Neljäntenä syyskuuta 1870, kun Pariisin työläiset julistivat tasavallan, jota melkein samassa hetkessä koko Ranska tervehti yksimielisesti, muuan virkoja tavoitelevien asianajajien joukkio — valtiomiehenään Thiers ja kenraalinaan Trochu — valtasi Pariisin kaupungintalon. Nämä miehet olivat silloin niin täynnä fanaattista uskoa Pariisin kutsumukseen edustaa Ranskaa kaikkina historiallisten kriisien kausina, että rauenneiden Pariisin edustajavaltuuksiensa esittäminen näytti heistä riittävän todistamaan heidät oikeutetuiksi anastamaan Ranskan hallitsijain arvonimen. Toisessa viime sotaa koskevassa julkilausumassamme, viisi päivää näiden henkilöiden pinnallenousun jälkeen, me sanoimme teille, mitä he ovat miehiään.[1] Ja kuitenkin, yllätettynä, työläisten todellisten johtajien ollessa vielä Bonaparten vankiloissa ja Preussin marssiessa täyttä vauhtia Pariisia kohti, Pariisi salli heidän anastaa valtiovallan, mutta vain sillä nimenomaisella ehdolla, että tämä valtiovalta palvelisi ainoastaan ja yksinomaan kansallisen puolustuksen tarkoituksia. Mutta Pariisia voitiin puolustaa vain aseistamalla sen työläiset, muuttamalla heidät käyttökelpoiseksi sotavoimaksi ja kouluttamalla heitä itse sodan koulussa. Mutta Pariisin aseistaminen oli samaa kuin vallankumouksen aseistaminen. Pariisin voitto preussilaisesta hyökkääjästä olisi merkinnyt Ranskan työläisten voittoa Ranskan kapitalisteista ja sen valtiollisista parasiiteistä. Jouduttuaan valitsemaan joko kansallisvelvollisuuden tai luokkaedun kansallisen puolustuksen hallitus ei viivytellyt hetkeäkään — se muuttui kansallisen kavalluksen hallitukseksi.
Ensi työkseen se lähetti Thiersin kiertomatkalle kaikkiin Euroopan hoveihin kerjäämään sieltä välitystä luvaten siitä hyvästä vaihtaa tasavallan kuninkaaseen. Neljä kuukautta Pariisin piirityksen alkamisesta, kun näytti tulleen sopiva hetki ruveta puhumaan antautumisesta, Trochu lausui Jules Favren ja muiden hallituksen jäsenten läsnäollessa Pariisin määreille seuraavaa:
»Ensimmäinen kysymys, minkä kollegani esittivät minulle vielä samana syyskuun 4. päivän iltana, oli seuraava: Onko Pariisilla minkäänlaisia mahdollisuuksia kestää menestyksellisesti Preussin armeijan piiritys? Vastasin vitkastelematta tähän kysymykseen kielteisesti. Monet täällä olevat kollegani voivat vahvistaa puheeni todeksi ja minun pysyneen tässä mielipiteessäni. Sanoin heille nämä samat sanat, että asiain ollessa nykyisellään on hulluutta yrittää puolustaa Pariisia preussilaista piiritystä vastaan, tosin lisäsin vielä, sankarillista hulluutta, muttei mitään sen enempää... Tapahtumat» (joita hän itse johti) »ovat vahvistaneet ennakkonäkemykseni».
Tämän Trochun sievän pikku puheen julkaisi myöhemmin yksi läsnäolleista määreistä, herra Corbon.
Siis samana iltana, jolloin tasavalta julistettiin, Trochun kollegat tiesivät, että hänen »suunnitelmanaan» oli Pariisin antautuminen. Jos kansallinen puolustus ei olisi ollut vain pelkkä veruke Thiersin, Favren ja Kumpp. persoonallista valtakomentoa varten, niin syyskuun 4. päivän nousukkaat olisivat jo 5. päivänä luopuneet vallasta, paljastaneet Trochun »suunnitelman» Pariisin väestölle ja vaatineet tätä joko heti antautumaan tai ottamaan kohtalonsa omiin käsiinsä. Mutta nuo kunniattomat petturit päättivät sen sijaan parantaa Pariisin »sankarillista hulluutta» nälällä ja murhilla ja vetää Pariisia toistaiseksi nenästä sellaisilla mahtipontisilla julistuksilla kuin esim.: »Trochu, Pariisin kuvernööri, ei tule milloinkaan antautumaan!» ja Jules Favre, ulkoministeri, »ei tule luovuttamaan tuumaakaan alueestamme eikä ainoatakaan kiveä linnoituksistamme». Mutta Gambettalle kirjoittamassaan kirjeessä sama Jules Favre tunnusti, että he »puolustautuvat» Pariisin työläisiä eivätkä suinkaan preussilaisia sotamiehiä vastaan. Koko piirityksen ajan bonapartelaiset ryövärit, joille harkitsevainen Trochu oli uskonut Pariisin armeijan päällikkyyden, laskettelivat tuttavallisessa kirjeenvaihdossaan halpamaisia sukkeluuksia puolustuksesta, jonka he hyvin tiesivät olevan pilaa. (Katsottakoon esim. Pariisin armeijan tykkiväen ylikomentajan, kunnialegioonan suurristin kantajan Alphonse Simon Guiodin kirjettä tykkiväen divisioonakenraali Susanelle, minkä Kommuuni julkaisi »Journal Officiel» -lehdessä.)[2] Vihdoin 28. tammikuuta 1871[3] he riisuivat pettävän naamarinsa. Osoittaen Pariisin antautumisen yhteydessä tosi sankaruutta äärimmäisessä itsensä alentamisessa kansallisen puolustuksen hallitus esiintyi Bismarckin vangeista kokoonpantuna Ranskan hallituksena — siis niin halpamaisessa osassa, että yksinpä Louis Napoleonkaan ei rohjennut ryhtyä sellaiseen Sedanissa.[4] Paetessaan maaliskuun 18. päivän tapahtumien jälkeen paniikin vallassa Versaillesiin »capitulards»[5] jättivät Pariisiin asiakirjallisen todistuksen petoksestaan. Hävittääkseen sen, Kommuuni sanoo eräässä maakunnille osoittamassaan manifestissa,
»nämä miehet eivät kammoisi muuttaa Pariisia verimeren huuhtelemaksi rauniokasaksi».
Mutta monilla puolustushallituksen vaikutusvaltaisilla jäsenillä oli myös aivan erikoisia henkilökohtaisia syitä saattaa asiat sellaiseen lopputulokseen.
Kohta aselevon solmimisen jälkeen Millière, joka oli Pariisin edustajana kansalliskokouksessa ja joka sittemmin ammuttiin Jules Favren erikoiskäskystä, julkaisi joukon varmasti oikeita juridisia asiakirjoja, jotka todistavat, että eläessään aviotonta yhdyselämää erään Algeriassa asuvan juopporatin vaimon kanssa Jules Favre oli monien vuosien kuluessa suorittamiensa erittäin häikäilemättömien väärennysten avulla keinotellut itselleen aviottomien lastensa nimessä suuren perinnön ja tullut siten rikkaaksi mieheksi ja että hän laillisten perillisten nostamassa oikeusjutussa vältti ilmitulemisen vain bonapartelaisten tuomioistuinten erikoisen suosion ansiosta. Kun näistä kuivista oikeudellisista asiakirjoista ei päässyt mihinkään, ei edes puhetaidon voimalla, niin Jules Favre piti ensi kerran elämässään suunsa kiinni, odottaen kaikessa hiljaisuudessa kansalaissodan syttymistä parjatakseen sitten raivoisasti Pariisin asukkaita irtipäässeiksi rikollisiksi, jotka julkeasti kapinoivat perhettä, uskontoa, järjestystä ja omistusta vastaan. Ja tuskin tämä sama väärentäjä oli päässyt valtaan, kun hän heti syyskuun 4. päivän jälkeen päästi myötätuntoisuudessaan vapaiksi Picin ja Tailleferin, jotka molemmat oli tuomittu jopa keisarikunnan aikana väärennyksestä »L'Étendard» -lehteä[6] koskevan häväistysjutun yhteydessä. Toinen näistä herroista, Taillefer, oli kyllin julkea saapuakseen Kommuunin aikana Pariisiin, mutta joutui heti taas vankilaan. Ja tämän jälkeen Jules Favre huusi kansalliskokouksen puhujalavalta koko maailmalle, että pariisilaiset vapauttivat kaikki kuritushuonevangit!
Ernest Picard, tuo kansallisen puolustuksen hallituksen Joe Miller,[7] joka itse nimitti itsensä tasavallan finanssiministeriksi sen jälkeen, kun oli turhaan pyrkinyt keisarikunnan sisäasiain ministeriksi, on erään Arthur Picardin veli, miehen, joka karkotettiin huijarina Pariisin pörssistä (31. heinäkuuta 1867 päivätty Pariisin poliisiprefektuurin kertomus) ja oman tunnustuksensa perusteella tuomittiin 300 000 frangin varastamisesta, mihin hän syyllistyi ollessaan Société Généralen[8] erään haaratoimiston, Rue Palestro 5, johtajana (11. joulukuuta 1868 päivätty poliisiprefektuurin kertomus). Tämän Arthur Picardin Ernest Picard nimitti lehtensä »L'Électeur libre»[9] toimittajaksi. Samaan aikaan kun ministeriön lehden virallisilla valheilla johdettiin harhaan tavallisia pörssimiehiä, Arthur Picard ravasi edestakaisin ministeriön ja pörssin väliä ja muutti Ranskan armeijan tappiot puhtaaksi pörssivoitoksi. Tämän kelpo veljesparin koko liikekirjeenvaihto joutui Kommuunin käsiin.
Jules Ferry, joka ennen syyskuun 4. päivää oli ollut leivätön asianajaja, sai Pariisin määrinä ollessaan keinoteltua piirityksen aikana itselleen omaisuuden pääkaupungin nälänhädän kustannuksella. Se päivä, jona hän joutuu vastaamaan väärinkäytöksistään, on myös oleva hänen tuomiopäivänsä.
Nämä miehet saattoivat saada tickets-of-leavensa[10] vain Pariisin raunioista; juuri heidänlaisiaan miehiä Bismarck tarvitsi. Hiukan silmänkääntötemppuja ja Thiers, joka siihen asti oli ollut hallituksen salaisena kuiskaajana, ilmestyi oitis sen johtoon ticket-of-leave-miesten joutuessa ministereiksi.
Thiers, tämä kääpiöepäsikiö, hurmasi puolen vuosisadan ajan Ranskan porvaristoa, sillä hän on sen luokkaturmeltuneisuuden täydellisin henkinen ilmaus. Ennen kuin hänestä tuli valtiomies, hän oli jo historioitsijana osoittanut valehtelijan kykynsä. Hänen julkisen toimintansa aikakirja on Ranskan onnettomuuksien historia. Oltuaan vuoteen 1830 liitossa tasavaltalaisten kanssa, hän sieppasi Ludvig Filipin hallitessa ministerinpaikan kavaltamalla suojelijansa Laffitten. Kuninkaan suosion hän imarteli itselleen yllyttämällä roskaväkeä mellakoihin papistoa vastaan, jolloin ryöstettiin Saint-Germain l'Auxerroisin kirkko ja arkkipiispan palatsi, ja esiintymällä Berryn herttuattaren suhteen samalla sekä ministeri-urkkijana että vanginvartija-kätilönä.[11] Hänen työtään oli tasavaltalaisten hakkaaminen Transnonain kadulla, hänen työtään olivat sittemmin seuranneet katalat syyskuun lait sanomalehdistöä ja yhdistymisoikeutta vastaan.[12] Vuonna 1840 hän jo pääministerinä sukeltautui jälleen esiin ja hämmästytti Ranskaa Pariisin linnoittamissuunnitelmallaan.[13] Tasavaltalaisille, jotka leimasivat tämän ehdotuksen kavalaksi salajuoneksi Pariisin vapautta vastaan, hän vastasi edustajakamarissa:
»Kuinka? Te kuvittelette, että linnoitukset voisivat jolloinkin muodostua vaaraksi vapaudelle? Ennen kaikkea parjaatte jokaista mahdollista hallitusta edellyttäessänne, että se saattaisi yrittää pysyä vallassa pommittamalla Pariisia... Sellainen hallitushan olisi sata kertaa mahdottomampi voittonsa jälkeen kuin ennen sitä.»
Tosiaankin, Pariisia ei olisi uskaltanut pommittaa linnoituksista mikään hallitus, paitsi se, joka ensin luovutti nämä linnoitukset Preussille.
Kun kuningas Bomba[14] tammikuussa 1848 koetteli voimiaan Palermoa vastaan, niin Thiers, joka ei ollut silloin enää ministeri, esiintyi jälleen edustajakamarissa:
»Hyvät herrat, te tiedätte, mitä tapahtuu Palermossa. Te kaikki vavahdatte kauhusta» (parlamentaarisessa mielessä), »kun kuulette, että suurta kaupunkia on pommittanut neljäkymmentä kahdeksan tuntia — kuka? Sodanoikeutta käyttävä vieras vihollinenko? Ei, hyvät herrat, vaan oma hallitus. Ja minkä vuoksi? Sen vuoksi, että tuo onneton kaupunki vaati oikeuksiaan. Ja siitä hyvästä, että se vaati oikeuksiaan, sitä pommitettiin neljäkymmentä kahdeksan tuntia... Sallikaa minun vedota Euroopan yhteiskunnalliseen mielipiteeseen. Se on oleva ihmisyydelle tehty palvelus, jos Euroopan ehkä suurimmalta puhujalavalta kajahtaa muutamia suuttumuksen sanoja» (tosiaan, sanoja!) »sellaisia tekoja vastaan. Kun regentti Espartero, joka oli tehnyt palveluksia maalleen» (mitä Thiers ei koskaan ole tehnyt), »aikoi pommittaa Barcelonaa tukahduttaakseen siellä puhjenneen kapinan, niin maailman kaikilta ääriltä kajahti yleinen suuttumuksen huuto.»
Kahdeksaatoista kuukautta myöhemmin Thiers oli jo niiden joukossa, jotka puolustivat kiivaimmin Ranskan armeijan toimeenpanemaa Rooman pommitusta.[15] Kuningas Bomban erehdys näyttää itse asiassa olleen vain siinä, että hän rajoitti pommituksensa neljäänkymmeneen kahdeksaan tuntiin.
Muutamaa päivää ennen helmikuun vallankumousta, äreänä siitä, että Guizot oli syrjäyttänyt hänet pitkäksi ajaksi virasta ja kavallushommasta ja vainuten ilmassa olevan lähenevää kansanliikettä, Thiers selitti edustajakamarissa näennäisen mahtipontiseen tapaansa, joka oli tuottanut hänelle pilanimen Mirabeau-mouche:[16]
»Kuulun sekä Ranskan että Euroopan vallakumouksen puolueeseen. Toivon, että vallankumouksen hallitus jäisi maltillisten miesten käsiin... Mutta jos tämän hallituksen pitää joutua malttamattomien miesten, vaikkapa radikaalien, käsiin, en silti ole jättävä asiaani silleen. Tulen aina kuulumaan vallankumouksen puolueeseen.»
Tuli helmikuun vallankumous. Sen sijaan että vallankumous olisi asettanut Guizotin ministeristön tilalle Thiersin ministeristön, kuten tuo ukkeli oli uneksinut, se asetti Ludvig Filipin tilalle tasavallan. Ensimmäisenä voiton päivänä Thiers pysytteli visusti piilossa unohtaen, että työläisten vihalta häntä suojeli se, että he halveksivat häntä. Tämä rohkeudestaan tunnettu mies pysytteli kaukana julkisuuden näyttämöltä siihen saakka, kunnes kesäkuun verilöyly[17] oli lakaissut sen puhtaaksi hänenlaisensa miehen toimintaa varten. Silloin hän kohosi johtomieheksi järjestyspuolueessa[18] ja sen parlamentaarisessa tasavallassa, tuossa nimettömässä väli valtiossa, jossa kaikki vallassaolevat luokan kilpailevat ryhmät taistelivat salaa yhdessä kansan nujertamiseksi ja vehkeilivät toisiaan vastaan oman monarkiansa pystyttämiseksi. Silloin, kuten nytkin, Thiers syytti tasavaltalaisia siitä, että he ovat ainoa tasavallan lujittamisen este; silloin, kuten nytkin, hän puhui tasavallalle samaan tapaan kuin pyöveli Don Carlokselle: »Surmaan sinut sinun omaksi hyväksesi.» Nyt, kuten silloinkin, hänen täytyy voittonsa jälkeisenä päivänä huutaa: »L'Empire est fait» — keisarikunta on valmis. Siitä huolimatta, että hän oli ulkokultaisesti puhunut välttämättömistä vapauksista ja persoonallisesti vihasi Louis Bonapartea, joka oli vetänyt häntä nenästä ja heittänyt parlamentarismin menemään (parlamentarismin keinotekoisen ilmapiirin ulkopuolella ukkeli tiesi vallan mainiosti olevansa pelkkä nolla), tästä kaikesta huolimatta Thiers osallistui toisen keisarikunnan kaikkiin ilkitöihin alkaen ranskalaisten joukkojen suorittamasta Rooman valtauksesta aina Preussia vastaan käytyyn sotaan asti, mihin hän yllytti hyökkäämällä kiivaasti Saksan yhtenäisyyttä vastaan, ei sen vuoksi, että tuo yhtenäisyys oli preussilaisen despotismin verhona, vaan sen vuoksi, että se loukkasi Ranskan perinnäistä oikeutta Saksan hajanaisuuteen. Tämä kääpiö heilutti mielellään Euroopan silmien edessä Napoleon I:n miekkaa — historiassa hän oli vain Napoleonin kengänkiillottaja — mutta hänen ulkopolitiikkansa huippusaavutuksena oli aina Ranskan äärimmäinen alennus alkaen vuoden 1840 Lontoon konventiosta[19] aina Pariisin antautumiseen vuonna 1871 ja nykyiseen kansalaissotaan saakka, jossa hän Bismarckin armollisella luvalla kiihotti Sedanin ja Metzin vankeja Pariisia vastaan.[20] Huolimatta kykyjensä joustavuudesta ja tarkoitusperiensä muuttuvuudesta tämä mies oli koko elämänsä ajan erittäin piintyneiden tottumusten kahleissa. On selvää, että nykyaikaisen yhteiskunnan syvimmät liikunnat jäivät aina häneltä salaisuudeksi; aivot, joiden koko elinvoima valui kieleen, eivät voineet tajuta kouraantuntuvimpiakaan yhteiskunnan pinnalla tapahtuneita muutoksia. Niinpä hän ei koskaan väsynyt tuomitsemasta pyhäinhäpäisyksi jokaista poikkeamista Ranskan vanhentuneesta suojelutullijärjestelmästä. Ludvig Filipin ministerinä ollessaan hän yritti huutaa alas rautatiet väittäen niiden olevan mieletöntä harhakuvittelua; ollessaan Louis Bonaparten aikana oppositiossa hän leimasi häväisyksi kaikki yritykset uudistaa mädäntynyttä Ranskan sotalaitosta. Kertaakaan koko pitkän valtiollisen uransa varrella hän ei ole toteuttanut ainoatakaan, ei edes vähäpätöisintäkään käytännöllisesti hyödyllistä toimenpidettä. Thiers on ollut johdonmukainen vain rikkaudenhimossaan ja vihassaan niitä ihmisiä kohtaan, jotka tuottavat rikkautta. Ensimmäisen ministeriönsä hän otti vastaan Ludvig Filipin aikana köyhänä kuin Job, jättäessään sen hän oli miljoonamies. Kun hän hoiti viimeistä kertaa ministeristöä saman kuninkaan aikana (1. maaliskuuta 1840), häntä syytettiin edustajakamarissa julkisesti kavalluksesta. Hän vastasi syytökseen kyynelin — tavalla, jolla hän pääsi pälkäästä samoin kuin Jules Favre tai mikä tahansa muu krokotiili. Bordeauxissa[21] hänen ensimmäisenä toimenpiteenään Ranskan pelastamiseksi uhkaavasta vararikosta oli se, että hän varasi itselleen kolmen miljoonan frangin vuositulot; tämä oli »säästäväisen tasavallan» ensimmäinen ja viimeinen sana, sen saman, jota hän oli kuvaillut vuonna 1869 pariisilaisille valitsijoilleen. Muuan Thiersin entisiä, vuoden 1830 edustajakamarin aikuisia kollegoja, kapitalisti — mikä ei estänyt häntä olemasta antaumuksellinen Pariisin kommuunin jäsen — herra Beslay sanoi hiljattain eräässä julistuksessa Thiersille:
»Pääoman harjoittama työn orjuutus on aina ollut politiikkanne kulmakivenä, ja siitä lähtien kun Pariisin kaupungintalossa on julistettu työn tasavalta, te olette lakkaamatta huutanut Ranskalle: 'Katsokaa noita rikollisia!'»
Miehenä, joka on mestari halpojen valtiollisten konnankoukkujen alalla, taituri vääränvalanteossa ja petturuudessa, harjaantunut parlamentaarisen puoluetaistelun kaikkiin halpamaisiin sotajuoniin, salakavaliin metkuihin ja alhaiseen vilppiin ja aina valmis lietsomaan vallankumousta jouduttuaan pois virasta ja tukahduttamaan sen veriin heti kun on päässyt valtion peräsimeen; miehenä, jolla aatteiden tilalla ovat luokkaennakkoluulot ja sydämen tilalla turhamaisuus ja joka yksityiselämässään on yhtä kunniaton kuin julkisessa elämässä halpamainen — Thiers ei voi edes nytkään, esittäessään Ranskan Sullan osaa, olla korostamatta tekojensa inhottavuutta naurettavalla kerskailulla.
Pariisin antautuminen, minkä seurauksena Preussin alaiseksi joutui paitsi Pariisi myös koko Ranska, oli päätepisteenä niissä pitkällisissä petollisissa juonitteluissa, joihin syyskuun 4. päivän vallananastajat olivat Trochun omien sanojen mukaan ryhtyneet vihollisen kanssa jo tuona samana päivänä. Toisaalta tuo antautuminen pani alulle kansalaissodan, johon he nyt ryhtyivät Preussin tukemina tasavaltaa ja Pariisia vastaan. Jo itse antautumisehtojen sanamuoto sisälsi ansan. Enemmän kuin kolmasosa maasta oli silloin vihollisen käsissä, pääkaupunki oli eristetty maaseudusta, kulkuyhteydet olivat epäkunnossa. Noissa oloissa oli mahdotonta valita todellista Ranskan edustajakuntaa ilman riittävää valmisteluaikaa. Juuri sen vuoksi antautumisehdoissa määrättiin, että kansalliskokous oli valittava kahdeksan päivän kuluessa, joten monin paikoin Ranskaa tieto toimitettavista vaaleista saatiin vasta vaalipäivän aattona. Edelleen antautumisehtojen nimenomaisen määräyksen mukaan kansalliskokouksen vaalit oli toimitettava vain siinä yksinomaisessa tarkoituksessa, että voitaisiin päättää sodan ja rauhan kysymyksestä ja tarpeen tullen tehdä rauhansopimus. Väestö ei voinut olla tuntematta, että aselevon ehdot tekivät mahdottomaksi sodan jatkamisen ja että Ranskan huonoimmat miehet olivat parhaita vahvistamaan Bismarckin pakkorauhan. Mutta tyytymättä kaikkiin näihin varovaisuustoimenpiteisiin ja jo ennen kuin välirauhan salaisuus ilmoitettiin Pariisille Thiers oli lähtenyt koko maata käsittävälle vaalimatkalle herättääkseen henkiin legitimistien puolueen, jonka oli nyt yhdessä orleanistien[22] kanssa asetuttava epäajankohtaisiksi käyneiden bonapartistien tilalle. Legitimistejä hän ei pelännyt. Näillä ei ollut mitään mahdollisuuksia muodostaa nykyaikaisen Ranskan hallitusta eivätkä ne sen vuoksi olleet kilpailijoina vaarallisia; mikä muu puolue saattoi olla taantumukselle tervetulleempi ase kuin tämä puolue, joka toiminnassaan, Thiersin omien sanojen mukaan (edustajakamari, 5. tammikuuta 1833),
»oli aina rajoittunut kolmeen apukeinoon: ulkomaiseen maahanhyökkäykseen, kansalaissotaan ja anarkiaan».
Mutta legitimistit uskoivat vakavissaan tuhatvuotisen valtakuntansa jälleentulemukseen. Olihan muukalainen maahanhyökkääjä polkemassa taas Ranskaa; olihan keisarikunta kukistettu ja Bonaparte joutunut vankeuteen ja olivathan he itse jälleen olemassa. Historian pyörä oli nähtävästi kääntynyt takaisin vuoden 1816[23] »chambre introuvablen»[24] aikoihin. Tasavallan kansalliskokouksissa vuosina 1848–1851 legitimistejä edustamassa olivat olleet heidän sivistyneet ja kouliintuneet parlamenttijohtajansa, mutta nyt tunkeutuivat etualalle puolueen pelkät arkipäiväisyydet — Ranskan kaikki Pourceaugnacit.[25]
Heti kun tämän »tilanherrakamarin»[26] istunto oli avattu Bordeauxissa, Thiers teki sille selväksi, että sen oli heti, vieläpä ilman parlamenttikeskustelua hyväksyttävä alustavat rauhanehdot, koska Preussi ainoastaan sillä ehdolla sallii heidän aloittaa sodan tasavaltaa ja sen lujaa linnoitusta, Pariisia, vastaan. Vastavallankumouksella ei tosiaankaan ollut hetkeäkään menetettävissä. Valtionvelka oli kasvanut toisen keisarikunnan aikana kaksinkertaiseksi, ja suuria kaupunkeja rasittivat kovasti paikalliset velat. Sota oli pelottavasti lisännyt kansakunnan rasituksia ja tuhonnut häikäilemättä sen apulähteet. Rappiotilan lisäksi seisoi vielä preussilainen Shylock[27] Ranskan maalla vaatimassa puolen miljoonan preussilaisen sotilaan muonittamista, viiden miljardin sotakorvausta sekä 5 prosentin korkoa sen maksamattomille erille. Kuka oli maksava laskun? Rikkauksien omistajat saattoivat sälyttää alkamansa sodan kustannukset noiden rikkauksien luojien kannettaviksi vain kukistamalla väkivalloin tasavallan. Näin ollen suorastaan ennen näkemätön Ranskan rappiotila kannusti näitä patriootteja — maaomaisuuden ja pääoman edustajia — täydentämään muukalaisvalloittajan nähden ja sen korkean suojeluksen alaisina ulkoista sotaa kansalaissodalla, orjanomistajien kapinalla.
Tämän salaliiton tiellä oli suuri este — Pariisi. Pariisin aseistariisuminen oli menestyksen ensimmäinen ehto. Sen vuoksi Thiers vaatikin Pariisia laskemaan aseensa. Pariisia ärsytettiin kaikin mahdollisin tavoin: »tilanherrakamari» piti hurjaa tasavaltalaisvastaista melua; Thiers puhui kaksimielisesti tasavallan olemassaolo-oikeudesta; Pariisia uhattiin pään ja pääkaupunginoikeuksien menetyksellä (décapiter et décapitaliser); orleanisteja nimitettiin lähettiläiksi; Dufaure antoi erääntyneitä vekseleitä ja vuokria koskevat lakinsa,[28] jotka uhkasivat horjuttaa perusteellisesti Pariisin kauppaa ja teollisuutta; Pouyer-Quertier määräsi perittäväksi kaikkien mahdollisten painotuotteiden kustakin numerosta 2 centimeä veroa; Blanqui ja Flourens tuomittiin kuolemaan, tasavaltalaiset lehdet kiellettiin; kansalliskokous siirrettiin Versaillesiin; Palikaon julistama, mutta 4. syyskuuta kumottu piiritystila ennallistettiin; décembriseur[29] Vinoy nimitettiin Pariisin kuvernööriksi, santarmi Valentin — poliisiprefektiksi ja jesuiittakenraali Aurelle de Paladines — Pariisin kansalliskaartin ylipäälliköksi.
Ja nyt meillä on eräs kysymys herra Thiersille ja herroille kansallisen puolustuksen hallituksen jäsenille, hänen apureilleen. Tiedetään, että Thiers sopi rahaministerinsä herra Pouyer-Quertierin välityksellä kahden miljardin lainasta. Onko siis totta vai eikö ole:
1. että tämä afääri suoritettiin siten, että Thiersin, Jules Favren, Ernest Picardin, Pouyer-Quertierin ja Jules Simonin taskuihin joutui monien satojen miljoonien provisio ja
2. että maksu tuli suorittaa vasta Pariisin »pacificationin»[30] jälkeen?
Joka tapauksessa asian on täytynyt olla sangen kiireellinen, koskapa Thiers ja Jules Favre pyysivät vähääkään häpeämättä Bordeauxin istunnon nimessä preussilaisia joukkoja miehittämään Pariisin. Mutta se ei sopinut Bismarckin peliin, kuten hän Saksaan palattuaan kertoi pilkallisesti ja aivan julkisesti Frankfurtin ihmetteleville poroporvareille.
[1] Ks. Kansainvälisen työväenliiton pääneuvoston toinen Saksan ja Ranskan sotaa koskeva julkilausuma Toim.
[2] »Journal Officiel de la République Française» (Ranskan tasavallan virallinen lehti) ilmestyi 20. päivästä maaliskuuta 24. päivään toukokuuta 1871 Pariisin kommuunin virallisena äänenkannattajana. Lehti oli ilmestynyt samalla nimellä myös vuoden 1870 syyskuun 5. päivästä. Pariisin kommuunin kaudella Ranskassa ilmestyi kaksi tämännimistä sanomalehteä, joista toinen oli Kommuunin äänenkannattaja ja toinen Thiersin hallituksen Versaillesissa julkaisema lehti. Simonin kirje julkaistiin Pariisin kommuunin äänenkannattajassa 25. huhtikuuta 1871. Toim.
[3] Bismarck ja kansallisen puolustuksen hallituksen edustaja Favre allekirjoittivat 28. tammikuuta 1871 Sopimuksen välirauhasta ja Pariisin antautumisesta. Sopimusta allekirjoittaessaan Favre myöntyi preussilaisten esittämiin nöyryyttäviin ehtoihin, hän lupautui suorittamaan kahden viikon sisällä 200 miljoonan frangin sotakorvaukset, luovuttamaan suurimman osan Pariisin linnakkeista sekä Pariisin armeijan kenttätykistön ja asevarustukset. Toim.
[4] Sedanin edustalla 2. syyskuuta 1870 Ranskan armeija kärsi tappion ja otettiin vangiksi yhdessä keisarin kanssa. Napoleon III:tta ja armeijan päällystöä pidettiin Preussin kuninkaiden linnassa Wilhelmshöhessä (lähellä Kasselia). Sedanin tappio nopeutti toisen keisarikunnan romahdusta ja johti tasavallan julistamiseen Ranskassa 4. syyskuuta 1870. Toim.
[5] »Capitulards» (antautujat) oli Pariisin antautumisen kannattajista vuosien 1870–1871 piirityksen aikana käytetty nimitys. Sana jäi ranskan kieleen ja alkoi myöhemmin merkitä yleensä antautujia. Toim.
[6] »L'Étendard» (Lippu) oli Pariisissa 1866–1868 ilmestynyt bonapartistinen sanomalehti. Se lakkautettiin kun paljastuivat lehden rahoitukseen liittyneet huijaukset. Toim.
[7] Vuosien 1871 ja 1891 saksankielisissä painoksissa »Joe Millerin» asemesta on: »Karl Vogt»; vuoden 1871 ranskankielisessä painoksessa on »Falstaff». Toim.
[8] Kysymyksessä on Société Générale du Crédit Mobilier, 1852 perustettu suuri ranskalainen osakepankki. Sen tärkeimpiä tulolähteitä oli arvopapereilla keinottelu. Crédit Mobilier oli läheisessä yhteydessä toisen keisarikunnan hallituspiireihin. Vuonna 1867 osakeyhtiö vararikkoutui ja se lakkautettiin 1871. Toim.
[9] »L'Électeur libre» (Vapaa valitsija) oli Ranskan oikeistotasavaltalaisten äänenkannattaja, ilmestyi Pariisissa 1868–1871. Vuosina 1870–1871 lehti oli yhteydessä kansallisen puolustuksen hallituksen finanssiministeriöön. Toim.
[10] Englannissa annetaan rikollisille, kun he ovat suorittaneet suurimman osan rangaistuksestaan, tavan takaa lomautuslippu, jonka nojalla he saavat elää vapaana poliisin valvonnan alaisina. Tällaisia lippuja sanotaan tickets-of-leaveksi ja niiden omistajia tickets-of-leave meniksi. (Engelsin selitys vuoden 1871 saksankieliseen laitokseen.)
[11] Herttua Berryn muistolle omistetussa surumessussa mieltään osoittaneita legitimistejä vastustava pariisilainen väkijoukko ryösti 14.–15. helmikuuta 1831 Saint-Germain l'Auxerroisin kirkon ja arkkipiispa Quelenin palatsin. Tuolloin läsnäollut Thiers kielsi kansalliskaartin jäseniä estämästä väkijoukon toimia.
1832 sisäministerinä olleen Thiersin määräyksestä vangittiin Ranskan kruununtavoittelijan legitimisti kreivi Chambordin äiti, Berryn herttuatar, joka pakotettiin nöyryyttävään lääkärintarkastukseen. Täten tahdottiin saattaa julkisuuteen herttuattaren salainen avioliitto ja kompromettoida hänet poliittisesti. Toim.
[12] Marx tarkoittaa Thiersin (silloisen sisäministerin) osuutta heinäkuun monarkiaa vastaan suunnatun Pariisin kansankapinan nujertamisessa 13. ja 14. heinäkuuta 1834. Sotaväki tukahdutti tämän kapinan julmasti tuhoten esim. erään talon asukkaat Transonain kadulla.
Syyskuun lait olivat Ranskan hallituksen syyskuussa 1835 lehdistöä vastaan julkaisemia taantumuksellisia lakeja. Ne saattoivat voimaan vankilarangaistukset ja suuret rahasakot esiintymisistä omaisuutta ja olemassaolevaa valtiojärjestystä vastaan. Toim.
[13] Tammikuussa 1841 Thiers esitteli edustajahuoneessa Pariisin linnoittamissuunnitelman. Vallankumouksellis-demokraattisissa piireissä tämä suunnitelma käsitettiin kansanliikkeiden tukahduttamiseen suunnatuksi valmistelutoimenpiteeksi. Thiersin suunnitelman mukaan erittäin vahvat linnoitukset tuli rakentaa niiden kortteleiden läheisyyteen, jossa asui pääasiallisesti työväkeä. Toim.
[14] — Ferdinand II. Toim.
[15] Huhtikuussa 1849 liitossa Itävallan ja Napolin kanssa Ranska järjesti maahanhyökkäyksen Rooman tasavaltaa vastaan. Tarkoituksena oli kukistaa tasavalta ja palauttaa ennalleen paavin maallinen valta. Ranskalaiset sotajoukot pommittivat armotta Roomaa. Vastarinnasta huolimatta Rooman tasavalta kukistettiin, ja ranskalaiset joukot miehittivät kaupungin. Toim.
[16] — Mirabeau-kärpänen. Toim.
[17] Kesäkuun kapinalla tarkoitetaan Pariisin työväen kapinaa 23.–26. kesäkuuta 1848. Ranskan porvaristo tukahdutti sen erittäin julmasti. Tätä kapinaa voidaan pitää historian ensimmäisenä suurena proletariaatin ja porvariston välisenä kansalaissotana. Toim.
[18] Järjestyspuolue syntyi 1848 konservatiivisen suurporvariston puolueena, se edusti Ranskan kahden monarkistisen ryhmittymän — legitimistien ja orleanistien — liittoa. Alkaen vuodesta 1849 aina joulukuun 2. päivän vallankaappaukseen (1851) tällä puolueella oli johtoasema toisen keisarikunnan lakiasäätävässä kansalliskokouksessa.
Orleanistit kannattivat Orléansin herttuoita, Bourbonien suvun nuorempaa haaraa, joka oli vallassa vuoden 1830 heinäkuun vallankumouksesta alkaen ja jonka kukisti vuoden 1848 vallankumous. Orleanistit ajoivat rahaylimystön ja suurporvariston etuja.
Legitimistit olivat perinnöllisen suurmaanomistuksen etuja ajavan 1830 kukistetun »legitiimin» (laillisen) Bourbonien hallitsijasuvun kannattajia. Taistelussaan rahaylimystöön ja suurporvaristoon nojannutta vallassa ollutta Orléansien (1830—1848) sukua vastaan osa legitimisteistä turvautui usein sosiaaliseen demagogiaan ja tekeytyi työtätekevien puolustajaksi porvariston riistolta. Toim.
[19] Heinäkuun 15. päivänä 1840 Englanti, Venäjä, Preussi, Itävalta ja Turkki allekirjoittivat Lontoossa ilman Ranskaa sopimuksen Turkin sulttaanin auttamisesta Ranskan tukemaa Egyptin käskynhaltija Muhammed Alia vastaan. Sopimuksen seurauksena syntyi Ranskan ja Euroopan valtoja yhdistävän liiton välisen sodan uhka. Ludvig Filip ei kuitenkaan uskaltanut ryhtyä sotaan, vaan luopui Muhammed Alin tukemisesta. Toim.
[20] Pitäen silmällä vallankumouksellisen Pariisin tukahduttamista Thiers pyysi Bismarckilta lupaa lisätä Versaillesin armeijan miesvahvuutta ranskalaisilla sotavangeilla, joista suurin osa oli kuulunut Sedanin ja Metzin edustalla antautuneisiin armeijoihin. Toim.
[21] Vuoden 1891 saksankieliseen painokseen sanan »Bordeauxissa» jälkeen on lisätty: »1871». Toim.
[23] Vuosien 1871 ja 1891 saksankielisissä painoksissa seuraa: »(junkkerien ja nimismiesten kamarin)». Toim.
[24] »Chambre introuvable» (verraton kamari) oli 1815–1816 ääritaantumuksellisista (restauraatiokauden ensimmäiset vuodet) koostunut Ranskan edustajakamari. Toim.
[25] Pourceaugnac on Molièren komedian Herra de Pourceaugnac päähenkilö; tyhmä ja sivistymätön maalaisaateli. Toim.
[26] »Tilanherrakamariksi» tai »maanjussien kokoukseksi» nimitettiin pilkallisesti Bordeauxissa 1871 koolla ollutta kansalliskokousta. Tämä koostui pääasiallisesti taantumuksellisista monarkisteista, kuten tilanherroista, virkamiehistä, koronkiskureista ja kauppiaista, jotka kaikki oli valittu maaseutupiireissä. Kokouksen 630 edustajasta noin 430 oli monarkisteja. Toim.
[27] Shylock on henkilöhahmo Shakespearen komediasta Venetsian kauppias. Tuo julma koronkiskuri vaatii lainausehtojen mukaisesti leikkaamaan naulan lihaa maksukyvyttömältä vekselivelalliseltaan. Toim.
[28] Maaliskuun 10. päivänä 1871 kansalliskokous hyväksyi lain vekseleiden maksun lykkäyksestä, joka koski vain elokuun 13. ja marraskuun 12. päivän välisenä aikana solmittuja velkasitoumuksia. Marraskuun 12. päivän jälkeen tehtyjen vekseleiden maksuaikaa ei pidennetty. Tämä laki antoi raskaan iskun työläisille ja vähävaraisille väestökerroksille ja johti monien pienyrittäjien ja kauppiaiden vararikkoutumiseen. Toim.
[29] Décembriseuriksi sanottiin bonapartistien 2. joulukuuta 1851 suorittaman valtiokaappauksen osanottajia ja sen mukaisten toimien kannattajia. Toim.
[30] Lehtitiedotusten mukaan Thiersin hallituksen valmistelemasta sisäisestä lainasta sekä hänen itsensä että hallituksen muiden jäsenten oli määrä saada yli 300 miljoonaa frangia »välityspalkkiota». Lainaa koskeva laki hyväksyttiin 20. kesäkuuta 1871, Pariisin kommuunin kukistamisen jälkeen. Toim.