Kirjoitettu: 30. huhtikuuta 1868
Suomennos: © Timo Koste, Vesa Oittinen
Lähde: Marx–Engels. Kirjeitä, s. 203–207. Kustannusliike Edistys, Moskova (1976).
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Lontoo, 30. huhtikuuta 1868
Hyvä Fred!
Tarkastellun tapauksen kannalta on yhdentekevää, onko m (lisäarvo) määrällisesti suurempi vai pienempi kuin itse kyseisellä tuotannonalalla aikaansaatu lisäarvo. Esim. jos 100m / (400c + 100v) = 20%, ja tästä tulee, rahan arvon alennuttua 1/10, = 110m / (400c + 110v) edellyttäen, että pysyvän pääoman arvo alenee), niin on yhdentekevää, että kapitalistinen tuottaja panee taskuunsa vain puolet hänen itsensä tuottamastaan lisäarvosta. Sillä hänelle muodostuu silloin voiton suhdeluvuksi = 55m / (400c + 100v). Merkintä m säilyy tässä, jotta itse ilmaisu osoittaisi laadullisesti, mistä voitto tulee.
Sinun on jo kuitenkin aika tuntea voiton suhdeluvun kehittämisen metodi. Siksi esitän Sinulle aivan yleispiirteittäin asiankulun. II kirjassa[1] kuten tiedät esitetään pääoman kiertokulkuprosessi I kirjassa kehiteltyjen edellytysten vallitessa. Siis ne uudet muotomääreet, jotka ilmaantuvat kiertokulkuprosessin uumenista, kuten kiinteä ja liikkuva pääoma, pääoman täyskierros ym. Onhan niin, että I kirjassa olemme tyytyneet olettamaan, että kun 100 punnasta tulee arvonlisäysprosessissa 110 puntaa, niin nämä punnat löytävät markkinoilta ne ainekset, joiksi ne uudestaan muuttuvat. Mutta nyt me tutkimme tämän löytämisen edellytyksiä, siis erilaisten pääomien, pääomanosien ja tulon (= m) keskinäistä yhteiskunnallista solmeilua.
III kirjassa päädymme sitten lisäarvon muuttumiseen sen eri muodoiksi ja toisistaan erillisiksi kokoonpano-osiksi.
I. Voitto on meille lähinnä lisäarvon toinen nimi tai toinen kategoria. Koska koko työ näyttää maksetulta työpalkan muodon ansiosta, niin vaikuttaa pakostakin siltä, kuin sen maksamaton osa ei olisi peräisin työstä, vaan pääomasta, eikä tämän vaihtelevasta osasta, vaan kokonaispääomasta. Tämän vuoksi saa lisäarvo voiton muodon ilman että kummallakaan olisi määrällistä eroa. Voitto on vain edellisen näennäinen ilmenemismuoto.
Edelleen ilmaantuu tavaran tuottamiseen kulutettu pääoman osa (sen tuottamiseen sijoitettu pääoma, pysyvä ja vaihteleva, miinus kiinteän pääoman tosin käytetty, mutta kuluttamaton osa) nyt tavaran kustannushintana, koska kapitalistin kannalta se osa tavaran arvoa, joka maksaa hänelle, on tavaran kustannushinta, sitä vastoin tavaran sisältämä maksamaton työ ei hänen näkökannaltaan sisälly tavaran kustannushintaan. Lisäarvo = voitto ilmenee nyt tavaran myyntihinnan ylityksenä ohi sen kustannushinnan. Nimittäkäämme siis tavaran arvoa W ja sen kustannushinta K, niin W = K + m, eli W - m = K, ja siis W on suurempi kuin K. Kustannushinnan uusi kategoria on varsin tarpeellinen myöhemmässä yksityiskohtaisessa kehittelyssä. Alun alkaen ilmenee, että kapitalisti voi myydä voitolla tavaran alle sen arvon (kunhan vain sen kustannushintaa korkeammasta), ja tämä on peruslaki kilpailun aiheuttamien tasoitusten ymmärtämisen kannalta.
Kun voitto siis eroaa ensin lisäarvosta vain muodollisesti, niin sitä vastoin voiton suhdeluku eroaa heti reaalisesti lisäarvon suhdeluvusta, sillä toisessa tapauksessa meillä on m / v ja toisessa m / (c + v), mistä ilman muuta seuraa, koska m / v on suurempi kuin m / (c + v), että voiton suhdeluku on pienempi kuin lisäarvon suhdeluku, ellei sitten c = 0.
Ottamalla huomioon II kirjassa kehitellyn seuraa kuitenkin, että meillä ei ole laskettavissamme voiton suhdelukua johonkin mielivaltaiseen, esim. viikottaiseen tavarantuotantoon nähden, vaan että m / (c + v) tässä merkitsee vuoden kuluessa tuotettua lisäarvoa suhteessa vuoden kuluessa sijoitettuun pääomaan (erotukseksi kiertokulussa olleesta pääomasta). Tässä m / (c + v) on siis vuotuinen voiton suhdeluku.
Sitten tutkimme lähinnä sitä, miten pääoman erilainen täyskierto (joka on osittain riippuvainen pääoman liikkuvien osien suhteesta sen kiinteisiin kokoonpano-osiin, osittain liikkuvan pääoman kiertoluvusta vuodessa ym. ym.) muuntaa voiton suhdelukua lisäarvon suhdeluvun pysyessä samana.
Mutta ottaen täyskierron ennakoiduksi ja m / (c + v) annetuksi vuotuisena voiton suhdelukuna tutkimme, miten tämä voi muuttua riippumatta muutoksista lisäarvon suhdeluvussa, jopa sen määrässä.
Koska m, lisäarvon määrä, = lisäarvon suhdeluku kerrottuna vaihtelevalla pääomalla, niin, jos merkitsemme lisäarvon suhdelukua r:llä ja voiton suhdelukua p':lla, niin p' = (r · v) / (c + v). Tässä meillä on neljä suuretta p', r, v, c, joista meillä on kulloinkin käytettävissämme kolme etsiessämme neljättä tuntemattomana suureena. Tämä antaa kaikki mahdolliset voiton suhdeluvun liikkumistapaukset, mikäli ne eroavat lisäarvon suhdeluvun ja tietyssä määrin myös sen määrän liikkumisesta. Tämä on ollut tietenkin kaikille tähänastisille taloustieteilijöille selittämätöntä.
Täten keksityt lait, jotka ovat varsin tärkeitä esim. ymmärtääksemme raaka-aineen hinnan vaikutuksen voiton suhdelukuun, pysyvät oikeina, jaettakoon lisäarvo tuottajien ym. kesken myöhemmin miten tahansa. Sellainen voi muuttaa ainoastaan ilmenemismuotoa. Samalla nämä lait pysyvät välittömästi sovellettavina, mikäli lauseketta m / (c + v) käsitellään yhteiskunnallisesti tuotetun lisäarvon suhteena yhteiskunnalliseen pääomaan.
II. Se, mikä I kirjassa käsitellään liikkeinä, olkoot ne sitten määrätyn tuotannonalan pääoman liikkeitä, tai yhteiskunnallisen pääoman, — liikkeitä, joiden välityksellä sen kokoonpano ym. muuttuu —, käsitetään nyt eri tuotannonaloille sijoitettujen pääomamäärien eroiksi.
Tällöin havaitaan että, jos edellytetään lisäarvon suhdeluku, so. työn riisto yhtäläiseksi, niin eri tuotannonaloilla on arvon tuotanto ja myös lisäarvon tuotanto sekä voiton suhdeluku erilainen. Mutta näistä erilaisista voiton suhdeluvuista kilpailu luo keskimääräisen eli yleisen voiton suhdeluvun. Absoluuttiseen ilmaisuunsa vietynä tämä ei voi olla muuta kuin kapitalistiluokan tuottama (vuotuinen) lisäarvo suhteessa sijoitettuun pääomaan koko yhteiskunnan mitassa. Esim. jos yhteiskunnallinen pääoma = 400c + 100v ja vuosittain siitä tuotettu lisäarvo = 100m, niin yhteiskunnallisen pääoman kokoonpano on = 80c + 20v ja tuotteen kokoonpano (prosentteina) = 80c + 20v + 20m = 20%:nen voiton suhdeluku. Tämä on yleinen voiton suhdeluku.
Eri tuotannonhaaroihin sijoitettujen ja kokoonpanoltaan erilaisten pääomamassojen keskinen kilpailu pyrkii saavuttamaan kapitalistista kommunismia, nimittäin että kuhunkin tuotannonhaaraan kuuluva pääomamassa sieppaisi kokonaislisäarvosta siinä suhteessa yhtä suuren osan, missä se muodostaa osan yhteiskunnallista kokonaispääomaa.
Mutta tähän päästään vain, jos kussakin tuotannonhaarassa vuotuinen tavaratuote myydään (edellyttäen, kuten edellä, että kokonaispääoma = 80c + 20v ja yhteiskunnallinen voiton suhdeluku = 20m / (80c + 20v)) kustannushintaan + 20 prosentin voitolla sijoitettuun pääoma-arvoon nähden (on yhdentekevää, miten paljon sijoitettua kiinteätä pääomaa vuotuiseen kustannushintaan sisältyy tai ei sisälly). Mutta siihen pääsemiseksi täytyy tavaroiden hinnan poiketa niiden arvosta. Vain niillä tuotannonaloilla, missä pääoman prosenttinen kokoonpano on 80c + 20v, kattaa tavaran hinta K (kustannushinta) + 20% sijoitetusta pääomasta tavaran arvon. Missä kokoonpano on korkeampi (esim. 90c + 10v), on näin saatu hinta tavaran arvon yläpuolelle, ja missä kokoonpano on alhaisempi (esim. 70c + 30v) sen arvon alapuolella.
Siten tasoittunut hinta, joka jakaa yhteiskunnallisen lisäarvon pääomamassojen kesken niiden suuruuden mukaisesti, on tavaroiden tuotantohinta, se keskus, jonka ympärillä markkinahintojen värähtely liikkuu.
Ne tuotannonalat, joilla vallitsee luonnollinen monopoli, ovat syrjässä tästä tasoittumisprosessista, vaikka niiden voiton suhdeluku olisikin korkeampi kuin yhteiskunnallinen. Tämä on tärkeätä maankoron myöhemmän kehittelyn kannalta.[2]
Samassa luvussa on sitten tutkittava edelleen eri syitä tasoittumiseen eri pääomansijoitusten kesken, syitä, jotka näyttävät vulgaaritaloustieteilijästä yhtä monelta voiton syntymisen syyltä.
Edelleen: on tutkittava se muuttunut ilmenemismuoto, jonka arvoa ja lisäarvoa koskevat, edelleen pätevät ja aikaisemmin kehitellyt lait saavat nyt arvojen muututtua tuotantohinnoiksi.
III. Yhteiskunnan edistyessä tapahtuvan voiton suhdeluvun alenemisen tendenssi. Tämän lähtökohtana on jo I kirjassa kehitelty, mikä koskee yhteiskunnallisen tuotantovoiman kehittymisen myötä tapahtuvaa muuttumista pääoman kokoonpanossa. Siinä on suurimpia voittoja kaiken tähänastisen taloustieteen kompastuskivestä (pons asini).
IV. Tähän mennessä on ollut puhe vain tuottavasta pääomasta.[3] Nyt käsittelemme kauppiaspääoman vaikutuksesta tapahtuvaa muuntumista.
Tähänastisen olettamuksemme mukaan yhteiskunnan tuottava pääoma = 500 (miljoonaa tai miljardia, yhdentekevää). Ja nimittäin: 400c + 100v + 100m. Voiton yleinen suhdeluku p' olkoon = 20%. Asetetaan nyt kauppiaspääoma = 100.
Siten 100m on laskettava 600:sta 500 sijaan. Siksi yleinen voiton suhdeluku supistuu 20%:sta 16 2/3:%:ksi. Tuotantohinta on nyt = 583 ½ (yksinkertaisuuden vuoksi olettakaamme tässä, että koko 400c, kiinteäkin pääoma siis kokonaan mukaanluettuna, sisältyy vuosittain tuotetun tavaramassan kustannushintaan). Kauppiaan myynti on 600, ja, jos me jätämme huomioon ottamatta hänen pääomansa kiinteän kokoonpano-osan, hän realisoi 16 2/3 omaan sataansa, eli yhtä paljon kuin tuottavat kapitalistit, taikka toisin sanoen, anastaa itselleen 1/6 yhteiskunnallisesta lisäarvosta. Tavarat on myyty kaiken kaikkiaan ja yhteiskunnan mittasuhteissa — arvoonsa. Hänen 100 puntaansa (huomioon ottamatta kiinteätä kokoonpano-osaa) ovat hänelle vain liikkuvaa rahapääomaa. Se mitä kauppias lisää kahmii, on joko yksinkertaista petkutusta tai keinottelua tavaranhintojen heilahtelulla, taikka sitten varsinaisten vähittäiskauppiasten keskuudessa voiton muodossa saatavaa työpalkkaa, joskin pahanpäiväisestä tuottamattomasta työstä.
V. Nyt olemme supistaneet voiton siihen muotoon, jossa se käytännössä esiintyy, edellytystemme mukaan 16 2/3 prosenttiin. Sitten tämän voiton lohkoutuminen yritysvoitoksi ja koroksi. Korkoa tuottava pääoma. Luottolaitos.
VI. Ylivoiton muuttuminen maankoroksi.
VII. Vihdoin olemme päässeet niihin ilmenemismuotoihin, jotka ovat vulgaaritaloustieteilijälle lähtökohtana: maankorko on maasta peräisin, voitto (korko) pääomasta, työpalkka työstä. Mutta meidän näkökannaltamme saa asia nyt toisen käänteen. Näennäinen liike saa selityksensä. Edelleen tulee kumotuksi muka kaiken tähänastisen taloustieteen tukipylvääksi muodostunut A. Smithin hölmöily, jonka mukaan tavaroiden hinta muka koostuu noista kolmesta tulosta, siis vain vaihtelevasta pääomasta (työpalkka) ja lisäarvosta (maankorko, voittokorko). Sitten tarkastellaan kokonaisliike tässä ilmenemismuodossaan. Koska nuo kolme muotoa (työpalkka, maankorko, voitto (korko)) ovat tulonlähteinä kolmelle luokalle — maanomistajille, kapitalisteille ja palkkatyöläisille — niin seurauksena on luokkataistelu, johon liike ja koko roskan ratkeaminen purkautuu...
[1] Koko »Pääoman» julkaisemissuunnitelma, jonka Marx esitti teoksen ensimmäisen osan ensimmäisen saksankielisen painoksen esipuheessa, edellytti vielä kahden osan julkaisemista. Tällöin oli tarkoitus, että toinen osa koostuisi kahdesta kirjasta, joista toinen koskisi pääoman kiertokulkuprosessin erittelyä (kirja II) ja toinen (kirja III) erittelisi kapitalistista kokonaisprosessia. Viimeisen, kolmannen osan (kirja IV) Marx arveli voivansa omistaa taloudellisten teorioiden historialle. Marxin kuoleman jälkeen Engels valmisteli painokuntoon ja julkaisi ne käsikirjoitukset, jotka kuuluivat toiseen kirjaan »Pääoman» II osana ja taas kolmanteen kirjaan kuuluvat »Pääoman» III osana. Toim.
[2] Marx tarkoittaa absoluuttisen maankoron teoriaa. (Ks. »Pääoman» toisen osan 45. lukua.) Toim.
[3] Tässä Marx käsittää tuottavalla pääomalla teollisuuspääomaa kauppias- taikka kauppapääoman vastakohtana. Myöhemmin Marx esitti erityismääritelmän tuotantopääomasta »Pääoman» II osan ensimmäisessä osastossa. Toim.