Friedrich Engels

Selostus kaivostyöläisten yhdistyksistä Saksin hiilikaivoksissa

1869


Julkaistu: »Social-Demokrat» -lehden 33. numerossa maaliskuun 17. pnä 1869. Kirjoitettu englanniksi
Suomennos: Tuntematon
Lähde: »Marx ja Engels ammattiyhdistysliikkeestä», s. 99–107. Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto, Helsinki 1947
Skannaus: Miikka Palokangas
Oikoluku, HTML: Joonas Laine


 

Ensimmäinen käsiimme joutunut työläisten palkkatariffi, esimerkiksi Niedewürschnitz'in yhtiössä, osoittaa meille kaivostyöläisten yleisen aseman Erzgebirge'n hiilikaivoksissa. Aikuisten kaivostyöläisten viikkopalkka on 2–3 taalaria 12 silbergroschenia 6 pfennigiä, alaikäisten 1 taalarista 10 silbergroschenista 1 taalariin 20 silbergroscheniin. Keskinkertaisen kaivostyöläisen viikkopalkka on noin 223 taalaria. Työnantajan vaatimuksesta täytyy työläisten työskennellä urakalla. Palkkatariffi edellyttää, että urakkapalkka ei voisi mitenkään huomattavasti nousta tavallista päiväpalkkaa korkeammalle. Työstä kieltäytymisestään on jokainen työmies velvollinen ilmoittamaan kuukautta aikaisemmin ja nimenomaan joka kuukauden ensimmäisenä päivänä. Näin ollen, jos hän kieltäytyy tekemästä urakkatyötä ehdotetuilla ehdoilla, hänet pakotetaan tekemään sitä ainakin vielä 4–8 viikon kuluessa. On siis suorastaan naurettavaa jaaritella molemminpuolisen sopimuksen mukaisesta urakkapalkan säännöstelystä, työmiehen ja kapitalistin välisestä vapaasta sopimuksesta.

Palkka maksetaan kahdessa erässä: joka kuukauden 22. pnä maksetaan osa summasta ennakkona ja seuraavan kuun 8. pnä palkan jäännös kuluneelta kuukaudelta. Kapitalisti pidättää siis itselleen palkan, jonka hän on velkaa työläisilleen, keskimäärin kolmelta kokonaiselta viikolta, — se on herralle annettu pakkolaina, joka on sitäkin miellyttävämpi, kun se tuottaa rahaa eikä siitä tarvitse maksaa korkoa.

Työvuorot ovat yleensä kaksitoista tuntisia ja mainittu viikkopalkka maksetaan kuudelta kaksitoistatuntiselta työpäivältä. Kaksitoistatuntiseen työpäivään sisältyy kaksi tuntia (2 uolituntista ja 1 okonainen tunti) ruokailua varten eli n.s. lepo-aika. Työn ollessa kiireellisiä vuorot ovat kahdeksantuntisia (t.s. jokainen työmies työskentelee 48 tunnin kuluessa kolmessa vuorossa) puolen tunnin ruokailuajoin — jopa kuusituntisiakin. Viimeksimainitusta tapauksessa »ei mitään lepoaikaa sallita».

Jo edelläesitetty piirtää synkän kuvan näiden kaivostyöläisten asemasta. Mutta ymmärtääksemme, millaisessa maaorjuuden tilassa he elävät, on tarkasteltava kaivostyöläisten yhdistysten sääntöjä. Katsokaamme näitä sääntöjä seuraavien hiilikaivosten kohdalta: I) lhäisen ja mahtavan ruhtinas Schönburgin; II) Niederwürschnitz'in yhtiön, III) Niederwürschnitz-Kirchberg'i yhtiön ja IV) Yhdistyneitten Lügauer'i yhtiöiden.

Kaivostyöläisten yhdistysten tulot muodostuvat: 1) Työläisten sisäänkirjoitus- ja jäsenmaksuista, sakkorahoista, ottamatta jääneestä työpalkasta jne. sekä 2) kapitalistien suorittamista maksuista. Työmiehet maksavat kolme tai neljä % palkastaan, isännät maksavat I tapauksessa 7 silbergroschenia 5 pfennigiä kuukausittain jokaista jäsenmaksunsa maksavaa kaivostyöläistä kohti, II tapauksessa — 1 pfennigin jokaiselta sheffeliltä myytyä hiiltä; III tapauksessa ensimmäisenä eränä ja kaivostyöläisten yhdistyksen kassan perustamista varten 500 taalaria ja myöhemmin samanlaiset erät kuin työläisetkin; ja vihdoin IV tapauksessa samoin kuin II tapauksessa, sillä eroituksella vain, että perusmaksun suuruus on 100 taalaria jokaista yhteenliitynyttä yhtiötä kohti.

Eikö meitä hämmästytä tässä mitä sopusointuisin ystävyys pääoman ja työn välillä? Kuka nyt vielä rohkenee puhua sellaista pötyä, että niiden edut ovat ristiriidassa? Mutta, kuten suuri saksalainen ajattelija Hansemann on lausunut, raha-asioissa ei ole sijaa tunteellisuudelle. Niin ollen herää kysymys, mitä »korkeiden kaivosten omistajien» jalomielisyys tulee työmiehelle maksamaan? Katsotaanpa!

Herrat kapitalistit maksavat yhdessä tapauksessa (III) saman kuin työläisetkin, kaikissa muissa tapauksissa melkoista vähemmän. Tästä he vaativat seuraavat oikeudet yhdistyksen kassanomistukseen:

I. »Omistusoikeus yhdistyksen kassaan ei kuulu kaivostyöläisten yhdistyksen jäsenille; he eivät voi myöskään vaatia mitään enempää, paitsi sellaisia kassasta maksettavia summia, joihin heillä sääntöjen mukaan on tietyissä tapauksissa oikeus, varsinkaan he eivät voi ehdottaa kassan tai siinä olevien rahavarojen jakamista tuotannon loppuessa jollakin työmaalla.» Siinä tapauksessa, että tuotanto kokonaan lopetetaan ruhtinas Schönburg'in kivihiilikaivoksissa Ölsnitz'issa — mahdollisten velkavaatimusten tultua tyydytetyiksi — »oikeus jäännöksestä määräämiseen kuuluu ruhtinaalle, kaivosten omistajalle».

II. »Siinä tapauksessa, että Niederwürschnitz'in hiilikaivosyhtymän toiminta lopetetaan, on samanaikaisesti lopetettava myös kaivostyöläisten yhdistyksen kassan toiminta. »Oikeus jäljellejääneiden käteisten varojen käytöstä määräämiseen kuuluu hallinnolle.» Kaivosmiesten yhdistyksen jäsenillä ei ole oikeutta yhdistyksen kassaan.

III tapauksessa samoinkuin II tapauksessa.

IV. »Yhdistyksen kassa katsotaan nykyisten ja vastaliittyvien yhdistyksen jäsenten erottamattomaksi omaisuudeksi... Vain siinä odottamattomassa tapauksessa, että kaikki yhtymään kuuluvat kivihiilikaivokset lopettaisivat täydellisesti toimintansa, mikä johtaisi myös kaivosmiesten yhdistyksen toiminnan lopettamiseen...» — Tässä odottamattomassa tapauksessa pitäisi ilmeisesti voida odottaa, että työläiset jakavat keskenään mahdollisen käteisten varojen jäännöksen. Mutta ei sinne päinkään! Tässä tapauksessa »viime vuorossa toimintansa lopettaneiden yhtymien johtajat tekevät ehdotuksensa kuninkaalliseen piirihallintoon. Vain tämä instanssi ratkaisee kysymyksen käteisten varojen kohtaloista».

Toisin sanoen, työläiset maksavat suurimman osan maksuista yhdistyksen kassaan, mutta kapitalistit ottavat itselleen näiden kassojen omaisuuden. Ensi näkemältä kapitalistit tekevät lahjoituksen työläisilleen. Mutta todellisuudessa työläiset pakoitetaankin tekemään lahjoitus kapitalisteilleen. Viimeksimainitut saavat omistusoikeuden mukana tietysti myös oikeuden kassan valvontaan.

Kassan johtokunnan puheenjohtajana on hiilikaivosten isännöitsijä. Hänelle kuuluu pääasiallinen kassanhoito, hän ratkaisee kaikki hämärät tapaukset, määrittelee rahasakkojen suuruuden jne. Hänen jälkeensä tulee kaivostyöläisten yhdistyksen sihteeri, joka on samalla kassanhoitaja. Hänet joko nimittää kapitalisti, tai jos työläiset hänet valitsevat, täytyy hänen saada kapitalistin vahvistus. Edelleen seuraavat johtokunnan rivijäsenet. He ovat tavallisesti työläisten valitsemia, mutta yhdessä tapauksessa (III) kapitalisti nimittää 3 näistä johtokunnan jäsenistä. Millaisesta »johtokunnasta» tässä oikeastaan on kysymys, näkyy siitä säännöstä, että sen täytyy pitää istunto vähintään kerran vuodessa. Tosiasiallinen määrääjä on puheenjohtaja. Johtokunnan jäsenet ovat hänen käskyläisiään. Tämä herra puheenjohtaja. t.s. kaivosten isännöitsijä, on kaikessa muussakin mahtava valtias. Hän voi lyhentää jäsenten koeaikaa, antaa ylimääräisiä avustuksia, jopa (III) ajaa työläisiä pois työpaikasta, jos hänestä näyttää, että he ovat huonomaineisia, ja hän voi aina vedota herraan kapitalistiin, jonka päätös kaikessa, mikä koskee kaivosmiesten yhdistystä, on lopullinen. Niinpä ruhtinas Schönburg ja osakeyhtiöiden johtajat voivat muuttaa yhdistysten sääntöjä, korottaa työläisten jäsenmaksuja, vähentää sairasavustuksia ja eläkkeitä, säätää uusia esteitä ja muodollisuuksia kassan puoleen kääntymisessä — sanalla sanoen, hän voi menetellä työläisten rahojen suhteen miten ikinä hän haluaa, ja ainoana varauksena on hallitusvallalta saatava vahvistus, mutta nämä eivät ole näihin saakka kertaakaan ilmaisseet edes haluavansa tutustua työläisten asemaan ja tarpeisiin. III ryhmän hiilikaivoksissa pidättävät johtajat itselleen, oikeuden vieläpä ajaa kaivostyöläisten yhdistyksestä ulos jokaisen työläisen, jonka he ovat vieneet oikeuteen, vaikka oikeus olisi kumonnutkin syytteen!

Ja minkä hyvyyksien vuoksi kaivostyöläiset niin sokeasti alistavat omat asiansa vieraan mielivallan alaiseksi? Kuulkaamme!

1) Sairaustapauksessa he saavat lääkärinapua ja viikkoavustuksen: hiilikaivoksissa I — kolmanneksen palkastaan, III — puolet palkastaan, II ja IV — puolet, tai jos sairaus on työn aikana sattuneen tapaturman aiheuttama, vastaavasti 23 ja 34 palkastaan. 2) Invalidit saavat eläkkeen palvelusajan pituudesta riippuen, siis riippuen heidän yhdistyksen kassaan suorittamistaan maksuista. 12012 viimeisestä palkastaan. 3) Kuolemantapauksissa yhdistyksen jäsenen leski saa avustusta 1513 eläkkeestä, johon hänen miehellään oli oikeus, ja mitättömän viikoittaisen apurahan jokaista lasta kohti. 4) Hautajaisavustusta perheen jäsenten kuollessa.

Armollisimman ruhtinaan ja valistuneiden kapitalistien, joiden laatimia nämä säännöt ovat, kuin myös isäilisesti huolehlivaisen hallituksen, joka ne on vahvistanut, pitäisi ratkaista seuraava tehtävä: Jos kaivostyöläinen, saaden täytenä työpalkkana keskimäärin 223 aalaria viikossa, on nälkäkuoleman partaalla, kuinka hän voi tulla toimeen eläkkeellä, joka on esim. 120 tästä ansiosta, sanokaamme 4 silbergroschenill viikossa?

Sääntöjen hellä huolenpito pääoman eduista ilmenee suhtautumisessa kaivoksissa sattuneisiin onnettomuustapauksin: Paitsi työmaita II ja IV ei mitään erikoista avustusta anneta, jos sairaus tai kuolema on aiheutunut »vartiopaikalla» sattuneesta onnettomuudesta. Ainoassakaan tapauksessa ei eläkettä suurenneta, jos invaliidiksi joutuminen on aiheutunut kaivoksissa sattuneesta tapaturmasta. Syy on hyvin yksinkertainen. Tämä pykälä lisäisi näet aika lailla kassasta suoritettavia maksuja ja hyvin pian paljastaisi kapitalististen lahjojen luonteen lyhytnäköisimpienkin ihmisten silmissä.

Saksilaisten kapitalistien säätämät säännöt eroavat Louis Bonaparten antamasta perustuslaista siinä, että viimemainittu vasta odottaa kruunaustaan, kun se taas ensinmainituilla on jo olemassa, nimittäin seuraavassa niille kaikille yhteisessä pykälässä: »Jokainen työmies, joita lähtee pois yhtymän palveluksesta omasta tahdostaan tai ollen siien pakotettu, poistuu samalla kaivosmiesten yhdistyksestä jn menettää kaikki oikeutensa sekä viimeksimainittuun kassaan että myöskin hänen itsensä suorittamiin maksuihin nähden

Siis ihminen, joka on tehnyt työtä 30 vuotta jossakin hiilikaivoksessa ja maksanut osansa yhdistyksen kassaan, menettää kaikki oikeudet eläkkeeseen, jotka oikeudet ovat ostetut noin kalliilla hinnalla, heti kun kapitalistin mieleen johtuu erottaa hänet työstä. Tämä pykälä tekee palkkatyöläisestä maaorjan, kytkee hänet paikkaansa, pakottaa hänet sietämään mitä loukkaavinta kohtelua. Jos hän ei pidä potkuista, jos hän vastustaa palkan alentamista nälkapalkaksi, jos hän kieltäytyy maksamasta mielivaltaisia rahasakkoja, jos hän uskaltaa vaatia mittojen ja painojen virallista tarkistusta, hän saa aina saman yhtäpitävän vastauksen: lähde tiehesi, mutta sinun kassaan suorittamasi maksut ja sinun oikeutesi siihen eivät tule sinun mukanasi!

Näyttää paradoksilta odottaa miehuullista riippumattomuutta ja omanarvon tuntoa ihmisiltä, jotka ovat sellaisessa nöyryytetyssä asemassa. Ja kuitenkin nämä kaivosmiehet — sanottakoon se heidän kunniakseen — ovat Saksan työväenluokan taistelijain eturiveissä. Tämän vuoksi heidän isäntänsä alkavat kokea suurta levottomuutta, vaikka kaivosmiesten yhdistysten nykyinen järjestö heille on tavaton tuki. Uusin ja iljettävin näiden yhdistysten säännöistä (III, v:lta 1862) sisältää seuraavan pöyristyttävän varauksen lakkojen ja liittojen suhteen:

»Jokaisen kaivostyöläisten yhdistyksen jäsenen täytyy aina olla tyytyväinen maksuun, joka kuuluu hänelle palkkatariffin perusteella, hän ei saa milloinkaan ottaa osaa yhteisiin esiintymisiin, joiden tarkoituksena on pakottaminen hänen palkkaansa korottamaan, puhumattakaan siitä, että hän yllyttäisi tovereitaan sellaisiin, vaan päinvastoin jne.».

Minkä vuoksi Niederwürschnitz-Kirchberg'in hiilikaivos-osakeyhtiön Lykurgokset, herrat Krüger, F. W. Schwammkrug ja F. W. Richter eivät suvainneet samalla päättää, että tästä lähtien pitää jokaisen hiilenostajan »olla aina tyytyväinen» hiilen hintaan, joka on säädetty heidän kaikkein korkeimmalla luvallaan? Mutta tämä olisi jo sentään liikaa jopa herra von Rochow'in »rajoittuneille alamaisuuskäsitteillekin».

Kaivosmiesten keskuudessa tehdyn agitaation tuloksena on äskettäin julkaistu alustava sääntöjen luonnos kaikkien Saksin hiilikaivosten kaivosmiesyhdistysten yhtymää varten (Zwickau, 1869). Sen on laatinut työväen komitea herra J. G. Dinter'in puheenjohdolla. Sen pääkohdat ovat seuraavat:

1) Kaikki yhdistykset liittyvät yhdeksi yhteiseksi liitoksi. 2) Jäsenet säilyttävät oikeutensa, niin kauan kuin he elävät Saksassa ja suorittavat maksunsa. 3) Kaikkien aikuisien jäsenten yleiselle kokoukselle kuuluu korkein valta. Tämä kokous valitsee toimeenpanevan komitean jne. 4) Isäntien suorittamat maksut yhdistyksen kassaan saavat nousta puoleen työläisten suorittamista maksuista.

Tämä luonnos ei millään muotoa ilmaise kaikkein tietoisimpien saksilaisten kaivostyöläisten mielipiteitä. Se lähtee pikemminkin siitä osasta, joka tahtoisi toimeenpanna uudistuksia pääoman luvalla. Tässä luonnoksessa on todellisuudenvastainen leima. Itse asiassa, kuinka naiivi on se käsitys, että kapitalistit, jotka tähän saakka ovat olleet rajattomia valtiaita kaivosmiesten yhdistyksiin katsoen, luovuttavat nyt valtansa työläisten demokraattiselle yleiselle kokoukselle ja kuitenkin tulevat suorittamaan maksuja! Peruspaha onkin juuri se, että kapitalistit yleensä suorittavat maksuja. Nii kauan kuin tämä jatkuu, ei heiltä voida ottaa pois kassan eikä kaivosmiesten yhdistyksen johtoa. Ollakseen oikeita työläisten yhdistyksiä, kaivosmiesten yhdistysten täytyy nojautua yksinomaan työläisten suorittamiin maksuihin. Ainoastaan tätä tietä ne voivat muuttua ammattiliitoiksi, jotka puolustavat yksityisiä työläisiä yksityisten isäntien mielivallalta. Voivatko ne vähäiset ja kyseenalaiset edut, joita kapitalistien suorittamat maksut antavat, milloinkaan korvata sitä maaorjuuden tilaa, johon kapitalistit ajavat työläisiä? Muistakoot saksilaiset kaivostyöläiset alituisesti: Niin paljon kuin kapitalisti maksaa yhdistyksen kassaan, yhtä paljon ja vielä enemmänkin hän säästää työpalkassa. Tuonlaatuisilla liitoilla on omalaatuinen vaikutuksensa: Ne pysähdyttävät kysynnän ja tarjonnan lain vaikutuksen kapitalistien erittäin suureksi eduksi. Toisin sanoen: Antaessaan pääomalle tavattoman vallan yksityisiin työläisiin, ne alentavat työpalkkaa jopa sen tavanomaisen keskitason alapuolellekin.

Mutta täytyykö työläisten — tietenkin, hankkimiensa oikeuksien korvaamisen jälkeen — lahjoittaa olemassaolevat kassat kapitalisteille? Tämä kysymys voidaan ratkaista ainoastaan oikeustietä. Vaikka nämä säännöt ovat saaneet kaikkein korkeimman vahvistuksen, eräät niiden pykälät rikkovat räikeästi sopimuksia koskevia siviilioikeuden yleisesti tunnustettuja periaatteita. Mutta työläisten rahojen erottaminen kapitalistien rahoista on sittenkin kaikissa olosuhteissa aivan välttämätön ennakkoehto kaivostyöläisten yhdistysten jokaiselle uudistukselle.

Saksin hiilikaivosten omistajien suorittamat maksut yhdistysten kassoihin merkitsevät sen seikan vastahakoista tunnustamista, että pääoma on tietyssä määrässä vastuunalainen työaikana tuotannossa sattuneista onnettomuustapauksista, jotka uhkaavat palkkatyömiestä ruumiinvammalla tai kuolemalla. Mutta sen sijaan, että sallittaisiin kuten nykyään tapahtuu, tämän vastuun muodostua verukkeiksi pääoman pakkovallan laajentamiselle, työläisten on tehtävä agitaatiota sen puolesta, että laki säätäisi tämän vastuun.