Julkaistu: 1908
Lähde: »Totuus on vaarallista!». Kansan Lehden kustannuksella, Tampere 1908
Skannaus, OCR, PDF: Joonas Laine
Se on vaarallista ja on aina ollut vaarallista niille luokille, jotka yhteiskunnan latvoilla asustavat ja jotka ovat itsellensä anastaneet yhteiskunnan kaikki edut.[1] Sentähden niiden luokkien keskuudessa rehottaa vilpistely, hienostunut valhetteleminen valkeana ja häikäisevänä kuin syksyinen lumi haisevain rapakkojen päällä. Niistä rapakoista on herrasväen totuus kuitenkin löydettävissä ja valkea lumi on vain eksyttävä ja petollinen kyltti.
Ihmiset yleensä ovat toisistaan riippuvaisia ja koettavat uskotella lähimmäisilleen että heillä on kaikkia hyviä ominaisuuksia, vaikka niitä itse asiassa ei olisi kuin hiukkanen vuoriksi paisuneitten huonojen ominaisuuksien välissä. Ja onpa tämä seikka tunnettuakin ollut jo pitkät ajat. Itsekukinhan meistä kaikista on jossain määrin saanut tällaista narrin osaa näytellä niiden olosuhteiden pakosta, jotka meitä ympäröivät, ja onpa kai moni, joka on tämän seikan havainnut selvemmin, hävennyt sitä, että nykyaikana oma itsesäilytysvaisto pakottaa ihmisiä pukeutumaan narrin kaapuun paremmin toimeen tullakseen.
Ei ole vielä kaukana se aika, jolloin meidänkin maassamme yksikyiset keinottelijat uskonnollisuuden ja kristillisyyden kaapuun verhottuina pyrkivät maata kiertäin elatusveroja itsellensä keräilemään pappien laidunmailta. Saarnaillen ja hurskautta teeskennellen nämä tavallista suuremmat valehtelijat peijasivat vähätietoista, taikauskoista kansaa ja ansaitsivat semmoisella keinottelulla useinkin tavallista paremman toimeentulon. Maailman suurkirjailijat ovat tällaisia taikauskoiseen tunteeseen vetoavia susia sangen hyvästi kuvailleet, ja vaikka nykyään, kun ihmiset jonkun verran ovat heränneet elämis- ja toimeentuloasioistaan enemmän huolehtimaan ja jättäneet vähemmälle taikauskoisuuden autuuden asioissa, tällaiset keinottelijatkin uskonnon alalta ovat vähentyneet, on kuitenkin taikauskoisen tunteen varjossa vielä sangen paljon tilaisuutta keinottelulle.
Mutta samaten kuin kaikkinainen tuotanto meidän aikanamme pyrkii toimimaan suuressa asteikossa, samoin on tämäkin taikauskoisiin tunteisiin vetoava petollinen keinottelu yhä suuremmassa määrässä saanut suurtuotannon luonteen ja joutunut vallitsevain luokkain käsiin varsinkin niissä maissa, missä kansa itse on saanut itsemääräämisoikeutta. Yksityiset saarnaniekat ja helvetin kauhujen maalaajat, jotka ennen suurella menestyksellä oman pussinsa varalle »akkoja itkettivät», ovat huomanneet, ettei se elinkeino oikein tahdo lyödä leiville, ensiksikin koska uskonnollinen taikausko yhä enemmän on saanut väistyä valistuneemman niin sanotun uskottomuuden tieltä, ja toiseksi koska taikauskoisen tunteellisten ja haaveilevain ihmisten nylkeminen on siirtynyt suurempain keinottelijaryhmien käsiin, jotka pikkutuotannon tältäkin alalta tappavat. Uskonnollista taikauskoakaan nämä keinottelijaryhmät eivät suinkaan käyttämättä jätä, milloin vain sitä ruokaa rakastavain lampaitten laitumille joutuvat, mutta kun se jo monin paikoin on käynyt vähemmän maittavaksi, on täytynyt ihmisistä pusertaa uusia taikauskon tunteita, joko luuloteltuja tai todellisia, joiden varjossa lypsyä harjoitetaan.
Tällainen suurtuotanto hengellisen ja henkisen keinottelun alalla on sitä pitemmälle kehittynyt, mitä enemmän eri kansat ovat voineet kansanvaltaisuuteen perustuvia oikeuksia itsellensä pakottamalla saada. Meidän maassamme se tuotanto paisui aivan tavattomasti suurlakon jälkeen, kun yläluokkamme yht'äkkiä havaitsi, että kansan enemmistöstä tästä lähin riippuikin maamme lainsäädäntö, eikä enää sonnikarjoista, sikalaumoista, kangaspakoista eikä oluttynnyreistä! Se havainto sai aikaan suuremmoisen
eli paremmin sanoen suuremmoisen yhteiskunnallisen vilpistelyn, jonka tarkoituksena oli näyttää, että ruotsalaisuutta piintyneesti rakastava herrasluokkamme perin perältäkin oli muka kovin kansallista. Kaiken maailman ääriltä tänne kerääntyneet »-sonnit», »-iukset», »-mannit» ja muut »-forssit» katosivat kuin pahanteossa tavattu katupoikalauma ja tilalle ilmestyi monenkarvaisia »-heimoja», »-linnoja», »-korpia», »-metsiä», »-laaksoja» ja »-vuoria». Ja ken ei esi-isien — Mattila tai Heikkilä nimisien — pelossa uskaltanut kokonaan luopua rakkaasta muukalaisesta sukunimestä, hän siitti uudeksi ihmiseksensä merkillisen äpärän, jonka häntään oli ympätty ehta kansallinen nimi. Sarka- ja naapukkalakit astuivat korpien povista kaupunkien hienoston »paseeraamispaikoille» ja pieksusuutarit hellittivät vyötänsä ja alkoivat tilailla kassakaappeja resuisten kukkaroistensa tilalle, sillä pieksujen menekki nousi.
»Kansallinen herätys» oli todella suuremmoinen. Ja vielä suuremmoisemmaksi se paisui.
Helsinkiläiset professorit, tohtorit, keisarillisten nuuskarasiain ja pääsiäistähtien onnelliset omistajat, jotka kymmeniin vuosiin eivät olleet muualla kävelyurheilua harjoittaneet kuin kenraalikuvernöörin palatsin edustalla, ilmestyivät nyt yhtäkkiä rämpimään umpiteillä maan sydämmessä. Kansallinen innostus oli tämänkin kumman aikaan saanut. Professoreille oli tullut tuima kansanvalistamisvimma, ja siksi olivat he siirtyneet Helsingin seurahuoneelta kertaamaan juhlapuheitansa salokylillä.
Kaikki tämä suuremmoinen »kansallinen herätys» oli suoranaista seurausta siitä, että kansa oli saanut jonkinlaisen määräämisvallan maan lakien laadinnassa.
Sosialistiset agitaattorit, jotka jo vuosia olivat näitä vaivalloisia polkuja polkeneet, saivat yhtäkkiä ylen ylhäisiä virkaveljiä ja laumottain nuorta sivistysväkeä, jonka »kansallisuus» tähän asti oli rajoittunut törkeään pilantekoon »moukkien» kustannuksella.
Tällä tavalla oli Suomen kansaa onnellistutettu uudella suurtuotannon haaralla, joka siihen asti oli ollut yksityistä naperrustyötä, ellei nyt oteta lukuun pappeuksien valtion voimalla toimittamaa pimitystyötä. Kansallisuus oli nimenä sillä turkilla, jonka alle tämä suuremmoinen yhteiskunnallinen vilpistely tiukasti napitettiin. Nyt täytyi esiintyä kansallisena, silla ei ollut ollenkaan sanottua, että maan lukuisin, tähän asti kaikkia oikeuksia vailla ollut luokka ilman muuta uskoisi entisten ylen ynseitten herrojen hyviin tarkoituksiin. Siksi pantiin toimeen nämä suuret naamiaiset ja herrasväki laski, että kansa varmasti tarttuisi syöttiin.
Eipä se kuitenkaan oikein onnistunut. Kaksi viidettä osaa köyhälistön edustajia pääsi Suomen ensimäiseen kansan eduskuntaan. Suuret joukot Suomen köyhälistöstä tajusi jo tällöin, että totuus on kyllä vaarallista herrasväelle, mutta että köyhälistön tehtävänä sittenkin on sen sanominen ja sen julki vaatiminen »sarvettomana ja hampaattomana».
Mutta »kansallinen» keppiratsu ei ollut ainoa, jolla köyhälistön silmiä tahdottiin sokaista näkemästä herrasluokan vilpillistä peliä. Sinne yksiin suojiin mahtui vielä toinenkin valhekäsite, nimittäin
jota käsitettä jo entisaikoinakin oli hyvällä menestyksellä kaupattu, kun jotakin todellista, kädessä ja vatsassa tuntuvaa, kansa oli vaatinut.
Porvarillinen isänmaallisuus on todella verratonta tavaraa yhkeiskunnallisessa luokkataistelussa. Sen avulla on miljooneja ihmisiä houkuteltu kanuunain ja nykyaikaisten sota-aseitten ruuaksi. Sen avulla on petetty ja valehdeltu taikauskoisia, tietämättömiä myymään ihmisoikeutensa yläluokkalaisten etujen pönkittämiseksi. Sillä porvarillinen isänmaallisuus jaksaa innostua ainoastaan siinä tapauksessa, että on kysymyksessä isänmaassa vallitsevain yläluokan luokkaetujen säilyttäminen ja lisääminen, mutta muuttuu isänmaan kavallukseksi heti, kun niitä luokkaetuja uhkaa järjestyneen köyhälistön ihmisoikeuteen perustuvat vaatimukset.
Kokemuksesta me jo kaikki tiedämme, miten nykyinen kotimainen hallitus, jo ennenkuin se oli hallituksen käsiinsä saanut, häpeällisesti myi Venäjältä Suomeen paenneet vapauden taistelijat Venäjän virkavallalle ja lupasi Suomen kansan nimessä ne miljoonat hirsipuupolitiikan avustamiseksi — ennenkuin Suomen kansalla oli aikaa puolta sanaakaan sanoa. Ja hajotetun eduskunnan porvarillinen enemmistö, jonka näissä asioissa aina täytyy olla yksimielinen, koska kaikki porvarisryhmät samallaista Pietarin politiikkaa ajavat kansan selän takana, hyväksyi tämän toimenpiteen, vieläpä myönsi kaksin kerroin kysymyksessä olevan summan. Sosialidemokratit jäivät yksin vastustamaan; suomettarelaiset sitä eivät uskaltaneet tehdä, koska heidän päämiehensä Venäjän virkavallalta hallitusasemaa toivoivat; perustuslailliset eivät liioin, koska he samalle virkavallalle pokkuroiden toivoivat hallitusaseman itselleen säilyttävänsä. Kumpikin näistä on tietyski pukeutunut isänmaallisuuden kaapuun, jonka alle on kätketty suuremmoinen valtiollinen vilpistely.
Aina vain on totuus vaarallista näille porvarillisille ryhmille, joiden jäsenet yksityisissä keskusteluissa kyllä ovat valmiit myöntämään, että ainoa oikea tie olisi kumartelematta oleminen ja jäykkä vastustus Venäjän virkavallan kohtuuttomien vaatimusten suhteen. Sosialidemokratien kannan näissä asioissa he kyllä yksityisesti puhuen myöntävät oikeaksi, mutta kun totuus on vaarallista, täytyy heidän mielestään yhä edelleen vilpistellä ja koettaa matelevaisen käytöstavan verhoon kätkeä omat ajatukset ja teeskennellä venäläisen hirsipuupolitiikan mieliksi.
Sosialidemokratien mielestä sellaista narripeliä, jota porvarilliset valtiopäivät ja hallitusherrat aina ovat pyrkineet harjottamaan, on jo tarpeeksi kauan pelailtu. Me tahdomme olla valtiollisissakin asioissa vilpittömiä, sanoa totuuden suoraan julki, sellaisena kuin tämä totuus Suomessa ymmärretään. Sellainen sanominen ei tietysti voi porvarisryhmiä miellyttää, koska he tahtovat omat etunsa juuri sille perustalle rakentaa, että totta puhuvat vain silloin kuin se heidän luokkaeduilleen on hyödyllistä. Meidän suhteemme Venäjän virkavaltaan on tätä nykyä sitä laatua, että kansamme todellisen mielipiteen suora ja jyrkkä ilmaiseminen olisi virkoja kärkkyvälle herrasluokallemme sangen vaarallista. Sentakia ovat he koettaneet kaikkiin lausuntoihinsa ja tekoihinsakin saada kaksimielisen sisällyksen, joka Suomen kansalle voitaisiin selittää toisella tavalla ja Venäjän virkavallalle toisella. Paraiten tämä seikka käy selville sen välikysymyksen eri ponsista, joka oli muodollisena syynä eduskunnan hajottamiseen. Sanoimme muodollisina, sillä tämä eduskunta oli siksi vastenmielinen Venäjän virkavallalle ja siksi paljon suomettarelaisten hallitusvirkojen kärkkymisen tiellä, että sen hajottaminen oli pitkän aikaa ollut jotenkin varma. Välikysymyksessä hyväksytty ponsi oli erittäin hyvä tekosyy hajottamiselle, mutta oikea syy oli itse eduskunnan kokoonpanossa. Sentakia on syytä näitä ponsiakin hiukan tarkastella tämän yhteydessä.
Heti, kun huhujen sekaisia tosiasioita oli Venäjältä alkanut kuulua, jotka Suomen oikeuksia uhkasivat, panivat hallituksen herraspuolueet toimeen paraatinsa entiselle Suomen kenraalikuvernöörtile, jonka ainoat ansiot Suomeen nähden olivat siinä, ettei hän ollut ruoskaa heiluttanut juuri niin ankarasti kuin olisi asemassaan saattanut. Ja samalla he alkoivat puuhata välikysymystä eduskunnassa. Perinpohjin selittivät hallituspuolueet karkoituksensa: eduskunnan tuli antaa senaatille ihan yksimielinen luottamuslause. Jos tämä tarkoitus olisi onnistunut, on selväa, mikä voitto se olisi tälle hallitukselle ollut: eduskunta olisi samalla hyväksynyt senaatin poliisi- ja santarmitoimet, joiden kautta se oli jo alentunut Venäjän virkavallan kätyriksi, jonka ohessa olisi taas saatu lyödä lautaan se vanha valtti, että kun isänmaa on vaarassa, täytyy eri kansalaisryhmäin luopua omia etujaan ajamasta: se on, uudistustyöt olisi jätetty senaatin puolelta kesken. Hallituksen puolueitten välikysymyksiin eivät kuitenkaan suomettarelaiset tyytyneet, vaan laativat omansa vastapainoksi, jossa he pyrkivät saamaan aikaan sellaista epäluottamuslausetta, että senaatti ei ollut tarpeeksi nöyrästi kumartanut venäläiselle virkavallalle. Senkin tarkoitus oli selvä: jos sattuisi senaatti kaatumaan, ei tietysti mikään olisi Venäjän virkavallalle mieluisempaa, kuin laskea maan hallitusohjat tällaisen nöyrän ja sen harrastuksille alttiin ryhmäkunnan huostaan. Se välikysymys oli siis suomettarelaisten hakupaperi ansioluetteloineen, joka jätettiin eduskunnalle hallitsijalle saatettavaksi »alamaista» virkain kärkkymistä varten.
Sosialidemokratit eivät puuttuneet koko välikysymykseen. Kummankin herraspuolueen tarkoitus oli silmin nähtävä, eikä ollut tarpeellista lähteä niiden kanssa kilpailemaan, kun ne kuitenkin muodostivat ne puitteet, joiden sisällä lopullisesti saattoi sanoa totuuden sanat näiden vilpistelevien valheitten vastapainoksi. Kysymys siirtyi valiokuntaan ja sieltä se lopulta palasi kolmihaaraisena. Hallituspuoluelaisten ehdotus kuului:
Sen johdoska,
että keisarikunnassa on esiintuotu Suomen suhdetta keisarikuntaan koskevia vaatimuksia, jotka ainakin osaksi johtuvat maamme oikeudellisten ja valtiollisten olojen puutteellisesta kuulemisesta; sekä
lähtien siitä,
että Suomi, joka nauttien autonomiaa valtiona, on erottamattomasti yhdistettynä keisarikunnan kanssa ja on osa Venäjän valtakuntaa, tunnustaa tästä sen asemasta johtuvat velvollisuudet, mutta pitää samalla kiinni maalle peruuttamattomasti vakuutetusta, sen kaikkiin osiin ja koko Suomen kansaan nähden voimassa olevasta valtiosäännöstä, jonka nojalla Suomella on oikeus omaan lainsäädäntöön, lainkäyttöön ja hallintoon, sekä myös oman suomalaisen miehen kautta tapahtuvaan maan asiain välittömään esittelyyn Hallitsijalle, ja johon valtiosääntöön voidaan muutoksia tehdä ainoastaan siinä itsessään säädetyssä järjestyksessä; ynnä
katsoen tärkeäksi,
että Suomi, joka on siinä vakaumuksessa, ettei sen oikeus ole soveltumaton Venäjän kansan etuihin, saisi häiritsemättä antautua välttämättömään sisäiseen uudistustoimintaan,
päättää eduskunta siirtyessään päiväjärjeskykseen lausua:
että maan hallituksen osaltaan tulee, pysyen kiinni maan laissa, tehdä voitavansa niiden vaarojen torjumiseksi, jotka saattavat uhata Suomen perustuslakien turvaamaa oikeutta.
Siis ei sanaakaan siitä, että senatti jo oli lipunut arveluttavalla tavalla tekemään myönnytyksiä Venäjän virkavallalle. Yksinkertaisesti olisi vain ollut uskottava maamme oikeuksien puolustaminen sellaisen hallituksen haltuun, jolla varsinkaan köyhälistöpiireissä ei ollut hituistakaan luottamusta ja joka sitäpaiksi, samalla kuin se oli kumarrellut itäänpäin, oli hävyttömällä halveksumisella kohdellut kaikkia niitä uudistusvaatimuksia, joiden toteuttamista maassa yleisesti odotettiin. Eduskunta olisi kaikesta tästä huolimatta saatu lausumaan luottamuksesna Mechelinin senaatille.
Mutta jos oli perustuslaillisten ponsiehdotus mahdoton, niin oli vielä mahdottomampi suomettarelaisten ehdotus. Se kuului:
lausuen julki,
että Suomen kansa, erottamattomasti yhdistettynä Venäjän valtakuntaan ja tunnustaen tästä yhteydestä johtuvat velvollisuudet, mutta samalla pitäen järkkymättömästi kiinni siitä autonomiasta, jonka Venäjän valtiovalta on Suomen suuriruhtinaskunnalle peruuttamattomasti vakuuttanut, odottaa maan hallituksen tekevän kaiken voitavansa saadakseen Keisarikunnan ja Suomen väliset riidanalaiset kysymykset perustuslain mukaisessa järjestyksessä molempien maiden tarpeita vastaavalla tavalla pysyväisesti ratkaistuiksi,
eduskunta on sitä mieltä,
että senaatin toiminta vastamainitun tärkeän tehtävän suorittamisessa ei ole ollut tyydyttävä,
ja siirtyy päiväjärjestykseen.
Mainitsimme jo ylempänä, että tämä ei ollut muuta kuin suomettarelaisten ansioluetteloja sisältävä hakemuspaperi hallitsijalle maan korkeimpain virkojen kärkkymiseksi. »Isänmaan pelastamisen» rakentavat suomettarelaiset samalle surkean kuuluisalle menettelylle, joka sortovuosien ajoilta niin hyvin tunnetaan. Venäjän virkavallan ja nykyisen »työkykyisen» duuman vanhoillisten ainesten puolelta tulleet uhkaukset meidän maatamme vastaan eivät muka ole muuta kuin seurausta väärinkäsityksistä, jotka jonkun komitean avulla voitaisiin poistaa ja saada aikaan ijankaikkisesti pitävä sopimus, jonka mukaan me saisimme pitää oikeutemme, kun vain joissakin »pienemmissä asioissa» myöntyisimme. Kuten useat esimerkit osottavat, ovat Novoje Vremjat ynnä muut mustasotnialaiset Venäjällä olleet erittäin mieltyneitä tähän politiikkaan, ja niissä piireissä, samoin kuin Venäjän virkavallan keskuudessakin, toivotaan nyt hartaasti että suomettarelaiset saisivat eduskunnassa enemmistön. Sillä he ovat sangen innostuneita tähän myöntymispolitiikkaan niissä »pienissä asioissa», koska he sen kautta toivovat saavansa suomalaista apua omien tarkoitusperiensä edistämiseksi. Onhan tietysti heidän monin verroin helpoimpaa venäläistyttää Suomea suomalaisten avulla kuin yksinomaan venäläisen virkavallan toimenpiteillä. Ja he kokemuksesta tietävät miten avuliaita suomettarelaiset tässä suhteessa voivat olla.
Viime päivinä on Venäjältä saapunut viesti, jossa kerrotaan, että Suomesta on aikomus ruveta sotamiehiä ottamaan Venäjän rykmenttien täytteeksi. Tämä viesti osottaa selvästi minkälaisia ne »pienet asiat» ovat, joissa suomettarelaisten myöntymystä odotetaan. Asevelvollisuusasiahan on sellainen valtakunnan yleistä etua koskeva, joka ainakin kuuluisi valtakunnan virkavallan ratkaistavaksi, jos virkaryssien tarkoitukset toteutuisivat, ja me saisimme täällä vain taipua siihen, että nuoret miehemme vietäisiin sekä ruumiillisesti että henkisesti saastumaan Venäjän lukuisiin kolkkapaikkoihin. Suomettatelainen politiikka purjehtii täysin purjein tätä tulosta saavuttamaan, vaikka he tietysti koettavat valitsijoilleen uskotella, että tämä ei niihin »pieniin asioihin» kuulu. Meillä on kuitenkin sortovuosilta tarpeeksi lukuisasti esimerkkejä nähtävissä siitä, mihin asti isänmaan pelastamisinto voi suomettarelaiset viedä, eikä ryssien toivon mukainen asevelvollisuusasian ratkaiseminen suinkaan ole sen innon ulkopuolella.
Suomettarelaisten epäluottamuslause-ehdotus on siis nyt se kulmakivi, jolle Venäjän virkavalta toivoo voivansa Suomeen rakentaa bobrikoffilaisajan rakennuksen. Oli sentakia ihan selvää, että kun tällainen ehdotus eduskunnassa esitettiin, sille täytyi vastapainoksi saada toinen, joka osotti, että suomettarelaisten bobrikoffilaisajan politiikkaa täällä ehdottomasti vastustettiin. Tämä oli sitäkin tärkeämpää, kun kaikkialla oli tiedossa, että suomettarelaisten myöntyväisyys ja perustuslaillisten pokkuroiminen Venäjän virkavallalle oikeastaan olivat hyvin läheistä sukua keskenäan. Olivathan monet tapahtumat — esim. kuuluisa miljoonain myöntäminen — osottaneet, että perustuslailliset vallan maassa saatuaan olivat lähennelleet suomettarelaista politiikkaa siinä määrin, että erotus näiden kahden porvarisryhmän menettelyssä oli käynyt hiuksen hienoksi. Erotus oikeastaan oli vain siinä, että suomettarelaiset jotenkin selvään tunnustivat yhä edelleen ajavansa myöntymispolitiikkaa, kun taas perustuslailliset ajoivat sitä salassa, mutta ulkonaisesti ylpeilivät laillisuudellaan, vaikka he itse asiassa olivat laillisuutensa romukoppaan ajaneet valtaan päästyänsä.
Näin ollen oli luonnollista, että sosialidemokratit eivät voineet kumpaankaan esitettyyn ponsiehdotukseen tyytyä, vaan heidän oli pakko esittää omansa, joka samalla sisälsi Suomen köyhälistön usein lausuman ajatuksen senaatista ja myös esitti sen mielipiteen Venäjän virkavallan vaatimuksista, joka Suomessa on yleisin ja jota useat porvarisryhmätkin mielellään kannattaisivat, jos uskaltaisivat olla vilpittömiä. Sosialidemokratien ehdotuksessa olivat kolme ensimäistä kohtaa samat kuin perustuslaillisten ponsissa, mutta viimeisen kohdan tilalla seuraava:
päättää Eduskunta siirtyessään päiväjärjestykseen lausua:
että nykyinen hallitus, jolla ei alkuaankaan ollut kansan laajain kerrosten luottamusta,
laiminlyömällä tärkeän alotevelvollisuutensa tuiki tarpeellisissa uudistuksissa, vieläpä niitä jarruttamallakin, sekä noudattamalla hallitustoimissaan maamme köyhälistöluokkaa vastaan tähdättyä sortomenettelyä, on estänyt kansan enemmistön sisäistä voimistumista uusien ulkonaisten koettelemusten varalle, sekä
sallimalla vangita, karkottaa ja hallinnollisten rangaistusoikeuksien haltuun luovuttaa, ei yksin niitä venäläisiä, jotka virkavaltaisen terrorin vaikutuksesta ovat joutuneet valtiollisiin rikoksiin, vaan myös muita vastustuspuolueisiin kuuluvia Venäjän kansalaisia, on loukannut kansamme oikeuksia tukevaa osaa Venäjän kansassa, ja vielä
taipumalla, arveluttavaa myötämielisyyttä osottaen, Venäjän taantumussuunnan vaatimuksiin kansamme itsemääräämisoikeuden rajottamiseksi on tätä taantumussuuntaa lähestyen jättänyt täyttämättä tärkeän velvollisuutensa kansamme taistelussa oikeuksiensa puolesta,
eikä näin ole osottanut olevansa kykenevä osaltaan torjumaan venäläisen taantumuksen nyt uudelleen maamme sisäisen itsenäisyyden ja kansamme vapauden tuhoamistarkoituksessa suunnittelemia hyökkäyksiä.
Mitä nyt sisältää tämä eduskunnan päätökseksi tullut ponsi?
Ei suinkaan mitään muuta kuin mikä ensiksikin on yleisesti tunnettua senaatista ja mikä toiseksi yleensä maassa arvellaan suhteestamme Venäjään. Jos tämä viimemainittu asia olisi sanottu routavuosien aikana tai vaikkapa hiukan jälkeenpäinkin, ennenkuin perustuslaillisten vararikko oli ehtinyt tulla täydelliseksi, olisivat perustuslaillisetkin sen täysin hyväksyneet. Sillä eihän se sisällä muuta kuin mitä tämä osa porvarillisistakin silloin sanoi ajattelevansa. Mutta perustuslailliset ovat nyt olleet valtasatulassa, eikä heidän sentakia kannata pysyä entisissä käsityksissään, koska totuus on vaarallista.
Mitenkä sitten tämä vähemmistön mielipide tuli eduskunnan päätökseksi, vaikka sitä porvarillinen enemmistö vastusti?
Suomettarelaisten näyttelemä osa tällöin oli sitä kieroa diplomatiaa, josta meidänkin maaamme »valtiomiehet» koettavat ylpeillä. Muistettava on nimittäin, että suomettarelaiset jo aikaisemmin olivat käyneet Pietarissa ja levitelleet duuman jäsenille lentolehtiä, joiden kummankin toimenpiteen tarkoituksena oli todistaa, että ensiksikin suomettarelaiset tässä maassa muodostavat vahvimman porvarispuolueen ja toiseksi että jos uudet vaalit tulevat, niin he luultavasti saavat eduskunnassa enemmistön, koska suuret joukot viime vaaleissa olivat muka erehdyksestä, sosialistien suurien lupausten houkuttelemina, äänestäneet sosialidemokrateja. Tällä tavalla olivat siis suomettarelaiset jo hyvissä ajoin Pietarissa antaneet ymmärtää, että uusien vaalien kautta Venäjän virkavalta saisi Suomen eduskuntaan käyttökelpoisen myöntyväisyysenemmistön. Ja näin valmistettuina he vain odottivat tilaisuutta.
Se tilaisuus tuli sitten, kuu hallituspuolueet alkoivat puuhata välikysymystä horjuvan senaattinsa tueksi. Tarkoituksena oli joko saada suomettarelaisten epäluottamuslause hyväksytyksi tai eduskunta hajalle. Sentakia he ensin koettivat pakottaa hallituspuolueita äänestämään heidän ehdotuksensa puolesta sosialisteja vastaan. Jos se onnistuu, laskivat kai suomettarelaiset, niin eivätköhän sosialistit kieltäydy äänestämästä seuraavissa äänestyksissä, ja he voittavat silloin hallituspuolueet, ja tietysti heti tarjoutuvat kukistuvan senaatin tilalle. Mutta perustuslaillisissa oli nähtävästi sen verran jälellä entistä »kuraasia», etteivät ihan julkisesti liittyneet suomettarelaisten myöntymisponteen, vaan pitivät sosialidemokratien ehdotusta tätä parempana. Seurauksena oli, että suomettarelaiset jäivät seuraavista äänestyksistä pois, hyvin tietäen, että sosialidemokratien ponsiehdotuksen silloin täytyy tulla eduskuntapäätökseksi.
Meillä ei tietenkään ole syytä valitella sitä seikkaa, että mielipiteemme pääsi eduskuntapäätökseksi, joskin se tapahtui suomettarelaisten ennakolta lasketun juonien punonnan välityksellä. Saatiinhan eduskunta edes sillä tavoin puhumaan totta, ja jos kerran valittavana on joko Suomessa jo vallitsevain oikeuksien puolustaminen tai hallinnolliset pakkotoimenpiteet — kuten esim. eduskunnan hajottaminen — niin olemmepa me totisesti yhä sitä mieltä, että oikeuksistamme ei hituistakaan vapaaehtoisesti luovuteta, olivatpa pakkotoimenpiteet sitten mitä laatua tahansa. Se ajatus oli sosialidemokratien ponsilauseen perusteena, ja siitä ei mikään voima meitä saa horjahtamaan syrjään.
Luonnollista on, että Venäjän virkavalta ei sellaisesta mielipiteestä pidä, ja kun sille suomettarelaiset jo ennakolta olivat tiettäväksi tehneet, että uudet vaalit aivan päinvastaista mieltä olevan enemmistön eduskuntaan tuottaisivat, oli luonnollista, että se nyt tarjolla olevaan tilaisuuteen tarttui ja hajotti eduskunnan. Hajotus olisi — suomettarelaisten selvästi tekemien viittausten takia — kaiketi tapahtunut joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin, koska hajotettu eduskunta ei kuitenkaan luultavasti olisi suostunut sellaisiin vaatimuksiin, joita tätä nykyä Venäjällä valmistellaan ja joita suomettarelaisten myöntyväisyys-lupauksiin luottaen siellä toivotaan eduskunnan hyväksyvän. Nähtävissä on nyt vain, pitävätkö suomettarelaisten ryssille antamat vakuutukset paikkansa. Suostuvatko valitsijat antamaan äänensä puolueelle, jonka voitosta voisi olla sellainenkin ihana seuraus, etkl vastaisuudessa nuorukaisemme saisivat lähteä murhamiesten ammattia harjoittamaan venäläisissä rykmenteissä. Suomettarelaiset ovat varmaankin valmiit myöntymään siihenkin, jos se vain ehdoksi asetetaan, minkä täyttämisellä he Suomen virkapaikat haltuunsa saavat. Ja kukapa tietää, mikä suomettarelaisten Pietarissa käynnit merkitsevät ja mitä on heidän johtajansa kenraalikuvernöörin kanssa puhunut tiheästi tapahtuneilla vierailuillaan.
Politiikka, se on taistelua taloudellisista luokkaeduista. Politiikassakin on totuus vaarallista porvarillisille, koska tosiasiat, jokapäiväinen elämä, puhuvat heidän tarkoitusperiänsä ja heidän luokkaetujansa vastaan. Senkin jälkeen, mitä näinä vuosina, näinä päivinä on saatu nähdä ja kuulla, ovat porvarit kynsin hampain vastustaneet kaikkia laajemmalle ulottuvia parannuksia raakalaislakeihinsa. Alkuperäisinkin raakalainen korjaa huoneeseensa pakkasen käsissä palelevan heimolaisensa; meillä pannaan sota-aseilla varustetut polisit repimään ihmisasuntoja ja murha-ase kädessä vartioimaan, etteivät uhrit pakkasen käsistä vain saisi suojaa etsiä näistä säretyistä asunnoistakaan. Tämä vain esimerkki, yksi monista. Ja kun uudistuslakeja, pikaisia uudistuslakeja vaaditaan, pannaan eduskunta käsittelemään herrojen hirvien metsästyslakeja ja naimaijän korottamista. Sillä totuus, surkeitten jokapäiväisten kärsimysten parantaminen, on vaarallista herrasluokalle, jonka vuoksi ne lykätään toistaiseksi siinä toivossa, että mahtivalta eduskunnan hajottaa!
Puolitoista istuntokautta ehtivät porvarimme uudistuksia viivytellä, ja juuri parahiksi heidän viivyttelytarkoituksiaan edistämään ehti eduskunnan hajotus. Se soveltui merkillisen hyvin heille — tähän asti.
Miten tästä edespäin?
Siihen on valitsijain annettava vastaus. Suomettarelaiset ovat jo ennakolta Venäjän virkavallalle taanneet saavansa enemmistön, taanneet eduskunnan tulevan samallaiseksi kuin Venäjän nykyinen »työkykyinen» duuma. He ovat Suomen kansan puolesta vakuuttaneet tämän kansan enemmistön olevan nöyräselkäistä, myöntyvää ja tinkivää kamasaksajoukkoa, joka »taipuu, ei taitu».
Onko se sitä?
Me, sosialidemokratit, emme sitä usko. Me tiedämme Suomen köyhälistön yhä edelleen olevan sitä mieltä, että jo saavutettujen oikeuksien puolesta ei tingitä, ne pidetään ja uusia vaaditaan.
Ja sillä tiedolla uusiin vaaleihin astuu sosialidemokratinen puolue, tietäen edustavansa kansan asiaa, köyhälistön asiaa porvarien luokkaetuja vastaan, joille totuus on vaarallista.
Suoruudella vilpistelyä vastaan — se on meidän, sosialidemokratien tunnuslauseena!
Ja meihin yhtyvät kaikki, joita valhe inhoittaa ja jotka totuudella valheen voittaa tahtovat!
[1] Tässä julkaistun tekstin lähdeteos on painettu fraktuuralla, ja sen w:t on tässä muutettu v:iksi. Muuten teksti on jätetty alkuperäiseen muotoonsa, vain selvät painovirheet on korjattu. MIA huom.