Friedrich Engels

Perheen, yksityisomaisuuden ja valtion alkuperä

1884


IX

Barbaarisuus ja sivistyneisyys

Olemme seuranneet sukulaitoksen hajoamista pohjautumalla kolmeen merkittävään esimerkkiin, kreikkalaisiin, roomalaisiin ja germaaneihin. Tutkikaamme lopuksi niitä yleisiä taloudellisia oloja, jotka jo barbaarisuuden yläasteella kaivoivat maata yhteiskunnan sukulaitoksen alta ja hävittivät sen tyyten sivistyneisyyden alkaessa. Marxin »Pääoma» on meille tällöin yhtä välttämätön kuin Morganin kirja.

Sukulaitos, joka syntyi villeyden keskiasteella, kehittyi edelleen sen yläasteella, saavutti, sikäli kuin lähteittemme perusteella voimme päätellä, kukoistuksensa barbaarisuuden ala-asteella. Aloitammekin siis tästä kehitysasteesta.

Havaitsemme tällä asteella sukulaitoksen täysin muodostuneeksi, mistä Amerikan punaihoiset ovat meille esimerkkinä. Heimo on jakautunut useampaan sukuun, useimmiten kahteen; nämä kantasuvut pirstoutuvat väestön kasvaessa useammaksi tytärsuvuksi, joihin nähden kantasuku esiintyy fratriana, heimo itse jakautuu useammaksi heimoksi, joissa kussakin havaitsemme taas useimmiten samoja sukuja; ainakin yksityisissä tapauksissa sukulaisheimot ovat yhdistyneet liitoksi. Tämä yksinkertainen organisaatio vastaa täydellisesti niitä yhteiskunnallisia oloja, joista se on saanut alkunsa. Se ei ole mitään muuta kuin noiden olojen mukainen luonnollinen ryhmittymä, se pystyy tasoittamaan kaikki ne ristiriidat, joita mahdollisesti syntyy näin järjestyneessä yhteiskunnassa. Ristiriidat ulkomaailman kanssa tasoittaa sota. Sota voi päättyä heimon hävittämiseen, muttei koskaan sen orjuuttamiseen. Sukulaitoksen suurenmoisuus ja samalla myös sen rajoittuneisuus ilmenee siinä, ettei sen puitteissa ole tilaa herruudelle eikä orjuudelle. Sukulaitoksessa ei ole vielä mitään eroa oikeuksien ja velvollisuuksien välillä; intiaanin mieleen ei pälkähdä kysyä, onko osanotto yleisiin asioihin, verikosto tai sen sovitus oikeutta vai velvollisuutta; se olisi hänestä yhtä luonnotonta kuin kysyä, onko syöminen, nukkuminen tai metsästäminen oikeutta vai velvollisuutta. Yhtä mahdotonta on heimon ja suvun jakautuminen luokiksi. Ja tämä johtaa meidät tutkimaan tuon järjestelmän taloudellista perustaa.

Väestöä on erittäin vähän; sitä on runsaammin vain heimon asuinpaikalla, jota ympäröi laaja metsästysalue ja kauempana puolueeton suojametsä, joka erottaa heimon muista heimoista. Työnjako on puhtaasti luonnonmukainen; se on olemassa vain sukupuolien välillä. Mies käy sotia, metsästää ja kalastaa, hankkii ravintoaineita ja valmistaa sitä varten tarvekalut. Vaimo pitää huolta kodista, valmistaa ruokaa ja vaatteet: keittää, kutoo ja ompelee. Kumpikin on valtias omalla alallaan: mies metsässä, vaimo kotona. Kumpikin omistaa valmistamansa ja käyttämänsä tarvekalut: mies aseet, metsästys- ja kalastustarpeet, vaimo kotitalousesineet. Taloutta hoitavat kommunistisesti useammat, usein hyvinkin monet perheet.[1*] Se mikä valmistetaan ja käytetään yhdessä, on yhteistä omaisuutta: koti, puutarha, iso vene. Tässä ja vain tässä on siis vielä todella olemassa sitä sivistyneen yhteiskunnan lainoppineiden ja taloustieteilijäin keksimää »itsehankittua omaisuutta», mikä on viimeinen valheellinen oikeusperuste, johon nykyinen kapitalistinen omaisuus vielä tukeutuu.

Mutta ihmiset eivät jääneet kaikkialla tälle asteelle. Aasiassa he tapasivat eläimiä, joita saattoivat kesyttää ja sitten kasvattaa kotieläiminä. Villi puhvelilehmä oli metsästettävä, kesy antoi joka vuosi vasikan ja lisäksi maitoa. Eräillä edistyneimmillä heimoilla — arjalaisilla, seemiläisillä ja ehkä jo turanilaisillakin — tärkeimmäksi toiminta-alaksi muodostui ensin karjan kesyttäminen ja vasta sitten sen kasvattaminen ja hoitaminen. Paimentolaisheimot erottuivat muista barbaareista: tämä oli ensimmäinen suuri yhteiskunnallinen työnjako. Paimentolaisheimot tuottivat paitsi enemmän myös laadullisesti toisenlaisia elintarvikkeita kuin muut barbaarit. Paitsi sitä, että niillä oli maitoa, maitotuotteita ja lihaa paljon enemmän kuin muilla, niillä oli myös vuotia, lampaan- ja vuohenvillaa, ja sitä mukaa kuin raaka-aineiden määrä kasvoi, yhä enemmän kehruu- ja kutomavalmisteita. Tämä teki ensimmäisen kerran mahdolliseksi säännöllisen vaihdon. Varhaisemmilla kehitysasteilla saattoi tapahtua vain sattumanvaraista vaihtoa; erikoinen aseiden ja työkalujen valmistustaito saattoi aiheuttaa ohimenevää työnjakoa. Niinpä monin paikoin on tavattu eittämättömiä jäänteitä myöhemmän kivikauden aikaisista työpäjoista, joissa valmistettiin kiviaseita; taiturit, jotka niissä kehittivät taitoaan, työskentelivät luultavasti koko yhteisön kustannuksella ja sen hyväksi, kuten intialaisten sukuyhdyskuntien vakinaiset käsityöläiset vieläkin tekevät.

Joka tapauksessa tällä asteella vaihtoa saattoi syntyä vain heimon keskuudessa ja siinäkin poikkeuksellisesti. Sen sijaan havaitsemme, että paimentolaisheimojen erottua toisista heimosta olivat olemassa kaikki edellytykset heimojen jäsenten väliselle tavaranvaihdolle ja sen kehittymiselle ja vakaantumiselle pysyväksi instituutioksi. Heimojen välinen vaihto tapahtui alussa suvun esimiesten välityksellä; mutta kun karjalaumat alkoivat siirtyä eristetyksi omaisuudeksi, yksilöllinen vaihto pääsi yhä enemmän voitolle ja muuttui lopulta ainoaksi vaihtomuodoksi. Paimentolaisheimojen tärkeimpänä tavara-artikkelina naapurien kanssa harjoitetussa vaihdossa oli karja; karjasta tuli se tavara, jonka mukaan laskettiin kaikkien muiden tavarain arvo ja joka kelpasi kaikkialla hyvin vaihtotavaraksi, sanalla sanoen karja sai rahan tehtävät ja esitti rahan osaa jo tällä asteella. Näin väistämättömästi ja nopeasti kehittyi rahatavaran tarve jo tavaranvaihdon alkaessa.

Kasvitarhanviljely, joka luultavasti oli outoa alimmalla asteella oleville Aasian barbaareille, alkoi ainakin jo barbaarisuuden keskiasteella heidän keskuudessaan peltoviljelyn edeltäjänä. Turanin ylätasangon ilmastossa paimentolaiselämä on mahdotonta, ellei pitkän ja ankaran talven ajaksi varata rehuvarastoa; heinän- ja viljanviljely oli siellä siis välttämätöntä. Samoin on asian laita Mustanmeren pohjoispuolella olevilla aroilla. Joskin ensin viljaa kasvatettiin karjalle, tuli siitä pian ravintoa ihmisillekin. Viljelysmaa pysyi vielä heimon omaisuutena, joka luovutettiin ensiksi suvulle, tämä antoi sen sittemmin talouskuntien ja lopulta yksityisten käyttöön; näillä lienee ollut jonkinlainen hallussapito-oikeus siihen, mutta ei muuta.

Teollisuuden alalla oli tällä asteella kaksi erittäin tärkeää saavutusta: ensiksikin kangaspuut ja toiseksi malmin sulatus ja metallinmuokkaus. Kupari ja tina sekä niiden yhdiste pronssi olivat tärkeimpiä metalleja; pronssista saatiin käyttökelpoisia työkaluja ja aseita, mutta se ei voinut syrjäyttää kiviaseita; tämän saattoi tehdä vain rauta, mutta rautaa ei osattu vielä valmistaa. Kultaa ja hopeaa alettiin käyttää somistelua ja koristelua varten, ja ne lienevät olleet jo suuremmassa arvossa kuin kupari ja pronssi.

Tuotannon kohoaminen kaikilla aloilla — karjanhoidossa, peltoviljelyssä, kotiteollisuudessa — teki inhimillisen työvoiman kykeneväksi valmistamaan enemmän tuotteita kuin sen oma ylläpito vaati. Samalla se lisäsi suvun, talouskunnan tai yksityisen perheen kunkin jäsenen osalle tulevaa päivittäistä työmäärää. Lisätyövoiman saanti kävi toivottavaksi. Sitä hankittiin sodassa: sotavangeista tehtiin orjia. Lisätessään työn tuottavuutta, siis rikkautta, ja laajentaessaan tuotannollisen toiminnan piiriä ensimmäinen suuri yhteiskunnallinen työnjako johti silloisten historiallisten edellytysten vallitessa välttämättömästi orjuuteen. Ensimmäinen suuri yhteiskunnallinen työnjako johti myös ensimmäiseen yhteiskunnan suureen jakautumiseen kahdeksi luokaksi: herroiksi ja orjiksi, riistäjiksi ja riistettäviksi.

Miten ja milloin karjalaumat siirtyivät heimon tai suvun yhteisomistuksesta yksityisten perheiden päämiesten omaisuudeksi, siitä emme tiedä vielä mitään. Mutta sen on täytynyt tapahtua pääasiallisesti tällä asteella. Karjalaumat ja muut uudet rikkaudet aiheuttivat samalla vallankumouksen perheessä. Elatuksen hankinta (Erwerb) oli aina ollut miehen tehtävänä, hän oli valmistanut tarvittavat välineet ja omistanut ne. Karjalaumat olivat uusia elatuksensaantikeinoja, laumojen alkuperäinen kesyttäminen ja sittemmin niiden paimentaminen olivat miehen työtä. Sen vuoksi karja kuului hänelle samoin kuin karjaa vastaan vaihdetut tavarat ja orjat. Elatuksen hankinnan tuottama ylijäämä joutui kokonaan miehelle; vaimo nautti siitä osan, mutta hänellä ei ollut osaa omaisuuteen. »Villi» soturi ja metsästäjä oli tyytynyt kotona olemaan toisella sijalla vaimonsa jälkeen; rikkaudellaan pöyhkeilevä »leppoisampi» karjapaimen tunkeutui ensimmäiselle sijalle ja työnsi vaimon toiselle. Eikä vaimo voinut valittaa. Työnjako perheessä oli aiheuttanut omaisuuden jakautumisen miehen ja vaimon kesken; tuo työnjako pysyi samana, mutta entinen kotona vallinnut suhde oli kääntynyt nyt silti päinvastaiseksi yksinomaan siksi, että perheen ulkopuolella työnjako oli muuttunut toiseksi. Sama syy, joka oli taannut naiselle ennen valta-aseman kotona: hänen toimintansa rajoittuminen kotitöihin, sama syy varmensi nyt miehelle valta-aseman kodissa; naisen kotityö menetti nyt merkityksensä miehen työn rinnalla, miehen työ oli kaikki kaikessa, naisen työ oli mitätöntä avustusta. Jo tässä yhteydessä ilmenee, että naisen vapautuminen, hänen yhdenvertaistumisensa miehen rinnalla, on mahdotonta ja pysyy mahdottomana niin kauan kuin vaimo on estetty osallistumasta yhteiskunnalliseen tuotannolliseen työhön ja hänen toimintansa rajoitetaan yksityistaloudelliseen kotityöhön. Naisen vapautuminen käy mahdolliseksi vasta sitten, kun hän voi osallistua tuotantoon laajassa yhteiskunnallisessa mitassa ja kun kotityö sitoo häntä vain mitättömässä määrässä. Ja tämän on tehnyt mahdolliseksi vasta nykyaikainen suurteollisuus, joka ei ainoastaan suvaitse, vaan nimenomaan vaatii naisten työtä suuressa määrin ja pyrkii yksilöllisen kotityönkin muuttamaan yhä enemmän yhteiskunnalliseksi tuotannoksi.

Miehen saavutettua todellisen kotiherruuden kukistui viimeinenkin este hänen yksinvaltansa tieltä. Tämän yksinvallan varmensi ja ikuisti äidinoikeuden kukistuminen, isänoikeuden voimaan saattaminen, vähitellen tapahtuva siirtyminen pareittaisaviosta yksiavioisuuteen. Mutta siten syntyi halkeama vanhaan sukulaitokseen: yksityisestä perheestä kehittyi mahti, joka nousi uhkaamaan sukua.

Seuraava askel vie meidät barbaarisuuden yläasteelle, aikakauteen, joka on kaikkien sivistyskansojen sankarikautta — rautamiekan, mutta myös rautavannaksen ja -kirveen aikakautta. Ihmisen palvelukseen astui rauta, tämä viimeisin ja tärkein kaikista niistä raaka-aineista, jotka ovat esittäneet mullistavaa osaa historiassa, viimeisin — perunaan asti. Rauta teki mahdolliseksi viljellä suuria maa-aloja, raivata pelloksi laajoja metsä-alueita; se antoi käsityöläiselle työkalun, joka oli niin kova ja terävä, ettei mikään kivi eikä mikään aikaisemmin tunnettu metalli voinut sitä vastustaa. Kaikki tämä tapahtui vähitellen, ensimmäinen rauta oli usein pehmeämpää kuin pronssi. Kiviase hävisi sen vuoksi vain vitkalleen; ei ainoastaan »Hildebrandinlaulussa», vaan Hastingsin taistelussakin 1066 käytettiin vielä kivikirveitä.[1] Mutta edistys oli nyt vastustamatonta, nopeampaa ja keskeytyksiä oli vähemmän. Kivimuurien, tornien ja vallinsarvien ympäröimä kaupunki kivi- tai tiilirakennuksineen muodostui heimon tai heimoliiton keskuspaikaksi; se osoitti rakennustaidon valtavaa kehittymistä, mutta samalla myös vaaran ja suojelustarpeen lisääntymistä. Rikkaus kasvoi nopeasti, mutta yksilöiden rikkautena; kutoma-alalla, metallinjalostuksessa ja muilla yhä enemmän erikoistuvilla käsityöaloilla tuotanto monipuolistui ja taitavuus lisääntyi yhä enemmän; maanviljelys tuotti nyt viljan, palkokasvien ja hedelmien ohella myös öljyä ja viiniä, joita oli opittu valmistamaan. Yhden ja saman henkilön oli jo mahdotonta harjoittaa näin monipuolista toimintaa; tapahtui toinen suuri työnjako: käsityö erottautui maanviljelyksestä. Tuotannon ja samalla työn tuottavuuden jatkuva kasvu nosti ihmistyövoiman arvoa; orjuus, joka edellisellä kehitysasteella oli ollut vasta alkavaa ja satunnaista, muodostuu nyt yhteiskuntajärjestelmän oleelliseksi osaksi; orjat lakkaavat olemasta pelkkiä apulaisia, heitä ajetaan nyt tusinoittain työhön pelloille ja työpajoihin. Tuotannon jakauduttua kahdeksi suureksi perusalaksi, maanviljelyksi ja käsityöksi, aletaan tuottaa välittömästi vaihtoa varten, saa alkunsa tavarantuotanto ja samalla myös kauppa, jota käydään paitsi heimon sisällä ja heimon rajoissa myös jo meritsekin. Mutta kaikki tämä on vielä sangen kehittymätöntä; jaloja metalleja aletaan käyttää pääasiallisena ja yleisenä tavarana, joskaan ei vielä rahaksi lyötynä, vaan ainoastaan painonsa mukaan vaihdettavana rahata-varana.

Rikkaiden ja köyhien välinen ero esiintyy vapaiden ja orjien välisen eron rinnalla: uutta työnjakoa seuraa yhteiskunnan uusi luokkajako. Eri perheiden päämiesten omaisuuseroavuudet hävittävät entiset kommunistiset talousyhteisöt kaikkialla, missä ne ovat vielä säilyneet; ja samalla tulee loppu tämän yhteisön yhteisestä maanviljelystä. Peltomaa annetaan erillisten perheiden käyttöön, ensin määräajaksi, myöhemmin kerta kaikkiaan, maan täydelliseen yksityisomistukseen siirtyminen tapahtuu vähitellen ja samalla kun pareittaisavio muuttuu yksiavioisuudeksi. Erillinen perhe alkaa muodostua yhteiskunnan taloudelliseksi yksiköksi.

Väestöntiheyden lisääntyminen pakottaa liittymään läheisemmin yhteen niin sisäisiä kuin ulkoisiakin oloja silmälläpitäen. Kaikkialla käy välttämättömäksi sukulaisheimojen liittoutuminen ja pian myös niiden yhdistyminen sekä samalla erillisten heimoalueiden yhdistäminen koko kansan alueeksi. Kansan sotapäällikkö — rex, basileus, thiudans — käy välttämättömäksi vakinaiseksi virkahenkilöksi. Syntyy kansankokous, mikäli sitä ei ole jo ennestään olemassa. Sotapäällikkö, neuvosto, kansankokous ovat sotilaalliseksi demokratiaksi kehittyneen sukulaitoksen elimiä. Demokratia on sotilaallinen siksi, koska sota ja sotilaallinen järjestäytyminen ovat nyt muodostuneet kansan säännöllisiksi elämäntoiminnoiksi. Naapurien rikkaudet kiihottavat niiden kansojen ahneutta, joilla rikkauden kokoaminen on jo elämän tärkeimpiä tarkoitusperiä. He ovat barbaareja: ryöstäminen on heistä helpompaa ja jopa kunniallisempaakin kuin tuotannollinen työ. Sotaa, jota ennen käytiin vain kostotoimenpiteenä tai riittämättömäksi käyneen alueen laajentamiseksi, käydään nyt pelkän ryöstön vuoksi, siitä tulee vakituinen ansiolähde. Muurit eivät suotta kohoa uhkaavina uusien linnoitettujen kaupunkien ympärille: niiden vallihaudoissa ammottaa sukulaitoksen hauta, ja niiden tornit yltävät jo sivistyskauteen. Ja samaa tapahtuu yhteiskunnan sisällä. Ryöstösodat voimistavat sekä ylipäällikön että hänen alaistensa sotapäälliköiden valtaa; näiden seuraajan valitseminen tavanmukaisesti samasta perheestä muuttuu vähitellen varsinkin isänoikeuden tultua voimaan, alussa siedetyksi, sitten vaadituksi ja vihdoin anastetuksi perinnölliseksi vallaksi; lasketaan perinnöllisen kuninkuuden ja perinnöllisen ylhäisyyden perusta. Sillä tavalla sukulaitoksen elimet irtoavat vähitellen niistä juurista, joita sillä oli kansassa, suvussa, fratriassa ja heimossa, ja koko sukulaitos muuttuu vastakohdakseen: heimojärjestöstä, jonka tarkoituksena oli omien asioiden vapaa sääteleminen, se muuttuu järjestöksi, jonka tarkoituksena on naapurin ryöstäminen ja sortaminen, ja tätä vastaavasti sen elimet muuttuvat kansan tahdon välikappaleista omaa kansaa vastaan toimiviksi herruuden ja sorron itsenäisiksi elimiksi. Mutta sitä ei olisi voinut tapahtua koskaan, ellei rikkaudenhimo olisi jakanut suvunjäseniä rikkaisiin ja köyhiin, ellei »omaisuuseroavuus saman suvun keskuudessa olisi muuttanut suvunjäsenten etujen yhteisyyttä vastakohtaisuudeksi» (Marx) ja ellei orjuuden leviäminen olisi jo tehnyt omalla työllä tapahtuvaa toimeentulon ansaitsemista toiminnaksi, jota pidettiin vain orjalle sopivana ja häpeällisempänä kuin ryöstöä.

 

* *
 * 

 

Näin olemme päässeet sivistyskauden kynnykselle. Se alkaa työnjaon kehittymisestä pitemmälle. Ala-asteella ihmiset tuottivat välittömästi vain omaksi tarpeekseen; harvoin tapahtuva vaihtotoiminta oli yksityistä laatua ja koski vain tilapäisesti syntynyttä ylijäämää. Barbaarisuuden keskiasteella havaitsemme paimentolaiskansoilla karjan olevan omaisuutta, joka lauman ollessa tarpeeksi suurilukuisen tuottaa säännöllisesti ylijäämää, yli oman tarpeen; samalla havaitsemme paimentolaiskansojen ja karjalaumoja omistamattomien takapajuisten heimojen välillä työnjaon ja näin ollen kaksi rinnakkaisesti esiintyvää tuotantoastetta, jotka ovat siis säännöllisen vaihdon edellytyksiä. Barbaarisuuden yläasteella tapahtuu edelleen työnjako maanviljelyksen ja käsityön välillä, josta johtuu, että yhä suurempi osa työn tuotteista tuotetaan välittömästi vaihtoa varten ja eri tuottajien välinen vaihto muodostuu yhteiskunnalle elintärkeäksi. Sivistyneisyys vakiinnuttaa ja varmentaa kaikki nämä sitä edeltäneet työnjakomuodot varsinkin kärjistämällä kaupungin ja maaseudun välistä vastakohtaisuutta (jolloin kaupunki voi hallita taloudellisesti maaseutua, kuten vanhalla ajalla, taikka maaseutu kaupunkia, kuten keskiajalla) sekä aiheuttaa lisäksi kolmannen, sille ominaisen työnjaon, jolla on ratkaiseva merkitys: se luo luokan, joka itse ei toimi enää tuotannossa, vaan ainoastaan vaihtaa tuotteita, nimittäin kauppiaat. Kaikki aikaisemmat luokittumistendenssit olivat koskeneet yksinomaan tuotantoa; ne olivat erottaneet tuotantoon osallistuvat ihmiset johtajien ja suorittajien ryhmiin tai suurempiin ja pienempiin tuottajiin. Nyt esiintyy ensi kerran luokka, joka osallistumatta millään tavalla tuotantoon valtaa yleensä tuotannon johdon ja alistaa tuottajat taloudellisesti valtaansa sekä asettuu väistämättömänä välittäjänä kahden tuottajan väliin nylkien heitä kumpaakin. Sen varjolla, että tuottajat voitaisiin säästää vaihdon vaivoilta ja tappionuhalta, että heidän tuotteidensa menekki voitaisiin laajentaa kaukaisille markkinoille ja siten muka luoda mitä hyödyllisin väestöluokka, syntyy loiseläjäluokka, yhteiskunnan aito tyhjäntoimittajaluokka, joka palkkioksi itse asiassa sangen pienistä palveluksistaan kuorii kerman sekä kotimaisesta että ulkomaisesta tuotannosta, hankkii nopeasti äärettömiä rikkauksia sekä niiden mukaista yhteiskunnallista vaikutusvaltaa ja saa juuri siksi sivistyskaudella yhä uutta kunniaa ja yhä suuremman hallintavallan tuotannossa, kunnes se vihdoin itsekin luo oman tuotteensa: ajoittaiset kauppapulat.

Tarkasteltavanamme olevalla kehitysasteella nuorella kauppiaskunnalla ei tosin ole vielä aavistustakaan niistä suurista tehtävistä, jotka sitä odottavat. Mutta se on muotoutumassa ja käymässä välttämättömäksi, ja se riittää. Yhdessä sen kanssa ilmaantuu metalliraha, lyöty raha, ja metallirahasta ei-tuottaja saa uuden välikappaleen tuottajan ja hänen tuotantonsa hallitsemiseksi. Keksittiin tavaroiden tavara, johon peitetyssä muodossa sisältyvät kaikki muut tavarat, taikakapine, joka voitiin muuttaa mielen mukaan miksi tahansa halutuksi ja toivotuksi esineeksi. Se jolla sitä oli, hallitsi tuotannon maailmaa. Entä kenellä sitä ennen kaikkea oli? Kauppiaalla. Rahan palvonta oli hänen varmoissa käsissään. Hän otti huolekseen tehdä selkoa siitä, että kaikkien tavaroiden ja samalla kaikkien tavarantuottajien oli langettava tomuun rahan edessä. Hän todisti käytännössä, että kaikki muut rikkauden muodot ovat vain pelkkää näennäisyyttä tämän rikkauden ruumiillistuman rinnalla. Koskaan myöhemmin rahan mahti ei ole esiintynyt niin alkukantaisen raakana ja väkivaltaisena kuin tänä sen nuoruuden aikana. Tavaran rahallaostoa seurasi rahan lainaaminen ja samalla korko ja koronkiskonta. Mikään myöhemmän ajan lainsäädäntö ei jätä velallista niin säälimättömästi ja auttamattomasti korkoa kiskovan velkojan poljettavaksi kuin muinaisateenalainen ja muinaisroomalainen, ja kumpikin syntyi spontaanisesti, tavanomaisena oikeutena, yksinomaan taloudellisesta pakosta.

Tavaroiden ja orjien muodossa esiintyvän rikkauden ja raharikkauden rinnalle syntyi nyt myös maaomaisuuden muodossa esiintyvä rikkaus. Yksityishenkilöiden omistusoikeus niihin maapalstoihin, jotka suku tai heimo oli antanut alun perin heidän käytettäväkseen, oli varmistunut nyt niin, että nämä palstat kuuluivat heille perintöomaisuutena. Viime aikoina yksityishenkilöt olivat ennen kaikkea pyrkineet vapauttamaan palstansa sukuyhteisön omistusvaatimuksista, jotka olivat muodostuneet heille kahleiksi. He pääsivät noista kahleista, mutta kohta sen jälkeen myös uudesta maaomaisuudestaan. Täydellinen, vapaa maanomistus ei merkinnyt ainoastaan esteetöntä ja rajatonta maanomistusmahdollisuutta, vaan se merkitsi myös mahdollisuutta maan luovuttamiseen. Niin kauan kuin maa oli suvun omaisuutta, tätä mahdollisuutta ei ollut. Mutta riisuessaan itsensä lopullisesti suvun ja heimon ylimmän omistusoikeuden kahleista uusi maanomistaja katkaisi samalla sen siteen, joka oli sitonut hänet aikaisemmin irrottamattomasti maahan. Mitä se merkitsi, sen selvitti hänelle raha, joka keksittiin samaan aikaan kuin maan yksityisomistus. Maa saattoi nyt muuttua tavaraksi, jota ostetaan ja pantataan. Tuskin oli maanomistus saatettu voimaan kun jo hypoteekkikin keksittiin (ks. Ateenaa). Niin kuin hetairismi ja prostituutio kulkevat yksiavioisuuden kintereillä, niin kulkee hypoteekki siitä pitäen maanomistuksen kintereillä. Tahdoitte saada täydellisen, vapaan, luovutettavissa olevan maanomistusoikeuden, no niin, se teillä on: tu l'as voulu, George Dandin[2]!

Näin kaupankäynnin laajenemista, rahaa, koronkiskontaa, maaomaisuutta ja hypoteekkia seurasi rikkauden nopea kasautuminen ja keskittyminen harvalukuisen luokan käsiin, samalla kun kansanjoukot köyhtyivät yhä enemmän ja köyhälistöjoukko kasvoi. Uusi rahaylimystö syrjäytti lopullisesti vanhan sukuylimystön (Ateenassa, Roomassa, germaaneilla), mikäli se itse ei ollut jo alunpitäen tätä samaa sukuylimystöä. Ja samalla kun vapaat luokittuivat varallisuuden mukaan, orjien lukumäärä[2*] lisääntyi valtavasti, varsinkin Kreikassa, niiden pakkotyö muodosti sen perustan, jolta koko yhteiskuntarakennus kohosi.

Katsokaamme nyt, miten oli käynyt sukulaitokselle tämän yhteiskunnallisen mullistuksen aikana. Sukulaitos oli voimaton vastustamaan niitä uusia aineksia, jotka olivat kasvaneet ilman sen myötävaikutusta. Sen edellytyksenä oli, että suvun tai vaikkapa heimon jäsenet pysyisivät yhdessä samalla ja vain heidän asumallaan alueella. Tästä oli tullut loppu jo kauan sitten. Suvut ja heimot olivat sekoittuneet toisiinsa kaikkialla, ja orjia, alustalaisia sekä muukalaisia asui kaikkialla vapaiden kansalaisten keskuudessa. Väestön asuinpaikan vakinaisuutta, johon oli päästy vasta barbaarisuuden keskiasteen lopulla, rikkoivat tämän tästä kaupankäynnin, elinkeinon vaihtamisen ja maaomaisuuden luovutuksen aiheuttamat muutokset väestön kokoomuksessa ja asuinpaikassa. Sukuyhtymien jäsenet eivät enää voineet kokoontua päättämään yhteisistä asioistaan; ainoastaan mitättömistä asioista, kuten uskonnollisista juhlista, pidettiin vielä vähän huolta. Niiden tarpeiden ja etujen rinnalle, joiden turvaaminen oli siihen sopeutettujen sukuyhtymien kutsumuksena, syntyi elinkeino-oloissa tapahtuneen mullistuksen ja tästä aiheutuneen yhteiskuntarakenteen muuttumisen johdosta uusia tarpeita ja etuja, eivät olleet ainoastaan vieraita vanhalle sukulaitokselle, vaan vieläpä joka suhteessa ristiriidassa sen kanssa. Työnjaon ansiosta syntyneiden käsityöläisryhmien edut, kaupungin erikoiset, maaseutuun nähden vastakkaiset tarpeet vaativat uusia elimiä; kukin näistä ryhmistä oli kuitenkin koostunut aivan eri sukuihin, fratrioihin ja heimoihin kuuluvista ihmisistä, vieläpä muukalaisistakin; noiden elinten täytyi siis muodostua sukulaitoksen ulkopuolella, sen ohessa ja samalla sille vastakkaisina. — Ja tämä etujen ristiriitaisuus ilmeni edelleen kussakin sukuyhtymässä. Se muodostui kärkevimmäksi rikkaiden ja köyhien, koronkiskurien ja velallisten kuuluessa samaan sukuun sekä samaan heimoon. — Lisäksi oli olemassa uusi, sukukunnille vieras väestöjoukko, joka saattoi paisua kuten Roomassa maan mahdiksi ja oli päälle päätteeksi liian lukuisa voidakseen tulla otetuksi vähitellen verisukulaisuuteen perustuviin sukuihin ja heimoihin. Sukuyhtymät, nuo suljetut etuoikeutetut yhdyskunnat, olivat tämän joukon vastakohtana; alkuaikojen luonnollinen kansanvaltaisuus oli muuttunut vihatuksi ylimysvallaksi. — Sukulaitos oli vihdoin kehittynyt yhteiskunnasta jossa ei ollut mitään sisäisiä vastakohtaisuuksia, ja oli sovelias vain sellaiseen yhteiskuntaan. Sillä ei ollut mitään muita pakkokeinoja kuin yleinen mielipide. Mutta nyt oli syntynyt yhteiskunta, jonka oli täytynyt kaikkien taloudellisten elämänehtojensa pakottamana jakautua vapaisiin ja orjiin, riistäviin rikkaisiin ja riistettäviin köyhiin. Tämä yhteiskunta ei enää voinut sovittaa noita vastakohtaisuuksia, vaan sen oli kärjistettävä niitä äärimmilleen. Tällainen yhteiskunta saattoi olla olemassa vain luokkien käydessä herkeämätöntä avointa taistelua keskenään tai sitten jonkin kolmannen mahdin herruuden alaisena, joka pysyen näennäisesti näiden taistelevien luokkien yläpuolella tukahdutti niiden avoimet yhteentörmäykset ja salli luokkataistelun korkeintaan taloudellisella alalla, niin sanotussa laillisessa muodossa. Sukulaitos oli aikansa elänyt. Sen oli särkenyt työnjako sekä sen aiheuttama yhteiskunnan jakautuminen luokkiin. Sukulaitoksen tilalle tuli valtio.

 

* *
 * 

 

Edellä olemme jo tarkastelleet erikseen kutakin niistä kolmesta päämuodosta, joissa valtio kohosi sukulaitoksen raunioille. Puhtainta klassista muotoa edustaa Ateena: siellä valtio sai suoranaisesti ja pääasiallisesti alkunsa itse sukuyhteiskunnan sisällä kehittyneistä luokkavastakohdista. Roomassa sukuyhteiskunta muodostui siihen kuulumattoman runsaslukuisen ja oikeudettoman, mutta velvollisuuksien rasittaman plebeijin keskellä olevaksi suljetuksi ylimystökerrokseksi; plebeijin voitto murskasi vanhan sukulaitoksen ja rakensi sen raunioille valtion, missä niin sukuylimystö kuin plebeijikin hävisivät pian kokonaan. Roomalaisvaltakunnan valloittaneilla germaaneilla valtio syntyi välittömästi sen seurauksena, että germaanit valtasivat laajoja vieraita alueita, joiden hallitsemiseksi sukulaitos ei tarjonnut mitään keinoja. Mutta koska tämä valtaaminen ei vaatinut vakavaa taistelua kantaväestöä vastaan eikä myöskään pitkälle kehittynyttä työnjakoa ja koska sekä voitettujen että voittajien taloudellinen kehitystaso oli jokseenkin sama ja yhteiskunnan taloudellinen perusta pysyi siis entisenä, niin siitä syystä sukulaitos saattoi sellaisessa muuttuneessa, alueellisessa muodossa kuin markkilaitoksessa säilyä edelleenkin vuosisatoja ja lievemmässä muodossa jopa nuortuakin joksikin aikaa myöhemmissä aatelis- ja patriisisuvuissa, vieläpä talonpoikaissuvuissakin, kuten esim. Dithmarschenissa.[3*]

Siis valtio ei ole suinkaan mahti, jonka yhteiskunta olisi ottanut vastaan ulkoisesta pakosta; yhtä vähän se on »siveellisen idean todellisuus», »järjen kuva ja todellisuus», kuten Hegel väittää.[4] Valtio on päinvastoin tietyllä kehitysasteella olevan yhteiskunnan tuote; valtio on sen tunnustamista, että tämä yhteiskunta on joutunut ratkaisemattomaan ristiriitaan itsensä kanssa ja jakautunut sovittamattomiksi vastakohdiksi, joita se ei pysty poistamaan. Mutta jotta nämä vastakohdat, taloudellisilta eduiltaan vastakkaiset luokat, eivät kuluttaisi tuloksettomassa taistelussa loppuun itseänsä ja yhteiskuntaa, käy tarpeelliseksi mahti, joka olisi näennäisesti yhteiskunnan yläpuolella, lieventäisi yhteentörmäystä ja pitäisi sen »järjestyksen» rajoissa. Ja tänä yhteiskunnasta alkunsa saaneena, mutta sen yläpuolelle asettuvana ja siitä yhä enemmän vieraantuvana mahtina on valtio.

Vanhasta sukulaitoksesta valtio eroaa ensiksikin siinä, että se jakaa valtion alamaiset alueen mukaan. Vanhat verisiteiden ansiosta muodostuneet ja koossa pysyneet sukuyhtymät kävivät, kuten olemme huomanneet, riittämättömiksi enimmäkseen sen takia, että niiden edellytyksenä oli suvun jäsenten pysyminen tietyllä alueella, mutta siitähän oli jo kauan sitten tullut loppu. Alue oli pysynyt alueena, mutta ihmiset olivat alkaneet liikkua. Aluejako otettiin sen vuoksi lähtökohdaksi ja sallittiin kansalaisten käyttää julkisia oikeuksiaan sekä täyttää velvollisuutensa siellä, minne he asettuivat asumaan, suvusta ja heimosta riippumatta. Tällainen asuinpaikan mukainen valtion alamaisten järjestäminen on kaikille valtioille yhteistä. Sen vuoksi se tuntuu meistä luonnolliselta, mutta olemmehan nähneet, miten ankaria ja pitkällisiä taisteluita tarvittiin ennen kuin se saattoi vakiintua Ateenassa ja Roomassa entisen sukukuntien mukaisen järjestyksen tilalle.

Toisena erottavana piirteenä on se, että pystytetään julkinen valta, joka ei ole enää sama kuin aseelliseksi voimaksi järjestäytynyt väestö itse. Tätä erikoista julkista valtaa tarvitaan siksi, että väestön omatoiminen aseellinen organisaatio on käynyt mahdottomaksi yhteiskunnan jakauduttua luokkiin. Myös orjat kuuluvat väestöön; 90 000 Ateenan kansalaista muodostaa 365 000 orjaan nähden vain etuoikeutetun luokan. Ateenan demokratiassa kansan sotajoukko oli ylimystön julkista, orjia vastaan tähdättyä valtaa, joka piti orjia kurissa; mutta myös kansalaisten kurissa pitäminen vaati santarmistoa, kuten edellä on kerrottu. Tämä julkinen valta on olemassa jokaisessa valtiossa. Siihen kuuluu paitsi aseväkeä myös muita asianmukaisia lisäkkeitä, kuten vankiloita ja pakkolaitoksia, joita sukuyhteiskunta ei tuntenut. Tuo valta voi olla varsin vähäinen, miltei näkymätön yhteiskunnissa, missä luokkavastakohdat ovat vielä kehittymättömiä, ja kaukaisilla seuduilla, kuten toisinaan siellä täällä Amerikan Yhdysvalloissa. Julkinen valta vahvistuu sitä mukaa kuin valtion sisäiset luokkaristiriidat kärjistyvät ja sitä mukaa kuin toisiinsa rajautuvat valtiot laajenevat ja niiden väestö kasvaa. Vilkaiskaapa vaikka nykyiseen Eurooppaamme, missä luokkataistelu ja valloituskilpailu ovat paisuttaneet julkisen vallan niin mahtavaksi, että se uhkaa niellä koko yhteiskunnan ja jopa valtionkin.

Julkisen vallan ylläpitämiseksi ovat välttämättömiä kansalaisilta perittävät maksut — verot. Näitä ei tunnettu lainkaan sukuyhteiskunnassa. Mutta me tunnemme ne tätä nykyä aivan tarpeeksi. Sivilisaation kehittyessä verotkin osoittautuvat riittämättömiksi; valtio asettaa vekseleitä maksettavaksi tulevaisuudessa, lainaa, tekee valtionvelkoja. Siitäkin vanha Eurooppa voi kertoa yhtä ja toista.

Virkamiehet, joilla on julkinen valta ja veronkanto-oikeus, kohoavat siis yhteiskunnan eliminä yhteiskunnan yläpuolelle. Se arvonanto, jota vapaasti ja auliisti osoitettiin sukuyhteiskunnan virkaelimille, ei heitä tyydytä, vaikka he voisivatkin sen saavuttaa; yhteiskunnasta vieraantuvan mahdin edustajina heidän täytyy hankkia itselleen arvonantoa poikkeuslakien avulla, joiden ansiosta heistä tulee erityisen pyhiä ja loukkaamattomia. Sivistysvaltion viheliäisimmälläkin poliisipalvelijalla on enemmän »arvovaltaa» kuin sukuyhteiskunnan kaikilla elimillä yhteensä; mutta sivistyskauden mahtavinkin ruhtinas ja suurinkin valtiomies tai sotapäällikkö saa olla kateellinen vähäarvoisimmallekin suvun esimiehelle sen pakottoman ja kiistattoman kunnioituksen takia, jota tälle osoitetaan. Toinen on aivan yhteiskunnan keskellä, toisen on pakko koettaa näyttää joltakin yhteiskunnan ulko- ja yläpuolella olevalta.

Koska valtio on saanut alkunsa siitä, että on pitänyt hillitä vastakkaisia luokkia, ja koska se on syntynyt samalla kuitenkin näiden luokkien yhteentörmäyksissä, niin se on säännöllisesti mahtavimman, taloudellisesti hallitsevan luokan valtio, jonka avulla tämä luokka muodostuu myös poliittisesti hallitsevaksi luokaksi ja josta se saa uuden välikappaleen sorretun luokan lannistamiseksi ja riistämiseksi. Niinpä antiikin valtio oli ennen kaikkea orjanomistajien valtio orjien lannistamiseksi, samoin feodaalivaltio oli aateliston välikappale maaorjien ja epäitsenäisten talonpoikien lannistamisessa ja nykyaikainen parlamentaarinen valtio on pääoman ase palkkatyön riistämisessä. Poikkeuksina kuitenkin esiintyy aikakausia, jolloin taistelevien luokkien voimat ovat siinä määrin tasoissa, että valtiovalta saa näennäisenä välittäjänä hetkeksi tietynlaisen itsenäisyyden noiden kummankin luokan suhteen. Niinpä 1600- ja 1700-luvun absoluuttinen monarkia piti keskinäisessä tasapainossa aatelistoa ja porvaristoa; niin menetteli myös Ranskan ensimmäisen[5] ja varsinkin toisen keisarikunnan bonapartismi, joka yllytti proletariaattia porvaristoa vastaan ja porvaristoa proletariaattia vastaan. Uusimpana saavutuksena tällä alalla, jolloin hallitsija ja hallittavat näyttävät yhtä koomillisilta, on uusi bismarckilaisen kansakunnan Saksan valtakunta: toisiaan vastassa olevia kapitalisteja ja työväestöä pidetään tasapainossa ja niitä petetään yhtäläisesti Preussin rappeutuneiden maalaisjunkkerien[6] eduksi.

Useimmissa tunnetuissa historiallisissa valtioissa kansalaisille myönnettiin sitä paitsi oikeudet omaisuuden mukaan ja sanottiin siten suoraan, että valtio on omistavan luokan järjestö, joka suojelee sitä omistamattomalta luokalta. Niin oli laita jo Ateenan ja Rooman omaisuusluokittelussa. Niin oli laita keskiaikaisessa feodaalivaltiossa, missä poliittinen valta-asema määräytyi maaomaisuuden mukaan. Niin on laita nykyaikaisten parlamentaaristen valtioiden vaalisensuksessa. Mutta oleellista ei ole suinkaan tämä omaisuuseroavuuden poliittinen tunnustaminen. Se on päinvastoin osoituksena valtiollisen kehityksen alhaisesta asteesta. Korkein valtiomuoto, demokraattinen tasavalta, joka nykyisissä yhteiskuntaoloissamme käy yhä väistämättömämmäksi ja on se valtiomuoto, missä proletariaatin ja porvariston välinen viimeinen ratkaiseva taistelu vain voidaankin käydä loppuun, tämä demokraattinen tasavalta ei virallisesti tunne enää mitään omaisuuseroavuuksia. Demokraattisessa tasavallassa rikkaus käyttää valtaansa välillisesti, mutta sitä varmemmin: toisaalta virkamiesten suoranaisen lahjonnan muodossa, mistä Amerikka on klassinen esimerkki, toisaalta hallituksen ja pörssin liittoutumisen muodossa, mikä tapahtuu sitä helpommin, mitä enemmän valtion velat kasvavat ja mitä enemmän osakeyhtiöt keskittävät käsiinsä paitsi kuljetusta myös itse tuotannon ja tekevät tuon saman pörssin keskuspaikakseen. Havainnollisena esimerkkinä siitä on Amerikan lisäksi uusi Ranskan tasavalta ja onpa kunnon Sveitsikin tehnyt voitavansa tällä alalla. Ettei tämä hallituksen ja pörssin veljesliitto kuitenkaan vaadi demokraattista tasavaltaa, siitä on osoituksena paitsi Englantia myös uusi Saksan valtakunta, jossa ei voida sanoa, kumman yleinen äänioikeus on kohottanut ylemmäksi, Bismarckin vai Bleichröderin. Ja vihdoin omistava luokka vallitsee suoranaisesti yleisen äänioikeuden avulla. Niin kauan kuin sorrettu luokka, siis tässä tapauksessa proletariaatti, ei ole vielä kypsä vapauttamaan itseään, niin kauan sen enemmistö pitää olevaa yhteiskuntajärjestystä ainoana mahdollisena ja kulkee poliittisesti kapitalistiluokan hännässä, muodostaa sen äärimmäisen vasemman siiven. Mutta sitä mukaa kuin sorrettu luokka kypsyy vapauttamaan itsensä, se järjestäytyy omaksi puolueeksi, valitsee omia edustajiaan eikä kapitalistien edustajia. Yleinen äänioikeus on siten työväenluokan kypsyyden mittari. Sen enempää se ei voi olla eikä tule koskaan olemaankaan nykyisessä valtiossa; mutta sekin riittää. Sinä päivänä, jolloin yleisen äänioikeuden lämpömittari osoittaa työläisten keskuudessa kiehumapistettä, työläiset niin kuin kapitalistitkin tietävät, mitä on tehtävä.

Valtio ei siis ole ollut olemassa iänikuisesti. On ollut yhteiskuntia, jotka ovat tulleet toimeen ilman sitä ja joilla ei ole ollut aavistustakaan valtiosta eikä valtiovallasta. Taloudellisen kehityksen tietyssä vaiheessa, mihin liittyi ehdottomasti yhteiskunnan jakautuminen luokkiin, valtio kävi tämän jakautumisen vuoksi välttämättömäksi. Nyt lähestymme nopein askelin sellaista tuotannon kehitysastetta, jolloin luokkien olemassaolo ei ainoastaan ole lakannut olemasta välttämättömyys, vaan on muodostumassa tuotannon suoranaiseksi esteeksi. Luokat häviävät yhtä välttämättömästi, kuin ne ennen syntyivät. Niiden hävitessä häviää väistämättömästi myös valtio. Yhteiskunta, joka järjestää tuottajien vapaamman ja tasa-arvoisemman assosiaation pohjalla tuotannon uudella tavalla, siirtää koko valtiokoneiston sinne, minne se silloin on kuuluva: muinaismuistojen museoon, rukin ja pronssikirveen viereen.

 

* *
 * 

 

Sivistyskausi on siis edellä esitetyn mukaan se yhteiskunnan kehitysaste, jolloin työnjako ja tästä johtuva yksilöiden välinen vaihto sekä näitä kumpaakin yhdistävä tavarantuotanto kehittyvät kukkeimmilleen ja mullistavat koko entisen yhteiskunnan.

Yhteiskunnan kaikilla aikaisemmilla kehitysasteilla tuotanto oli oleellisesti yhteistä, samoin myös kulutus oli suurempien tai pienempien kommunististen yhteisöjen sisäistä välitöntä tuotteiden jakoa. Tämä tuotannon yhteisyys oli rajoittunut mitä ahtaimpiin puitteisiin, mutta johti samalla kuitenkin siihen, että tuottajat olivat oman tuotannollisen toimintansa ja tuotteidensa herroja. He tiesivät, miten tuotteen käy: he kuluttavat sen, se ei lähde heidän käsistään, ja niin kauan kuin tuotantoa harjoitetaan tällä perustalla se ei voi kasvaa tuottajia voimakkaammaksi eikä synnyttää mitään heille vieraita aavemaisia voimia, kuten asian laita on säännöllisesti ja väistämättömästi sivistyskaudella.

Mutta tähän tuotantoprosessiin tunkeutuu vähitellen työnjako. Se horjuttaa tuotannon ja omistuksen yhteisyyden perustaa, tekee yksityisomistuksen yleiseksi säännöksi ja synnyttää samalla eri henkilöiden välisen vaihdon; miten se tapahtuu, sitä olemme tutkineet edellä. Tavaratuotanto muodostuu vähitellen vallitsevaksi tuotantomuodoksi.

Tavarantuotannon vallitessa, jolloin ei tuoteta enää omaa tarvetta, vaan vaihtoa varten, tuotteet siirtyvät välttämättä käsistä toisiin. Tuottaja luovuttaa tuotteensa vaihdossa eikä hän tiedä enää, miten sen käy. Kun raha ja samalla kauppias tulee välittäjäksi tuottajien kesken, vaihtotoiminta muodostuu entistä mutkikkaammaksi ja tuotteiden lopullinen kohtalo entistä epämääräisemmäksi. Kauppiaita on paljon, eikä kukaan heistä tiedä, mitä toinen tekee. Tavarat eivät enää siirry ainoastaan kädestä käteen, vaan myös markkinoilta markkinoille, tuottajat ovat menettäneet valtansa elinpiirinsä koko tuotannon suhteen, mutta kauppiaatkaan eivät ole sitä saaneet. Tuotteet ja tuotanto jäävät sattuman varaan.

Mutta sattuma on vain yhteenkuuluvuuden toinen puoli, toista sanotaan välttämättömyydeksi. Luonnossa, jossa niin ikään sattuma näyttää vallitsevan, olemme todistaneet jo kauan sitten, että kullakin alalla vallitsee sisäinen välttämättömyys ja lainomaisuus, jotka vaikuttavat tähän sattumaan. Mutta mikä on totta luonnossa, se on totta myös yhteiskunnassa. Kuta enemmän jokin yhteiskunnallinen toiminta, sarja yhteiskunnallisia ilmiöitä käy ihmisten tietoiselle valvonnalle ylivoimaiseksi, kasvaa heitä voimakkaammaksi, kuta enemmän tuo toiminta näyttää jäävän pelkän sattuman varaan, sitä enemmän vaikuttavat luonnollisen välttämättömästi tähän sattumaan sille ominaiset sisäiset lait. Samanlaiset lait hallitsevat myös tavarantuotannon ja -vaihdon sattumia: yksityiselle tuottajalle ja vaihtajalle ne ovat vieraita, aluksi jopa tuntemattomia voimia, joiden luonne saadaan vain vaivoin tutkituksi ja selville. Nämä tavarantuotannon taloudelliset lait muuntuvat tämän tuotantomuodon kehitysasteiden mukaan; mutta ylipäänsä koko sivistyskausi on niiden herruuden alainen. Vielä nykyäänkin tuote hallitsee tuottajiaan; vielä tänäänkään yhteiskunnallista tuotantoa kokonaisuudessaan ei säännellä yhteisesti harkitun suunnitelman mukaan, vaan sitä sääntelevät sokeat lait, jotka ilmenevät alkuvoimaisina, viime kädessä aika ajoittaisten kauppapulien myrskyinä.

Edellä näimme, että ihmistyövoima kykenee jo varsin aikaisella tuotannon kehitysasteella luomaan melkoista enemmän tuotteita kuin mitä tuottajan toimeentuloon tarvitaan ja että tämä kehitysaste on pääasiassa se sama aste, jolla saavat alkunsa työnjako ja yksilöiden välinen vaihto. Eikä kestänyt enää kauan, kun keksittiin se suuri »totuus», että ihminenkin voi olla tavaraa, että ihmisvoimaa voidaan vaihtaa ja käyttää, kun ihmisestä tehdään orja. Ihmiset olivat tuskin alkaneet vaihtaa, kun heitäkin jo ruvettiin vaihtamaan. Tekijästä tuli teon kohde ihmisten tahdosta riippumatta.

Samalla kun syntyi orjuus, joka sivistyskaudella kehittyi täydelliseksi, tapahtui myös ensimmäinen suuri yhteiskunnan jakautuminen riistävään ja riistettyyn luokkaan. Tämä jako on ollut olemassa koko sivistyskauden ajan. Orjuus on ensimmäinen, antiikin maailmalle ominainen riiston muoto; sitä seuraa keskiajalla maaorjuus, uudella ajalla palkkatyö. Nämä ovat orjuuden kolme suurta muotoa, luonteenomaisia sivistyskauden kolmelle suurelle ajanjaksolle; julkinen ja sitten viime aikoina naamioitu orjuus on ollut sivilisaation alituisena seuralaisena.

Sille tavaratuotannon asteelle, josta sivistyskausi alkaa, on taloudellisesti luonteenomaista: 1. metalliraha ja samalla rahapääoma, korko ja koronkiskonta; 2. kauppiaat tuottajien välisenä välittäjäluokkana; 3. maan yksityisomistus ja hypoteekki ja 4. orjatyö vallitsevana tuotantomuotona. Sivistyskautta vastaava ja sen aikana vallitsevaksi vakiintunut perhemuoto on yksiavioisuus, miehen herruus vaimoon, ja yksityinen perhe on yhteiskunnan taloudellinen perusyksikkö. Sivistyskauden yhteiskunnan yhdyssiteenä on valtio, joka kaikkina tyypillisinä aikakausina on poikkeuksetta hallitsevan luokan valtio ja pysyy kaikissa tapauksissa oikeastaan koneistona, jonka avulla sorrettu, riistetty luokka pidetään kurissa. Sivistyskaudelle on kuvaavaa vielä: toisaalta kaupungin ja maaseudun välisen vastakohdan vakiintuminen koko yhteiskunnallisen työnjaon perustaksi, toisaalta testamenttaus, minkä ansiosta omaisuuden haltija voi kuolemansakin jälkeen määrätä omaisuudestaan. Tämä instituutio, joka oli suoranainen isku vanhalle sukulaitokselle, oli Ateenassa aina Soloniin asti tuntematon; Roomassa se tuli käytäntöön jo aikaisin, mutta emme tiedä milloin;[4*] germaaneilla saattoivat sen käytäntöön papit, jotta kunnon germaani olisi saanut esteettömästi lahjoittaa kirkolle perintöosansa.

Tämän perusjärjestyksen avulla sivistyskausi on saanut aikaan sellaista, mihin vanha sukuyhteiskunta ei läheskään pystynyt. Mutta sivistyskausi on saanut sen aikaan kiihottamalla ihmisissä mitä alhaisimpia viettejä ja intohimoja ja kehittämällä niitä kaikkien muiden taipumusten kustannuksella. Halpamainen ahneus on ollut sivistyskauden liikevoimana sen ensi päivästä aina tähän asti, ja rikkaus, taas rikkaus ja vielä kerran rikkaus, ei yhteiskunnan, vaan viheliäisen yksilön rikkaus, on ollut sen ainoana määräävänä tarkoitusperänä. Jos kohta tuon yhteiskunnan helmassa on samalla jatkuvasti kehittynyt tiede ja ollut useita taiteen korkeimman kukoistuksen kausia, niin se on johtunut vain siitä, että ilman sitä meidän aikamme koko rikkauden kasaaminen olisi ollut mahdotonta.

Koska sivilisaation perustana on luokan harjoittama toisen luokan riisto, niin sen koko kehitys tapahtuu jatkuvasti ristiriitaisena. Kaikkinainen tuotannon edistyminen merkitsee samalla sorretun luokan, ts. valtaenemmistön aseman huononemista. Kaikki mikä on toiselle hyväksi, on välttämättömästi pahaksi toiselle, jokainen toisen luokan uusi vapaus merkitsee toisen luokan sorron lisääntymistä. Räikeimpänä todistuksena siitä on konetyön käyttöönotto, minkä vaikutukset tunnetaan tätä nykyä yleisesti. Jos kohta barbaareilla tuskin voitiin havaita eroa oikeuksien ja velvollisuuksien välillä, kuten olemme nähneet, niin sivilisaatio tekee typerimmällekin selväksi kummankin eroavuuden ja vastakohtaisuuden antamalla toiselle luokalle miltei kaikki oikeudet ja sälyttämällä toiselle taas miltei kaikki velvollisuudet.

Mutta näin ei saa olla. Mikä on hyvä vallassaolevalle luokalle, sen pitäisi olla hyvä koko yhteiskunnalle, jonka kanssa vallassaoleva luokka itsensä samastaa. Mitä pitemmälle siis sivilisaatio edistyy, sitä enemmän sen täytyy peitellä rakkauden verholla niitä epäkohtia, jotka se itse on välttämättömyyden pakosta luonut, kaunistella niitä tai kiistää ne kokonaan, sanalla sanoen turvautua sovinnaiseen ulkokultaisuuteen, jota eivät tunteneet aikaisemmat yhteiskuntamuodot eivätkä edes sivistyskaudenkaan ensi asteet ja joka lopuksi huipentuu väitteeksi: riistävä luokka riistää sorrettua luokkaa vain ja yksinomaan sorretun luokan omaksi eduksi; ja kun sorrettu luokka ei sitä huomaa, vaan alkaa vielä kapinoidakin, niin se on mitä halpamaisinta kiittämättömyyttä hyväntekijöitä, riistäjiä, kohtaan.[5*]

Ja nyt lopuksi Morganin arvostelma sivilisaatiosta:

»Sivilisaation alettua rikkauden kasvu on käynyt niin suunnattomaksi, rikkauden muodot niin moninaisiksi, sen käyttö niin laajaperäiseksi ja sitä hoidetaan niin taitavasti omistajan eduksi, että rikkaus on muodostunut kansanvastaiseksi voittamattomaksi mahdiksi. Ihmisäly seisoo neuvottomana ja hämmentyneenä aikaansaannoksensa edessä. Mutta sittenkin on koittava aika, jolloin ihmisjärki vahvistuu vallitakseen rikkautta ja jolloin se on määräävä sekä valtion ja valtion suojeleman omaisuuden välisen suhteen että myös omistajien oikeuksien rajat. Yhteiskunnan edut ovat yksityisetuihin verraten ehdottomasti etutilalla, ja kumpaisetkin täytyy saattaa oikeudenmukaiseen ja sopusointuiseen suhteeseen. Pelkkä rikkauden tavoittelu ei ole ihmiskunnan lopputarkoitus, jos edistys suinkin pysyy lakina tulevaisuudessa, niin kuin se on ollut lakina menneisyydessä. Aika, joka on kulunut sivilisaation alkamisesta, on vain pieni murto-osa ajasta, jonka ihmiskunta on elänyt, ja vain pieni murto-osa ajasta, joka sillä on vielä elettävänään. Se historiallinen elämänura, jonka lopputarkoituksena on vain rikkaus, uhkaa päättyä yhteiskunnan tuhoutumiseen, sillä sellainen ura sisältää sinänsä oman turmionsa ainekset. Kansanvaltaisuus hallinnassa, veljeys yhteiskunnassa, oikeuksien tasa-arvoisuus, yleinen valistus siunaavat sen lähinnä korkeamman yhteiskunta-asteen, jonka hyväksi kokemus, ymmärrys ja tiede alati ahertavat. Se on oleva — joskin korkeammassa muodossa — muinoisten sukujen vapauden, yhdenvertaisuuden ja veljeyden ennallistumista.» (Morgan. »Ancient Society», p. 552.)

 


Kirjoittajan huomautukset:

[1*] Varsinkin Amerikan luoteisrannikolla, ks. Bancroftia. Kuningatar Charlotten saarilla asuvan haida-heimon muutamilla talouskunnilla oli jopa 700 henkeä saman katon alla. Nutkalaisten keskuudessa kokonaisia heimoja asui saman katon alla.

[2*] Ateenan orjien lukumäärää ks. edellä s. 117. Korintissa kaupungin kukoistusaikana orjia oli 460 000, Aiginassa 470 000, kummassakin tapauksessa kymmenen kertaa vapaiden kansalaisten lukumäärää suurempi.

[3*] Ensimmäinen historioitsija, jolla oli ainakin hämärä käsitys suvan olemuksesta, oli Niebuhr, ja siitä — samoin kuin välittömästi seuranneista erehdyksistään — hän saa kiittää dithmarschenilaisten sukujen tuntemustaan.[3]

[4*] Lassallen Hankittujen oikeuksien järjestelmä punoutuu toisessa osassa pääasiallisesti sen väitteen ympärille, että roomalainen testamentti on yhtä vanha kuin Rooma itse, että Rooman historiassa ei koskaan ole ollut »testamentitonta aikaa», että testamentti on syntynyt esiroomalaisena aikana vainajain palvonnasta. Uskollisena vanhalle hegeliläisyydelle Lassalle ei johda roomalaisia oikeussäännöksiä roomalaisten yhteiskunnallisista suhteista, vaan »spekulatiivista» tahto-käsitteestä, ja päätyy tällöin tähän kokonaan epähistorialliseen väitteeseen. Sitä ei kannata ihmetellä kirjassa, joka saman spekulatiivisen käsitteen nojalla päätyy johtopäätökseen, että roomalaisessa perimyksessä omaisuuden siirto oli ollut pelkkä sivuasia. Lassalle ei ainoastaan usko roomalaisten — varsinkaan varhaisemman ajan — lainoppineiden harhakuvitelmia, hän kehittelee niitä edelleen.

[5*] Aikomuksenani oli aluksi esittää Morganin ja oman arvosteluni ohella se loistava sivilisaation arvostelu, jonka tapaa Charles Fourierin teoksissa eri kohdissa. Ikävä kyllä minulla ei ole siihen aikaa. Huomautan vain, että jo Fourier pitää yksiavioisuutta ja maanomaisuutta sivilisaation päätunnusmerkkeinä ja sanoo sivilisaation olevan rikkaiden sotaa kövhiä vastaan. Niin ikään huomaamme jo hänen käsittävän syvällisesti sen, että kaikissa puutteellisissa, vastakohtaisuuksien runtelemissa yhteiskunnissa taloudellisina yksikköinä ovat erilliset perheet (les familles incohérentes).

 


Toimituksen viitteet:

[1] Hastingsin lähellä vuonna 1066 tapahtui Englantiin hyökänneiden Normandian herttuan Vilhelmin sotajoukkojen ja anglosaksien välinen taistelu. Anglosaksien joukot, joiden organisaatiossa oli vielä yhteisöjärjestelmän jäänteitä ja joiden aseistus oli alkeellinen, kärsivät tappion. Anglosaksien kuningas Harald kaatui taistelussa. Vilhelmistä tuli Englannin kuningas, ja hän sai nimen Vilhelm I Valloittaja. Toim.

[2] — sinä olet niin tahtonut, George Dandin! (Molière. George Dandin, 1. näytös, 9. kohtaus.) Toim.

[3] Dithmarschen, maakunta nykyisen Schleswig-Holsteinin lounaisosassa. 1200-luvun alusta 1500-luvun puoliväliin Dithmarschen oli sellaisten itsehallinnollisten talonpoikaisyhteisöjen muodostama kokonaisuus, joiden perustana useissa tapauksissa olivat vanhat talonpoikaissuvut. Vuonna 1559 Tanskan kuninkaan Fredrik II:n sekä Holsteinin herttuoiden Johanneksen ja Adolfin sotajoukot mursivat Dithmarschenin väestön vastarinnan, ja voittajat jakoivat maakunnan keskenään. Yhteisöjärjestelmä ja osittainen itsehallinto säilyivät kuitenkin Dithmarschenissa aina 1800-luvun jälkipuoliskolle saakka. Toim.

[4] Ks. G. W. F. Hegel. Grundlinien der Rechts (Oikeusfilosofian perusteet), 257. ja 360. pykälät. Toim.

[5] Napoleon I:n ensimmäinen keisarikunta pysyi pystyssä Ranskassa vuosina 1804–1814. Napoleon III:n toinen keisarikunta pysyi pystyssä vuosina 1852–1870. Toim.

[6] Junkkerit, Itä-Preussin maaylimystön luokka, jonka edustajilla oli valta-asema armeijassa sekä valtiollisen ja poliittisen toiminnan kaikilla aloilla, mikä määräsi ennakolta militaristisen virkavaltaisen komennon perustamisen Preussiin ja myöhemmin Saksaan. Toim.