Missä on työväenluokan yhteiskunnallinen voima?
Ensiksikin sen lukumäärässä; työväenluokkahan alkaa jo olla hyvin suuri osa kansasta; kehittyneimmissä maissa on palkkatyöväki jo väestön huomattavana enemmistönä. Mutta vähemmistöstä riippuvainen enemmistö, esim. lukuisa ryysyköyhälistö ei voi kehittyä itsenäiseksi voimaksi. Suuren lukumäärän lisäksi täytyy siis tulla vielä työväenluokan taloudellinen merkitys. Työväenluokka käy yhä enemmän yhteiskunnan taloudellisesti tärkeimmäksi luokaksi. Yhteiskunnan tuotannolle on suurteollisuuden työväestö paljo tärkeämpi kuin vielä suurilukuiset köyhälistöksi vaipuneet pikkuporvari- ja talonpoikaiskerrokset. He asuvat yhteenkasaantuneina keskuspaikoissa, pääkaupungeissa, joihin valtiollinen elämä on keskittynyt, kun taas eristettyinä asuvilla talonpojilla on paljon vähemmän mahdollisuutta vaikuttaa politikkaan. Liikkeet, jotka enin hallitsevat koko yhteiskuntaelämää, kuten raskas teollisuus, rautatieliikenne, vuorityö, ovat suurliikkeitä, ja niiden palveluksessa olevat työmiehet voivat esim. lakon kautta vaikuttaa yhteiskuntaan paljo enemmän kuin heidän lukumäärästänsä voisi otaksua. Taloudellisen tehtävänsä tärkeyden takia, sen takia, että yhteiskunnan tuotanto ei tule toimeen ilman sitä, on työväenluokan voima siis paljo suurempi kuin miltä pelkän pääluvun mukaan näyttää.
Mutta eivät yksin lukumäärä ja taloudellinen merkitys voi antaa jollekin luokalle voimaa, jollei se luokka ole itsetietoinen voimistaan. Jollei joku luokka tunne omaa erikoista asemaansa, omia erikoisetujaan, jos se ajatuksettomana tai herpaantuneena kantaa sortajainsa herruutta ja uskoo, että se on ikuinen maailmanjärjestys, silloin ei sitä hyödytä vähääkään sen suuri luku ja merkitys. Näiden lisäksi täytyy siis sillä olla oppia ja tietoja. Ainoastaan luokkatietoisuus tekee suuren lukumäärän luokalle itselleen suureksi lukumääräksi, ainoastaan sen kautta tulee se tietoiseksi siitä voimasta, jonka sille antaa se seikka, että se on taloudellisesti korvaamaton, ja voi käyttää sitä voimaansa omien etujensa, omien tarkotuksiensa ajamiseen. Luokkatietoisuus vasta tekee tuon muuten kuolleen, jättiläissuuren, lihaksisen ruumiin eläväksi ja toimintaan kykeneväksi.
Mutta tieto, joka antaa työväenjoukoille sen voiman, ei rajotu vain siihen yksinkertaiseen tietoisuuteen, että se on erikoinen omia etujaan ajava luokka. Luokka voi käydä taisteluaan vastustajansa kanssa sitä paremmin ja menestyksellisemmin, mitä perinpohjaisemmin se tuntee ja ymmärtää yhteiskuntaolot, jotka ovat taistelun esineinä. Ja tässä suhteessa on työväenluokka vihollisistaan paljo edellä. Sen käytettävissä on yhteiskuntatiede, joka tekee sen kykeneväksi selvästi näkemään ja ymmärtämään kurjuutensa syyt ja sen päämäärän, johon yhteiskuntakehitys pyrkii. Sen kautta, että se tuntee valtiollisia tapahtumia määräävät voimat ja näkee edeltäpäin, mitä tulee tapahtumaan, saa se sen rauhallisen lujuuden, sisäisen varmuuden, joka pitää sitä pystyssä taistelun kaikissa oikullisissa vaiheissa. Siihen perustuu myöskin se politinen kypsyys, jota se valtiollisessa taistelussa osottaa. Se tiede panee sen näkemään omien tekojensa kaukaisimmatkin seuraukset ja suojelee sitä ajottaisten hetkellisten harhakuvien petoksilta. Varmuus, jonka tämä tiede antaa sille tulevasta lopullisesta voitosta, antaa sille lujan siveellisen ryhdin, kun taas luokat, jotka tieteen puutteessa hapuilevat ympärilleen pimeässä ja tuskaisina tuntevat perikadon lähestyvän, huojuvat holtittomina sinne tänne. Niinpä on yksi työväenluokan tärkeimpiä voimantekijöitä yhteiskunnan tunteminen ja sen olojen käsittäminen heräävän luokkatietoisuuden yksinkertaisimmista muodoista alkaen aina sen korkeimpiin Marxin kehittämäin oppien muotoihin, joita me nimitämme tieteelliseksi sosialismiksi, sosialistiseksi teoriaksi tai marxilaisuudeksi. Mutta tieto siitä, miten pitää toimia, ei yksin riitä, jos puuttuu toimintavoimaa. Ajatteleva pää tarvitsee toverikseen voimakkaan käden, joka panee käytäntöön sen, mitä pää suunnittelee. Voimakkaaseen toimintaan ei yksin riitä suuri lukumäärä. Koko sivistyneen ihmiskunnan historia näyttää meille kuinka kansanjoukot olivat pienten vähemmistöjen vallan alla ja turhaan kapinoivat niitä vastaan, sen takia, että vähemmistöt olivat väkeviä järjestymisensä kautta. Järjestyminen on välttämätön joukon väkeväksi tekemiseen. Niin kauvan kuin luokan muodostavat irralliset yksilöt, joista jokainen tahtoo toista kuin toverinsa, ei sillä ole mitään voimaa käytettävissään. Järjestö sitoo heidät yhteen, yhdistää eri suuntiin käyvät tahdot yhdeksi ainoaksi tahdoksi, jonka takana on luokan yhteisvoima. Sotajoukon, koko valtiovallan valtava voima perustuu niiden lujaan järjestöön, jota kuten yhtä ainoata ruumista johtaa yksi ainoa tahto.
Mutta mikä tekee joukon ihmisiä järjestöksi? Yksityisen alistaminen, oman tahdon syrjäyttäminen kaikkea käskevän tahdon tieltä, kuri. Sotajoukossa on kuri vieraan tahdon alle alistamista: sotilaskuri saadaan aikaan tottelematonta uhkaavien ankarain rangaistusten pelolla. Työmiehillä on tahto, jonka alle yksityiset taipuvat, järjestön yhteistahto, joka ilmenee enemmistöpäätöksissä. Kuri on siis vapaaehtoista, vapaaehtoista kokonaisuuden päätöksiin alistumista. Se ei ole oman mielipiteen hylkäämistä, ei oman yksilöllisyyden kadottamista, vaan tietoista sen älyämistä, että joukko voi kehittää voimaa ainoastaan yhden ainoan tahdon johdolla, ja että vähemmistöllä ei ole oikeutta vaatia, että enemmistö mukaantuisi sen tahtoon. Ainoastaan yhdistämällä voimansa luokkatoveriensa voimiin voi yksityinen saavuttaa tarkotuksensa, yksin ei hän pääse mihinkään. Ja senvuoksi sanoo hänelle järkevä harkinta, jollei jo yksinkertaisesti vaistokin, että hänen täytyy toisten kanssa yhtyä järjestöksi. Mutta tässä on välttämätöntä, että järjestö aina voi toimissaan ottaa laskuihinsa kaikkien jäsenten voimat, vaikka he olisivatkin henkilökohtaisesti eri mieltä ja vaikka heidän tahtonsa eroaisi järjestön tahdosta. Sitä on kuri, joka on järjestön koossa pitäjä, henkinen side, joka sitoo muuten hajallaan olevat yksilöt raskaaksi voimakkaaksi joukoksi.
Pääasiassa nämä kolme tekijää, lukumäärä ja taloudellinen merkitys, luokkatietoisuus ja tiedot, järjestöt ja kuri, muodostavat työväenluokan voiman. Niiden kasvaessa kasvaa myöskin sen voima. Ensimmäinen näistä tekijöistä kasvaa tahtomattamme ja ilman että me siihen voimme vaikuttaa itse taloudellisen kehityksen tuloksena. Tämä kehitys tekee palkkatyöväestön suurenemistaan suurenevaksi osaksi väestöä; se ajaa sitä myöskin yhä enemmän suurliikkeisiin, tekee yhteiskunnan tuotannon yhä enemmän suurliikkeen asiaksi ja saattaa kaikkien tuotannonhaarojen keskinäisen riippuvaisuuden maailmantaloudesta yhä suuremmaksi ja herkemmäksi. Tämä työväestön taloudellisen tärkeyden kasvaminen on riippumaton meidän asioihin käsiksi käymisestämme, me emme voi sitä jouduttaa emmekä hidastuttaa; se on taloudellisten lakien vaikutuksen tuote.
Sitä vastoin ovat molemmat jälkimmäiset tekijät meidän oman toimintamme tuloksia. Tosin taloudellinen kehitys nekin nostaa esille, kehitys, joka saattaa meidät ymmärtämään yhteiskuntaa ja pakottaa meidät järjestymään. Mutta taloudelliset syyt vaikuttavat tässä ihmisten välityksellä sen kautta, että ne pakottavat meidät tietoisella tarkotuksella kohottamaan niiden voimaa. Niiden suurentaminen, kaikkien palkkatyöläisten tietomäärän ja luokkatietoisuuden alituinen kohottaminen, heidän järjestöjensä vahvistaminen, heidän kurinsa lujittaminen, on kaiken meidän agitationimme, kaikkien meidän taistelujemme tarkotuksena. Se on meidän vallassamme olevaa työväenluokan voiman suurentamista, se on siis luokkataistelun päämäärä. Ja siinä on meillä myöskin mittapuu menettelytapamme ja kaikkien tekojemme arvostelemiseen: kaikki, mikä lisää meidän voimiamme, on hyvää ja vie meitä lähemmäksi maaliamme, kaikki, mikä sitä pienentää, on nurinkurista.
Tässä on myöskin ainoa järkevä ajatus, joka on siinä »liikkeessä», jonka Bernstein aikoinaan asetti pyrkimyksiemme päämääräksi. Liike sinänsä, paitse ettei se ole meille kaikki kaikessa, on meille aivan mitätön, tyhjä, merkityksetön sana. Sinne tänne samalla paikalla huojuminen, on sekin liikettä; askel taaksepäin on myöskin liikettä. Kuitenkin on tuolla väitteellä pohjanaan oikea kokemus, sen havaitseminen, että tapahtuu jokapäivä nykytilassa muutosta, joka vie kaiken meidän toimintamme ja on sen ainoana tarkotuksena. Tämä muutos on meidän voimaimme kasvaminen. Mutta se ei ole lopullisen päämäärämme vastakohta, vaan ne ovat täydellisesti samasisältöiset; meidän voimamme lakkaamaton suurentaminen sisältää jo sinänsä osan lopullista päämääräämme.
Toisinaan kuulee puolustettavan sitä mielipidettä, että kaiken meidän toimintamme välittömänä tarkotuksena olisi uudistusten hankkiminen. Kuten edellä on todistettu, on tämä käsityskanta väärä. Uudistukset, jotka jossakin suhteessa parantavat työläisten elinasemaa, voivat suurentaa työväenluokan voimaa, mutta näin ei ole aina asianlaita. Työajan rajottamislaki voi kohottaa täydellisesti näännytettyä, rappeutunutta, henkisesti ruhjottua työväenkerrosta, palauttaa sen terveyden, sen ruumiin- ja sielunvoimat, voi antaa sille aikaa lepoon, henkiseen toimintaan, järjestäytymistyöhön ja senkautta suurentaa sen voimaa. Vielä enemmän käy sitä väittäminen laeista, jotka antavat työväelle valtiollisia oikeuksia, esim. yleisen äänioikeuden. Mutta voi myöskin tapahtua, että porvaristo työväkeä mairittelevalla lainsäädännöllä uudelleen nukuttaa vastaheränneen luokkatietoisuuden ja synnyttää työväessä ajatuksia, että he paremmin vallassaolijoiden hyväntahtoisuuden kuin omien järjestöjensä voiman kautta saavuttavat parannuksia; tällöin ei uudistus suurenna työväenluokan voimaa vaan heikontaa.
Harvoin tosin näin tapahtuu; senjälkeen kuin työväenluokka kaikkialla on herännyt luokkatietoisuuteen, on jokainen laki luokkien taistelun esineenä. Ja tämä taistelu, olkoon sen tuloksena täydellinen tai osittainen voitto tai vaikkapa tappiokin, suurentaa kuitenkin aina työväen voimaa. Sillä porvariston vastarinta, politikoitsijain koukkuilemiset, väittely sanomalehdistössä ja kokouksissa ravistelevat välinpitämättömiä joukkoja hereille, sytyttävät niissä ensimmäisen luokkatietoisuuden kipinän, antavat kehittyneemmille työläisille havainnollista opetusta, suurentavat heidän politista kokemustaan ja näyttävät heille kourintuntuvasti järjestyneen toiminnan tuloksellisuuden. Taistelulla hankittu uudistus, työväenluokalle tärkeä laki ei ole edellä käsitellyssä mielessä mikään työväenluokan voimantekijä; sitä voisi paremmin sanoa voima-asemaksi. Näiden ilmaisumuotojen erotus käy selväksi heti kun ajattelee sotaa. Voimantekijät määräävät sotajoukon oman voiman, voima-asemat ovat taistelun esineinä, jotka voivat olla jomman kumman puolueen hallussa. Luonnollisesti on tärkeiden asemain miehittäminen suuri etu vihollisen rinnalla ja koko taistelu on taistelua tällaisista asemista. Ne ovat se välitön päämäärä, josta taistellaan, olkoot ne sitte vaikka jokseenkin merkityksettömiä ja vaikkei niiden jatkuva pitäminen olisi tarkotuksenakaan. Saksan armeija taisteli vuonna 1870 suurin uhrauksin kylistä ja kunnaista, jotka olivat sille täydellisesti merkityksettömiä, ja vallotti linnotuksia, jotka eivät olleet sodan esineinä ja jotka myöhemmin rauhallisesti annettiin Ranskalle takaisin.
Sama on luokkataistelussa asian laita. Voima-asemat, jotka ovat meidän hallussamme ja joita me käytämme hyödyksemme, eivät ole meidän päämäärämme; ne eivät ole meidän voimamme perustana, mutta ovat sen tärkeitä asemia. Jokainen valtiollinen oikeus, yhdistymisoikeus, painovapaus ja ennen kaikkea äänioikeus, on sellainen asema. Ne voidaan joksikuksi ajaksi meiltä viedä, silloin täytyy meidän taistella epäsuotuisemmissa oloissa, mutta meidän voimamme syvimmät lähteet pysyvät pienentymättöminä; me tunnemme, että meidät ainoastaan toistaiseksi on taaksepäin tungettu. Eduskuntaryhmämme suuruus on yksi sellainen voima-asema; me tunkeudumme tässä yhä eteenpäin, vallotamme säännöllisesti uusia edustajapaikkoja. Jos meidät politisten ryhmittymisten tai äänioikeuden huonontamisen kautta tällä alalla tungetaan taaksepäin, niin olemme me tosin menettäneet voima-asemamme, voimamme ulkonaisen merkin, mutta samalla voi meidän todellinen voimamme laajojen piirien valistumisen ja järjestöjemme yhteenliittymisen kautta todellisuudessa olla suurentunut. Vallassaolijain väkivalta voi tosin hävittää järjestöt; mutta se kohtaa ainoastaan ulkonaisia muotoja, sillä sitä, mikä on järjestön olemus ja voima, lujaa kuria ja järjestymishenkeä, sitä ei sillä keinolla saada hävitetyksi. Työväenyhdistyksien hajottaminen merkitsee erittäin tärkeän voima-aseman menettämistä, mutta se ei koske itse voimantekijään, niinkauvan kuin taistelurohkeus pysyy pystyssä.
Näistä esimerkeistä, joita olemme ottaneet selvittämään erotusta varsinaisen voimantekijän ja voima-aseman välillä, näkyy, että viimeksi mainitut aisteilla havaittavina ulkonaisina esineinä voidaan vallottaa ja menettää, kun taas ensiksi mainitut ovat työmiesten veressä ja ovat sellaisina mahdottomat hävittää. Täsmälleen sanoen: ulkonainen väkivalta ei voi niitä hävittää; mutta kuten kovan graniitin voi ne kyllä hiljalleen sisäisesti turmella. Jos työväenluokka antaa porvarillisten katsantokantani hämmentää omaa selvää tiedettään ja luokkatietoisuuttaan tai väärän menettelytavan rappeuttaa järjestöjään ja lujaa yhteistoimintaansa, pienentää se yhteiskunnallista voimaansa ja tulee vihollisen rinnalla heikommaksi. Sellainen nurinkurinen menettelytapa voi vain ajottain ja erikoisissa oloissa saada jalansijaa.
Yhteiskunnalliset uudistukset eivät ole siis, kuten usein sanotaan, siinä merkityksessä askeleita tiellä lopullista päämääräämme kohti, että tämä lopullinen päämäärä olisi jatkuvan tällaisen uudistussarjan summa. Me taistelemme nyt toimenpiteistä, jotka eivät ollenkaan merkitse sen osittaista täyttämistä, mitä me sosialistisessa yhteiskunnassa tahdomme kokonaan toteuttaa. Lakimääräykset työajan rajottamisesta, työläisen suojelemisesta tapaturman varalta jne. ovat nykyhetkellä kaikkein tärkeimpiä yhteiskunnallisia reformeja; mutta silloin kun ei ole enää kapitalismia, ovat tuollaiset lait tarpeettomia, kuten kaikki lait, jotka suojelevat työmiestä kapitalistin mielivallalta. Mutta taistelulla saavutetut yhteiskunnalliset reformit ovat siinä merkityksessä askeleita tiellä lopullisiin päämääriimme, että ne edistävät voimaimme suurenemista. Ainoastaan sellaisina, ainoastaan voimanlisäyksenä, on niillä sosialismille arvoa.
Täytyy tehdä vielä hiukan selkoa toisesta edellämainituista voimantekijöistä. Tiede ja tiedot ovat jokaiselle luokalle, jolla ne ovat käytettävissään, tärkeä voimantekijä. Aina ovat vallassaolevat vähemmistöt kyenneet puolustamaan herruuttaan sen kautta, että he henkisesti ovat olleet sorrettuja luokkia väkevämmät; heidän suurempi ja yleinen älyllinen kehityksensä antoi heille aseita äärimmäisyyksiin pakotettujen orjien kapinain kukistamiseen. Sorrettu luokka voi vasta sitte vähitellen päästä hallitsevaan asemaan ja voittaa sortajansa, kun yhteiskuntakehitys pisti sille käteen uuden henkisen aseen ja antoi sille uuden tieteen kautta uutta voimaa.
Niin käy nykyisessäkin luokkataistelussa. Näennäisesti on porvaristolla käytettävissään koko tiede, kaikki henkinen sivistys, oppineet, professorit, papit, opettajat, kaikki »sivistyksen» nimellä kulkeva on »omistuksen» puolella, tai oikeammin sanoen omistuksen maksetussa palveluksessa. Tämän kautta pitää porvaristo yhä vielä suurta osaa palkkatyöväestä henkisessä riippuvaisuudessa. Mutta yhteiskunnallinen kehitys pistää palkkatyöväen, koska se on nouseva luokka, käteen uuden henkisen aseen. Olkoon vain porvariston hallussa kaikki muu henkinen sivistys, työväenluokka on yhteiskuntatieteen omistaja. Tämä tiede, josta meidän on kiitettävä Karl Marxin elämäntyötä, opettaa meitä tuntemaan yhteiskunnan kehityksen syyt, voimat ja tulokset. Sen täytyy olla työväenluokan monopolina, yksinoikeutena, koska porvaristo kohtelee sitä tiedettä, joka todistaa sen luokan häviön, vihalla ja kammolla; sen totuuden tunnustaminen merkitsisi porvaristolle toivotonta antautumista viholliselle, joka voimiltaan vielä on heikompi. Mutta jokainen porvariston jäsen, joka taistellen saa itselleen selväksi, että tämä oppi pitää paikkansa, liittyy nousevan luokan riveihin, luokan, jonka on tulevaisuus ja hänestä tulee taistelutoveri työväenluokan armeijassa. Sen takia joutuu kaikki tästä tieteestä lähtevä voima työväenluokan hyväksi.
Mutta tämän kautta on työväenluokka aivan toisessa asemassa kuin kaikki aikaisemmat luokat. Osotimme ensimmäisessä luvussa, että yhteiskuntavoimat hallitsevat ihmisiä sokeiden luonnonvoimain tavoin, koska jokainen ihminen näkee vain omat lähimmät etunsa, koska hänen täytyy vaistomaisesti noudattaa viettejään, eikä tunne eikä hallitse tekojensa seurauksia. Mitä suurempi hänen tietomääränsä, sitä enemmän kykenee hän sovelluttamaan tekonsa kaukaisia tarkotuksia ajaviksi ja alistamaan vieriinsä laajallenäkevän järjen ohjattaviksi. Ratkaisevaa askelta tässä suhteessa merkitsee työväenluokan yhteiskuntatiede. Tämä opettaa meitä tuntemaan nämä väkevät salaperäiset voimat; me tiedämme, miten ne ovat syntyneet ihmisten ja luokkain yksityisvieteistä. Me kykenemme vissiin määrään saakka edeltäpäin määräämään omien ja vastustajaimme tekojen seuraukset. Tämän kautta katoo epätietoisuus yhteiskunnallisesta toiminnasta, työväenluokassa ensi kerran herää yhteiskunnan itsetietoisuus, joksi sitä saanemme nimittää. Yhteiskunta tulee tässä luokassa tietoiseksi omasta luonteestaan ja ryhtyy tietoisesti järjestelemään omaa elämäänsä, tuotantoa. Yhteiskuntatiede asettaa sokean, vaistomaisen yhteiskunnallisen toiminnan sijaan päämääristään tietoisen järkiperäisen yhteiskunnallisen toiminnan. Täyteen vaikutukseensa pääsee tämä, kun hallitsevaksi luokaksi tullut työväenluokka alistaa yhteiskunnan tuotannon tottelemaan tahtoaan: silloin tulee päättömän talouden sijaan tietoinen talous, jossa ei ole enää mitään yli-inhimillisiä, tuntemattomia voimia myllertämässä ja jonka aikana ihminen on täydellisesti oman onnensa seppä. Mutta epätäydellisessä, joskin kasvavassa, mitassa pitää tämä jo paikkansa taistelevaan työväenluokkaan nähden. Joukkojärjestönä, jota yhteiskuntatiede opastaa, on se jo ruumis, joka tietoisena tuloksista voi järjestää toimintansa. Tosin ei se vielä voi tuotantoa hallita, siihen sillä ei vielä ole voimaa. Sen teot voivat vasta olla taistelutekoja. Mutta taistelevana luokkana ei sen tarvitse, kuten toisten, päättömänä seurata ensi hetken etujen välitöntä luokkavaistoa vaan se voi antaa laajalle katsovan järjen hallita luokkaeduista polveutuvaa viettiä.