Julkaistu: »Arbeiter-Zeitung»-lehdessä N:o 21, Wien, toukokuun 23 päivänä 1890
Suomennos: Tuntematon
Lähde: »Marx ja Engels ammattiyhdistysliikkeestä», s. 235–243. Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto, Helsinki 1947
Skannaus: Miikka Palokangas
Oikoluku, HTML: Joonas Laine
Proletariaatin toukokuun juhlapäivä on ollut leimaa-antava kokonaiselle aikakaudelle, eikä ainoastaan yleisyytensä vuoksi, joka teki siitä taistelevan työväenluokan ensimmäisen kansainvälisen teon. Se antoi myös mahdollisuuden todeta liikkeen erittäin ilahduttavat menestykset eri maissa. Sekä viholliset, että ystävät, ovat yhtä mieltä siitä, että proletaarinen juhlapäivä sujui loistavimmalla ja arvokkaimmalla tavalla kaikista mantereen maista nimenomaan Itävallassa, ja Itävallan kaupungeista — Wienissä, ja että Itävallan, ennen kaikkea Wienin työläiset valloittivat täten itselleen aivan erikoisen paikan liikkeessään. Jos Itävallan liike muutama vuosi sitten oli miltei jäätymäpisteessä, saksalaisten ja slaavilainen kruununmaiden työläiset pirstottuina toisilleen vihamielisiksi puolueiksi ja tuhlailivat voimiaan keskinäisissä taisteluissa, ja jos joku olisi vaikkapa vain 3 vuotta sitten väittänyt, että Wien ja koko Itävalta tulisivat toukokuun 1 päivänä 1890 näyttämään esimerkin siitä, kuinka proletaarista luokkajuhlaa on vietettävä, hänelle olisi naurettu. Tätä tosiasiaa ei ole unohdettava, kun meidän täytyy lausua arviomme niistä sisäisistä riidoista, jotka yhä vaativat toisten maiden työläisten voimat, kuten tapahtuu esim. Ranskassa. Kuka rohkenee väittää, että Pariisi ei voi tehdä sitä, mitä Wien on tehnyt?
Mutta toukokuun 4. päivänä Lontoo jätti Wienin varjoon. Tärkeimpänä ja suurenmoisimpana koko toukokuun juhlassa pidän sitä seikkaa, että toukokuun 4. pnä 1890 Englannin proletariaatti, herättyään 40-vuotisesta talvihorroksestaan, yhtyi uudelleen luokkansa liikkeeseen. Tämän ymmärtämiseksi on tutustuttava toukokuun 4. päivän esihistoriaan.
Viime vuoden alussa aikoi maailman laajin ja köyhin työläiskortteli — Lontoon East-End[1] vähitellen liikehtiä. Huhtikuun 1. päivänä 1889 perustettiin kaasutehtaiden työläisten ja yleensä fyysillistä työtä tekevien työläisten liitto (Gas Workers and General Labourers Union). Nyt siinä on lähes 100,000 jäsentä. Etupäässä tämän asiasta kiinnostuneen liiton myötävaikutuksella (monet työläiset työskentelevät talvella kaasutehtaissa ja kesällä laivaveistämöillä) tapahtui suuri laivanrakentajain lakko, joka herätti horrostilastaan jopa Lontoon itäisen kaupungin-osan työläisten alimmankin kerroksen. Nyt on näiden suurimmalta osaltaan opettamattomien työläisten keskuudessa alkanut ilmaantua yhä uusia ammattiliittoja toinen toisensa jälkeen, ja ne ammattiliitot taas, jotka olivat siellä olleet aikaisemmin, mutta viettivät kituelämää, ovat alkaneet nopeasti kukoistaa. Mutta näiden uusien trade-unionien ja vanhojen välillä on hyvin suun ero. Vanhat ammattiliitot, joihin kuuluu vain »opetettuja» työläisiä, elävät eristyneisyyden hengessä; ne eivät ota ensinkään jäsenikseen työläisiä, jotka eivät ole saaneet ammattikuntakoulutusta, ja täten saavat kilpailijoikseen muut paitsi ammattikuntatyöläiset; ne ovat rikkaita, mutia mitä rikkaimmiksi ne tulevat, sitä enemmän ne rappeutuvat pelkiksi sairaus- ja hautausapukassoiksi; ne ovat vanhoillisia ja karttavat sosialismia, mikäli ja niin kauan kuin se suinkin on mahdollista. Uudet »opettamattomien» ammattiliitot taas ottavat jäsenekseen jokaisen ammattitoverin; kaikki ne ovat melkoisessa määrässä, ja kaasutyoläisten liitot jopa yksinomaan, lakkoliittoja ja lakkokassoja; ja jos niiden riveissä eivät vielä kaikki järjestään ole sosialisteja, niin joka tapauksessa he haluavat nähdä johtajinaan ainoastaan sosialisteja eivätkä ketään muuta. Ja sosialistista propagandaa on East-Endissä harjoitettu jo monta vuotta. Erittäin paljon ovat täällä tehneet työtä Eleonora Marx-Eveling ja hänen miehensä Edward Eveling, jotka viimeisten neljän vuoden kuluessa löysivät »radikaalisissa kerhoissa», joihin kuuluu yksinomaan työläisiä, mitä kiitollisimman maaperän propagandalle, jota he harjoittivat erittäin sitkeästi ja, kuten nyttemmin on käynyt ilmi, valtavan menestyksellisesti. Laivanrakentajien lakon aikana rouva Eveling oli yksi niistä kolmesta naisesta, jotka jakoivat avustusta, mistä kiitokseksi herra Hyndman — karkulainen Trafalgar Square'lta — panettelee heitä selittämällä, että he muka olivat ottaneet itselleen tästä hyvästä 3 puntaa viikossa lakkokassasta. Silvertown'in lakkoa, niiinkään East-End'issä, rouva Eveling johti viime talvena melkein yksinään; kaasutehtaiden työläisten komiteassa hän on sinne perustetun naisosaston edustaja.
Viime syksynä kaasutehtaiden työläiset valloittivat itselleen Lontoossa 8-tuntisen työpäivän, mutta kaupungin eteläosassa he menettivät sen uudelleen onnistumattoman lakon vuoksi, saaden täten riittävästi todisteita siitä, että tämä valloitus ei Lontoon pohjoisosassakaan ole läheskään ainiaaksi turvattu. Mitä ihmettelemistä on siinä, että he mielihyvin suostuivat rouva Eveling'in ehdotukseen Pariisin kongressin hyväksymän toukokuun juhlapäivän viettämisestä Lontoossa 8-tuntisen työpäivän lainsäädännöllisen voimaansaattamisen puolesta? Yhdessä eräiden sosialististen ryhmien, radikaalisten kerhojen ja toisten East-End'in trade-unionien kanssa he muodostivat keskuskomitean, jonka piti tätä tarkoitusta varten panna toimeen suuri mielenosoitus Hyde-Parkissa. Sen jälkeen kun oli käynyt selville, että jokainen yritys tämän mielenosoituksen järjestämiseksi torstaina toukokuun 1. päivänä oli tänä vuonna tuomittu välttämättä menemään myttyyn, päätettiin siirtää se sunnuntaiksi toukokuun 4 päiväksi.
Jotta mikäli mahdollista kaikki Lontoon työläiset osallistuisivat mielenosoitukseen, keskuskomitea naivissa yksinkertaisuudessaan kutsui siihen myös Lontoon trade-unionien neuvoston (Trade Council). Tämän järjestön muodostavat Lontoon trade-unionien edustajat, pääasiassa vanhoista »opetettujen» työläisten liitoista, ja sen enemmistö on kuten odottaa sopiikin, toistaiseksi epäsosialistisia aineksia. Trade-unionien liitto näki, että liike 8-tuntisen työpäivän hyväksi uhkasi kasvaa sen pään yli. Vanhat trade-unionit myös ovat 8-tuntisen työpäivän kannalla, mutta eivät sen lainsäädännöllisen määräämisen kannalla. 8-tuntisen työpäivän he ymmärtävät niin, että 8 tunnin työstä maksettaisiin normaali päiväpalkka — niin ja niin paljon tunnilta — mutta että jokaisen sallittaisiin tehdä ylityötä kuinka monta tuntia tahansa päivässä, sillä ehdolla, että jokaiselta ylityötunnilta maksettaisiin korotettu palkka, esim. puolitoista tai kaksi kertaa enemmän kuin tavallisesta työstä. Heidän mielestään mielenosoitus oli suunnattava taisteluun sellaisen työpäivän puolesta, joka on valloitettava »vapaan» sopimuksen perusteella, mutta jota ei pidä tehdä pakolliseksi parlamenttisäädöksellä. Saadakseen tämän aikaan trade-unionien neuvosto yhtyi yllämainitun herra Hyndmanin Sosialidemokraattisen federation kanssa, seuran, joka on olevinaan englantilaisen sosialismin ainoa autuaaksi tekevä kirkko, ja joka täysin johdonmukaisesti solmi ikuisen liiton ranskalaisten possibilistien kanssa, lähettäessäan edustajiston näiden kongressiin, ja joka tämän vuoksi jo ennakolta piti marxilaisen kongressin päättämää toukokuun juhlaa syntinä pyhää henkeä vastaan. Liike kasvoi myös tämänkin seuran pään yli; mutta keskuskomiteaan yhtyminen merkitsi »marxilaisten» johtoon alistumista. Jos taas asian olisi ottanut haltuunsa Trade-unionien neuvosto ja jos juhliminen ei olisi tapahtunut toukokuun 1 päivänä, vaan toukokuun 4. päivänä, silloin se ei enää olisi ollut se huono »marxilainen» juhla, ja siihen olisi voitu ottaa osaa. Ja vaikka 8-tuntisen työpäivän lainsäädännöllisestä määräämisestä koskeva pykälä kuului Sosialidemokraattisen federation ohjelmaan, niin se otti ilomielin vastaan Trade-unionien neuvoston sille ojentaman käden.
Tähän kummalliseen yhdyselämään astuneet uudet liittolaiset järjestivät tällöin keskuskomiteaa vastaan sellaisen jutun, joka Englannin porvariston poliittisessa käytännössä tunnustettaisiin sekä täysin luvalliseksi että myöskin erittäin taitavaksi, mutta eurooppalaiset ja amerikkalaiset työläiset pitäisivät sitä luultavasti erittäin halpamaisena. Asia on niin, että kansankokouksia järjestettäessä Hyde-Parkissa niiden järjestäjien täytyy ennakolta ilmoittaa aikomuksestaan yleisten töiden ministeriölle (Board of Works) ja sopia siellä yksityiskohdista ja nimenomaan saada lupa puhujalavoiksi tarkoitettujen rattaiden vetämiseen nurmikolla. On olemassa sellainen sääntö, että jos yhdestä kokouksesta on ilmoitettu, toista ei sinä päivänä saa puistossa järjestää. Keskuskomitea ei omasta puolestaan ollut tuollaista ilmoitusta vielä tehnyt; ja heti kun sitä vastaan yhtyneet järjestöt saivat tämän tietoonsa, he tekivät ilmoituksen kokouksen pitämisestä puistossa toukokuun 4. päivänä ja pyysivät lupaa 7 puhujalavaan, tehden kaiken tämän tielenkin keskuskomitean selän takana.
Trade-unionien neuvosto ja federatio arvelivat, että puisto oli siten saatu vuokratuksi toukokuun 4. päiväksi ja että sillä oli voitto taskussaan. Neuvosto kutsui silloin koolle Trade-unionien edustajien kokouksen, johon oli kutsuttu myös 2 edustajaa keskuskomiteasta; tämä lähetti kokoukseen kolme henkeä, heidän joukossaan rouva Evelingin. Tradeunionien neuvosto käyttäytyi heihin nähden kuten tilanteen herra. Se selitti, että mielenosoitukseen voivat ottaa osaa ja lippujaan saivat kantaa ainoastaan ammattiliitot, ja että sosialistisia yhdistyksiä ja poliittisia kerhoja ei siihen päästettäisi; millä tavoin näin ollen sosialidemokraattinen federatio voi ottaa osaa mielenosoitukseen — se jäi arvoitukseksi. Neuvosto ehdotti kokoukselle ennakolta valmistetun julkilausumaluonnoksen, josta 8-tuntisen työpäivän lainsäädännöllistä määräämistä koskeva vaatimus oli pyyhitty yli; ehdotusta tämän vaatimuksen uudelleen sisällyttämisestä julkilausumaan ei päästetty käsittelyyn eikä äänestykseen. Vihdoin neuvosto kieltäytyi tunnustamasta rouva Eveling'iä edustajaksi, koska hän muka ei ollut ruumiillisen työn tekijä (mikä ei pidä paikkaansa), vaikka sen oma puheenjohtaja herra Shipton ei ole viiteentoista vuoteen ajatellutkaan ruumiilliseen työhön ryhtymistä.
Keskuskomiteaan kuuluvia työläisiä suututti tuo kolttonen. Mielenosoitus näytti lopullisesti joutuneen kahden sellaisen järjestön käsiin, jotka edustivat vain Lontoon työläisten mitätöntä vähemmistöä. Jäljelle näytti jäävän vain yksi taistelukeino: vallata rynnäköllä Tradeunionien neuvoston puhujalavat, minkä kaasutehtaiden työläiset uhkasivat tehdäkin. Silloin Edward Eveling lähti ministeriöön ja sai aikaan sen, että vastoin vallitsevia sääntöjä keskuskomiteallekin annettiin oikeus viedä puistoon 7 puhujalavaa. Yritys mielenosoituksen valtaamiseksi vähemmistön hyväksi oli mennyt myttyyn; Tradeunonien neuvosto tuli sovinnolliseksi ja oli iloinen saadessaan käydä keskuskomitean kanssa neuvotteluja mielenosoituksen järjestämisestä uudella pohjalla. Tämä koko esihistoria on tunnettava, voidakseen täysin arvioida mielenosoituksen luonnetta ja merkitystä. Järjestettynä liikkeeseen äskettäin yhtyneitten East-End'in työläisten aloitteesta se sai kaikkialla sellaisen vastakaiun, että kahden järjestön, jotka suhtautuivat toisiinsa vähintään yhtä vihamielisesti kuin ne molemmat yhdessä suhtautuivat mielenosoituksen perusajatukseen, oli pakko solmia liitto ottaakseen käsiinsä johdon ja käyttääkseen kokousta omaksi edukseen. Yhtäältä Tradeunionien vanhoillinen neuvosto, joka saarnaa pääoman ja työn tasa-arvoisuutta, toisaalta radikaalisena esiintyvä Sosialidemokraattinen federatio, joka lavertelee yhteiskunnallisesta vallankumouksesta kaikkialla, missä se ei ole vaarallista, — molemmat ne olivat yhtyneet halpamaiseen kolttoseen lyödäkseen itselleen mynttiä kummankin vihaamasta mielenosoituksesta. Näiden tapahtumain vuoksi toukokuun 4. päivän kokous halkesi kahtia. Toisaalla vanhoilliset työläiset, joiden näköpiiri ei ulotu palkkatyöjärjestelmän rajojen ulkopuolelle ja rinnan sen kanssa ahdasmielinen, mutta vallanhimoinen sosialistinen lahko; toisaalla äsken liikkeeseen mukaan tulleiden työläisten laajat joukot, jotka eivät enää halua kuulla puhuttavankaan vanhojen Tradeunionien manchesterilaisuudesta, vaan pyrkivät itsenäisesti valloittamaan itselleen täyden vapautuksen, ja valloittamaan sen itse valitsemiensa liittolaisten kanssa, eikä niiden kanssa, joita pikkuinen sosialistinen kopla niile tyrkytti. Toisaalla pysähdystila, jota edustivat Tradeunionit, jotka eivät olleet itse vielä täysin vapautuneet ammattikuntamaisuudesta, sekä ahdasmielinen lahko, joka nojautui vihoviimeisiin liittolaisiin; toisaalla — vastaheräävän Englannin proletariaatin elävä vapaa Liike. Ja pelkkä ulkonäkökin sai sopivammin näkemään, missä tässä kaksinaisessa kokouksessa oli elävä elämä, missä pysähdystila. Keskuskomitean 7 puhujalavan ympärillä oli silminkantamattomiin sankkoja joukkoja, jotka kulkivat soiton kaikuessa ja lippujen liehuessa, enemmän kuin 100,000 henkeä rivistöissä, ja niiden lisäväkenä melkein yhtä paljon yksitellen tulleita; kaikkialla yksimielisyys, innostus ja samanaikaisesti täysi järjestys ja järjestyneisyys. Yhtyneitten taantumuksellisten puhujalavain luona näytti päinvastoin himmeältä; heiden kulkueensa oli paljoa heikompi, huonosti järjestetty, se kulki sekasortoisena ja suurimmalta osaltaan myöhästyi, niin että joissakin paikoin he olivat vasta alkamassa kun keskuskomitealla oli kaikki loppunut. Ja kun jotenkuten radikaalisten kerhojen liberaaliset johtajat ja muutamien Tradeunionien virkailijat yhtyivät Tradeunionien neuvostoon, niin samojen ammattiliittojen jäsenet ja neljä sosialidemokraattisen federation kokonaista osastoakin marssi keskuskomitean rivistöissä. Kaikesta tästä huolimatta Tradeunionien neuvostokin saavutti sentään jotakin menestystä, mutta ratkaiseva menestys oli keskuskomitean puolella.
Porvarilliset poliitikot, joita oli suuri määrä tarkkailemassa mielenosoitusta, lähtivät koteihinsa siinä varmassa vakaumuksesta. että Englannin proletariaatti, joka jo kokonaista 40 vuotta oli ollut suuren liberaalin puolueen hännän jatkona ja vaalikarjana, oli vihdoin herännyt uuteen itsenäiseen elämään ja toimintaan. Enää ei ole mitään epäilemistä: toukokuun 4. pnä 1890 Englannin työväenluokka astui suuren kansainvälisen armeijan riveihin. Ja tämä on tosiasia, joka merkitsee kokonaista aikakautta. Englannin proletariaatti nojautuu kaikkein edistyneimpään teolliseen kehitykseen ja sitäpaitsi sillä on kaikkein suurin poliittisen liikkeen vapaus. Sen pitkäaikainen talvihorros — joka oli seurauksena toisaalta chartistiliikkeen romahduksesta vv. 1836–1850 ja toisaalta suunnattomasta teollisuuden noususta vv. 1848–1880 — oli vihdoin tullut häirityksi. Vanhojen chartistien lastenlapset astuivat taisteluriveihin. Jo 8 vuoden aikana on tapahtunut milloin siellä, milloin täällä kuohuntaa laajoissa joukoissa. On ilmestynyt sosialistisia ryhmiä, mutta yksikään niistä ei ole noussut lahkon tason yläpuolelle; agitaattorit ja luulotellut puoluejohtajat, joiden keskuudessa oli sekä yksinkertaisia keinottelijoita että kiipeilijöitä, jäivät upseereiksi ilman sotilaita. Se oli miltei joka kerta samantapaistä kuin Robert Blum'in kuuluisa joukko Baden'in sotaretkellä v. 1849; yksi eversti, 11 upseeria yksi torvensoittaja ja yksi sotamies. Ja rettelöinti näiden Robert Blum'in eri kolonnien välillä tulevan proletaarisen armeijan komentamisoikeudesta oli verrattain lohduton näky. Nyt tämä kaikki pian päättyikin, niinkuin se on jo päättynyt Saksassa ja Itävallassa. Mahtava joukkoliike tekee lopun kaikista näistä lahkoista ja pikkuryhmityksistä, ottaen mukaansa joukot ja antaen upseereille heille kuuluvat paikat. Kenelle tämä ei ole mieleen, hän voi hiljakseen lähteä tiehensä. Ilman hankauksia ei juttu tule sujumaan, mutta kaikki tapahtuu vuorollaan, ja jonkin ajan kuluttua — pikemmin kuin monet odottavat — Englannin prolelaariarmeija tulee olemaan yhtä yhtenäinen, yhtä hyvin järjestetty, yhtä päättäväinen kuin mikä muu tahansa, ja kaikki sen toverit sekä mannermaalla että Amerikassa tulevat innostuksella sitä tervehtimään.
[1] East-End — Lontoon itäosa, jossa asuu työväkeä ja köyhälistöä. Toim.