Julkaistu: »Commonwealth»-lehdessä N:o 2 maaliskuussa 1885
Suomennos: Tuntematon
Lähde: »Marx ja Engels ammattiyhdistysliikkeestä», s. 219–227. Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto, Helsinki 1947
Skannaus: Miikka Palokangas
Oikoluku, HTML: Joonas Laine
40 vuotta sitten Englanti oli sellaisen pulan partaalla, joka näytti olevan ratkaistavissa vain väkivallalla. Teollisuuden jättiläismäinen ja nopea kehitys oli kauas sivuuttanut ulkomaan markkinain laajenemisen ja kysynnän lisääntymisen. Joka kymmenes vuosi katkaisi tuotannon kasvun väkivaltaisesti uusi kauppapula, jota pitkän seisauskauden jälkeen seurasi lyhyt kukoistusaika, joka joka kerta päättyi kuumeen tapaiseen liikatuotantoon ja vihdoin uuteen romahdukseen. Kapitalistiluokka vaati kovaäänisesti vapaata viljakauppaa ja uhkasi sen saavuttaakseen lähettää kaupunkien nälkäiset asukkaat takaisin niihin maalaiskuntiin, joista he olivat tulleet, lähettää heidät, kuten John Brite sanoi, »ei kerjäläisinä leipäpalaa pyytämään, vaan armeijana vihollisen elätettäviksi». Kaupunkien työläisjoukot vaativat itselleen osuutta valtiovaltaan, kansanchartaa. Heitä kannatti pikkuporvaston enemmistö, ja ainoa erimielisyys heidän välillään oli vain siinä, miten charta oli pantava täytäntöön: fyysillisistäkö vai moraalista voimaa käyttäen. Samaan aikaan tuli vuoden 1847 kauppapula ja nälänhätä Irlannissa, ja niiden mukana myös vallankumouksen näköala.
Vuoden 1848 Ranskan vallankumous pelasti Englannin porvariston. Voitokkaiden ranskalaisten työläisten sosialistiset tunnukset säikähdyttivät Englannin pikkuporvariston ja aiheuttivat sekasortoa Englannin työväenliikkeessä, joka oli liikkunut ahtaammissa rajoissa, mutta oli käytännöllisempi luonteeltaan. Juuri silloin chartismin piti kehittää koko voimansa, siinä tapahtui sisäinen murros. Se tapahtui vielä aikaisemmin kuin oli tullut huhtikuun 10 päivä 1848 — sen ulkonaisen romahduksen päivä. Työväenluokan toiminta työnnettiin taka-alalle. Kapitalistien luokka sai voiton kautta linjan.
V:n 1831 uudistusta koskeva laki oli koko kapitalistiluokan voitto maaylimystöstä. Viljalakien kumoaminen oli teollisuuskapitalistien voitto sekä maaylimystöstä että myös pankkiireista, pörssimiehistä, koroillaaneläjistä jne., s.o. niistä kapitalistiryhmistä, joiden edut olivat jotenkin samat kuin maanomistajien edut, tai niihin kiinteästi sidotut.
Kaupanvapaus merkitsisi Englannin koko sisäisen ja ulkonaisen raha- ja kauppapolitiikan uudelleen muodostusta teollisuuskapitalistien etujen mukaisesti — tuon luokan, joka puhui kansakunnan nimissä. Ja tämä luokka ryhtyi tarmokkaasti toimimaan. Jokainen teollisuustuotannon tiellä ollut este poistettiin säälimättä. Tullitariffeissa ja koko verotusjärjestelmässä suoritettiin täydellinen vallankumous. Kaikki alistettiin yhden ainoan, mutta teollisuuskapitalisteille erittäin tärkeän päämäärän alaisiksi; tämä päämäärä oli kaikenlaisen raaka-aineen ja erikoisesti kaikkien työväenluokan ylläpitovälineiden halventaminen, raaka-ainekulujen halventaminen ja työpalkan pidättäminen alhaalla — vielä toistaiseksi sen alentaminen.
Englannista piti tulla »rauhan työpaja», kaikkien muiden maiden piti tulla Englannille siksi, mitä Irlanti jo oli — menekkimarkkinoiksi sen teollisuustuotteille, raaka- ja ravinto-ainelähteeksi. Englanti — maataviljelevän maailman suuri teollisuuskeskus, se teollisuusaurinko, jonka ympärille kiertää yhä suurempi määrä Irlanteja, jotka tuottavat villaa ja puuvillaa. Mikä valtava näköala!
Teollisuuskapitalistit ryhtyivät toteuttamaan tätä suurta päämääräänsä sillä vankalla tervejärkisyydellä ja vanhojen periaatteiden halveksunnalla, joka aina oli erottanut heidät ahdaskatseisemmista mannermaalaisista lähimmäisistään. Charitsmi oli kuolemaisillaan. Vasta alkanut teollisuuden kukoistus, joka oli luonnollinen v:n 1847 romahduksen mentyä ohi, luettiin yksinomaan vapaakaupan ansioksi. Näistä kahdesta syystä Englannin työväenluokasta tuli poliittisessa suhteessa suuren liberaalisen puolueen lisäke — puolueen, jota tehtailijat johtivat. Kun tämä edullinen asema oli kerran saavutettu, oli se myös varmistettava. Chartistien oppositio — ei vapaakauppaa vastaan sellaisenaan, vaan vapaakaupan muuttamista vastaan ainoaksi oleelliseksi kansalliseksi kysymykseksi — osoitti tehtailijoille ja näytti heille päivä päivältä yhä selvemmin, että ilman työväenluokan apua ei porvaristo milloinkaan onnistuisi saamaan maassa täydellistä yhteiskunnallista ja poliittista valtaa. Niin muuttuivat vähitellen näiden kahden luokan keskinäiset suhteet, Tehdaslait olivat aikaisemmin pelättimiä kaikille tehtailijoille; nyt tehtailijat alistuivat niihin vapaaehtoisesti, sallivatpa niiden levitä melkein kaikille teollisuusaloille. Trade unionit, joita vielä äsken oli pidetty perkeleen keksintönä, alkoivat nyt saada osakseen tehtailijain huomiota ja suojelusta täysin oikeudenmukaisena laitoksena ja hyödyllisenä keinona terveiden taloudellisten oppien levittämiseksi työläisten keskuuteen. Jopa lakotkin, jotka vuoteen 1848 saakka olivat olleet kaikkein suurin paha, tunnustettiin joskus sangen hyödyllisiksi, varsinkin silloin, kuti herrat tehtailijat aiheuttivat niitä heille itselleen otollisena hetkenä. Niistä laeista, jotka olivat tehneet työläiset eriarvoisiksi työnantajien kanssa oikeuksiin katsoen, poistettiin suurinta suuttumusta herättäneet ja aikoinaan niin hirvittävä »Kansan charta» tuli suurin piirtein niiden tehtailijain poliittiseksi ohjelmaksi, jotka viimeiseen saakka olivat esiintyneet sitä vastaan. Omaisuussensuksen kumoaminen ja salainen äänestys saatettiin voimaan lainsäädäntötietä. Vuosien 1867 ja 1884 uudistuksia koskevat lait lähentelevät jo voimakkaasti yleistä äänioikeutta, ainakin siinä muodossa, missä se on nyt voimassa Saksassa; uusi vaalipiirejä koskeva lakiehdotus, jota parlamentissa nyt pohditaan, luo tasaveroiset vaalipiirit, jotka ainakaan eivät ole enemmän epätasaveroisia kuin Ranskassa ja Saksassa. Nyt jo häämöittää lähitulevaisuuden ilmeisinä saavutuksina edustajapalkkio ja edustajavaltuuksien määräajan pienentäminen, ja ehkä myös vuosittain uudelleen valittavat parlamentit; ja kuitenkin on ihmisiä, jotka sanovat, että chartismi on kuollut.
Vuoden 1848 vallankumouksella, kuten monilla sen edeltäjilläkin on ollut omituisia matkatovereita ja jälkeläisiä. Niistä samoista ihmisistä, jotka olivat sen kukistaneet, tuli kuten Marx sanoi, sen uskottuja. Louis Napoleonin oli pakko luoda yhtenäinen ja riippumaton Italia, Bismarck'in oli pakko vallankumouksellistaa Saksa ja antaa Unkarille riippumattomuus, Englannin tehtailijain taas oli pakko saattaa Kansan charta voimaan.
Tämän teollisuuskapitalistien herruuden seuraukset olivat Englannille alussa hämmästyttävät. Teollisuus elpyi ja alkoi kehittyä nopeudella, joka oli ennen kuulumaton jopa tässä nykyaikaisen teollisuuden kehdossakin. Kaikki höyryn ja koneiden avulla saavutetut aikaisemmat suurenmoiset menestykset joutuvat kokonaan varjoon vuodesta 1850 vuoteen 1870 jatkuneen tuotannon uuden voimakkaan nousun rinnalla suunnattoman suurten tuonti- ja vientinumeroiden rinnalla, kapitalistien käsiin kasaantuneen rikkauden rinnalla sekä suuriin kaupunkeihin keskitetyn ihmistyövoiman rinnalla. Totta on, että tätä nousua, kuten aikaisempiakin, keskeyttivät joka kymmenes vuosi toistuvat pulat; pula vallitsi sekä v. 1857 että v. 1866; mutta nyt näitä taudinoireita pidettiin luonnollisina väistämättöminä ilmiöinä, joihin täytyi nöyrästi alistua, mutta joista loppujen lopuksi aina selviydyttiin.
Millainen työväenluokan asema oli tuohon aikaan? Ajoittain tuli parannusta jopa laajoille joukoillekin, Mutta parannuksen teki aina tyhjäksi suuren työtäismääran ja työttömien reservien virtaaminen, työläisten alituinen syrjäyttäminen uusien koneiden käytäntöönotolla ja lisätyöväen, jota niinikään koneet yhä enemmän syrjäyttivät, tulva maalaiskunnista.
Pitkäaikaista paranemista voimme havaita ainoastaan työväenluokan kahden »etuoikeutetun» kerroksen asemassa. Ensimmäiseen kuuluvat tehdastyöläiset. Heidän työpäivänsä verraten järkiperäisten rajojen lainsäädännöllinen määrääminen palautti heidän fyysillisen terveytensä ja antoi heille jonkinlaisen moraalisen edun, jota heidän keskittämisensä teollisuuskeskuksiin vielä lisää, Heidän asemansa on epäilemättä parempi kuin se oli ennen v. 1848. Tämän todistaa kaikkein havainnollisimmin se, että kymmenestä lakosta on yhdeksän tehtailijain itsensä provosoimaa omaksi edukseen, ainoana keinona tuotannon rajoittamiseksi. Te ette saa milloinkaan tehtailijoita taivutetuksi työpäivän lyhentämiseen, vaikka heidän tavaroillaan ei olisi ensinkään menekkiä; mutta jos panette työläisen julistamaan lakon, kaikki kapitalistit yhtenä miehenä sulkevat tehtaansa.
Toisen kerroksen muodostavat suuret trade unionit. Ne ovat järjestöjä sellaisilla tuotannon aloilla, joilla käytetään yksinomaan tai pääasiassa aikuisten miesten työtä. Ei naisten eikä lasten työn kilpailu eikä koneidenkaan kilpailu uhkaa vielä toistaiseksi murtaa heidän järjestynyttä voimaansa. Konerakennustyoläiset, kirvesmiehet ja puusepät, muurarit ja heidän apulaisensa ovat yhtyneinä järjestöihin, joista kukin erikseen on niin voimakas, että se voi, kuten esim. muurarit tekevät, menestyksellä vastustaa koneiden käytantöönottoa. Heidän asemansa on vuoden 1848 jälkeen kieltämättä parantunut melkoisesti; todistuksena tästä on ennen kaikkea se seikka, että viimeisten viitisentoista vuoden kuluessa ovat sekä isännät olleet erittäin tyytyväisiä heihin, että myöskin he isäntiin. He ovat ylimystöä työväenluokan keskuudessa; heidän on onnistunut saavuttaa verraten turvattu asema, ja tätä asemaa he pitävät kertakaikkiaan valloitettuna. Ne ovat herrojen Leone Lewi'n ja Giffen'in esimerkillisiä työläisiä, ja he ovat tosiaankin hyvin mukavia ihmisiä, joiden kanssa jokainen järkevänpuoleinen kapitalisti yksityisesti ja koko kapitalistiluokka voi helposti päästä yhteisymmärrykseen.
Sitävastoin työväen laajojen joukkojen kurjuuden ja turvattomuuden taso on nykyaikana yhtä alhainen, ellei alhaisempikin kuin se on aina ollut. Lontoon East-End on yhä laajeneva pohjattoman kurjuuden ja toivottomuuden suo, jossa vallitsee nälkä työttömyyden aikana, fyysillinen ja moraalinen rappio työn saannin aikana. Ja jos jätetään syrjään työläisten etuoikeutettu vähemmistö, näemme saman kuvan kaikissa muissakin suurkaupungeissa ja myös pikkukaupungeissa ja maalaiskunnissa. Laki, joka rajoittaa työvoiman arvon sille välttämättömien yiläpitovälineiden arvoon ja toinen laki, joka säännöllisesti alentaa sen keskimääräistä arvoa näiden yiläpitovälineiden minimiin — nämä molemmat lait toimivat automaattikoneen järkähtämättömällä voimalla, joka puristaa työläisiä sen pyörien väliin.
Sellainen oli siis se asema, jonka teollisuuskapitalistien v:sta 1847 alkaen noudattama vapaakaupan politiikka ja 20-vuotinen herruus oli luonut. Mutta sitten tapahtui käänne. V:n 1846 jälkeen seurasi tosin vuonna 1847 heikko ja lyhytaikainen vilkastuminen, mutta se ei kestänyt kauan. Meillä ei tosin ollut täyttä pulaa silloin kun sen piti tapahtua v. 1877 tai v. 1878, mutta v:sta 1876 alkaen ovat kaikki tärkeimmät teollisuuden haarat keskeytymättömän kroonillisen seisaustilan alaisena. Ei ole tullut täydellistä romahdusta eikä myöskään kauan odotettua teollisen kukoistuksen kautta, jota voimme odottaa sekä ennen tätä romahdusta että tämän jälkeen. Näännyttävä seisaus, kroonillinen tavaravarastojen karttuminen kaikilla markkinoilla ja kaikilla aloilla — sellainen on tila, jossa olemme eläneet jo melkein 10 vuotta. Mikä sen on aiheuttanut?
Vapaakaupan teoria on perustunut ainoastaan yhteen edellytykseen — siihen, että Englannista täytyi tulla maataviljelevän maailman ainoa suuri teollisuuskeskus. Todellisuudessa on tämä edellytys osoittautunut täysin kestämättömäksi. Nykyaikaisen teollisuuden olemassaolon ehdot — höyryvoima ja kone — voidaan luoda kaikkialla, missä on polttoainetta, varsinkin hiiltä; ja hiiltä ei ole ainoastaan Englannissa, vaan sitä on muissakin maissa: Ranskassa, Belgiassa, Saksassa, Amerikassa, jopa Venäjälläkin. Ja näiden maiden asukkaat eivät ole katsoneet etunsa vaativaa sitä, että he muuttuisivat nälkäisiksi irlantilaisiksi maan vuokraajiksi vain englantilaisten kapitalistien kunnian ja rikastumisen takia. He ovat perustaneet omia tehtaitaan ja alkaneet tuottaa tavaroita sekä itseään että muuta maailmaa varten, ja tuloksena on, että se teollinen yksinoikeus, jota Englanti on käyttänyt melkein koko vuosisadan, on nyt peruuttamattomasti luisunut pois sen käsistä.
Mutta Englannin teollinen yksinoikeus on Englannissa voimassaolevan yhteiskuntajärjestelmän kulmakivi. Silloinkaan, kun tämä yksinoikeus ei vielä ollut voimassa, markkinat eivät ehtineet Englannin teollisuuden kasvavan tuotannon mukana, ja tuloksena olivat joka kymmenen vuoden kuluttua toistuvat pulat. Mutta nyt tulevat uudet markkinat vuosi vuodelta yhä harvinaisemmiksi, niin että jopa Kongon neekereillekin tyrkytetään sivistystä Manshester'in karttuunien, Staffordshire'in savi astioiden ja Birmingham'in metallivalmisteiden muodossa. Mutta mitä tulee sitten, kun mannermaan ja varsinkin Amerikan tavarat tulvivat markkinoille yhä kasvavassa määrässä, kun se leijonanosa koko maailman huoltamisessa, joka yhä vielä kuuluu Englannin tehtailijoille, rupeaa vuodesta vuoteen pienenemään? Mitä vastaa tähän Vapaa Kauppa, tämä yleislääke?
Minä en ensimmäisenä tähän viittaa. Jo v. 1883 Britannian Association'in edustajakokouksessa Sautport'issa sen taloudellisen jaoston puheenjohtaja herra Englis Palgrive selitti, että »Englannilta ovat suurten liikevoittojen päivät jo menneet ohi, ja eräiden suurten teollisuushaarojen edelleen kehittyminen pysähtynyt. Voidaanpa melkein väittää, että Englanti on siirtymässä seisahduskauteen.»
Mutta mihin tämä kaikki päättyy? Kapitalistinen tuotanto ei voi seisoa paikallaan; sen täytyy joko kasvaa ja kehittyä tai sitten kuolla. Ja nyt pelkkä Englannin leijonanosuuden rajoittaminen maailmanmarkkinain tavarahuollossa merkitsee seisahdusta, kurjuutta, liikapääomaa toisaalla, liikaa työttömiä käsiä toisaalla. Mitenkä käy silloin, kun vuotuista tuotannon kasvua ei tapahdu ensinkään?
Siinä on kapitalistisen tuotannon kipeä kohta, sen Akilleen kantapää. Alituinen laajeneminen muodostaa sen olemassaolon välttämättömän ehdon, ja tämä alituinen laajeneminen tulee nyt mahdottomaksi. Kapitalistinen tuotanto joutuu nyt umpikujaan. Joka vuosi nousee Englannin eteen yhä tiukempana kysymys: Kummanko täytyy hukkua — kansakunnanko vai kapitalistisen tuotannon? Kumpi niistä od tuomittu häviöön?
Entä työväenluokka? Jos sen piti elää sellaisessa kurjuudessa jopa teollisuuden ja kaupan ennenkuulumattoman nousun aikana vuosien 1848 ja 1868 välillä; jos silloinkin työläisten valtavan suuren enemmistön asemassa tapahtui parhaassa tapauksessa vain lyhytaikaista parannusta ja ainoastaan vähäinen etuoikeutettu »suojeltava» vähemmistö saavutti kestäviä menestyksiä, mitä tulee silloin, kun tämä loistava kausi päättyy, kun nykyinen seisahdus ei tule ainoastaan tehokkaammaksi, vaan myös kroonilliseksi Englannin teollisuuden normaalitilaksi.
Totuus on tämä: Niin kauan kuin, Englannin teollisuusmonopoli säilyi. Englannin työväenluokka sai jossain määrin osallistua tämän monopolin etuihin. Nämä edut jakautuivat työläisten keskuudessa hyvin epätasaisesti: suurimman osan otti itselleen etuoikeutettu vähemmistö, mutta aika ajoin tipahti laajoillekin joukoille jotakin. Ja juuri tämän vuoksi ei Englannissa ole ollut sosialismia sen jälkeen kun owenismi kuoli sukupuuttoon. Englannin teollisen monopolin romahduksen mukana Englannin työväenluokka menettää etuoikeutetun asemansa. Tulee päivä, jollain se kokonaisuudessaan — etuoikeutettu ja johtava vähemmistö mukaanluettuna — joutuu samalle tasolle, jolla sen toverit muissa maissa ovat. Ja juuri tämän syyn vuoksi Englannissa uudelleen ilmaantuu sosialismi.