Jos suurteollisuudessa työskentelevä palkkatyöväki ja kapitalistit olisivat yhteiskunnan ainoat luokat, niin olisi taistelu luonteeltaan hyvin yksinkertaista. Silloin olisi kirjaimellisesti aivan ainoastaan nämä ja nuo. Mutta niin yksinkertaisia olot eivät ole. Suurporvariston ja palkkatyöväen välillä on lukuisia välikerroksia, jotka vievät vähittäin, huomaamattomin askelin toisesta luokasta toiseen. Osaksi ovat ne entisen riippumattoman keskisäädyn jäännöksiä: pikkukapitalisteja, joiden rajaa suurkapitalisteihin päin ei voida vetää, mutta joita suurpääoma ankarasti uhkaa, talonpoikia, pikkuporvareita, jotka osittain ovat suurpääoman palveluksessa, pikkutilallisiin ja käsityöläisiin asti, joita suurpääoma suoranaisesti riistää. Osaksi ovat ne uusia luokkia, teollisuusarmeijan upseereja ja aliupseereja, pomoista ja teknikoista insinöörien, tohtorien, konttoripäällikköjen kautta aina johtajiin saakka muodostaen keskeymättömän virkailijarivin. Alimmat kerrokset kuuluvat riistettyihin, ylimmät ottavat osaa tähän riistämiseen.
Kaikki nämä välikerrokset ottavat omine erikoisine etuineen osaa luokkataisteluun; osaksi ovat heidän etunsa samoja kun palkkatyöväen, osaksi aivan vastakkaisia. Tämän kautta käy taistelukuva sekavaksi ja puolueen keskuudessa syntyy erimielisyyksiä miten heihin on suhtauduttava.
Teollisuuspalkkatyöväki ei ole ainoa pääoman riistämä luokka. Pääoma on keksinyt muitakin keinoja lisäarvon hankkimiseksi kuin työläisten kokoomisen tehtaisiin. Se osaa riistää muitakin väestökerroksia, joille se samalla näennäisesti jättää vanhan tuotantotavan ja vanhan itsenäisyyden.
Eri syistä tulee talonpoika tai käsityöläinen, joka itsenäisenä talouden pitäjänä omistaa arvokkaita tuotantovälineitä, kuten esim. talon, kauppapuodin, tai maakappaleen, lainaamaan rahaa kiinnittäen omaisuutensa. Maanparantamisella, liikepääomansa suurentamisella, myymälänsä uudesti rakentamisella, tai peltojensa suurentamisella toivoo hän saavansa työnsä tulokset suurenemaan; mutta hänen täytyy rasittaa omaisuuttaan myöskin veloilla, jotka eivät tuota hänelle mitään, kuten maksaessaan perintöosuutta toisille perillisille tai ottaessaan rahaa onnettomuustapauksen sattuessa. Työnsä sadosta täytyy hänen ensiksi maksaa korot. Jos taitamattomuus taloudessa, markkinaolot, suurliikkeen kilpailu yhä kohottavat velkoja, niin vievät maksettavat korot yhä suuremman osan työn tuloksista. Niin kauan kun korot voidaan maksaa voimia äärimmilleen ponnistaen ja mitä suurinta säästäväisyyttä noudattaen, pysyy mies pystyssä, sillä hän tietää, että hänen omaisuutensa menee vasaran alle, jollei hän niitä maksa.
Tällainen pikkuporvari tai talonpoika ei ole muuta kuin pääoman riistämä työmies. Hän ei saa työnsä tuloksista enempää kuin minkä tarvitsee pysyäkseen hengissä: työvoimansa arvon. Kaikki mun joutuu kapitalisteille, on siis lisäarvoa. Mutta riistäminen tapahtuu täällä muodossa, joka, koska se on peitetty, on paljon pahempaa kuin suurteollisuustyöväestön riistäminen. Nämä riistetyt uskovat, että he tekevät työtä omaksi edukseen, sentakia raatavat he äärimäisyyksiin saakka ja tyytyvät mitä kurjimpiin elämäntapoihin. He elävät paljon huonommissa oloissa kuin teollisuustyöläiset ja heidän työaikansa on paljon pitempi. Sentakia tuottavat he, huolimatta liiketapansa teknillisestä kehnoudesta, kuitenkin suurta voittoa pääomalle.
Tällä tavalla riistää pääoma laajoja pikkuporvariskerroksia. Pikkutilalliset, joiden maata rasittavat raskaat kiinnitykset, samoinkuin kauppiaat, joiden liike on suurissa veloissa, kuuluvat tähän. Samaan luokkaan kuuluvat myöskin pienet maanvuokraajat; kiinnityskoron asemasta hypoteekkipankkiin maksavat he vuokrarahaa maanomistajille; he itse saavat vain vaivasen palkan työvoimastaan. Ja myöskin pääomanomistajalle on aivan samantekevää sijottaako hän pääomansa kiinnityspapereihin, vaiko itse maahan, kummassakin tapauksessa tuottaa talonpoika hänelle lisäarvoa. Pikkukauppiaista tai käsityöläisistä, joiden tuotantovälineet oikeastaan ovat kapitalistien omaisuutta, joka lainaa heille rahaa, aina kotiteollisuuden harjottajiin ja kotityöläisiin saakka, joille kapitalisti hankkii raaka-aineet ja ostaen heiltä valmiit tavarat, ovat kaikki väliasteet tavattavissa; ensimmäiset näyttävät itsenäisiltä pikkuporvareilta, kun taas jälkimmäiset tunnetaan kaikkein enimmän sorretuiksi köyhälistökerroksiksi. Mutta kaikille on yhteistä, että pääoma heitä riistää säilyttämällä heidän alkuperäisen liiketapansa.
Näillä kerroksilla on aivan yhtä paljon syytä taistella pääomaa vastaan kuin palkkatyöläisilläkin. Riistettyjä luokkia kun ovat, vaatii myöskin heidän etunsa kaiken riistämisen lakkauttamista. Mutta ne olot, joissa he työskentelevät ja kärsivät riistämisestään, eivät itsestään vie heidän ajatuksiaan ja toimintaansa sosialismiin. He eivät näe, kuten suurteollisuustyöväki, sosialismin ainesten kasvavan ympärillään; he eivät näe, että yhteiskunta itse välttämättä kulkee sosialismia kohti. Sillä pääoma ei ole heidän työtänsä järjestänyt eikä tehnyt tuottavaksi; heidän työsuhteensa ovat yhä edelleen entisen ajan pieniä ja alkuperäisiä suhteita. Heidän oma asemansa ei voi luoda heissä ajatusta, että yhteiskunnallinen suurliike olisi tulevaisuuden tuotantomuoto. Aineelliset olot eivät opeta heille sosialistista olojen ymmärtämistä, ei tietoisuutta, että he muodostavat oman palkkatyöläisluokkansa, tärkeimmän tuottavan luokan.
Pääoma, joka vie yhteen ja järjestää teollisuuspalkkatyöläiset, ei järjestä näitä toisia riistettyjä. He jäävät yksityisyksilöiksi, joista jokainen on voimaton kapitalistin rinnalla. He eivät voi tulla lujasti yhteenliitetvksi järjestöksi, eivätkä sentakia tunne sitä voitonvarmaa voimaa, joka on suurteollisuustyöläisen sydämessä.
Itsestään eivät nämä kerrokset siis koskaan tulisi pääsemään sosialidemokratian päämääriin ja ohjelmaan. Mutta sosialidemokratit ovat sen ainoan luokan edustajia, joka periaatteellisesti taistelee pääomaa, heidän sortajaansa vastaan; sen takia he lähenevät tätä puoluetta, joka taistelee pääomaherruuden lopettamisen puolesta. Heillä ei ole mitään muuta puoluetta, joka samalla tavalla ajaisi heidän etujansa.
He kuuluvat siis tärkeimpäin ja yleisimpäin etujensa yhteyden takia sosialidemokratiaan, vaikkakin usein aivan vaikeasti tulevat siitä tietoisiksi. Kun he siis liittyvät sosialidemokratiaan, niin katselevat he sen päämääriä toisin silmin kuin suurteollisuustyöväki. He eivät omasta kokemuksestaan tunne pääomaa vallankumouksellisena voimana, joka valmistaa sosialismia, vaan ainoastaan koronkiskuripääomana, joka nylkee heitä. Pääoman voittaminen ei heistä merkitse korkeampaan tuotantotapaan siirtymistä, joka tasottaisi tietä valtavalle tuotantovoimat kohoamiselle, vaan se merkitsee heissä sen verenimijän poistamista, joka istuu heidän niskoillaan. Se sosialistinen yhteiskunta, johon he pyrkivät, on yhteiskunta, jossa pikkuliike on vallitsevana, jonka hedelmiä kapitalistiset koronkiskurit eivät enää voi heiltä ryöstää, vaan jotka hedelmät jäävät tuottajille itselleen. Heidän sosialistinen ihanteensa on siis pohjaltaan taantumuksellinen ihanne, palautuminen alkuperäiseen, pikkuporvarilliseen talousmuotoon; heidän teoretikonsa koettavat todistaa, että tämä on tuottavin liikemuoto. Ja senmukaisesti on myöskin heidän haluamillaan välittömillä asemansa parantamisilla taantumuksellinen luonne; se on, jos ne voitaisiin toteuttaa, tulisivat ne keskeyttämään yhteiskunnallisen kehityksen, mutta juuri sen takia ei niitä voida tai voidaan ainoastaan joksikin ajaksi ja näennäisesti toteuttaa.
Tämä erottaa heidät teollisuustyöväen vallankumouksellisesta luokasta. Tämän luokan käsityksen mukaan yhtyy taistelu heidän asemansa välittömien parannusten puolesta taisteluun sosialismin toteuttamiseksi. Kaikki yhteiskuntauudistukset, jotka sitä heti hyödyttävät, ovat samalla vallankumouksellisen edistyksen etujen mukaisia. Palkankorotukset, joita se saa kapitalisteilta pakotetuksi, voivat pienentää pääoman tuloja, mutta samalla ajavat ne liikkeenharjottajia teknillisiin uudistuksiin.
Proletarisoituneiden pikkuporvariskerrosten mielestä eivät nämä harrastukset käy yhteen. Jos nämä tahtovat kohottaa elinasemaansa, niin voi tämä käydä päinsä, koska he muodollisesti ovat liikkeenharjottajia, eivätkä palkkatyöläisiä, ainoastaan sillä tavalla, että he kohottavat työnsä tuloksia, kohottavat talouttaan. Että he tekisivät tämän kohottamalla työnsä tuottavaisuutta, siis oikeastaan siirtymällä toiseen luokkaan, on pääoman ja luoton puutteen takia heille mahdotonta. Yhteiskunnan harrastus työn tuottavaisuuden kohottamiseksi tässä liikehaarassa, vaatisi heidän kurjan taloustapansa häviämistä, kun taas heidän personalliset etunsa liittyvät sen vahvistamiseen. Kaikki mikä helpottaa heidän olemistaan, pitää heidän huonotuottoista pikkuliikettään pystyssä. Tässä ovat siis koko yhteiskunnan edistysharrastukset ja heidän personalliset etunsa ristiriidassa, mikä ei ole asianlaita, mitä tulee teollisuustyöväkeen. Tätä ristiriitaa seuraa toinen, että heidän taloutensa etu, josta heidän olemisensa riippuu, asettuu häikäilemättä yläpuolelle heidän personallisen hyvinvointinsa ja terveytensä. Se mikä personallisesti olisi hänelle hyödyksi, mikä vahvistaisi hänen elinvoimaansa ja terveyttään, työajan lyhentäminen ja hyvä ravinto, tulisi tuhoamaan hänen taloutensa; talouden etu tuhoaa hänet personallisesti riittämättömällä ravinnolla ja kohtuuttomalla työajalla.
Heidän työnsä tulos on, paitsi liialla työllä ja riittämättömällä ravinnolla heidän omasta puolestaan, ainoastaan heidän tuotteittensa hintojen nousemisella, siis toisten luokkien kustannuksella, suurennettavissa. He tuntevat siis itsellään olevan etua tuotteidensa (lihan, viljan) tulleista, joka taas saattaa heidät jyrkkään riitaan teollisuustyöväen kanssa, joka ostaa näitä tuotteita. Mutta lopuksi ei tule edes kaikki se, mitä tällä tavalla voitetaan, heidän oman asemansa hyväksi. Talouden lisätulo joutuu säännöllisesti pian ohimenevän helpotuksen jälkeen riistävän pääoman saaliiksi, sillä että, joko maan vuokra kohoaa, tahi on hankittava uusia rahoja, joista on maksettava uutta korkoa.
Tämä heidän liikkeensä tuloksen suurentamisen välitön harrastus on pikkuporvarillinen harrastus, joka on yhteinen näille proletarisoituneille kerroksille ja lähinnä korkeammalla olevien itsenäisten talonpoikain ja pikkuporvarien kerroksille. Tämä luokka on ensikädessä liikkeenharjottajaluokka; se saa elintarpeensa tuotantovälineiden omistuksesta, tuotantovälineiden, jotka ovat sen hallussa ja joilla se yksin tai työläisten avulla tekee työtä. Heidän harrastuksensa ovat ensikädessä liikkeenharjottajan harrastuksia ja ne liittyvät heidän taloutensa tuloksiin. Heistä pitää siis vielä suuremmassa määrin paikkansa se, mitä yllä sanottiin proletarisoituneista keskikerroksista, että he kannattavat kaikkea, mikä suurentaa heidän taloutensa tuloksia.
Pikkuomistajina, joita suurpääoma uhkaa, vihaavat he tätä suurpääomaa — jolla he ymmärtävät heidän omaa pääomaansa suurempia pääomia — mutta he vihaavat sitä toisella tavalla, kuin proletarisoituneet pikkutalonpojat ja pikkuporvarit: heitä ei paina sen riistäminen, vaan sen kilpailu. Olkoot he siis vain hyvinkin kapitalisteja vihaavia ja raivotkoot vain »juutalaisia» vastaan, niin vieraaksi jäävät heille kuitenkin palkkatyöväen tunteet. Tässä suhteessa heillä ei ole mitään yhteyttä teollisuustyöläisten kanssa, joiden puoleen edellä käsitelty luokka vaistomaisesti tuntee kulkevansa. Ja missä he itse käyttävät työläisiä töissään ja pysyvät jaloillaan surkealla oppilaiden riistämisellä, tuntevat siis työläisten palkkavaatimusten ja työväen suojeluslakien suoranaisesti uhkaavan itseään, siellä tulee heistä työväenluokan ahdasmielisimpiä ja kiivaimpia vihollisia.
Toiselta puolen on heillä palkkatyöväen kanssa joitakuita yhteisiä harrastuksia, etenkin valtiollisella alalla. Lukuisana kansanluokkana ovat he kansanvaltaisia mieleltään ja taistelussa politisista oikeuksista käyvät he yhdessä työläisten kanssa. Missä politinen valta on pienen suurkapitalisti- tai junkkarijoukkion käsissä, on heidän pakko astua kannattamaan kansanvaltaista äänioikeutta, oikeudenmukaisempia veroja sekä vastustamaan militarismia. Tosin oli tämä tavallisempaa ennen kuin nykyään. Siinä määrässä kuin työväenluokka on politisesti ja ammatillisesti vahvistunut ja tämä keskisääty heikontunut, on sillä vähemmän halua yhdessä työläisten kanssa valtiolliseen liikkeeseen, jossa johto on työläisillä, jotka myöskin suurimman voiton saavuttavat.
Samanlaisia etujen vastakohtia, jotka panevat heidät toisia suurkapitalisteja vastaan, on kaikkialla eri kapitalistiryhmien välillä. Jokainen koettaa toisten kustannuksella hankkia suurempaa voittoa, ei ainoastaan kilpailijainsa kukistamisella vaan myöskin ostajainsa kustannuksella. Voidaanpa puhua kivihiili- ja rautasyndikatien harjottamasta kapitalistien suuren joukon riistämisestä. Tullien suojelemina ottavat he aivan liian korkeata maksua näiden välttämättä tarvitsemista apuaineista. Tämän lisäksi tulee vielä vanha maanomistaja- ja teollisuuskapitalistien välinen vastakohta. Näitä etujen vastakohtia voi palkkatyöväki joskus käyttää hyödykseen, kukistamalla toisen ryhmän toisen avulla. Niin sai se — vaikkakin ainoastaan omien ankaroiden taistelujen hedelmänä — Englannissa 1847 kymmentuntisen työpäivän ja Saksassa 1867 yleisen äänioikeuden. Mutta nämä vastakohdat ovat ainoastaan sivuasioita koskevia, kun verrataan niitä niihin valtaviin, syvällekäypiin etujen vastakohtiin, jotka erottavat työväenluokan koko omistavasta luokasta. Tämä koko luokka elää työtätekevien luokkien riistämisellä ja syntyköön hallitsijaluokan keskuudessa kuinka suuria erimielisyyksiä ja vastakohtia tahansa, niin koskevat ne kuitenkin aina ainoastaan saaliin jakoa, ovat siis toisasteisia verrattuna yhteiseen vastakohtaan, joka erottaa heidät riistetyistä luokista. Koko hallitsevan luokan etujen mukaista on riistämissuhteen ylläpitäminen, kun taas työtätekevien luokkien yhteinen etu vaatii riistämisen lakkauttamista.
Toisella tavalla kuin entisen itsenäisen keskisäädyn jäännökset, muodostaa niin sanottu uusi keskisääty, sivistynyt luokka, virkamiehet, yksityisvirkailijat, ylimenokerroksen työväenluokan ja porvariston välillä.[1] Se eroaa vanhasta keskisäädystä yhdessä tärkeässä kohdassa: se ei omista tuotantovälineitä, vaan elää työvoimansa myynnillä. Sillä ei ole mitään etua yksityistuotannon säilyttämisestä, tuotantovälineiden yksityisomistuksen säilyttämisestä. Tässä suhteessa ovat sen edut yhteiset työväenluokan kanssa; sillä on yhtä vähän kun tälläkään taantumuksellisia harrastuksia tai toiveita; sen katse on suunnattu eteen- eikä taaksepäin. Se on uusaikainen nouseva luokka, jonka yhteiskunnan kehitys tekee yhä lukuisammaksi ja merkitsevämmäksi.
Mutta sen asema eroaa huomattavasti työväenluokan asemasta. Sen työvoima on säännöllisesti korkeasti koulutettua, joka vaatii usein hyvinkin kalliita opinnoita; sentakia ovat heidän palkkansa huomattavasti korkeampia kuin työläisten; kun heillä on johtavat ja tieteelliset asemat, joista liikkeen voitto paljon riippuu, voivat he kuntoisuutta osottaen kohota korkeasti palkattuihin toimiin ja niin elää yhä edelleen riippumattoman porvariston vanha sananlasku: »Jokainen on oman onnensa seppä», heissä uutta elämää. Heitä ei aja, kuten palkkatyöväkeä köyhyys ja hätä leppymättömään taisteluun kapitalisteja vastaan, vaan tuntevat he osaksi viihtyvänsä hyvinkin hupaisesti tämän järjestelmän suojissa.
Ainoastaan hyvin vaikeasti ryhtyvät he taisteluun asemansa parantamiseksi. Korkeimmat virkamiehet tuntevat olevansa solidarisia pääoman kanssa ja osaavat toisia teitä tyydyttää vaatimuksensa; apulaisten suuri joukko hajaantuu niin moneen ryhmään, kerrokseen ja arvoasteeseen mitä erilaisimpine palkkoineen ja vaatimuksineen, etteivät he, kuten työläiset, sulaudu lujaksi yhtenäiseksi ruumiiksi. He muodostavat, kuten sotaväessä arvoasteikon kenraalista alaspäin aliupseeriin saakka työläisten muodostaessa sotamiesten suuren joukon. He eivät työskentele suurissa joukoin yhdessä, vaan hajallaan yksityishenkilöinä ja tuntevat itsensä sentakia heikoiksi ja ovat voimistaan tiedottomia, jonka voimatietoisuuden palkkatyöväelle antaa sen joukottain yhdessä työskentely. He eivät ole tottuneet kurjuuteen ja pelkäävät sentakia työttömyyttä paljoa enemmän kuin työmiehet. Tämä kaikki vaikuttaa, että he ovat sopimattomia ammatilliseen järjestyneeseen taisteluun kapitalistisia herroja vastaan; ainoastaan alimmat kerrokset, jotka samalla ovat huonoimmin palkattuja ja suurilukuisimpia ja sen kautta lähellä parempipalkkaisia työläisiä, tulevat vähitellen ammatillisiin järjestöihin ja taisteluihin.
Sivistyneeseen luokkaan kuuluvia erottaa myöskin heidän ideologiansa työväenluokasta. Porvarillisista piireistä syntyisin tuovat he mukanaan porvarillisen maailmankatsomuksen, jota heidän teoretiset opintonsa ovat vielä vahvistaneet ja syventäneet. Porvariston ennakkoluulot sosialismia vastaan ovat heissä pukeutuneet tieteellisten oppien muotoon. Heidän erikoinen asemansa tuotantoprosessissa vahvistaa taaskin tätä ideologista käsitystä, että henki hallitsee maailmaa. Se antaa heille luulosivistyksen, jonka he luulevat kohottavan heidät työväenjoukkojen yläpuolelle. Se asettaa heidät liikkeessä itse tarkastajina ja piiskureina vihamieliselle kannalle työläisiä kohtaan. He ovat sentakia myöskin työväestön ihannetta sosialismia kohtaan vihamielisiä: he pelkäävät raakojen, sivistymättömien joukkojen herruutta, joka kaiken tasottamisellaan tulisi lopettamaan teollisuushierarkian, heidän etuoikeutetun asemansa ilmenemismuodon.
Monet vahvat tekijät siis erottavat tämän uuden keskisäädyn luokan, huolimatta taloudellisten toimien yhtäläisyydestä, työväenluokasta erilleen. Yhteiskunnan yhä edemmäksi kehittyessä joutuvat sen alimmat kerrokset yhä enemmän työväenluokan taisteluihin osallisiksi, ilman että ne kuitenkaan voivat käydä sitä sillä leppymättömyydellä, häikäilemättömyydellä ja terävyydellä, johon työväkeä sen asema pakottaa. Sen sosialismi tulee olemaan maltillista, »sivistynyttä» sosialismia, jolle on vastenmielistä työväenluokan taistelun jyrkkä katkeroitunut luonne, ja joka asettaa sen uudistuksellisen sivistystä levittävän luonteen etuasemaan.
Tässä täytyy huomauttaa, että päinvastoin jotkut palkkatyöväen keskuudesta nousevat kerrokset, työmiehet, jotka heidän erikoinen oppinsa ja kykynsä tekee välttämättömiksi, saavat parempaa palkkaa ja muodostavat niin työläisylimystön, joka lähenee näitä sivistyneen luokan alimpia kerroksia ja on muutamissa suhteissa niiden kaltaisia.
Anarkistinen suunta ei käsittele kysymystä, kuinka meidän on suhtauduttava muihin luokkiin. Uusaikaisessa syndikalistisessa muodossaan tahtoo se jättää työväenluokan vapaustaistelun yksinomaan ammattiyhdistysten suoritettavaksi. Täten rajottuu liike ainoastaan työväenluokkaan yksin, tai vieläpä ainoastaan siihen työväenluokan osaan, joka voi muodostaa ammatillisia järjestöjä. Kaikki muut ovat, mikäli ne eivät ole vihollisia, taistelusta poissuljettuja.
Missä työväki käy politista taistelua, taistelee se maaperällä, jossa kaikki luokat ovat työssä, luokat, joilla osaksi on yhteisiä, osaksi vastakkaisia etuja. Työväenluokka ilmaisee ohjelmassaan, menettelytavassaan, miten se suhtautuu näihin eri luokkiin ja erimielisyydet näiden luokkien asemasta siihen vievät erimielisyyksiin ohjelma- ja menettelytapakysymyksissä, jotka pääasiassa ovat erimielisyyden aiheita marxilaisuuden ja revisionismin välillä. Onpa tässä juuri revisionismin ydinkohtakin; sen käytännöllinen päämäärä, jota kaikki muut katsomukset todisteina palvelevat on: koettaa liittää palkkatyöväki muihin luokkiin, jotta se senkautta tulisi vahvemmaksi.
Marxilaisuus ei sekään ylipäätään hylkää kaikkia muihin luokkien yhtymistä. Me tiedämme aivan hyvin, että yhteiskunnalliset tapaukset yhä uudelleen saattavat osia keskiluokista vastustamaan välittömiä hallitusvallanpitäjiä ja pakottavat heitä senkautta työväen puolueen, johdonmukaisimman vastustuspuolueen, riveihin. Me laskemme siihen, että meidän juuri tämän kautta silloin tällöin onnistuu tuottaa hallitseville musertavia tappioita. Meidän säännöllisen, hitaan voimaimme kasvamisen ympärillä juoksee aaltomaisesti nousten ja laskien meidän ulkonaisten menestyksiemme viiva. Jos hallitus ja ne ryhmät, joihin se nojautuu, jollain erittäin suututtavalla toimenpiteellä ovat katkeroittaneet suuria väestön joukkoja: niin kerääntyvät laajat välikerroksen piirit — samoinkuin myöskin itsetiedottomat palkkatyöläiset — meidän puolellemme ja iskevät valtavasti vihollista päin kasvoja. Sen kautta ne eivät kuitenkaan vielä läheskään ole lujaa kannattajajoukkoa: seuraavalla kerralla vetää heidän välitön etunsa heitä meistä poispäin ja heidän porvarillinen luonteensa astuu etualalle ja silloin täytyy meidän lujine palkkatyöläispataljoninemme yksin kestää taistelu. Tämä vaihtelu on luonnollista ja sitä tulee vastedeskin tapahtumaan. Meidän täytyy laskuissamme ottaa huomioon, että järjestynyt työväki silloin ensikerran vallottaa politisen herruuden, kun hallitus erityisten politisten tapahtumain kautta on kadottanut kaiken arvonsa ja vetänyt päälleen porvarillisten ja työläiskansanjoukkojen vihan ja halveksumisen, kun hallitsevat luokat ovat menettäneet siihen luottamuksensa, eivätkä sentakia kestä työväenluokan ryntäystä. Mutta tällä ei ole suinkaan tehty mahdottomaksi sitä, että jälkeenpäin voi tulla jonkun aikaa kestävä taantumus, kun työväenluokan ja sen liittolaisten väliset etujen vastakohdat yhteisen voiton jälkeen tulevat esille.
Revisionismi ei tyydy siihen, että muut luokat etujensa luonteen mukaan silloin tällöin itsestään yhtyvät palkkatyöväkeen; se uskoo voivansa edistää tätä liittymistä erikoisilla toimenpiteillä. Asianmukaisilla ohjelmaperiaatteilla tahtoo se liittää muut luokat pysyvästi sosialidemokratisen puolueen kutsunta-alueeseen; asianmukaisella menettelytavalla koettaa se erikoistapauksissa tehdä mukana taistelevain piirin mahdollisimman suureksi ja kukistettavan vihollisen mahdollisimman pieneksi.
Ensimäisessä tapauksessa tulevat sivistyneen luokan alimmat kerrokset, pikkuporvarit ja talonpoikaisto kysymykseen. Revisionistit yhä uudelleen terottavat mieliin, että palkkatyöväki yksin on aivan liian heikko voittaakseen ja tarvitsee senvuoksi näiden toisten luokkien apua. Tätä käsitystä suosii vielä se seikka, että revisionismi panee pääpainon parlamentariseen reformityöhön. Parlamentariselta kannalta katsoen riippuu kaikki menestys mahtiasemasta parlamentissa. Uudistusten toteuttamiseksi täytyy olla eduskunnassa ryhmä, joka voi vaatia itselleen arvonantoa; kumotaksemme nykyisen tuotantotavan on meidän vaan saatava enemmistö eduskuntaan. Mahdollisimman useiden edustajain saaminen ja keinona tämän saavuttamiseksi mahdollisimman monien valitsijain puolellemme voittaminen on siis päämäärä. Suurten valitsijajoukkojen voittamiseksi on tarpeellista, että puolue ajaa mahdollisimman lukuisten yhteiskuntakerrosten etuja. Jotta tämä olisi mahdollista, on asetettava etusijalle palkkatyöväen ja pikkuporvariston yhteiset ja sysättävä syrjään vastakkaiset edut. Pikkuporvareilta ja talonpojilta riisutaan heidän liikkeenharjottajaluonteensa ja heitä katsellaan vain pääoman riistäminä, jotka tahtovat sydämestään ja sielustaan olla meidän mukanamme, käydä taistelua suurpääomaa vastaan.
Ennen kaikkea on tässä kysymys talonpojista, suurilukuisimmasta maaseutuluokasta. Meidän täytyy saada talonpojat puolellemme, niinkauan kun talonpojat ovat meitä vastaan, emme koskaan saavuta päämääräämme, niin väitetään yhä uudelleen. Talonpoikain voittamiseksi ehdottaa revisionismi, että meidän pitäisi ottaa ohjelmaamme erityisiä talonpoikaisharrastuksia. Ehdotus talonpoikain suojelemisesta oli pääsisältönä siinä maatalousohjelmaehdotuksessa, joka Saksassa Breslaun puoluepäivillä v. 1895 tuli hylätyksi. Talonpoikain suojelus merkitsisi tässä talonpoikain talouden suojelemista omistajina ja liikkeenharjottajina. Mutta mitä tehokkaampi tämä suojelus, sitä varmempi hänen asemansa ja sitä pienempi hänen etujensa yhtäläisyys palkkatyöväen etujen kanssa.
Palkkatyöväen ohjelmassa on monia kansanvaltaisia vaatimuksia, jotka ovat pikkuporvarillisten luokkien etujen mukaisia ja sosialidemokratia on ainoa puolue, joka niitä ajaa. Mutta se ei voi taistella minkään sellaisen kohdan puolesta, joka on ristiriidassa työläisetujen kanssa, joko välittömäin työmiesetujen tai koko työväenluokan yleisten etujen kanssa sosialismin toteuttamisesta, joka kieltää tekemästä mitään, mikä hidastuttaisi kehityksen kulkua sosialismia kohti. Jos se voisi pääoman herravallan aikana vapauttaa talonpojat pääoman riistämisen alta, niin suurentaisi se heidän harrastuksiaan nykyisen yhteiskunnan pysyttämiseksi. Vasta kun kapitalismi on voitettu, voidaan myöskin talonpojat vapauttaa riistävän pääoman ikeen alta.
Revisionismi heittäytyy talonpoikais- ja pikkuporvarisetujen ajajaksi. Saadakseen nämä heti puolelleen, on se valmis panemaan sosialismin edut vaaraan, jolloin sen täytyy laskuissaan ottaa huomioon vallitseva tietämättömyys yhteiskuntakehityksen yhtenäisyydestä, joka tietämättömyys vallitsee vielä huomattavan suuren työväen luokan osan keskuudessa. Ja se menee tässä talonpoikaisetujen ajamisessa niin pitkälle, että se puolustaa niitä silloinkin, kun ne ovat aivan vastakkaisia palkkatyöläisten välittömille eduille. Ranskassa ja Saksassa ovat revisionistiset kirjailijat esittäneet, että työväenpuolueiden pitäisi vaatia elintarvetulleja saadakseen puolelleen talonpojat, joilla on etua korkeista elintarpeiden hinnoista.
Revisionismi tahtoo menettelytapaa, joka yhdistäisi mahdollisimman monia luokkia yhteistoimintaan. Me mainitsimme jo sen kannasta äänioikeusliikkeeseen nähden Saksassa v. 1908. Se esitti yhteistyötä keski- ja pikkuporvariston kanssa — joita kutsuttiin vähemmän loukkaavalla nimityksellä »Bürger»[2] — junkkareita ja suurkapitalisteja vastaan, joita, jotta heidän porvarisluonteensa peittyisi, kunnioitettiin »kaivosagrarien» nimellä. Tällä tavoin piti erotettaman toisistaan monopolistit, loiseläjät toiselle puolen sekä hyödylliset tuottavat liikkeenharjottajain ja työläisten luokat toiselle puolen. Tällainen kokoomus olisi mahdollinen ainoastaan, jos päämäärät supistettaisiin niin, että kaikki yhdessä toimivat luokat voisivat niiden puolesta taistella; sen takia pitikin äänioikeusuudistusta käsiteltämän ainoastaan parlamentarisena reformina ja erotettaman se kaikista luokkataisteluajatuksista. Itsestään on epäilemättä järkevä se periaate, että vastustaja on mahdollisimman paljon eristettävä. Mutta tähän ei riitä, että se eristetään paperilla ja että paperilla hankitaan liiketovereita. Eivät tällaiset rakennelmat järkytä todellisia suhteita ja harrastuksia: liikkeenharjottajain, porvariston suuret joukot katsoivat työväenluokan olevan päävihollisensa ja tunsivat, että heidän ja työväenluokan edut olivat paljoa pahemmassa ristiriidassa kuin heidän ja rautaylimyksien ja agrarien edut. Se haistoi äänioikeusreformin takaa luokkataistelun eikä sillä ollut vähintäkään halua voittaa yhdessä työväenluokan kanssa. Tuloksena tästä menettelytavasta olisi siis ollut, jos sitä olisi noudatettu, että työväen hyökkäyksen voima, sen luokkataistelun luonne olisi heikentynyt.
Revisionismi uskoo erikoisella taktillisella kantansa määräämisellä voivansa muuttaa luokkien keskinäisiä suhteita toisiksi kuin mitä ne todellisuudessa ovat. Se ei näe, että todellisuus itse käskevänä sanelee, miten luokkien on suhtauduttava toisiinsa, että heidän todelliset etunsa määräävät heidän menettelynsä luokkien taistelussa. Marxilainen menettelytapa ei lähde siitä periaatteesta, että kaikki välikerrokset aina olisivat suurpääoman puolella; se terottaa mieliin, että niiden omat edut panevat ne monasti taistelemaan suurkapitalisteja vastaan, ilman että ne sen kautta tulisivat palkkatyöväen lujiksi liittotovereiksi. Revisionismi tahtoo sovittaa vastakkaisia etuja ja palvella samalla molempia luokkia sillä, että se koettaa hämmentää tämän etujen vastakkaisuuden. Mutta tällä saavutetaan vain se, että työväen edut joutuvat hunningolle ja että pidetään huolta toisten, luokkien asioista palkkatyöläisten kustannuksella.
[1] Kauppa-apulaiset jotka itse laskevat kuuluvansa tähän, eivät todellisuudessa jo kurjan palkkansakaan takia tähän kuulu.
[2] Saksalainen sana Bürger merkitsee kaupunkilaista, kansalaista ja sitte porvaria, varsinaista porvaristoa, suurporvaristoa merkitsemään käytetään ranskalaista sanaa bourgeoisie, suurporvari bourgeois.