Kirjoitettu: 2. lokakuuta 1886
Suomennos: © Timo Koste, Vesa Oittinen
Lähde: Marx–Engels. Kirjeitä, s. 402–403. Kustannusliike Edistys, Moskova (1976).
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Lontoo, 2. lokakuuta 1886
...Pelkäänpä että Paul[1] yliarvioi Pariisin oikeuspäätöksen merkitystä, jos hän pitää sitä oireena teollisuusporvariston taipumisesta sosialististen aatteiden suuntaan.[2] Koronkiskojien ja teollisuuskapitalistien välinen taistelu on porvariston sisäistä taistelua — ja vaikkakin tietty määrä pikkuporvareja ajautuu epäilemättä meidän puolellemme, koska he tietävät pian joutuvansa pakkoluovutetuiksi pörssimiesten toimesta, emme toki koskaan voi toivoa saavamme pikkuporvariston joukkoja puolellemme. Se ei edes olisi toivottavaakaan, koska he tuovat mukanaan typerät luokkaennakkoluulonsa. Saksassa meillä on liikaa heitä ja juuri he ovat se painolasti, joka haittaa puolueen etenemistä. Kokonaisuudessaan katsoen pikkuporvarin osana tulee aina olemaan päättämätön horjunta kahden suuren luokan välillä, jolloin osaa pikkuporvaristosta uhkaa pääoman keskittyminen ja toista osaa proletariaatin voitto. Ratkaisevana päivänä he tulevat, kuten tavallisesti, olemaan horjuvia, päättämättömiä ja avuttomia, se laisseront faire,[3] ja se onkin kaikki mitä haluamme. Vaikka he tunnustautuisivatkin katsomuksiimme, he tulevat sanomaan: tietysti kommunismi on lopullinen ratkaisu, mutta kestää vielä kauan, ehkä 100 vuotta ennen kuin se voidaan toteuttaa; toisin sanoen: emme aio tehdä työtä sen toteutumisen puolesta, emme omana emmekä lastemme elinaikana. Tällainen on kokemuksemme Saksassa.
Toisaalta oikeuspäätös on suuri voitto ja se merkitsee ratkaisevaa askelta eteenpäin. Siitä hetkestä kun porvaristo joutuu silmätysten tietoisen ja järjestäytyneen proletariaatin kanssa, sotkeutuu se toivottomiin ristiriitoihin liberaalisten ja yleisten demokraattisten pyrkimystensä sekä toisaalta proletariaatin vastaisen puolustustaistelunsa sortotoimenpiteiden välillä. Arkamainen porvaristo, sellainen kuin Saksan ja Venäjän porvaristo, uhraa yleiset luokkapyrkimyksensä raa'an sorron suomille hetkellisille eduille. Mutta porvaristo, jolla on oma vallankumouksellinen historia — kuten Englannin ja erityisesti Ranskan — ei voi tehdä sitä ilman muuta. Tästä seuraa porvariston sisäinen taistelu, joka kokonaisuudessaan ajaa sitä eteenpäin huolimatta ajoittaisista väkivallan ja sorron purkauksista; esimerkiksi Gladstonen erilaiset vaalireformit Englannissa sekä radikalismin menestyminen Ranskassa. Tämä oikeuspäätös on uusi vaihe. Ja näin porvaristo omaa työtään tehdessään työskentelee myös meidän hyväksemme...
[1] Paul Lafargue. Toim.
[2] Tarkoitetaan oikeudenkäyntiä Guesdea, Lafargueta, Suzinia ja Louise Micheliä vastaan. Heitä syytettiin siitä, että 3. kesäkuuta 1886 Château d'Eaussa pidetyssä kokouksessa he kiihottivat puheissaan ryöstöön ja murhaan. Oikeudenistunto oli 12. elokuuta 1886. Guesde, Lafargue ja Suzini kieltäytyivät tulemasta oikeuteen; sen eteen saapui vain L. Michel. Kaikki neljä tuomittiin 4–6 kuukauden mittaisiin vankeusrangaistuksiin ja 100 frangin sakkoon. Sen johdosta että Guesde, Lafargue ja Suzini protestoivat oikeuden päätöstä vastaan, tämän asian käsittelyä jaksi määrättiin 24. syyskuuta 1886; kaikki syytetyt vapautettiin 7 äänellä kolmea vastaan; kaksi äänestyslippua oli tyhjiä. Toim.
[3] — puuttumatta tapahtumien luonnolliseen kulkuun. Toim.