Kirjoitettu: 15. maaliskuuta 1883
Suomennos: © Timo Koste, Vesa Oittinen
Lähde: Marx–Engels. Kirjeitä, s. 366–368. Kustannusliike Edistys, Moskova (1976).
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Lontoo, 15. maaliskuuta 1883 11.45 illalla
Hyvä Sorge!
Sähkösanomasi saapui tänään illalla. Sydämelliset kiitokset.
Oli mahdotonta tiedottaa Sinulle säännöllisesti Marxin voinnista sen jatkuvan muuttumisen vuoksi. Tässä lyhyesti pääkohdat.
Hieman ennen vaimonsa[1] kuolemaa hän sai lokakuussa 81 keuhkopussintulehduksen. Sitten kun hän parani hänet lähetettiin helmikuussa 82 Algeriaan, mutta matkasää oli kylmä, kostea ja hän palasi sieltä uuden keuhkopussintulehduksen kera. Taas inhottava sää. Lopulta parannuttuaan hän meni Argenteuiliin lähellä Pariisia tyttärensä, rouva Longuet'n luo. Siellä hän käytti sitkeää keuhkotulehdusta vastaan läheisen Enghienin rikkilähteitä. Sielläkin pysyi ilma aivan kauheana, mutta kuuri auttoi. Sitten hän meni 6 viikoksi Vevey'hen, mistä hän palasi näennäisesti melkein terveenä syyskuussa. Hänen sallittiin viettää talvi Englannin etelärannikolla. Ja hän itse oli niin kyllästynyt toimettomaan vaelluselämään, että uusi maanpakolaisuus Etelä-Eurooppaan olisi todennäköisesti vahingoittanut häntä moraalisesti yhtä paljon kuin se olisi fyysisesti hyödyttänyt häntä. Kun sumukausi Lontoossa alkoi, hänet lähetettiin Wight-saarelle. Siellä satoi taukoamatta; uusi kylmettyminen. Uuden vuoden tienoilla Schorlemmer ja minä halusimme käydä hänen luonaan, mutta silloin saapui uutisia, jotka tekivät Tussyn matkan sinne heti välttämättömäksi. Heti sen jälkeen Jennyn[2] kuolema — silloin hän tuli tänne uuden bronkiitin kera. Kaiken tapahtuneen jälkeen ja hänen iässään se oli vaarallista. Sattui joukko komplikaatioita, nimittäin ajos keuhkoissa ja hyvin nopea voimien lamaantuminen. Siitä huolimatta taudin kokonaiskuva oli suotuisa ja vielä viime perjantaina häntä hoitava lääkäri, eräs parhaimpia Lontoon nuorempia lääkäreitä, jota Ray Lankesterin suositteli erityisesti Marxillei, antoi mitä loistavimpia toiveita. Mutta kuka on mikroskoopilla tutkinut keuhkokudosta, tietää kuinka suuri vaara on kun verisuoni katkeaa keuhkotulehduksen yhteydessä. Ja siksi minä tunsin 6 viikon ajan joka aamu kadunkulmasta kääntyessäni kuolettavaa pelkoa siitä, että ikkunaverhot olisi laskettu alas. Eilen päivällä kello 2.30, hänen parhaana vierailuaikanaan, saavuin sinne — koko talo oli kyynelissä, loppu näytti olevan käsillä. Aloin kysellä, yritin päästä asiasta selville, lohduttaa. Pieni verenvuoto, mutta sitä seurasi äkillinen voimien ehtyminen. Mainio Vanha Lenchenimme, joka oli hoitanut hinta paremmin kuin kukaan äiti lastaan, nousi katsomassa ja heti tuli alas: Marx oli puoliunessa, voisin tulla mukaan. Kun astuimme sisään, hän istui siinä, nukkuen, mutta häntä ei enää voinut herättää. Pulssi ja hengitys olivat poissa. Hän oli nukahtanut pois rauhallisesti ja tuskattomasti kahdessa minuutissa.
Kaikki luonnon välttämättömyydellä sattuvat tapahtumat tuovat mukanaan lohdutuksensa, olkoot ne kuinka kauheita tahansa. Niin nytkin. Lääketaito olisi ehkä vielä voinut taata hänelle muutaman vuoden kituvan olemassaolon, avuttoman, lääkäreiden taidon kunniaksi ei äkillisesti vaan vähitellen kuihtuvan olennon elämän. Sitä ei Marximme kuitenkaan olisi kestänyt. Elää ja nähdä edessään lukuisat keskeneräiset työt, kärsiä Tantaloksen lailla halusia saada ne valmiiksi ja tietää sen olevan mahdotonta — se olisi ollut hänelle tuhatkertaisesti katkerampaa kuin se lempeä kuolema, joka saavutti hänet. »Kuolema ei ole mikään onnettomuus sille, joka kuolee, vaan sille, joka ]ää henkiin», oli hänellä tapana toistaa Epikuroksen sanoja. Ja nähdä tämän valtavan, nerokkaan miehen kituvan edelleen rauniona, suuremmaksi kunniaksi lääketieteelle ja poroporvarien huviksi, joita hän täysissä voimissaan ollessaan niin usein pieksi pataluhaksi — ei, näin on tuhannesti parempi, tuhannesti parempi kantaa hänet ylihuomenna hautaan jossa hänen vaimonsa lepää.
Ja kaikkien tuota edettäneiden tapahtumien jälkeen, joista lääkäritkään eivät tiedä niin hyvin kuin minä, oli mielestäni olemassa enää vain tämä lopputulos.
Olkoon näin. Ihmiskunta tuli yhtä päätä lyhyemmäksi, ja nimenomaan merkittävintä päätä joka sillä nykyisin oli. Proletariaatin liike kulkee tietään, mutta enää ei ole sitä keskipistettä, jonka puoleen ranskalaiset, venäläiset, amerikkalaiset, saksalaiset kääntyivät tärkeimmillä hetkillä omasta tahdostaan ja saivat kulloinkin sen selvän vastaansanomattoman neuvon, jonka vain nerous ja täydellinen asiaintuntemus saattoivat antaa. Paikallissuuruudet ja pienet lahjat, jolleivät peräti huijarit, saavat vapaat kädet. Lopullinen voitto pysyy varmana, mutta harha-askeleet, väliaikaiset ja paikalliset hairahdukset — täysin vääjäämättömiä jo sinänsä — saavat nyt aivan toiset mittasuhteet. No, meidän täytyy pärjätä, minkä muunkaan vuoksi olisimme olemassa? Ja rohkeutta emme me suinkaan menetä sen vuoksi.
Sinun F. E.
[1] — Jenny Marx. Toim.
[2] — Jenny Longuet'n, Marxin vanhemman tyttären. Toim.