Kirjoitettu: 1884 © Timo Koste, Vesa Oittinen
Suomennos: © Timo Koste, Vesa Oittinen
Lähde: Marx–Engels. Kirjeitä, s. 378–379. Kustannusliike Edistys, Moskova (1976).
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Lontoo, 23. toukokuuta 1884
Au fond[1] olen iloinen, että sosialistilakia on pidennetty eikä kumottu. Liberaalinen poroporvari olisi vaaleissa antanut konservatiiveille[2] suuren voiton; säilyttääkseen sosialistilain hän ei näet mene ainoastaan tulen ja veden vaan myös mitä syvimmän sontakaivon lävitse. Ja seurauksena olisi silloin entistä ankarampi laki sosialisteja vastaan. Asioiden nykyisellään ollessa sitä jatketaan todennäköisesti viimeisen kerran, ja jos vanha Wilm[3] oikaisee koipensa munuaistautiinsa, lakkaa se pian käytännössä olemasta. Ja oma arvonsa on silläkin että saksalais-vapaamieliset[4] sekä keskusta[5] munasivat itsensä perusteellisesti äänestyksessä,[6] mutta vielä tärkeämpää on bismarckilainen oikeus työhön.[7] Sen jälkeen kun tämä sekapää tarrautui tähän, on meillä mahdollisuus päästä eroon pillittäjistä[8] à la Geiser. Muuten, on tosiaan oltava Bismarck älytäkseen tehdä moisen typeryyden työväenliikkeen edessä, jota ei voida edes poikkeuslaeilla kukistaa. Meikäläiset toimivat aivan oikein yrittäessään ajaa sen niin pitkälle kuin mahdollista vaatimalla sen täsmällistä toteuttamista; kunhan Bismarck on hieman enemmän paneutunut asiaan (mitä hän ei varmaankaan kovin pian tee), koko hämäys hupenee preussilaiseen poliisimenoon. Pelkkä fraasi auttaa häntä vaaliohjelmana kirotun vähän.
Oikeuden työhön keksi Fourier, mutta hänellä se toteutuu vain phalansteressa,[9] edellyttää siis sen omaksumista. Fourieristit — »Democratie pacifique'n»,[10] kuten heidän lehtensä nimi kuului, rauhaarakastavia poroporvareita — levittivät fraasia juuri sen viattoman kaiun vuoksi. Pariisin työläiset antoivat heidän vuonna 1848 — absoluuttisen teoreettisen perehtymättömyytensä vuoksi — syöttää itselleen tämän fraasin, koska se näytti niin käytännölliseltä, niin vähän utooppiselta, niin helposti toteutettavalta. Hallitus toteutti sen ainoalla tavalla, jolla kapitalistinen yhteiskunta kykeni sen toteuttamaan, mielettömissä kansallisissa työpajoissa.[11] Juuri samoin toteutettiin oikeus työhön täällä Lancashiressä vuosien 1861–64 puuvillakriisin aikana kunnallisten työpajojen muodossa. Ja Saksassa sitä toteutetaan samoin nälkä- ja piiskaus-työläiskolonioissa, joista poroporvarille riittää nyt puhetta. Erillisenä vaatimuksena asetettuna ei oikeutta työhön voida toteuttaa muilla keinoin. Kapitalistiselta yhteiskunnalta vaaditaan sen toteuttamista, se voi tehdä tämän vain omien olemassaoloedellytystensä puitteissa, ja kun siltä vaaditaan oikeutta työhön, niin sitä vaaditaan näiden tiettyjen edellytysten vallitessa, vaaditaan siis kansallisia työpajoja, työhuoneita ja kolonioita. Mutta jos vaatimus oikeudesta työhön sisältää epäsuorasti vaatimuksen kapitalistisen tuotantotavan mullistamisesta, on se liikkeen nykyiseen tasoon verrattuna pelkurimainen taka-askel, myönnytys sosialistilaille, fraasi jolla ei voi olla mitään muuta tarkoitusta kuin hämmentää ja pimentää työläisten käsitystä niistä päämääristä joita heidän on tavoiteltava ja niistä edellytyksistä, joiden vallitessa ne voidaan yksinomaan saavuttaa...
[1] — pohjimmiltaan. Toim.
[2] Konservatiivit olivat preussilaisen junkkeriston, sotilashenkilöiden, korkeamman byrokratian ja luterilaisen papiston puolue. Se oli lähtöisin äärioikeasta, Preussin vuoden 1848 kansalliskokouksen monarkistisen ryhmittymän keskuudesta. Pohjois-Saksan liiton perustamisen jälkeen sekä Saksan keisarikunnan ensimmäisinä vuosina se muodosti Bismarckin hallituksen vastaisen oikeisto-opposition, joka pelkäsi Bismarckin politiikan johtavan Preussin »sulautumiseen» Saksaan. Mutta jo vuonna 1806 tästä puolueesta erosi niin sanottu Vapaiden konservatiivien puolue (eli keisarillinen puolue), joka puolsi suurmaanomistajien sekä teollisuusmagnaattien etuja ja julistautui varauksetta Bismarckin kannattajaksi. Toim.
[3] — Wilhelm I. Toim.
[4] Viittaus Saksan vapaamieliseen puolueeseen, joka muodostettiin maaliskuussa 1884 preussilaisen puolueen yhdyttyä kansallisliberaalien vasemman siiven kanssa. Se heijasti keski- ja pikkuporvariston etuja, siis oli oppositiossa Bismarckin hallitusta kohtaan. Toim.
[5] Keskusta oli saksalaisten katolilaisten poliittinen puolue, joka perustettiin 1870–1871 Preussin maapäivien ja Saksan valtiopäivien katolisten ryhmien yhdistyttyä. Näiden edustajien paikat sijaitsivat istuntosalin keskellä. Keskustan puolue omaksui välittävän aseman, luovi muiden puolueiden välillä, tuki sekä hallitusta että valtiopäivien vasemmiston oppositiopuolueita. Se yhdisti katoliaisuuden lipun alle sosiaaliselta asemaltaan erilaisia kerroksia — katolista papistoa, tilanomistajia, porvaristoa, osaa talonpojistoa — ennen kaikkea Länsi- ja Lounais-Saksan pienistä sekä keskisuurista valtioista. Se tuki niiden separatistisia ja preussilaisvastaisia pyrkimyksiä. Keskusta oli oppositioasemassa Bismarckin hallitukseen nähden ja silti äänesti samaan aikaan sen sosialistisen sekä työväenliikkeen vastaisten toimenpiteiden puolesta. Toim.
[6] Kun valtiopäivillä äänestettiin 10. toukokuuta 1884 lakiehdotuksesta, jonka mukaan sosialistilain voimassaoloaikaa pidennettäisiin, suurin osa Saksan vapaamielisen puolueen sekä noin puolet keskustan edustajista äänesti lain voimassaoloajan pidentämisen puolesta, siis poikkesi näin tavanmukaisesta Bismarckin hallituksen vastaisesta oppositioasemastaan ja osoitti oman pelkonsa kasvavan työväen ja sosiaalidemokraattisen liikkeen edessä. Toim.
[7] Bismarck ilmoitti 9. toukokuuta 1884 sosialistilain pidentämisestä käydyn valtiopäiväkeskustelun yhteydessä tunnustavansa oikeuden työhön. Pian tämän jälkeen »Norddeutsche Allgemeine Zeitung» (»Pohjoissaksalainen yleinen lehti»), silloinen Bismarckin hallituksen puolivirallinen äänenkannattaja, selvitteli tätä iskulausetta englantilaisen käytännön pohjalta, jonka mukaan työkykyiset lähetettiin työhuoneisiin tai teljettiin kaltereiden taa. Saksassakin piti tämän mukaisesti käytettämän työttömiä raskaissa töissä — maantiekorjauksissa, kivimurskaamoissa, puunhakkauksessa jne. — ja maksettaman heille vastaava palkka tai ruoka. Toim.
[8] Pillittäjät (Heuler) oli porvarillisten perustuslain puoltajien pilkkanimi, jonka tasavaltalaiset demokraatit antoivat heille Saksan vuosien 1848–1849 vallankumouksen aikana; tässä Engels nimittää pillittäjiksi Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen oikeistosiiven edustajia. Toim.
[9] — Kommunistinen siirtokunta (Fourier'lla). Toim.
[10] »La Democratie pacifique» (»Rauhanomainen demokratia»), fourierilaisten viikkolehti, joka ilmestyi Pariisissa 1843–1851 Considérantin toimittamana. Toim.
[11] Ranskan väliaikainen hallitus perusti kansallisia työpajoja asetuksellaan heti vuoden 1848 helmikuun vallankumouksen jälkeen. Tarkoituksena oli yhtäältä saattaa työläisten keskuudessa huonoon huutoon Louis Blancin aatteet työn järjestämisestä sekä toisaalta käyttää hyväksi kansallisten työpajojen sotilaallisesti järjestettyjä työläisiä taistelussa vallankumouksellista proletariaattia vastaan. Kun provokatorinen työväenluokan hajottamissuunnitelma epäonnistui ja kansallisten työpajojen työläisten keskuuteen levisi yhä enemmän vallankumouksellista mielialaa porvarillinen hallitus ryhtyi useisiin toimenpiteisiin hävittääkseen kansalliset työpajat. Tämä herätti suurta suuttumusta Pariisin proletariaatin keskuudessa ja oli mm. syynä Pariisissa puhjenneeseen kesäkuun kapinaan. Kapinan nujertamisen jälkeen kansalliset työpajat lakkautettiin.Toim.