Friedrich Engels

Engels Friedrich Adolph Sorgelle

1894


Kirjoitettu: 10. marraskuuta 1894
Suomennos: © Timo Koste, Vesa Oittinen
Lähde: Marx–Engels. Kirjeitä, s. 478–480. Kustannusliike Edistys, Moskova (1976).
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine


 

Hobokeniin

Lontoo, 10. marraskuuta 1894

...Täkäläinen liike muistuttaa yhä amerikkalaista, se vain on jonkinverran teidän edellänne. Joukkovaisto, että työläisten on muodostettava oma puolue molempia virallisia puolueita vastaan, vahvistuu alati; tämä on käynyt kunnallisvaaleissa maaliskuun 1. päivänä jälleen ilmi selvemmin kuin koskaan. Mutta kaikenlaiset perinteiset muistot, ja puute ihmisistä jotka kykenisivät muuttamaan tuon vaiston tietoiseksi toiminnaksi ja kokoamaan voimat koko maassa, kammitsoivat pysymään tässä epämääräisten ajatusten esivaiheessa ja toiminnan paikallisessa eristäytyneisyydessä. Anglosaksinen lahkolaisuus hallitsee myös työväenliikkeessä. Sosiaalidemokraattinen liitto, aivan kuten teidän saksalainen työväenpuolueenne,[1] on saanut aikaan teoriamme muuttumisen oikeauskoisen lahkon jäykäksi opinkappaleeksi. Liitto on ahdasmielisen eriseurainen ja siten sen perinne kansainvälisessä politiikassa on Hyndmanin ansiosta läpikotaisin laho. Tuon tuostakin tätä perinnettä kyllä horjutetaan, mutta siitä ei ole vielä koskaan murtauduttu irti. Riippumaton työväenpuolue[2] noudattaa äärimmäisen epämääräisiä taktiikkaa, ja sen johtaja Keir Hardie on suurviekas skotti, jonka demagogisiin taitotemppuihin ei saa hetkeksikään luottaa. Vaikka hän onkin piruparka, peräisin skottilaisista hiilikaivosmiehistä, on hän kuitenkin perustanut suuren viikkolehden »The Labour Leader»,[3] jota ei ole voitu saada alkuun ilman suuria rahoja. Nuo rahat tulevat hänelle torylaisilta tai sitten liberaaliunionisteilta,[4] siis Gladstonen ja home rule'n[5] vastaiselta taholta, siitä ei voi olla epäilystä. Sekä hänen runsaat kirjalliset yhteytensä Lontooseen että välittömät tiedot ja hänen poliittinen kantansa vahvistavat tämän. Niinpä hän voi varsin helposti menettää yleisissä vaaleissa 1895[6] paikkansa parlamentissa — irlantilaisten ja radikaalien valitsijain luopumisen johdosta — ja se olisi onni; mies on tällä hetkellä kaikkein suurin este. Parlamentissa hän esiintyy vain demagogisissa tilanteissa: tärkeilläkseen puheilla työttömistä saamatta mitään aikaan, tai lausuillakseen tyhmyyksiä kuningattaren[7] synnytettyä prinssin, millainen meillä olisi äärettömän köykäistä ja mitätöntä jne. Muuten on erityisesti maaseudulla sekä Sosiaalidemokraattisessa liitossa että Riippumattomassa työväenpuolueessa varsin hyviä aineksia, mutta hajallaan; vaikka ovathan he saaneet ainakin sen aikaan, että johtajien kaikki yritykset usuttaa järjestöt toistensa kimppuun epäonnistuvat alati. John Burns on poliittisesti jokseenkin yksin; sekä Hyndman että K. Hardie hyökkäilevät raivoisasti hänen kimppuunsa ja itse hän toimii ikäänkuin olisi menettänyt toivonsa työläisten poliittiseen organisaatioon ja uskoisi enää vain ammattiyhdistyksiin. Viimeksimainituistakin hänellä on ollut huonoja kokemuksia, ja hän saattaisi nääntyä nälkään ellei mekaanikkojen liitto maksaisi hänelle parlamenttipalkkaa. Hän on turhamainen ja on sallinut liberaalien, ts. radikaalien »sosiaalisen siiven» vetää itseään nenästä hieman liiaksi. Hän antaa liikaa painoa monille läpiviemilleen yksittäismyönnytyksille. Kaikesta huolimalta hän on ainoa todella rehellinen mies koko liikkeessä, ts. johtajien keskuudessa, ja hänellä on läpikotaisin proletaarinen vaisto, joka uskoakseni ratkaisevalla hetkellä opastaa häntä oikeammalla tavalla kuin viekkaus ja itsekeskeinen laskelmointi toisia.

Mannermaalla liikkeen levitessä menestykset kasvattavat yhä suuremman menestyksen halua, ja talonpoikien pyydystelystä tulee kirjaimellisesti muotia. Ensin ranskalaiset julistavat Nantes'ssa Lafarguen suulla (mistä olen heille kirjoittanut), ettei ole lainkaan meidän tehtäviämme ryhtyä suoranaisin toimenpitein jouduttamaan pientalonpoikien tuhoa, josta kapitalismi huolehtii puolestamme, vaan päinvastoin — pientalonpoikaa olisi suoranaisesti suojeltava veronkiskojia, koronkiskureita ja suurmaanomistajia vastaan. Tähän emme kuitenkaan voi mennä mukaan, koska se ensinnäkin on tyhmää ja toiseksi mahdotonta. Mutta sitten Vollmar Frankfurtissa tahtoo lahjoa puolelleen talonpojan ylipäänsä, ja talonpoika, jonka kanssa hän joutuu tekemisiin Ylä-Baijerissa, ei ole mikään velkainen Reinin pientalonpoika, hän on keskisuuri, jopa suurtalonpoika, joka riistää renkejä ja piikoja ja myy suurin määrin karjaa ja viljaa. Tällainen taas ei käy päinsä ellei luovuta koko periaatteesta. Voimme saada Alppien, alasaksilaisen ja Schleswig-Holsteinin suurtalonpojan puolellemme vain luovuttamalla hänelle peltorenkejä ja päiväpalkkalaisia, joten me kyllä menetämme poliittisesti enemmän kuin voitamme. Frankfurtin puoluepäivät eivät tehneet asiasta päätöstä ja se on sikäli hyvä, että asiaa tutkitaan perusteellisesti nyt; siellä olleet ihmiset tiesivät talonpojista ja eri maakunnissa niin perin erilaisista maaseutuolosuhteista aivan liian vähän voidakseen tehdä muita kuin umpimähkäisiä päätöksiä. No, joskus asian toki on saatava ratkaisunsa...

Sota Kiinassa[8] on antanut kuoliniskun vanhalle Kiinalle. Eristäytyminen on käynyt mahdottomaksi; jo sotilaallisen puolustuksen syistä on tullut välttämättömäksi ottaa käyttöön rautateitä, höyrykoneita, sähkövoimaa ja suurteollisuutta. Tällöin kuitenkin pientalonpoikaiskulttuurin vanha taloudellinen järjestelmä hajoaa, järjestelmä, jonka vallitessa perhe valmisti itse teollisuustuotteensa, siis hajoaa myös koko vanha yhteiskunnallinen järjestelmä, joka mahdollisti suhteellisen tiheän asutuksen. Miljoonat joutuvat puille paljaille ja saavat lähteä vaeltamaan; nämä miljoonat löytävät tiensä Eurooppaan ja siirtolaisia tulee joukoltain. Kiinan kilpailu kuitenkin kärjistää asian teillä ja meillä nopeasti äärimmilleen, sikäli kuin se muodostuu joukkomittaiseksi, ja siten Kiinan valloittava kapitalismi samalla antaa sysäyksen kapitalismin luhistumiseen Euroopassa ja Amerikassa...

 


Toimituksen viitteet:

[1] Saksalaseksi työväenpuolueeksi Engels nimittää Pohjois-Amerikan sosialistista työväenpuoluetta, jossa oli paljon saksalaisia.
Pohjois-Amerikan sosialistinen työväenpuolue perustettiin 1876 Philadelphian yhdistävässä kokouksessa, jolloin yhtyivät I Internationaalin Amerikan jaostot ja muut USA:n sosialistiset järjestöt. Puoluejäsenten enemmistö maahanmuuttajia (pääosalta saksalaisia), joilla oli heikot yhteydet varsinaisiin Amerikan työläisiin. Puolueen sisällä käytiin taistelua reformistisen johdon, joka koostui enimmäkseen lassallelaisista, sekä marxilaisen siiven välillä. Viimeksi mainittuja johti Marxin ja Engelsin toveri Sorge. Puolue julisti ohjelmassaan taistelevansa sosialismin puolesta, mutta sen johdon lahkolaismainen politiikka, jonka mukaan se laiminlöi työn Amerikan proletariaatin ]oukkojärjestöissä esti puoluetta kehittymästä vallankumoukselliseksi joukkopuolueeksi.
Sosiaalidemokraattinen liitto (Social Democratic Federation) oli sosialistinen englantilainen järjestö, joka perustettiin elokuussa 1884 Demokraattisen liiton pohjalle. Se yhdisti erilaisia sosialistisia aineksia, ennen kaikkea sivistyneistön piiristä. Liiton johdossa olivat pitkän aikaan reformistit Hyndman etunenässään. Hän ajoi opportunistista ja lahkolaismaista politiikkaa. Liittoon kuuluva vallankumouksellisten marxilaisten ryhmä (Marx-Aveling, Aveling, Mann ym.) asetti Hyndmanin linjan vastapainoksi taistelun työväen joukkoliikkeeseen solmittavien kiinteiden suhteiden puolesta. Syksyllä 1884 tapahtuneen kahtiajaon jälkeen ja liiton vasemmistosiiven edustajien perustettua joulukuussa 1884 itsenäisen järjestön — Sosialistinen liitto — opportunistien vaikutus liitossa voimistui. Mutta joukkojen vallankumouksellisen mielialan vaikutuksesta sen sisällä karttui edelleenkin vallankumouksellisia aineksia vastoin opportunististen johtajien tahtoa. Toim.

[2] Riippumaton työväenpuolue (Independent Labour Party) perustettiin tammikuussa 1893 Bradfordin konferenssissa kaudella, jolloin lakkotaistelu vilkastui sekä voimistui Englanin työväenluokan pyrkimys saada aikaan itsenäinen politiikka porvarillisten puolueiden vastapainoksi. Puolueeseen liittyi monia uusien ja vanhojen ammattiyhdistysten jäseniä, älymystön ja pikkuporvariston edustajia, joita suuntasivat fabiolaiset. Puolueen johdossa oli Keir Hardie. Engels tervehti Riippumattoman työväenpuolueen perustamista sekä toivoi, että se onnistuu välttämään lahkolaismaiset virheet ja tulemaan todelliseksi työväen joukkopuolueeksi. Mutta puolueen johto kiinnitti heti alun alkaen päähuomion taistelun parlamentaarisiin muotoihin ja hieroi kauppoja liberaalipuolueen kanssa. Toim.

[3] »The Labour Leader», englantilainen, vuodesta 1887 ilmestyvä kuukausilehti. Se ilmestyi aluksi nimellä »The Miner» (»Kaivostyöläinen»), vuodesta 1889 mainitulla nimellä. Se oli aluksi Skotlannin työväenpuolueen äänenkannattaja, vuodesta 1893 Riippumattoman työväenpuolueen äänenkannattaja. Vuodesta 1894 lehti ilmestyi viikoittain; sen toimittajana oli vuoteen 1904 James Keir Hardie. Toim.

[4] Liberaaliunionistit olivat Irlannin kanssa tehdyn unionin kannattajia. Joseph Chamberlainin johtama ryhmä erosi 1886 liberaalipuolueesta Irlannin kysymyksestä syntyneiden erimielisyyksien yhteydessä. Liberaaliunionistit kuuluivat aluksi käytännössä, muutaman vuoden kuluttua järjestöllisestikin konservatiivipuolueeseen. Toim.

[5] Home rule oli Irlannin edustajien itsehallintovaatimuksen nimitys. Itsehallinto piti toteutettaman Britannian imperiumin puitteissa ja sitä esittivät 1870-luvulla Irlannin liberaalisen porvariston edustajat. Home rule'n toteuttaminen edellytti itsenäisen Irlannin parlamentin luomista avainasemien pysyessä samalla Englannin hallitsevien piirien käsissä. Toim.

[6] Englannissa pidettiin 12.–29. heinäkuuta 1895 yleiset parlamenttivaalit. Vaaleissa konservatiivit saivat yli 150 äänen enemmistön alahuoneeseen. Monet Riippumattoman työväenpuolueen ehdokkaista, muiden mukana Keir Hardie, jäivät valitsematta. Toim.

[7] — Viktorian. Toim.

[8] Viittaus Japanin–Kiinan sotaan 1894–1895, jonka Japani aloitti lujittaakseen vaikutusvaltaansa Koreassa sekä tunkeutuakseen Kiinaan. Kiinan armeija ja laivasto kärsivät sodassa jatkuvia tappioita feodaalisen Kiinan taloudellisen ja teknisen takapajuisuuden johdosta. Sotilaallisten tappioiden pakottamana mantšurilaiset hallitsijat solmivat Schimonesekin sopimuksen, jonka mukaan Kiina tunnusti Korean riippumattomuuden (tosiasiassa sen olevan Japanin valloitusalue), luovutti joukon saaria (Taiwanin ym.) sekä maksoi Japanille 230 miljoonan lienin sotakorvauksen. Toim.