Kirjoitettu: 28. lokakuuta 1885
Suomennos: © Timo Koste, Vesa Oittinen
Lähde: Marx–Engels. Kirjeitä, s. 392–395. Kustannusliike Edistys, Moskova (1976).
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Lontoo, 28. lokakuuta 1885-
...Krooninen depressio vallitsee kaikilla tärkeimmillä teollisuushaaroilla myös Englannissa, Ranskassa, Amerikassa jatkuvasti, varsinkin raudan ja puuvillan kohdalla. Tämä on ennenkuulumaton tila, niin vääjäämätön kapitalistisen järjestelmän seuraamus kuin se onkin: ylituotannosta on tullut niin kolossaalinen, ettei se voi edes johtaa kriisiin! Vapaata, sijoituskohdetta etsivää pääomaa on tuotettu niin voimakkaasti liikaa, että diskonttokorko täällä horjuu tosiasiassa 1 ja 1 1⁄2 %:n välillä ja lyhytaikaista rahaluottoa päivittäisen takaisinmaksun tai takaisinvaatimisen (money at call) ehdoilla saa tuskin 1⁄2 %:n vuotuisella korolla. Mutta se että rahakapitalisti sijoittaa rahansa mieluummin näin kuin uusiin teollisuusyrityksiin, osoittaakin kuinka mätänä hän pitää koko taloutta. Ja tämä uusien sijoitusten sekä kaiken spekulaation pelko, joka näyttäytyi jo vuoden 1867 kriisissä, on pääsyy miksi ei synny kärkevää kriisiä. Senkin täytyy toki loppujen lopuksi tulla ja silloin se tekee toivottavasti lopun Englannin vanhoista ammattiyhdistyksistä. Nämä ovat rauhallisesti säilyttäneet niille alun alkaen ominaisen ammattikuntaluonteen ja se tulee päivittäin sietämättömämmäksi. Luuletteko, että mekaanikkojen, kirvesmiesten, muurarien jne. liittoon voi liittyä kuka tahansa alan työläinen? Siitä ei ole puhettakaan. Joka haluaa liittyä, on hän oleva ammattiyhdistykseen kuuluvan työläisen oppipoikana useita vuosia (tavallisesti 7). Tämän järjestelmän tuli pitää työläisten lukumäärää rajoitettuna mutta se oli muuten aivan tarkoitukseton, paitsi että se antoi mestarille rahaa jonka puolesta hän ei tosiasiassa tehnyt mitään. Näin meneteltiin vielä vuoteen 1848 asti. Mutta sen jälkeen on teollisuuden jättiläismäinen nousu synnyttänyt kokonaisen luokan työläisiä, jotka ovat yhtä lukuisia tai lukuisampia kuin trade unionien »oppineet» työläiset, jotka kykenevät samaan työhön tai vielä enempään mutteivät voi tulla yhdistyksen jäseniksi. Nämä ihmiset ovat täysin trade unionien ammattikuntasääntöjen kasvattamia. Mutta luuletko ammattiyhdistysten ajattelevan tämän vanhan typeryyden lakkauttamista? Ei sinne päinkään. En muista koskaan lukeneeni tämäntapaista ehdotusta missään trade unionien kongressissa. Narrit haluavat reformoida yhteiskunnan itsensä mukaiseksi, mutteivät itseään yhteiskunnan kehityksen myötä. He tarrautuvat perinteelliseen taikauskoonsa, josta on heille vain vahinkoa, sen sijaan että poistaisivat koko roskan sekä kaksinkertaistaisivat näin lukumääränsä ja valtansa ja tulisivat tosiasiallisesti jälleen siksi mitä he nyt päivä päivältä vähemmän ovat, nimittäin kaikkien ammattialan työläisten yhdistyksiksi kapitalisteja vastaan. Tämä luullakseni selvittää sinulle paljon näiden etuoikeutettujen työläisten käyttäytymisessä.
Täällä on ennen kaikkea tarpeen, että saataisiin enemmän virallisia työväen johtajia parlamenttiin. Silloin asiat menevät taas pian kuntoon: he näet pian paljastavat itsensä. Marraskuun vaalit[1] tekevät paljon sen hyväksi, 10–12 heistä pääsee varmasti parlamenttiin, jolleivät heidän liberaaliset ystävänsä tee heille viime tingassa koiruutta. Ensimmäiset vaalit uuden järjestelmän mukaan ovat aina jonkinlaista arpapeliä ja ne paljastavat vain mitä vähäpätöisimmän osan vallankumousta, jonka alkua ne ovat. Mutta yleinen ääniokeus — ja täällä, talonpoikaisluokan puuttumisen ja Englannin teollisen etevämmyyden oloissa antaa uusi ääniokeus työläisille yhtä paljon valtaa kuin yleinen äänioikeus Saksassa — on nykyään paras proletaarisen liikkeen kannustin, ja siitä tulee myös täällä sellainen. Siksi on niin tärkeätä tehdä niin pian kuin mahdollista selvää Sosiaalidemokraattisesta liitosta[2] jonka johtajat ovat poliittisia kiipeilijöitä, seikkailijoita ja tuhertelijoita kaikki tyynni. Hyndman, heidän pomonsa, edesauttaa tätä voimallisesti; hän ei voi odottaa kunnes kello lyö kaksitoista, kuten kansanlaulussa sanotaan[3] ja menestyskiihkon valtaamana hän nolaa itseänsä päivittäin yhä enemmän. Hän on kurja pilakuva Lassallesta.
Luulen ettet arvioi ranskalaisia aivan oikeudenmukaisesti. Joukot Pariisissa ovat »sosialistisia» sen melko neutraalin, epämääräisen sosialismin kannalta, joka on vuosien mittaan kiteytynyt Proudhonin, Louis Blancin, Pierre Leroux'n jne. aatteista. Ainoa heidän kokeensa joka liittyi kommunismiin koski Cabet'n utopiaa; se päättyi mallisiirtokuntaan Amerikassa, ts. pakoon Ranskasta sekä kiistaan ja puolittaiseen vararikkoon Amerikassa.[4] Kaikki muu tämän lisäksi tulee heidän luokseen Saksasta eikä pidä ihmetellä, että Ranska, missä vuosina 1789–1850 poliittiset aatteet paitsi muotoiltiin ensi kertaa terävästi myös sovitettiin käytäntöön, jonkin verran haraa vastaan kun sen pitäisi allekirjoittaa luopumisensa teoreettisesta vallankumouksellisesta johdosta; varsinkin kunniakkaan Kommuunin jälkeen ja vielä Saksaan verraten, jonka Pariisin työläiset vuonna 1870 tosiasiallisesti voittivat, koska saksalainen armeija ei uskaltanut miehittää Pariisia (muuten tapaus, jolle ei löydy vertaista tähänastisessa sotahistoriassa). Mietihän vielä päälle päätteeksi, miten ranskalaiset työläiset olisivat voineet päästä oikeampiin katsomuksiin? Jopa »Pääoman» ranskankielinen laitos on heille seitsemällä sinetillä suljettu kirja, ei ainoastaan heille vaan myös sivistyneistön joukolle. Ainoa minkä he tuntevat, on minun kirjani »Sosialismin kehitys» ja se on itse asiassa vaikuttanut yllättävästi.[5] Kukaan johtajista ei osaa saksaa. En laske mukaan Vaillant'ia, koska hänellä on blanquistina aivan toinen taktiikka kuin meillä. Rouva Lafargue kääntää nyt lopultakin »Manifestia» hyvälle ranskan kielelle.[6] Teorian ymmärtäminen on melko epätäydellistä vielä jopa johtajien parissa, ja jos tuntisit Pariisin, havaitsisit kuinka helppo siellä on elää ja agitoida ja kuinka vaikeata tehdä vakavasti työtä. Mistähän sitten oppisivat ranskalaiset työläiset oikeampia katsomuksia?
Vielä muuan asia: vaalit. Meillä on helppo äänestää sosiaalidemokraattia, koska olemme ainoa todellinen oppositiopuolue eikä valtiopäivillä kuitenkaan ole mitään sanomista, on siis loppujen lopuksi samantekevää äänestääkö yleensä tai äänestää jotakuta niistä, jotka sanovat itsestään »koiriahan me kaikki olemme».[7] Ainoastaan keskusta on vielä itsenäistä politiikkaa ajava puolue. Mutta Ranskassa on toisin. Siellä kamari on tärkein mahti maassa, joten on vältettävä äänestyslipun tärväämistä. Ja sen lisäksi on muistettava, että siellä gambettistit merkitsevät edistysaskelta monarkisteihin, radikaalit[8] gambettisteihin verrattuna. Tämän todistaa käytäntökin. Saksassa kukoistaa vuodesta 1870 junkkeritaantumus, kaikki menee taapäin. Ranskassa on nyt parhaat koulut maailmassa, todellinen koulupakko, ja kun Bismarck ei pääse eroon papeista, on papit täydelleen tungettu pois Ranskan kouluista. Saksalainen armeijamme on, sosiaalidemokraattisten ainesten kasvua lukuunottamatta, häpeämättömämpi taantumuksen ase kuin koskaan. Yleinen asevelvollisuus on Ranskassa lähentänyt armeijaa suunnattomasti kansaan ja ennen kaikkea se tekee monarkian mahdottomaksi (vrt. vuotta 1787[9]). Ja jos radikaalit pääsevät nyt vallan kahvaan ja joutuvat toteuttamaan ohjelmansa, se merkitsee: hallinnon hajakeskitystä, departementtien ja kuntien itsehallintoa kuten Amerikassa ja kuten Ranskassa 1792–98, kirkon erottamista valtiosta, jokainen maksakoon pappinsa itse. Me emme ole tähän mennessä kyenneet Saksassa emmekä Ranskassa itse ohjaamaan historiallista kehitystä. Mutta tämä kehitys ei sen vuoksi seisahdu. Se kulkee vain toistaiseksi taaksepäin Saksan valtakunnassa, Ranskassa taas etenee keskeytymättömästi. Me olemme vuorossa vasta kun — se on historian hidas mutta varma kulku — porvarilliset ja pikkuporvarilliset puolueet ovat tosiasiallisesti ja silmiinpistävästi osoittaneet kykenemättömyytensä johtaa maata ja ovat joutuneet umpikujaan. (Jos Ranskassa syttyy vallankumous, voi meidän vuoromme tulla hieman aikaisemminkin, mutta vain silloin kun eurooppalainen rajumyrsky tempaa meidät pyörteeseensä). Siksi Pariisin työläisillä on tavallaan oikea vaisto tukiessaan aina radikaaleinta mahdollista puoluetta. Heti kun radikaalit ovat pitämässä perää, sama vaisto ajaa heidät kommunistien syliin, sillä radikaalit ovat juuttuneet vanhaan sekavaan sosialistiseen (ei kommunistiseen) ohjelmaan ja heidän täytyy siksi epäonnistua. Ja silloin vaisto ja järki lankeavat yhteen, radikaalein mahdollisin puolue on proletariaatin puolue sellaisenaan ja silloin asiamme lähtisi nopeasti liikkeelle. Mutta englantilaiset ja ranskalaiset ovat jo ajat sitten unohtaneet esivallankumouksellisen neitsyytensä, kun me saksalaiset vielä raahaamme mukanamme tätä monasti sangen hankalaa korua, koska emme vielä ole tehneet itsenäistä vallankumousta. Molemmilla on etunsa ja haittansa; mutta olisi hyvin epäoikeudenmukaista mitata näiden kolmen maan työläisten erilaista asennoitumista samalla yksipuolisella mittakaavalla...
[1] Engels viittaa Englannissa pidettäviin vuoden 1884 äänioikeusreformiin pohjautuviin vaaleihin. Toim.
[2] Sosiaalidemokraattinen liitto (Social Democratic Federation) oli sosialistinen englantilainen järjestö, joka perustettiin elokuussa 1884 Demokraattisen liiton pohjalle. Se yhdisti erilaisia sosialistisia aineksia, ennen kaikkea sivistyneistön piiristä. Liiton johdossa olivat pitkän aikaan reformistit Hyndman etunenässään. Hän ajoi opportunistista ja lahkolaismaista politiikkaa. Liittoon kuuluva vallankumouksellisten marxilaisten ryhmä (Marx-Aveling, Aveling, Mann ym.) asetti Hyndmanin linjan vastapainoksi taistelun työväen joukkoliikkeeseen solmittavien kiinteiden suhteiden puolesta. Syksyllä 1884 tapahtuneen kahtiajaon jälkeen ja liiton vasemmistosiiven edustajien perustettua joulukuussa 1884 itsenäisen järjestön — Sosialistinen liitto — opportunistien vaikutus liitossa voimistui. Mutta joukkojen vallankumouksellisen mielialan vaikutuksesta sen sisällä karttui edelleenkin vallankumouksellisia aineksia vastoin opportunististen johtajien tahtoa. Toim.
[3] Viittaus saksalaisten kansanlaulujen kokoelmasta otettuun runnoon »Lysti». Kokoelman »Des Knaben Wunderhorn» (»Lapsen ihmesarvi») toimittivat Achim von Armin ja Clement Brentano vuosina 1805–1808. Toim.
[4] Tarkoitetaan ranskalaisen utopistisosialistin Cabetin yritystä järjestää Pohjois-Amerikassa kommunistinen siirtokunta muutamista sadoista häntä kannattavista ranskalaisista työläisistä. Siirtokunta oli olemassa vuosina 1848–1856, jonka jälkeen sisäiset riidat ja rettelöt hajottivat sen; siirtokunnan jäännöksiä säilyi 1880-luvulle. Toim.
[5] Vuonna 1880 Engels muokkasi Paul Lafarguen pyynnöstä kolme »Anti-Dühringin» lukua (»Johdannon» I luku sekä kolmannen jakson I ja II luvut) itsenäiseksi kansantajuiseksi työksi »Sosialismin kehitys utopiasta tieteeksi», joka ilmestyi ranskalaisessa lehdessä »Revue Socialiste» (»Sosialistinen katsaus») nimellä »Socialisme utopique et socialisme scientifique» (»Utopistinen ja tieteellinen sosialismi») numeroissa 3, 4 ja 5 vuoden 1880 maaliskuun 20., huhtikuun 20. sekä toukokuun 5. päivänä. Teos ilmestyi samana vuonna Pariisissa erillisenä brosyyrinä samalla nimellä. Toim.
[6] Laura Lafarguen tekemä »Kommunistisen manifestin» ranskannos ilmestyi »Le Socialiste» -lehden mumeroissa 1–11 vuoden 1885 elokuun lopun ja marraskuun alun välisenä aikana. Engels oli nähtävästi tutustunut käännökseen ennen kuin lehden ensi numerot ilmestyivät. Toim.
[7] Bambergerin »lentävä lause», jotka hän käytti eräässä valtiopäiväpuheessaan 1876 luonnehtiakseen sitä Bismarckin kohtelua jota kansallisliberaalit saivat osakseen. Toim.
[8] Radikaalit olivat valtiopäiväryhmä Ranskassa 1880–1890-luvuilla, joka lohkesi maltillisten tasavaltalaisten porvarillisesta puolueesta (»opportunisteista» eli »gambettisteista»); he jatkoivat niiden porvarillis-demokraattisten vaatimusten esittämistä joista tasavaltalaiset olivat käytännössä luopuneet: senaatin lakkauttamista, kirkon erottamista valtiosta, progressiivista tuloveroa jne. Saadakseen äänestäjien joukot puolelleen radikaalit vaativat myös työpäivän lyhentämistä, invalidieläkettä sekä muutamia muita sosiaalis-taloudellisluontoisia toimenpiteitä. Radikaalien johtajana oli Clemenceau. Vuonna 1901 radikaalit järjestäytyivät puolueeksi, joka heijasti etupäässä keski- ja pikkuporvariston etuja. Toim.
[9] Viittaus presidentin, marsalkka Mac-Mahonin epäonnistuneeseen yritykseen palauttaa 1877 Ranskaan monarkia. Mac-Mahon ei saanut tukea laajojen väestön piirien eikä myös upseeriston tietyn osan ja sotilasjoukkojen taholta. Lokakuussa 1877 pidetyt vaalit toivat voiton tasavaltalaisille. Mac-Mahonin oli pakko myöntyä siihen että hallitus muodostettiin porvarillisista tasavaltalaisista, ja hän erosi virastaan tammikuussa 1879. Toim.