Tämän teoksen[1] muodostavat ne kolme kirjoitusta, jotka julkaisin leipzigiläisessä »Volksstaatissa»[2] vuonna 1872. Juuri siihen aikaan Saksaan satoi satamalla ranskalaisia miljardeja;[3] maksettiin valtionvelkoja, rakennettiin uusia linnoituksia ja kasarmeja, täydennettiin ase- ja varusvarastoja. Vapaat pääomat samoin kuin kierrossa oleva rahamäärä kasvoivat yhtäkkiä valtavasti, ja tuo kaikki tapahtui juuri sinä aikana, jolloin Saksa astui maailman areenalle suurena teollisuusmaana eikä vain »yhtenäisenä valtiona». Miljardit antoivat nuorelle suurteollisuudelle sangen voimakkaan sysäyksen; ennen kaikkea juuri ne saivat sodan jälkeen aikaan lyhyen ja illuusioista rikkaan kukoistuskauden ja sitä seuranneen valtavan romahduksen vuosina 1873–1874, mikä osoitti Saksan teollisuusmaaksi, joka kykenee esiintymään maailmanmarkkinoilla.
Aika, jolloin vanha kulttuurimaa suorittaa tuollaisen ja lisäksi myönteisten asianhaarojen jouduttaman siirtymisen manufaktuurista ja pientuotannosta suurteollisuuteen, on tavallisesti myös »asuntopulan aikaa». Toisaalta maaseudun työläisten joukot joutuvat äkkiä vedetyiksi suuriin kaupunkeihin, jotka kehittyvät teollisuuskeskuksiksi; toisaalta näiden vanhojen kaupunkien asemakaavat eivät enää vastaa uuden suurteollisuuden ja vilkastuneen katuliikenteen vaatimuksia; laajennetaan entisiä ja rakennetaan uusia katuja, rakennetaan niille raitioteitä. Juuri silloin, kun työläisiä virtasi vuolaasti kaupunkeihin, niissä revittiin joukoittain hajalle työläisasumuksia. Siitä johtui niin työläisten kuin myös työläisasiakaskunnan varassa olevien pikkukauppiaiden ja käsityöläisten äkillinen asuntopula. Niissä kaupungeissa, jotka syntyivät alusta pitäen teollisuuskeskuksina, tuo asuntopula on miltei tuntematon. Sellaisia ovat Manchester, Leeds, Bradford, Barmen-Elberfeld. Sitä vastoin Lontoossa, Pariisissa, Berliinissä ja Wienissä asuntopula kärjistyi aikoinaan tavattomasti ja on edelleenkin suurimmaksi osaksi krooninen ilmiö.
Nimenomaan tuo kireä asuntopula, Saksassa tapahtuvan teollisen vallankumouksen oire, aiheutti silloin »asuntokysymyksen» laajan käsittelyn lehdistössä ja antoi aihetta kaikenlaiseen sosiaaliseen puoskarointiin. Muutamia sellaisia kirjoituksia ilmestyi myös »Volksstaatissa». Nimetön kirjoittaja, joka sittemmin ilmoitti olevansa lääketieteen tohtori Mülberger Württembergistä, katsoi tilanteen otolliseksi selittääkseen saksalaisille työläisille tämän kysymyksen perusteella proudhonilaisen sosiaalisen yleislääkkeen ihmeellistä vaikutusta.[4] Kun sanoin toimitukselle ihmetteleväni noiden kummallisten kirjoitusten julkaisemista, niin minua kehotettiin vastaamaan niihin, minkä teinkin (ks. I lukua: »Kuinka Proudhon ratkaisee asuntokysymyksen»). Tuon kirjoitussarjan jälkeen julkaisin pian toisen, jossa tohtori Emil Saxin kirjan[5] perusteella analysoin tätä kysymystä koskevia filantrooppis-porvarillisia katsomuksia (ks. II lukua: »Kuinka porvaristo ratkaisee asuntokysymyksen»). Pitkän vaitiolon jälkeen tohtori Mülberger kunnioitti minua vastaamalla kirjoituksiini,[6] mikä pakotti minut jälleen vastaamaan (ks. III lukua: »Vielä kerran Proudhonista ja asuntokysymyksestä»); siihen päättyikin niin polemiikki kuin myös askarteluni erityisesti tämän kysymyksen parissa. Sellainen on noiden kolmen, myös erillisenä kirjasena ilmestyneen, kirjoitussarjan syntyhistoria. Kun nyt on käynyt tarpeelliseksi uusi painos, niin siitä olen epäilemättä taaskin kiitollisuudenvelassa Saksan valtakunnan hallitukselle, joka kiellollaan sai aikaan, kuten aina, suuren kysynnän ja jolle lausun tässä nöyrimmät kiitokseni.
Uutta painosta varten olen tarkastanut tekstin, tehnyt joitain lisäyksiä ja huomautuksia ja korjannut ensimmäisessä luvussa pienen taloustieteellisen virheen,[7] jota vastustajani tohtori Mülberger ei valitettavasti ollut huomannut.
Tämän tarkastelun yhteydessä tajusin selvästi, minkä jättiläismäisen edistysaskeleen kansainvälinen työväenliike on ottanut viimeisten 14 vuoden aikana. Silloin oli vielä tosiasia, että »romaanisia kieliä puhuvilla työläisillä ei 20 vuoteen ollut mitään muuta hengenruokaa kuin Proudhonin teokset,[8] ja mahdollisesti vielä proudhonilaisuuden yksipuolinen tulkinta, minkä suoritti »anarkismin» isä Bakunin, joka näki Proudhonissa »yhteisen opettajamme», notre maître à nous tous. Vaikka proudhonilaiset olivat Ranskassa työläisten keskuudessa vain pieni lahko, niin kuitenkin yksin heillä oli tarkoin muotoiltu ohjelma ja he saattoivat Kommuunin aikana ottaa johdon taloudellisella alalla. Belgiassa proudhonilaisuus oli vallitsevassa asemassa vallonialaistyöläisten keskuudessa, Espanjan ja Italian työväenliikkeessä olivat kaikki, hyvin pienin poikkeuksin, jyrkkiä proudhonilaisia, elleivät olleet anarkisteja. Entä nyt? Ranskassa ovat työläiset luopuneet kokonaan Proudhonista; hänellä on kannattajia enää radikaaliporvarien ja pikkuporvarien keskuudessa, jotka proudhonilaisina nimittävät itseään »sosialisteiksi», mutta sosialistiset työläiset käyvät kuitenkin heitä vastaan ankaraa taistelua. Belgiassa flaamit ovat syrjäyttäneet vallonit liikkeen johdosta, hylänneet proudhonilaisuuden ja kohottaneet liikettä hyvin voimakkaasti. Espanjassa, samoin kuin Italiassakin, 1870-luvun anarkismin myrskyisä nousuvesi on laskenut ja huuhtonut samalla pois proudhonilaisuuden rippeet; joskin Italiassa uusi puolue suorittaa vielä riviensä puhdistamista ja järjestämistä, niin Espanjassa Uusi Madridin federaatio,[9] pysyen uskollisena Internationaalin Pääneuvostolle, on kehittynyt pienestä ydinjoukosta voimakkaaksi puolueeksi, joka, kuten tasavaltalaisestakin lehdistöstä näkyy, murtaa työläisiin kohdistuvaa porvarillisten tasavaltalaisten vaikutusta paljon tehokkaammin kuin mitä siihen ovat joskus pystyneet sen meluavat edeltäjät, anarkistit. Proudhonin unohdettujen teosten paikan ovat romaanilaisten työläisten keskuudessa ottaneet »Pääoma», »Kommunistinen manifesti» ja monet muut marxilaisen koulukunnan teokset; Marxin perusvaatimus — poliittisen yksinvallan saavuttaneen proletariaatin on yhteiskunnan nimessä vallattava kaikki tuotantovälineet — on nykyään koko vallankumouksellisen työväenluokan vaatimuksena myös romaanisissa maissa.
Mutta kun romaanistenkin maiden työläiset ovat lopullisesti hylänneet proudhonilaisuuden, kun se nyt — varsinaista tarkoitustaan vastaavasti — on Ranskan, Espanjan, Italian ja Belgian porvarillisten radikaalien porvarillisten ja pikkuporvarillisten halujen ilmausta, niin minkä vuoksi sitä pitäisi nyt ryhtyä jälleen käsittelemään? Minkä vuoksi on jälleen taisteltava kuollutta vihollista vastaan julkaisemalla uudelleen nämä kirjoitukset?
Ensinnäkään nämä kirjoitukset eivät rajoitu pelkkään polemiikkiin Proudhonia ja hänen saksalaisia edustajiaan vastaan. Marxin ja minun välillä olleen työnjaon johdosta minun osakseni tuli katsantokantojemme edustaminen lehdistössä, siis muun muassa taistelu vihamielisiä katsantokantoja vastaan, jotta Marxilta säästyisi aikaa hänen suuren perusteoksensa kirjoittamiseen. Tämän vuoksi jouduin esittämään enimmäkseen poleemisessa muodossa katsomuksiamme muiden katsantokantojen vastapainoksi. Samoin nytkin. Luvuissa 1 ja 3 ei ainoastaan arvostella Proudhonin mielipidettä kysymyksestä, vaan esitetään myös meidän oma kantamme.
Toiseksi Proudhon on esittänyt Euroopan työväenliikkeen historiassa siksi huomattavaa osaa, ettei häntä voida ilman muuta unohtaa. Teoreettisesti kumottunakin ja käytännöllisestä elämästä syrjäytettynäkin hän on edelleenkin historiallisesti mielenkiintoinen. Sen joka tutkii nykyaikaista sosialismia vähänkin seikkaperäisesti, täytyy tutkia myös liikkeen »voitettuja katsantokantoja». Marxin teos »Filosofian kurjuus»[10] ilmestyi muutamia vuosia aikaisemmin kuin Proudhon esitti käytännölliset ehdotuksensa yhteiskuntareformista; Marx saattoi silloin havaita Proudhonin vaihtopankin vain itumuodossa ja arvostella sitä. Tässä suhteessa tämä kirjanen täydentää Marxin teosta valitettavasti aivan riittämättömästi. Marx olisi tehnyt tämän kaiken paljon paremmin ja vakuuttavammin.
Ja vihdoin porvarillinen ja pikkuporvarillinen sosialismi on Saksassa aina nykypäiviin saakka ollut voimakkaasti edustettuna. Toisaalta sitä edustavat katederisosialistit[11] ja kaikenlaiset ihmisystävät, joihin yhä vielä vaikuttaa suuresti halu tehdä työläisistä asuntonsa omistajia; heidän suhteensa teokseeni on siis yhä vielä ajankohtainen. Toisaalta itse sosiaalidemokraattisessa puolueessa, siinä luvussa myös valtiopäiväryhmässä, saa sijaa tietynlainen pikkuporvarillinen sosialismi. Se ilmenee siten, että nykyaikaisen sosialismin peruskatsomukset ja vaatimus kaikkien tuotantovälineiden muuttamisesta yhteiskunnalliseksi omaisuudeksi tunnustetaan oikeiksi, mutta sen toteuttamisen selitetään olevan mahdollista vasta kaukaisessa, käytännöllisesti katsoen epämääräisessä tulevaisuudessa. Siten nykyajan tehtäväksi määritellään vain pelkkä sosiaalinen paikkaileminen ja olosuhteista riippuen voidaan olla myötämielisiä jopa patataantumuksellisillekin pyrkimyksille, joiden tarkoituksena on niin sanottu »työtätekevien luokkien nostaminen». Sellaisen suunnan olemassaolo Saksassa, siis par exellence[12] pikkuporvarillisessa maassa, on aivan kiertämätön, varsinkin tällaisena aikana, jolloin teollinen kehitys juurii väkivaltaisesti ja joukoittaisesti pois tätä ammoin juurtunutta pikkuporvaristoa. Se on muuten aivan vaaratonta liikkeelle työläistemme ollessa niin ihmeteltävän selväjärkisiä, minkä he ovat niin loistavasti todistaneet juuri viimeisten kahdeksan vuoden aikana taistellessaan sosialistilakia,[13] poliisia ja tuomareita vastaan. On kuitenkin välttämätöntä, että käsitetään täysin selvästi sellaisen suunnan olevan olemassa. Ja jos tämä suunta myöhemmin saa vakiintuneemman muodon ja selvemmät piirteet, mikä on kiertämätöntä ja toivottavaakin, niin sen täytyy ohjelmansa muotoilemiseksi palata edeltäjiensä tykö ja tuskinpa silloin Proudhon jätetään sivuun.
»Asuntokysymyksen» niin porvarillisen kuin pikkuporvarillisenkin ratkaisemisen perustana on se, että työläinen omistaa asuntonsa. Mutta viimeisten 20 vuoden aikana tapahtuneen Saksan teollisen kehityksen vuoksi tämä kohta on saanut aivan omalaatuisen valaistuksen. Missään muussa maassa ei ole niin paljon palkkatyöläisiä, jotka ovat paitsi asuntonsa myös kasvitarhan tai maapalstan omistajia; tämän ohella on vielä paljon muita työläisiä, jotka vuokraajina pitävät tosiasiallisesti melko lujasti hallussaan taloa, kasvitarhaa tai maapalstaa. Puutarhanhoidon tai pienmaanviljelyn ohessa harjoitettu maaseudun kotiteollisuus muodostaa laajan perustan Saksan nuorelle suurteollisuudelle; lännessä työläiset ovat pääasiallisesti asuntonsa omistajia, idässä pääasiallisesti vuokraajia. Tätä kotiteollisuuden yhteyttä puutarhanhoitoon ja peltoviljelykseen ja siis taattuun asuntoon emme havaitse ainoastaan kaikkialla siellä, missä käsinkudonta vielä kamppailee kutomakonetta vastaan: Ala-Reinillä, Westfalenissa, Saksin Erzgebirgessä ja Sleesiassa; me havaitsemme sen kaikkialla, missä jokin kotiteollisuuden ala on juurtunut maaseudun elinkeinona, esimerkiksi Thüringer Waldissa ja Rhönissä. Tupakkamonopolista keskusteltaessa selvisi, että jopa sikarinvalmistuksestakin on jo tullut maaseudun kotiteollisuutta. Ja kun pientalonpoikien keskuudessa alkaa jollain paikkakunnalla esiintyä äärimmäistä puutteenalaisuutta, kuten oli asianlaita muutamia vuosia sitten esimerkiksi Eifelissä,[14], niin porvarillinen lehdistö alkaa heti meluta, että sopivan kotiteollisuuden juurruttaminen on ainoa apukeino. Ja todellakin niin Saksan pientalonpoikien voimistuva puutteenalaisuus kuin Saksan teollisuuden yleinen tilakin johtaa aina maaseudun kotiteollisuuden jatkuvaan laajenemiseen. Se on Saksan erikoisuus. Jotain samanlaista tapaamme Ranskassa vain poikkeuksellisesti, esimerkiksi silkinviljelysseuduilla; Englannissa, jossa ei ole pientalonpoikia, maaseudun kotiteollisuus on maatalouden päiväpalkkalaisten vaimojen ja lasten varassa; vain Irlannissa näemme varsinaisten talonpoikaisperheiden harjoittavan samaan tapaan kuin Saksassa vaatteiden valmistusta kotiteollisuutena. Emme tietenkään puhu tässä Venäjästä ja muista maista, jotka eivät ole edustettuina maailman teollisuusmarkkinoilla.
Niinpä siis Saksan laajalla alueella teollisuus on nykyisin tilassa, joka ensi näkemältä vastaa sitä tilaa, mikä vallitsi kaikkialla ennen koneiden käyttöön ottamista. Mutta vain ensi näkemältä. Puutarhanhoitoon ja peltoviljelykseen sidottu entisaikojen maaseudun kotiteollisuus oli ainakin teollisesti kehittyvissä maissa työväenluokan siedettävän ja paikoitellen jopa turvatunkin aineellisen aseman perustana, mutta samalla myös sen henkisen ja poliittisen mitättömyyden perustana. Käsityötuote ja sen tuotantokustannukset määräsivät markkinahinnan; ja kun työn tuottavuus oli mitättömän alhainen nykyaikaan verrattuna, menekkimarkkinat kasvoivat tavallisesti tarjontaa nopeammin. Siten oli asianlaita viime vuosisadan puolivälissä Englannissa ja osittain myös Ranskassa, varsinkin kutomateollisuudessa. Sen sijaan Saksassa, joka silloin vasta toipui vaivoin ja erittäin epäsuotuisissa olosuhteissa kolmikymmenvuotisen sodan[15] hävityksistä, asianlaita oli tietysti aivan toisin; ainoa kotiteollisuusala, joka siellä työskenteli maailmanmarkkinoita varten (pellavankudonta) oli siinä määrin verojen ja feodaalisten rasitusten painama, ettei se kohottanut talonpoikaiskutojan elintasoa muun talonpojiston sangen alhaista elintasoa ylemmäksi. Siitä huolimatta kotiteollisuustyöläisellä oli silloin suhteellisen turvattu toimeentulo.
Koneteollisuuden tultua käytäntöön tämä kaikki muuttui. Hinnan määräsi nyt konetuote, ja kotiteollisuustyöläisen palkka laski yhdessä tuon hinnan kanssa. Mutta työläisen oli pakko joko hyväksyä tuo palkka tai etsiä muuta työtä, mutta sitä hän ei voinut tehdä muuttumatta proletaariksi, ts. luopumatta omasta mökistään, kasvitarhastaan ja maatilkustaan — omasta tai vuokratusta. Siihen hän suostui vain hyvin harvoissa tapauksissa. Näin muodoin maaseudun entisten käsinkutojien puutarhanhoidosta ja peltoviljelyksestä tuli syy, joka pitkitti kaikkialla niin suuresti kangaspuiden ja kutomakoneen välistä kamppailua, joka ei ole Saksassa vieläkään päättynyt. Tässä kamppailussa tuli ensi kerran ilmi, varsinkin Englannissa, että se sama seikka, joka ennen oli ollut kutojan suhteellisen hyvinvoinnin pohjana (omat tuotantovälineet), muuttui nyt hänen haitakseen ja onnettomuudekseen. Teollisuudessa kutomakone löi hänen kangaspuunsa, maataloudessa suurmaanviljelys löi hänen pienviljelyksensä. Mutta samaan aikaan, kun kummallakin tuotannonalalla monien yhteinen työ ja koneiden ja tieteen soveltaminen tulivat yhteiskunnalliseksi säännöksi, mökki, kasvitarha, maatilkku ja kangaspuut kahlitsivat kutojan vanhentuneeseen yksilölliseen tuotantotapaan ja käsityöhön. Talon ja kasvitarhan omistamisella oli nyt paljon vähemmän arvoa kuin rajattomalla liikkumisvapaudella. Ainoakaan tehdastyöläinen ei vaihtaisi paikkaansa maaseudun käsinkutojan kanssa, joka on hitaasti, mutta varmasti nääntymässä nälkään.
Saksa ilmaantui myöhään maailmanmarkkinoille; suurteollisuutemme, joka syntyi 1840-luvulla, saa kiittää ensimmäisestä nousustaan vuoden 1848 vallankumousta ja pääsi täyteen vauhtiin vasta vuosien 1866 ja 1870 vallankumousten jälkeen, jotka poistivat sen tieltä ainakin pahimmat poliittiset esteet. Mutta se tapasi maailmanmarkkinat suurimmalta osaltaan vallattuina. Yleisiä kulutustarvikkeita toimitti Englanti, hienoja ylellisyystavaroita Ranska. Saksa ei voinut lyödä edellisiä hinnalla enempää kuin jälkimmäisiä laadulla. Niin muodoin sille ei jäänyt muuta keinoa kuin tunkeutua saksalaisen tuotannon entisiä raiteita myöten maailmanmarkkinoille lähinnä sellaisin tavaroin, jotka Englannille olivat liian mitättömiä ja Ranskalle liian huonoja. Saksalaisten suosima petkutusmenetelmä — ensin lähetetään hyviä näytteitä ja sitten huonoja tavaroita — tuli tietysti pian ankarasti rangaistuksi maailmanmarkkinoilla ja joutui miltei kokonaan pois käytännöstä; toisaalta liikatuotannon oloissa tapahtuva kilpailu työnsi vähitellen jopa arvokkaat englantilaisetkin laadun huonontamisen liukkaalle tielle ja auttoi siten saksalaisia, joilla ei ollut kilpailijoita tuolla alalla. Siten loimme vihdoinkin suurteollisuuden ja aloimme esiintyä maailmanmarkkinoilla. Mutta suurteollisuutemme työskentelee miltei poikkeuksetta sisämarkkinoita varten (paitsi rautateollisuutta, jonka tuotanto ylittää huomattavasti sisämaiset tarpeet), ja joukkovientimme koostuu valtavista määristä pientavara-artikkeleja, joita varten suurteollisuus toimittaa korkeintaan puolivalmisteita, mutta joita sinänsä toimittaa suurimmaksi osaksi maaseudun kotiteollisuus.
Ja tässä juuri ilmenee täydessä loistossaan se »siunauksellisuus», joksi nykyaikaiselle työläiselle koituvat oma mökki ja maatilkku. Palkat eivät ole missään — tuskinpa edes Irlanninkaan kotiteollisuus on poikkeuksena — niin tavattoman alhaisia kuin Saksan kotiteollisuudessa. Käyttäen hyväkseen kilpailua kapitalisti vähentää pois työvoiman hinnasta sen, minkä perhe ansaitsee omalla kasvitarhallaan tai maatilkullaan; työläisten on pakko suostua mihin urakkapalkkaan tahansa, koska he muutoin eivät saisi kerrassaan mitään eivätkä he voi elää yksinomaan maataloutensa tuotteilla ja koska toisaalta nimenomaan tuo maatalous ja maaomaisuus kahlehtivat heidät paikoilleen, estävät heitä hakemasta muita töitä. Juuri tämä seikka pitää Saksan kilpailukykyisenä maailmanmarkkinoilla moniin pientavara-artikkeleihin nähden. Koko liikevoitto kiskotaan vähennyksenä normaalityöpalkasta ja koko lisäarvo voidaan lahjoittaa ostajalle. Siinä on useimpien Saksan vientiartikkelien hämmästyttävän halpuuden salaisuus.
Nimenomaan tämä seikka pitää enemmän kuin mikään muu Saksan työläisten palkkoja ja elintasoa muillakin teollisuusaloilla Länsi-Euroopan maiden työläisten elintasoa alhaisempana. Tuollainen perinteellinen työn hintojen pitäminen paljon alempana työvoiman arvoa on lyijypunnus, joka painaa myös kaupunkien ja jopa suurkaupunkienkin työläisten palkan alle työvoiman arvon, varsinkin kun myös kaupungeissa huonopalkkainen kotiteollisuus on astunut vanhan käsityön tilalle alentaen sielläkin yleistä palkkatasoa.
Meille on tässä selvinnyt seuraavaa: se mikä historian aikaisemmalla asteella oli työläisen suhteellisen hyvinvoinnin perustana — maanviljelyksen ja teollisuuden yhteys, oma talo, kasvitarha, maapalsta, taattu asunto — muodostuu nyt suurteollisuuden herruuden aikana paitsi sangen raskaiksi kahleiksi työläiselle myös suureksi onnettomuudeksi koko työväenluokalle, perustaksi työpalkan ennen kuulumattomalle polkemiselle normaalitasoa alemmaksi ei vain erinäisillä teollisuusaloilla ja seuduilla, vaan koko maassa. Ei ole ihme, että työpalkasta tehtyjen valtavien vähennysten kustannuksella elävä ja rikastuva suur- ja pikkuporvaristo haaveilevat maaseututeollisuudesta, työläisistä, joilla on oma mökki, ja näkevät uusien kotiteollisuusalojen perustamisen ainoaksi keinoksi, joka pelastaa talonpojiston kaikilta onnettomuuksilta!
Se on yksi puoli asiasta; mutta sillä on toinenkin puoli. Kotiteollisuudesta on tullut laaja pohja Saksan viennille ja samalla koko suurteollisuudelle. Siitä syystä se onkin levinnyt laajalle Saksassa ja leviää päivä päivältä yhä laajemmalle. Pientalonpojiston joutuminen väistämättömästi häviötilaan siitä hetkestä lähtien, jolloin halvat konfektio- ja konevalmisteet tekivät lopun hänen omiksi tarpeikseen tekemästään teollisesta kotityöstä ja markkijärjestelmän, yhteismaan ja vainiopakon häviäminen teki lopun hänen karjakannastaan ja siis lannansaannistaan — tuo häviötila ajaa koronkiskurien valtaan joutuneet pientalonpojat pakolla nykyaikaiseen kotiteollisuuteen. Samoin kuin Irlannissa maanomistajan maankorko, niin myös Saksassa koronkiskurin myöntämän hypoteekkilainan korot voidaan maksaa vain kotiteollisuudessa työskentelevän talonpojan työpalkasta eikä maanviljelystulosta. Kotiteollisuuden levitessä maalaisseudut tulevat toinen toisensa jälkeen vedetyiksi nykyajan teolliseen liikkeeseen. Tämä maaseutupiirien vallankumouksellistaminen kotiteollisuuden avulla ulottaa teollisen vallankumouksen Saksassa paljon laajemmalle alueelle kuin Englannissa ja Ranskassa; teollisuutemme verraten alhainen taso tekee sen laajan leviämisen sitäkin välttämättömämmäksi. Tämä selittää sen, miksi Saksassa, päinvastoin kuin Englannissa ja Ranskassa, työväen vallankumousliike saavutti niin valtavan levinneisyyden suurimmassa osassa maata sen sijaan, että olisi rajoittunut yksinomaan kaupunkikeskuksiin. Se selittää edelleen tämän liikkeen rauhallisen, varman ja vastustamattoman kasvun. Saksassa on itsestään selvää, että voittoisa kapina pääkaupungissa ja muissa suurissa kaupungeissa on mahdollinen vasta silloin, kun myös suurin osa pikkukaupungeista ja maaseutualueista on kypsä kumoukseen. Kehityksen ollessa enemmän tai vähemmän normaalia emme missään tapauksessa kykene voittamaan yksistään työläisten voimin, kuten pariisilaiset vuosina 1848 ja 1871,[16] mutta juuri siksi meillä taantumuksellinen maaseutu ei voi myöskään tuottaa vallankumoukselliselle pääkaupungille tappiota, jonka Pariisi kärsi kummassakin tapauksessa. Ranskassa liike alkoi aina pääkaupungissa, Saksassa taas — suurteollisuus-, manufaktuuri- ja kotiteollisuusseuduilla; pääkaupunki valloitettiin vasta myöhemmin. Sen vuoksi kenties tulevaisuudessakin aloite tulee olemaan ranskalaisilla, mutta ratkaiseva voitto voidaan saada vain Saksassa.
Mutta tämä maaseudun kotiteollisuus ja manufaktuuri, joista levinneisyytensä vuoksi on tullut Saksan tärkein tuotannonhaara ja jotka samalla yhä enemmän vallankumouksellistavat saksalaista talonpojistoa, ovat sinänsä vain vastaisen kumouksen ensimmäinen aste. Kuten jo Marx on osoittanut (»Kapital» I., 3. Aufl. S. 484–495[17]), kehityksen tietyllä asteella koittaa hetki, jolloin koneet ja tehdastuotanto tuhoavat ne. Ja tuo hetki näyttää olevan jo lähellä. Mutta maaseudun kotiteollisuuden ja manufaktuurin joutuminen koneiden ja tehdasteollisuuden tuhoamiksi merkitsee Saksassa sitä, että tehdään loppu miljoonien maalaistuottajien toimeentulosta, pakkoluovutetaan melkein puolet Saksan pientalonpojistosta, muutetaan kotiteollisuus tehdasteollisuudeksi, talonpoikaistaloin kapitalistiseksi suurmaanviljelykseksi ja pienet maatilat suuriksi herraskartanoiksi, se merkitsee teollista ja maataloudellista vallankumousta pääoman ja suurmaanomistuksen eduksi talonpoikien kustannuksella. Jos Saksan pitää suorittaa tämäkin kumous vielä vanhojen yhteiskunnallisten olojen vallitessa, niin se tulee olemaan epäilemättömästi käännekohta. Ellei siihen mennessä minkään muun maan työväenluokka ota aloitetta käsiinsä, niin rynnäkön alkaa ehdottomasti Saksa, ja »uljaan taisteluarmeijan» maalaispojat antavat miehuullisesti apua.
Näin muodoin se porvarillinen ja pikkuporvarillinen utopia, että jokaiselle työläiselle annetaan oman omituiseksi mökki ja kahlehditaan hänet siten puolifeodaaliseen tapaan kapitalistiin, muuttuu nyt aivan toisen näköiseksi. Sen toteuttaminen merkitsee maaseudun kaikkien pienten talonomistajien muuttamista kotiteollisuustyöläisiksi, »sosiaaliseen pyörteeseen» vedetyn pientalonpojan vanhan eristäytyneisyyden ja siihen liittyvän poliittisen mitättömyyden hävittämistä; se merkitsee teollisen vallankumouksen leviämistä maaseudulle ja väestön liikkumattomimman, vanhoillisimman luokan muuttamista vallankumouksen taimistoksi ja kaiken päätteeksi sitä, että koneet pakkoluovuttavat kotiteollisuudessa työskentelevät talonpojat ja pakottavat heidät lähtemään kapinan tielle.
Voimme kernaasti suoda porvarillis-sosialistisille filantroopeille ilon nauttia ihanteestaan niin kauan kuin he julkisessa toiminnassaan kapitalisteina jatkavat sen toteuttamista nurinkurisesti yhteiskunnallisen vallankumouksen hyväksi ja hyödyksi.
Lontoossa 10. tammikuuta 1887
Friedrich Engels
[1] F. Engelsin teos Asuntokysymyksestä käsittää kolme osastoa. Engels kirjoitti sen asuntokysymyksen porvarillisia ja pikkuporvarillisia ratkaisusuunnitelmia vastaan käymänsä kärkevän polemiikin aikana.
Ensimmäinen osasto oli välittömänä vastauksena lääketieteen tohtori A. Mülbergerin artikkeleihin (ks. alaviite [4]) jotka »Volksstaat»-lehti lainasi itävaltalaisesta »Volkswille» (Kansan tahto) -työväenlehdestä. Vuoden 1872 alkupuoliskolla teoksen osa »Kuinka Proudhon ratkaisee asuntokysymyksen» kirjoitettiin ja julkaistiin »Volksstaat»-lehdessä.
Lokakuussa 1872 Engels kirjoitti teoksensa toisen osaston »Kuinka porvaristo ratkaisee asuntokysymyksen». Hän arvosteli siinä asuntokysymyksen ratkaisun porvarillis-filantrooppisia menetelmiä, jotka esitettiin parhaiten E. Saxin kirjassa Työtätekevien luokkien asunto-olot ja niiden uudistus (ks. alaviite [5]). Tämä osa julkaistiin myös »Volksstaatissa» vuosien 1872 ja 1873 vaihteessa.
Engelsin teoksen kolmas osasto oli uusi vastaus Mülbergerille, jolle »Volksstaatin» toimitus antoi mahdollisuuden esittää vastaväitteet Engelsille lehden palstoilla (ks. alaviite [6]). Tätä osaa Engels kirjoitti tammikuussa 1873 ja se julkaistiin vuoden 1873 alussa »Volksstaatissa» otsikolla »Vielä kerran Proudhonista ja asuntokysymyksestä».
»Volksstaatin» jälkeen kaikki kolme Engelsin teoksen osaa julkaistiin erillisenä painoksena Leipzigissä kustannusliikkeessä »Volksstaat».
Vuonna 1887 Engelsin teos julkaistiin uusintapainoksena otsikolla Zur Wohnungsfrage. Zweite, durchgesehene Auflage. Hottingen–Zürich 1887 (Asuntokysymyksestä. Toinen, tarkistettu painos. Hottingen–Zürich 1887). Uusintapainokseen Engels teki joitakin muutoksia ja lisäyksiä ja kirjoitti siihen alkusanat. Toim.
[2] »Der Volksstaat» (Kansanvaltio), Saksan sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen (eisenachilaisten) pää-äänenkannattaja, ilmestyi Leipzigissä lokakuun 2. päivästä 1869 syyskuun 29. päivään 1876. Lehteä johti W. Liebknecht ja huomattavaa osaa sen julkaisemisessa näytteli A. Bebel. Marx ja Engels ylläpitivät kiinteää yhteyttä lehden toimitukseen ja heidän artikkeleitaan julkaistiin säännöllisesti lehden sivuilla. Toim.
[3] Tarkoitetaan 5 miljardin frangin sotakorvausta, jonka Ranska joutui maksamaan Ranskan ja Preussin sodan (1870–1871) jälkeen solmitun Frankfurtin rauhansopimuksen mukaisesti. Toim.
[4] Mülbergerin kuusi artikkelia otsikolla Die Wohnungsfrage (Asuntokysymys) julkaistiin ilman allekirjoitusta »Volksstaat»-lehdessä helmi–maaliskuussa 1872. Toim.
[5] E Sax. Die Wohnungszustände der arbeitenden Classen und ihre Reform (Työtätekevien luokkien asunto-olot ja niiden uudistus), Wien 1869. Toim.
[6] Mülbergerin vastaus Engelsin artikkeleihin julkaistiin »Volksstaatissa» lokakuussa 1872 otsikolla Zur Wohnungsfrage. Antwort an Friedrich Engels von A. Mülberger (Asuntokysymyksestä. A. Mülbergerin vastaus Friedrich Engelsille). Toim.
[7] Ks. 1. osasto, alaviite [18] ja siihen liittyvää kohtaa tekstissä. Toim.
[8] Ks. 1. osasto, (kohta). Toim.
[9] Uuden Madridin federaation perustivat 8. heinäkuuta 1872 »La Emancipacion» -lehden toimituskunnan jäsenet, jotka anarkistinen enemmistö erotti Madridin federaatiosta sen vuoksi, että lehti oli paljastanut salaisen Sosialistisen demokratian alliansin toimintaa Espanjassa. P. Lafargue osallistui aktiivisesti Uuden Madridin federaation perustamiseen ja toimintaan. Kun Espanjan liittoneuvosto kieltäytyi hyväksymästä Uuden Madridin federaation, se kääntyi Pääneuvoston puoleen, joka 15. elokuuta 1872 tunnusti sen Internationaalin federaatioksi. Uusi Madridin federaatio taisteli päättävästi anarkistien vaikutuksen leviämistä vastaan Espanjassa, propagoi tieteellisen sosialismin aatteita ja kamppaili itsenäisen proletaarisen puolueen perustamisen puolesta Espanjassa. Engels avusti sen äänenkannattajaa »Emancipacion»-lehteä. Uuden Madridin federaation jäsenet olivat vuonna 1879 perustetun Espanjan sosialistisen työväenpuolueen perustajia. Toim.
[10] Ks. Marx–Engels. Valitut teokset (6 osaa). 2. osa, s. 149–279. Kustannusliike Edistys, Moskova (1978). Toim.
[11] Katederisosialistit olivat 1870- ja 1890-lukujen porvarillisen ideologian yhden suuntauksen edustajia, lähinnä Saksan yliopistojen professoreja. Katederisosialistit julistivat yliopistojen oppituolista (saksaksi Katheder) sosialismin nimellä porvarillista reformismia. Katederisosialismin edustajien (A. Wagner, G. Schmoller, L. Brentano, W. Sombart ym.) valtio on luokkien yläpuolella oleva instituutio, joka pystyy sovittamaan vihamieliset luokat ja saattamaan vähitellen voimaan »sosialismin» kajoamatta kapitalistien etuihin. Katederisosialismin ohjelma rajoittui työläisten sairaus- ja tapaturmavakuutusten järjestämiseen ja joidenkin toimenpiteiden toteuttamiseen tehdaslainsäädännön alalla jne. Toim.
[12] — etupäässä. Toim.
[13] Poikkeuslain sosialisteja vastaan saattoi voimaan valtiopäivien enemmistön tukema Bismarckin hallitus 21. lokakuuta 1878. Sen tarkoituksena oli taistelu sosialistista ja työväenliikettä vastaan. Laki teki Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen maanalaiseksi; kielsi kaikki puolueen järjestöt ja työväen joukkojärjestöt, lakkautti sosialistisen ja työväen lehdistön, sen nojalla takavarikoitiin sosialistinen kirjallisuus ja vainottiin sosiaalidemokraatteja. Sosiaalidemokraattinen puolue onnistui poikkeuslain voimassaolon aikana kuitenkin lujittamaan huomattavasti ja laajentamaan vaikutustaan joukoissa turvautuen maanalaiseen toimintaan ja käyttäen hyväkseen laillisia mahdollisuuksia. Työväen joukkoliikkeen painostuksesta poikkeuslaki kumottiin 1. lokakuuta 1890. Toim.
[14] Eifelin seudun (Preussin Reinin maakunta) maaperä- ja ilmasto-olot olivat epäsuotuisat maataloudelle; maataloutta harjoittivat siellä pientalonpoikaistaloudet takapajuisen maataloustekniikan avulla; tämä aiheutti usein katoja ja lisäsi pientalonpojiston puutetta. Käsillä olevassa Engelsin artikkelissa puhutaan vuoden 1882 tapahtumasta, jolloin usean katovuoden ja maataloustuotteiden hinnan laskun seurauksena Eifelin seudulla alkoi nälänhätä. Toim.
[15] Kolmikymmenvuotinen sota 1618–1648 oli protestanttien ja katolilaisten välisen taistelun aiheuttama koko Euroopan sota. Saksasta tuli taistelun pääareena, sotaan osallistuneiden harjoittaman rosvouksen ja anastuspyrkimysten kohde. Sota päättyi vuonna 1648 Westfalenin rauhaan, joka vahvisti Saksan poliittisen pirstoutuneisuuden. Toim.
[16] Tarkoitetaan Pariisin proletariaatin kapinaa 23.–26. kesäkuuta 1848 ja Pariisin kommuunia 1871. Toim.
[17] Ks. K. Marx, Pääoma, 1. osa, kustannusliike Edistys, Moskova 1974, s. 426–436. Toim.