Rooman perustamistarusta käy ilmi, että ensimmäisen asutuksen perusti joukko yhdeksi heimoksi yhtyneitä latinalaisia sukuja (tarun mukaan sata), joihin pian liittyi muuan niin ikään muka sata sukua käsittävä sabellilainen heimo, ja vihdoin kolmas, erilaisista aineksista koostunut heimo, johon myös sanotaan kuuluneen sata sukua. Koko kertomus osoittaa heti ensi hetkestä, ettei tässä ollut juuri muuta luontoperäistä kuin suku, ja tämäkin oli useissa tapauksissa vain haara vanhassa kotimaassa vielä elävästä kantasuvusta. Heimot vaikuttavat rakenteeltaan keinotekoisilta, mutta kuitenkin enimmäkseen sukulaisaineksista muodostuneilta ja vanhan luonnollisen eikä teennäisen heimon esikuvan mukaisilta; sitä paitsi ei ole suinkaan mahdotonta, että kukin näistä kolmesta heimosta on saanut alkunsa todellisesta vanhasta heimosta. Keskinivel, fratria, muodostui kymmenestä suvusta ja oli nimeltään kuuria (curia); niitä oli siis kolmekymmentä.
Roomalainen suku on tunnustettu samanlaiseksi laitokseksi kuin kreikkalainenkin; kun kreikkalainen suku on sen saman yhteiskunnallisen perusyksikön pitemmälle kehittynyt jatko, jonka alkumuodon tapaamme Amerikan punaihoisilla, niin sama pätee ilman muuta roomalaiseenkin nähden. Voimme siis tarkastella sitä lyhyemmin.
Roomalainen sukulaitos oli ainakin kaupungin vanhimpana kehitysaikana seuraava:
1. Suvun jäsenillä oli oikeus periä toisensa; omaisuus pysyi suvussa. Naispuolista linjaa polveutuvilla jälkeläisillä ei ollut perintöoikeutta, sillä roomalaisessa samoin kuin kreikkalaisessakin suvussa vallitsi jo isänoikeus. Roomalaisen oikeuden vanhimman tuntemamme kirjallisen muistomerkin, Kahdentoista taulun lakien,[1] mukaan omaisuuden perivät lähinnä lapset rintaperillisinä, näiden puuttuessa agnaatit (miehenpuoleiset sukulaiset) ja näiden puuttuessa suvun jäsenet. Omaisuus pysyi joka tapauksessa suvussa. Näemme tässä rikkauden lisääntymisestä ja yksiavioisuudesta alkunsa saaneiden oikeussäännösten tulevan vähitellen käytäntöön suvussa: alkujaan yhtäläinen suvun jäsenten perintöoikeus rajoitetaan ensiksi — epäilemättä jo varhain, kuten yllä on mainittu — käytännössä agnaatteihin, vihdoin miespuolista linjaa polveutuviin lapsiin ja näiden jälkeläisiin; Kahdessatoista taulussa tämä esiintyy tietenkin päinvastaisessa järjestyksessä.
2. Yhteisen hautausmaan omistaminen. Claudius-niminen patriisisuku sai siirtyessään Regillistä Roomaan itselleen maapalstan sekä sitä paitsi yhteisen hautapaikan kaupungista. Vielä Augustuksen aikoina haudattiin Roomaan tuotu Teutoburgin metsässä kaatuneen Varuksen pää gentilitius tumulus -hautaan;[2] suvulla (Quintilius-suvulla) oli siis vieläkin oma erikoinen hautakumpunsa.
3. Yhteiset uskonnolliset juhlat. Nämä sacra gentilitia[3], ovat tunnetut.
4. Velvoitus olla naimatta omasta suvusta. Roomassa tämä ei nähtävästi milloinkaan muuttunut kirjoitetuksi laiksi, mutta pysyi tapana. Lukemattomista roomalaisista aviopareista, joiden nimet ovat meille säilyneet, yhdelläkään ei ole samaa sukunimeä miehellä ja vaimolla. Myös perintöoikeus todistaa tämän säännön. Mennessään naimisiin vaimo menettää agnaattiset oikeutensa, eroaa suvustansa; hän ja hänen lapsensa eivät voi periä hänen isäänsä eivätkä tämän veljiä, koska isän suku menettäisi muutoin perintöosuutensa. Tässä järjestyksessä on järkeä vain sillä edellytyksellä, että nainen ei voi mennä naimisiin kenenkään oman sukunsa jäsenen kanssa.
5. Yhteinen maanomistus. Tämä oli alkuaikoina yleistä aina siihen asti, kunnes alettiin jakaa heimon maita. Latinalaisilla heimoilla havaitsemme maan kuuluneen osaksi heimolle, osaksi suvulle ja osaksi talouskunnille, jotka silloin tuskin olivat erillisiä perheitä. Romuluksen sanotaan olleen ensimmäisen, joka jakoi maata yksityisille, noin hehtaarin verran (kaksi jugerumia, »auranalaa») kullekin. Kuitenkin tapaamme vielä myöhemminkin sukujen omistamaa maaomaisuutta puhumattakaan valtion maasta, jonka ympärille tasavallan koko sisäinen historia punoutuu.
6. Suvun jäsenten velvollisuus suojella ja auttaa toisiaan. Kirjoitettu historia antaa meille vain tämän tavan rippeitä; Rooman valtio esiintyi heti alusta pitäen niin ylivoimaisena, että sille siirtyi oikeus suojella vääryydeltä. Kun Appius Claudius vangittiin, koko hänen sukunsa, vieläpä persoonalliset vihamiehensäkin, pukeutuivat suruasuun. Toisen puunilaissodan[4] aikana suvut sitoutuivat lunastamaan sotavangeiksi joutuneet jäsenensä; senaatti kielsi sen niiltä.
7. Oikeus käyttää suvun nimeä. Se pysyi voimassa aina keisariaikaan saakka; vapautettujen orjien sallittiin ottaa entisen herransa sukunimi, mutta ilman suvun jäsenen oikeuksia.
8. Oikeus adoptoida muukalaisia sukuun. Tämä tapahtui adoptoimalla perheeseen (kuten intiaaneilla), jonka jälkeen sukuun hyväksyttiin ilman muuta.
9. Missään ei puhuta päämiehen valitsemis- ja erottamisoikeudesta. Mutta koska Rooman alkuaikoina kaikki virat aina vaalikuninkaasta alkaen täytettiin siten, että niihin valittiin tai nimitettiin, ja koska kuuria itse valitsi pappinsakin, niin voimme otaksua samaa sukujenkin päämiesten (principes) suhteen, vaikka sääntönä lieneekin jo ollut se, että heidät valittiin suvussa samasta perheestä.
Sellaiset olivat roomalaisen suvun oikeudet. Ne olivat irokeesisuvun oikeuksien ja velvollisuuksien tarkka toisinto, ellei oteta lukuun sitä, että isänoikeuteen oli jo siirrytty; tässäkin »pilkistää irokeesi selvästi esiin».
Vain yksi esimerkki siitä, miten sekavia ovat etevimpienkin historioitsijoidemme käsitykset roomalaisesta sukulaitoksesta vielä tänäänkin. Tasavallan ja Augustuksen aikaisia roomalaisia sukunimiä käsittelevässä Mommsenin tutkielmassa (»Römische Forschungen», Berlin 1864, I Band) sanotaan:
»Suvun nimi kuului kaikille miespuolisille suvun jäsenille — lukuunottamatta tietenkään orjia — myös adoptoiduille ja suvun suojateille sekä samoin naisille... Heimo» (näin Mommsen kääntää tässä gens-sanan) »on... yhteisö, joka on muodostunut yhteisen — joko todellisen, otaksutun tai kuvitellun — syntyperän pohjalla ja jota pitävät koossa yhteiset juhlamenot, hautausmaat ja perintötavat sekä johon kaikki persoonallisesti vapaat yksilöt, siis naisetkin, voivat kuulua ja johon heidän täytyy kuulua. Naimisissa olevien naisten suvun nimen määrittelemisessä on kuitenkin vaikeuksia. Ne olivat kyllä vältettävissä niin kauan, kuin nainen ei saanut mennä naimisiin kenenkään muun kuin oman sukunsa jäsenen kanssa; ja todistettavasti on naisten ollut pitkän aikaa paljon vaikeampaa mennä naimisiin muiden kuin oman sukunsa jäsenten kanssa, ja vielä kuudennella vuosisadalla tämä oikeus solmia avioliitto oman sukunsa ulkopuolella, gentis enuptio, myönnettiin palkkioksi persoonallisena etuoikeutena... Mutta siellä, missä sellaisia suvun ulkopuolisia avioliittoja esiintyy, naisen on nähtävästi täytynyt vanhimpina aikoina siirtyä samalla miehen heimoon. Mikään ei ole varmempaa kuin se, että vanhan uskonnollisen avioliiton aikoina nainen siirtyi täydellisesti miehen oikeudelliseen ja uskonnolliseen yhteisöön ja erosi omastaan. Kukapa ei tietäisi, että avioitunut nainen menettää aktiivisen ja passiivisen perintöoikeutensa sukunsa jäseniin ja siirtyy sen sijaan miehensä, lastensa ja yleensä miehen suvun jäsenten perikuntaan. Voisiko hän olla vieras miehensä suvussa, kun hänestä tulee tavallaan miehensä ottolapsi ja tämän perheen jäsen?» (s. 8–11.)
Mommsen väittää siis, että alkuaikoina roomalaiset naiset, jotka kuuluivat johonkin sukuun, saivat mennä naimisiin vain oman sukunsa sisällä, että roomalainen suku siis olisi ollut endogaaminen eikä eksogaaminen. Tämä mielipide, joka on ristiriidassa kaikkien muita kansoja koskevien tietojen kanssa, perustuu pääasiallisesti, ellei yksinomaan, yhteen ainoaan Liviuksella esiintyvään ja paljon väittelyä aiheuttaneeseen kohtaan (XXXIX kirja, 19. luku), jonka mukaan senaatti vuonna 568 kaupungin perustamisesta, ts. v. 186 ennen ajanlaskumme alkua, päätti:
»uti Feceniae Hispalae datio, deminutio, gentis enuptio, tutoris optio item esset quasi ei vir testamento, dedisset; utique ei ingenuo nubere liceret, neu quid ei qui eam duxisset, ob id fraudi ignominiaeve esset» — »että Fecenia Hispala saa oikeuden hallita omaisuuttaan, vähentää sitä, avioitua suvun ulkopuolella ja valita itselleen holhoojan, aivan kuin hänen» (edesmennyt) »miehensä olisi hänelle tämän oikeuden testamentissa määrännyt; että hän voi avioitua vapaan miehen kanssa ja että sille, joka hänet vaimoksensa ottaa, tätä ei ole huonoksi teoksi tai häpeäksi luettava.»
Epäilemättä tässä siis Fecenialle, vapautetulle orjattarelle, myönnetään oikeus avioitua suvun ulkopuolella. Ja yhtä epäilemätöntä on tämän mukaan se, että aviomies sai antaa testamentissa vaimolleen oikeuden avioitua miehensä kuoleman jälkeen suvun ulkopuolella. Mutta minkä suvun?
Jos vaimon täytyi avioitua oman sukunsa puitteissa, kuten Mommsen otaksuu, niin hän pysyi siis avioitumisensakin jälkeen tässä suvussa. Mutta ensiksikin on todistettava juuri väite suvun endogamiasta. Ja toiseksi, jos kerran naisen oli avioiduttava suvussaan, niin miehen oli luonnollisesti tehtävä samoin, koska hän ei olisi saanut muuten lainkaan vaimoa. Päädymme silloin siihen, että mies saattoi antaa testamentissa naiselle oikeuden, jota hänellä ei ollut itsellään eikä itseään varten; päädymme siis oikeudelliseen ristiriitaan. Mommsenkin huomaa tämän ja otaksuu sen vuoksi:
»suvun ulkopuoliseen avioitumiseen tarvittiin oikeudellisesti kaiketi suvun kaikkien jäsenten eikä vain päämiehen suostumus» s. 10, huomautus).
Tuo on ensiksikin sangen rohkea otaksuma, ja toiseksi se on ristiriidassa kysymyksessä olevan kohdan selvän sanamuodon kanssa; senaatti antaa miehen asemesta tämän oikeuden Fecenialle, se ei ilmeisesti anna hänelle enempää eikä vähempää kuin mitä hänen miehensä olisi voinut hänelle antaa, mutta se mitä hänelle annetaan, on ehdoton oikeus, johon ei liity mitään muita rajoituksia; niin että mikäli hän sitä käyttää, hänen uusikaan miehensä ei siitä kärsi; senaatti määrää lisäksi silloiset ja vastaiset konsulit ja preetorit pitämään huolta siitä, ettei Fecenialle koidu sen johdosta mitään ikävyyksiä. Mommsenin otaksuma tuntuu siis kokonaan mahdottomalta.
Tai sitten: nainen avioitui toiseen sukuun kuuluvan miehen kanssa, mutta pysyi edelleenkin oman sukunsa jäsenenä. Silloin olisi yllä mainitun kohdan mukaan hänen miehellään ollut oikeus sallia vaimon avioitua vaimon oman suvun ulkopuolella. Tämä merkitsisi, että aviomiehellä olisi ollut oikeus määrätä sellaisen suvun asioista, johon hän itse ei kuulunut. Tämä on sellaista järjettömyyttä, ettei siitä kannata pitemmälti edes puhua.
Ei auta siis muu kuin olettaa, että nainen on avioitunut toiseen sukuun kuuluneen miehen kanssa ja siirtynyt avioliiton kautta ilman muuta miehensä sukuun, minkä Mommsenkin itse asiassa myöntää mahdolliseksi näissä tapauksissa. Koko asiayhteys selviää silloin heti. Naisella joka avioitumisensa vuoksi on irtautunut entisestä suvustaan ja tullut otetuksi uuteen, miehensä sukukuntaan, on suvussa aivan erikoinen asema. Hän on kyllä suvun jäsen, muttei verisukulainen; jo se, miten nainen on otettu sukuun, edellyttää, ettei hänen suhteen ole avioliittokieltoa siinä suvussa, johon hän on joutunut juuri avioitumisen kautta; nainen on edelleen yhdistetty sukuun aviositein, hän perii miehensä kuoltua tämän omaisuuden, siis suvun jäsenen omaisuuden. Mikä on luonnollisempaa kuin että tämän omaisuuden pysyttämiseksi suvussa nainen on velvollinen avioitumaan vain ensimmäisen miehensä suvun jäsenen eikä kenenkään muun kanssa? Ja mikäli siinä suhteessa on tehtävä poikkeus, niin kuka voi valtuuttaa hänet siihen paremmin kuin hänen ensimmäinen miehensä, joka on jättänyt hänelle perinnöksi tämän omaisuuden? Sillä hetkellä, kun mies testamenttaa vaimolleen perinnöksi osan omaisuudestaan ja sallii samalla hänen siirtää avioitumisen kautta tai sen johdosta tämän osan vieraaseen sukuun, kyseinen omaisuus kuuluu vielä miehelle, joka siis kirjaimellisesti vain määrää omasta omaisuudestaan. Mitä taas tulee itse vaimoon ja hänen suhteeseensa miehen sukuun, niin mies on tuonut hänet tähän sukuun vapaasta tahdostaan: avioitumalla; yhtä luonnolliselta näyttää siis, että aviomies on se asianomainen henkilö, joka voi valtuuttaa vaimon myös eroamaan tästä suvusta toisen avioliiton kautta. Sanalla sanoen asia näyttää yksinkertaiselta ja itsestään ymmärrettävältä heti, kun luovumme siitä kummallisesta käsityksestä, että roomalainen suku olisi endogaaminen, ja yhdessä Morganin kanssa käsitämme sen alkujaan eksogaamiseksi.
Jäljellä on vielä viimeinen olettamus, joka niin ikään on saanut kannattajia, vieläpä paljonkin: yllä mainittu kohta merkitsee muka vain,
»että vapautetut orjattaret (libertae) eivät saaneet ilman erikoista lupaa e gente enubere» (avioitua suvun ulkopuolella) »eivätkä liioin ryhtyä mihinkään sellaiseen tekoon, joka capitis deminutio miniman[5] ohella olisi aiheuttanut libertan eroamisen sukukunnasta». (Lange. »Römische Alterthümer», Berlin 1856, I, s. 195, jossa tämän Liviukselta lainaamamme kohdan johdosta vedotaan Huschkeen.)
Jos tämä olettamus on oikea, niin lainattu kohta ei todista mitään vapaiden roomattarien suhteen eikä siinä tapauksessa voida lainkaan puhua siitä, että he olisivat olleet velvollisia avioitumaan suvussa.
Sanonta enuptio gentis esiintyy vain tässä yhdessä kohdassa eikä missään muualla koko roomalaisessa kirjallisuudessa; sana enubere, avioitua ulkopuolella, esiintyy vain kolmesti ja vain Liviuksella ja sitä paitsi ilman yhteyttä sukuun. Se mielijohde, että roomattaret olisivat saaneet avioitua vain suvussa, on syntynyt yksinomaan mainitun kohdan ansiosta. Mutta se ei pidä lainkaan paikkaansa, sillä joko tuo kohta viittaa vapautettuja orjia koskeviin erikoisrajoituksiin, ja silloin se ei todista mitään vapaasyntyisten (ingenuae) suhteen, tai se koskee myös vapaasyntyisiä, ja silloin se todistaa pikemminkin sitä, että nainen avioitui säännöllisesti oman sukunsa ulkopuolella ja siirtyi avioituessaan miehensä sukuun; se todistaa siis Morganin puolesta Mommsenia vastaan.
Vielä noin kolmesataa vuotta Rooman perustamisen jälkeen sukusiteet olivat niin vahvat, että muuan Fabius-niminen patriisisuku saattoi senaatin suostumuksella ryhtyä omin päinsä sotaretkeen naapurikaupunkia Vejiä vastaan. Siihen kerrotaan osallistuneen 306 Fabiusta, jotka kaikki saivat surmansa väijytyksen uhreina; yksi ainoa eloon jäänyt poika jatkoi sukua.
Kymmenen sukua muodosti, kuten sanottu, fratrian, jonka nimenä täällä oli kuuria ja jolla oli tärkeämpiä yhteiskunnallisia tehtäviä kuin kreikkalaisella fratrialla. Kullakin kuurialla oli omat uskonnolliset menonsa, pyhättönsä ja pappinsa; papit muodostivat yhdessä yhden roomalaisen pappiskollegion. Kymmenen kuuriaa muodosti heimon, jolla kuten muillakin latinalaisilla heimoilla oli alussa todennäköisesti valittu päämies — sotapäällikkö ja ylipappi. Kaikki kolme heimoa yhteisesti muodostivat Rooman kansan, populus Romanus.
Siis Rooman kansaan saattoi kuulua vain se, joka oli jonkun suvun sekä sukunsa kautta kuurian ja heimon jäsen. Tämän kansan ensimmäinen yhteiskuntajärjestys oli seuraava: yleisiä asioita hoiti lähinnä senaatti, johon, kuten Niebuhr ensimmäisenä aivan oikein havaitsi, kuuluivat kolmensadan suvun päämiehet; juuri siitä syystä heitä sanottiin suvun vanhimpina isiksi, patres, ja heitä yhteisesti senaatiksi (vanhimpien neuvosto, sanasta senex, vanha). Kun tavaksi oli tullut valita päämies aina suvun samasta perheestä, syntyi täälläkin ensimmäinen sukuylimystö; näiden perheiden jäsenet sanoivat itseään patriiseiksi ja vaativat yksinomaista pääsyoikeutta senaattiin ja kaikkiin muihin virkoihin. Sen että kansa ajan oloon myöntyi tähän vaatimukseen ja että tämä muuttui todelliseksi oikeudeksi, tarina selittää siten, että Romulus oli luovuttanut ensimmäisille senaattoreille ja heidän jälkeläisilleen patriisiarvon siihen kuuluvine etuoikeuksineen. Senaatti, samoin kuin Ateenan bulê, päätti useista asioista ja käsitteli alustavasti tärkeimmät niistä ja varsinkin uudet lait. Näistä päätti lopullisesti kansankokous, ns. comitia curiata (kuurioiden kokous). Kansa kokoontui kuurioina, kussakin kuuriassa luultavasti suvuittain; asioita ratkaistaessa kaikilla kolmellakymmenellä kuurialla oli kullakin yksi ääni. Kuurioiden kokous joko hyväksyi tai hylkäsi lakiehdotukset, valitsi korkeimmat virkamiehet, myös rex'in (niin sanotun kuninkaan), julisti sodan (mutta senaatti solmi rauhan) ja ratkaisi asian korkeimpana oikeuselimenä, asianomaisten vedottua siihen, kaikissa sellaisissa tapauksissa, jolloin kysymyksessä oli Rooman kansalaisen tuomitseminen kuolemanrangaistukseen. — Lopuksi senaatin ja kansankokouksen rinnalla oli rex, joka tarkoin vastasi kreikkalaisten basileusta eikä suinkaan ollut sellainen melkein itsevaltias kuningas,[1*] jollaiseksi Mommsen hänet esittää. Hänkin oli sotapäällikkö, ylimmäinen pappi ja muutamien oikeusistuinten esimies. Hänellä ei suinkaan ollut kansalaisen hengen, vapauden ja omaisuuden suhteen mitään siviilihallinnollisia oikeuksia tai valtaa, mikäli ne eivät aiheutuneet sotapäällikön kurinpitovallasta tai oikeuden esimiehelle kuuluvasta tuomion toimeenpanovallasta. Rexin virka ei ollut perinnöllinen; hänet päinvastoin valittiin ensiksi kuurioiden kokouksessa luultavasti edeltäjänsä ehdotuksesta ja sitten toisessa kokouksessa asetettiin juhlallisesti virkaansa. Hänet voitiin erottaakin, mitä todistaa Tarquinius Superbuksen kohtalo.
Samoin kuin sankariajan kreikkalaisilla roomalaisillakin oli niin sanottujen kuninkaiden aikana sukuihin, fratrioihin ja heimoihin perustuva ja niistä kehittynyt sotilaallinen demokratia. Jos kuuriat ja heimot lienevätkin olleet osaksi keinotekoisia muodostelmia, niin ne oli muodostettu kuitenkin sen todellisen luontaisen yhteiskunnan mukaisiksi, josta ne olivat syntyneet ja joka ympäröi niitä vielä kaikilta puolilta. Ja vaikka alkuperäinen patriisiylimystö olikin jo saanut jalansijaa, vaikka kuninkaat koettivatkin laajentaa vähitellen valtuuksiaan, se ei muuta yhteiskuntajärjestyksen alkuperäistä perusluonnetta, ja kysymyshän on yksinomaan siitä.
Samaan aikaan Rooman kaupungissa ja aluevaltausten ansiosta laajentuneella Rooman alueella väestön lukumäärä kasvoi osaksi siirtolaisuuden ja osaksi alistettujen. Enimmäkseen latinalaisten alueitten asukkaiden kustannuksella. Kaikki nämä uudet alamaiset (kysymyksen klienteistä jätämme tässä sikseen) olivat vanhojen sukujen, kuurioiden ja heimojen ulkopuolella eivätkä siis kuuluneet varsinaiseen Rooman kansaan, populus Romanusiin. Alamaiset olivat persoonallisesti vapaita ihmisiä, heillä saattoi olla maaomaisuutta, heidän täytyi maksaa veroja ja suorittaa sotapalvelusta. Mutta alamaiset eivät voineet päästä mihinkään virkaan, ottaa osaa kuurioiden kokouksiin eivätkä osallistua vallattujen valtionmaiden jakoon. He muodostivat kaikkia poliittisia oikeuksia vailla olevan plebeijien joukon. Alituisesti kasvavan lukumääränsä, sotilaallisen kasvatuksensa ja aseistuksensa ansiosta heistä tuli voima, joka uhkasi vanhaa populusta, minkä kaikkinainen ulkoa käsin tapahtuva lisäkasvu oli nyt tarkoin estetty. Sitä paitsi maaomaisuus jakautui nähtävästi jotensakin tasapuolisesti populuksen ja plebeijien kesken, kun taas plebeijien hallussa oli suurimmaksi osaksi kaupallinen ja teollinen rikkaus, mikä kylläkään ei ollut kovin kehittynyt.
Rooman koko tarunomainen esihistoria on hämärän peitossa. Myöhemmät lainopillisesti sivistyneet lähdemiehet ovat vielä melkoisesti tihentäneet tätä hämärää rationaalis-pragmaattisilla selitysyrityksillään ja kertomuksillaan. Sen vuoksi on mahdotonta sanoa mitään varmaa, milloin, miten ja mistä syystä tapahtui se vallankumous, joka teki lopun vanhasta sukulaitoksesta. On kuitenkin varmaa, että sen syyt olivat plebeijien ja populuksen välisissä taisteluissa.
Rex Servius Tulliuksen nimiin merkitty uusi, kreikkalaisiin esikuviin, varsinkin Soloniin pohjaava yhteiskuntajärjestys loi uuden kansankokouksen, johon erotuksetta niin populukseen kuuluvat kuin plebeijitkin saivat tai eivät saaneet osallistua riippuen siitä, suorittivatko he asepalvelusta vai eivät. Koko asevelvollinen miesväki jaettiin omaisuuden mukaan kuuteen luokkaan. Alin omaisuusraja viidessä luokassa oli: I — 100 000 assia, II — 75 000, III — 50 000, IV — 25 000, V — 11 000 assia, mikä Dureau de la Mallen mukaan tekee noin 14 000, 10 500, 7000, 3600 ja 1570 Saksan markkaa. Kuudenteen luokkaan, proletaareihin, kuuluivat vähävaraiset, asepalveluksesta ja veroista vapaat. Uudessa centurioiden kansankokouksessa (comitia centuriata) kansalaiset esiintyivät järjestyneinä sotilaallisesti komppanioiksi, satamiehisiksi centurioiksi, ja kullakin centurialla oli yksi ääni. Mutta ensimmäisellä luokalla oli 80 centuriaa, toisella 22, kolmannella 20, neljännellä 22, viidennellä 30 ja kuudennellakin oli yksi kaiketi kohtuuden vuoksi. Sen lisäksi varakkaimmista kansalaisista muodostetussa ratsuväessä oli 18 centuriaa; yhteensä 193; äänten enemmistö: 97. Ratsuväellä ja ensimmäisellä luokalla oli siten yhteensä 98 ääntä, siis enemmistö; näiden ollessa yksimielisiä muut eivät tulleet kysymykseenkään, ratkaiseva päätös oli valmis.
Entisen kuurioiden kokouksen kaikki poliittiset oikeudet (muutamia nimellisiä lukuunottamatta) siirtyivät nyt tälle uudelle centurioiden kokoukselle; suvut ja niiden muodostamat kuuriat mataloituivat siten, kuten Ateenassakin, pelkiksi yksityisluontoisiksi ja uskonnollisiksi veljeskunniksi ja pysyivät sellaisina vielä kauan hengissä, kun taas kuurioiden kokous sammui pian kokonaan. Entisten kolmen sukulaisheimon syrjäyttämiseksi valtiosta perustettiin neljä aluejakoon perustuvaa heimoa, joista kunkin asuttavana oli neljäsosa kaupunkia ja joilla oli tiettyjä poliittisia oikeuksia.
Siten murskattiin Roomassakin jo ennen ns. kuninkuuden poistamista vanha, persoonallisiin sukulaissiteisiin pohjautuva yhteiskuntajärjestys ja luotiin sen tilalle uusi aluejakoon ja omaisuuden erilaisuuteen perustuva todellinen valtiojärjestys. Julkinen valta oli täällä keskittynyt asevelvollisten kansalaisten käsiin ja se oli suunnattu paitsi orjia myös ns. proletaareja vastaan, joiden ei sallittu suorittaa asepalvelusta eikä aseistautua.
Tämän uuden järjestyksen puitteissa, joka kehittyi entistä pitemmälle sen jälkeen kun viimeinen, todellisen kuningasvallan anastanut rex Tarquinius Superbus karkotettiin ja rex korvattiin kahdella sotapäälliköllä (konsulilla), joilla oli yhtäläinen virkavalta (kuten irokeeseilla) — tämän järjestyksen puitteissa kehittyy Rooman tasavallan koko historia kaikkine niine taisteluineen, joita patriisit ja plebeijit kävivät virkoihin pääsystä ja valtionmaaosuuksista, kunnes vihdoin patriisiylimystö kasvoi uudeksi suurten maan- ja rahanomistajien luokaksi, jotka vähitellen kahmivat omakseen asepalveluksen rasittamien talonpoikien kaikki maat, viljelivät siten syntyneitä äärettömiä maatiloja orjien avulla, tyhjensivät Italian ihmisistä ja avasivat siten oven sekä keisarikunnalle että myös sen seuraajille, germaanisille barbaareille.
[1*] Latinalainen rex on kelttiläis-iiriläinen righ (heimon esimies) ja goottilainen reiks; että tämäkin, samoin kuin alunperin saksalainen Fürst (ts. kuten englantilainen first, tanskalainen förste, »ensimmäinen»), merkitsi suvun tai heimon esimiestä, selviää siitä, että gooteilla oli jo 1300-luvulla erityinen sana thiudans tarkoittamassa myöhempää kuningasta, koko kansan sotapäällikköä. Artakserkses ja Herodes eivät Ulfilaan raamatun käännöksessä koskaan saa nimitystä reiks, vaan thiudans eikä keisari Tiberiuksen valtakunta nimitystä reiki, vaan thiudinassus. Goottilaisten thiudansin eli, kuten me epätarkasti käännämme, kuningas Thiudareiksin, Theodorichin, ts. Dietrichin, nimessä molemmat nimitykset sulavat yhteen.
[1] Kahdentoista taulun lait laadittiin 5. vuosisadan keskivaiheilla ennen ajanlaskumme alkua ja ne heijastivat roomalaisen yhteiskunnan kerrostumista varallisuuden mukaan, orjuuden kehittymistä ja orjavaltion muodostumista. Lait oli kirjoitettu kahdelletoista taululle. Toim.
[2] — suvun hautakumpu. Toim.
[3] — pyhät sukujuhlat. Toim.
[4] Toinen puunilaissota (vuosina 218–201 eaa.), kahden suurimman muinaisajan orjavaltion Rooman ja Karthagon välinen sota, jota ne kävivät alistaakseen herruuteensa Välimeren länsirannikon, valloittaakseen uusia alueita ja hankkiakseen orjia. Sota päättyi Karthagon tappioon. Toim.
[5] — sukuoikeuksien menetyksen. Toim.