Kirjoitettu: huhtikuun alussa 1888
Suomennos: © Timo Koste, Vesa Oittinen
Lähde: Marx–Engels. Kirjeitä, s. 411–413. Kustannusliike Edistys, Moskova (1976).
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
[Luonnos]
[Lontoo, huhtikuun alussa 1888]
Kunnioitettu neiti Harkness!
Kiitän Teitä suuresti siitä, että lähetitte herrojen Vizetelly välityksellä teoksenne »City girl».[1] Luin sen suurella mielihyvällä ja aivan ahmien. Kuten ystäväni Eichhoff, kääntäjänne, sanoo, teos on ein kleines Kunstwerk;[2] hän lisää tähän — mikä teille lienee tyydytykseksi — että sen johdosta käännöksen on oltava lähes sanatarkka, koska jokainen poisjättö tai yritetty muutos vain vähentäisi alkuperäisteoksen arvoa.
Minua ihastuttaa romaanissanne realistisen totuudellisuuden ohella eniten se, että kirja on näyte aidon taiteilijan rohkeudesta. Tämä ei ilmene ainoastaan tavassa, jolla käsittelette pelastusarmeijaa,[3] kiusaksi nokkavalle poroporvaristolle, joka kenties saa ensi kertaa romaanistanne tietää, miksi pelastusarmeijalla on sellainen vaikutus kansanjoukkoihin. Mutta pääasiallisesti se näkyy välittömässä, kaunistelemattomassa tavassa, jolla teette koko kirjan pääkohdaksi ikivanhan kertomuksen proletaaritytöstä, jonka porvaristoon kuuluva mies viettelee. Keskinkertainen kyky olisi tuntenut velvollisuudekseen kätkeä omasta mielestään kuluneen jutun keinotekoisten käänteiden ja koristusten alle, mutta ei kuitenkaan olisi välttänyt paljastetuksi tulemisen kohtaloa. Te tunsitte, että saatoitte pystyä kertomaan vanhan tarinan, koska Teillä oli tilaisuus tehdä siitä uusi yksinkertaisesti kertomalla se suoraan.
Mr. Arthur Grantinne on mestarillinen.
Arvosteltavaa olisi puolestani ehkä se, että romaani kenties ei kuitenkaan ole kyllin realistinen. Realismi merkitsee mielestäni yksityiskohdille uskollisuuden ohella tyypillisten luonteiden tunnollista esittämistä tyypillisissä olosuhteissa. Teidän henkilönne kyllä ovat tavallaan kyllin tyypillisiä, mutta olosuhteet joissa he elävät ja joiden pohjalta he toimivat eivät ehkä ole sitä samassa määrin. »City girl» -teoksessa työväenluokka esiintyy passiivisena massana, joka on kykenemätön auttamaan itseään eikä edes yritä pyrkiä auttamaan itseään. Kaikki yritykset kohottaa se tylsästä kurjuudestaan tulevat ulkoapäin, ylhäältä. Vaikka tämä onkin sattuva kuvaus ajatellen vuosia 1800 tai 1810, Saint-Simonin ja Robert Owenin päiviä, ei sitä sellaiseksi vuonna 1887 voi nähdä mies, jolla miltei 50 vuoden ajan on ollut kunnia osallistua taistelevan proletariaatin useimpiin kamppailuihin. Työväenluokan kapinointi sitä ympäröivää sorron miljöötä vastaan, sen kouristuksenomaiset yritykset — puolitietoisesti tai tietoisesti — tavoittaa jälleen asemansa ihmisolentoina, kuuluvat historiaan ja siksi niiden on vaadittava paikkaansa realismin puitteissa.
En lainkaan laske virheeksi sitä, ettette ole kirjoittanut romaania, joka on avoimesti ja välittömästi sosialistinen — »tendenssiromaania», kuten me saksalaiset sitä kutsumme — ja jolla voidaan korostaa tekijän sosiaalisia ja poliittisia mielipiteitä. Tällaista en ollenkaan tarkoita. Mitä kätketyimpinä tekijän näkemykset pysyvät, sitä parempi taideteokselle. Realismi, josta puhun, voi ilmetä jopa tekijän näkemyksistä riippumatta. Sallikaa minun antaa esimerkki. Balzac, jota pidän paljon suurempana realismin mestarina kuin kaikkia Zolan kaltaisia menneisyydessä, nyt ja tulevaisuudessa, esittää meille teoksessaan »La Comédie humaine» ihailtavan realistisen ranskalaisen »yhteiskunnan» historian, kuvaa eräänlaisena kronikkana miltei vuosi vuodelta aikana 1816–1848 nousevan porvariston edistyviä läpimurtoja aateliston yhteiskunnassa, joka kunnostautui vuoden 1815 jälkeen ja palautti siinä määrin kuin pystyi vanhan ranskalaisen hienostuneisuuden totunnaisen tason. Hän kuvaa, miten tämän, hänen mielestään mallikelpoisen yhteiskunnan viimeiset jäännökset antoivat vähitellen periksi tunkeutuville vulgaareille rikkaille nousukkaille tai turmeltuivat näiden ansiosta; miten hienostonainen, jonka aviollinen uskottomuus oli vain menetelmä hankkia itselleen jalansijaa ja vastasi täysin naimakaupan laatua ja sen edellyttämää naisen asemaa, sai tehdä tilaa porvarisrouvalle, joka rahasta tai vaatteista petti miestään. Tämän keskeisen kuvan ympärille hän ryhmittää koko ranskalaisen yhteiskunnan historian, josta jopa taloudellisia yksityisseikkoja myöten (esimerkkinä irtaimen ja kiinteän omaisuuden uudelleenjärjestely vallankumouksen jälkeen) olen oppinut enemmän kuin kaikilta tuon ajan ammattimaisilta historioitsijoilta, taloustieteilijöiltä ja tilastomiehiltä yhteensä. Tietenkin Balzac oli poliittisilta katsomuksiltaan legitimisti; hänen suuri teoksensa on alituista valituslaulua hyvän yhteiskunnan pysäyttämättömän rappion johdosta; kaikki hänen myötätuntonsa kohdistuu luokkaan, joka on tuhoon tuomittu. Mutta kaikesta huolimatta häuen satiirinsa ei koskaan ole terävämpää, hänen ironiansa ei koskaan katkeram-paa kuin silloin kun hän panee liikkeelle juuri ne miehet ja naiset, joita kohtaan hän tuntee syvintä myötätuntoa —aateliset. Ja ainoat ihmiset, joista hän alati puhuu peittelemättömän ihailevasti, ovat hänen jyrkimmät poliittiset vastustajansa, Cloitre Saint-Méryn tasavaltalaiset sankarit,[4] miehet, jotka tuohon aikaan (1830–1836) todellakin edustivat kansanjoukkoja. Että Balzacin oli näin pakko toimia omia luokkasympatioitaan ja poliittisia ennakkoluulojaan vastaan, että hän näki rakkaan aatelinsa tuhon välttämättömyyden ja kuvasi heidät ihmisiksi, jotka eivät parempaa kohtaloa ansainneet, että hän näki tulevaisuuden todelliset ihmiset juuri siellä, mistä heidät vain saattoi löytää — sitä pidän eräänä realismin suurimpana voittona ja eräänä vanhan Balzacin suurenmoisimpana piirteenä.
Puolustukseksenne minun täytyy myöntää, että missään sivistyneessä maailmassa ei työväestö käy vastarintaa vähemmän aktiivisesti, antaudu passiivisemmin kohtalonsa huomaan, ole enemmän typertynyttä kuin Lontoon East Endissä.[5] Ja mistäpä tiedän, ehkä Teillä on hyvätkin perusteet tyytyä tällä kertaa kuvaan työväenluokan elämän passiivisesta puolesta ja jättää aktiivisen puolen toisen teoksen huoleksi.
[1] Harknessin romaani. Toim.
[2] — pieni taideteos. Toim.
[3] Pelastusarmeija — filantrooppis-uskonnollinen järjestö, joka perustettiin 1865 William Boothin toimesta Englannissa ja joka ulotti myöhemmin toimintansa myös muihin maihin. Nimityksensä se sai 1880 järjestäydyttyään sotilaalliseen tapaan. Toim.
[4] Engels viittaa tässä Pariisissa kesäkuun 5.–6. päivinä 1832 puhjenneeseen kapinaan, jota olivat valmistelleet tasavaltalaisen puolueen vasen siipi ja salaiset vallankumoukselliset järjestöt; kapinan virikkeenä olivat kenraali Lemarque'n hautajaiset. Lemarque oli ollut oppositiossa Ludvig Filipin hallitukseen nähden. Kapinaan osallistuneet työläiset rakensivat barrikadeja puolustautuakseen. Erästä tällaista barrikadia puolustettiin St. Martens-kadulla, jonka varrella oli aiemmin sijainnut Saint-Méryn luostari. Tämä oli niitä barrikadeja, jotka kukistuivat viimeisinä. Toim.
[5] Lontoon itäpuolen kaupunginosa, jossa oli työläisten ja köyhälistön asuttamia kortteleita. Toim.