseen työnantajain huoneistoissa osaksi niissä asuvien palkattujen työntekijättärien, osaksi muualla asuvien päiväpalkkalaisten voimin.

[266*] Komission jäsen White kävi eräässä sotilasvaatemanufaktuurissa, jossa oli työssä 1000–1200 henkilöä, melkein kaikki naisia, jalkinemanufaktuurissa, jossa oli 1300 henkilöä, lähes puolet lapsia ja nuoria henkilöitä jne. (»Children's Employment Commission. 2nd Report», p. XLVII, No 319.)

[267*] Esimerkki: 26. helmikuuta 1864 oli Registrar Generalin[136] viikoittaisessa kuolleisuuskertomuksessa 5 nälkäkuoleman tapausta. Samana päivänä »Times» kertoi uudesta nälkäkuoleman tapauksesta. Kuusi nälkäkuoleman uhria yhdessä ainoassa viikossa!

[268*] »Children's Employment Commission. 2nd Report», 1864, p. LXVII, No 406–409; p. 84, No 124; p. LXXIII, No 441; p. 68, No 6; p. 84, No 126; p. 78, No 85; p. 76, No 69; p. LXXII, No 438.

[269*] »Työhuoneista maksettava vuokra näyttää olevan se, joka asian — etenkin pääkaupungeissa — viime kädessä ratkaisee. Vanha tapa antaa työtä pienille työnantajille ja perheille on siis juuri pääkaupungeissa säilynyt kauimmin ja siellä se on taas ensinnä otettu käytäntöön.» (Mt., s. 83, n:o 123.) Viimeinen lause tarkoittaa yksinomaan jalkineteollisuutta.

[270*] Hansikasteollisuudessa ym., joissa työläisten asemaa voi tuskin erottaa pauperin asemasta, ei tätä tavata.

[271*] »Children's Employment Commission. 2nd Report», 1864, p. 83, No 122.

[272*] Yksistään tukkukauppaa varten harjoitetussa Leicesterin saapas- ja kenkäteollisuudessa oli jo vuonna 1864 käytännössä 800 ompelukonetta.

[273*] »Children's Employment Commission. 2nd Report». 1864, p. 84, No 124.

[274*] Niin oli laita sotilaspukuvarastossa Lontoon Pimlicossa, Tillien ja Hendersonin paitatehtaassa Londonderryssä, toiminimi Taitin vaatetehtaassa Limerickissa, jossa käytetään 1200 »kättä».

[275*] »Tendenssi tehdasjärjestelmään.» (»Children's Employment Commission. 2nd Report», 1864, p. LXVII.) »Koko liike on tätä nykyä muuttumistilassa ja siinä tapahtuu samanlainen muutos kuin pitsiteollisuudessa, kutomisessa ym.» (Mt., n:o 405.) »Täydellinen kumous.» (Mt., s. XLVI, n:o 318.) Lastentyökomitean aikana 1840 oli sukankudonta vielä käsityötä. Vuoden 1846 jälkeen on otettu käytäntöön useita koneita, joita nyt käytetään höyryllä. Englannin sukankutomoissa työskentelevien henkilöiden koko lukumäärä oli 1862 noin 120 000 henkilöä molempaa sukupuolta ja kaikenikäisiä 3-vuotiaasta alkaen. Niistä oli kuitenkin parlamentin helmikuun 11 päivän »return'in»[137] mukaan vuonna 1862 vain 4063 tehdaslain alaisina.

[276*] Niinpä esim. savenvalusta toiminimi Cochran »Britannia Pottery, Glasgow» kertoo seuraavaa: »Pitääksemme yllä tuotantotasoamme olemme menneet hyvin pitkälle sellaisten koneiden käytäntöön ottamisessa, joita hoidetaan ammattitaidottomalla työllä, ja joka päivä tulemme yhä enemmän vakuuttuneiksi siitä, että siten voimme tuottaa suuremmat määrät kuin vanhan menettelytavan vallitessa.» (»Reports of Insp. of Fact. for 31st October 1865», p. 13.) »Tehdaslain seurauksena on, että koneita otetaan yhä enemmän käytäntöön.» (Mt., s. 13, 14.)

[277*] Niinpä tehdaslain voimaan astumisen jälkeen savenvalussa lisääntyivät suuresti power jiggers [höyrymuovauspyörät] handmoved jiggers'ien [käsimuovauspyörien] asemesta.

[278*] »Reports of Insp. of Fact. for 31st October 1865», p. 96, 127.

[279*] Tämän ja muiden koneiden käytäntöönotto tulitikkuteollisuudessa on yhdessä ainoassa piirissä poistanut 230 nuorta henkilöä, joiden sijaan on otettu 32 14–17-vuotista poikaa ja tyttöä. Tätä työläisten säästämistä edisti vielä enemmän vuonna 1865 höyryvoiman käytäntöön ottaminen.

[280*] »Children's Employment Commission. 2nd Report», 1864, p. IX, No 50.

[281*] »Reports of Insp. of Fact. for 31st October 1865», p. 22.

[282*] »Noita parannuksia... ei voida toimeenpanna useissa vanhoissa liikkeissä sijoittamatta niin suuria pääomia, että ne menevät yli nykyisten omistajien varojen... Ohimenevä hajaannustila seuraa välttämättömästi tehdaslakien toimeenpanemista. Tämän hajaannuksen laajuus on suoraan verrannollinen tehdaslailla korjattavien epäkohtien suuruuteen.» (Mt., s. 96, 97.)

[283*] Esim. masuuneissa »pidennetään yleensä viikon lopulla suuresti työaikaa sen takia, että työläisillä on tapana pitää vapaamaanantaita ja osittain tai kokonaan vielä tiistaitakin». (»Children's Employment Commission. 3rd Report», p. VI.) (»Pienillä työnantajilla on yleensä hyvin epäsäännöllinen työaika. He hukkaavat 2 tai 3 päivää ja sitten tekevät työtä yöt läpeensä saadakseen hukatun ajan takaisin... He käyttävät aina omia lapsiaan, jos heillä niitä on.» (Mt., s. VII.) »Säännöttömyyttä työhön tullessa edistää mahdollisuus ja tapa korvata tämä tekemällä ylityötä.» (Mt., s. XVIII.) »Suunnaton ajan hukka Birminghamissa... käydä osa aikaa joutilaana, raataa loput.» (Mt., s. XI.)

[284*] »Children's Employment Commission. 4th Report», p. XXXII. »Rautatieverkon laajenemisen sanotaan olevan suurena syynä nopeasti täytettävien tilausten tekemiseen ja sitä seuraavaan hutiloimiseen, ruoka-aikojen laiminlyömiseen ja ylityöhön.» (Mt., s. XXXI.)

[285*] »Children's Employment Commission. 4th Report», p. XXXV, No 235, No 237.

[286*] Mt., s. 127, n:o 56.

[287*] »Muistan, että tehtaanherrojen mielitodisteita 1832 ja 1833 oli muka siitä johtunut liiketappio, ettei voitu ajoissa suorittaa laivaustilauksia. Mitään yhtä vaikuttavaa ei nyt enää voida esittää samasta asiasta, kun höyry on tehnyt kaikki matkat puolta lyhemmiksi ja liikenne on sen mukaan aivan uudestaan järjestetty. Sillä kertaa kun tätä todistelua käytännössä koeteltiin, se ei onnistunut, ja nyt kävisi varmasti samoin, jos sitä taas koetettaisiin.» (»Reports of Insp. of Fact. for 31st October 1862», p. 54, 55.)

[288*] »Children's Employment Commission. 3rd Report», p. XVIII, No 118.

[289*] John Bellers huomautti jo 1699: »Muotien epävakaisuus lisää välttämättömästi köyhien lukumäärää. Se tuo muassaan kaksi suurta epäkohtaa: 1. kisällit ovat surkuteltavassa asemassa talvella työnpuutteen takia, kun silkkikauppiaat ja kutojamestarit eivät uskalla käyttää pääomaansa antaakseen kisälleille työtä ennen kuin tulee kevät ja he tietävät, mikä tulee muotiin; 2. keväällä ei ole kisällejä riittämiin saakka, vaan tehtailijan täytyy ottaa paljon oppipoikia, jotta he voisivat neljännes- tai puolessa vuodessa tyydyttää kuningaskunnan tarpeet. Se vie työväen aurankurjesta, riistää maanviljelykseltä työvoiman ja täyttää kaupungit kerjäläisillä sekä tappaa talvella nälkään ne, jotka häpeävät kerjätä.» (»Essays about the Poor, Manufactures etc.», p. 9.)

[290*] »Children's Employment Commission. 5th Report», p. 171, No 34.

[291*] Niinpä esim. Bradfordin vientikauppiaat sanovat todistuksissaan: »Näissä oloissa on selvää, ettei poikia tarvitse pitää tavarataloissa työssä kauempaa kuin kello 8:sta aamulla kello 7:ään tai 712:een illalla. Kysymys on vain lisäkustannuksista ja lisätyöläisistä. (Poikien ei tarvitsisi työskennellä niin myöhään yöhön, jolleivät muutamat työnantajat olisi niin voitonhimoisia; lisäkone maksaa vain 16 tai 18 puntaa)... Kaikkiin vaikeuksiin ovat suureksi osaksi syynä epätyydyttävät laitteet ja tilanpuute.» (Mt., s. 171, nro 35, 36 ja 38.)

[292*] Mt. Eräs lontoolainen tehtailija, joka muuten pitää työpäivän pakollista säännöstelyä suojelukeinona työläisille tehtailijoita vastaan ja tehtailijoille taas tukkukauppiaita vastaan, lausuu: »Meidän liikettämme painostavat laivaajat, jotka esim. tahtovat lähettää tavaran purjelaivalla; he tahtovat olla määrätyllä hetkellä asianomaisessa paikassa ja samalla pistävät taskuunsa erotuksen purje- ja höyrylaivarahtimaksun välillä tai valitsevat kahdesta höyrylaivasta aikaisemmin lähtevän päästäkseen ulkomaan markkinoille ennen kilpailijaansa.»

[293*] »Tämä voitaisiin estää», sanoo eräs tehtailija, »laajentamalla tuotantoa parlamentin yleisen lain painostuksen alla.» (Mt., s. X, n:o 38.)

[294*] »Children's Employment Commission. 5th Report», p. XV, No 72 sqq.

[295*] »Reports of Insp. of Fact. for 31st October 1865», p. 127.

[296*] Kokemuksesta on voitu huomata, että tavallinen terve ihminen kuluttaa jokaisella keskivahvalla henkäyksellä noin 25 kuutiotuumaa ilmaa ja että hän hengittää minuutissa noin 20 kertaa. Ihmisen ilmankulutus 24 tunnissa olisi siis noin 720 000 kuutiotuumaa eli 416 kuutiojalkaa. Mutta me tiedämme, että kerran keuhkoihin vedetty ilma ei voi enää tehdä samaa tehtävää, ennen kuin se tulee puhdistetuksi luonnon suuressa tehtaassa. Valentinin ja Brunnerin kokeiden mukaan terve mies näyttää hengittävän keuhkoistaan noin 1300 kuutiotuumaa hiilihappoa tunnissa; tästä tulisi noin 8 unssia kiinteää hiiltä, minkä keuhkot 24 tunnissa erittävät. »Jokaista miestä kohti pitäisi olla vähintään 800 kuutiojalkaa.» (Huxley [»Lessons in Elementary Physiology». London 1866, p. 105].)

[297*] Englannin tehdaslain mukaan vanhemmat eivät voi lähettää 14 vuotta nuorempia lapsiaan »tarkastuksenalaisiin» tehtaisiin hankkimatta heille samalla alkeisopetusta. Tehtailija on vastuussa lain noudattamisesta. »Tehdasopetus on pakollista ja se on työn ehtona.» (»Reports of Insp. of Fact. for 31st October 1865», p. 111.)

[298*] Niistä edullisista seurauksista, mitä on ollut voimistelun (pojilla myös sotilasharjoitusten) yhdistämisestä tehtaanlasten ja köyhäinkoululaisten pakolliseen opetukseen, ks. N. W. Seniorin puhetta National Association for the Promotion of Social Science -nimisen liiton 7. vuosikongressissa (»Report of Proceedings etc.». London 1863, p. 63, 64) sekä ammattientarkastajien kertomusta 31. lokakuuta 1865, s. 118, 119, 120, 126 ja seur.

[299*] »Report of Insp. of Fact. for 31st October 1865», p. 118. Eräs naiivi silkkitehtailija lausuu »lastentyökomitean» jäsenille: »Olen aivan vakuuttunut siitä, että kunnollisten työläisten tuottamisen todellinen salaisuus on työn yhdistämisessä opetukseen varhaisesta lapsuudesta saakka. Luonnollisesti ei työ saa olla liian rasittavaa, ei vastenmielistä eikä epäterveellistä. Toivoisin, että omilla lapsillani olisi työtä ja leikkejä koulutyön vaihteluksi.» (»Children's Employment Commission. 5th Report», p. 82, No 36.)

[300*] Senior, National Association for the Promotion of Social Science -liiton 7. vuosikongressin julkaisussa »Report of Proceedings», s. 66. Kuinka suurteollisuus kumotessaan tietyllä kehitysasteellaan aineellisen tuotantotavan ja yhteiskunnalliset tuotantosuhteet tekee kumouksen myös päissä, sitä osoittaa vertaus N. W. Seniorin vuonna 1863 pitämän puheen ja hänen vuoden 1833 tehdaslakia vastaan pitämänsä filippiikin välillä tai mainitun kongressin mielipiteiden vertaaminen siihen seikkaan, että maaseudulla muutamissa osissa Englantia on vieläkin nälkäkuoleman uhalla kielletty köyhiä vanhempia opettamasta lapsiaan. Niinpä esim. herra Snell kertoo olevan tavallista Somersetshiressa, että kun köyhä pyytää seurakunnalta apua, hänet pakotetaan ottamaan lapsensa pois koulusta. Samoin Felthamin kirkkoherra Wollaston mainitsee tapauksia, jolloin eräiltä perheiltä kiellettiin kaikki avustus, »koska ne olivat panneet lapsensa kouluun».

[301*] Siellä missä ihmisvoimalla käytetyt käsityökoneet joutuvat kilpailemaan suoranaisesti tai välillisesti kehittyneempien ja siis koneellista käyttövoimaa vaativien koneiden kanssa, tapahtuu suuri muutos työläisessä, joka käyttää konetta. Alkuaan höyrykone korvasi tämän työläisen, nyt pitää korvata höyrykone. Jännitys ja voiman menetys tulevat siten tavattoman suureksi, etenkin alaikäisille, jotka on tuomittu tähän kidutukseen. Niinpä komission jäsen Longe havaitsi Coventryssa ja sen ympäristössä käytettävän 10–15-vuotisia poikia nauhakangaspuita kiertämään, puhumattakaan nuoremmista lapsista, joiden oli kierrettävä pienempikokoisia kangaspuita. »Se on erittäin vaivalloista työtä. Poika on vain höyryn korvaaja.» (»Children's Employment Commission. 5th Report», 1866, p. 114, No 6.) »Tämän osuusjärjestelmän», joksi sitä virallisessa kertomuksessa sanotaan, tuhoisista seurauksista ks. mainittua lähdettä.

[302*] »Children's Employment Commission. 5th Report», 1866, p. 3, No 24.

[303*] Mt., s. 7, n:o 60.

[304*] »Tilastollisen kertomuksen mukaan muutamin paikoin Ylä-Skotlannissa... monet lammaspaimenet ja cotters (torpparit) kävivät vaimoineen ja lapsineen kengissä, jotka he olivat itse tehneet parkitsemastaan nahkasta, vaatteissa, joihin ei ollut koskenut kenenkään muun käsi kuin heidän omansa, joiden aineet he itse olivat lampaista kerinneet tai joita varten he itse olivat pellavaa kasvattaneet. Vaatteiden valmistamiseen käytettiin tuskin mitään ostettuja tavaroita lukuun ottamatta naskalia, neulaa, sormustinta ja muutamia harvoja kutomiseen käytettyjä rautavälineitä. Naiset hankkivat itse värit puista, pensaista, yrteistä jne.» (Dugald Stewart, »Works», ed. Hamilton, vol. VIII, p. 327–328.)

[305*] Étienne Boileaun kuuluisassa »Livre des métiers» määrätään mm., että kisällin on mestariksi siirtyessään vannottava »rakastavansa veljellisesti ammattiveljiään, auttavansa heitä, olevansa vapaaehtoisesti ilmaisematta ammattisalaisuuksia. Koko ammattikuntansa etujen nimessä hänen täytyi vannoa myös olevansa omaa tavaraansa suositellessaankin huomauttamatta toisten tuotteissa olevista vioista.»

[306*] »Porvaristo ei voi tulla toimeen aiheuttamatta jatkuvasti mullistuksia tuotantovälineissä, vallankumouksellistamatta tuotantosuhteita, siis yhteiskunnallisia suhteita kokonaisuudessaan. Sitä vastoin kaikkien aikaisempien teollisuutta harjoittaneiden luokkien olemassaolon ensimmäinen edellytys oli vanhan tuotantotavan säilyminen muuttumattomana. Jatkuvat mullistukset tuotannossa, kaikkien yhteiskunnallisten suhteiden alituinen järkkyminen, ainainen epävarmuus ja liikunta erottavat porvariston aikakauden kaikista muista. Kaikki piintyneet, ruostuneet suhteet ja niihin liittyvät vanhastaan arvossa pidetyt käsitykset ja katsantokannat liestyvät, kaikki vasta muodostuneet vanhenevat ennen kuin ehtivät luutua, kaikki säätyperäinen ja pysyväinen katoaa, kaikkea pyhää häväistään, ja ihmisten on lopulta pakko tarkastella asemaansa elämässä ja keskinäisiä suhteitaan avoimin silmin.» (Karl Marx ja Friedrich EngeIs, Valitut teokset, 1. osa, kustannusliike Edistys, Moskova, s. 97–98.)

[307*] »Sa henken' viet,
Kun keinot, millä elän, multa riistät.»
(Shakespeare)[138]

[308*] Palattuaan San Franciscosta eräs ranskalainen työmies kirjoittaa: »En olisi koskaan uskonut, että kykenisin harjoittamaan kaikkia niitä ammatteja, joita Kaliforniassa tein. Olin varmasti vakuuttunut siitä, etten kelpaisi kunnolla mihinkään muuhun kuin kirjapainotyöhön... Jouduttuani kerran tähän seikkailijain maailmaan, jotka vaihtavat ammattiaan helpommin kuin paitaansa, tein kautta kunniani niin kuin muutkin. Kun kaivosmiehen ammatti ei osoittautunut kyllin tuottavaksi, jätin sen ja muutin kaupunkiin, missä olin vuoroin kirjaltajana, katontekijänä, lyijynvalajana jne. Saatuani täten kokea kelpaavani kaikkeen työhön tunnen vähemmän olevani nilviäinen ja enemmän ihminen.» (A. Corbon, »De l'enseignement professionnel», 2ème éd., p. 50.)

[309*] John Bellers, todellinen ilmiö kansantaloustieteen historiassa, ymmärsi jo 1600-luvun lopussa täysin selvästi, kuinka välttämätöntä oli tehdä loppu nykyisestä kasvatuksesta ja työnjaosta, jotka synnyttävät hypertrofiaa ja atrofiaa yhteiskunnan molemmissa kohtioissa, vaikkakin vastakkaisiin suuntiin. Hän sanoo mm. kauniilla tavalla: »Laiska oppiminen on vähän parempaa kuin laiskuuden oppiminen... Ruumiillinen työ on jumalan alkuperäinen säännös... Työ on yhtä hyödyllinen ruumiin terveydelle kuin syöminen sen hengissä pysymiselle; ne tuskat, joista ihminen laiskuudella pelastuu, hän kärsii taudissa... Työ lisää öljyä elämän lamppuun, ajatteleminen sytyttää sen... Typerä lasten työssäpito» (tässä hän aavistaen puhuu Basedoweja ja heidän uudenaikaisia jäljittelijöitään vastaan) »jättää lasten mielet typeriksi». (»Proposals for raising a College of Industry of all useful Trades and Husbandry». London 1696, p. 12, 14, 16, 18.)

[310*] Tätä tapahtuu muuten suureksi osaksi myös pienemmissä työhuoneissa, kuten olemme nähneet pitsimanufaktuureista ja oljenpunomisesta, ja sitä voitaisiin seikkaperäisemmin valaista etenkin Sheffieldin, Birminghamin ym. metallimanufaktuurien esimerkillä.

[311*] »Children's Employment Commission. 5th Report», p. XXV, No 162 ja »2nd Report», p. XXXVIII, No 285, 289; p. XXV, XXVII, No 191.

[312*] »Tehdastyö voisi olla yhtä puhdasta ja miellyttävää kuin kotityökin ja ehkäpä enemmänkin kuin se.» (»Reports of Insp. of Fact. for 31st October 1865», p. 129.)

[313*] »Reports of Insp. of Fact. for 31st October 1865», p. 27, 32.

[314*] Joukoittain osoituksia siitä sisältävät ammattientarkastajien kertomukset.

[315*] »Children's Employment Commission. 5th Report», p. X, No 35.

[316*] »Children's Employment Commission. 5th Report», p. IX, No 28.

[317*] »Children's Employment Commission. 5th Report», p. XXV, No 165–167. Suurliikkeen eduista verrattuna pikkuliikkeeseen vrt. »Children's Employment Commission. 3rd Report», p. 13, No 144; p. 25, No 121; p. 26, No 125; p. 27, No 140 jne.

[318*] Lain määräysten alaisiksi joutuvat teollisuudenhaarat ovat: pitsiteollisuus, sukankutominen, olkien palmikoiminen, wearing apparel'ien (pukutarpeiden) valmistaminen lukuisine eri lajeineen, keinotekoisten kukkien valmistus, jalkineiden, hattujen ja käsineiden tekeminen, pukuteollisuus, kaikki metallitehtaat masuuneista neulatehtaisiin yms. saakka, paperitehtaat, lasitehtaat, tupakkatehtaat, kautsutehtaat; nauhojen valmistaminen (kutomoja varten), mattojen käsinkutominen, sateen- ja päivänvarjoteollisuus, värttinöiden ja sukkuloiden tekeminen, kirjapainoteollisuus, kirjansitominen, kirjoitustarpeiden kauppa (stationery, siihen kuuluvat paperirasioiden, korttien, paperivärien ym. valmistaminen), köydenpunominen, pihkakivikoristeiden valmistaminen, tiilitehtaat, käsisilkkimanufaktuurit, coventrykutominen, suola-, talikynttilä- ja sementtitehtaat, sokeritehtaat, korpputehtaat, useat puu- ym. sekatyöt.

[319*] »Children's Employment Commission. 5th Report», p. XXV, No 169.

[319a*] Factory Acts Extension Act (laki tehdaslakien vaikutuspiirin laajentamisesta) julkaistiin 12. elokuuta 1867. Se säännöstelee kaikki metallivalimot, metallipajat ja -manufaktuurit, niihin luettuina koneenrakennustehtaat, edelleen lasi-, paperi-, guttaperkka-, kautsu- ja tupakkatehtaat, kirjapainot, kirjansitomot ja lopuksi sellaiset työhuoneet, joissa pidetään työssä enemmän kuin 50 henkilöä. — Hours of Labour Regulation Act (laki työajan säännöstelystä), joka julkaistiin 17. elokuuta 1867, säännöstelee pienet työhuoneet ja ns. kotityön.
Palaan II kirjassa näihin lakeihin, uuteen vuoden 1872 Mining Act:iin (kaivoslakiin) yms.

[320*] Senior, »Social Science Congress», p. 55–58.

[321*] Ammattientarkastajien henkilökunnassa oli 2 tarkastajaa, 2 aputarkastajaa ja 41 alatarkastajaa. Vuonna 1871 nimitettiin lisäksi kahdeksan alatarkastajaa. Tehdaslakien toimeenpanemisesta johtuneet kustannukset Englannissa, Skotlannissa ja Irlannissa olivat 1871–1872 kaikkiaan vain 25 347 puntaa, siihen luettuina kulut lainrikkomusten johdosta nostetuista oikeusjutuista.

[322*] Robert Owen, osuustehtaiden ja -kauppojen isä, joka, kuten olemme jo huomauttaneet, ei kuitenkaan kannattanut seuraajiensa kuvitelmia näiden erillisten muutosainesten merkityksestä, lähti yrityksissään todellisuudessa tehdasjärjestelmästä sekä selitti sen myös teoreettisesti yhteiskunnallisen kumouksen lähtökohdaksi. Leydenin yliopiston kansantaloustieteen professori herra Vissering näyttää aavistaneen jotakin sellaista, kun hän teoksessaan »Handboek van Praktische Staatsbuishoudkunde» 1860–1862, jossa vulgaarin kansantaloustieteen latteudet tulevat mitä sopivimmassa muodossaan esille, intoilee käsityön puolesta suurteollisuutta vastaan.
{4. painokseen. »Uusi lainopillinen rottakuningas» (s. 264) [tämän kirjan s. 274], jonka Englannin lainsäädäntö oli keskenään ristiriitaisilla laeilla Factory Acts, Factory Acts Extension Act ja Workshops' Act henkiin herättänyt» tuli lopulta sietämättömäksi, ja sen vuoksi vuoden 1878 laissa Factory and Workshop Act (laki työstä tehtaissa ja työpajoissa) on suoritettu koko puheenaolevan lainsäädännön yhteyttäminen. Tämän Englannissa nykyisin voimassa olevan teollisuuslakikirjan seikkaperäiseen arvosteluun ei tässä tietenkään voida ryhtyä. Rajoitumme seuraaviin selityksiin. Laki käsittää: 1. Kutomatehtaat. Näissä kaikki jää jokseenkin ennalleen: 10 vuotta vanhempien lasten sallittu työaika on 512 tuntia tai 6 tuntia, mutta silloin lauantai on vapaa; nuorten henkilöiden ja naisten 10 tuntia 5 päivänä, lauantaina korkeintaan 612. — 2. Ei-kutomatehtaat. Näissä määräykset ovat nyt lähempänä n:o 1:n määräyksiä kuin aikaisemmin, mutta yhä vieläkin on olemassa monia kapitalisteille edullisia poikkeuksia, joita useissa tapauksissa voidaan sisäasiainministerin luvalla vieläkin laajentaa. — 3. Workshops [työpajat]. Määräykset niin kuin edellisessä laissa. Mikäli niissä on työssä lapsia, alaikäisiä tai naisia, ne ovat melkein samassa asemassa kuin ei-kutomatehtaat, mutta kuitenkin siten, että yksityiskohdissa voidaan myöntää lievennyksiä. — 4. Workshops, joissa ei pidetä työssä lapsia eikä alaikäisiä, vaan ainoastaan yli 18-vuotisia henkilöitä kumpaakin sukupuolta. Näissä voidaan myöntää vielä enemmän lievennyksiä. — 5. Domestic Workshops [kotityöpajat], joissa työskentelevät vain perheenjäsenet perheen asunnossa. Vieläkin venyvämmät määräykset ja samalla rajoitus, että tarkastaja saa käydä ilman erikoista ministerin tai oikeuden antamaa lupaa vain sellaisissa huoneissa, joita ei samalla käytetä asuinhuoneina, ja lopuksi olkien palmikoimisen, pitsinnypläyksen ja hansikkaanvalmistuksen ehdoton vapaaksi julistaminen perheen piirissä. Kaikkine puutteineen laki on vieläkin Sveitsin valtioliiton vuoden 1877 maaliskuun 23. päivän tehdaslain ohella verrattomasti parhain näitä asioita koskeva laki. Sen vertaaminen mainittuun Sveitsin lakiin on erittäin mieltäkiinnittävää, koska se valaisee havainnollisesti molempien lainsäädäntötapojen — englantilaisen »historiallisen» tapauksesta toiseen vaikuttavan ja mannermaisen, Ranskan vallankumouksen pohjalle perustuvan, enemmän yleistävän menettelytavan — hyvät ja huonot puolet. Valitettavasti kuitenkin Englannin laki, mitä tulee sen soveltamiseen workshop'eihin, on vieläkin suurelta osaltaan kuollut kirjain tarkastushenkilökunnan riittämättömyyden takia. F. E.}

[323*] Seikkaperäisen esityksen Englannin maanviljelyksessä käytetyistä koneista tapaa teoksessa Dr. W. Hamm, »Die landwirtschaftlichen Geräthe und Maschinen Englands», 2. Aufl., 1856. Luonnehtiessaan Englannin maanviljelyksen kehitystä herra Hamm seuraa liian kritiikittömästi herra Leonce de Lavergne'a. {4. painokseen. Nyt tämä teos on tietenkin vanhentunut. F. E.}

[324*] »Te jaatte kansan kahteen vihollisleiriin: kömpelöihin talonpoikiin ja veltostuneisiin kääpiöihin. Jumala paratkoon kansaa, joka jaettuna maanviljelys- ja kauppaetujen mukaan sanoo itseään terveeksi, vieläpä valistuneeksi ja sivistyneeksi, eikä ainoastaan huolimatta tästä hirvittävästä ja luonnottomasta jaosta, vaan juuri sen takia.» (David Urquhart, mt., s. 119.) Tämä paikka osoittaa samalla vahvat ja heikot puolet sellaisessa arvostelussa, joka osaa arvostella ja tuomita olevia oloja, mutta ei osaa niitä ymmärtää.

[325*] Vrt. Liebig, »Die Chemie in ihrer Anwendung auf Agrikultur und Physiologie». Aufl., 1862, etenkin ensimmäisessä nidoksessa olevaa »Einleitung in die Naturgesetze des Feldbaus». Uudenaikaisen maanviljelyksen varjopuolien esittäminen luonnontieteelliseltä kannalta on yksi Liebigin kuolemattomia ansioita. Hänen historiallisissa katsauksissaan maanviljelyksen historiaan, vaikka niissä onkin pahoja virheitä, on myös valokohtia. Valitettavaa vain on, että hän päästää onnenkaupalla kynästään tämmöisiä sanoja: »Möyhennys ja useasti toistuva kyntö edistävät ilmanvaihtoa huokoisen maan sisässä, ne lisäävät ja uudistavat maan pintakerrosta, johon ilman pitää vaikuttaa; mutta on helposti ymmärrettävissä, ettei maan lisätuotto voi olla suhteellinen maahan käytettyyn työhön, vaan että se nousee paljon pienemmässä määrässä.» »Tämän lain», Liebig lisää, »on esittänyt ensiksi J. St. Mill teoksessaan 'Principles of Political Economy', v. I, p. 17 seuraavassa muodossa: 'Että maan tuotto, caeteris paribus [muiden olosuhteiden pysyessä entisellään], kasvaa pienemmässä suhteessa kuin käytettyjen työläisten luvun lisääntyminen' (herra Mill esittää väärin jopa Ricardon koulukunnan tunnetun lain, sillä kun 'the decrease of the labourers employed' ['käytettyjen työläisten vähentyminen'] oli Englannissa samassa määrin huomattavissa kuin maanviljelys edistyi, ei tuolla Englantia varten ja Englannissa keksityllä lailla ainakaan Englantiin nähden olisi mitään merkitystä), 'se on maanviljelyksen yleinen laki', ja merkillistä on, ettei Mill tuntenut tämän lain perusteita». (Liebig, mt., 1. osa, s. 143 ja selitys.) Puhumattakaan »työ»-sanan väärästä tulkinnasta, Liebig kun tarkoittaa sillä jotakin muuta kuin kansantaloustiede, joka tapauksessa »on merkillistä», että hän tekee herra J. St. Millin tuon teorian ensimmäiseksi esittäjäksi, teorian, jonka James Anderson julkaisi A. Smith'in kaudella ensiksi ja uudisti useissa kirjoituksissaan aina 1800-luvun alkuun saakka, jonka Malthus, yleensä kirjallisen varkauden mestari (koko hänen väestöoppinsa on häpeämätöntä jäljittelyä), anasti 1815 omakseen sekä West esitti samaan aikaan ja Andersonista riippumatta, jonka Ricardo saattoi 1817 yleisen arvoteorian yhteyteen ja joka siitä lähtien on kiertänyt maailmaa Ricardon teorian nimisenä, jonka 1820 James Mill (J. St. Millin isä) vulgarisoi ja jonka lopulta mm. myös herra J. St. Mill toisti jo yleiseksi puheenparreksi tulleena kouludogmina. Kieltämätöntä on, että J. St. Mill saa joka tapauksessa kiittää »merkillistä» vaikutusvaltaansa melkein yksinomaan tällaisista qui pro quo [kommelluksista].

 


Toimituksen selitykset kirjan takaa:

[108] Ks. A. Quételet, »Sur l'homme et le développement de ses facultés, ou Essai de physique sociale», Tomes I—II, Paris 1835 (»Ihmisestä ja hänen kykyjensä kehityksestä eli tutkielma sosiaalifysiikasta», I—II osa, Pariisi 1835). — 296.

[109] W. Roscher, »System der Volkswirtschaft», Band I: »Die Grundlagen der Nationalökonomie». Dritte, vermehrte und verbesserte Auflage. Stuttgart und Augsburg 1858, S. 88–89 (»Kansantalouden järjestelmä», 1. osa: »Kansantalouden perusta», Kolmas täydennetty ja korjattu painos. Stuttgart ja Augsburg 1858, s. 88–89). — 297.

[110] Tarkoitetaan utopistisosialistien aatteiden herättämää Rochdalen kaupungin (Manchesterin teollisuuspiiri) työläisten aloitetta, kun he 1844 järjestivät kulutusosuuskunnan Society of Equitable Pioneers (Oikeudenmukaisten pioneerien yhdistys), joka oli Englannin ja muiden maiden työväen osuustoimintaliikkeen alkuna. — 303.

[111] Bellum omnium contra omnes (kaikkien sota kaikkia vastaan) — sanonta englantilaisen filosofin Thomas Hobbesin teoksesta »Leviathan». — 325.

[112] Perimätiedon mukaan roomalainen patriisi Menenius Agrippa rauhoitti vuonna 494 ennen ajanlaskumme alkua kapinaan nousseet plebeijit kertomalla heille tarinan ihmisruumiin osista, jotka alkoivat kapinoida vatsaa vastaan. Silloista yhteiskuntaa Menenius Agrippa vertasi elävään organismiin. Sen käsinä olivat plebeijit, jotka ruokkivat tämän organismin vatsaa — patriiseja. Kun käsien erottaminen vatsasta johtaa ehdottomasti elävän organismin tuhoutumiseen, niin analogian mukaan myös plebeijien kieltäytyminen täyttämästä velvollisuuksiaan merkitsisi Muinais-Rooman valtakunnan häviötä. — 329.

[113] Society of Arts and Trades (Taide- ja ammattiseura) — porvarillinen valistus- ja hyväntekeväisyysseura, perustettu Lontoossa 1754. Seura julisti laajakantoisesti päämääräkseen »taiteiden, ammattien ja kaupan kannustamisen» sekä kaikkien niiden tukemisen, jotka myötävaikuttavat »köyhien työllistämiseen, kaupan laajentamiseen ja maan rikastuttamiseen» jne. Se yritti toimia välittäjänä työläisten ja työnantajien kesken. Marx nimitti tätä seuraa »taide- ja petkutusseuraksi». — 331.

[114] Hegel, »Grundlinien der Philosophie des Rechts». Werke. Zweite Auflage, Bd. VIII. Berlin 1840, S. 247. (»Oikeusfilosofian pääpiirteet». Teokset. Toinen painos, 8. osa, Berliini 1840, s. 247). — 332.

[115] Marx on tässä erehtynyt. Todellisuudessa teoksen »Concerning Happiness, A Dialogue» (»Dialogi onnesta») tekijä ei ole diplomaatti James Harris, joka julkaisi kirjan »Diaries and Correspondence (»Päiväkirjat ja kirjeenvaihto»), vaan hänen isänsä James Harris. — 333.

[116] Marx on ottanut tämän Arkhilokhoksen sanonnan Sextus Empiricuksen teoksesta »Adversus mathematicos», liber XI, 44 (»Matemaatikkoja vastaan», 11. kirja, 44). — 333.

[117] 30 tyrannin kukistamisen aika — V vuosisadan loppu eaa., jolloin muinaisessa Ateenassa pystytettiin jälleen orjanomistajien demokratia kolmenkymmenen oligarkin terroristisen komennon sijalle. Se oli aikaa, jolloin Ateenassa kehittyivät kauppa- ja koronkiskuripääoma. — 333.

[118] Platonin tasavalta — muinaiskreikkalaisen filosofin Platonin teoksissa kuvattu orjavaltion ihannetyyppi. Tämän valtion tärkeimpänä periaatteena piti olla jyrkkä työnjako vapaiden kansalaisryhmien kesken. Niinpä filosofien tehtävänä piti olla johtotoiminta, sotilaiden tuli osallistua sotiin, suojella kansalaisten elämää ja omaisuutta, maanviljelijöiden, käsityöläisten ja kauppiaiden piti tuottaa ja hankkia kansalle elinhyödykkeitä. — 334.

[119] Kalorikone (lämminilmakone) — kone, jonka toimintaperustana oli tavallisen ilman lämmittämiseen ja jäähdyttämiseen perustuva tilavuuden laajentumis- ja supistumisperiaate. Höyrykoneeseen verrattuna oli tilaa ottava ja sen hyötysuhde oli kovin alhainen. Kalorikone keksittiin 1800-luvun alussa, mutta jo tämän luvun loppuun mennessä se menetti kaiken käytännöllisen merkityksensä. — 338.

[120] Jenny — kehruukone, jonka keksi vuosina 1764–1767 James Hargreaves ja antoi sille tyttärensä nimen. — 340.

[121] Raamattu, viides Mooseksen kirja, 25. luku. — 340.

[122] Baynes, »The Cotton Trade. Two Lectures on the above Subject, Delivered before the Members of the Blackburn Literary, Scientific and Mechanics' Institution». Blackburn — London 1857, p. 48 (»Puuvillakauppa. Kaksi esitelmää tästä kysymyksestä Blackburnin kirjallisuuden, tieteen ja mekaniikan seuran jäsenille». Blackburn — Lontoo 1857, s. 48). — 352.

[123] Privy Council (Salainen neuvosto) — Englannin kuninkaan yhteydessä toiminut erikoinen elin, johon kuului ministerejä ja muita toimenhaltijoita sekä papiston korkea-arvoisia edustajia. Ensi kerran muodostettiin 1200-luvulla. Sillä oli pitkän aikaa oikeus säätää lakeja kuninkaan nimissä parlamentista riippumatta. 1700- ja 1800-luvulla Salaisen neuvoston osuus pienenee huomattavasti. Salainen neuvosto ei käytännöllisesti katsoen osallistu nykyisen Englannin hallintaan. — 361.

[124] Schiller, »Das Lied von der Glocke». — 367.

[125] Tässä julkaisussa nämä säkeet on käännetty kreikan kielestä kirjan »Греческие эпиграммы» M.—Л., 1935 mukaan. — 369.

[126] Ks. tätä osaa, s. 255 ja seur. — 380.

[127] Ks. tätä osaa, s. 264, viite 157. — 383.

[128] Fourier nimittää tehtaita »lievennetyiksi pakkotyölaitoksiksi» (»les bagnes mitigés») kirjassa: »La fausse industrie morcelée, répugnante, mensongère, et l'antidote, l'industrie naturelle, combinée, attrayante, veridique, donnant quadruple produit». Paris 1835, p. 59 (»Teennäinen taloudellinen toiminta, hajanainen, vastenmielinen, vilpillinen, ja vastamyrkky sitä vastaan: luonnollinen taloudellinen toiminta, yhdistetty, puoleensavetävä, todellinen, nelinkertaisen tuotteen antava». Pariisi 1835, s. 59). — 385.

[129] Marx siteeraa S. Lancellottin teosta: »L'Hoggidi overo gl'ingegni non inferiori a'passati» (»Nykyaika eli älyt, jotka eivät anna perää menneiden aikojen älyille») kirjasta: J. Beckmann. »Beyträge zur Geschichte der Erfindungen», Band 1. Leipzig 1786, S. 125–126 (»Keksintöjen historiasta», 1. osa. Leipzig 1786, s. 125–126). Tiedot Lancellottin teoksesta Marx on samoin ottanut tästä Beckmannin kirjasta. — 385.

[130] Taulukko on laadittu kolmen parlamenttiasiakirjan tietojen perusteella. Asiakirjojen yhteisenä otsikkona on »Factories» (»Tehtaat»): »Return to an Address of the Honourable the House of Commons, dated 15 April 1856» (»Selostus, annettu vastaukseksi korkeasti kunnioitetun alahuoneen kyselyyn 15. päivältä huhtikuuta 1856»); »Return to an Address of the Honourable the House of Commons, dated 24 April 1861» (»Selostus, annettu vastaukseksi korkeasti kunnioitetun alahuoneen kyselyyn 24. päivältä huhtikuuta 1861»); »Return to an Address of the Honourable the House of Commons, dated 5 December 1867» (»Selostus, annettu vastaukseksi korkeasti kunnioitetun alahuoneen kyselyyn 5. päivältä joulukuuta 1867»). — 391.

[131] »Tenth Report of the Commissioners appointed to inquire into the Organization and Rules of Trades Unions and other Associations: together with Minutes of Evidence». London 1868, p. 63, 64 (»Trade unionien ja muiden liittojen järjestöjä ja sääntöjä tutkivan komission kymmenes selostus, johon on liitetty todistajien lausunnot». Lontoo 1868, s. 63, 64). — 392.

[132] »Nominibus mollire licet mala» (»Nimillä saa huonojakin asioita kaunistaa») — sanat Ovidiuksen teoksesta »Artis Amatoriae», toinen kirja, 657. säe. — 395.

[133] Marx on ottanut tiedot parlamentin asiakirjasta: »Corn, Grain and Meal. Return to an Order of the Honourable the House of Commons, dated 18 February 1867» (»Vilja, jyvät ja jauhot. Selostus laadittu korkeasti kunnioitetun alahuoneen määräyksestä, jonka se antoi 18. helmikuuta 1867»). — 407.

[134] Lait yhteenliittymistä vastaan — Englannin parlamentin vuosina 1799 ja 1800 hyväksymät lait, joilla kiellettiin kaikenlaisten työläisjärjestöjen perustaminen ja toiminta. Parlamentti kumosi nämä lait 1824 ja seuraavana vuonna se varmensi vielä kerran niiden kumoamisen. Mutta tämänkin jälkeen vallanpitäjät rajoittivat jyrkästi työläisten liittojen toimintaa. Jopa tavallinen agitaatiokin työläisten yhdistykseen liittymisen ja lakkoihin osallistumisen puolesta katsottiin »pakotukseksi» ja »väkivallaksi» ja rangaistiin kuin kriminaalirikoksesta. — 409.

[135] Marx tarkoittaa englantilaisten yksityiskauppiaiden voimaperäistä tunkeutumista Kiinan markkinoille sen jälkeen kun oli kumottu Itä-Intian komppanian kiinankauppamonopoli (1833). Erittäin laajalle levisi oopiumin salakauppa, jota Englannin hallitus kaikin keinoin tuki. Englannin hallitus rikkoi tällöin tietoisesti Kiinan lakeja ja valtiollisia etuja sekä myötävaikutti kiinalaisten joukoittaiseen myrkyttämiseen ja terveyden heikkenemiseen. Vastaukseksi kiinalaisten viranomaisten päättäviin toimenpiteisiin mainitun huumausaineen Kiinaan salakuljettamista vastaan englantilaiset aloittivat ensimmäisen »oopiumi-» sodan (1839–1842), joka päättyi Kiinan kohdalta epätasa-arvoiseen ryöstösopimukseen. — 413.

[136] Registrar General (Yleinen kirjaaja) — näin nimitettiin Englannissa virkailijaa, joka johti keskussiviilirekisteritoimistoa. Paitsi tavanomaisia tehtäviään toimisto suoritti kerran 10 vuodessa väenlaskennan. — 425.

[137] Tarkoitetaan parlamentin asiakirjaa: »Factories. Return to an Address of the Honourable the House of Commons, dated 24 April 1861», p. 9 (»Tehtaat. Selostus, annettu vastaukseksi korkeasti kunnioitetun alahuoneen kyselyyn 24. päivältä huhtikuuta 1861», s. 9). — 428.

[138] Shakespeare, »Venetsian kauppias», 4. näytös, ensimmäinen kohtaus. — 438.

[139] »Ne sutor ultra crepidam!» (»Suutari pysyköön lestissään!») — nämä sanat lausui kuuluisa muinaiskreikkalainen maalari Apelles vastaukseksi suutarille, joka oli arvostellut hänen maalaamaansa taulua, vaikkei ymmärtänytkään mitään maalaustaiteesta eikä kyennyt huomaamaan muuta kuin erinäisiä puutteita kengän kuvaamisessa. — 439.