Julkaistu: »True and False Society», 1888
Suomennos: N. R. af Ursin
Lähde: »Tulevaisuutta kohti. Sosialipoliittisia esitelmiä», s. 1–27. Toinen painos. Helsingin uusi kirjapaino-osakeyhtiö, Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki 1906
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Me tiedämme kaikki, että ihmisen yleensä, jos hän tahtoo elää, täytyy tehdä työtä. Tietysti ei kaikki, mikä tuottaa meille nautintoa, ole inhimillisen työn tuotteita; maailman kauneus, luonnon vaikutus meidän tunteeseemme ovat alituisia nautinnon aiheita, mutta tämmöistä nautintoa me saamme ainoastaan siinä tapauksessa, että me työllämme pysymme hengissä ja nautintoon kykenevinä; ei mikään keksintö vapauta meitä tästä pakkotoimesta. Yksinkertaisimman villinkin täytyy ensin poimia marjat varrelta tahi kaivaa juuret maasta, ennenkuin voi kuten kylläinen koira oikoa uneen auringon paahteessa tahi varjossa, ja tämänkin tilan ovat itse villit jo jättäneet ja ihmiskunnan kehittyneemmät rodut ovat jo aikoja sitten kohonneet sen yli; ei mikään kertomus ammoisilta ajoilta esitä aikakautta, jolloin ihmiset eivät jo olisi muodostaneet jonkunlaista yhteiskuntaa, jonka tarkoituksena oli taistelun helpoittaminen luonnon kanssa elämästä ja runsaampien nautintoainesten hankkimisesta.
Tarkemmin emme voi tässä syventyä yhteiskunnan historialliseen kehitykseen: tehtävämme on lyhyesti tutkia, miten se yhteiskunta, jossa nykyään elämme, lopulta on semmoiseksi kehittynyt. Ensiksi pari kysymystä: 1) Kun yleensä yhteisön täytyy työtä tehdä, jos sitä muodostavien jäsenten on eläminen ja kun sen täytyy ankarimmin työskennellä, jos mieli saada enemmän etuja, eikö silloin jokaisen menestyksellä toimivan yhteisön tule järjestää työtä niin, että joka työkykyisen henkilön on suorittaminen sopiva osa työstä eikä sen enempää? 2) Eikö todellisesti menestyksellä toimivan yhteisön — joka varmaankin on olemassa kaikkien jäsentensä menestystä varten tule menetellä niin, että jokainen, joka suorittaa oikean osan työstä, myöskin saapi oikean osan tämän työn kautta toimeensaaduista tuotteista? 3) Jos kerran turhaa työtä on tehty, niin tämä tarkoitukseton haaskaus tuottaisi niille uusia vaivoja, jotka toimittavat sen, joka on olemassa ololle ja sen hauskaksi muodostamiselle suotavaa. Eikö siis tarkoituksella toimivan yhteisön tulisi järjestää työ niin, ettei sitä haaskattaisi?
Meidän tulee varmaankin vastata myöntävästi kaikkiin näihin kolmeen kysymykseen. Minä väitän nyt, että menestyksellä toimiva yhteiskunta — joka oikein täyttää tehtävänsä — pitää huolta siitä, että jokainen suorittaa oikean osan työstä, että jokainen saapi oikean osan työn kautta toimitetuista tuotteista, ja ettei ihmisten työtä haaskata. — — — — —
Onko tosiaan nykyisessä yhteiskunnassamme jokainen työkykyinen henkilö saanut kohtuullisen työmäärän osaksensa? Onko se osa, jonka hän on saanut työn tuotteista, oikeassa suhteessa hänen suorittamaansa työhön? Onko yhteiskunnassa työn haaskausta kartettu?
Mahdollisesti ei heti tahdota vastata kolmanteen kysymykseen, mutta kahteen edelliseen annettanee kohta kieltävä vastaus. Minä luulen sittekin voivani näyttää toteen, että paljon työtä menee hukkaan ja että yhteiskunnallamme siis ei ole noita kolmea menestyksellä toimivalle yhteiskunnalle tärkeätä tunnusmerkkiä. Meidän sivistyksemme on sen takia huolimatta sen hienosta ja kehittyneestä järjestyksestä hairahdus, jos siinä nimittäin otaksutaan ilmestyvän yhteiskunnan korkein kehitysmuoto, kuten useammat, vieläpä sangen useat ihmiset arvelevat.
Nyt pari sanaa niistä tapahtumista, jotka ovat johdattaneet meitä nykyiseen yhteiskuntaamme, jommoisena se meidän aikoinamme esiintyy. Historiantakaisina aikoina olivat nykyisten sivistysrotujemme esi-isät yhdistyneet heimokuntiin; jokaisella heimokunnalla oli yhteinen omaisuus, mutta kaikki, mikä oli heimokunnan ulkopuolella, katsottiin vihollisen omaksi ja omaisuus, joka ei kuulunut heimokunnalle, oli ryöstön alaisena. Sen tähden olivat eri heimokunnat keskenänsä alituisella sotajalalla ja kaikki sotavangit tapettiin ensin alussa. Kun jonkun ajan perästä ihminen edistyi, sai enemmän kätevyyttä ja tiesi, miten valmistaisi sopivia työkaluja, huomasi hän kohta, että näillä työskentelevä ihminen voi saada enemmän toimeen, kuin vaan elintarpeet itsellensä ja nyt teki hän monta sotavankia orjaksi eikä niitä enää sodassa tappanut; heitä käytettiin työhön, kuten juhtia. Työn tuotteesta antoivat heidän herransa eli omistajansa heille niin paljon, että voivat hengissä pysyä; loput korjasivat itsellensä.
Ajan kuluessa kävi yhteiskunnan järjestys monimutkaisemmaksi; raakalaisuus kulki monen asteen läpi aina noihin vanhoihin sivistysilmiöihin saakka, joiden suuret edustajat kreikkalaiset ja roomalaiset ovat; mutta nämäkin sivistykset perustuivat vielä orjuuteen. Suurin osa heidän rikkauksistaan lähti ihmisten käsistä, joita voi ostaa kuin karjaa torilla. Mutta kun vanha sivistys rappeutui, ei orjan työ enää ollut niin tuotteliasta; ne maat, jotka muodostivat Rooman maailmanvallan, olivat alituisten sotien alaisina; keskushallituksen ja maakunnan virkamiehet olivat vaan veroituskoneita ja niin ahneita, että olot muuttuivat sietämättömiksi. Yhteiskunta oli olemassa ainoastaan verojen kiskomista varten ja hajosi; yhdessä sen kanssa myös orjuus, kun olojen muuttuessa ei orjajoukkion omistaminen enää tuottanut mitään etuja.
Mutta siihen eivät muutokset pysähtyneet. Uusi yhteiskunta muodostui Rooman valtakuntaan tunkeutuneista muukalaisaineksista ja tämän valtakunnan jäännöksistä; läänityslaitos syntyi ja sen kanssa uudet aatteet, joita en tässä tarkemmin voi esittää. Mutta tärkeätä tässä on se, että melkein karjan vertaisen orjan sijaan astui n. s. maaorja. Mahtavat ja etuoikeutetut tiesivät sangen hyvin, että ihmiset yhden päivän työllä voivat aikaansaada enemmän kuin yhden päivän toimeentulon; he sijoittivat sen takia ihmisiä vissille maankappaleille, tekivät niistä elävän kaluston ja määrätyllä maatilkulla täytyi heidän elää, ehdolla, että omistivat osan ajastansa isäntänsä peltojen hoidolle. Maaorjien elinehdot olivat yleensä paremmat kuin entisten osajoukkojen. Heitä ei voitu erikseen myydä eikä ostaa, he muodostivat osan maatilasta, jolla he elivät ja he voivat eri tavoilla tulla maanvuokraajiksi. Tämä hävitti vihdoin aikaa voittaen koko maaorjuuden ja keskiajan kahdella viimeisellä vuosisadalla, neljännellä- ja viidennellätoista, oli maalaistyöntekijäin tila paljon parempi kuin ennen; he saivat enemmän kärsiä äkillisestä mielivaltaisuudesta ja väkivallasta kuin alituisesta, laillistetusta sorrosta. Miten tämä aika on välittänyt siirron meidän nykyisiin oloihimme, on historian hauskimpia lukuja; mutta minä en tässä voi ryhtyä sitä tarkemmin selittämään. Tahdon vaan sanoa, että nuo vapautetut maaorjat muodostivat yhden osan niistä, joista sukeutui nykyinen keskisäätymme ja että vielä alemmalla asteella syntyi työväenluokka eli ihmisiä, jotka eivät olleet kenenkään omaisuutta, joita ei mikään laillinen side kiinnittänyt toiseen tahi toiseen maatilaan, jotka vissillä ehdoilla ansaitsivat niin paljon kuin voivat, ehdoilla, joita heti ryhdyn tarkastamaan ja jotka ovat sangen huomioon otettavat, sillä tämä uusi niin sanottujen vapaitten työntekijäin sääty on meidän nykyinen työväenluokkamme.
Itsestään on selvä, kuinka vähässä määrin nuo klassilliset aikakaudet, toinen oston ja myynnin alaisine orjajoukkoineen ja toinen maaorjineen, vastaavat sitä yhteiskuntaa, jota me katsomme menestyksellä toimivaksi. Kumpaisellakin aikakaudella oli toinen kansanluokka vapautunut työskentelemisen pakosta toisen kansanluokan alentamisella, joka teki ylenmäärin työtä sangen vähästä palkasta. Aivan varmaan oli jotain perin kieroa näissä molemmissa yhteiskuntajärjestelmissä. Jos kerran niin on, että ihmisen tulee elääksensä työskennellä ja että luonto yltäkylläisyydestänsä antaa ainoastaan työtä vastaan, silloin sopisi odottaa, että se, joka enimmin työtä tekee, myöskin on paraimmassa asemassa. Mutta orja- ja maaorjajärjestelmän vallitessa oli päinvastoin; joka herkeämättä aherteli, eli kurjuudessa ja se, joka ei mitään hyödyllistä toimittanut, eli suuressa ylellisyydessä. Ja kolmaskin oikein järjestetyn yhteiskunnan tunnusmerkki, työn tuhlaamisen karttaminen, oli siinä tuskin löydettävissä. Olen sanonut, että orjien omistaja tahi tilanhaltija ei mitään hyödyllistä toimittanut; mutta hän teki kuitenkin paljon, hänen täytyi jotain tehdä, sillä hän oli usein roteva, lahjakas, tarmokas; sen tähden kävi hän alituisesti sotaa, tuhlasi siinä mitä hänen orjansa tahi maaorjansa olivat hankkineet ja pakoitti heitä sitä tunnottomammin työhön. Työtä tuhlattiin siis melkoisessa määrässä eikä siinä mitään työjärjestelmää ollut.
Tämän ymmärtävät nyt useimmat ja vaan harvat toivoisivat, ainakaan julkisesti, näitä oloja työväelle takasin. Kahden kesken useat kuitenkin, — koska ovat vähemmin taipuvaisia teeskentelyyn ja ajattelevat selvemmin kuin vanhemmiston enemmistö — myöntävät, että he pitävät inhimilliselle heikkoudelle sopivampana sitä yhteiskuntaa, joka on kokoonpantu sivistyneistä ihmisistä ja kaupittelun alaisista orjista.
Nyt me voimme paljon selvemmin nähdä sen, mikä on ollut, kuin sen, mikä on ympärillämme; mutta kun meidän sivistysoloissamme ei vallitse raaka väkivalta, vaan kauttaaltaan järjestyneet olosuhteet lyhyesti sanottuna suuremmoinen järjestys, jonka ihmeteltävä täydellisyys ei päästä meitä itsetietoisesti huomaamaan sen koneistoa, on ihmisten vaikea nähdä, että työnantajan ja työntekijän väli on jotenkin sama kuin tuossa ateenalaisessa orjuuteen perustuvassa maailmassa tahi noitten vapaitten paroonien yhteiskunnassa kolmannellatoista vuosisadalla.
Sillä minä väitän, että meilläkin, kuten entisten yhteiskuntamuodostusten aikoina ne, jotka tekevät raskainta työtä, ovat kurjimmassa tilassa; että ne, jotka vähimmin tuottavat, saavat enimmin; ja että, mitä työn tuhlaamiseen tulee, entiset ajat eivät mitenkään voi siinä vetää vertoja nykyajalle.
Minun tulee nyt perustella tätä väitettä ja, jos mahdollista, saada kuulijani puolelleni sillä, että esitän, mimmoinen nykyinen yhteiskunta oikeastaan on.
Nyt, kuten aina, on vaan kaksi asiaa tarpeen tavaroitten aikaansaamiseksi, työ ja raaka-aineet; työskennellä voi jokainen, joka ei ole sairas tahi liian nuori, sen takia voi näillä poikkeuksilla jokainen tavaraa aikaansaada, joka voi saada raaka-aineita. Mutta ilman raaka-aineita ei hän voi aikaansaada mitään, joka elämän ylläpitoa varten olisi tarpeellista; ja ellei hän tee työtä, täytyy hänen elää niiden kustannuksella, jotka työtä tekevät; jos siis eivät raaka-aineet ja työnvälikappaleet ole jokaisen saatavissa, rasitetaan yhteiskuntaa maksuilla monen hyödyttömän jäsenen ravitsemiseksi ja yhteiskunnan tavaravarasto jääpi pienemmäksi kuin sen pitäisi olla. Mutta meidän sivistyneessä yhteiskunnassamme ovat raaka-aineet ja työnvälikappaleet suhteellisesti pienen joukon yksinomaisessa vallassa, joka antaa ne muulle väestölle tuotteliaalla tavalla käytettäväksi, jos tämä siitä suorittaa veron; ja kun heidän nyt onnistuukin saada tämä vero käsiinsä, voivat he itse elää tuottamatta mitään ja ovat siten yhteiskunnan taakkana. Mutta nämä monopoolin omistajat eivät tyydy vaatimaan tavaroitten valmistajilta vaan ylläpitoansa, kuten maankuljeksijat ja varkaat tekevät; he tietävät kiristää edellisiltä varoja ylöllistä elämää varten, tähän myös luettuna sivistyksen tuottamat nautinnot ja edut, niin että he todellisuudessa ovat riippumattomia yhteiskunnasta ja seisovat lakien ulkopuolella, vaikka enimmät lait ovat säädetyt ainoastaan pysyttääksensä heitä tässä monopoolissa; ja missä tarpeellista on, siinä käyttävät he ne luonnon voimatkin, jotka ovat heidän vallassansa, etuoikeutetun asemansa säilyttämiseksi.
Monopolistit eli kapitalistit, kuten heitä yleensä voi nimittää — sillä tässä en huoli eroittaa maassa sijaitsevaa pääomaa varsinaisesta rahakapitaalista — ovat melkein aivan samassa tilassa kuin Kreikan ja Rooman orjanomistajat tahi 15:nen vuosisadan käskyläisten isännät; mutta yksi etu on heillä näitten rinnalla: vaikka heidän asemansa, kuten entisajan isäntävalta, tykkänään perustuu pakkoon, ei tämä pakko kuitenkaan ole näkyvissä, kuten se ennen oli, ja he koettavatkin luonnollisesti sitä salata. Mutta minä tahdon koettaa saattaa tätä pakkoa päivän valoon, sillä minä seison vapauden puolella ja olen kaikkia monopooleja vastaan. Ensimmäinen ehto, että pakko tuntuisi, on se, että se näkyy ja selvä tunto sen olemassa olosta saattaa ihmiset kieltäytymään sitä kauemmin kärsimästä.
Olen puhunut siitä verosta, jota kapitalistit vaativat siitä, että he sallivat tuotantovälikappalten käytäntöä, vaikka näiden pitäisi olla yhtä vapaina kuin ilman, jota me hengitämme, koska ne ovat elämällemme yhtä tarpeelliset. Mitenkä saavat he nyt meidät maksamaan tämän veron? He ovat ilmeisesti suotuisassa asemassa; he voivat käyttää etuoikeuttomien työvoimia hyväksensä ja pakoittaa näitä ylläpitämään heitä heidän tekemättä mitään tuottavaa työtä. Mutta etuoikeuttomia täytyy heidän pitää hengissä, jotta nämä voisivat työskennellä ja etuoikeutettujen täytyy myös sallia heidän sikiöitä, aivan kuin muinaisuuden orjanisännän tahi keskiajan paroonin oli pakko menetellä tahi karjanomistajan vielä täytyy tehdä; heidän täytyy työväkensä hyväksi tehdä samoin kuin koneensa säilyttämiseksi; myöntää mikä on tarpeen työvoiman hankkimiseksi. Mutta heidän ei tarvitse tehdä yhtään mitään sen enempää, koska ovat tekemisissä ihmisten kanssa, joilta puuttuu vastustusvoimaa.
Kuitenkin ovat nämä koneet inhimillisiä olentoja, joiden sydämmissä on toivomuksia ja haluja ja sen takia ehdottomasti ajattelevat asemansa parantamista: he eivät voi tätä saavuttaa muuten kuin isäntiensä kustannuksella, koska nämä, jos suinkin mahdollista, ottavat itsellensä kaiken, mitä nuo inhimilliset koneet tuottavat yli välttämättömien elintarpeitten; sentähden ovat työntekijät aina vastustaneet isäntien yksinoikeuden rajatonta käyttämistä ja koettaneet kohottaa elämänvaatimuksensa hengissä pysymisen yläpuolelle. Heidän vastustuksensa on pukeutunut moneen muotoon aina rauhallisesta työlakosta julkiseen sotaan asti, mutta vastustus ei ole milloinkaan tykkänään lakannut ja isännät ovat, missä eivät ole lujiin renkaisiin yhtyneet, usein, jos kohta hyvinkin vastahakoisesti, antaneet perään. Tulee kuitenkin muistaa, että työntekijät tuskin ovat enempää vaatineet, kuin orjat, kun he kapinoitsevat saavuttaaksensa suurempia ruoka-annoksia. Sillä ne palkat, joita isännät nykyään maksavat, eivät todellisuudessa ole enempää kuin orjan ruoka-annos toisessa muodossa: ja kun työnantaja sen on suorittanut, voi hän muun työntuotteen kanssa menetellä, kuten vaan tahtoo; aivan niin kuin orjanpitäjä itsellensä anastaa kaiken, minkä orja toimeensaapi. Pitää aina muistaa, että kaikki, minkä työmies yli välttämättömän toimeentulon ansaitsee, se saadaan ainoastaan alituisten taistelujen avulla isäntien kanssa. Minun täytyy tässä huomauttaa, että voitto näissä taisteluissa usein on enemmän näennäinen kuin todellinen, ettei se monasti merkitse muuta kuin painostavan köyhyyden siirtoa toisesta työväen piiristä toiseen; oppimattomat työntekijät, joita löytyy rajaton määrä tarjona, eivät voita mitään ja jonkun salaisen yhteiskunnassa piilevän voiman takia heidän tulonsa yhä kasvaa, mitä enemmän työnantajat näissä taisteluissa rupeavat käyttämään parempia koneita voidaksensa irtautua oppineemmista työntekijöistä ja mitä enemmän he käyttävät huonosti palkattua naisten ja lasten työtä, täten alentaen perheenisän palkkaa; perheonni ja keskinäinen sopu ovat häneltä jo hukkaan menneet, jotka hän muuten voisi vaimonsa ja lapsiensa piirissä saada.
Näin pakottavat siis kapitalistit tuotantovälikappalten monopoolin nojalla työntekijän työskentelemään vähemmästä kuin hänen koko työn tuotteesta tuleva saatava tekee, se on vähemmästä kuin hänen työntuotteen arvo on. Hänen täytyy työtä tehdä, muuten täytyy hänen kuolla ja kun isäntien hallussa on raaka-aineet, on hänen suostuminen niihin ehtoihin, joihin he hänet pakottavat. Tämä on tuo »vapaa työsopimus», josta me niin paljon kuulemme ja joka, selvästi puhuen, on vaan eräs kapitalistien valhe. — — — — —
Nyt tahdon esittää pari muutakin kahleitten rengasta, jotka sitovat työntekijää. Eräs asia estää nimittäin aina työntekijäin pyrkimistä parempiin oloihin, joihin he tahtovat päästä työnantajan kustannuksella: kilpailu heidän keskenänsä ylläpidosta. Olen jo huomauttanut, että oppimattoman työn tarjonta on, asiaa käytännöllisesti katsottaessa, melkein rajaton; kone, naisten ja lasten työ, tuotantokustannusten yleinen ja yhtämittainen halpeneminen, jotka niin suuresti vaikuttavat siihen suuntaan, että taloudellisesti tavallisinakin vuosina työn tarjonta on suurempi kuin sen tarve eli kysyntä. Tässä on juuri pääomamonopoolin mahtavin pakotuskeino; nykyajan orjamarkkinoilla tarjoutuu toinen työmies vähemmästä kuin toinen ja sen tähden ei kapitalistien tarvitse nähtävillä pakoituskeinoilla saattaa heitä työhön; tämä seikka, että ruoska — nälkään nääntymisen pelko — on näkymätön, on niin sekoittanut käsitteet, että puolustetaan muutamain toimintain hyödyttömyyttä sillä, että »ne kuitenkin antavat köyhille tilaisuutta työhön.» Mutta ihmisten, jotka tämmöistä sanovat, pitäisi toki ymmärtää, että kolmesta henkilöstä, joiden tehtävänä on maatilkun perkkaaminen, kahden vielä pitää toimittaa kolmannenkin työ, kun tämä on lähetetty heittämään pieniä piikiviä vuolaaseen jokeen.
Toinen kahleitten rengas muodostuu siten, että työntekijä oikeastaan ei lainkaan tunne isäntäänsä; yksityinen työnantaja voi olla hyvinkin ystävällisissä väleissä työväkensä kanssa ja hän onkin monasti niin, hän ei tiedä itsensä ja heidän välillänsä vallitsevasta sotatilasta, mutta hänen on tietäminen, että hänen kilpailijansa vihdoin masentaisivat hänet, jos hän maksaisi työväellensä korkeammat palkat kuin he. Työntekijän todellinen isäntä ei suinkaan ole hänen satunnainen työnantajansa, vaan näitten koko luokka, joka ei salli hyvänsuovankaan kapitalistin käsittää työväkeään muuten kuin voiton tuottajina. Tehtailijan täytyy elää työväestönsä maksamattomasta työosasta, ellei hän tahdo luopua asemastaan ja oppia työskentelemään niinkuin tämä — tähän ruvetaksensa on hän kuitenkin tavallisesti oppinut liian vähän hyödyllistä työtä; hänen täytyy siis, kuten sanottu, painaa alas palkat mahdollisimman vähiksi, koska hänen voittonsa riippuu tuotannon ja palkan erosta; se luokka, johon hän kuuluu, pakoittaa sen tähden työmiehen suostumaan niin vähään kuin suinkin mahdollista on.
Nyt ei työntekijä ainoastaan ole produsentti (tavaran valmistaja), vaan myöskin konsumentti (tavaran kuluttaja), tämmöisenä täytyy hänen maksaa maanomistajalle vuokra — vieläpä suhteellisesti suurempi kuin rikkaat henkilöt — ja suorittaa veronsa välikauppiaalle, joka ei mitään tuota (valmista), vaan johtaa toisen henkilön rahat toisen taskuun: ja sen lisäksi tulee hänen konsumenttina suorittaa osa muitten työnantajien voitosta, jotka valmistavat tukuttain tavaraa suurelle yleisölle. Täytyyhän hänen myöskin yhteiskunnan jäsenenä — sillä häneltä muka vaaditaan, että käsittää olevansa kansalainen — maksaa veroja, vieläpä enemmän kuin hän aavistaakaan; hänen pitää maksaa entisistä, nykyisistä ja tulevista sodista, joita ei käydä hänen hyväksensä, vaan myyntipaikkojen hankkimiseksi isännällensä ja hänen murjoamiseksi, ett'ei hänen päähänsä milloinkaan pölähtäisi ottaa osaansa itsellensä. Hänen täytyy myös maksaa monet parlamentaariset hullutukset, samoin kuin virkavallan ja hovienkin, jotka oikeuden harjoittamisella muka estävät oikeutta vallalle pääsemästä. Sanalla sanoen, aina löytyy uusia väyliä, joiden kautta hänen hiellä ansaittu palkkansa luisuu toisten taskuihin ja lopullisesti on kaiken puuhan tarkoituksena, että hän yhden tunnin palkasta tekee työtä kolme tuntia ja kaksi kolmannesta voitosta lankeaa henkilöille, jotka kylvämättä korjaavat tulokset.
Tämä olkoon nyt kyllin sanottu noista molemmista tärkeämmistä järjellisen yhteiskuntajärjestelmän edellytyksistä: että työ oikein jaetaan ja että tuotteet oikein asianomaisille määrätään. Näitä perusteita vastaan ei meidän yhteiskuntamme ainoastaan riko, vaan se panee ne ylös-alasin: joka vähimmin produseeraa (työskentelee), se kuluttaa enimmin; joka enimmin taas produseeraa, se kuluttaa vähimmin.
Meidän tulee nyt vielä puhua kolmannesta järkevän yhteiskuntalaitoksen edellytyksestä: että se estää työn tuhlaamista. Mitenkä meidän sivistynyt aikakautemme siinä menettelee?
Olen jo väittänyt, että muinaisuudessa sota oli orjaisäntien tehtävänä, jotka orjatyön kautta vapautuivat työnteon pakosta; myöskin keskiajan paroonit ja vasallit antoivat muitten, maaorjain toimittaa maan muokkaamista ja hankkivat valloittamalla uusia maa-alueita itsellensä ja lääniherrallensa. Nykyään näemme me, että löytyy eräs luokka, jonka heidän työntekijäinsä vero vapauttaa varsinaisesta työstä; mitä tekee nyt meidän nykyinen vapaa kansanluokkamme, millä täyttää se koko elämän läpi kestävän joutoaikansa, jonka toisten työ sille suopi?
Niin kuin muinaisajan tuottamattomat luokat käyvät he sotaa, vieläpä sangen ahkerasti. Tosin joku osa hallitsevasta kansanluokasta ei yleensä tahdo muuten työskennellä kuin taannuttavien, pintapuolisten lakien aikaansaamiseksi: olen myös muutamista tämän luokan ihmisistä kuullut, että he maanomistajain yhdistyksissä innokkaasti työskentelevät etuoikeutensa, maanomistus-monopoolinsa pystyssä pysyttämiseksi; mutta kaikki nämä muodostavat kuitenkin yhteensä vaan pienen osan. Muista puuhaavat toiset suorastaan meidän veroittamiseksemme ja sortamiseksemme sotajoukon ja laivaston upseereina, hallintovirkamiehinä, tuomareina ja asianajajina; he seisovat herrojen vieressä heidän palkattuina virkailijoina suuressa luokkataistelussa. Löytyy sitte myöskin toisia ryhmiä, joiden asema taiteilijoina, kirjailijoina, opettajina, lääkäreinä on tuottavien ja tuottamattomien luokkien keskivälissä: he toimivat hyödyllisesti ja yhteiskunnan suhteen heidän pitäisi yleensä niin tehdä, mutta todellisuudessa he vaan työskentelevät yhden kansanluokan hyväksi, joka myöntää heille osan omista etuoikeuksistaan ja lisäksi jonkun ylevämielisen tunnustuksen, että hekin ovat hienoon säätyyn kuuluvia (»gentlemens»). Mutta loikomista sanan tavallisessa merkityksessä eivät tuottamattomat luokat suinkaan harjoita; he eivät sitä voikkaan, sillä niihin kuuluu sangen pontevia ja toimeliaita miesluonteita, jotka kuten kaikki järkevät ihmiset pyrkivät johonkin totiseen tai ainakin puuhaavaisuutta kysyvään toimeen; heidän toimensa on, toistan sen, sotaa, joskin he sen käsittävät laajemmassa merkityksessä ja kutsuvat sitä kilpailuksi. Heitä kutsutaan työn järjestäjiksi ja monasti he järjestävätkin työtä, mutta silloin he myöskin varsinaisten etuoikeuksien ohessa odottavat ylimääräistä korvausta. Sangen moni käypi kyllä sotaa, mutta he istuvat kuitenkin kotona ja antavat kenraaliensa — palkattujen työnantajiensa — järjestää taistelua. Tämmöiset ovat osakkaita tahi nimettömiä osakkeenomistajia; missä he ottavat tehokkaasti osaa taisteluun, järjestävät he sodan kilpailijoitansa, samaa liikettä harjoittavia kapitalisteja vastaan. Ja jos he tahtovat voitokkaasti taistella, silloin ei heidän tule kammoksua joko oman tai muitten omaisuuden hävittämistä; niin, käyvätkin he monasti taisteluja, jotka eivät tuota pitkällistä, vaan äkkinäisenkin kuoleman ja aivan äsken ovat he ärsyttäneet melkein koko Euroopan sivistymättömiä kansoja vastaan, mitkä sotaretket eroavat ryöstöretkistä ainoastaan siinä, että ne eivät ole rosvojoukkojen, vaan kansojen toimeenpanemia. Mutta näinä kaikki ovat sivuseikkoja; heidän toimiensa tavallinen ja välttämätön tulos on se, että yht'äkkiä taloudellisessa elämässä lamaustila seuraa liiallista toimintaa, kun jokainen vaan toisen kustannuksella koettaa saada tuotteitaan myydyksi niin paljon kuin suinkin, kunnes tavaroita vihdoin on liiaksikin ja niitä monasti myydään tekokustannustenkin alle; mikä on sama kuin että vastaava työmäärä vaillinaisen työjärjestämisen kautta on hukkaan heitetty.
Mutta tähän tulee nyt lisäksi, että he vielä pitävät kokonaisen armeijan virkailijoita, kirjureita y. m., jotka eivät ole tuotannolle eikä tuotteitten jaolle tarpeen, vaan joiden tehtävänä on ainoastaan huolen pito isäntiensä eduista heidän kilpailijoitaan vastaan. Ja toisessakin suhteessa tapahtuu tuhlaus, kun työn järjestäjät hakevat hyötyä kuluttajien tietämättömyydestä ja herkkäuskoisuudesta kahdella meidän aikakaudellemme varsin omituisella keinottelulla — tavaran väärentämisellä ja huijaukseen kohonneella tuotteidensa ylistämisellä. Erittäin paljon älyä ja vaivaa on tuhlattu näihin kilpataistelun kepposiin; ei mikään tilastotiede voi täydelleen tätä seikkaa selvittää, mutta koko maailma tietää, mikä suunnaton määrä työtä tähän kulutetaan, joka paraimmassa tapauksessa on yhtäläisesti hukkaan heitetty, kuin jos ne, jotka siitä elävät, kaivaisivat kuoppia jälleen niitä täyttääksensä.
Mutta tämän ohessa löytyy vieläkin muita tuhlaamisia; meidän nykyisen yhteiskuntamme yhteyteen kuuluva epätasainen omaisuuden jako pakoittaa rikkaita käyttämään liikaa rahaansa kaikenmoiseen ylöllisyyteen ja hullutukseen, joka sekin on työn tuhlaamista. En aio saarnata itsensä kiduttamista; minä toivon, että meidän onnistuisi luonnolta kiristää kaikki, mikä tekee meidät onnellisemmiksi ja tyytyväisimmiksi; mutta järkevän hyvinvoinnin ja todellisesti kehittyneen aistin ohessa löytyy epäilemättä paljon hyödytöntä prameutta ja arvotonta toimintaa tässä meidän kurjassa rikkauden ja köyhyyden järjestelmässämme, jotka eivät ketään huvita, mutta toiselta puolen ryöstävät suuren määrän työvoimia hyödylliseltä toiminnalta ja täten saattavat tuottaville henkilöille paljon enemmän lisätyötä.
Olen tähän saakka puhunut tuottavasta ja tuottamattomasta luokasta, mutta olen sen ohessa aina ollut selvillä siitä, että edellinen kyllä aikaansaapi kaikki tuotteet, mutta että suuri osa siitä on estetty toimimasta tuotteliaasti, koska heitä pakoitetaan kiertämään ratasta, joka vaan sortaa työntekijää. Olen vakuutettu, että meidän aikamme pomot eivät ainoastaan negatiivisesti, vaan sangen positiivisestikin vaikuttavat pahaa. Tuo aikamme hienostunut kansanluokka eroaa käsitykseni mukaan kaikista muista sen kautta, että siinä ilmenee jonkunlaista painostavaa pelkurimaisuutta, tylsistynyttä, tuskansekaista kykenemättömyyttä todelliseen nautintoon. Joka oloja on tarkasti seurannut, tuntee rikkaitten elämän, jotka nautintojensa mitättömyyden ja heille tarjotun taiteen ja kirjallisuuden kelvottomuuden takia ovat yhtä onnettomia kuin köyhä viheliäisyydessään.
Meidän nykyinen niin sanottu yhteiskuntamme loukkaa siis tuota kolmattakin järkevän yhteiselämän edellytystä; aikamme tavatonta voimakkaisuutta, nopeutta ja teknillistä edistystä tuhlataan turhaan; kapitalistit pakoittavat työmiehiä jättämään suuren osan työvoimastaan hyödyllisesti käyttämättä samalla kun he melkein täydelleen tuhlaavat oman voimansa. Yhteiskuntamme ei siis täytä yhteiskunnan varsinaisia tehtäviä.
Ellei yhteiskunta täytä velvollisuuksiaan yksilöä kohtaan, niin se tekee hänelle vääryyttä eikä kukaan vapaaehtoisesti alistu vääryydelle, ei kenenkään pitäisikään niin tehdä. Sen takia täytyykin yhteiskunnan, joka loukkaa oman olemuksensa varsinaisia edellytyksiä, turvautua pelkkään raakaan väkivaltaan säilyäksensä ja tämä tapahtuu meidänkin yhteiskunnassamme yhtä paljon kuin orjuuden ja maaorjuuden aikoina.
Eikö tule vaatia, että semmoinen yhteiskunta on juuriaan myöten muutettava, jos suinkin mahdollista? Ja eikö tule kysyä, mitenkä ja kenen kautta?
Ennen kuin näihin kysymyksiin käyn käsiksi, huomautan nimenomaan, että olen kyllä esityksessäni lähtenyt muutamista yleisistä perusteista, mutta että minä en asian suhteen asetu metafyysikon kannalle. En huolisi mitään sanoa, jos voisin uskoa, että nykyinen järjestelmä, niin huono kun se tietopuolisesti onkin, voisi käytännössä hyvin onnistua. Jos sen puutteet ja vaillinaisuudet edes sen verran olisivat ilman suurempia muutoksia parannettavissa, että kansojen suurat enemmistöt voisivat sen vallitessa vapaasti kehittää inhimilliset taipumuksensa, kulkisimme me edistystä kohti ilman mullistuksitta: silloin en minä vaatisi ketään tähän edistyskulkuun sekaantumaan. Mutta sitä minä en usko enkä minä tunne ketään ajatelevaa ihmistä, joka sitä uskoisi. Kaksi näkökantaa olen vaan ajatelevissa ihmisissä huomannut: joko laajalle levinnyttä pessimismiä tahi toivoa ja pyrkimystä muutokseen. Me elämme jo useampia vuosia sitte taloudellisessa ahdinkotilassa s. o. semmoisessa kurjuudessa, jommoista ainoastaan suuret sodat tuovat mukanansa; kaikkialla kuulee pelottavia enteitä lähestyvästä myrskystä, työväki valittaa heidän niskoillensa sullottujen rasituksien sietämättömyyttä ja semmoisina vuosina ei voi muuta toivoa, ellei tahdo heittää kaikkea toivoa sikseen, kuin muutoksia, joiden oireita ympärillämme on näkyvissä.
Minä siis kysyn: mitenkä ja kenen kautta saadaan tuo välttämätön käänne oloissa aikaan. Tähänastinen esitykseni on toki osoittanut, että aina on suuria luokkataisteluja ollut olemassa, että semmoinen taistelu nytkin on etuoikeutettujen ja etuoikeudettomien välillä. Tosin on ennen jokaista tämmöistä taistelua seurannut uusi taistelu, mutta meidän aikoinamme on asema suuresti selvinnyt ja taistelu on jo käynyt satunnaisten vaihdostensa läpi.
Me emme enää taistele valtiollisen yhdenvertaisuuden saavuttamiseksi; kaikki ihmiset ovat — jos kohta se onkin vaan pettävä otaksuma — yhden vertaisia lain edessä ja työpakko toisten edestä on pukeutunut rahan vastustamattoman voiman yksinkertaisempaan muotoon; sen takia me sosialistit uskomme, että luokkataistelu on loppuva ja että me sen tähden olemme loppua lähellä, että meillä jo on selkämme takana kehityksen välttämättömät etuasteet, joiden läpi ei historia milloinkaan kahta kertaa kulje.
Ei sen tähden tarvitse uskoa, että nykyajan kumouksellinen taistelu, jos kohta sen seurassa kävisikin kerran kiihkeitä mullistuksia, olisi entisten vapaudentaistelujen kaltainen. Joku orjain kapina muinaisuudessa, talonpoikain sota keskiajalla eivät voineet tuottaa pysyviä tuloksia, sillä olot eivät olleet näille vielä kypsyneitä, koska uusi yhteiskuntajärjestys ei vielä ollut kylläksi kehittynyt. Kauheaa on tosiaan ajatella, että vääryyden ja kärsimyksen kuorma tuskin enää oli kannettavissa, että kaikilla kansan vapautusyrityksillä oli oikeus puolellansa, mutta että ne sittenkin jäivät tehottomiksi, koska ei ollut mitään panna voimassa olevan kukistettavan järjestelmän sijaan. Ja kuitenkin on asian laita niin, ja juuri tämä selittää sen tosiasian, että yhteiskunnalliset vastakohdat paljoa yleisemmin tuntuvat, jos sorrettujen tila parantuu, kuin silloin, kun se on kovin kurja. Sorronalaisuuden tunne saapi silloin uutta toivoa, joka pakoittaa toimintaan; se on merkki, että sortuvan yhteiskuntajärjestyksen pinnan alla vähitellen muodostuu uusi, parempi järjestelmä.
En aio tässä esitelmässäni laveammin puhua uuden yhteiskuntajärjestelmän yksityisseikoista; tahdon vaan esittää pääperusteet, joihin se on perustettava ja jotka hyväksymällä jokainen totisesti ajatteleva ihminen helposti voi itsellensä kuvitella järjestelmän yksityisseikkoja. Sosialismi vaatii, että tuotantovälikappaleet ovat jokaisen vallassa, sekä raaka-aineet että työllä aikaansaatu käytinvoima, toisin sanoen maaperä, kalusto ja tarpeet, jotka kuuluvat yhteisölle, vaikka nyt muutamat etuoikeutetut henkilöt ovat tehneet ne yksinomaisuudekseen kantaen muilta maksun niiden käyttämisestä. Tämä vaatimus perustuu sosialismin perussääntöön, että jokaisen tavaran omistaminen kuuluu sille, joka sen työllään on aikaansaanut ja joka voi sitä omaksi tarpeeksensa käyttää. Tämän oikeuden tunnustaminen suojelee kyllin väärinkäytöstä ja väkivaltaa vastaan. Jokainen toisin perusteltu omistusoikeus viepi välttämättömäsi siihen, mitä koristelematta nimitetään ryöstöksi, joka sittenkin on ryöstöä, vaikka joku valeyhteiskunta on järjestänyt sen, sillä huolimatta laillisesta turvasta, jota se nauttii, voi sitä ainoastaan väkivallalla ylläpitää.
Tarkastettakoon tätä hiukan lähemmin. Ei kukaan ole luonut kotiseutunsa maaperää eikä voi omaksi tarpeeksensa käyttää enempää kuin vähäistä osaa siitä; ei kukaan ole hedelmälliseksi tehnyt muuta kuin pienen osan siitä eikä voi käyttää persoonalliseksi hyväksensä enempää kuin pientä osaa siitä työstä, jonka lukemattomat elävät ja kuolleet ihmiset ovat maahan kätkeneet tehdäksensä sen hedelmälliseksi. Ei kukaan voi yksin omilla käsillänsä rakentaa tehdasta tahi sen koneita tahi pitää näitä käytännössä; tähän tarvitaan yhteistoimintaa muitten kanssa. Hän voi kutsua näitä esineitä omaisuudeksensa, mutta hän ei voi niiden kanssa menetellä samoin kuin puhtaasti persoonallisen omaisuutensa kanssa, ellei hän voi saattaa muita ihmisiä käyttämään niitä hänen hyväksensä; persoonallisesti ei hän sitä voi, mutta meidän valeyhteiskuntamme on järjestänyt asian siten, että hän saattaa sen avulla pakoittaa muita toisen hyödyksi korvauksetta työskentelemään. Virkakunta, oikeuden hoito, poliisi ja aseellinen voima ovat tämän uudenaikaisen ryöstäjän miekat ja pistoolit ja minä voin lisätä, että sillä vielä on naamari, jota kutsutaan siveysopiksi ja uskonnoksi.
Jos nyt noita tuotantovälikappaleita tosiaan käytettäisiin ensimmäisiin ja varsinaisiin tarkoituksiinsa eikä välikappaleina maksuttoman työn kiristämiseksi muilta, niin yhteisesti työskentelevät ihmiset käyttäisivät niitä ja jokainen heistä saisi silloin hyvin ansaitun osansa tämän yhteisen työn tuottamasta voitosta: ainoa vaikeus olisi tuon ansaitun osan oikein jakamisessa, sillä myönnettävä on, että kooperatiivisessa työssä on mahdotonta selviile saada, kuinka paljon jokainen yksilö sen valmistamiseksi on työskennellyt. Mutta ansaitun palkkaosan perustuksella voi ratkaista tämän vaikeuden pääasiallisesti kahdella tavalla. Toinen ratkaisu on seuraava: valtio, se on tavaroitten valmistamista ja jakamista varten järjestetty yhteiskunta, ottaisi kaikki tuotanto- ja jakovälikappaleet käsiinsä ja antaisi oikeuden niiden käyttämiseen jokaiselle, jolla yhteiskunnan mielestä on kykyä niitä käyttää kantaen ehkä vaan käytöstä jonkun veron, joka kuitenkin käytettäisiin yhteiskunnan hyväksi ja siten taas toisessa muodossa tulisi hyödyttämään työntekijää. Valtio ottaisi myöskin järjestääksensä työn yksityisseikat ja määräisi yhteiskunnan hyväksi, miten, milloin ja missä kukin asia suoritetaan; tämä olisi epäilemättä mahdollista ilman suurempaa keskittämistä; lyhyesti sanoen valtio olisi tämän käsityksen mukaan ainoa työnantaja. Ei kukaan voisi antaa toisen työskennellä toisen hyödyksi, se on, vähemmästä kuin työn arvo on, sillä valtio maksaisi täyteen tämän arvon; ei kukaan voisi myöskään omaksi hyödyksensä toiselle vuokrata maata tahi koneellisia laitoksia, kun valtio ne vuokraisi ilman voittoa. Semmoisissa oloissa ei kukaan voisi elää tekemättä työtä. Kun ihminen on kuluttanut ne arvot, jotka hän näin persoonallisesti on ansainnut, täytyisi hänen uudestaan ryhtyä työhön, sillä edelliset sukupolvet eivät enää maksaisi hänelle veroansa. Täten ei hän voisi kasata rikkauksia eikä hän niistä välittäisikään, sillä hän ei voisi niillä muuta tehdä kuin tyydyttää omia persoonallisia tarpeitaan, mutta ei hän voisi niistä saada mitään pääomaa se on hankkia välikappaleita oman voiton korottamiseksi.
Tällä tavoin muuttuisi yhteiskunta; jokaisen täytyisi työskennellä toimeentulonsa puolesta ja jokainen voisikin sen tehdä; jota vastoin nyt löytyy ihmisiä, jotka eivät tahdo työtä tehdä ja estävät toisia sitä tekemästä. Ei mitään työtä tuhlattaisi, koska keinottelevaa kilpailua ei olisi, joka nykyään käyttää tuottajia ja kuluttajia lypsylehminä. Hintaraja olisi juuri valmistuskustannuksissa; ostaminen ja myyminen olisi täysin vastaavien arvojen vaihto, jossa ei kumpikaan puoli kadottaisi eikä voittaisi. Tämä olisi yhteiskunta, jossa kullakin olisi yhtä hyvät tulevaisuuden toiveet, sillä tietysti löytyisi laitoksia alaikäisten ja turvattomien hoitoa varten sekä työhön kykenemättömien elämän hauskuuttamiseksi ynnä jokaisen kasvattamiseksi kykynsä mukaan.
Tämä olisi ainakin yhteiskunta, joka koettaisi pitää huolen siitä, että jokainen tekisi hänelle tulevan osan työtä eikä sen enempää, että jokainen saisi hänelle tulevan osan työn tuottamista eduista eikä sen enempää ja ett'ei mitään työtä tuhlattaisi turhaan — kaikki todellisen yhteiskunnan tuntomerkit.
Mutta voi toisellakin tavalla ratkaista tuon vaikean kysymyksen, miten suuri osa tulee jokaiselle työn tuottamista eduista. Tämän suunnan edustajat kysyvät, onko yleensä tarpeellista selvittää, miten suuri jokaisen yksityisen osallisuus on tuohon yhteisen työn tuottamaan tulokseen. Oikein järjestetyssä yhteiskunnassa tehdään vaan tarpeellista työtä ja toiselta puolen on niin suuri joukko tavaroita tarjona, että voi tyydyttää kaikki järkevät vaatimukset. Yhteiskunnalla on kaikki tavarat yhteisesti: sen omistusoikeus perustuu samaan perusteeseen kuin yksityisenkin omistusoikeus, nimittäin siihen, että se aikaansaapi tavaroita ja käyttää niitä; mutta yhteiskuntana voipi se tavaroita käyttää ainoastaan yksityisten jäsentensä tarpeitten tyydyttämiseksi — muuten ei se olisi mikään oikea yhteiskunta. Jäsenten tarpeita ei nyt välttämättömästi tarvitse määrätä sen työn tuloksen mukaan, jonka jokainen yksityinen aikaansaapi, vaikka näinkin voi olla asian laita ja silloin se on huomioon otettava. Ainakin ovat ihmisten tarpeet paljon vähemmin toisistaan eroavia, kun heidän henkiset ja ruumiilliset kykynsä; heidän jokapäiväiset tarpeet ovat samojen ilmastollisten ja paikkakunnallisten olojen vallitessa melkein samat ja ovat helposti tyydytettävissä. Mutta jos on kysymys aivan erityisten tarpeitten tyydyttämisestä, jotka syntyvät vissien tuotteitten omistamishalusta, niin uhraavat ymmärtäväiset ihmiset mielellänsä tavaroita, joita eivät välttämättömästi tarvitse, saadaksensa välttämättömiä tavaroita ja muuten luonteitten eroavaisuus tasoittaisi tämmöisiä eroavaisuuksia.
Eikä tule puuttumaankaan yllytyksiä työhön: ovathan meidän valheyhteiskunnassammekin ihmiset valmiit työskentelemään, jos on kysymys työstä, johon ei pakoiteta, ja mitä henkisesti korkeampaa laatua joku työ on, sitä mieluummin tekevät ihmiset sen vastuksista huolimatta. Käsitykset työn korvaamisesta tulevaisuudessa perustuvat nykyiseen palkkajärjestelmään: elämä on useimmille niin hirveää taistelua, että me kaikki helposti otaksumme, että erittäin lahjakkaitten ihmisten pitää saaman enemmän siitä, jota me kaikki pyydämme — rahaa — ja ettei meillä olisi mitään muuta mittakaavaa tehtyjen töitten korvaamiseksi. Mutta mitenkähän korvattaisiin erityisiä yhteiskunnalle tehtyjä palveluksia semmoisessa yhteiskunnassa, jossa kaikki saavat hyvin toimeentulonsa? Pitäisikö hyvän työntekijän olla vapaa työntekemisen velvollisuudesta? Itse kysymyksessä on jo kieltävä vastaus eikä itse tämän palkinnon vastaanottajakaan olisi siitä kiitollinen. Tuleeko pitää huolta hänen lapsistansa? Heillekin, kuten kaikille muille toimittaa kuitenkin yhteisö työtä ja toimeentuloa. Täytyykö ehkä hänelle antaa suurempi osa työn tuottamista eduista? Miksi sitte? Mitä hän tekisi sillä, jota ei voi kuluttaa? Ei hän kumminkaan voi istua kolmen päivällispöydän ääressä eikä nukkua neljällä vuoteella. Pitäisikö hänelle suoda määräämisvalta muitten ihmisten yli? Jos hän jossakin suhteessa on kykenevämpi kuin toiset, niin tulee hän vaikuttamaan heihin, jos he ovat jonkun arvoisia, sekä heille että itsellensä hyödyttävästi; mutta jos hänestä tehdään näitten itsevaltias, niin hän kyllä heitä hallitsee, mutta vaikutusvaltaa heihin hänellä ei ole; hänen ja heidän välillänsä syntyy vihamielisyyttä ja he vahingoittavat toisiansa. Hänellä on oikeastaan vaan yksi ainoa palkinto: tilaisuus varsinaisten luonnonlahjojen kehittämiseen; mutta tämä tulee kaikkien osaksi, eikä vaan erittäin kyvykkäitten. Mutta jos hän tosiaan on etevä ihminen, niin ei häneltä tule puuttumaan kanssaihmistensä ihailua tahi paremman rakkautta, sitä enemmän, mitä vähemmin molemminpuolisia suhteita häiritsee vahingollinen ylivalta.
Ne, jotka edustavat tätä käsitystä uudesta yhteiskunnasta, odottavat siltä kaiken keskityksen karttamista. He eivät käsitä koko kansakuntaa poliittiseksi alkuyhteydeksi, vaan kuntaa; koko järkiperäinen yhteiskunta olisi useampien kuntien suuri liitto, jotka ovat semmoisiksi yhtyneet vissin tuotannon ja vaihdon järjestyneitä suhteita varten.
Tahdon vielä lyhyesti esittää näitten molempien käsitysten pääpiirteet, jotka sosialistit ovat luoneet tulevasta yhteiskunnasta. Toisten mukaan on valtio — se on tarkoituksenmukaista tuotantoa ja jakoa varten järjestetty kansakunta — oleva ainoa maaperän ja tuotanto välikappaleitten omistaja ja samalla ainoa työn antaja, joka työ yhteiseksi hyödyksi on järjestettävä niin, ettei kenenkään tarvitse pelätä työttömyyttä ja köyhyyttä. Jokaisella on yhtäläinen osallisuus välikappaleisiin elannon hankkimiseksi ja rahan ynnä muun omaisuuden kasvaminen tulee kysymykseen ainoastaan harvoissa yksityisissä tapauksissa. Tämä käsitys edellyttää, että pyritään antamaan täysi jokaisen tekemän työn arvoa vastaava korvaus ja että hän aina saapi työtä.
Toisen käsityksen mukaan astuisi kansallisen järjestelmän mukaan kuntien yhteys, jotka kukin omistavat kaiken omaisuuden yhteisesti ja käyttävät sitä kaikkien jäsenten tarpeitten tyydyttämiseksi, jonka ohessa jokaiselta vaadittaisiin, että hän kykynsä mukaisesti tekisi parastansa yhteisten tavaroitten aikaansaamiseksi. Tietysti tulee jokainen käyttämään osaansa työn tuloksista makunsa mukaan toisten siihen sekaantumatta, niin kauan kun hän niitä tosiaan kuluttaa eikä niistä muodosta välikappaleita toisten sortamiseksi. Tämä mielipide vaatii kaikille samallaiset elämänehdot, vaikka elämä onkin vaihteleva, koska kyky ja harrastukset vaihtelevat; toimintaan kiihoittajana ei enää olisi tuo tavallinen kilpailu, vaan kilpailtaisiin yhteishyvän edistämisessä.
Nämä molemmat tulevaisuuden kuvaukset pannaan useasti vastatusten sosialismin ja kommunismin nimillä, mutta minun käsitykseni mukaan on kommunismi ainoastaan välttämätön seuraava kehitysmuoto sosialismille, joka on väliaste; juuri tällä väliasteella voisivat ihmiset vapautua vanhentuneista ajatuskaavoista, jotka ovat syntyneet sorron ja kilpailun aikoina, he voisivat oppia että kaikkien menestys on yksityisenkin ihmisen todellinen etu.
Täten olen minä, mikäli se on mahdollista esitelmän ahtaissa rajoissa, näyttänyt, mitä sosialisti ajattelee työtä tekevän kansanluokan asemasta ja tulevaisuuden toiveista. Jos moitteet nykyistä yhteiskuntaa vastaan näyttävät paljon laveammilta kuin tulevan uudistuksen esitys, niin täytyy minun huomauttaa, ettemme me, sosialistit, unessakaan ajattele omilla voimillamme rakentaa yhden sukupolven aikana täydelleen uutta yhteiskuntaa. Hyökkäykseni tähtää vaan etuoikeutettujen kansanluokkien hyväksi käytettyä valtaa. Kun olemme vapautuneet tästä vallasta, silloin voimme ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin asettaaksemme sen sijaan todellisen yhteiskunnan, jonka vesat jo nykyisenkin vallananastuksen aikoina pistävät esille. Todellinen yhteyskunta, jonka perustavat rakkaudessa yhteenliittyneet ihmiset, vanhemmat ja lapset sekä ystävykset, hyvien ja järkevien ihmisten yhteiskunta, jotka tuntevat ihmiskunnan sisimmät pyrkimykset ja velvollisuudet toisiansa kohtaan — tämä yhteiskunta on olemassa ja pysyy pystyssä sisällisen voimansa nojalla huolimatta kaikista muista voimista, joita tavallisesti katsotaan yhteiskunnan iskokseksi: mielivalta ja väkivalta, jotka perustuvat ajattelemattomaan tottumukseen. Valitettavasti on tämä jo elossa oleva yhteiskunta surkeassa asemassa, koska tuo mielivalta julistaa: »te voitte olla onnellisia, jos ponnistuksillanne osaatte päästä niin pitkälle, mutta ellei teillä ole niin tai niin paljon rahaa, ette voi käyttää yhteiskunnallisia hyveitänne; tunne, rakkaus, hyvät tavat, itse henkikin ovat silloin vaan tyhjiä sanoja; teidän tulee olla vähemmän kuin ihmisiä, sillä teitä tarvitaan koneiksi, jotka kiertävät ja polkevat sekä meitä että teitä samassa järjestelmässä.» Tämä on todellisuudessa se oikeus ja järjestys, jotka julistetaan useimmille pakkovallan alaisille ihmisille, joka tuolla väärin anastetulla, valheellisella yhteiskunnan nimellä niitä sortaa; sitä poistamaan ovat kaikki todelliset sosialistit ja todellisen yhteiskunnan puolustajat velvolliset, jotta me kerran vapautuisimme ja yksinomaan voisimme antautua todellisen yhteiskunnan rakentamiselle, yhteiskunnan, joka suopi oikeata elämää ja oikeata toimintaa jokaiselle yksityiselle ja kaikille yhteisesti.