Kirjoitettu: 6. helmikuuta 1892
Suomennos: Tuntematon
Lähde: »Sosialistisesta vallankumouksesta. Kokoelma», s. 438–441. Kokoelman laatineet F. Teplov ja N. Davytov. © Kustannusliike Edistys, Moskova 1978 (Werke, Bd. 22, S. 279–281.)
Skannaus: Miikka Palokangas
Oikoluku, HTML: Joonas Laine
Artikkelissaan »Tribunan» tämän vuoden helmikuun 2. päivän numerossa tunnettu Giovanni Bovio syyttää viime aikoina monarkistien leiriin loikanneita italialaisia tasavaltalaiskansanedustajia siitä, että he käsittelevät hallitusmuotokysymystä aivan liian halveksivasti. Syyte ei todellakaan liikuta minua. Mutta itse tässä asiassa minua koskee se, että hän käyttää hyväkseen saksalaista sosialismia käsittelevää artikkeliani (»Critica Sociale», 16. tammikuuta 1892) suunnatakseen saman syytöksen saksalaisia sosialisteja vastaan yleensä ja minua vastaan erikoisesti. Tähän liittyen hän esittää seuraavaa:
»Siitä nähdään lisäksi, miten ja minkä vuoksi ne sosialistit erehtyvät, jotka Friedrich Engelsin mukana puhuvat sosialistien välittömästi edessä olevasta vallan valtaamisesta määrittämättä, mistä vallasta on kysymys. Engels menee niin pitkälle, että hän aritmeettisin todistein (ja minusta on luku tuntunut jo pitkään kumoamattomalta todisteelta historiassa) määrää sen melko läheisen vuoden, jona sosialistipuolue saavuttaa enemmistön Saksan parlamentissa. Erinomaista: ja entä sitten?
— Se ottaa vallan.
— Suurenmoista: mutta minkä vallan? Onko se kuninkaanvalta, onko se tasavaltalainen valta, vai suuntautuuko puolue jälleen Kommunistisen manifestin vuonna 1848 kumoamaan Weitlingin utopiaan?
— Muodot ovat yhdentekeviä meille.
— Tosiaanko?.. Mutta vallastahan voidaan puhua vain silloin kun sillä on konkreettinen muoto. Voidaan puhua siitä, että uusi substanssi, uusi idea luo itsestään muodon ja tuottaa sen omasta itsestään käsin, mutta muotoa ei voi eikä saa jättää ottamatta huomioon.»
Tähän vastaan, etten hyväksy miltään kannalta kunnianarvoisan Bovion selitystä.
Ennen kaikkea en ole sanonut, että »sosialistinen puolue saavuttaa enemmistön ja ottaa sitten vallan». Olen päinvastoin korostanut mahdollisuutena olevan kymmenen yhtä vastaan, että ennen tätä ajankohtaa vallanpitäjät käyttävät vielä pitkään valtaa meitä kohtaan; tämä kuitenkin johtaisi meidät äänten enemmistöjen maaperältä vallankumouksen maaperälle. Mutta jatkakaamme.
»Se ottaa vallan, mutta minkä vallan? Onko se kuninkaanvalta, onko se tasavaltalainen valta, vai suuntautuuko puolue jälleen Kommunistisen manifestin vuonna 1848 kumoamaan Weitlingin utopiaan?»
Tässä suon itselleni luvan käyttää kunnianarvoisan Bovion ilmaisua. Täytyy todellakin olla »uomo di chiostro»[1] voidakseen elätellä pienintäkin epäilyä tämän vallan luonteesta.
Koko hallitukselle uskollinen, aristokraattinen ja porvarillinen Saksa syyttää ystäviämme valtiopäivillä tasavaltalaisiksi ja vallankumouksellisiksi.
Neljänkymmenen vuoden ajan Marx ja minä olemme toistaneet kyllästymiseen asti, että demokraattinen tasavalta on meille ainoa poliittinen muoto, missä työväenluokan ja kapitalistiluokan välinen taistelu voi ensin omaksua yleisen luonteen ja tulla sitten proletariaatin ratkaisevan voiton tietä loppuun saatetuksi.
Tietenkään kunnianarvoisa Bovio ei ole niin naiivi, että hän olettaisi jonkun saksalaisen keisarin ottavan ministerinsä sosialistisesta puolueesta ja hyväksyvän — edes silloinkaan kun keisari haluaisi näin tehdä — ne ehdot, jotka edellyttävät hänen kruunusta luopumistaan, mutta joita ilman kyseinen ministeri ei voi laskea saavansa puolueensa tukea. Tosin pelko, että me voisimme »suuntautua jälleen Weitlingin utopiaan», antaa minulle suoraan sanoen oikein hyvän käsityksen keskustelukumppanini naiiviudesta.
Vai antaako kunnianarvoisa Bovio Weitlingista puhumalla ehkä ymmärtää, etteivät saksalaiset sosialistit anna yhteiskunnalliselle muodolle sen enempää merkitystä kuin he hänen mielipiteensä mukaan antavat poliittiselle muodolle? Siinä hän erehtyisi jälleen kerran. Hänen pitäisi tuntea saksalaista sosialismia kylliksi tietääkseen, että tämä vaatii kaikkien tuotantovälineiden sosialisoimista. Millä tavalla tämä taloudellinen vallankumous tulee toteutumaan? Se riippuu niistä olosuhteista, joissa puolueemme ottaa vallan, ajankohdasta, jona tähän päästään sekä metodista, jolla se saavutetaan. Kuten Bovio itsekin selittää, »uusi substanssi, uusi idea luo itsestään muodon ja tuottaa sen omasta itsestään käsin». Kuitenkin jos meidän puolueemme asioiden odottamattoman käänteen johdosta kutsuttaisiin huomispäivänä valtaan, tietäisin aivan hyvin, mitä ehdottaisin toimintaohjelmaksi.
»Muodot ovat meille yhdentekeviä»?
Katson välttämättömäksi selvittää, etten sen enempää minä kuin kukaan muukaan saksalainen sosialisti ole koskaan sanonut tällaista tai mitään tämänkaltaista; näin on kunnianarvoisa Bovio yksin sanonut. Tahtoisin mielelläni tietää, millä oikeudella hän panee tällaisen »sciocchezzan»[2] meidän syyksemme.
Jos kunnianarvoisa Bovio olisi muutoin odottanut artikkelini jälkiosaa (»Critica Sociale», 1. helmikuuta) ja lukenut sen, hän ei ehkä olisi vaivautunut sekoittamaan vallankumouksellisia saksalaisia sosialisteja rojalistisiin italialaisiin tasavaltalaisiin.
6. helmikuuta 1892
Friedrich Engels
[1] — erakko. Toim.
[2] — typeryys. Toim.