Werner Sombart

Sosialismi ja sosialinen liike

1896


Toinen osa.

SOSIALINEN LIIKE.

Ensimäinen luku.

Sosialisen liikkeen esihistoriasta.

Sosialisella liikkeellä tarkoitamme tässä yleensä kaikkia yhteiskunnallisena luokkana käsitetyn köyhälistön vapautumispyrinnöitä. Tähän käsitemääritelmään täytyy minun vielä liittää yksi rajoitus: »mikäli näillä vapautusliikkeillä on köyhälistön henkeä vastaava leima». Teen tämän rajoituksen, päästäkseni itse tätä liikettä esitellessäni kuvailemasta kaikenlaisia pyrinnöitä, jotka tosin johtavat nykyaikaiseen sosialiseen liikkeeseen, valmistavat sitä, mutta eivät vielä itse muodosta sitä, jotka siis päinvastoin synnyttävät niin sanotun sosialisen liikkeen esihistorian. Seuraavilla sivuilla puhun aluksi näistä liikkeistä.

Tämä esihistoria, joka ulottuu noin yhdeksännentoista vuosisadan puoliväliin saakka, on kaikissa kapitalistisen talousjärjestelmän maissa silmiinpistävän yhtäläinen, ainakin on siinä kaikkialla samat peruspiirteet ja yleensä seuraavat tunnusmerkit: siellä, missä joukkoliike esiintyy päämääränsä tuntevana ja selvänä, ei se vielä ole proletarinen liike, missä se taas esiintyy proletarisena, ei se vielä ole selvä eikä päämääräänsä tajuava. Tämä merkitsee, että niissä päämäärästään tietoisissa liikkeissä, joissa tapaamme köyhälistön osallisena, ovat liikkeen tarkoitusperän määrääjinä toiset yhteiskunnalliset tyhmät: porvarilliset; missä köyhälistö alkaa olla itsenäinen, osottaa se vielä syntymässä olevan yhteiskuntaluokan koko kypsymättömyyttä, luokan, jolla on ainoastaan luonnon vaisto, mutta ei vielä mitään tajullisia vaatimuksia eikä tarkoitusperiä.

Edelliseen ryhmään kuuluvia historiallisia tapahtumia, joissa köyhälistö suorittaa osansa, vaikka ne eivät silti ole proletarisia liikkeitä, ovat nuo tunnetut vallankumoukset, jotka liittyvät — sisällisen yhtäjaksoisuuden vuoksi on minun peräytyminen viimeisen edelliseen vuosisataan saakka — vuosiin 1789, 1793, 1830, 1832 ja 1848. Kaikki nämä liikkeet ovat pohjaltaan läpeensä porvarillisia liikkeitä; niissä taistellaan porvarillisten vapaus-oikeuksien puolesta, ja vaikka niissä kohtaammekin proletarisia aineksia, ovat ne joukkoja, jotka taistelevat porvarikunnan tai pikkuporvariston taisteluja, joten niitä voi melkein verrata jousimiehiin, jotka taistelivat ritarijoukoissa. Niin monet ja kuuluisat historioitsijat ovat niin usein erehtyneet tämän tosiasian suhteen — onhan kaikkiin vuoden 1789 jälkeisiin vallankumouksiin tilaisuuden sattuessa sovitettu sanat kommunismi ja sosialismi —, että maksaa kyllä vaivan lyhyesti selittää, kuinka epäoikeutettu tämä katsantokanta on. Silloin meidän on tarkastettava mainittuihin vuosilukuihin liittyviä yksityisiä liikkeitä kutakin erikseen, koska ne kaikki ovat oleellisesti erilaatuisia.

Kun ensiksikin vain muistamme, mikä sisällys oli vuosien 1789 ja 1793 liikkeillä, niin käsittänee lyhytnäköisinkin, että vuoden 1789 vallankumous oli puhtaasti porvarillinen ja vieläpä suurporvarillinen liike. Se on suurporvarikunnan taistelua saadakseen oikeutensa tunnustetuiksi ja päästäksensä vapaaksi yhteiskunnan hallitsevain luokkain etuoikeuksista, kahleista, joissa läänitysvalta ja ehdoton itsevaltaisuus olivat sitä pitäneet. Tämä pyrintö tosin pukeutuu yhdenvertaisuuden ja vapauden vaatimuksiin, mutta ne tarkoittavat tasa-arvoisuutta sillä jo edeltäpäin tehdyllä rajoituksella, että lain edessä ei ole yhdenvertaisuutta, tarkoittavat vapautta, mutta minkälaista? Katsokaammepa noita ensimäisiä uraa-aukovia, sanokaamme sosialisia lakeja, joita säädettiin uuden hallituksen aikana Ranskassa: niissä ei suinkaan ilmene »kansan-» ja vielä vähemmin »työväenystävän» henki; huomaa jo ensi silmäyksellä, että niitä eivät ole joukot laatineet joukkoja varten, vaan ylhäiset porvarit, jotka esiintyvät alhaison jyrkkänä vastakohtana. Tunnettu »Loi martialekapinalaki 20 p:ltä lokakuuta 1789 tuo tämän vastakohtaisuuden julki, puhuessaan »hyvistä kansalaisista» (»bons citoyens»), joita oli ankarammilla poliisitoimenpiteillä suojeltava niiden hyökkäyksiä vastaan, joilla oli huonot tarkoitukset vallankumouksen suhteen (»gens mal intentionés»). Mainittu laki säätää: »Jos rahvas ei kehotuksen saatuansa hajaannu, niin tulee asestetun sotavoiman ampua.» Silloin tahdottiin ajaa oikut ulos ihmisistä yhteisellä paikalla, jotta ei murha-ase enää toista kertaa eksyisi kunniallisen leipurimestarin rintaan, jos kansa ilman korkeampaa valtuutusta tahtoisi anastaa leipää leipurinpuodeista.

Puhtaasti porvarillisen hengen synnyttämä on vielä eräs toinen näiden ensi vuosien tärkeä laki, tarkoitan yhdistymislakia 17 p:ltä kesäkuuta 1791. Kaikki ammattilaisten väliset yhdistykset muka »luuloteltujen» yhteisten etujen edistämistä varten katsottiin tämän lain mukaan rikoksiksi vapautta ja ihmisoikeuksia vastaan ja niihin osalliset rangaistiin 500 livren sakoilla ja aktivisen kansalaisoikeuden menettämisellä yhdeksi vuodeksi. »Il n'est permis à personne», lausui Le Chapelier, »d'inspirer aux citoyens un intérêt intermédiaire, de les séparer de la chose publique par un intérêt de corporation» (»Ei kukaan saa herättää kansalaisissa toisarvoisten etujen harrastusta, vieroittaa heitä valtion asioista jonkun ryhmäkunnan edun nimessä»). Tämä kyllä tarkoitti yhtähyvin työnantajia kuin työntekijöitäkin, tai paremmin sanoen sekä mestareita että sällejä; mutta yleensä on tunnettu, minkälaiseksi tämä alkuperäinen yhdenarvoisuus todellisuudessa muodostui.

Ja sitte tulee uuden yhteiskuntajärjestyksen ensimäinen lujittaminen, ilmestyy hallitusmuoto marraskuun 3 p:ltä 1791. Tämä otti käytäntöön sensusvaalit, sulkien siten varattomat pois hallituksen osallisuudesta, ja toi siten seivästi ilmi eron varakkaan, hallitsevan luokan ja vallanalaisen luokan välillä, jolla ei ollut mitään omaisuutta. Siitä alkaen on »täysporvareita» ja toisen luokan kansalaisia.

On siis aivan selvää, että 1789 vuoden vallankumous ei suinkaan ollut proletarinen liike. Epäilevämmällä kannalla voisi sitävastoin olla 1793 vuoden liikkeen suhteen. Etenkin tämän liikkeen tahtovat meidän ammattihistorioitsijamme, kuten Sybel, mielellään leimata »kommunistiseksi». Vallankumouksen jyrkimmän puolueen, n.s. »vuoripuolueen» miehet ovat heidän silmissään sosialidemokratian edelläkävijöitä, ja vielä aivan äsken on eräs tämän katsantokannan edustaja esittänyt väitteen, että tämän liikkeen johtajat olisivat olleet sosialidemokrateja, vieläpä ettei sosialidemokratialla olisi ollut Saint Justin ja Robespierren jälkeen niin mitään uusia aatteita esitettävänä. Tätä käsitystä minä en voi tunnustaa oikeaksi. Tutkikaamme asiaa lähemmin!

Minä väitän, ettei vuoden 1793 liikekään suinkaan ole sosialistinen. Siinä tosin — ja tämä onkin johtanut niin monta harhaan — puhkeaa esiin se pohjavirtaus, joka Ranskan vallankumouksessa ilmestyy alustapitäen, nimittäin demokratinen virtaus. Tämä oli jo alusta alkaen olemassa. Se esiintyy jo v. 1789 eduskuntavaaleissa ja saavuttaa vihdoin v. 1793 täyden kehityksensä.

Jos selailemme niitä vuoden 1789 aikaisia toivomuskirjelmiä (»cahiers» ja »doléances»), joita valitsijoilla oli tapana antaa luottamusmiehineen varsinkin Pariisissa ja Lyonissa, niin huomaamme niissä jo sangen omituisen puhetavan, joka huonosti sopi yhteen pallohuonemiesten (ensimäisen kansalliskokouksen jäsenten) virallisen, mesimakean mielialan kanssa. Aletaan vallitsevasta aineellisesta hädästä — talvi 1788–89 oli ollut ankara — ja valitetaan, että sitä ei voi vapaa hallitusmuoto lievittää. »Vapauden ääni ei merkitse mitään sille onnettomalle, joka kuolee nälkään.» Vaaditaan jo leipätaksaa ja työtä; sunnuntailevon ja juhlapäiväin lakkauttamista! Ja jokainen tietää, millä tavalla tämä mielipide sitte uudistuu Maratin puheissa ja kirjoituksissa. Sanomalehti »Ami du Peuple» (Kansan Ystävä) intoilee »ylimyksiä» vastaan ja tahtoo palvella »kansaa» (»peuple»). Tullaan huomaamaan, ettei tasa-arvoisuus ja vapaus hyödyttänyt laisinkaan »köyhien» suurta joukkoa, ja Marat päättelee siitä: »Oikeuksien yhtäläisyys johtaa nautintojen yhtäläisyyteen, ja vasta tällä perustuksella voi yhdenvertaisuuden aate tulla pysyväksi.» Sitte tulevat taksat, tulee määräys pisimmästä työpäivästä ja ruokatarpeiden ylimmästä hinnasta. Mutta sittenkin täytyy kysyä, onko tämä liike silti proletaris-sosialistinen. Voiko se edes ollakaan sellainen? Kutka olivat sen kannattajat? Kutka sen johtajat?

Tuon vuonna 1793 puhjenneen kansanvaltaisen pohjavirtauksen pääpaikkoina ovat, kuten tunnettu, Lyonin ja Pariisin kaupungit. Lyonissa tosin tapaamme proletarisia aineksia, silkkiteollisuustyöväestön. Meillä on tilastoakin tältä ajalta (v.v. 1788–89): silloin oli Lyonin silkkiteollisuudessa 410 suurtehtailijaa (»maîtres marchands»), 4,202 kankurimestaria (»maîtres ouvriers»), 1,796 sälliä (»compagnons») ja noin 40,000 muuta työntekijää kumpaistakin sukupuolta. Tässä siis epäilemättä jo saamme olettaa tuntuvasti proletarisia harrastuksia tai ainakin proletarisia vaistoja. Epäilemättä löytyikin jo niiden siemeniä, mutta niiden kehityksen esti Lyonin silkkiteollisuuden omituinen luonne. Tällä oli jo silloin — ja se on tähän saakka säilynyt — vivahdus, vieläpä vahva vivahdus pikkuporvarillisuuteen ja määrätyssä merkityksessä myös suurporvarillisuuteen kahdesta syystä. Ensimäinen tähän vaikuttava syy on kysymyksenalaisen teollisuuden omituinen järjestys, se tosiasia, että työn suoritus ei tapahdu suurissa liikkeissä, vaan pienissä työhuoneissa (ateliers) itsenäisten mestarien johdolla. Se siis luo itsenäisen mestariston, joka muodostaa jonkunlaisen väliasteen työnantajain ja työntekijäin välille ja jota on vaikea taivuttaa yhteistoimintaan köyhälistön kanssa. Toinen syy taas on se, että Lyonin silkkiteollisuus on ylellisyysteollisuutta. Ylellisyysteollisuus on luonteensa mukaisesti, semminkin entisaikaan, vallankumouksia vastustava: vuoripuolueen miehet eivät voineet käyttää silkkisukkia. Sentähden huomaammekin — mikä muuten on helposti käsitettävissä — Lyonin, heti ensi huumauksen mentyä ohitse, vastavallankumouksen etunenässä yhdessä Vendéen maakunnan kanssa, vieläpä jo 1790-luvun alussa.

Samassa määrässä kuin Lyon muuttuu vallankumousta vastustavaksi, astuu nyt Pariisi esikaupunkeineen etualalle: siitä vyöryy aina uusia joukkoja esiin, sanskulottien joukkoja. Mitä väkeä ne sitte olivat? Varmaan oli heidän joukossaan palkkatyömiehiäkin. Mutta näissä riippuu vielä käsityöläisyyden munankuoret, joista he olivat ryömineet ulos tai joissa he vielä puolittain olivat piilossa kiitos Pariisin teollisuuden omituisuudelle. Mutta nuo palkkatyömiehet eivät muodosta sanskulottien varsinaista joukkoa. Sen muodostaa päinvastoin Pariisin pikkuporvaristo, s. o. ensiksikin ammattikuntiin kuulumattomat käsityöläismestarit, jotka juuri olivat asettuneet asumaan S:t Antoinen ja Templen esikaupunkeihin, toiseksi käsityöläissällit ja kolmanneksi se väki, jota ranskalaiset kutsuvat nimellä »la boutique», s. o. pikkukauppiaat, ravintoloitsijat j. n. e., joka oli sangen tärkeä ryhmä. Lisäksi tuli vielä suurkaupungin roskaväki, jota oli olemassa jo silloin, samoin kuin nytkin: »ryysyköyhälistö». Tällaisia olivat siis ne joukot, jotka olivat Dantonin, Robespierren ja Maratin kannattajina. Ja nämä johtajat itse? Minkä hengen lapsia he ovat? Hekin ovat puhdasrotuisia pikkuporvareja. He ovat äärimmäisiä radikaleja, äärimmäisiä individualisteja. Heidän ihanteensa ovat tykkänään epäsosialistisia ja epäproletarisia. Me tunnemme S:t Justin valtiollisen testamentin. Siinä hän on esittänyt kuvittelunsa »tulevaisuudenvaltiosta» sellaisena, jommoiseksi hän sen haaveili: hän näkee Ranskan maaperän jaettuna tasan kaikille asukkaille ja jokaisen hankkivan talonpoikaisesti yksinkertaisen toimeentulonsa melkeinpä tykkänään eristettyjen omien talousliikettensä avulla. Nämä ovat kahdeksannentoista vuosisadan suurten filosofien ihanteita, jotka saivat valtiollisen arvon vuoripuolueen miesten kautta. Mutta ei Voltaire, ei Diderot eikä Rousseau ole koskaan tunteneet köyhälistöä nykyisessä merkityksessä eivätkä siis myöskään niitä pyrinnöitä, joita ainoastaan köyhälistön henki voi luoda. Tämän kanssa on aivan sopusoinnussa, että vuoden 1793 hallitusmuodon 2 luvussa julistetaan »ihmisoikeuksiksi»: Egalité, Liberté, Sûreté ja — Propriété (yhdenvertaisuus, vapaus, turvallisuus ja — omistusoikeus).

Todistaa siis sangen vähäistä historiallista käsitystä ja valitettavaa erottamiskyvyn puutetta, kun vielä nykyjäänkin (tosin enää vain ammattihistorioitsijain piirissä) kerrotaan satuja kommunistisesta liikkeestä Ranskan suuren vallankumouksen aikaan. Juuri 1793:n vallankumous on esimerkki siitä, että on liian hätäistä puhua sosialidemokrateista ja nykyaikais-sosialisesta, s. o. proletarisesta liikkeestä heti, kun jossakin huudetaan tai tapellaan.

Muita esihistoriallisia liikkeitä tahdon vain ohimennen kosketella. Babeufin kapinan ohjelmassa v. 1796 oli tosin kommunistinen leima; mutta sillä ei ollut, kuten nyt tiedetään, minkäänlaista yhteyttä kansan suurten joukkojen kanssa, jotka vihdoinkin olivat kyllästyneet vallankumouksiin.

Heinäkuun vallankumous Ranskassa v. 1830 ja v. 1848:n liike Saksassa ovat silminnähtävästi suurporvarillisia. Kummassakin näemme porvarikunnan taistelussa läänitysvaltaa vastaan. Ja porvarikunta käyttää näissä taisteluissa mielellään työläisjoukkoja liittolaisinaan. Se nosti — on siitä sanottu — köyhälistön kuten paholaisen laatikosta ja antoi sen kadota heti, kun tarkoitus oli sen avulla saavutettu. Vuonna 1830 sulkivat tehtailijat tehtaansa sekä lähettivät työntekijänsä taistelemaan katusuluille. Kaksi vuotta myöhemmin ampuivat samat teollisuudenharjoittajat kansalliskaartilaisina samoja työntekijöitä, kun nämä suvaitsivat ryhtyä vallankumoukseen ilman ennakolta hankittua lupaa.

Porvarillinen luonne ei esiinny yhtä selvänä v. 1832:n vallankumouksessa Englannissa eikä helmikuun vallankumouksessa Ranskassa v. 1848, koska nämä liikkeet suuntaantuivat juuri porvarillista hallitusta vastaan. Mutta siitä huolimatta eivät nämäkään liikkeet ole proletarisia liikkeitä; ne ovat pikemmin (mikäli niillä on sosialista luokkaluonnetta) porvarikunnan keskinäisiä kamppailuja, joissa osa porvaristoa — pääasiallisesti radikaliset teollisuudenharjoittajat — taistelee toista osaa, rahaylimystöä vastaan.

Nyt olen luetellut ne menneen vuosisadan liikkeet, joissa pyrintöjen päämäärä on ollut selvillä. Kaikissa niissä on köyhälistö ollut osallisena; kaikkien katusulkujen takana v:sta 1789 v:een 1848 saakka viruu köyhälistön luita,mutta ei ainoakaan mainitsemistani liikkeistä ole ollut proletarinen, siis uudenaikainen sosialinen liike meidän käsityksemme mukaan.

Missä taas köyhälistö taistelee omasta ja etujensa puolesta, siellä kuulemme ensin alussa kumeita, aivan epäselviä ääniä, ja kauan kestää, ennenkuin nämä yksinäiset äänet kirkastuvat huudoiksi, huudot yhteisiksi vaatimuksiksi, ohjelmiksi. Ensimäiset proletariset liikkeet — »tuon onnettoman, syvälle haudatun rahvaan liikkeet» — ovat Carlylen sanojen mukaan »Enceladuksen liikkeiden kaltaisia, joka tuskiaan valittaessaan synnyttää maanjäristyksen.» Ne ovat täysin vaistomaisia liikkeitä, jotka kohdistuvat siihen, mikä on lähinnä, ja hyökkäävät sitä vastaan, joka niiden mielestä on silminnähtävänä esteenä tiellä. Ne ovat tekoja, jotka alkujaan suureksi osaksi pukeutuvat ryöstön ja rosvoamisen muotoon. Niiden tarkoituksena on missä tahansa kukistaa vihollinen hävittämällä sen omaisuus. Englannissa uudistui tehdasten ryöstö ja hävittäminen kahdeksannentoista vuosisadan lopussa ja viime vuosisadan alussa alituisesti. Vuonna 1812 säädettiin siellä kuolemanrangaistus tehdasten hävittämisestä. Tämä on paras todistus siitä, kuinka usein tuo rikos esiintyi.

Saksan sosialisessa historiassa on tähän kuuluvia tapahtumia kankurien kapinat 1840-luvulla, jotka ovat saaneet verrattoman historioitsijansa Gerhart Hauptmannissa. Mutta myöskin lienevät taistelut uuden teknikan tunnusmerkkejä, tehtaita ja koneita vastaan olleet Saksassa tavallisia ilmiöitä. »Moniin teistä on», puhuu eräs Chemnitzin konetehtailija saksalaisille työntekijöille v. 1848, »juurtunut useiden muiden ohella pääasiallisesti yksi vaarallinen ennakkoluulo. Muutamat uskovat nimittäin, että he voivat saada työtä ja jatkaa ansaitsemistaan siten, että tämä tai tuo kone poistetaan. Painajat esim. tahtovat, että perrotini- ja valssikoneet poistetaan tai että ainakin niiden työtä rajoitetaan siinä määrässä, että kullakin paikkakunnalla olevat painajat voivat saada työtä; kankurit vastustavat koneellisten kangaspuiden käyttöä ja koettavat sitä estää kaikin tavoin; karstaajat kampalankakehräämöissä vaativat, että karstauskoneet poistetaan. Ovatpa Mainzissa sikäläiset käsityöläiset pakottaneet höyrykoneiden ja hevosten omistajat lakkauttamaan liikkeensä.»

Muissa maissa tapaamme aivan samankaltaisia tapauksia. Minä tarkoitan tässä tehdasten polttoa Usterissa Sveitsissä v. 1832 ja Lyonin silkinkutojain kapinaa Ranskassa v. 1831. Viimeksimainittu eroaa muista samanluonteisista ilmiöistä sen kautta, että se on ottanut toimintaohjeekseen johtolauseen, jonka voimme kuvitella kirjoitetuksi sille portille, mistä astutaan sisälle proletariseen liikkeeseen: »Vivre en travaillant, ou mourir en combattant!» (Elää työtä tehden, tai kuolla taistellen!) Se on proletaristen pyrintöjen ensimäinen arka ilmaus. Taisteluhuuto esittää kielteisenä ja myönteisenä selvästi lauseen puhtaasti proletaris-sosialistisesta siveysopista. Ei kenenkään, joka ei tee työtä, pidä elämän — kielteinen puoli; mutta sen, joka työtä tekee, pitää myös voida elää — myönteinen puoli. — Proletarisen liikkeen ensimäisinä muotoina on siis taistelu ulkonaisesti huomattavia esineitä vastaan, joissa vastustaja ikäänkuin tulee ruumiilliseksi: tehtaita ja koneita vastaan, jotka murskataan, koska niiden nähdään kilpailevan käsityöläisten kanssa, tai työnantajain asuntoja vastaan, jotka näyttävät uusien vallanpitäjäin pakkolinnoilta.

Jonkunlainen korkeampi kehityskanta on jo huomattatavissa, kun välittömästi näkyvissä olevain esineiden sijaan astuu niiden takana piilevä oikeusjärjestys, johon kapitalistinen talousjärjestelmä perustuu: vapaa kilpailu tavaran tuotannossa, vapaa työsopimus j. n. e., kun siis proletarinen liike alkaa kohdistua näiden nykyaikaisten oikeusmuotojen poistamiseen. Mutta näinä nykyaikaisen sosialisen liikkeen hämärinä alkuaikoina vaaditaan myöskin samalla esikapitalistista, siis pääasiallisesti ammattikunnallista talousjärjestelmää uudelleen käytäntöön. Niinpä taistelee Englannin köyhälistö kahdeksannentoista vuosisadan lopulla ja viime vuosisadan alussa kauan aikaa, saadakseen jälleen voimaan Elisabet kuningattaren elinkeinolain. Tämä laki oli määrännyt, että kukin mestari pitäköön kolmea sälliä kohti ainoastaan yhden oppilaan, oppiajan tulee rajoittua seitsemään vuoteen, palkan määrätköön rauhatuomari j. n. e.

Sama henki ilmenee Saksan työväenliikkeessä vielä vuonna 1848. On jo mainittu, että tämän vuoden vallankumouksella oli täysin porvarillinen leima. Mutta vallankumousvuosi ei myöskään mennyt, kuten tiedetään, ilman itsenäistä työväenliikettä, joka puhkesi ilmoille erityisissä kapinoissa ja sai yleisen ohjelmallisen muodon Berlinissä elok. 23 ja syysk. 2 päiväin välillä v. 1848 pidetyn »työväenkongressin päätöksissä». Nämä päätökset sisältävät jo muutamia aito-proletarisia vaatimuksia, esim. kymmentuntisen työpäivän käytäntöön ottamisen, lasten työn kiellon j. n. e. Niiden ohella tapaamme ehdotuksen suuren luottokassan perustamisesta työntekijöitä varten (josta »jokainen — — voi saada lainoja riittävää vakuutta ja korkoja vastaan, kuitenkin on työntekijöille pidätettävä etuoikeus»), vaatimukset muutamain yleisten valtiollisten oikeuksien myöntämisestä suurelle omistamattomain joukolle ja uskontunnustuksettomasta kansakoulusta j. n. e. Mutta erityisesti talouspolitista luonnetta olevat vaatimukset kärjistyvät kumminkin elinkeinolain taantumissuuntaiseen tarkastukseen. Työntekijäin oleelliset vaatimukset olivat silloin samat, kuin nyt tapaamme käsityöläiskongressien päätösten oleellisena sisältönä. Niinpä kuuluu 12 §: »Älköön kukaan itse tai työnjohtajan avulla harjoittako liikettä, joka vaatii teknillistä kykyä, ellei hän ole itse oppinut ammattia» (siis: kykeneväisyydentodistus!); 13 §: »Kaikki työt kuritushuoneissa — — tulee lakkauttaa»; 15 §: »Valmiiden käsityöläissäädyn tavaroiden kulkukauppa lakkaa»; 25 §: »Mestarien ammattikuntain ja yhdistysten tehtävänä on poistaa ja rajoittaa mestarien välistä kilpailua»; 30 §: »Älköön kukaan mestari hyväksykö oppilasta, jonka kehitys ei ole varma. Tässä tarkoituksessa on perustettava teknillisiä, mestarien ja sällien eli työntekijäin samalla tavalla valitsemia tarkastuslautakuntia, joiden tulee julkisesti tutkia oppilaita. Tutkinto on sekä tietoperäinen että käytännöllinen. Oppiaika älköön yleensä olko kolmea vuotta pitempi»; 31 §: »Paikalliskomitea estäköön saman mestarin pitämästä kohtuuttomasti oppipoikia.» Ja itse Länsi-Saksan työntekijätkin, kuten lakossa olevat Krefeldin silkkikankurit, iloitsivat saadessaan (sopimuksessa maalisk. 27 p. 1848) kaikkien kangaspuiden oston ajetuksi lävitse ja tullessaan täten omien työkalujen omistajina laillisesti itsenäisiksi mestareiksi, jotka sitte liittyivät kankuriammattikunnaksi. »Yhdellä iskulla», sanoo Alphons Thun, joka on meille kertonut näitä tapahtumia, »tuli työntekijästä käsityöläismestari, eikä puuttunut ammattikunnallista pikkumaisuuttakaan, sillä ei kukaan mestari saanut käyttää enempää kuin neljää kangastuolia (poikkeuksena sametinkudonta) eikä kukaan tehtailija saanut ottaa tyttöjä (kuolleitten mestarien tyttäriä lukuunottamatta) kutomaan.»

Vihdoin voidaan lukea nykyaikaisen sosialisen liikkeen esihistoriaan kaikki nuo epävarmat yritykset, joihin köyhälistö hapuillen ryhtyi luodakseen noita järjestömuotoja, joilla myöhemmin oli oleva ratkaiseva merkitys sen vapautustaistelussa: ensimäisiä onnistumattomasti suunniteltuja ammattiyhdistys- ja osuuskunta-järjestöjä.

Tarkoitan noita »yleisiä työväenliittoja», joiden tuli käsittää maan koko köyhälistö erottelematta sitä eri ryhmiin ja jotka uudistuvat ihan samankaltaisina jokaisen nykyaikaisen työväenliikkeen alussa: sentapaisia muodostumia, kuin Owenin vaikutuksesta syntynyt englantilainen »Grand national», miespolvea myöhemmin Schweitzerin luoma saksalainen »Gewerkschaftsbund» ja muut sellaiset. Ne ovat kaikki samanlaisia siinä, että ne tavoitelevat tähtiä ja sitä tehdessään joutuvat perikatoon sentähden, että ne vapaamuurarien tavalla koettavat toteuttaa ammattlyhdistysaatteen porvarillisten salaisten yhdistysten muodossa. Ne lopettavat toimintansa muutamain suurinumeroisten vuosien kiduttua täydellisen tuloksettomasti ja nolosti. Samoin on niiden lukemattomat yritysten laita, joiden tarkoituksena oli yhdistää työntekijät osuuskuntiin, jotta he siten voisivat itsenäisesti vaikuttaa taloudellisen elämän kulkuun. Tähän kuuluu tuotanto-osuuskuntien onneton ala: yritys täyttää kapitalistinen liike proletarisella hengellä, toteuttaa sosialismi kapitalististen periaatetten avulla, koe, jonka täytyy kaikkialla raueta tyhjiin. Kaikki tällaiset yritykset ovat saippuakuplia, jotka hetken kuluttua särkyvät.

Samoin on varsinaisen nykyaikaisen sosialisen liikkeen kynnyksellä sen esihistoriaa lopettamassa, mutta kuitenkin vielä siihen kuuluen, tuo suuri ja tunnettu liike, jota on totuttu mainitsemaan ensimäiseksi huomatummaksi sosialistis-proletariseksi liikkeeksi: kartistiliike Englannissa vuosina 1837–1848. Se tosin eroaa noista äsken mainituista joukkojen äkillisistä kuohahduksista siinä, että sitä johdetaan suunnitelmanmukaisesti eteenpäin yli vuosikymmenen ajan ja että huomaamme sen hyvin järjestetyksi liikkeeksi. Se on epäilemättä aito-proletarinen liike, ja jos niin tahdotaan, ensimäinen järjestetty suurpiirteinen proletarinen liike ensiksikin sentähden, että kartistien pääjoukon muodostaa varsinainen köyhälistö. Ja se on proletarinen myöskin siinä merkityksessä, että sen vaatimukset perustuvat välittömästi köyhälistön oloihin, että liikkeen etualalle astuvat välittömästi ne pyrinnöt, jotka tarkoittavat sorrettujen tehdastyömiesten elämän parantamista aineellisessa suhteessa. Silloin jo esitetään vaatimus pisimmän työpäivän määräämisestä. Minä muistutan kirkkoherra Stephensin kuuluisia sanoja, kun hän huusi kansanjoukolle: »Kysymys, joka tässä on meidän pohdittavanamme, ei ole mitään muuta kuin veitsi- ja kahvelikysymys!» Kartistiliike on proletarinen myöskin siksi, että siinä ilmestyy usein jyrkästi ja selvästi vastakohtaisuus työn ja pääoman välillä. »Hallitus» ja »vallitseva luokka» saavat saman merkityksen kuin kapitalistien luokka. Tämä ilmenee työnantajiin kohdistuneessa vanhassa vihassa, joka jo silloin oli vallannut kansan ja tulee nyt sotahuudoksi. O'Connorin sanat: »Alas nuo kurjat, jotka juovat teidän lastenne verta, harjoittavat hekumaa teidän vaimojenne kurjuudella ja tulevat kylläisiksi teidän omasta hiestänne», muistuttavat meille elävästi nykyajan proletarisen kansankokouksen puheenparsia. Vaatimus oikeudesta työhön on myös kauttaaltaan proletarinen piirre; silloin jo on taistelun alaisena oikeus täyteen työn korvaukseen, »liika-arvoon» (Mehrwert), joka virtaa työnantajain taskuihin. Kartistiliikkeen proletarinen luonne ilmestyy vielä yhä lisääntyvässä kylmyydessä porvariston vaatimuksia kuten esim. viljatullien poistamista kohtaan. On huvittavaa nähdä, kuinka kartistiliike vähitellen lakkaa kannattamasta senaikuisia porvarikunnan tärkeimpiä pyrintöjä; alussa niitä vielä oli puollettu, mutta lopuksi ne heitetään tykkänään yli laidan. Ja taistelun muodossakin jo huomaamme proletarisen hengen. Niinpä esiintyy jo silloin aseena yleinen työlakko. Tämä aate voi selvästi ymmärrettävistä syistä ilmaantua ainoastaan puhtaasti proletarisessa liikkeessä. Näiden ja muiden perusteiden nojalla voimme siis laisinkaan epäilemättä sanoa, että kartistiliikkeessä joudumme tekemisiin proletarisen liikkeen kanssa.

Kun minä siitä huolimatta luen tämän liikkeen esihistorian alaan kuuluvaksi, niin teen sen siitä syystä, että kaipaan siinä proletaris-sosialistisen liikkeen selvää ohjelmaa, selvästi määrättyä tarkoitusperää, johon sen tulisi pyrkiä. Kartistiliikkeen ohjelmana on n. s. »kartta», kansanjulistus, eikä tässä löydy yhtään puhtaasti sosialistista vaatimusta. Se sisältää ainoastaan luonnoksen parlamentin uudelleen järjestämiseen, ei mitään muuta. Se muodostaa vain jonkinlaisen neuvottomuusohjelman, johon turvaudutaan, kun ei paremmasta tiedetä, ohjelman, jonka on omaksunut jyrkempi porvarillinen kansanvaltainen puolue. Tämä ohjelma, jonka O'Connell laati köyhälistölle, sisältää seuraavat vaatimukset: »Yleinen vaalioikeus, salainen äänestys, yhtäläiset vaalipiirit, palkatut edusmiehet, ei mitään omaisuutta edusmieheksi pääsemisen ehtona ja lyhyet lainsäädäntökaudet.» Vaikkapa kartistiliike siis näyttääkin pohjaltaan hyvin proletariselta, vaikkapa siinä vallitseekin aivan proletarinen henki, niin on se kuitenkin erotettava myöhemmistä, itsetietoisista proletaris-sosialistisista liikkeistä jo ohjelmansa epämääräisyyden tähden. Minä sanon tämän erityisellä painolla, koska usein Englannin historian etevätkin tuntijat, kuten Brentano, ilman muuta asettavat kartistiliikkeen yhdenarvoiseksi esim. Saksan sosialidemokratian kanssa. Tämä käsitys pitää liian paljon kiinni ulkonaisesta muodosta, joka kummassakin tapauksessa on jotenkin yhtäläinen, koska kumpikin liike tavoittelee valtiollista valtaa. Mutta sosialisen luonteenmääräyksen ratkaisijana tulee kuitenkin olla liikkeen sisällisen olemuksen, joka on näissä liikkeissä sangen erilainen.

Takaisin sisällysluetteloon

 

Toinen luku.

Kansallisten omituisuuksien kehittyminen.

Alkuhuomautus.

Sosialisen liikkeen »esihistoriassa» on siis, kuten olemme nähneet, paljon yhtäläisiä piirteitä eri maissa, missä kapitalistinen kulturi on vallalla. Se ei meitä kummastuta, sillä tämä yhdenmukaisuus johtuu vain vaikuttavien syiden yhtäläisyydestä: kapitalismi puhkeaa esiin äkkiä satakertaisella voimalla, repii vanhan järjestelmän, polkee joukot jalkoihinsa ja saa nämä ryhtymään aluksi puhtaasti vaistomaiseen vastustukseen. Ja sosialisen liikkeen jatkuvasti kehittyessään huomaamme siinä vielä, kuten myöhemmin tulen osottamaan, pyrinnön palata tähän yhdenmukaisuuteen ja luonteen yhtäläisyyteen. Tämäkin johtuu syiden samankaltaisuudesta: kapitalistinen talousjärjestelmä näet tunkee niin täydellisesti kaikkiin yhteiskuntaruumiin huokosiin, että sen täytyy muodostua eri kansojen keskuudessa yhä enemmän yhtäläiseksi.

Mutta siinä on välillä aikakausi, jolloin näemme sosialisen liikkeen paljoa selvemmin kansallisesti hyvin eroavana kuin yhdenmukaisena. Tämäkin on helposti käsitettävissä: se on aika, jolloin eri kansanluonteet kukin erityisellä tavallaan koettavat ratkaista niiden ratkaistavana olevaa kysymystä, omaksuako vai voittaa kapitalismi; siis aika, jolloin rodun, historiallisen entisyyden, valtiollisen aseman, taloudellisen erikoisuuden ero astuu voimaan ja osottaa eri kansoille eri tiet, jotka vasta etäämpänä tai lähempänä olevissa yhtymäkohdissa liittyvät suureen valtatiehen.

Hegelin kaunista, korkealentoista puhetapaa käyttäen kuuluisi tämä: »Valtiot (ja) kansat — — — esiintyvät tässä maailman hengen toiminnassa varsinaisella, määrätyllä periaatteellaan, mikä saa selityksensä ja todellisuutensa niiden valtiomuodossa ja tilan kokonaisuudessa, joista ne ovat tietoiset ja joiden henkeen ne ovat syventyneet, ollen samalla kuitenkin tiedottomia välikappaleita ja jäseniä tuon sisällisen toiminnan käsissä, jossa nämä muodot häviävät, vaan henki puolestansa valmistaa ja muodostaa siirtoa seuraavaan, korkeampaan asteeseensa.»

Ottaaksemme huomioon järjestelevän ymmärryksemme vaatimukset erottelemme siis eri maiden sosialisessa liikkeessä kullekin erityisesti luonteenomaiset piirteet ja yhdistämme ne esityksessämme erityiseksi kansalliseksi »perusmuodoksi». Silloin voidaan luullakseni erottaa tarpeeksi selväpiirteisinä ja vastakkaisina sosialisen liikkeen kolme eri perusmuotoa: englantilainen, ranskalainen ja saksalainen.

Englantilaisen liikkeen perusmuotona olisi silloin valtiollisen työväenliikkeen — sosialistisesta puhumattakaan syrjäytyminen ja ammattiyhdistysten sekä osuuskuntien yksinomainen käyttäminen; ranskalaisessa perusmuodossa koettaa vanhan kaavan mukainen vallankumousaate päästä ilmoille; saksalaisen perusmuodon leimana taasen on laillis-parlamentaris-politinen työväenliike marxilaisessa hengessä. Lähempi selonteko osottaa, mitä tarkoitan.

 

I. Englantilainen perusmuoto.

Sosialisen liikkeen kulku Englannissa on aina 1880-luvun puoliväliin saakka pääpiirteissään seuraava: Kapitalistisen talousjärjestelmän perusteitten horjuttaminen nykäyksittäin ja sysäyksittäin oli vihdoinkin suuripiirteisessä kartistiliikkeessä 1830- ja 1840-luvulla väistynyt hyvin suunnitellun hyökkäyksen tieltä vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen esivarustuksia vastaan. Kartistiliikkeessä eli Englannin työväestö, kuten rouva Webb sanoo, »sankariaikansa». Mutta vallankumoukselliset yritykset jäivät tuloksitta. Köyhälistön halu valtiolliseen taisteluun katosi ja samalla katosi usko parempaan järjestelmään kuin kapitalistinen oli. Vuodesta 1850 alkaen astuu Englannin työväenliike levollisen, järkevän hetkenpolitikan kannalle. Kaikkien porvarillisten yhteiskunnan uudistajain iloksi työväestö luopuu kaikista sosialistisista haaveistaan; vieläpä se jättää itsenäisen valtiollisen puolueenkin muodostamatta ja kannattaa vanhoillisia tai vapaamielisiä. Se tunnustaa kapitalistisen talousjärjestelmän välttämättömäksi ja koettaa parantaa asemaansa tämän vallitsevan talousjärjestelmän kehyksissä. Tässä se onnistuukin huomattavassa määrässä: työtätekevän luokan elantosuhteet paranevat, lainsäädännössä tapahtuu oleellisia muutoksia työväen eduksi: työväen suojelus otetaan käytäntöön j. n. e. Vanha sovittamaton pääoman ja työn välinen ristiriita näyttää väistyneen oikeutettujen vaatimusten molemminpuolisen tunnustamisen tieltä, yhteiskunnallinen liike on kääntynyt »sosialisen rauhan» tielle.

Tässä muutoksessa, jonka alaiseksi Englannin sosialinen liike joutui yhdeksännentoista vuosisadan puolivälin paikoilla, herättää mielenkiintoamme ennen kaikkea se seikka, että tuo Englannin työväestön osottama levollisuus johtuu kahden laitoksen syntymisestä ja kehityksestä, jotka nykyään ovat tulleet jokaisen uudenaikaisen työväenliikkeen kulmakiviksi ja joita paitse emme yleensä voi kuvitellakaan nykyaikaista sosialista liikettä: ammattiyhdistys- ja osuuskunnallisten järjestöjen. Minun ei tarvitse tässä ryhtyä esittämään ammattiyhdistysliikkeen olemusta, jota jo olen koettanut kuvata eri teoksessa. Tahdon vain tuoda esiin ne kohdat, joissa Englannin luomiskyky tällä sosialisen liikkeen osittaisalalla esiintyy. Silloin huomataan heti, että Englannin työntekijät ovat ensimäisinä luoneet ne periaatteet, jotka nykyään muodostavat koko uudenaikaisen ammattiyhdistyspolitikan pohjan, ja että oikeastaan siis on kiittäminen heitä ammattiyhdistyksellisen työväenliikkeen kehityksestä.

Ensimäinen uuden ajan hengessä muodostettu ammattiyhdistys oli yhdistyneiden koneenrakentajain ammattiyhdistys vuodelta 1851. Se oli ensiksikin »Trade» Union sanan todellisessa merkityksessä, määrätylle alalle kuuluvain työntekijäin yhdistys, joten nuo uhmailevat yritykset koota jonkun maan tai piirikunnan koko työväestö yhteiseen järjestöön kerta kaikkiaan (periaatteessa) loppuivat. Ja uusi ammattiyhdistys laski myöskin liittoutuneiden ammattitoverien tarkoituksenmukaisen järjestäymisen perusteet: sen pohjana oli yksi keskusliitto, joka ulottui yli koko maan ja jota edustivat kaikkialla paikallisyhdistykset tai maksupaikat, jotka kaikki muodostuivat kokonaisuudeksi liitossaan. Uusi ammattiyhdistys osasi vielä sen lisäksi yhdistää taitavasti ammattiyhdistyksellisten järjestöjen kummankin toimialan: se oli yhtähyvin avustus- kuin taistelujärjestö. Säännöllisten maksujen kantamisella se piti huolla niin hyvin siitä, että sen jäsenet saivat sairauden, kuoleman y. m. aiheuttamina ahtaina aikoina apua yhdistyksen kassasta, kuin myöskin siitä, että he saivat työlakkotapauksissa (joita pidettiin nykyaikaisten ammattiyhdistysten erikoisaseena) lakkorahaston varoista tarpeellisen tuen.

Englantilaiset työntekijät ovat myös luoneet nykyaikaisen työsopimuksen muodon: kollektivisen työsopimuksen, kuten sitä on kutsuttu. Pitkien mutkien kautta, erilaatuisia sovinto-oikeudellisia menettelytapoja käytettäessä, johduttiin lopulta siihen ajatukseen, että työehdot oli järjestettävä pitemmiksi ajanjaksoiksi työnantajain ja työntekijäin järjestöjen keskeisen rauhallisen sopimuksen tietä, siis sama aate, jota Saksassa nimitetään tariffisopimukseksi. Täytyy tuntea englantilaisten ammattiyhdistysten ohdakkeinen historia, ennenkuin voidaan arvostella, mikä suurtyö tämä nykyjään niin selvän ja aivan luonnolliselta näyttävän kollektivisen työsopimuksen vaivaloinen, lukemattomien hairahduksien alituisesti keskeyttämä muodosteleminen oli.

Englannin työväestö on myöskin ulkonaisesti kohottanut ammattiyhdistykset arvoon ja vaikutukseen, hankkinut niille taisteluillaan oikeuden valtiossa sekä lisännyt ja lujittanut itse järjestöjä. Vuonna 1874, jolloin ammattiyhdistysliike kävi kaikissa muissa maissa vielä lapsenkengissään, oli Sheffieldin kongressissa jo edustettuna yli miljona hyvin järjestyneitä työläisiä.

Ammattiyhdistysjärjestöjen vastineena on kulutusosuuskuntien kehitys, joiden nykyaikaisen perusmuodon niinikään englantilaiset ovat ensiksi luoneet. Oli sosialisen historian merkkitapaus, kun Rochdalen pienen kaupungin Toad Streetin varrella eräänä pimeänä joulukuun iltana vuonna 1844 avattiin »Auld Wayvers Shop» (vanhojen kutojien myymälä), »kun Rochdalen katupoikain virnistellessä, uteliasten kauppiasten pilkatessa ja ohikulkevain välinpitämättömäin muistutusten sadellessa avattiin varovasti erään takakadun kellarikerroksessa olevan myymälän luukut ja näyteikkunoissa huomattiin mitättömän pienet määrät voita, sokuria, jauhoja ja ryynejä». Myymälä oli auki ainoastaan lauantai- ja maanantai-iltoina; 28:sta yhdistyksen jäsenestä, jotka kaikki kuuluivat köyhälistöön, oli yksi myyjänä, toinen kirjanpitäjänä, kolmas »kasörinä», neljäs »varastonhoitajana». Menekki oli 2 puntaa viikossa, kerätty pääoma 28 puntaa. Ensimäiset jäsenet olivat puoleksi owenilaisia, puoleksi kartisteja. Tämä siis oli owenismin ja kartismin loppu; mutta siitä alkoi samalla myöskin Englannin osuuskuntaliike, erittäin kulutusyhdistysliike, johon nykyään on osallisina kaksi miljonaa ihmistä, joka käyttää yli 600 miljonan markan omaisuutta ja joka vuosittain jakaa kuluttajille tavaroita paljon enemmän kuin miljardin markan arvosta.

Englannin kansan ansio on taas tässäkin, että se on luonut nykyaikaisen osuuskunnan uuden elinkykyisen perusmuodon, jonka tunnusmerkit ovat seuraavat: Lähtökohdaksi otetaan aluksi ahtaan, samanlaisia tarpeita käyttäväin perheiden piirin kulutus; järjestön tarkoituksena on vain näiden tarpeiden tyydyttäminen välittömän tavaranhankinnan avulla; minkäänlaista voiton tavottelua ei ole; tavarat myydään melkein markkinahintoihin ja vuoden lopulla jaetaan ostohintojen ylitse maksettu määrä kuluttajille takaisin heidän käyttämien tavaroiden määrän mukaan. Täten vältettiin onnellisesti kapitalistisen epämuodostuman karit ja samoin poistui vaara joutua riittämättömän menekin tähden perikatoon, vaara, joka uhkasi kaikkia tuotanto-osuuskuntia. Ja ennen kaikkea luotiin osuuskuntalaitokselle rajattoman kehityksen ala ja kiihottimet: osallisten lukumäärä oli rajaton ja voitonjaon erityinen muoto pysytti heidät järjestössä. Ja lopuksi voi näihin ensimäisiin alkeellisiin muodostumiin liittyä korkeammalle kehittyneitä järjestöjä, joten kulutusosuuskunta voi tällä tavalla kasvaa talousmuodoksi, joka osaltaan voi olla määrätty kohottamaan kapitalistisen talousjärjestelmän saranoiltaan: kulutusosuuskunnan tarvitsisi vain ottaa tavarain hankinta omiin käsiinsä syrjäyttääkseen kapitalistiset yrittäjät. Tämän se voi tehdä joko ostamalla tähän saakka tukkukauppiaan myymät tavarat suurissa erissä suorastaan tuotantopaikalta ja siirtämällä ne omilla kuljetusvälineillään kulutuspaikalle tai ryhtymällä itse valmistamaan tarvittavia tavaroita. Näitäkin molempia keinoja ovat englantilaiset kulutusosuuskunnat ensimäisinä käyttäneet: ne ovat toisaalta perustaneet tukkuosto-osuuskuntia, toisaalta tehtaita harjoittamaan omaa tuotantoa. Englantilaisten ja skotlantilaisten tukkukauppaosuuskuntien yhteinen tavaranvaihto nousee noin 620 miljonaan markkaan ja Englannin kulutusyhdistykset valmistuttavat omissa tehtaissaan tavaroita noin 250 miljonan markan arvosta.

Olkoonpa, että muiden maiden työväestö — kuten esim. Belgian — on jo kohottanut osuuskuntaliikkeen korkeampaan muotoon, ja olkoonpa, että niiden leviäminen siellä on jo tullut yleisemmäksi: englantilaisilta ei kuitenkaan voida riistää sitä kunnianimeä, että he ovat nykyaikaisen työväen osuuskuntaliikkeen perustajat.

Mutta nyt on vastattavanamme kysymys: kuinka voidaan selittää tämä Englannin omituinen kehitys, kuinka voidaan selittää se erikoissuunta, jonka sosialinen liike on siellä saanut? Kuinka voidaan ennen kaikkea selittää, että siitä puuttuu kaikki tajullisesti sosialistiset merkit, vaikka ei mikään köyhälistö ole seisonut niin lähellä vallankumouksellis-sosialistista liikettä kuin Englannin köyhälistö kartistiliikkeessa.

Minä merkitsen aluksi erään selitysyrityksen, joka tosin on tavallinen, mutta jota minun kuitenkin täytyy pitää epäonnistuneena. Vallitsevan käsityskannan mukaan on Englannin sosialisen liikkeen kehitysjuoksu viime vuosisadalla suunnilleen seuraava:

Kun köyhälistö oli parin vuosikymmenen ajan, viimeksi vielä kartistiliikkeessä, käyttäytyen sangen hurjasti ja katkeroittuneena ilettävässä materialismissa, taistellut etujensa puolesta, on se vuosisadan keskipaikoilta saakka äkkiä tullut säädylliseksi, tyytynyt vallitsevaan talousjärjestelmään ja tehnyt sulan sovinnon työnantajain kanssa, jotka samaten ovat tulleet jalommiksi ihmisiksi. Tämä kaikki on tapahtunut sen vuoksi, että ihmisiin on tullut uusi henki, että heissä on tapahtunut äkillinen ajatustenmuutos, individualistisen kansantaloustieteen ja utilitarisen maailmankatsannon sijaan on astunut sosialinen käsitys yhteiskunnasta sekä yksityisten asemasta ja velvollisuudesta siinä. Tämän »uuden hengen» edistäjiä ja levittäjiä ovat ennen kaikkia olleet Thomas Carlyle (1795–1881) ja kristilliset »sosialistit» Maurice, Kingsley, Ludlow y. m. Carlylen opin huippukohtana taas ovat seuraavat väitteet: Onnettomuudet, jotka ovat syöksyneet yli Europan — Ranskan vallankumous ja kartistinen liike — johtuvat siitä, että paholaisen henki on vallitsevana: mammonanpalvelus, itsekkäisyys ja siitä johtuva velvollisuuksien unhottaminen. Tämä henki on puhdistettava! Epäuskon sijaan on ihmisten sydämiin saatettava usko, mammonanpalveluksen sijaan ihanteellisuus, itsekkäisyyden sijaan alttiiksiantavaisuus, individualismin sijaan sosialinen mielenlaatu! Keskipisteenä ei saa olla yksilö, kuten eudaimonistis-utilitarinen maailmankatsomus tahtoo, vaan ihmisten toimia ohjatkoot sosialiset tarkoitusperät, objektiviset arvot, ihanteet. Kun tämä katsantokanta on vallitsevana yhteiskunnallisten velvollisuuksien täyttämisessä, niin silloin myöskin proletaris-kapitalistiset suhteet jalostuvat ja kadottavat kovuutensa: työnantaja tulee ihmisellisemmäksi, oppii todellisesti hallitsemaan, työmies tulee sovinnollisemmaksi, oppii todellisesti palvelemaan. Aivan tähän tapaan juttelevat niinsanotut kristilliset sosialistit; he vain tahtovat johtaa »uuden sosialisen hengen» kristinuskon perustotuuksista.

Nämä opit kantavat nyt hedelmiä, sanotaan. Tuo yhteistä parasta harrastava henki tunkee tosiaan ihmisten sydämiin, se poistaa sosialiset riidat maailmasta, vihan ja epäluulon sijaan astuu rakkaus ja luottavaisina. »Sosialinen kysymys» on ratkaistu, kapitalismi on pelastettu ja sosialismi on paikalleen lahonnut.

Tulemme myöhemmin näkemään, että nämä kestävän »sosialisen rauhan» ennustelut eivät laisinkaan ole pitäneet paikkaansa, että »sosialismi» kukoistaa nykyjään Englannissa yhtä rehevästi kuin missä muualla tahansa. Mutta se ei kuulu vielä tähän. Tässä on selitettävä kehityksen kulku noin 1880-luvun alkuun saakka; siis aikakaudella, jolloin Englannin työväenliike ei itse asiassa ollut, kuten olemme nähneet, revolutionarinen, ei sosialistinen eikä kumouksellinen. Mutta tähänkään aikakauteen nähden ei minua tyydytä tuo puhtaasti ideologinen ja siis epärealinen selitys. Ennen kaikkea: minä huomaan peräti vähän tuota »sosialista henkeä», joka muka on saanut aikaan sellaisia ihmeitä. Niissä laitoksissa, joihin proletarisen kehityksen englantilainen omituisuus perustuu — ammattiyhdistyksissä ja osuuskunnissa — vallitsee, mikäli minä voin nähdä, oikein terve, omaa etua katsova, itsekäs henki. Ja tuskinpa löytyy mitään sosialista laitosta, joka on häikäilemättömämmin rakennettu itsekkäisyyden pohjalle, kuin vanhat Trade Unionit (ammattiyhdistykset), ja kun luen kristillisten sosialistien surullisia valituksia heidän yritystensä täydellisestä epäonnistumisesta, voin saattaa sen aivan hyvin sopusointuun muiden havaintojen kanssa. Vaikka myönnänkin »sosialiselle hengelle» jonkunlaisen vaikutusvoiman — sellainen on huomattavissa ja se ilmenee työväensuojeluslainsäädännön kehityksessä ja ammattiyhdistysten tunnustamisessa — niin tarvitseeko minun uskoa se ihme, että se voi siirtää vuoria? Tai eikö minun tule mieluummin uskaltaa olettaa, että taloudellinen ja valtiollinen kehitys, jossa itsekkäisyys kuitenkin hallitsee kuten kotonaan, on suuresti auttanut sitä, luonut ne edellytykset, joiden kautta sen vaikutus on tullut mahdolliseksi?

Mutta minä luulen, ettei ole ensinkään vaikeata realistisesti selittää sitä omituista juoksua, jonka sosialinen liike on saanut Englannissa vuosina 1850–1880.

Ensiksikin täytynee selitykseksi vedota Englannin kansan luonteeseen, joka on synnyttänyt englantilaisten työntekijäin omituisen mielenlaadun. Tiedämme, että Albionin poikain luonteen peruspiirteenä on kaikista käsitteistä piittaamaton järkeisyys. Heiltä puuttuu kaikki, mitä voidaan kutsua sielun lennokkuudeksi: ajateltakoon heidän filosofejansa, heidän kirjallisuuttansa (sillä Lord Byron pakeni tuota kauheata maata, jota hän ei voinut kärsiä!). Samoin heiltä puuttuu järjestelmiä ja teorioja luovaa mieltä. Ja sentähden he ovat valloittaneet maan, sentähden on englantilainen työntekijäkin soveltuva politikaan, joka pyrkii hetken edusta hetken etuun ja asettaa itselleen »saavutettavissa olevia» päämääriä, joihin se sitkeän tarmokkaasti pyrkii. Englannin työntekijän tarvitsee vain ajatella itseään ja omituisuuksiaan seuratakseen sellaista politikaa kuin näemme hänen seuraavan, s. o. »käytännöllistä», eli langetakseen »epäjohdonmukaiseen opportunismiin», kuten Webbit — nuo kollektivisen työsopimuksen filosofit — nimittävät englantilaisten ammattiyhdistysten politikaa. Mutta ei yksin kansan luonne riitä selitykseksi. Sillä emme saa unhottaa, että sama kansa, joka sitte vuoden 1850 on käyttäytynyt niin katuvaisesti, on aikaisemmin menetellyt sangen hurjasti.

Minun käsittääkseni täytyy etenkin ottaa tässä selityksessä huomioon myöskin ne omituiset olot, jotka olivat vuosien 1850 ja 1880 välisen ajanjakson tunnusmerkkeinä, toisin sanoen ennen kaikkea silloisen Englannin taloudellisen ja valtiollisen aseman omituisuus.

Siihen aikaan oli epäilemättä kaiken sosialisen kehityksen lujana pohjana se teollisuudellinen poikkeusasema, jonka Englanti oli saavuttanut ja josta on johtunut maan tavaton taloudellinen vaurastuminen. Ainoastaan muutamia numeroita asian valaisemiseksi. Yhdistettyjen kuningaskuntain rautatieverkon pituus oli vuonna 1842 ainoastaan 1,857 engl. penikulmaa; 1883 sitävastoin jo 18,668 engl. penikulmaa. Kaikkien brittiläisten satamain laivaliike oli vuonna 1842 935,000 tonnia, vuonna 1883 sitävastoin 65 milj. tonnia. Tuonti ja vienti oli 1843 noin 103 milj. puntaa, 1883 taas noin 732 milj. puntaa. Kun muut kansat eivät ole kehittyneet läheskään yhtä nopeasti, merkitsevät yllämainitut tosiasiat siis monopoliasemaa, merkitsevät mahdollisuutta laajentaa samassa määrässä markkinoita, kuin tuotanto kohoaa, merkitsevät verrattain harvoin sattuvia liikepula- ja menekinseisahdushäiriöitä.

Ja tästä on työväestölle tärkeitä seurauksia. Työmarkkinoiden suhteet ovat yleensä muodostuneet sangen edullisiksi; työn kysyntä on kasvanut, työttömyys on vähentynyt; työnantaja, jolle voitto juoksee virtana, taipuu ja kykenee maksamaan työntekijälle paremman palkan, sallii hänenkin päästä jossakin määrin osalliseksi kultasateesta.

Ja näiden omituisten taloudellisten olojen ohella vaikutti ratkaisevasti samaan suuntaan myöskin se aivan erikoinen muoto, johon Englannin valtiollinen puolue-elämä on pukeutunut. Kuten tunnettu, perustuu tämä ainakin yhdeksännentoista vuosisadan alusta saakka vallanvaihtumispolitikaan molempain ja ainoain suurten puolueiden, toryjen ja whigien välillä. Molemmat pyrkivät valtaan ja saavuttavat sen joka kerta kehityksen kulkua vastaavilla myönnytyksillä, tai siten, että taitavasti käyttävät hyväkseen hetken asemaa, jonka milloin toinen, milloin taas toinen puolue nopeammin oivaltaa ja vallitsee. Tästä valtataistelusta hyötyy — työväestö, joka myöhemmin tulee ikäänkuin vaa'an osottimeksi. Ei tarvitse suurtakaan tarkkanäköisyyttä huomataksensa, että esim. laajalle ulottuva englantilainen työväensuojeluslainsäädäntö saa alkujaan kiittää syntymisestään — suoraan sanoen — ainoastaan sitä kateutta, salavihaa, jota etupäässä agrari-etuja harrastava vanhoillinen tory tunsi vapaamielisiä tehtailijoita kohtaan. Tai jos tahdotaan parlamentin enemmistössä edellyttää personallisesti jalompia vaikuttimia, niin voidaan sanoa, että vanhoillisella puolueella ainakin oli paljoa helpompi säätää suojelusmääräyksiä teollisuusköyhälistölle otaksuessaan, että maalaisköyhälistö säästyi sellaisista määräyksistä! Myöhemmin, varsinkin vaalioikeuden laajennuttua, on sitten vapaamielisen puolueen politika suuntautunut siihen, että se on koettanut saada valtaa tai säilyttää ennen saatua työväestön avulla. Tämä edellyttää luonnollisesti pakostakin myönnytyksiä työväestön hyväksi myöskin silloin, kun nämä myönnytykset eivät olisi olleet helpot tehdä (jo mainituista syistä) — ja vaikkakin työnantajistolla itsellään ei olisi ollut mitään etua niistä.

Mutta nyt oli epäilemättä — ja siitäkin saamme etupäässä kiittää tällä aikakaudella Englannissa vallitsevaa onnellista taloudellista asemaa — jossakin määrässä aivan työnantajain oman edun mukaista, jollei juuri suorastaan edistää, niin ainakin olla vastustamatta niitä pyrinnöltä, joiden avulla työväestö koetti vallitsevan talousjärjestelmän piirissä parantaa asemaansa.

Niinpä saavuttavat Trade Unionit eli ammattiyhdistykset ja niiden laitokset vähitellen työnantajain tunnustuksen: nämä selittävät olevansa valmiit sitoviin neuvotteluihin työväestön edustajain kanssa ja ottamaan osaa sovinto-oikeuksiin sekä sovittelulautakuntiin. Tapahtuiko tämä kaikki todellakin ainoastaan ystävällisyydestä työväkeä kohtaan? Tapahtuiko se todellakin ainoastaan sentähden, että Carlyle oli työnantajia siihen kehottanut? Vai eikö se sittenkin ehkä perustunut puhtaasti itsekkääseen aprikoimiseen? Muodostivathan vanhoilliset, ylimysvaltaiset ammattiyhdistykset lujan varustuksen vallankumouksellista henkeä vastaan, niin lujan ja turvallisen, ettei mikään poliisiasetus olisi voinut sellaista tehdä. Ja tarjosivathan sovittelulautakunnat sangen tehoisan keinon, millä voitiin välttää työlakkoja ja niistä johtuvia liikkeen häiriöitä, jotka olivat sitä pelättävämpiä, koska kauppasuhteet olivat varsin edulliset, koska joka päivä voitiin ansaita runsaasti ja koska siis jokainen päivä, jolloin tehdas seisoi, vei käsistä melkoisen voiton. Tämän ohessa on vielä otettava huomioon, että englantilaisen työnantajan, koska hän ensimäisenä kohtasi ammattiyhdistysliikkeen ja koska hän siis tunsi ainoastaan tämän liikkeen alkuesiintymisen eikä ollut vielä kokenut sen valtavaa kehitystä, ei tarvinnut olla huolissaan siitä, mikä nykyjään saa työnantajat melkein järjestään ammattiyhdistysliikkeen vihollisiksi: että järjestynyt työväestö rajoittaa hänen määräämisvaltaansa tuotannon johtajana.

Ja vihdoin, mitäpä syytä olisi ollut työväensuojeluslakien vastustamiseen? Jos ne jossakin määrässä kohottivatkin tuotteiden hintaa, niin olihan joka tapauksessa helppoa jättää korotus tuotteiden käyttäjäin korvattavaksi. Mutta tätäkään keinoa ei tarvinnut käyttää. Tuotteiden hinta sai jäädä korottamatta: rivakampi työn suoritus korvasi työajan lyhennyksen. Sentähden käytettiinkin kernaasti kunnollisia työntekijöitä ja maksettiin heille mielellään suurempi palkka. Sitä paitsi voitiin suojeluslakien seuraukset välttää parantamalla liikettä. Tämä oli helppo tehtävä, koska pääomaa oli yllin kyllin käytettävänä eikä tuotteiden menekki kauppamarkkinoilla asettanut mitään rajoja liikkeen parantamisen synnyttämälle runsaammalle tuotannolle. Ja ehkäpä myös muistettiin ajoissa, että kunnollinen työväensuojeluslainsäädäntö on suurteollisuudenharjoittajain käsissä mainio ase, jolla voi tykkänään tappaa pienet liikkeet, poistaa tuo niin kiusallinen likakilpailu, j. n. e. — kaikki tämä sillä edellytyksellä, että markkinain tila ei estä, vaan pikemmin ehdottomasti vaatii tuotannon suurentamista, valmistuskyvyn kohottamista ja tuotantoasteikon nopeaa laajentamista.

Selvää on, että kaikki nämä seikat edellyttävät sangen suurta valtiollista kaukonäköisyyttä vallitsevissa luokissa. Jos tahdotaan selittää sosialistisen liikkeen »englantilaista perusmuotoa», ei siis myöskään saa unhottaa sitä pitkää historiaa, joka Englannin valtiollisella elämällä jo oli takanaan, kun nykyaikainen sosialinen liike syntyi.

 

* *
 * 

 

Mikäli minä näen, on »englantilainen perusmuoto» uudistunut vain yhden ainoan kerran: Amerikan Yhdysvalloissa. Sielläkin on sosialismi koko yhdeksännentoista vuosisadalla kehittynyt sangen huonosti; sielläkin on ammattiyhdistysliike sen sijaan kasvanut voimakkaaksi ja mahtavaksi, ja silläkin on taipumusta ammattikuntamaisuuteen ja sulkeutumiseen (osuuskuntia vain puuttuu melkein tykkänään). Selvin todistus siitä, että esityksemme Englannin omituisen kehityksen juoksusta on pääasiallisesti oikea, on huomattavissa siinä seikassa, että Yhdysvalloissa tapaamme sekä taloudellisessa että valtiollisessa suhteessa aivan samat edellytykset: samanlaisista ehdoista on siis johtunut samanlainen kehitys.

Amerikakin on maa, jonka taloudellinen elämä on ollut suorastaan hämmästyttävän kehityksen alainen. Unionin jättiläis-alue sekä suojeleva tullitaksa takasivat nopeasti kukoistukseen kehittyvälle teollisuudelle suuren, ostokykyisen myyntialueen. Saavutetut voitot olivat tämän tähden sekä myöskin maan ja työn suuren tuottavaisuuden johdosta määrättömät ja soivat työtätekevälle luokalle yhä kasvavan osan kansan lisääntyvästä hyvinvoinnista. Amerikalaisen työntekijän elinehdot ovatkin keskimäärin kaksi tai kolme kertaa paremmat kuin Europan mannermaan työläisen.

Valtiolliset olot taasen ovat Yhdysvalloissa sellaiset, että valtiota ja yhteiskuntaa vihaavan työnväenliikkeen on vaikea päästä juurtumaan. Laajalle ulottuva kansanvaltainen hallitusmuoto herättää vähäpätöisimmässäkin työläisessä sen tunteen, että hän merkitsee valtiossa jotakin. Amerikassa niinikään vallitseva kaksi-puolue-järjestelmä vaikuttaa samalla tavalla kuin Suurbritanniassakin: toisaalta se estää kolmannen, itsenäisen työväenpuolueen muodostumisen ja asettaa toisaalta asiat siihen valoon, että sen muodostaminen ei ole välttämätöntäkään. Tämän lisäksi on Yhdysvalloissa otettava huomioon niiden aina viime aikoihin saakka vielä sangen selvästi esiintyvä siirtomainen luonne. Aina viime aikoihin saakka on »vapaata maata» ollut niin paljon saatavissa, että jokainen työnhaluinen ja terve henkilö voi saavuttaa työllään itsenäisen yhteiskunnallisen aseman farmarina. Tämä taas merkitsi suurelle työväen joukolle mahdollisuutta vetäytyä milloin tahansa pois kapitalistisen teollisuuden yhteydestä, ja täten kadotti tähän järjestelmään kohdistuva periaatteellinen viha samoin kuin ennen kaikkea myöskin kapitalisminvastainen vastustusliike Amerikassa kaiken maaperän altansa.

Kun otamme huomioon kaikki ne taloudelliset ja valtiolliset ehdot, joiden alaisena amerikalainen köyhälistö on tähän saakka elänyt, ei siis ole ihmeellistä, että se on pysyvä vielä pitemmän aikaa kuin Englannin köyhälistö erillään kaikista sosialistisista pyrinnöistä.

 

* *
 * 

 

Jos kysymme lopuksi, minkä pysyvän perinnön englantilainen (ja voimme myöskin lisätä amerikalainen) työväenliike on antanut köyhälistöliikkeelle yleensä, niin on tänä perintönä, paitse rikasta kokemusta ammattiyhdistyselämän ja osuustoiminnan alalla, vakavuus, tyyneys, liike-elämän kaltainen selvyys ja varmuus menettelyssä. Englantiiaisesta suunnasta on sanalla sanoen kotoisin liikkeen menettelytapa, joka jää köyhälistön omaksi, vaikkapa itse liike saisikin oleellisesti toisen suunnan.

 

II. Ranskalainen perusmuoto.

Ja nyt jätämme brittiläisen maaperän kiiruhtaaksemme Ranskaan. Mikä näkymön muutos! Sumuisesta, savuisesta, synkästä Englannista totisine, järkevine ja jäykkine asukkaineen herttaiseen, päivänpaisteiseen, lämpöiseen Ranskaan, tuntehikkaan, vilkasluonteisen, kuumaverisen kansan keskuuteen!

Kuinka on sosialisen liikkeen laita Ranskassa? Minä olen jo esittänyt siitä muutamia piirteitä. Siellä kiehuu ja kuohuu, kohisee ja kihisee lakkaamatta aina »kunniakkaasta» vallankumouksesta saakka. Alituisessa hyörinässä muodostuu puolueita hajotaksensa jälleen, ja liike pirstautuu lukemattomiin puoluekuntiin. Kiiruhtaen, toisiaan tunkien syöksyvät yksityiset toimenpiteet päälletyksin. Veriset katutaistelut, salaliitot, salamurhat voivat äkkiä tunkea syrjään taistelun valtiollisesta vallasta. Näyttää siltä, kuin kansanjoukoissa ja niiden johtajissa hehkuisi salainen, sisällinen tuli, joka pienimmänkin virikkeen saatuansa heti lieskaksi leimahtaa ja hävittää ympäristöään. Ranskan sosialinen liike on aina ollut jossakin määrässä sairaloista, kiihottunutta ja tempoilevaa. Se on valtava, suurenmoinen äkillisissä purkauksissaan, sitte taas veltto, lamautuva ensimäisten vastoinkäymisten kohdatessa. Se on aina kauas tähtäävä, aina henkevä, mutta myös usein liikoja kuvitteleva, haaveileva ja horjuva valitessaan keinoja ja teitä. Se on aina luottanut ripeäin, äkillisten tekojen tehokkaisuuteen, suoritettakoonpa nämä sitte vaalilipulla tai tikarilla; se on aina uskonut vallankumouksen ihmeitätekevään voimaan. Sentähden käytänkin ranskalaista työväenliikkeen perusmuotoa kuvatessani sattuvana tunnussanana sanaa revolutionismi, jolla tarkoitan uskoa tehtyihin vallankumouksiin. Tämä kumouksellisuus sisältää kaikki muut ominaisuudet; ne ovat siinä kuten siemenet kasvin siemenkodassa. Tällaisina ranskalaisen suunnan omituisuuksina mainitsen — suotakoon kielikummitukset anteeksi — faktionismin, klubismin, putsismin. Faktionismi on taipumus hajota lukemattomiin pieniin puoluekuntiin; klubismi halu salaliittolaisuuteen salaisissa seuroissa ja pienissä kokouksissa; putsismi taas yltiöpäinen kiihko katutaisteluihin, luottamus katusulkuihin.

Historiassa esiintyvät nämä tunnusmerkit päinvastaisessa järjestyksessä: varhaisemmalla ajanjaksolla vallitsee klubismi ja putsismi, myöhemmällä faktionismi.

Varhaisemmalla aikakaudella tarkoitan aikaa vuoteen 1871 saakka. Silloin näemme varsinkin vuosisadan neljännellä ja viidennellä kymmenluvulla syntyvän ja häviävän lukemattomia salaseuroja, jotka kaikki ovat muodostetut v. 1789:n ja 1793:n klubien mallin mukaan ja ovat karbonarien ja muiden porvarillisten salaliittoseurojen hengen valtaamat. Tämä maanalainen liike päättyy rajattoman radikaliseen seuraan »Société des Travailleurs égalitairs» (yhdenvertaisten työntekijäin seura), jossa on jo ennakolta hyväksytty kaikki meidän aikamme pommiromantika.

Sen lisäksi on Ranska myöskin »nykyaikaisten» pommimurhien kotimaa, toisin sanoen sellaisten, jotka perustuvat räjähdysaineen käyttämiseen ja joissa räjähdys seuraa heittoa itse teon hetkellä. Muistettakoon murhayrityksiä Bonapartea kohtaan joulukuun 24 p:nä 1800 (3 Nivôsen päivä vuonna VIII) ja Ludvig Filipiä vastaan heinäkuun 28 p:nä 1835, joissa jo oli käytännössä uusi pommiteknika, vaikka tosin vielä sangen vaillinaisena.

Sitte nousee köyhälistö katusuluille. Vuoden 1848 vallankumous on Ranskassa — päinvastoin kuin kaikissa muissa maissa — etupäässä proletarinen. Jo helmikuun vallankumous oli aiheuttanut kahden työväenedustajan (Louis Blancin ja Albertin) lähettämisen Gouvernement provisoireen (väliaikaiseen hallitukseen); keskustelut Luxembourgissa koskivat suurimmaksi osaksi työväen vaatimuksia; kansallistyöpajojen perustaminen ja lakkauttaminen veti puolellensa suurimman harrastuksen, kunnes päästiin »kesäkuun vallankumoukseen», suurimpaan katutaisteluun, mitä köyhälistö on taistellut. Ja vihdoin vuonna 1871 nousee se vielä kerran taistellakseen itsellensä »oikeutensa» julkisessa vallankumouksessa. Kommunikapina sattuu jo aikaan, jolloin Englannissa miljoona järjestyneitä työläisiä ammattiyhdistyskongressissa ratkaisi järkevästi ja käytännöllisesti jokapäiväisiä pieniä kysymyksiä! Kommunikapinaan päättyy Ranskassa salaliittojen ja väkivaltaisten kapinain aikakausi.

Mutta vallankumouksellinen henki ei ole siellä kuollut kommunikapinan keralla. Vielä nykyjäänkin elää suuri joukko ranskalaisia, jotka olisivat yhtä valmiit kuin heidän isänsä ja isoisänsä sytyttämään vallankumouksen liekin heti, kun tarjoutuisi sopiva tilaisuus, ja jotka kademielin katselevat venäläisten vallankumouksellisten rohkeaa menettelytapaa, selittäen koko nykyaikaisen sosialismin rämettymiseksi ja porvarillistumiseksi. Me järkevät saksalaiset emme voi pidättää hymyä, kun satumme joutumaan puheisiin näiden vanhan suunnan vallankumousmiesten kanssa. Minulla oli taas äsken tilaisuus jutella erään tällaisen »sankarin» kanssa. Sankarin: sellaisia he ovat epäilemättä koko olennoltaan ja sentähden he vaikuttavat meihin, jotka olemme uppoamallamme laimeaan »realismiin» ja »opportunismiin», valtavasti kuten ilmiö, joka pistää suuriaatteisemmasta ja syvemmin tuntevasta aikakaudesta esiin järkeilevään aikakauteen, kuten Don Quixote »porvarillisen» maailman keskuudesta. Tapasln hänet juuri Berlinissä: hyvän järjestyksen ja sotilaallisen kurin esikuvallisessa kaupungissa. Hän ei voinut kyllikseen pilkata Saksan heikkoa, rämettynyttä, porvarillistunutta sosialidemokratiaa, josta nykyjään muka oli tullut »vallankumouksen» pahin vihollinen. Kysymykseeni, vieläkö he luottavat katutaistelun tehokkuuteen — huolimatta repeteri-kivääreistä, kuularuiskuista, pitkistä suorista kaduista — vastasi hän itsetietoisesti hymyillen: luonnollisesti. Sillä emme mekään ole nukkuneet tätä aikaa; me olemme kehittäneet »vallankumouksellisen» taktikan yhtä korkealle kuin »hallitsevat luokat» sotilaallisen taktikan. Me olemme ottaneet palvelukseemme nykyaikaisen teknikan — dynamitin ja muut räjähdysaineet — olemme sovittaneet puolustustaktikamme nykyaikaisen katujen rakennuksen mukaiseksi. »Katsokaahan: jos esim. täällä olisi tällä kadulla (Berlin W:ssä!) taistelu taisteltava», ja näin sanoen juoksi puhuja ikkunaan selittääkseen minulle topografisen aseman, »niin järjestäisimme taistelun tällä tavalla — — — — Eikä puhuja ollut mikään keltanokka, vaan kypsynyt mies, jolla oli rikas elämänkokemus ja syvät tiedot. Ei hän myöskään sanonut itseään nihilistiksi tai anarkistiksi, vaan sosialistiksi. Mutta hän olikin sitä heimoa, jolla Saksassa tuskin on enää puolta tusinaa jälkeläisiä. Ranskassa muodostaa tämä suunta vielä nykyjäänkin mahtavan puolueen. Sillä pohjaltaan ovat blanquilaiset, jotka vielä ovat järjestönä jälellä, puhtaasti tällaisia vallankumousmiehiä, ja muidenkin Ranskan sosialististen puolueiden riveihin kuuluu tällaisia luonteita vielä tuhansittain.

Nämä puolueetkin ovat aina viime aikoihin saakka muistuttaneet tänään syntyviä ja huomenna katoavia kumouksellisia seuroja enemmän kuin säännöllisiä parlamentarisia puoluejärjestöjä. Niiden historia on kautta aikojen ollut hajaantumisten historiaa: tuskin on joukko miehiä liittynyt yhteen yhteistä toimintaa varten, kun heidän keskuudessaan jo puhkeaa erimielisyys; personallinen epäsopu kumoo äkkiä parhaimmankin ohjelman. Epävakaisuus on tässäkin tunnusmerkkinä. Mainitsen vain uudemman ajan tärkeimmät tapahtumat: vuonna 1879 perusti Jules Guesde ensimäisen nykyaikais-sosialistisen työväenpuolueen, mutta seuraavana vuonna syntyi hajaannus; »progressistit» irtaantuvat. Vuonna 1880 järjestäytyivät Guesden kannattajat uuden, suorastaan Marxilta hankitun ohjelman perustuksella: seuraavana vuonna alkaa jälellejääneidenkin keskuudessa vastustus Paul Broussen johdolla. Vuonna 1882 syntyy hajaannus Guesden ja Broussen kannattajain kesken. Brousselaisista eroovat myöhemmin allemannilaiset, heistä taas failletistit. Uusimpaankin — vakautuneeseen parlamentariseen — Ranskan sosialismin aikakauteen nähden pitää siis sangen laajalta ja melkein nykyaikaan saakka paikkansa, mitä sanoin aikaisemmin kuvatakseni sen luonnetta yleensä: »Siellä kiehuu ja kuohuu, kohisee ja kihisee lakkaamatta.»

Se havainto, että Ranska on aina nykyaikaan saakka ollut anarkismin liesi, sopii täydellisesti siihen kuvaan, jonka olemme saaneet Ranskan sosialisesta liikkeestä. Kuten olen koettanut osottaa esittäessäni sosialistisia aatteita, on useiden anarkistien vallankumouksellinen taktika läheisessä yhteydessä siihen Robespierrestä saakka johtuvaan uskoon, että »terrori» on välttämätön ylimenokohta ymmärtämättömyyden ja vihan piiristä järjen ja rakkauden piiriin. Yhdyssiteenä vuoripuolueen miesten ja nykyisten anarkistien (mikäli ne ovat terroristeja) välillä on Blanqui, jonka nimessä, kuten olemme nähneet, kulkee vielä nytkin eräs Ranskan »sosialistisia» puoleita. Eikä blanquilaisuuden ja terroristisen anarkismin värivivahdusten ero ole suuri.

Tässäkin on tarpeen johtaa sosialisen liikkeen ranskalaisen perusmuodon ominaisuudet Ranskan ja sen kansan erityisistä ominaisuuksista. Kuinka tämä käy laatuun?

Ensiksikin täytyy jokaisen, joka tuntee Ranskan historiaa, huomata jo ensi silmäyksellä eräs seikka: kaikki se, mitä tässä on esitetty Ranskan köyhälistön luonteenomaisena piirteenä, ilmenee melkein muuttumattomana kaikissa Ranskan pikkuporvariston taisteluissa. Se on silminnähtävästi perintö, jonka köyhälistö on saanut pikkuporvaristolta. Huomaamatta muuttuu toinen liike toiseksi. Ranskan köyhälistö astuu historian näyttämölle pikkuporvariston taluttamana. Ja vielä kauan sen jälkeen, kuin itsenäinen köyhälistönliike Ranskassa oli alkanut, ilmenee siinä tämä pikkuporvariston määräävä vaikutus. Sitä ei huomata ainoastaan taistelutavassa, vaan pikkuporvarillinen henki esiintyy myöskin Ranskan köyhälistön aatesuunnissa, ohjelmissa ja ihanteissa aina viime aikoihin saakka. Tämän nojalla voimme ymmärtää, kuinka Proudhon, tuo vallankumouksellisen pikkuporvariston suurin teoretiko, vielä niin myöhään — vasta v:n 1848 jälkeen — on voittanut vaikutusalaa Ranskan köyhälistön keskuudessa. Sillä useista vastaväitteistä huolimatta on kuitenkin varmaa, että Proudhon on viime kädessä pikkuporvarillinen teoretiko; kuinka kumouksellista hänen puhetapansa lieneekin, on kaikkien hänen muutosehdotustensa lopputarkoituksena — olkoonpa sitte kysymys vaihto- ja luottopankeista, työpalkoista tai »arvon määräämisestä» — aina yksilöllisen tuotannon ja personallisten suoritusten vaihdon säilyttäminen, vahvistaminen ja siveellisen leiman antaminen niille.

Mutta ei myöskään kukaan, joka tuntee asian laidan, ihmettele, että köyhälistönliike Ranskassa oli niin kauan etupäässä pikkuporvarillisen vaikutuksen alaisena. Muistakaamme vain, minkälaisen arvoaseman Ranskan ja varsinkin Pariisin pikkuporvaristo on saavuttanut Ranskan uudemman historian aikana kansan silmissä! Kuinka monta mainehikasta työtä se on kutonut laahustimeensa jälkeen v:n 1793! Enemmän kuin missään muussa maassa — Italia ehkä poikkeuksena — on se osottanut urhoollisuutta sekä rohkeutta ja — saavuttanut hyviä tuloksia. Jos läänityslaitoksen poistaminen vapauttikin porvariston Ranskassa lyhemmässä ajassa kuin missään muualla maailmassa, niin on Napoleonin rautainen ruoska tässä suhteessa varmaan suorittanut sangen suuren osan työtä. Mutta ei myöskään saa unhottaa, että v:n 1793 vallankumous — joka juuri oli pikkuporvarillinen vallankumous — ensin tasoitti maaperän: tässä onkin hirmuhallituksen historiallinen merkitys, ja samassa myös pikkuporvariston, joka siitä saakka kantaa kunniakehää otsallaan.

Mutta pikkuporvarillinen vaikutus Ranskan työväenliikkeessä ei perustu ainoastaan tähän ihanteelliseen puoleen: on myöskin otettava huomioon se tärkeä tosiasia että varsinaisella ranskalaisella teollisuudella on suureksi osaksi vieläkin puolittain käsityömäinen, pikkuteollisuuden tapainen luonne, josta se saa kiittää omituista »atelieri»-järjestelmäänsä, ja että se usein on taideteollisuutta. Niin on esim. Lyonin silkkiteollisuuden ja Pariisin laajan ylellisyystavarateollisuuden laita. Se on aivan jyrkkänä vastakohtana esim. suurenmoiselle englantilaiselle hiili-, rauta- ja puuvillateollisuudelle. Ranskalainen työmies (ouvrier), jota Lyonissa nimitetään suorastaan työmies-mestariksi (maître ouvrier), saakin tämän ranskalaisessa teollisuudessa jotenkin yleensä vallitsevan suunnan ja järjestyksen vaikutuksesta individualistisemman, siis pikkuporvarillisemman vivahduksen, kuin muiden maiden köyhälistö.

Teollisuuden alalla vallitsevaa vahvasti pikkuporvarilliseen vivahtavaa järjestystä vastaa Ranskan maatalouden pikkutilallisluonne. Tämä on mielestäni ennen kaikkea otettava huomioon, jos tahdotaan käsittää Ranskan sosialisessa liikkeessä tavattavaa suhteellisesti vahvaa anarkistista taipumusta. Sillä anarkismin ja talonpoikain välillä on ilmeisesti sukulaisuussuhde. Missä anarkistinen propaganda on tähän saakka yleensä päässyt juurtumaan kansajoukkoihin, on se tapahtunut maaseudulla: muistettakoon Bakuninin menestystä Italiassa ja Espanjassa ja samoin anarkismin uudelleen juurtumista nykyjään Ranskassa. Ja missä maalaisväestö yleensä on noussut itsenäiseen liikkeeseen, on tällä liikkeellä usein anarkistinen vivahdus. Esimerkkeinä taaskin Italia ja Espanja, sitten Irlanti. Tämä kai johtuu siitä anarkismin omituisuudesta, että kommunistinen päämäärä esiintyy siinä vähemmän jyrkästi. Pikkutalonpoikainen väestö saadaan helposti yhtymään liikkeeseen, joka lupaa hankkia heille taivaan maan päälle sekä sen ohella oman pikkutilan. Talonpoikaisväestön henkinen kehittymättömyys suorittaa sitte loput.

Mutta jos tahdotaan käsittää itse niitä omituisuuksia, jotka painavat — minun mielestäni pikkuporvarikunnan perintönä — erikoisleiman Ranskan sosialiseen liikkeeseen, jos tahdotaan löytää tuon vallankumousinnon perustus, josta puhuin, niin on se etsittävä Ranskan kansan luonteesta ja koko Ranskan historiasta. Sen kannattajana on tuo kuumaverinen, nopeasti innostuva kansa, vilkkaine, innokkaine luonteineen, jommoista ei missään pohjoismaissa ole. Nykyjään ehkä herää sosialisen liikkeen ranskalainen perusmuoto — tosin saksalaisen vaikutuksen lieventämänä — uudelleen eloon Italiassa. Siellä täytyy meidän tarkastella sen omituisuuksia, siellä on meidän koetettava tutustua suurten rahvasjoukkojen nopeaan käsityskykyyn, niiden innostukseen ja sen valtaviin leimahduksiin, lyhyesti: tuohon tykkänään toiseen ajattelemis- ja tuntemistapaan, voidaksemme ymmärtää ranskalaista, tai jos nun tahdotaan, romanilaista synnynnäisen kumouksellisuuden miestä ja sitä jyrkkää eroa, joka on hänen ja esim. tavallisen eglantilaisen kehrääjän välillä. Victor Hehn sanoo kerran sattuvalla tavallaan italialaisista — ja samoin olisi voinut sanoa myöskin kaikista muista romanilaisista kansoista —: »Heille on tykkänään outoa saksalainen — ja mitä sitte englantilainen! — poroporvarillisuus, aivan käsittämätön noiden mielikuvituksettomain ja hyvää tarkoittavain tottumuksen poikain luonne, jotka kaikilla tavallisuuden hyveillä varustettuina, kunnioitusta herättävinä vaatimustensa kohtuullisuuden tähden ja hitaina käsittämään ... laahaavat liikuttavalla kärsivällisyydellä eteenpäin läpi koko elämänsä ajan isiltä perimäänsä porvarillisten ennakkoluulojen kuormaa.»

Ranskalaisten (kuten kaikkien romanilaisten) omituisuuksiin kuuluu myöskin sangen selvästi ilmestyvä taipumus personallisesti perusteltuihin arvosteluihin. Aatteet saavat siellä enemmän kuin meillä leviämiskykynsä voimakasten personallisuuksien välityksestä. Elävä ihminen vaikuttaa joukkoihin enemmän kuin kuollut tarkoitusperäaate tai abstraktinen oppi. Siitä johtuu tuo personallisen propagandan paljoa tehokkaampi vaikutus sekä tuo liittyminen yksityisiin henkilöihin, jotka siellä muodostavat puolueita, kun taas epätaiteellisempain kansojen keskuudessa etupäässä kunnioitus personatonta »asiaa» kohtaan yhdistää joukot määrätyiksi ryhmiksi.

Tämän ihmeellisen kansan historia on luonnollisesti vain sen sisällisen luonteensuunnan ilmaus, mutta historia on puolestaan myöskin kehittänyt tämän luonteensuunnan eri omituisuuksia ja on siis otettava itsenäisesti vaikuttavana tekijänä huomioon, jos tahdotaan selittää yhteiskunnallisia ilmiöitä. Silloin kiintyy tarkastelijan huomio ensimäiseksi siihen valtavaan vaikutukseen, mikä Pariisilla on ollut Ranskan kohtaloihin. Pariisissahan on luonnollisesti selvimmin tavattavissa nuo hienot, jos niin saan sanoa, neurasteniset Ranskan kansanluonteen piirteet, ja Pariisi onkin viime kädessä painanut leimansa myöskin Ranskan sosialiseen liikkeeseen.

Koko Ranskan uudempi historia on vallankumoussarjan historiaa, joka puolestaan on myöskin vahvistanut kansan vallankumouksellisen luonteentaipumuksen omituisuuksia. Minusta tuntuu aina, että Ranskan kansa on vielä tänä päivänäkin »kunniakkaan» vallankumouksensa vaikutuksen, voisipa sanoa sen kirouksen alaisena. Sellainen tapahtuma — valtavin näytelmä, minkä maailmanhistoria tuntee — ei voi sadassa vuodessa häipyä kansan mielestä. Suurin kansallisjuhla on vallankumouksen muistojuhla! Niinpä tarkoitankin, että tuo hermostuminen, joka on tarttunut kaikkeen julkiseen elämään Ranskassa, on suureksi osaksi perintöä noilta yleisen kumouksen kauheilta vuosilta, perintöä, jota myöhemmin on huolellisesti hoidettu niin monessa — voi, kuinka monessa! — vähemmän kunniakkaassa vallankumouksessa.

Ruhtinas Krapotkin on kerran huomauttanut sangen sattuvasti: »Si la France est l'avantgarde de la Révolution, si le peuple français est révolutionnair d'esprit et de tempérament, c'est précisément parcequ'elle a fait tant de ces révolutions désavouées par les doctrinaires et les nigauds.» (Jos Ranska asettaa vallankumouksen etujoukot, jos Ranskan kansa on hengeltään ja luonteeltaan vallankumouksellinen, on näin juuri siitä syystä, että se on tehnyt niin monta doktrinärien ja tyhmyrien tuomitsemaa vallankumousta.)

Kun muistetaan, kuinka paljon muutoksia ainakin julkisen elämän ulkonaisiin muotoihin nähden on Ranskassa saatu aikaan vallankumousten tietä, niin voidaan ymmärtää tuo usko vallankumouksen kaikkivaltaiseen voimaan. Käsitetään, että ihmiset siirtävät vallankumouksellisen aatteen puhtaasti valtiollisesta piiristä sosialisten uudistusten piiriin. Varsinkin jos sen lisäksi vielä otetaan huomioon, että rationalinen sosialismi syntyi etupäässä juuri Ranskassa, että siis tuo usko »luonnolliseen järjestykseen», joka voi huomenna toteutua, lienee parhaiten vastannut ranskalaista kansanluonnetta, että siis myöskin ne aatteet, joista vallankumouksellinen henki etupäässä saa ravintonsa, voivat edelleen vaikuttaa Ranskassa pisimmän ajan.

Mutta mitä jää ranskalaisesta perusmuodosta pysyväisesti elämään sosialisessa liikkeessä, mikä osa tulee Ranskalla olemaan köyhälistön suuressa vapaustaistelussa? Mikäli voidaan nähdä, ei sen järjestelmällä eikä metodilla tule olemaan ranskalaista leimaa. Mutta mahdollista — ja sosialistisen maailmankatsomuksen kannalta toivottavaa — olisi, että köyhälistön taisteluissa pääsisi tulevaisuudessa suuremmassa määrässä valtaan ranskalainen henki; että etäisiin päämääriin pyrkivä mieli, ihanteellisuus, lennokkuus, innostumiskyky, hartaus, jotka ovat, kuten olemme nähneet, aina olleet ranskalaisen liikkeen ominaisuuksia, löytäisivät tiensä myöskin koko kansainvälisen köyhälistön riveihin.

Jos havainto, minkä edellä teimme seuratessamme sosialistisen aatteen nykyaikaista kehitystä, on oikea: että nimittäin uusi, liian kylmän ja järkevän vanhoillismarxilaisen opin luonnetta vastaan kohdistuva vastavaikutus voittaa alaa, ja jos tämä halu saada sosialistinen ohjelma ihanteellisen hengen läpitunkemaksi siirtyy joukkoliikkeeseen, niin kääntyisivät epäilemättä kaikkien maiden köyhälistön katseet Ranskaan saadaksensa sieltä sen, mikä heiltä on kadonnut ja minkä tuo kypsynyt, sivistyksellisesti täydellinen, taiteen läpitunkema kansa — harvinaista kyllä! — on kaikesta kypsyydestä, sivistyksestä ja taiteellisuudesta huolimatta säilyttänyt: nuorekkaan innostuksen tulen. Ei kai liene vain sattuma, että tällä hetkellä juuri se köyhälistön agitatori, jolla ennen kaikkia on suuri, kaunis innostus, ja joka on pitkien aikojen jälkeen taas vaikuttavan personallisuuden voimalla tehnyt sosialismin uskottavaksi ja arvokkaaksi, hän, johon kasvavan sukupolven katseet sosialistisessa maailmassa ovat toivehikkaina kiintyneet, on juuri ranskalainen.

Takaisin sisällysluetteloon

 

III. Saksalainen perusmuoto.

Saksan sosialisen liikkeen tunnusmerkkinä on, kuten jo on viitattu, sen etupäässä valtiollinen luonne, joka ilmenee siinä, että ammattiyhdistys- ja osuuskuntaliikkeet vasta myöhään on tunnustettu yhdenarvoisiksi tekijöiksi valtiollisen toiminnan rinnalla; lisäksi sen kauttaaltaan vallankumouksia vastustava, jyrkästi parlamentarinen menettelytapa, ja vihdoin se, että se on täydellisesti marxilaisten aatteiden läpitunkema, jopa aivan kyllästyttämä.

Muutamain tärkeimpäin tapahtumain palauttaminen mieliin osottaa tämän katsantokannan oikeaksi.

Nykyaikainen proletarinen liike alkaa Saksassa, kuten tiedetään, Lassallen esiintymisestä. Toukokuun 23 p:nä 1903 on sosialidemokratinen puolue, jossa tähän saakka on ruumiillistunut melkein kaikki se, mitä Saksassa on uuden ajan leimaa kantavaa sosialista liikettä, viettänyt neljännenkymmenennen syntymäpäivänsä; toisin sanoen, se lukee oikeuden mukaisesti alkunsa siitä päivästä, jolloin Ferdinand Lassalle (1825–1864) perusti yleisen saksalaisen työväenyhdistyksen.

Mutta niin valtava kuin Lassallen vaikutus olikin, niin paljoa korkeammalla kuin nuo hänen työväenasialle uhraamansa muutamat kuukaudet dramalliseen sisällykseen nähden olivatkin niitä seuraaviin pitkiin vuosiin verrattuina, oli hänen vaikutusaikansa kuitenkin liian lyhyt voidakseen pysyväisesti määrätä työväenliikkeen suunnan. Tämä tosin omaksui ainaiseksi hänen tärkeimmät ohjelmakohtansa, tosin pysyi Lassallen teroittama välinpitämättömyys ammattiyhdistyksiä ja osuuskuntaliikettä kohtaan kauan aikaa sen omituisuutena. Mutta henki, joka oli tulevaisuudessa elähyttävä sitä, ei ollut Lassallen, vaan puhdas Marxin henki.

Kun surmaava luoti kohtasi Ferdinand Lassallen Genevessä elok. 28 p:nä 1864, oli se, mitä hän jätti jälkeensä, aivan vähäpätöistä. Yleisessä saksalaisessa työväenyhdistyksessä oli sillä hetkellä, kun sen perustajan silmät sulkeutuivat, ainoastaan 4610 jäsentä. Liike olikin ensimäisinä aikoina Lassallen kuoleman jälkeen ainoastaan arvottomain, pikkumaisten riitain temmellyskenttänä. Valtiollisen puolueen sijalle astui personallisia ryhmäkuntia. Siten valmistui Saksassa maaperä, jossa toiselta taholta tuleva itsenäinen, uusi sosialidemokratinen liike voi kehittyä. Tämän pani alulle vuonna 1864 Wilhelm Liebknecht, joka tuli Marxin välittömänä lähettiläänä Saksaan luodaksensa siellä lassallelaisen työväenliikkeen ohelle uuden liikkeen ankarasti marxilaisessa hengessä. Hän käytti tähän tarkoitukseen nuorekasta, tarmokasta kykyä, sorvarimestari August Bebeliä, joka silloin, 24 vuotiaana, jo oli eräiden siihen saakka edistyksellis-radikalisessa vanavedessä kulkeneiden työväensivistysyhdistysten esimies. Nämä yhdistykset tekivät, kuten tunnettu, vuonna 1868 Nürnbergissä päätöksen — 14000 työntekijää oli edustettuna — että Schulze-Delitzschiläisestä suunnasta on siirryttävä Marxin suuntaan. Päätös, jossa tätä siirtymistä perusteltiin, oli Liebknechtin laatima ja marxilaishenkinen. Siten perustettiin Saksaan vuonna 1868 uusi sosialistinen puolue, joka otti nimen »sosialidemokratinen työväenpuolue» ja pysyi Eisenachin kongressin jälkeen jonkun aikaa »kunniallisten» nimellä itsenäisenä, kunnes Bebel–Liebknechtin ja Lassallen suunnan yhdistykset liittyivät yhteen Gothan kongressissa vuonna 1875. Sittemmin on ollut vain yksi sosialidemokratinen puolue. Tärkeä ja ratkaiseva merkitys on sillä seikalla, että tuo silloinen yhdistyminen tosin kyllä perustui »kompromissiin» Lassallen ja Marxin välillä, mutta oli kuitenkin pääasiallisesti Marxin oppien mukainen, jotka tästä alkaen askel askeleelta voittavat jalansijaa puolueessa. Gothan ohjelma on Saksassa ollut 16 vuotta sosialisen liikkeen perustuksena. Sen sijaan tuli vasta v. 1891 uusi ohjelma, Erfurtin ohjelma, joka on sen jälkeen ollut Saksan sosialidemokratisen puolueen uskontunnustuksena. Se on laadittu täysin marxilaisessa hengessä ja sisältää pääasiallisesti vain Marxin uskonkappaleet ajanmukaisesti selitettyinä. Jotenkin samoin kuin apostolinen uskontunnustus luterilaisessa muodossa.

Minä lainaan tähän ohjelman ensimäisen, periaatteellisen osan täydellisenä. Vertailemalla tähän sitä, mitä olen Marxin opista sanonut, voi lukija itse huomata parhaiten, että spiritus Marxii purus (Marxin puhdas henki) on ohjelmassa vallalla.

»Porvarillisen yhteiskunnan taloudellinen kehitys hävittää luonnon välttämättömyydellä pikkutuotannon, joka perustuu siihen, että tuotannonvälikappaleet ovat työntekijän yksityisomaisuutta. Se erottaa työntekijän tuotannonvälikappaleista ja muuttaa hänet omistamattomaksi köyhälistöläiseksi, proletariksi, samalla kuin tuotannonvälikappaleet joutuvat suhteellisesti pienen kapitalisti- ja suurtilallisjoukon yksinoikeudeksi.

»Samalla kuin tuotannonvälineiden omistaminen täten tulee yksinoikeudeksi, samalla tunkevat jättiläismäiset suurliikkeet syrjään rikkipirstotun pikkutuotannon, työkalut kehittyvät koneiksi ja ihmistyön tuottavaisuus, produktiviteti, kasvaa suunnattomasti. Mutta kapitalistit ja suurtilalliset ottavat kaikki tämän muutoksen edut yksinoikeudekseen. Köyhälistölle ja sortuville keskiluokille — pikkuporvareille, talonpojille — tuottaa muutos vain yhä lisäytyvää toimeentulon epävarmuutta, yhä kasvavaa kurjuutta, sortoa, orjamaisuutta, nöyryytystä, riistämistä.

»Yhä lukuisammaksi kasvaa köyhälistö, yhä suuremmaksi tulee liikojen työntekijäin joukko, yhä jyrkemmäksi riistäjäin ja riistettyjen välinen vastakohta, yhä katkerammaksi porvarikunnan ja köyhälistön välinen luokkataistelu, joka jakaa nykyisen yhteiskunnan kahteen vihollisleiriin ja on kaikkien teollisuusmaiden yhteinen tunnusmerkki.

»Omistavain ja omistamattomain luokkain välistä kuilua leventävät vielä kapitalistiselle tuotantotavalle luonteenomaiset liikepulat, kriisit, jotka käyvät yhä laajaperäisemmiksi ja tuohoavammiksi, saattavat yleisen epävarmuuden yhteiskunnan normalitilaksi ja todistavat, että tuotantovoimat ovat kehittyneet nykyistä yhteiskuntaa mahtavammiksi, että tuotannonvälineitten yksityisomistus on ristiriidassa niiden tarkoitusta vastaavan käyttämisen ja täydellisen kehittymisen kanssa.

»Tuotannonvälineiden yksityisomistus, joka ennen turvasi tuottajan omistusoikeuden tuotteeseensa, on nyt tullut talonpoikien, käsityöläisten ja pikkukauppiasten riistämiskeinoksi, joka saattaa työtä tekemättömät — kapitalistit, suurtilalliset — työntekijän tuotteen omistajiksi. Ainoastaan siten, että tuotannonvälineiden — maan, kaivosten ja vuorilaitosten, raaka-ainetten, työkalujen, koneitten, kulkuneuvojen — kapitalistinen yksityisomistus muuttuu yhteiskunnalliseksi omistukseksi ja tavaratuotanto vaihtuu sosialistiseksi, yhteiskuntaa varten ja sen toimesta harjoitetuksi tuotannoksi, ainoastaan siten voi suurtuotanto ja yhteiskunnallisen työn yhä kasvava tuottavaisuus, oltuaan kurjuuden ja sorron lähteenä, muuttua tähän saakka riistetyille luokille korkeimman hyvinvoinnin ja kaikinpuolisen sopusointuisen täydellisentymisen lähteeksi.

»Tämä yhteiskunnallinen mullistus ei merkitse ainoastaan köyhälistön vapauttamista, vaan koko ihmiskunnan, joka kärsii nykyisistä oloista. Mutta tämän vapauttamisen voi suorittaa ainoastaan työväenluokka, koska kaikki muut luokat, huolimatta keskinäisistä etujen ristiriidoista, ovat tuotannonvälineiden yksityisomistuksen pohjalla ja pitävät yhteisenä päämääränään nykyisen yhteiskunnan perusteiden säilyttämisen.

»Työväenluokan taistelu kapitalistista riistämistä vastaan on välttämättömästi valtiollista taistelua. Työväenluokka ei voi suorittaa taloudellista taisteluaan eikä kehittää taloudellista organisationiaan ilman valtiollisia oikeuksia. Se ei voi saada tuotannonvälineitä yhteiskunnan haltuun, ellei se ole saanut haltuunsa valtiollista valtaa.

»Sosialidemokratisen puolueen tehtävä on tämän työväenluokan taistelun muodostaminen itsetietoiseksi sekä yhtenäiseksi, ja välttämättömän päämäärän osottaminen sille.

»Työväenluokan edut ovat samat kaikissa maissa, joissa kapitalistinen tuotantotapa vallitsee. Kun maailman liikenne ja tuotanto maailman markkinoita varten yhä laajenevat, tulee jokaisen maan työväestön asema yhä riippuvammaksi toisten maiden työväestön asemasta. Työväenluokan vapauttaminen on siis työ, jossa kaikkien sivistysmaiden työväestö on yhtä osallinen. Käsittäen tämän tuntee ja julistaa Saksan sosiaiidemokratinen puolue olevansa yhtä kaikkien muiden maiden luokkatietoisen työväestön kanssa.

»Saksan sosialidemokratinen puolue ei siis taistele uusien luokkaprivilegioiden eikä etuoikeuksien puolesta, vaan poistaakseen luokkavallan ja itse luokat sekä luodakseen samanlaiset oikeudet ja samanlaiset velvollisuudet kaikille, sukupuoleen tai syntyperään katsomatta. Tämän katsantokannan perustuksella taistelee se nykyisessä yhteiskunnassa ei ainoastaan palkkatyöläisten riistämistä ja sortoa vastaan, vaan kaikenlaista riistämistä ja sortoa vastaan, kohdistukoonpa se sitte johonkin luokkaan, puolueeseen, sukupuoleen tai rotuun.»

Tämän ohjelman johdolla astui Saksan köyhälistö vuodesta 1867 alkaen taisteluun valtiollisesta vallasta, toisin sanoen asetti valitsijajoukot liikekannalle valloittaakseen itselleen paikan ennen kaikkea Saksan yleisillä valtiopäivillä. Se on tässä laillis-parlamentarisessa taistelussa kaikkien kansojen edellä ja loistavan menestyksensä tähden kaikkien kansojen esikuvana. Kuinka tyypillisesti saksalainen juuri tämä sosialisen liikkeen muoto on, näkyy jo siitä tosiasiasta, että Saksan valtiopäivämiesten saamat äänet olivat aina 1870-luvulle saakka melkein ainoat sosialidemokratiset äänet koko maapallolla: vielä 1878 tuli maapallon kaikkien maiden 438,23l:stä sosialidemokratisesta äänestä Saksan sosialidemokratian osalle 437,158 ääntä, loput Tanskan. (Secrétariat Socialiste Internationalen [kansainvälisen sosialistisen sihterinviraston] laskelman mukaan 1904). Vielä vuonna 1890 olivat Saksan sosialidemokratian äänet viisi kuudesosaa kaikista sosialistisista äänistä (1,427,298 ääntä kaikkiaan 1,794,060:stä). Ja nykyäänkin vielä on 3,010,372 Saksan sosialidemokratista ääntä lähes puolet kaikista annetuista sosialistisista äänistä, jotka mainittu sihterinvirasto laskee 6,686,000:ksi. Paljoa jälempänä on Ranska 805,000 äänineen ja heti sen jälkeen Itävalta 780,000 äänineen. Voidaan sanoa, että Itävallan sosialinen liike enimmän muistuttaa saksalaista.

Jos tahdomme käsittää Saksan työväenliikkeen erikoisluonnetta, täytyy meidän, minun nähdäkseni, arvostella persoonallisuuksien (siis tilapäisten momenttien) vaikutus suuremmaksi kuin muissa maissa. Näiden tavallista suurempi vaikutus kehityksen kulkuun riippuu kai osaksi niiden miesten erikoisesta merkityksestä, jotka olivat Saksan työväenpuolueen perustamisessa osallisina. Kuten tiettyä, pitää köyhälistö Lassallea samoin kuin Marxiakin suorastaan pyhinä: Lassallea hänen valtavan personallisuutensa ja surullisen kohtalonsa tähden —

»On Breslaussa hauta, sen helmassa mies,
Tuo ainoa, meille mi aseemme ties —»

Marxia taasen hänen aatteittensa voiman tähden. Toisaalta taas riippuu noiden kummankin miehen mahtava vaikutus myöskin Saksan taloudellisen elämän sekä saksalaisen politikan alhaisesta kehityskannasta siihen aikaan, jolloin sosialistinen kiihotustyö alkoi. Liikkeen alkuasteilla on aina enemmän tilaa personalliselle vaikutukselle. Kun Marx aatteineen on positivisesti määrännyt Saksan työväenliikkeen suunnan, on Lassallen vaikutus taas minun nähdäkseni ollut enemmän negativista laatua. Kuten jo viittasin, täytyy minun otaksua, että tuo hidas kehitys, jonka alaisina ammattiyhdistykset ja osuuskunnat ovat olleet Saksassa, johtuu ainakin osaksi siitä, että Lassalle ei täydellisesti käsittänyt näitä köyhälistön taistelun muotoja, joten hän tunsi niitä kohtaan vastenmielisyyttä, minkä hänen kannattajansa — useat kai aivan sokeasti — sittemmin omaksuivat.

Lassallen yleiskäsitys historiallisen kehityksen luonteesta oli ammattiyhdistysaatteen kanssa ristiriidassa. Hänellä ei nähtävästi ollut laisinkaan selvää käsitystä Englannin oloista. Englannin ammattiyhdistyksethän niin sanoakseni keksi tieteelle vasta Brentano, käytännölle Hirsch 1870-luvun alussa. Niinpä olikin mahdollista, että Lassalle »avoimessa vastauskirjelmässään» tosin puhui kulutusyhdistyksistä, käsityöläis-osuuskunnista ja muista sellaisista laitoksista, mutta ei maininnut sanaakaan ammattiyhdistysliikkeestä, ja että hän kirjoitti riitakirjoituksessaan Schulzea vastaan seuraavat lauseet: »Tästä yhteiskunnallisesta asemasta ei pääse ulos mitään yhteiskunnallista tietä. — Englannin työlakoissa, joiden surullinen loppu on kyllin tunnettu, on asiaa turhaan koeteltu saada vastaamaan ihmisten menettelyä. Ainoa työntekijäin pelastuksen tie voi siis kulkea yksistään sen piirin kautta, missä heitä vielä pidetään ihmisinä, siis valtion kautta, mutta sellaisen, joka ottaa tehdäksensä sen, mikä on ajan oloon välttämätöntä. Tästä johtuu vapaamielisen porvarikunnan vaistomainen, mutta rajaton viha itse valtiokäsitettä kohtaan jokaisessa sen ilmestysmuodossa.»

Muuten on myöskin Marxin henki alussa estänyt ammattiyhdistysten kehittymistä Saksassa niistä syistä, jotka olen tuonut esiin ammattiyhdistyksellistä työväenliikettä käsittelevässä kirjassani. Samoin oli Marx myös yleensä vieras osuuskuntaliikkeelle. Lassalle on tosin käsitellyt tätä, mutta vain osottaaksensa sen täydellisen hyödyttömyyden proletarisen taistelun päämäärään nähden. Hänen uskonsa »rautaisen palkkalain» oikeuteen saattoi hänet, kuten tunnettu, tälle hylkäävälle kannalle. Hylkäystuomionsa kulutusyhdistyksistä on hän lausunut »avoimessa vastauskirjelmässään» seuraavalla tavalla: »Työväenluokkaa kokonaisuudessaan eivät kulutusyhdistykset voi koskaan auttaa millään tavalla, ja yksityisille työläispiireille, jotka niitä ovat muodostaneet, voivat ne tuoda aikaisemmin mainitun, toisarvoisen avun, mutta ainoastaan niin kauan, kun ei näiden työläisten esimerkki ole vielä saanut tarpeeksi jäljittelijöitä. Joka päivä, jolloin kulutusyhdistykset leviävät yhä laajemmalle ja käsittävät yhä suurempia työväenluokan joukkoja, vähenee tämä vähäinenkin niiden jäsenillensä tuottama apu, kunnes se laskeutuu nollaan sinä päivänä, jolloin kulutusyhdistykset käsittävät suurimman osan koko työväenluokkaa.»

Mutta luonnollisesti täytyi niiden objektivisten ehtojen, joiden alaisena sosialinen liike Saksassa kehittyi, olla sellaisia, että ne tekivät näiden miesten personallisen vaikutuksen mahdolliseksi.

Onko sosialisen liikkeen saksalaisen perusmuodon ja Saksan kansanluonteen välillä jonkunlaista yhteyttä? Silloin se kai etupäässä olisi saksalaisten doktrinärinen kyky; taipumus luoda järjestelmiä, teorioja, kaavoja, joka vaikuttaa, että heidän on helppo tutustua Marxin oppijärjestelmän monimutkaiseen ajatusjuoksuun ja sitte pitää dogmatikon sitkeydellä kiinni jokaisesta kerran hyväksytystä oppilauseesta: »periaate! periaate!» On kuvaavaa tälle »runoilijain ja ajattelijain», mutta myöskin koulumestarien, kansalle, että radikalisen vastustuspuolueen toimintaohjelma alkaa sosiologian oppikirjan otteella. »Te kätkette voimattomuutenne», huusi Jaurès Amsterdamin kongressissa saksalaisille, »niiden teoretisten kaavojen läpinäkymättömän verhon taakse, joita teidän erinomainen puoluetoverinne Kautsky laatii teille aina elämänsä loppuun saakka.» Tätä saksalaisen teoretista luonnetta vastaa hänen puuttuva »käytännöllinen» kykynsä, joka on englantilaisille ja amerikalaisille ominaista, »ja myöskin hänen vastenmielisyytensä puuhata ainoastaan hyödyllisen arkipolitikan kysymyksissä. Etupäässä juuri työväenluokassa elää vielä tuo käytännölliselle elämälle vieras ihanteellisuus, jonka olemme saaneet kalliina perintönä Weimarin ja Jenan miehiltä. Mutta ennen kaikkea meidät erottaa ranskalaisista ja kaikista romanisista kansoista kaiken vallankumouksellisen kyvyn puute. Minä luulen, että me olemme maailman sävyisin kansa ja yleensä kykenemättömiä »kuohahtamaan». Pidätetty harmi puhkeaa joskus korkeintaan ivarunoksi tai oppineen riitakirjoitukseksi. Töihin saakka se ei vie koskaan. Ainoa »vallankumous», jonka saksalaiset ovat koettaneet tehdä — vuonna 1848 — on jokaisen mielestä, kenellä on vähänkin leikillinen luonne, äärettömän naurettava (ellei oteta lukuun ehkä Blumin kohtaloa ja Badenin tapahtumia), ja sillä on kaikista sen vallankumouksellisista puheenparsista huolimatta kauttaaltaan poroporvarillinen luonne: selailtakoon sen aikuisia pilakuvia ja ivakirjoituksia, niin huomataan se todeksi ilman muuta.

Sen lisäksi on meidän tässäkin selitykseksi vedottava myöskin aikakauden vallitseviin oloihin.

Pohjaltaan vallankumouksellinen liike ei olisi ollut Saksassa mahdollinen — vaikkapa otaksuisimmekin, että saksalaisten luonne olisi sen sallinut — siitä yksinkertaisesta syystä, että aika oli siihen jo liian myöhäinen. Ranskalainen kumouksellisuus kantaa kypsymättömyyden leimaa. Se voi tosin pysyä kansan veressä pitkänkin aikaa. Mutta se ei voi enää niin myöhäisenä aikana kuin silloin, jolloin saksalainen liike alkoi, tulla liikkeen periaatteeksi. Tästä on esimerkkinä Italia, jonka kansaa ainakin »luonto» pakottaa kumouksellisuuteen, mutta jonka siitä huolimatta täytyy vanhempain maiden kokemusten vaikutuksesta alistua, vaikkakin sisällinen luonto yhä uudelleen pyrkii puhkeamaan esiin.

Toiselta puolen oli Saksa sosialisen liikkeen siellä alkaessa vielä taloudellisessa suhteessa niin kypsymätön — jotenkin samalla kehityskannalla, kuin Englanti 18. vuosisadan lopulla — että voimme asiallisillakin perusteilla helposti käsittää, miksi ammattiyhdistysliike on jäänyt takapajulle valtiollisen liikkeen rinnalla.

Mutta jos köyhälistö kerran halusi astua laillis-parlamentariseen, etupäässä valtiolliseen toimintaan, niin eikö ehkä olisi ollut luonnollisempaa, että se olisi ensin koettanut liittyä silloiseen vastustuspuolueeseen, kuten muissa maissa on tapahtunut? Tähän huomautettakoon, että sen esti tästä silloisten porvarillisten puolueiden kykenemättömyys radikaliseen politikaan; ja kenties eivät porvaripuolueet myöskään olisi kyenneet edes väliaikaisesti yhdistämään itseensä köyhälistöä itsenäisenä valtiollisena puolueena.

Siihen perintöön, josta Saksan vapaamielisyys, liberalismi, saa kiittää vuotta 1848, kuuluu myöskin se seikka, että tämän vapaamielisyyden silmiinpistävänä omituisuutena on kummallinen pelko punaista kummitusta kohtaan. On tunnettua, kuinka vuoden 1848 porvarillinen liike Saksassa tupsahtaa kokoon kuin linkkuveitsi ja paeten pelastautuu preussilaisten painettien turviin siinä silmänräpäyksessä, kuin »gens mal intentionnés» (»paha-aikeiset ihmiset»), tuo tunnettu, jokaisessa porvarillisessa vallankumouksellisessa liikkeessä esiintyvä kansanvaltainen pohjavirtaus — katso suurta vallankumousta Ranskassa! — alkaa tulla näkyviin. Silloin oli porvariylpeys ja porvarillinen uhkamielisyys tiessään; ja se on aina edelleenkin häipynyt kuulumattomiin heti, kun »sosialisen vallankumouksen peikko on kaukaakaan taivaanrannalta alkanut nousta näkyviin: katso sosialistilakia! Siten murtui proletarisen liikkeen ja porvarillisen vastustuksen välinen silta jo aikaiseen, katketaksensa pian kokonaan.

Ja samoin kuin tuo vapaamielisen puolueen pelko ja kammo esti varsinaisesti valtiollisella alalla kaikki täysin radikaliset toimenpiteet, jotka kentiesi tai ainakin hyvin todennäköisesti olisivat vielä pitemmän aikaa tyydyttäneet köyhälistöä, samoin on aikaisemman saksalaisen vapaamielisyyden tunnusmerkkinä taloudellisellakin alalla meidän nykyisen käsitystapamme mukaan aivan käsittämätön ahdasmielisyys ja kamariviisaus, aatteista peräti köyhä piintyminen tylyyn Manchesterkoulun oppiin, joka ei ehkä koskaan sen jälkeen ole niin selvästi esiintynyt, sillä silloin se oli etupäässä kamariviisasten oppia. Alallaan sangen ansiokkaan Schulze-Delitzschin ponnistukset eivät voineet läheskään täyttää ammottavia aukkoja, joita vapaamielisen puolueen virallinen suunta silloin paljasti kaikissa yhteiskunnallisen politikan kysymyksissä. Sen aikuiset vapaamieliset taloustieteilijät eivät älynneet vähääkään köyhälistön liikettä eivätkä sen vaatimuksia. Sellaisia surkuttelua herättäviä kirjoituksia »niin sanotusta» työväenkysymyksestä, kuin esim. Prince-Smithin, eivät minun tietääkseni muiden maiden kirjailijat ole laatineet. Jokunen »institutin» suuruus ehkä vielä voi kilpailla niiden kanssa.

Etteivät vapaamieliset puolueet kyenneet ohjaamaan proletarisen liikkeen pulppuavaa vettä omaan myllyynsä, ilmenee kuvaavasti siinä vastauksessa, jonka eräs työväenlähetystö v. 1862 sai Leipzigissä kansallisyhdistyksen johtajilta. Työväestö ilmoittautui täällä osalliseksi valtiolliseen elämään; tahdottiin sopia heidän johtajainsa itsenäisen toiminnan muodosta, ja minkä vastauksen kysyjät saivat? Että työmiehet ovat kansallisyhdistyksen — synnynnäisiä kunniajäseniä!

Ja silloin julistaa Bismarck tällaisen omituisen puolueaseman vallitessa vuonna 1867 yleisen, yhtäläisen, välittömän ja salaisen äänioikeuden, joka oli Lassallen testamentti. Tästä oli kaksi varsin tärkeää seurausta Saksan sosialisen liikkeen tulevaisuudelle: se heikonti yhä enemmän porvarikuntaa, joka nyt — lyhyitten kuherruskuukausien jälkeen 1870-luvulla — kadotti kadottamistaan merkityksensä maalais-aateliston ja köyhälistön välissä ja pelosta yhä kasvavaa työväenpuoluetta kohtaan menetti vähitellen luottamuksen itseensä. Täten siis vapaamieliset puolueet vieraantuivat yhä enemmän proletarisesta liikkeestä.

Toiselta puolen saattoi tämä vaivatta työväestön syliin pudonnut kansanvaltainen äänioikeus sen yhä kauemmaksi puhtaasti parlamentarisen liikkeen alalle ja esti sen johtajia kauan aikaa omistamasta köyhälistön ei-valtiollisille pyrinnöille tarpeellista huomiota.

Samassa määrässä kuin saksalainen liberalismi kesyttyi ja menetti — yllämainituista syistä — viimeisetkin radikalismin jätteet, tuli sosialidemokratia ikäänkuin sivutyönään myöskin vapaamielisyys-aatteen edustajaksi Saksassa ja veti puolelleen yhä suurempia joukkoja vastustuskannalla olevaa porvarikuntaa. Jotenkin luotettavain laskujen mukaan on nykyisten 3:n milj. sosialidemokratisen äänen joukossa noin 750,000 porvarillista.

Saksan, varsinkin Preussin hallituksen taantumuksellinen politika, jonka henkisenä keskustana on yhä vieläkin Taka-Pommeri, on sittemmin pitänyt huolta myöskin siitä, että sosialidemokratiaan kerran siirtyneet kansan osat myöskin pysyvät siellä, ja aina lyönyt vanteet lujemmalle, jos puolue-astia joskus on uhannut hajota. Milläpä puolueella onkaan ollut käytettävissä läheskään niin tehokasta agitationikeinoa kuin esim. sosialistilaki? Puhumattakaan »isänmaattomain lurjusten joukosta» ja muista sen tapaisista kuuluisista puhetavoista!

Jos nyt lopuksi kysymme, mitä Saksan sosialisen liikkeen perusmuodosta on todennäköisesti siirtyvä tulevaisuuteen, on vastaus helppo: paitsi parlamentaris-laillista taistelumuotoa marxilaisuus — mikäli se on elinvoimainen. Ja siten myöskin minun nähdäkseni koko sosialisen liikkeen perusajatus.

Takaisin sisällysluetteloon

 

Kolmas luku.

Yhtäläistymispyrkimys.

Alkuhuomautus.

Niin lyhyeksi kuin olin tämän luvun supistanutkin edellisissä painoksissa, on juuri tämä esitykseni osa kohdannut ankarimman vastustuksen varsinkin porvarillisissa piireissä. Siltä taholta vastustettiin tätä yhtäläistymisväitettä »aivan vääränä», samalla kun esittämäni Marxin teorian kaksinaisuus aiheutti vastakkaiselta taholta mitä ankarimpia hyökkäyksiä minua vastaan. Vielä aivan äskettäin on salaneuvos Conrad eräässä kirjoituksessaan osottahut minulle seuraavat sanat (ja varmaankin lausunut niissä julki yleisen porvarillisen mielipiteen):

»On aivan väärin, kun Sombart ja muut väittävät, että jokaisen työväenliikkeen täytyy käydä luonteeltaan sosialistiseksi, koska liike suuntautuu kapitalismin ylivaltaa vastaan. Tosiasiat vastustavat tätä mitä jyrkimmin. Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa ja Australiassa samoin kun Englannissakin on suuremmoinen työväenliike, jolla ei kumminkaan ole kummassakaan (?) maassa minkäänlaista (!) sosialistista luonnetta. Siellä on kysymyksessä ainoastaan (!) työntekijäin taistelu työnantajia vastaan, saadakseen suuremman osan yhteisestä työn tuloksesta ja hankkiakseen muita työntekijäin aseman parannuksia liikeyrityksissä. Tätä taistelua käydään kummassakin (?) maassa puhtaasti individualismin pohjalla, koettamatta millään tavalla ahdistaa nykyaikaisen valtion perusteita, nim. yksityisomistusta (Heine sanoisi: saattamatta vaaranalaiseksi »siveellisen valtion ihmeitätekevää suojelijaa: omaisuutta») ja yksityistaloudellista tuotantoa.»

Tästä huolimatta pysyn väitteessäni, että sosialinen liike pyrkii selvästi yhtäläistymään koko laajuudessaan. Ja minusta näyttää, että tämän väitteen oikeus, jota vielä kymmenen vuotta sitten voitiin jonkun verran epäillä, on nykyjään jo kouraantuntuva. Historian kulku on osottanut juuri tämän minun puolustamani katsantokannan, jos minkään, täydellisesti oikeaksi.

Ehkäpä oli liian supistetun esitykseni syy, että arvostelukykyiset henkilöt voivat epäillä väitteeni oikeutta. Sentähden olenkin uudessa painoksessa tuntuvasti laajentanut juuri tämän luvun, joka minusta näyttää olevan tärkein koko kirjassa, ja koettanut mahdollisimman paljon syventää siinä käsiteltyjen kysymysten esitystä.

Perehdyttääkseni lukijaa asiaan teen ennakolta seuraavat huomautukset: »Yhtäläistymispyrkimyksellä», joka väitteeni mukaan on huomattavissa nykyaikaisessa sosialisessa liikkeessä, on kahdenlainen merkitys: eri kansojen työväestön pyrkimys yhdenmukaiseen toimintaan, siis liikkeen saattaminen kansainväliseksi (sitä käsittelee tämän luvun esimäinen osa), ja myöskin pyrkimys liikkeen sisäiseen yhtäläistymiseen eri maissa. Tässä viimemainitussa pyrkimyksessä on huomattavissa kaksi eri kehitysjaksoa: ensiksikin sosialistisen (sosialidemokratisen) liikkeen yhtäläistymispyrkimys ja sitte yksityisten maiden koko liikkeen pyrkimys sosialismin suuntaan. Minä koetan luvun toisessa osassa osottaa ne yhteiset perusohjeet, joiden mukaan sosialidemokratia yhä enemmän valmistautuu liikkumaan pääasiallisesti kansainvälisten sosialistikongressien keskustelujen johdolla. Kolmannessa osassa on osotettava 1. missä määrässä yksityisten maiden sosialistinen liike todella vastaa noita »kaikkien maiden köyhälistön» kansainvälisten kokousten asettamia perusohjeita; 2. että sosialinen kokonaisliike kulkee sosialidemokratisen ohjelman suuntaan.

Kaikkien väärinkäsitysten välttämiseksi täytyy minun vielä pyytää ottaman varteen kaksi seikkaa. Ensiksikin, että on välttämätöntä erottaa sosialisen liikkeen kulussa ulkonäkö ja sisällys. Edellinen esiintyy sanoissa, jälkimäinen töissä. Jos sosialisen liikkeen luonnetta arvosteltaisiin vain sen mukaan, mitä sen johtajat puhuvat ja kirjoittavat, tai vaikkapa vain heidän kirjallisten tuotteittensa mukaan, niin saataisiin aivan väärä kuva. Amerikalaisen työväenjohtajan puhetavalla esim. tulee epäilemättä vielä vuosikymmeniä olemaan sosialismin vastainen leima, kun taas saksalaisen on ainakin yhtä pitkän ajan täynnä vallankumouksellisia puheenparsia. Mutta tämä ei estä amerikalaista työväestöä kulkemasta yhä etemmäksi sosialismin alalla (jolle se jo on astunut), yhtä vähän kuin se toisaalta estää Saksan työväenliikettä muuttumasta hengeltään yhä enemmän realistis-kehitykselliseksi. Sentähden ei tarvitse panna liian suurta arvoa ammattiyhdistysten tai valtiollisten työväenpuolueiden sisällisiin riitoihinkaan, vaan on päivastoin koetettava katsoa, mitä todella tapahtuu Bebel–Vollmarin, Ferri–Turatin, Guesde–Jaurèsin puhetaistelujen takana. Minä käsittelen myöhemmin tätä tärkeää kohtaa perusteellisesti.

Edelleen: minä olen aina puhunut ainoastaan yhtäläistymispyrkimyksestä ja olen jo tämän kirjan aikaisemmissa painoksissa antanut siitä seuraavan selityksen:

»Jos minä siis luulen huomanneeni, että sosialinen liike täten pyrkii sulautumaan yhdenmukaiseksi eri maissa, niin en täilä kuitenkaan ensinkään tarkoita sitä, että tämä liike eri maissa tulisi kaavamaisen yhtäläiseksi. Minä huomaan hyvästi sen äärettömän moninaisuuden, jota yhä vieläkin tavataan yksityisten kansojen sosialisessa liikkeessä ja joka puhkeaa siinä alituisesti näkyviin. Olen itse juuri koettanut osottaa, että nämä kansalliset omituisuudet johtuvat välttämättömistä olosuhteista ja että ne tulevat aina jossakin määrässä säilymään, josta seikasta saamme kiittää historiallisia traditioneja ja kansallisluonteissa ilmeneviä eroavaisuuksia. Kun minä siis puhun eri maiden sosialisen liikkeen sulautumisesta yhtenäiseksi liikkeeksi, niin tarkoitan sillä, kuten jo olen useat kerrat maininnutkin, ainoastaan sitä yhtäläistymistaipumusta, joka pyrkii toteutumaan kansallisista erilaisuuksista huolimatta. Sosialisessa liikkeessä ilmenee aina kaksi pyrintöä: sentripetalinen eli keskustaan kääntyvä ja sentrifugalinen eli keskustasta pyrkivä. Edellinen, joka johtuu kapitalistisen kehityksen yhdenmukaisuudesta, siis yhtäläisestä syiden ryhmästä, pyrkii yhtenäisyyteen, jälkimäinen taasen, joka on seurauksena kansallisista eroavaisuuksista, siis moninaisten syiden sarjasta, pyrkii erikoistumiseen.»

Tämä on luonnollisesti vielä nykyjäänkin mielipiteeni.

 

I. »Kaikkien maiden köyhälistö, liittykää yhteen!»

Karl Marx lopetti kommunistisen manifestinsa näillä sanoilla. Hän huusi ne maailmalle juuri vuoden 1848:n vallankumouksen aattona, mutta huutoon vastasivat »ainoastaan harvat äänet». Vuoden 1848:n liike, joka eri tahoilla kyllä oli proletaris-sosialistinen liike, lamautui kuitenkin niissä yksityisissä paikoissa, joissa se oli puhjennut esiin. Saksassa, jossa Marx itse oli taistelun eturivissä, ei liike saavuttanut mitään mainittavaa merkitystä. Englannissa näytti kyllä jonkun aikaa siltä, kuin helmikuun vallankumous vuodattaisi uutta elämää vanhaan kartistiliikkeeseen, mutta tämä oli jo hautaan vaipunut. Ranskalainen liike oli siis yksin jäljellä. Tunnettua on, kuinka se päättyi. Ja silloin viisikymmenluvulla peitti synkkä reaktionin, taantumuksen yö Europan. Kaikki itsenäisen, sosialisen työväenliikkeen idut tukahutettiin. Ainoastaan Englannissa kehittyi ammattiyhdistysliike.

Mutta valtiollinen taantumus ei voinut hetkeksikään seisahduttaa yhteiskunnallista vallankumousta. Sen vaikutti jo — omituinen sattuman leikki, että se tapahtui juuri vallankumousvuonna 1848 — kalifornialainen ja australialainen kulta, joka loi kapitalismille uuden, valtavan kehittymismahdollisuuden. »Pimeät» 1850-luvun vuodet olivat kapitalistiselle maailmalle samalla niin loistava, kullan valaisema aikakausi, ettei mikään edellinen ole ollut sen vertainen. Ja silloin tuli proletarinen varjokin jyrkemmäksi.

Vasta 1860-luvun alussa alkaa elämä jälleen sykähdellä työväestön keskuudessa eri paikoissa. Köyhälistö tointuu vähitellen niistä iskuista ja siitä sorrosta, jota se oli kokenut 1848:n vuoden liikkeen ajalla ja sen jälkeen. Jälleen alkaa herätä halu toimia julkisessa elämässä. Ja kuvaavaa on, että tämä uuden, itsenäisen elämän toiminta saa kohta kansainvälisen piirteen. Tämä ei luonnollisesti tapahtunut sattumuksesta. Eikä ollut sattuma sekään, että eri maiden työväestö ensi kerran ojensi kättä toisilleen maailmannäyttelyssä. Se vain osottaa, että itse kapitalismin kehityskin oli joutunut kansainvälisyyden kannalle. Europan mantereella olevat valtiot alkoivat pyrkiä Englannin rinnalle. Kauppapolitikalta riistettiin ensi kerran useiden kauppasopimusten kautta sen poissulkeva luonne ja se järjestettiin sellaiseksi, että se vastasi niitä vaatimuksia, joita taloudellisen elämän yhtäläiseksi saattaminen koko Europassa sille asetti.

Sen jälkeen kuin kansainvälisyysajatus täten ensiksi heräsi 1860-luvun alussa, ei se ole enää koskaan kokonaan kadonnut köyhälistöliikkeestä, vaikka sen toteuttamismuoto kyllä on aikojen kuluessa ollut oleellisesti hyvinkin erilainen.

Ensimäinen muoto, jossa köyhälistöä koetettiin saada kansainvälisesti yhdistetyksi, on tuo kuuluisa kansainvälinen työväenliitto, Internationale. Vuonna 1862 asettuivat ranskalaiset työmiehet Lontoon silloisessa maailmannäyttelyssä yhteyteen englantilaisten työntekijäin kanssa, neuvotellakseen yhteisistä pyrinnöistä. Sitte seurasi useampia kokouksia, ja vuonna 1864 perustettiin liitto, jonka tarkoitus oli yhdistää eri maiden työntekijäin edustajat yhteiseen toimintaan. Siten syntyi kansainvälinen työväenliitto: l'Association internationale des Travailleurs; the International Workmen Association.

Mikä tehtävä, mikä tarkoitus voi sellaisella veljeytymisella olla? Silminnähtävästi kahdenlainen. Liittoa voitiin ensinnäkin ajatella ainoastaan jonkinlaiseksi kirjeenvaihtotoimistoksi, kansainväliseksi sihterinvirastoksi, johon eri maiden työntekijät kääntyivät, tahtoessaan saada selityksiä johonkin sosialisen liikkeen kysymykseen; siis laitokseksi, joka ei koettaisi saada vaikutusvaltaa työväestön pyrintöihin eri maissa. Useimmat niistä miehistä, jotka silloin, kuusikymmenluvun alussa, koettivat käsittää kansainvälisen yhdistymisen aatetta ja saattaa sitä voitolle, ajattelivat varmaankin kansainvälistä yhtymistä tässä löyhemmässä muodossa.

Loitommalle kävi toinen käsitys, jonka mukaan työväenliikkeelle yleensä olisi hankittava keskuspaikka: paikka, josta eri maiden työväenliike saisi ohjausta, kehotusta, ja josta voitaisiin vaikuttaa yksityisiin kansallisiin pyrintöihin. Tämän viimeksimainitun laajemman käsityksen etevin edustaja oli Karl Marx, joka oli kutsuttu suorittamaan ratkaisevan tehtävän kansainvälisen työväenliiton perustamisessa. Hänelle oli tämä kansainvälinen työväenliitto oleva ikäänkuin ensimäinen seuraus hänen kehotuksestaan: »Kaikkien maiden köyhälistö, liittykää yhteen!», jonka hän oli lähettänyt maailmaan, ja kun Marx tahtoi luoda keskuspaikan, jonka tulisi synnyttää yhtenäisyyden henkeä ja sulattaa eri kansojen työväenliikkeitä yhdenmukaisiksi, niin täytyisi tämän hengen olla hänen henkensä, sitä hän ei epäillyt hetkeäkään. Siitä huolimatta tajusi hän ennen kaikkea vielä kyllin selvästi aseman, käsittääksensä, että mitä suurin varovaisuus oli tarpeen, jos hän tahtoi yhdistää nuo monet virtaukset yhdeksi suureksi virraksi.

Kansainvälinen työväenliitto perustettiin erään johdantokirjoituksen eli niin sanotun »inauguraliadressin» ja sääntöjen pohjalle, jotka kumpaisetkin Karl Marx oli suunnitellut ja jotka sellaisinaan hyväksyttiin. Niissä ilmenee suuri diplomatinen kyky. »Inauguraliadressi» on oiva näyte valtiomiehen terävyydestä; se on kauttaaltaan epäselvä, mutta se on Marxin laatima, se on siis joka tapauksessa tarkoituksella laadittu epäselväksi. Sen tarkoitus oli yhdistää kaikki sosialisessa liikkeessä ilmaantuvat virtaukset, siis koota Proudhonin kannattajat ja osuuskuntaliikkeen puoltajat Ranskassa, Englannin ammattiyhdistykset, Mazzinin puoluelaiset Italiassa ja Lassallen liikkeen suosijat Saksassa saman lipun alle. Ja tämän tehtävän se todella suorittaakin muodollisesti mestarillisella tavalla. Se ei tee vääryyttä kellekään. Se kuvailee vaikuttavalla tavalla sitä kurjuutta, johon kapitalismi on työväestön saattanut; mutta se löytää myös tunnustuksen sanoja Englannin ammattiyhdistysten (trade union) saavuttamille tuloksille. Se ylistää vapaan osuuskuntaliikkeen etuja ja hedelmiä — Proudhon, Buchez; mutta — sillä on lausuttavana ystävällinen sana valtion avustamille tuotantoyhdistyksillekin — Lassalle, Blanc.

Lopuksi tehdään ainoastaan se — jo silloin jokaista miellyttävä — johtopäätös, että kansainvälisen yhtenäisyydentunnon pitäisi vallita kaikkien maiden köyhälistössä. Muutamilla yleisillä, tunteellisilla puheenparsilla, jotka Marx varmaankin vastenmielisesti on laskenut kynästään, tasoitetaan kansalliset riitakohdat, ja näissä korulauseissa löytävät eroavien suuntien edustajat yhdistävän siteen. Liiton »sääntöjen» johdatuksena kyllä oli sarja mietelmiä, jotka sisälsivät lyhyesti Marxin opin periaatteet — kuitenkin oli niihin tehty useita myönnytyksiä, kuten esim. vetoaminen käsitteisiin »vérité, justice et morale» (totuus, oikeus ja siveellisyys) — mutta näissä mietelmissäkin kartettiin kaikkea vaativaisuutta. Kun vain oli hiukkasen hyvää tahtoa, voitiin niiden ajatella tarkoittavan kaikkea muuta, kuin mitä ne todella tarkoittivat, eikä ainakaan tarvinnut kenenkään tuntea itseään sidotuksi. Kansainvälisen työväenliiton tarkoituksista puhuttiin näissä kirjoituksissa hyvin vähän. Liiton tehtävänähän olikin ensi vuosina vain pääasiallisesti työlakkojen kannattaminen, jonka tähden se voikin alussa iloita vilkkaasta osanotosta laajoissa piireissä, vieläpä työväestön ulkopuolellakin.

Ja sitte alkaa Marx johdonmukaisesti toteuttaa tuumiaan, s. o. täyttää verkalleen kansainvälistä työväenliittoa omalla hengellään ja siten johtaa työväenliikettä eri maissa. Jos katselemme kansainvälisen työväenliiton kongresseja Genevessä 1866, Lausannessa 1867, Brüsselissä 1868, Baselissa 1869, niin huomaamme, kuinka liitto todellakin askel askeleelta, kongressi kongressilta alkaa yhä suuremmassa määrässä omistaa Marxin aatteita, huomaamatta, ilman että johtavan hengen itsensä tarvitsi kertaakaan ilmestyä näkymölie. Mutta samalla on huvittavaa nähdä — ja se on kuvaavaa sille kehityskannalle, jonka sosialinen liike silloin oli saavuttanut — ettei se aika ollut nähtävästi vielä tullut, jolloin Marxin henki voitaisiin saada vallitsevaksi koko Europan työväestössä. Sillä samassa määrässä kuin kansainvälinen työväenliitto alkaa saada marxilaisen leiman, samassa määrässä herää joka suunnalla vastustusta. Proudhonilaiset alkavat asettua vastustavalle kannalle, sitte ammattiyhdistykset, varsinkin sen jälkeen, kuin Marx oli selittänyt hyväksyvänsä Pariisin kommunikapinan; samoin alkavat Lassallen puoluelaiset osottaa tyytymättömyyttä. Jälkeen 1860-luvun keskittyi vastustus suurimmaksi osaksi yhteen mieheen, Mikael Bakuniniin. Eri mieliä on siitä, missä määrässä tähän vastustukseen ovat olleet syynä personalliset riidat ja eripuraisuus. Mahdollista on, että personallisilla erimielisyyksillä on ollut tärkeä osa kansainvälisen työväenliiton hajoamisessa. Mutta minusta näyttää kuitenkin, että Bakuninin ja Marxin välisen riidan perustuksena on paljoa periaatteellisemmat ja tärkeämmät vastakohdat. V. 1868 perusti Bakunin yhdistyksen: »Alliance internationale de la démocratie sociale» (yhteiskunnallisen kansanvaltaisuuden kansainvälinen liitto), johon yhtyi pääasiallisesti italialaisia ja espanjalaisia sosialisteja, ja näiden ohella myöskin ranskalaisia. Ja tässä liitossa ilmenee selvästi ja jyrkästi toisen puolueen periaatteellinen Marxin pyrintöjen vastustaminen. Lopullisena erottajana näiden puolueiden välillä on kuitenkin tuo jo mainitsemani vastakohtaisuus toiselta puolen revolutionismin (kumousopin) ja toiselta puolen evolutioniprinsipin (kehitysopin) välillä, siis ihanteellisen ja tosioloihin perustuvan historiankäsityksen välillä. Bakuninin koko toiminta perustui väkivaltaisen vallankumouksen aatteeseen, siihen uskoon, että vallankumouksia täytyy tehdä, koska niitä voi tehdä. Ja tätä käsityskantaa vastaan Marx puolustaa periaatettansa, että vallankumoukset ovat korkeintaan viimeinen rengas taloudellisen kehityksen ketjussa: kuoren murtuminen hedelmän kypsyttyä.

Kuten tunnettu, johtui Bakuninin vastustuksesta lopullisesti kansainvälisen työväenliiton hajoaminen. V. 1872 siirrettiin sen hallitus New-Yorkiin, nähtävästi siinä tarkoituksessa, että vältettäisiin liiton muodolliset hautajaiset. Se hajosi v. 1876.

Verrattain lyhyestä ijästään ja ilmeisestä sisällisen elinvoiman puutteesta huolimatta on »vanhalla» Internationalella kuitenkin suuri merkitys nykyaikaisen työväenliikkeen kehityksessä. Ensiksikin: se oli antanut »kaikkien maiden köyhälistön» etujen solidarisuudelle ensimäisen ilmestymismuodon. Olkoonpa että tämä muoto oli virheellinen: sitä tosiasiaa ei saada pois maailmasta, että kaikkien maiden proletarit olivat liittyneet yhteen, olivat yhtymisellään todistaneet, että jokaisen maan sosialinen liike yksimielisesti katsoo rajojen ylitse, että kapitalistisen kehityksen kansainvälinen pyrkimys on tavannut tarpeellisen vastavertansa proletarisen liikkeen kansainvälisyydessä. Tämä aate ei voinut tästedes enää kadota. Toiseksi oli Internationale saattanut eri maiden työntekijät ja työväenjohtajat ensimäisen kerran yhteiseen neuvotteluun ja toimintaan. Tämän lähentymisen kautta on se auttanut eri maiden edustajia yleensä vasta ensimäisen kerran tutustumaan toisten maiden sosialisen liikkeen omituisuuksiin, keskustelemaan toisen tai toisen politikan paremmuudesta ja siten herättänyt heidät ymmärtämään toisiaan. Se on siis vahvistanut eri sivistysmaiden sosialisen liikkeen sisäisiä yhtenäistymispyrinnöitä.

Mutta sen erityinen merkitys lienee kai siinä, että se auttoi juuri marxilaisten aatetten ensimäistä leviämistä. Kenralineuvoston eri kirjoitelmat, keskustelut lukuisissa Internationalen kongresseissa muistuttavat marxilaisen historiankäsityksen ja marxilaisen politikan tutkimista tarkoittavia varsinaisia oppikursseja. Selvää on, että tämä joudutti siirtymistä realistisen sosialismin radalle. Varsinkin kun propaganda ei ollut ainoastaan sanojen, vaan myöskin teon propagandaa. Tämä tosin aivan omituisessa merkityksessä ja tavalla, jota eivät sen perustajat, ennen kaikkea Karl Marx itse, olleet suinkaan tarkoittaneet.

Internationale itse näet johti yksityisten tekojensa samoin kuin lopulta koko olemisensa kautta rationalisen, utopisen sosialismin aatteen ad absurdum (mielettömyyksiin). Epäilemättä oli Internationalen politikassa paljon toimenpiteitä, jotka olivat johtuneet puhtaasti vallankumouksellisesta hengestä. Tärkein ja tunnetuin näistä toimenpiteistä on asettuminen Parisin kommunikapinan puolelle, joka johtuu, kuten jo olen toisessa paikassa esittänyt, siitä käsityksestä, mikä Marxilla oli »proletariatin diktaturin» tehtävästä, ja joka siis on katsottava pohjaltaan utopiseksi. En tiedä, onko Marx itse myöhemmin huomannut, kuinka hän tuolla solidariseksi julistaumisella löi omaa käsitystään sosialisen liikkeen kulusta vasten kasvoja. Kaikissa tapauksissa oli Pariisin kommunilaisten ja siis myöskin Internationalen epäonnistuminen vuonna 1871 koko vallankumousvastaisen historiankäsityksen loistavin puolustus: siitä tuli (huolimatta kaikesta sydämellisestä myötätuntoisuudesta »kommunin sankareja» kohtaan) pelottava esimerkki köyhälistön nouseville polville. Ainoa työväestö, joka jo silloin kulki realismin (ja siis myöskin marxilaisuuden) polkuja, englantilainen, joka siihen saakka oli ottanut mitä vilkkaimmin osaa Internationaleen, käänsikin tälle pian sen jälkeen selkänsä. Internationalen menettely oli vaikuttanut puhdistavasti kuten ukonilma. Ja nyt alkoi käydä myöskin yhä selvemmin ilmi, että se itse oli kaikista taipumuksistaan päättäen ristiriidassa marxilaisen käsityskannan hengen kanssa. Tämän lienee Marx itsekin käsittänyt (en tiedä, onko niin laita). Sen voi melkein päättää siitä, että hänen ja Engelsin harrastus Internationalea kohtaan kylmeni vihdoin kokonaan.

Mikä siis oli Internationale, kun englantilaiset Trade Unionit käänsivät sille selkänsä? »Salaliittolais»-seura. Aivan vanhastaan tuttu muodostuma. »Bund der Gerechten» redivivus (uusi »oikeutta rakastavien» liitto). Kourallinen vallankumouksellisia, joiden takana ei ollut minkäänlaisia työväenjoukkoja, joka ei voinut edustaa minkäänlaisia järjestöjä, ei valtiollisia eikä taloudellisia, koska niitä ei vielä ollut missään maassa. Se oli sopiva Bakuninille, mutta ei Marxille. Siksipä edellisen harrastus kasvoikin samassa määrässä kuin Marxin kylmeni. Bakunin voi todellakin koko käsityskantansa mukaan pitää Internationalea »la seule puissance créatrice de l'avenir politique et social» (ainoana tulevaisuuden luovana politisena ja sosialisena mahtina), noina parina satana päättäväisenä henkilönä, joista Krapotkinin tapaiset miehet vielä nykyjäänkin haaveilevat, että he voivat sytyttää vallankumouksen liekin koko Europaan. Bakunin pitikin aivan johdonmukaisesti Internationalea puhtaasti vallankumouksellisena propagandaseurana; hän vertasi sitä suorastaan vapaamuurariliittoon, »porvarikunnan Internationaleen».

Jos yhteiskunta oli uudistettava propagandan tietä ja hätätilassa väkivallalla, kuten Bakunin uskoi, niin oli Internationale erinomainen alku. Jos taas korkeampaan yhteiskuntamuotoon siirtymistä ajatellaan pitkälliseksi, organiseksi nykyisen yhteiskunnan kehitykseksi, oli Internationale ainakin ennenaikainen, ellei periaatteiltaan tykkänään harhaanviepä. Tämän katsantokannan mukaan vastaa köyhälistön kansainvälinen liittyminen tarkoitustaan vasta sitte, kun sosialinen liike on yksityisissä maissa vahvistunut, kun on valtiollisia tai ammattiyhdistys- tai osuuskunnallisia järjestöjä, jotka voivat neuvotella yhteisestä menettelystä. Ensin on yksityisten maiden liiketten riisuttava johonkin määrään yltään kansalliset satunnaisuutensa, ensin tulee yhtenäisen taloudellisen kehityksen päästä tehokkaammin vaikuttamaan, ennenkuin köyhälistö voi itsestään, ikäänkuin sisältäpäin, tulla tietoiseksi kansainvälisestä solidarisuudestaan ja yksimieliseksi ohjelmansa pääkohdista.

Ei kestänytkään kauan, ennenkuin tämä aika tuli. Marx ei sitä enää nähnyt. Mutta kyllä Engels, joka voi toukokuun 1 p:nä 1890 ilosta hehkuvin mielin huudahtaa: »Tänään, jolloin kirjoitan nämä rivit, pitää europalainen ja anierikalainen köyhälistö ensi kerran liikekannalle asetettujen taisteluvoimiensa katsastusta, voimien, jotka ovat liikekannalla kuten sotajoukko, saman lipun johdolla ja samaa lähintä päämäärää varten: jo 1866 Internationalen kongressissa Genevessä ja uudelleen 1889 Parisin kongressissa julistetun lakimääräisen kahdeksantuntisen työpäivän puolesta. Tämän päivän näytelmä on avaava kaikkien maiden kapitalistien ja tilusherrain silmät näkemään, että kaikkien maiden proletarit ovat tänään todellisesti liittyneet yhteen. Jospa Marx seisoisi vielä vieressäni omin silmin näkemässä tätä!» Se muoto, jossa Engels näki Internationalen uudelleen elpyvän: vapunpäivänvietto, ei tosin ole näköjään myöskään elinkykyinen. Lukuunottamatta muutamia Amerikan valtioita, joissa siitä on tullut »Labor day» (»työn päivä»), siellä täällä jo lainkin tunnustama vapaapäivä, näkyy se kohtaavan yhä suurempia vaikeuksia. Ja eiköhän siihenkin vielä kätkeytyne joku määrä utopismia? Eikö aate, päästä suuripiirteisen propagandan avulla eteenpäin, ole kotoisin esimarxilaisen maailmankatsomuksen aateaarteistosta? Sosialistien joukossa kasvaa tätä katsantokantaa edustavain äänten luku.

Mutta sensijaan on sosialisen liikkeen kansainvälisyys löytänyt toimintamuotoja, jotka ovat kauttaaltaan nykyaikaisia ja vapaita kaikesta utopismista: ne ovat toisaalla kansainväliset sosialistikongressit ja parlamentienväliset sekretariatit, toisaalla taas kansainväliset ammattiyhdistys- ja osuuskuntakongressit. Edellisten alku johtuu vuonna 1889 Pariisissa pidetystä kansainvälisestä työväenkongressista, jota sitte seurasi Brüsselin (1891), Zürichin (1893), Lontoon (1896), Pariisin (1900) ja Amsterdamin (1904)[1] kongressit.

»Uusi» Internationale, joksi näitä köyhälistön kansainvälisen solidarisuuden nykyaikaisia ilmauksia on hieman onnistumattomasti sanottu, liittyy hengeltään välittömästi »vanhaan» kansainväliseen työväenliittoon. »Se ei ole kuollut», voi Wilhelm Liebknecht sanoa Pariisin kongressissa vuonna 1889 jälkimäisestä, »se on siirtynyt yksityisten maiden mahtaviin työväenjärjestöihin ja työväenliikkeisiin. Se elää meissä edelleen. Tämä kongressi on Internationalen työ.»

»Se elää meissä edelleen»: ne sanat ovat paikallaan osottamaan, missä kansainvälisen liikkeen jatkuvaisuus itse asiassa selvimmin ilmautuu. Osaksi samat miehet olivat seisoneet vanhan Internationalen etualalla ja johtivat nyt historiallisen personallisuutensa koko voimalla nuorta polvea uusiin muotoihin: Liebknecht, De Paepe Pariisissa, Karl Bürkli, Hermann Greulich Zürichissä ja muut vanhat taistelijat ruumiillistuttivat entisen ja uuden liikkeen yhtäjaksoisuuden.

Ja kuitenkin: mitä muutoksia olikaan silloin tapahtunut lyhyessä ajassa, tuskin parissakymmenessä vuodessa! Pikainenkin silmäys meidän päiviemme köyhälistön kansainvälisiin suhteisiin osottaa, kuinka suuri on niiden ja vanhan Internationalen välinen ero.

Vanha Internationale tahtoi, kuten olemme nähneet, ikäänkuin pakolla ajaa eri maiden työntekijöihin kansainvälisen solidarisuuden aatteen, se tahtoi luoda kansainvälisistä liitoista kansallisia liikkeitä. Nyt jo on näitä viimeksimainittuja — organisesti kehittyneinä — ja niistä lähtee kansainvälisen liittoutumisen ajatus. Vanha Internationale oli rungosta leikattu juureton kukinto, kuivumaan tuomittu; »uusi» Internationale on lujasti maahan juurtuneen puun kukinto. Marxin herätyshuuto voi toteutua ainoastaan kahden kehitysasteen kautta, joista toinen on vasta meidän aikanamme saavutettu: »Proletarit kaikissa maissa liittykää yhteen»; vasta sen jälkeen voitiin seurata kehotusta: »Proletarit, jotka olette liittyneet yhteen yksityisissä maissa: yhtykää yhteiseen toimintaan». Nykyään köyhälistön kansainvälinen järjestyminen itse asiassa vain yhdistää ja liittää toisiinsa yksityisissä maissa olevat valtiolliset, ammattiyhdistykselliset tai osuuskunnalliset proletarijärjestöt.

Ja vieläpä lähes kaikki työväenluokan järjestöt, ainakin europalaiset: kaikki sosialistiset puolueet sekä myöskin lähes kaikki ammattiyhdistykset. Sillä nykyään ovat kansainvälisissä työväenkongresseissa edustamatta ainoastaan jotkut uskonnolliselle pohjalle perustetut yksityisten maiden ammattiyhdistykset ja pari »vanhaa» Englannin Trade Unionia. Köyhälistön mahtavimman järjestön suuruus yhdistää nyt sosialidemokratisten puolueiden edustajat; samoin ovat Trade Unionien liitto ja L. R. C. (Labour Representation Committee — Työväen edustuskomitea) virallisesti edustettuina kansainvälisissä kongresseissa.

Entiseen verraten on myöskin se piiri, jonka Internationale nykyään käsittää, suuresti laajennut: Baselin kongressissa esim. oli vuonna 1869 ainoastaan 9, Amsterdamissa (1904) jo 24 »kansaa» edustettuina. Sentähden ja kun jokainen kansa lähettää melkoista enemmän edustajia kuin ennen, on kongresseihin osanottajain luku huomattavasti kasvanut. Internationalen kongresseihin otti useimmiten osaa vähemmän kuin sata henkilöä (Genevessä 60, Brüsselissä 96, Baselissa 80). Sitävastoin oli virallisten edustajain luku Pariisissa (1889) 407, Brüsselissä (1891) 374, Zürichissä (1893) 449, Lontoossa (1896) 748 (niistä 475 englantilaista), Pariisissa (1900) 788 (niistä 473 ranskalaista), Amsterdamissa (1904) 4761). Vertauksen vuoksi asetan vuosien 1860 ja 1904 edustajaluettelot vastakkain:

Baselin kongressissa 1869: Amerika 1, Englanti 6, niiden joukossa 3 saksalaista (Jung, Eccarius, Lessner), Ranska 27, Belgia 5, Saksa 12, Itävalta 2, Sveitsi 24, Italia 1, Espanja 2, yhteensä 80.

Amsterdamin kongressi 1904: Argentina 2, Armenia 1, Australia 1, Belgia 38, Böhmi 3, Bulgaria (puolueessa 4,000, ammattiyhdistyksissä 2,400 järjestynyttä jäsentä) 2, Kanada 1, Tanska (20,000 järjestynyttä jäsentä) 7, Saksa (40 puolueen ja 28 ammattiyhdistysten puolesta) 68, Englanti: Sosialidemokratinen liitto 34, Riippumaton työväenpuolue 31, Trade Unionit 26, Suurbritannian sosialistinen puolue 2, Työväen edustuskomitea 2, Fabiolais-seura 5, Liverpoolin Fabiolais-seura 1, yhteensä 101; Ranska: Ranskan sosialistinen puolue (Guesdeläiset) 46, Ranskalainen sosialistinen puolue (Jaurèslaiset) 39, Vallankumouksellinen sosialistinen työväenpuolue (Allemanilaiset) 6, yhteensä 91, Hollanti 33, Italia (42,000 järjestynyttä jäsentä) 5, Japani 1, Norja 2, Itävalta 13, Puola: Sosialidemokratinen puolue Itävallassa, Saksassa ja Venäjällä 20, Sosialidemokratinen puolue Venäjällä, Puolassa ja Liettuassa 6, Puolalainen sosialistinen puolue »Proletariat» 3, yhteensä 29, Venäjä: Vallankumouksellinen sosialistinen puolue 31, Sosialidemokratinen työväenpuolue, jossa on 47 järjestöä, 6, Juutalainen työväenliitto (27 järjestöä, 56 ryhmää ja 22,990 jäsentä) 8, yhteensä 45, Ruotsi 6, Sveitsi 7, Serbia 1, Espanja 5, Unkari 3, Amerikan Yhdysvallat: Sosialistinen puolue 9, Sosialistinen työväenpuolue 1, Sosialidemokratinen naistenpuolue 1, yhteensä 11.

Samoin kuin »uuden Internationalen» ulkonainen kuva on sen sisällinen olemuskin aivan toisenlainen kuin vanhan, ennen kaikkea siinä, että »uusi Internationale» ei ensinkään ole »Internationale» samassa merkityksessä, kuin vanha Kansainvälinen työväenliitto (sentähden sanoinkin, ettei nimitys ole erittäin onnistunut). Toisin sanoen: vanha liitto oli itsenäinen kansainvälinen yhdistys, jonka jäsenet olivat yksityisiä työntekijöitä tai heidän yhdistyksiään eri maissa. Nyt on työväestön järjestö kansallinen: yksityinen työntekijä voi olla ainoastaan kansallisten liittojen jäsen ja ne voivat liittyä ainoastaan kansallisiksi järjestöiksi. Nämä kansalliselle pohjalle perustuvat järjestöt lähettävät edustajansa kansainvälisiin kongresseihin. Helppo on ymmärtää, että näiden luonne on tykkänään muuttunut. Paljoa suurempi piiri vähentää jo tuntuvasti aikaisemmissa yrityksissä vallinnutta läheistä tuttavallisuutta. Ja keskustelujen sisältökin on perin pohjin muuttunut. Kansainvälisen työväenliiton kongressit muistuttivat keskusteluklubeja, joissa pohdittiin sangen innokkaasti vaikka sydämellisen ymmärtämättömästi teoretisia periaatekysymyksiä — käyttäen luonnonoikeudellista päättelyä runsain määrin: oliko »oikein» »poistaa» maan yksityisomistus tai perintöoikeus. (Marxia ja Engelsiä lienee kauhistuttanut, kun he myöhemmin lukivat selontekoja näistä.) Uusissa kongresseissa on selvitelty perusteellisesti — kolmessa tai neljässä kongressissa — ainoastaan yhtä liikkeen periaatteita koskevaa kysymystä: tuleeko sosialistien ottaa osaa »valtiolliseen toimintaan», mutta tämäkin keskustelu syntyi vastoin kongressin enemmistön tahtoa pienen anarkistisen vähemmistön pakotuksesta ja päättyi siten, että »valtiollisen toiminnan» vastustajat — heitettiin ovesta ulos. »Periaatteista» ei enää muutoin keskustella, koska ne ovat määrätyt. Myöhemmin näemme, missä merkityksessä. Koko harrastus on kääntynyt taktillisten kysymysten selvittelyyn. Kansainvälisen työväenliiton kongressit koettivat laskea perustuksen sosialisen liikkeen rakennukselle, jonka pohjapiirustuksen tuo Lontoossa oleva mies oli jo aikoja sitte luonut. Nyt on rakennus perustettu tämän pohjapiirustuksen mukaan. Kansainvälisten kongressien tehtävänä on vain sen rakentaminen.

Pariisin kongressin jälkeen (1900) ovat eri maat koettaneet solmia kansainvälisen yhteyden sidettä vähän lujemmalle siten, että ovat luoneet kansainvälisen sosialistisen toimiston (Bureau tai Secrétariat socialiste internationale), jonka asemapaikkana on Brüssel. Sen muodostavat eri maiden (25) sosialististen puolueiden edustajat, luvultaan yhdestä kolmeen (Saksa) ja sen tehtävänä on: olla tiedonantopaikkana, perustaa sosialistinen kirjasto ja arkisto, julkaista kirjoituksia erityisistä tärkeistä kysymyksistä ja sosialisen liikkeen tilasta toimistoon kuuluvissa maissa, elähyttää kansallisten puolueiden politikaa (»de prendre des mesures nécessaires pour favoriser l'action et l'organisation internationale du prolétariat de tous les pays» — »ryhtyä tarpeellisiin toimiin koko maailman köyhälistön kansainvälisen toiminnan ja järjestymisen edistämiseksi»), ja ennen kaikkea valmistaa joka 3–4 vuosi pidettävät kansainväliset kongressit. Toimisto on antanut eräässä Amsterdamin kongressia koskevassa julkaisussa kertomuksen vaikutuksestaan. Vuodesta 1904 alkaen on sen apuna parlamenttienvälinen kommissioni (Commission socialiste interparlamentaire), jonka kokoonpano ja toiminta johtuu seuraavista perusteista: yksityisten maiden eri parlamentaristen yhdyskuntien edustajat muodostavat keskuudessaan komitean, jonka jäsenten joukosta on valittava kansainvälinen sihteeri. Tämän tulee asettua yhteyteen yksityisten ryhmien sihteerien kanssa molemminpuolisia tiedonantoja varten, arvellaan, että siten käy yhdenmukainen toiminta eri parlamenteissa mahdolliseksi. Jokaisen maan tulee nimittää kaksi edustajaa kansainväliseen parlamentariseen komiteaan. Kansainvälisen parlamentarisen sihteerin asemapaikkana on toistaiseksi Hollanti; hollantilaisten edustajain toimena on etsiä tähän sopiva henkilö. Istunnot pidetään vuorottain suurimpain valtioiden pääkaupungeissa. Jos olot näyttävät vaativan, että naapurimaat, esim. Ranska ja Italia, alkavat yhdenmukaisen toiminnan määrättyä tarkoitusta varten, on kansainvälisen sihteerin kutsuttava tätä varten kokous. »Tällä tavalla, toivoo kansainvälinen toimisto, käy mahdolliseksi vielä tehokkaammin kuin tähän saakka edistää kansainvälisen köyhälistön etuja yhdenmukaisilla julistuksilla eri maiden parlamenteissa, yhdenmukaisten esitysten sekä yhdenmukaisen toiminnan avulla, ja auttaa sosialistisia vaatimuksia voittoon.»

Tätä sosialistien kansainvälistä järjestöä täydentää ammattiyhdistysten kansainvälinen järjestö. Namätkin panevat toimeen melkein samasta ajasta alkaen säännöllisesti uudistuvia kongresseja, jotka nykyään muodostavat sosialisen liikkeen rautaisen lujuuden. Minun tietääkseni oli kansainvälinen kaivostyöläisten kongressi Jolimontissa vuonna 1890 ensimäinen tässä sarjassa, toinen oli kansainvälinen kutomatyöntekijäin kongressi Manchesterissa vuonna 1894. Näiden kansainvälisten ammattiyhdistyskongressien merkitys on ennen kaikkea siinä, että ne liittävät työväestön yhteiseen toimintaan, välittämättä sen valtiollisesta uskontunnustuksesta, käsittävät siis sosialisteja samoin kuin ei-sosialisteja. Ammattiyhdistysliikkeen kansainvälisyys on nyt saavuttanut vielä selvemmän muodon ammattiyhdistysten sihteerien kansainvälisissä neuvottelukokouksissa, jotka tavallaan vastaavat Brüsselin kansainvälisen sekretariatin valtiollis-sosialistisia neuvottelukokouksia. Niitä on sitte v. 1901 pantu toimeen säännöllisesti, aluksi vuosittain, mutta nyt joka toinen vuosi. Niissä on edustettuina kaikkien suurempain maiden ammattiyhdistysten keskusjärjestöt. juoksevain asiain suorittamista varten on asetettu eri maiden ammattiyhdistyksellisten keskusjärjestöjen kansainvälinen sihteeri — nykyään Legien. Sihteerin on pidettävä yllä yhteyttä eri maiden keskusjärjestöjen (Landeszentral) kanssa ja erittäinkin ryhdyttävä toimiin, kun yksityiset keskusjärjestöt pyytävät avustusta suurempain työtaistelujen sattuessa. Erityisten toimialojen ammattiyhdistyksillä on jo pitemmän aikaa ollut samanlaisia laitoksia. Niinpä on jo kirjanpainajilla, hansikkaantekijöillä ja räätäleillä kansainväliset sekretariatit, ja 16. kansainvälisessä kaivostyöntekijäin kokouksessa Lüttichissä (1905) päätettiin perustaa kaivostyöläisten kansainvälinen sekretariati.

Selvää on, ettei »uusi» Internationale olisi tullut niin pian perustetuksi, jollei taloudellinen ja sosialinen kehitys nykyajan sivistysvaltioissa sekä sen yhteydessä sosialinen liike olisi oleellisissa kohdissa muodostunut samanlaiseksi; ja päinvastoin: »uusi» Internationale ei voi pysyä voimassa eikä toimia, vaikuttamatta yhtäläistyttävästi ja tasoittavasti sosialisen liikkeen kulkuun eri maissa.

Täten olemme siis tulleet problemin toiseen osaan, jota aion ryhtyä selittelemään: kysymykseen onko nykyajan sosialisen liikkeen sisäistä yhtäläistymispyrintöä olemassa, ja jos on, niin missä merkityksessä. Sitä käsittelevät seuraavat rivit, ja minä koetan tämän esityksen suunnitelman mukaan ensin todistaa sosialistisen liikkeen yhtenäisyyden itsessään.

Takaisin sisällysluetteloon

 

II. Sosialidemokratisen politikan periaatteet.

1. Kansainvälisyys.

Kansainvälisyys on tärkein periaate, johon sosialistinen liike nykyään nojautuu. Olemme jo tutustuneet siihen sellaisena, kuin se ulkonaisesti esiintyy. Mutta tässä on osotettava, että se määrää myöskin sosialisen liikkeen sisällisen luonteen. Kaikkien sivistyskansojen työntekijät, mikäli he ovat joutuneet sosialistisen liikkeen virtaan, ovat saman kansainvälisyyden hengen valtaamat: kaikkien sivistyskansojen työntekijät, ei ainoastaan saksalaiset, vaan yhtä hyvin englantilaiset tai ranskalaiset, kuten seuraava esitys on osottava. Mutta mikä on tämä »kansainvälisyyden henki»?

Aluksi siitä ei tosin huomata muuta kuin yhteisten etujen tunnustus. Niinpä (käyttääkseni mitä esimerkkiä tahansa) kun tuo kelpo Pete Curran englantilaisen ammattiyhdistysliiton (General Federation of Tr. U.) nimessä tervehtii kansainvälisen ammattiyhdistyskokouksen jäseniä määrittelemällä: »että edustetaan kansainvälisyyttä teollisuuden kannalta ja että, huolimatta siitä, missä kokoonnutaan, koetetaan saada täysin selväksi, että kaikissa maissa, olkootpa yksin- tai tasavaltaisia, vallitsee kaikkialla samanlaiset olot, jos katsotaan työntekijäin taistelua taloudelliselta näkökannalta. Siispä ei kieli, eivät erilaiset valtiolliset mielipiteet eivätkä erilaiset elämäntavat eri maissa saa vaikuttaa hajoittavasti, kun on kysymyksessä eri kansojen työntekijäin yhtenäiset edut.» Se merkitsee: koska kapitalismi vallitsee kaikkialla nykyisissä sivistysmaissa ja koska köyhälistö on sen johdosta kaikkialla joutunut vastustusliikkeeseen, siis on samanlaisessa asemassa, niin koetetaan keskinäisesti tukea toisiaan yhteisessä taistelussa siten, että ilmoitetaan toisilleen saavutetut kokemukset, että koetetaan (kuten työväensuojeluskysymyksessä) samankaltaisilla vaatimuksilla saada eri hallitukset toimimaan yhtenäisesti, että tehokkaasti avustetaan suurten lakkojen sattuessa vieraan maan lakkolaisia rahalähetyksillä j. n. e. Tämänlainen kansainvälisyys on köyhälistöliikkeessä samanlaista kuin useissa muissa pyrinnöissä, tuhansista tieteellisistä kongresseista alkaen aina Kansainväliseen työvirastoon Baselissa ja Kansainväliseen maatalousopistoon Roomassa.

Mutta työväenliikkeen kansainvälisyydessä on kuitenkin vielä eräs erikoisuuskin. Kansainvälisyys ei ole sosialisteille ainoastaan järjen, vaan ennen kaikkea myöskin sydämen asia. Siihen innostutaan, koska siinä taistellaan aatteen puolesta, yleisen ihmisten veljeytymisaatteen. Sosialistien kokoontuessa kongresseihinsa ilmenee vieläkin tuota suurta innostusta, joka sai runoilijan laulamaan: »Olkaa syleiltyjä, miljonat!» Amsterdamin kongressin virallinen ranskankielinen pöytäkirja mainitsee avajaisistunnon lopussa sanat: »Une impression intraduisible de grandeur et de force se dégage de cette séance inaugurale. Les trois discours présidentiels ont d'emblée élevé la mentalité et les coeurs des délégués à la haute et sereine conception d'une internationale qui assurera, par la solidarité et la science, la paix du monde et le bonheur de tous»: »Sanomaton suuruuden ja voiman vaikutelma ilmenee tässä avajaiskokouksessa», jossa puhuivat, paitsi (hollantilaista) puheenjohtaja van Kol'ia ainoastaan — Venäjän ja Japanin edustajat. »Innostus», »entusiasmi» kaikuvat kauttaaltaan kaikissa näiden todellisten veljeytymiskongressien puheissa ja kärjistyvät yhteisiin lauluihin. Mielilaulu on ranskalainen »Internationale» loppusäkeineen:

»C'est la lutte finale
Marchons tous et demain
L'Internationale
Sera le genre humain.»[2]

Tässä yhteisessä laulussa on syvä merkitys: se ilmaisee, että vaikka päät väliin joutuivatkin ankaraan riitaan — sydämet kumminkin sykkivät yhdessä. »Katsokaa, kuinka kaikki rakastavat toisiaan!» Osottaakseni kouraantuntuvasti proletarisen ja porvarillisen kansainvälisyyden Koko luonteeneron tarvitsee minun vain kysyä, voisivatko edustajat niissä kokouksissa, joita joku »Kansainvälinen liitto työtä koskevaa lainsäädäntöä varten» tahi »Kansainvälinen kongressi ekonomian kehittämiseksi» toimeenpanee, kuvitella, kuinka he laulaisivat yhteisesti jonkun laulun! Porvarikunta laulaa kansallisissa kehyksissä (»isänmaallisissa» juhlissa), köyhälistö kansainvälisissä tilaisuuksissa.

On oltava selvillä myöskin siitä, että nämä laulut eivät pääty, kuten Schillerin »Lied an die Freude» (Riemun ylistyslaulu), vaatimukseen:

»Unhoon kauna, kosto jääköön, syymme kirja kadotkoon,
Viholliselle anteeks anto, maailmalle sovitus.»

vaan että ne ovat taistelulauluja, täynnä vihaa ja kostoa. Kenelle ollaan äkämystyneitä? Valtiomuodostuksille, sellaisina kuin ne nykyään ovat historian kädestä lähteneinä, ja niiden elintoiminnan laadulle. Se on: proletarinen kansainvälisyys on samalla (eräässä vielä lähemmin määriteltävässä merkityksessä) antinationalismia (kansallisuusvastaista) ja eroaa tässä taaskin jyrkästi kaikesta porvarillisesta kansainvälisyydestä.

Mutta mitä vastaan kohdistuvat hyökkäykset?

Ne kohdistuvat etupäässä kaikkea vastaan, mikä voidaan yhdistää käsitteisiin »chauvinismi, jingoismi, imperialismi» (kansallispöyhkeys, sodan jumaloiminen, maailmanvallan tavoitteleminen). Toisin sanoen: kaikkea periaatteellista suurvaltiutta, kansallista suuruudentavoittelua ja vainoomista, kaikkea »valtapolitikaa», kaikkea alueiden laajentamishalua, kaikkea väkivaltaista siirtomaapolitikaa vastaan. Ja samoin myöskin sitä vastaan, mitä pidetään yhtä hyvin tämän suurvaltapolitikan syynä kuin seurauksenakin: militarismia ja sotia vastaan. Kansat tahtovat rauhaa. Kansat eivät tunne mitään antagonismia, vihollisuutta, joka voisi saada ne paljastamaan miekkansa. Jokainen nykyaikainen sota on mieletöntä tahdottomain joukkojen murhaamista, jotka viedään teurastuspenkille kuten teurastuskarja. Militarismi on tällaisten rikoksellisten yritysten taimitarha. Tähän suuntaan käyvät kaikki sosialististen kongressien, sosialististen sanomalehtien ja myöskin »puolueettomain» työväenyhdistysten lausunnot niin tällä kuin tuolla puolen Vogeseja, niin tällä kuin tuolla puolen Kanalia, niin tällä kuin toisella puolen valtamerta.

Niinpä avasi Jaurès, tuo uljuutensa tähden Saksan valtakunnanhallituksen virallisesti ylistämä Jaurès, Pariisin kongressin seuraavin sanoin:

»Syvällä ilolla ja liikutuksella tervehdin minä koko Ranskan sosialidemokratian, Ranskan järjestyneen työväestön nimessä järjestyneitä ulkomaalaisia sosialisteja, kaikkien maiden köyhälistöä. Jos milloinkaan niin on juuri tällä hetkellä tärkeää saattaa työntekijät yhdenmukaiseen sosialistiseen käsitykseen ja yhdenmukaiseen toimintaan, koska kapitalismi juuri nyt etujansa puolustaakseen vetoaa huonoimpiin chauvinistisiin, eläimellisiin vaistoihin (vilkasta suosiota) ja koettaa kaikissa maissa valtaansa turvataksensa jälleen herättää eloon vanhat rotu-ennakkoluulot sekä kiihottaa kansaa toista vastaan. Sentähden on kaikista niistä tärkeistä kysymyksistä, jotka ovat päiväjärjestyksessä, tärkein kansainvälisen rauhan ja kansainvälisen veljeytymisen järjestäminen.»

Ja kaikki puhujat yhtyivät ehdottomasti häneen. Mutta englantilainen ammattiyhdistysmies Pete Curran lausui: »Englannin edustajat kuuluvat eri järjestöihin, ammattiyhdistyksiin ja valtiollisiin järjestöihin, mutta me puolustamme kaikki kansainvälistä rauhaa ja kansainvälistä solidarisuutta ja olemme päättäneet tehdä voitavamme työntekijäin yhteenliittämiseksi. Ja me panemme nimenomaisen vastalauseen sitä ilmoitusta vastaan, että Englannin sosialistit muka kannattavat Englannin hallituksen politikaa. Vielä kerran: sitä emme tee; me kaikki tuomitsemme yksimielisesti englantilaisen maailmanvallan tavoittelun ja sodan jumaloimisen ja leimaamme häpeälliseksi kapitalistisen rosvous- ja ryöstöpolitikan Etelä-Afrikassa.»

Kongressin katsantokanta määriteltiin erityisessä päätöksessä.

Tämä yksimielisesti hyväksytty päätös kuuluu:

»Huomioonottaen Pariisissa 1889, Brüsselissä 1891 ja Lontoossa 1896 pidettyjen kansainvälisten sosialistikongressien päätökset, jotka tuomitsevat militarismin yhtenä kapitalistisen järjestelmän turmiollisimpana seurauksena ja vaativat seisovain sotajoukkojen poistamista ja kansainvälisten sovinto-oikeuksien perustamista sekä kansalle oikeutta päättää sodasta ja rauhasta;

ottaen edelleen huomioon, että viime kansainvälisen kongressin jälkeen sattuneet tapahtumat ovat selvästi osottaneet, kuinka kovasti militarismi varsinkin uusimmassa muodossaan, suurpolitikana, uhkaa köyhälistön tähän saakka saavuttamia valtiollisen taistelun tuloksia samoin kuin nykyisen yhteiskunnan rauhallista ja säännöllistä kehitystä kokonaisuudessaan;

ottaen vihdoin huomioon, että tämä alueenlaajentamis- ja siirtomaanryöstöpolitika laskee valloilleen, kuten ristiretki Kiinaa vastaan osottaa, kansainvälisen turhan kateellisuuden ja erimielisyyden, mitkä uhkaavat muuttaa sodan pysyväiseksi tilaksi, jonka taloudelliset, valtiolliset ja siveelliset vauriot köyhälistö saisi yksinään kantaa,

julistaa kongressi:

1) että jokaisen maan työväenpuolueen tulee kaksinkertaisella painolla ja tarmolla vastustaa militarismia ja siirtomaapolitikaa;

2) että ennen kaikkea on ehdottomasti välttämätöntä niiden suurpolitisten liittojen vastapainoksi, joita porvarikunnat ja hallitukset solmivat sodan ikuistamiseksi, muodostaa kaikkien maiden köyhälistön liitto rauhan ikuistamiseksi, s. o. siirtyä enemmän tai vähemmän platonisista kansainvälisen solidarisuuden mielenosotuksista valtiollisella alalla tarmokkaaseen kansainväliseen toimintaan, yhteiseen taisteluun militarismia ja suurpolitikaa vastaan.

Kongressi päättää tähän johtavana käytännöllisenä keinona:

1) että sosialististen puolueiden on kaikkialla ryhdyttävä kasvattamaan ja järjestämään nuorisoa taisteluun militarismia vastaan sekä tehtävä sitä mitä suurimmalla innolla;

2) että sosialististen edustajain velvollisuus on kaikissa parlamenteissa ehdottomasti äänestää kaikkia militarismin, sotalaivaston tai siirtomaasotaretkien kustannuksia vastaan;

3) että pysyvän kansainvälisen sosialistisen toimikunnan tehtäväksi annetaan samanaikaisen ja yhdenmukaisen protestiliikkeen herättäminen militarismia vastaan kaikissa maissa niissä tämänluontoisissa tapauksissa, joilla on kansainvälinen kantavuus.»

Amsterdamin kongressissa (1904) asetuttiin venäläis-japanilaisen sodan suhteen seuraavan yksimielisesti hyväksytyn päätöksen kannalle:

»Ottaen huomioon, että kaikkien maiden työntekijäin ja sosialistien keskinäinen ymmärtämys ja yhteinen toiminta ovat varmimmat maailmanrauhan takeet, julkilausuu kongressi hetkellä, jolloin tsarinvaltaa uhkaa yhtaikaa sota ja vallankumous, veljellisen tervehdyksensä Venäjän ja Japanin proletareille, joita uhraavat ja murhaavat sekä kapitalismin että hallituksen rikokset. Kongressi vaatii kaikkien maiden sosialisteja ja työntekijöitä, jotka ovat rauhan vartijoita, kaikin voimin vastustamaan jokaista sodan laajennusta.»

Tämä katsantokanta on mennyt kaikkien maiden sosialistien lihaan ja vereen, kuten voimme joka päivä nähdä niistä rauhan- ja ystävyydenvakuutuksista, joita vaihdetaan maasta toiseen: englantilaiset työntekijät vakuuttavat ranskalaisille, että he eivät tunne mitään ristiriitaa Siamin tähden, ranskalaiset saksalaisille, että he eivät tiedä mitään takaisinvalloitushalusta, venäläiset japanilaisille, että he inhoovat Venäjän ja Japanin välistä sotaa, j. n. e. Keskustelut 16 kansainvälisessä kaivosmiesten kokouksessa, joka pidettiin Lüttichissä (1905) ja määräsi kantansa myöskin sota- ja rauhakysymyksessä, osottavat, kuinka tämä rauhaarakastava mieliala tunkeutuu köyhälistön epäpolitisiinkin laitoksiin. Lainaan kongressikeskustelujen väliaikaisesta kertomuksesta muutamia kohtia. Alustajana oli englantilainen Thomas Burt, Northumberlandin kaivostyöväen tunnettu johtaja, Gladstonen ministeristön entinen alivaltiosihteeri. Hän puhui seuraavaan tapaan:

Ei ole tärkeämpää kaikkia luokkia ja kansoja koskevaa kysymystä kuin sodan ja rauhan kysymys. Eikö ole merkillistä, että 2000 vuotta kristillisen kulturin syntymisen jälkeen juuri kristityt kansat lakkamatta miettivät hävityksen ja tuhon välikappaleita! Valitettavasti ei Englanti ole vähimmän syyllinen tähän. Mieleeni johtuu personallisesti Krimin sota ja sota Etelä-Afrikassa. Krimin sotaa pitää jokainen englantilainen nykyään pahana hairahduksena. Etelä-Afrikan sodasta ei vastuu lankea ainakaan meidän niskoillemme, sillä kaikki työväenedustajat parlamentissa, kaikki ammattiyhdistysten ja osuuskuntien johtomiehet maassa ovat panneet vastalauseen tätä rikoksellista yritystä vastaan. Minä olin äskettäin Etelä-Afrikassa ja olen kauhuissani siitä, mitä siellä näin. Englantilaisenkin väestön keskuudessa vallitsee kauhistuttava kurjuus, ja eräs englantilainen sotilas on minulle sanonut katuvansa nyt sitä, että on taistellut väärällä puolella. Sotaa on käyty ainoastaan työntekijöitä vastaan. Inhimillisyys ja oikeus ovat isänmaallisuutta ylempänä. Tietämättömyys ja ennakkoluulot ovat sodan tärkeimmät syyt. Me tahdomme asettaa niiden sijaan sopusoinnun ja molemminpuolisen rakkauden.

Valtiopäivämies Hué (Saksa), varsinkin englantilaisten lämpimästi tervehtimänä: Minä olen tykkänään tämän hetken vaikutuksen vallassa, jolloin juuri niin arvossapidetty ja ansiokas englantilainen politiko alusti rauhanpäätöksen; sillä me olemme mannermaalla yleensä tottuneet pitämään Englantia pahana henkenä, joka aina on valmis sytyttämään maailman tuleen. Ei Saksakaan ole ollut viimeinen kehittämään varustuksia. Mutta Saksan kansan syvät rivit eivät ole olleet tässä samaa mieltä; ne inhoavat eräiden joukkojen sotakirkunaa. Jokaisen työväenparlamentin tulee olla rauhanparlamentti. On kristinuskon ivaamista, kun kristillisen sanan saarnaaja ylistää saarnatuolista veljenmurhaa. Kristus olisi ruoskalla ajanut ulos väärät seuraajansa temppelistä. Kuka on nyt Marokko-selkkauksessa poistanut rohkealla iskulla pääkiihottajan Ranskassa? Sosialidemokratinen puolue. Samoin se esiintyy myöskin Saksan valtiopäivillä, Englannin parlamentissa, Belgiassa, Itävallassa rauhan puolesta. Itse Berlinissä tahtoi Jaurès ihmeteltävällä puhelahjallaan panna toimeen mielenosotuksen rauhan puolesta. Mutta »sivistysvaltiomme» »rauhaarakastava» hallitus löi oven kiinni hänen nenänsä edessä. Tämä osottaa, missä sota-aate on koteutunut: niissä piireissä, jotka odottavat sodasta itselleen etua. Mutta me emme ole niitä. Paras isänmaanystävä ei ole se, joka sanoo: Right or wrong, my country (oikein tai väärin, isänmaani), vaan se, joka pitää oikeutta lippunaan, oikeutta kaikkia luokkia ja kansoja kohtaan. Jokainen meistä on ylpeä isänmaastaan, ei kukaan meistä ole isänmaaton lurjus. Mutta me emme tahdo olla sapelinkalistajia, vaan tahdomme synnyttää kansallisesta monihelinästä harmonisen kansainvälisen yhteissoinnun.

Perry (Amerika): Kohta ehkä täytyy Amerikastakin sanoa, että se pyrkii uusiin varustuksiin. Niin on tapahtunut aina ihmiskunnan historian alusta. Ei mitään hoideta niin innokkaasti kuin kasvannaisia ihmiskunnan ruumiissa. Mekin tahdomme rauhaa. Mutta niin kauan kuin taloudellinen sota jatkuu, on pysyvä kansojenrauhakin mahdoton. Ensin täytyy niiden, jotka eivät välitä maailmanrauhasta, menettää etuoikeutensa.

Beugnet (Ranska): Ranska — ja Belgia — on ollut verisimpäin kansainsotien näyttämönä. Me olemme kasvatetut »perivihollinen» silmäin edessä. Toisella puolen Doverin valkeat kalliot, »petollinen Albion», toisella puolen saksalaisen maahanhyökkäyksen peikko. Kapitalistiluokka on kaikkialla sodan puolella; pitääpä se sotaa ainoana viimeisenä pelastajanaan taistelussa työväenluokan kasvavaa valtaa vastaan. Ranskasta oli tulemaisillaan toinen Espanja, paavin palvelija. Sen vapautti kongregationilaki (= hengellisiä yhdyskuntia koskeva asetus). Mutta heti alkoivat kirkon juonittelut, sotaan yllyttäminen. Paavi luo rakkaita silmäyksiä keisariin, eripuraisen kirkon päämieheen. Kaikkialla sihistiin ja supistiin, että voitokkaan protestanttisen keisarin tulisi Ranskassa asettaa paavinvalta entiselleen. Mutta vielä pahemmin kuin keisari uhkaa kapitalismi Ranskaa. Eiväthän ranskalaiset porvarilehdet, kun Jaurès-kokous kiellettiin Berlinissä, hyökänneet Saksan hallituksen, vaan Jaurèsin kimppuun. Samaten kuin keisari, on myöskin tasavalta kapitalismin vallassa, joka uhkaa maailmaa sivistyksen pahimmalla vihollisella, sodalla. Mutta mitäpä voisi voitokaskaan sota tuottaa meille? Voitokkaan kenralin, joka uutena keisarina loisi uuden konkordatin avulla uuden kirkollisen vallan.

Samaan suuntaan kävivät muidenkin puhujain lausunnot.

Sama kongressi hyväksyi yksimielisesti lausunnon, jossa vakuutetaan lämmintä myötätuntoisuutta vapauden puolesta taisteleville venäläisille työntekijöille ja toivotetaan heille täydellistä pyrintöjen onnistumista.

Yhtä vähän kuin porvarillisten rauhanystäväin pyrintöjä pidetään tehokkaana keinona estämään edellä kuvattuja epäkohtia, yhtä vähän pidetään sellaisena (pienen vähemmistön, etupäässä hollantilaisten ja ranskalaisten sosialistien suosittamaa) yleislakkoa tai tottelemasta kieltäytymistä. Kun hollantilaiset esittivät Zürichin kongressissa päätettäväksi, että sotien poistamiseksi olisi ryhdyttävä yhteiseen sotilas- ja teollisuuslakkoon (Domela Nieuwenhuisin lempiaate!), sekä arvelivat, että hallitukset vapisisivat, jos kongressi hyväksyisi tuon esityksen, niin Viktor Adler keskeyttäen lausui kokouksen osottaessa yleistä suosiota: »Eivät vapisisi, vaan nauraisivat meidät pataluhiksi.» Tämän samoin kuin muut samanlaiset esitykset onkin kansainvälisten kongressien melkoinen enemmistö aina hyljännyt. Sitä vastoin pidetään ainoana tehokkaana sotien välttämiskeinona kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän muuttumista sosialistiseksi.

Minkä hengen lapsia tuo »isänmaattoman» sosialidemokratian »antinationalismi» on, voimme parhaiten arvostella, jos tarkastamme, mistä juurista nuo mainitut sekä muut samansisältöiset julistukset johtuvat. Ovatko ne ehkä vihan purkauksia kaikkea kansallista vastaan, ikivanhoja maahan kiintymyksen tunteita vastaan, »luonnollista isänmaallisuutta» vastaan, vihan purkauksia, joka innostutti yleismaailmallisuuden doktrinärejä 19 vuosisadan puolivälissä ja josta vielä Bakunin kirjoitti sanat: »Au point de vue de la conscience moderne, de l'humanité et de la justice, telles que, grâce aux développements passés de l'histoire, nous sommes enfin parvenus à les comprendre, le patriotisme est une mauvaise, étroite et funeste habitude, puisqu'elle est la négation de l'égalité et de la solidarité humaines. La question sociale, posée pratiquement aujourd'hui par le monde ouvrier de l'Europe et de l'Amerique et dont la solution n'est possible que par l'abolition des frontières des Etats, tend nécessairement à détruire cette habitude traditionelle dans la conscience des travailleurs de tous les pays?» (»Nykyajan omantunnon, ihmisyyden ja oikeuden kannalta, sellaisina kuin me edellä käyneen historiallisen kehityksen vaikutuksesta lopultakin olemme tulleet ymmärtämään niitä, on isänmaallisuus, patriotismi, huono, ahdasmielinen ja tuhoa tuottava tottumus, koska se kieltää ihmisten yhdenvertaisuuden ja solidarisuuden. Yhteiskunnallinen kysymys, jonka Europan ja Amerikan työväestö käytännössä on meidän päivinämme herättänyt ja jonka ratkaisu on mahdollinen vain siten, että valtioiden rajaviivat pyhkäistään pois, pyrkii välttämättömästi hävittämään tämän perinnäisen tottumuksen kaikkien maiden työntekijäin tajunnasta.»)

Uskon, että nykyään tuskin on ainoatakaan huomattavaa sosialistia, jonka ajatukset ja tunteet kävisivät tähän suuntaan. Seuraava esitys osottaa sen. Ovatko siis nuo »antinationaliset» julistukset seurauksia kasvavasta välinpitämättömyydestä kaikkia kansalliserikoisuuksia kohtaan? Onko tuo ajatustavan »kansainvälisyys» ainoastaan henkinen tulos tapojen ja menojen kansainvälisyydestä, toisin sanoen kaikkien kansallisten vastakohtain tasoittamisesta ja yhtäläistymisestä, tai henkinen ilmaus siitä tosiasiasta, etteivät kansalliset, isänmaalliset vaikuttimet ole koskaan päässeet juurtumaan erityisesti köyhälistöön? Sitä lienee Marx tarkoittanut, kun hän Kommunistisessa manifestissa määritteli kommunistien suhteen kansallisuuskysymykseen seuraavasti:

»Kommunisteja on vielä syytetty siitä, että he tahtovat hävittää kansallisuuden, isänmaan. Työntekijöillä ei ole isänmaata. Heiltä ei voi ottaa, mitä heillä ei ole. — — — Kansojen kansalliset eroavaisuudet ja vastakohdat katoavat yhä enemmän ja enemmän jo porvariston kehittyessä, vapaakaupan, maailmanmarkkinoiden, teollisuustuotannon yhtäläisyyden ja sitä vastaavain elämänehtojen vaikutuksesta — —.»

Epäilemättä: tieten tai tietämättä on sosialidemokratian kansainvälisyys vuosikymmeniä perustunut näihin tai samanlaisiin päättelyihin. Ja epäilemättä on vielä nykyäänkin paljon sosialisteja, joiden ajatusjuoksu koskettelee läheisesti Kommunistisen manifestin aatteita. Se onkin helposti käsitettävissä. Sillä mainitut Marxin lauseet sisältävät kumoamattoman, suuren totuuden. Jokainen päivä hävittää kansallisia omituisuuksia ja muodostaa pysähdyspaikan kansallisten vastakohtain täydelliseen tasoittumiseen johtavalla tiellä, mikäli nämä vastakohdat ilmenevät tapojen ja tottumuksien, ajatustavan, kirjallisuuden, taiteen, lyhyesti kaiken niin hyvin subjektivisen kuin objektivisenkin kulturin erikoisuuksina. Tämän vaikuttaa eri kansojen yhä läheisempi keskinäinen yhteys, kasvava matkustajaliike, yhä helpommaksi tuleva ajatusten ilmaisu sanan, kirjoituksen ja näköhavainnon välityksellä (ajateltakoon esim. maalaustaiteen kehitystä yhdeksannellätoista vuosisadalla!).

Niinikään on eräässä merkityksessä totta, että »työntekijällä ei ole isänmaata». Hänellä ei ole sitä tuossa alkuperäisessä (kuten Bakunin sanoi »puhtaasti eläimellisessä» — »purement bestial») merkityksessä maakuntaansa kiintymisenä, kuten talonpojalla. Proletari on juureton suurkaupungin kasvi ilman paikallista väriä, ilman maahan kiintymistä, kaiken maailman lapsi. Eikä hänellä ole isänmaata myöskään siinä merkityksessä, että hänellä olisi osa kulturiyhteiskunnassa, koska siihen pimeään syvyyteen, jossa hän oleskelee, pilkottaa ainoastaan vähän hänen isänmaansa »kulturia». Vähän aineellista kulturia — »hänen isänmaansa, sehän on usein 6 jalkaa maanpinnan alapuolella», on sanottu; tai ajateltakoon, mitä »kansallisia» pukeutumis- ja ravitsemisomituisuuksia voisi juuri ilmestyä köyhälistöläiselämän puutteessa! — vähän henkistä kulturia: kansallisen taiteen ja kirjallisuuden aarteet ovat häneltä melkeinpä suljetut.

Mikäli minä huomaan, esiintyy tämä kansallisuusvastaisen mielialan muunnos, joka (voisi sanoa) on kansallisuusvastainen uhalla — par dépit — nykyään vielä enimmäkseen Ranskan köyhälistön keskuudessa, varsinkin parlamentarismitta vastustavain, puhtaasti ammattiyhdistyksellisten sosialistien piireissä. Siinä tutkimuksessa, jonka »Mouvement socialiste» (Sosialistinen liike) nimisen lehden toimitus järjesti työväen piireissä (1905), pukeutuu sanoihin melkein yksinomaan tuo vanha ijät kaiket märehditty katsantokanta.

Mutta minä en usko, että sosialidemokratian suurten joukkojen aatejuoksu enää nykyään kulkee tähän Marxin viittaamaan suuntaan. Sosialidemokratian pääjoukko ja ennen kaikkea sen määräävät johtajat eivät ole internationalisia sentähden, että he olisivat tulleet antinationalisiksi. Kansallisten vastakohtain todella tapahtunut tasoittuminen ei ole vaikuttanut heissä enemmän kuin porvarikunnassakaan kansallisen tunteen heikontumista. Päinvastoin on se köyhälistössä ja sen edustajissa (vaikkakin tykkänään toisista syistä) samoin kuin porvarikunnassa ja sen asianajajissa viime miespolven ajalla pikemmin vahvistunut. Tietoisuuden sisältö ei ole kehittynyt samaan suuntaan kuin tosiasiain kulku, vaan vastakkaiseen. Niinpä nyt saadaankin Marxin sanoihin: »työntekijällä ei ole isänmaata», yhä useammin vastaus: »siispä tahdomme luoda hänelle sen. Me tahdomme saattaa hänet osalliseksi kulturin siunauksista, jotta hän voi saada sen!» Ja samalla leviää myös — ja juuri eritoten — sosialistien keskuudessa yhä enemmän se vakaumus, että kaiken sivistyksen juuret ovat erikoisessa kansallisuudessa, että kaikki sivistys voi olla ainoastaan »kansallista» ja ettei mikään korkeampi inhimillisyyskään voi kehittyä muutoin kuin kansallisten yhdyskuntain kehyksissä. Tämä kaiken sivistyksen ja ihmisyyden kansallisten ehtojen tunnustaminen on eräs niitä juuria, joista kasvaa se myötätuntoisuus, mikä kaikkien maiden sosialisteissa on vierasten valtioiden perikatoon tuomitsemia pienempiä kansakuntia: puolalaisia, ruteneja, armenialaisia y. m. kohtaan. Tätä »kansallista» piirrettä kansainvälisen sosialidemokratian uskontunnustuksessa on niin usein väärin arvosteltu ja se on kuitenkin niin tärkeä, että minusta näyttää tarpeelliselta sananmukaisesti esittää muutamia eteväin sosialistien lausuntoja tästä asiasta. Meillä on kaksi sellaista aivan viime ajoilta, kahden saksalaisen sosialidemokratin lausumia, joiden antinationalismia pidetään erittäin jyrkkänä. »Neue Gesellschaftissa» (Uusi yhteiskunta) kirjoitti äskettäin Eduard David:

»Ainoastaan se, joka arvelee, että kansalliset yhdyskunnat ovat aikansa eläneitä muodostumia, joilla ei enää ole mitään olemisen oikeutta, voi välinpitämättömänä katsella kansallisen yhteenkuuluvaisuustunteen häviämistä. Vieläpä hän tervehtii sitä kehitysaskeleena yhden ainoan yhdenkaltaisen ihmiskunnan ihannetta kohti, joka ei enää tunne kansallisia kansamuodostuksia. Mutta ettei sosialidemokratia huolimatta päämääränsä yleismaailmallisesta laajuudesta ole tällä kannalla, osottaa jo se into, jolla se vastustaa kaikkea suurten kansojen harjoittamaa väkivaltaa pienempiä kohtaan. Missä tahansa sorretut kansat taistelevat saavuttaakseen jälleen valtiollisen itsenäisyytensä, tapahtukoonpa se Puolassa, Suomessa, Armeniassa, Etelä-Afrikassa tai Filippineillä tai missä hyvänsä muualla, aina sosialidemokratian myötätuntoisuus on ollut ja pysyy niiden puolella. Yhtä vähän kuin me tahtoisimme yksityisihmisen erikoisuutta, yksilöllisyyttä poistetuksi, yhtä vähän näyttää meistä kansojen ominainen, yksilöllinen elämä merkityksettömältä inhimillisen sivistyksen korkeimmalle, kaikinpuoliselle kehitykselle. Olemmepa sitä mieltä, että samoin kuin sosialismi on kutsuttu vapauttamaan yksityisen personallisuuselämää kapitalistisen järjestelmän turmeluksesta ja sorrosta, samoin se myöskin on kutsuttu avaamaan kansoille tietä todelliseen vapauteen ja suuruuteen.»

Mestarillisessa muodossa esittää Engelbert Pernerstorfer samanlaisia mielipiteitä »Sozialistische Monatshefte» (Sosialistinen kuukauslehti) nimisessä aikakauskirjassa.

»Kansallisuus korkeimmassa muodossaan on — — — ihanteellista hyvää. Se osottaa korkeimmassa asteessa ihmiskunnan sivistyksen erikoisessa, sangen omituisessa ja ainoastaan kerran esiintyvässä yksilöllisessä kirkastuksessa. Se merkitsee inhimillisyyden rikastuttamista erityisellä ilmenemismuodolla.» Sosialistien päämääränä olkoon hankkia proletareille osallisuutta tämän sivistyksen siunauksiin. »Emme tahdo työskennellä ainoastaan sitä varten, että ihmiset voisivat asua, syödä, pukeutua j. n. e. ihmisarvon mukaisesti, vaan että he, pääsemällä osallisiksi vuosituhansien kuluessa kehittyneestä sivistyksestä, ensin yleensä tulevat ihmisiksi, kykeneviksi itse omistamaan sivistystä ja luomaan sivistystä. Mutta kaikki sivistys on kansallista. Se alkaa erityisissä kansoissa ja osottaa korkeimmissa muodoissaan — ja enimmäkseen juuri niissä — ilmeisen kansallisluonteen. — — — Sosialismi ja kansallinen aate eivät siis ole ainoastaan ilman ristiriitaa, ne kuuluvat välttämättömästi yhteen. Jokaisen yrityksen, jonka tarkoituksena on heikontaa kansallisuusaatetta, täytyy, jos se onnistuu, vähentää ihmissuvun rikkautta. — — — Sosialismi tahtoo järjestää ihmiskunnan eikä hajoittaa sitä alkuosiinsa. Mutta ihmiskunnan elimistössä eivät ole soluina eri yksilöt, vaan kansat. Jotta elimistö olisi terve, täytyy solujenkin olla terveitä. — — — Ja joka tilaisuudessa, jossa on kysymys todella kansallisesta elämästä, voivat saksalaiset sosialidemokratit asettua ensi riviin. — — — Me tunnustamme ilomielin, että kuulumme kansaamme ja olemme ylpeitä sen suurista aatteista, samoin kuin tiedämme, että itse teoretinen sosialismikin on saksalaisen hengen luoma. Kansat ovat muutoksistaan huolimatta ikuisia ja sitä suurempia, kuta enemmän ne vievät maailmaa eteenpäin. Niin olemme hyvinä sosialisteina myöskin parhaita saksalaisia. Muuten ovat meidän johtajamme Saksan parlamentissa aina selittäneet, että me tahdomme kuulua kansaamme.»

Siten olemme joutuneet merkillisen tulokseen: lähdimme etsimään sosialidemokratisen »antinationalismin» perusteita ja tapasimme selväpiirteisen nationalismin sosialistisen uskontunnustuksen aineksena. Miten siis on laita? Onko sosialidemokratia, koska se tuntee kansainvälisesti ja pyrkii toimimaan kansainvälisesti, kansallisuusvastainen vai eikö se ole? On yhdessä merkityksessä, toisessa taas ei. Todellisuudessa eivät ne vastakohdat, joista tässä on kysymys, ole ensinkään vastakohtia kansainvälisyys- ja kansallisuusaatteen välillä, vaan johtuvat ne siitä, että kansallisuusaatetta käsitetään eri tavoilla. Koetan lyhyesti kuvata yksityiskohdissaan näitä sosialidemokratian ja sen vastustajain erilaisia käsityksiä nationalismin luonteesta.

1. Sosialidemokratia käsittää kansalla yhteisen kielen ja sivistyksen koossapitämien ihmisten muodostamaa yhdyskuntaa, sen vastustajat taas ajattelevat (historiallisesti satunnaisia) nykyajan valtioita. Edelliset siis tarkoittavat sivistysyhdyskuntaa, jälkimäiset valtioyhdyskuntaa, edelliset »luonnollisesti»-yhteiskunnallista, jälkimäiset »keinotekoisesti»-valtio-oikeudellista muodostumaa. Alue voi kummallakin olla sama, mutta useimmiten ei ole niin laita. Yksin Suurbritanniakin käsittää englantilaisten ja skotlantilaisten ohella nuo sivistykselle vieraat irlantilaiset! Ranska tosin muodostaa sivistysyhdyskunnan, mutta osia siitä elää hajallaan muissa valtioissa; Saksa nykyisessä tilassaan sulkee rajojensa sisään osia Puolasta ja muista kansallisuuksista; Itävalta-Unkari on suorastaan sekasotkuinen yhdistelmä mitä erilaisimpia sivistysyhdyskuntia; samoin Venäjä.

Sosialidemokratia tunnustaa, kuten olemme nähneet, jokaiselle »kansalle» kieliyhdyskunnan merkityksessä itsenäisyysoikeuden; se on siis valtioille, jotka »tekevät väkivaltaa» vieraille kansallisuuksille, tästä syystä vihamielinen. Missä valtioyhteys perustuu pääasiallisesti yhteiseen hallitsijasukuun, dynastiaan, kuten Itävallassa ja Venäjällä, vastustaa sosialidemokratia näitä muodostumia myöskin antidynastisessa mielessä.

2. Sosialidemokratia on kansallisuuksien, oikeammin valtioiden taistelun vastustaja. Se vastustaa kansainsotia, koska ne ovat »petomaisia», toisin sanoen eivät ainoastaan teurasta ihmisiä julmalla tavalla, vaan myöskin herättävät ihmisessä raakoja, eläimellisiä vaistoja. Sosialidemokratian vastustajat pitävät sotaa ellei hyvänä työnä ihmiskunnalle, niin ainakin välttämättömänä pahana. Tämä sosialidemokratian sodan vastustaminen selittää myöskin sen vihamielisyyden militarismia ja vallanlaajentamista kohtaan, joita vastaan se taistelee, koska ne ovat sodan enteitä tahi syitä.

3. Sosialidemokratia ei tahdo nähdä nationalismin huonontuvan chauvinismiksi (yltiöisänmaallisuudeksi). Kansallisuuden ja sen olemisoikeuden tunnustaminen sekä kansallisen mielen osottaminen ovat sosialistien mielestä jotakin toista kuin kansallinen omahyväisyys ja vierasten kansojen halveksiminen. »Se, mitä näemme eräiden kansankerrosten törkeässä ja typerässä yltiöisänmaallisuudessa, on niin vastenmielistä, että se estää miehuullisen, jalon kansallisen itsetunnon muodostumista» (Pernerstorfer).

4. Kaiken tämän mukaisesti onkin sosialidemokratian »patriotismi», isänmaallisuus tykkänään toisenlaista kuin vallitsevain luokkain, mikäli nämä ovat yhtä kuin se vallitseva valtio-olemus, jossa ne elävät. Tuo jälkimäinen on virallista ja politis-sotilaallista isänmaallisuutta. Se on virallista, koska se on viran puolesta ei ainoastaan julistettu pyhäksi, vaan myöskin näyttämölle sovitettu. Se on ikäänkuin valtiollistettu. Se on politista, koska sen esine, jota se kunnioittaa ja juhlii, on olemassa olevan valtion satunnainen valtio-oikeudellinen ykseys: niinpä oli Belgiassa ja Hollannissa vuoteen 1830 vallalla alankomaalainen, sittemmin belgialainen ja hollantilainen isänmaallisuus; Italiassa ja Saksassa oli ennen yhdistymistä yksityisvaltiollinen, nyt liittovaltiollinen isänmaallisuus; Itävalta-Unkarissa on — ohimenevänä — mustakeltainen isänmaallisuus; Ruotsi-Norjassa oli tähän saakka vallalla skandinavinen, nyt ruotsalainen ja norjalainen isänmaallisuus j. n. e. Luonnollisesti liittyvät valtiollisen isänmaallisuuden julkiset ilmaukset tapahtumiin, jotka ovat olleet tärkeitä sen valtio-oikeudellisen yhdyskunnan muodostumiselle, jota isänmaallisuus tarkoittaa: yhdistymispäivät liittovaltioissa, voitokkaat tappelut taikka — mikäli hallitsijasuku edustaa valtiollista isänmaallisuutta — hallitsijaperheen muistopäivät.

Tämänlaatuista isänmaallisuutta sosialidemokratia ei tahdo kannattaa. Ja syynä on yleensä se, että vallitsevat luokat ovat ottaneet sen omakseen; tässä saa siis isänmaallis-vastainen mieli selityksensä vastahakoisuudesta viettää yhteisiä juhlia vastustajain kanssa. Erityisesti on sosialidemokratia monesta syystä tyly virallis-valtiollista isänmaallisuutta kohtaan: joko sentähden, että se ei tunnusta sitä satunnaista historiallista valtioyhdyskuntaa, jota tahdotaan ihannoida, tai halveksii sitä. »Itävalta ei ole minkään Itävallassa asuvan kansan isänmaanrakkauden esine, sillä Itävalta on pettänyt ne kaikki samalla tavalla» (Pernerstorfer). Tai koska (yksinvaltaisissa maissa) virallinen isänmaallisuus pakostakin saa dynastisen leiman. Tai koska se liittyy voitokkaisiin tappeluihin, joita ei (vastenmielisyydestä sotaa vastaan) tahdota juhlia j. n. e. Siten on köyhälistön suhde viralliseen ja valtiolliseen isänmaallisuuteen eri valtioissa luonnollisesti erilainen: venäläisen sosialistin on yhtä vaikea viettää hallitsijahuoneen syntymäpäiväjuhlia, saksalaisen Sedanin tappelupäivää, kuin ranskalaisen on helppo juhlallisesti viettää Bastillen valloituksen vuosipäivää, italialaisen Breccia di Romaa, amerikalaisen perustuslakipäivää — vieläpä vallitsevain luokkain kanssa yhdessä.

Sosialidemokratia asettaa valtiollista isänmaallisuutta vastaan sivistyksellisen isänmaallisuuden, kuten sitä voisi nimittää. Se oli meillä esillä yhtä hyvin elokuun 28 p. 1899 kuin toukok. 9 p. 1905. Saksan sosialidemokratialle on siis sen isänmaallisuuden ja virallisen isänmaallisuuden välinen vastakohta sama kuin vastakohta Weimarin ja Potsdamin välillä.

Mutta eikö tämä sosialidemokratinen käsitys kansallisuuden luonteesta oli sisällisesti ristiriitainen? Jos se tunnustaa kansallisuuksien itsenäisen olemisoikeuden ja tahtoo suojella sitä, niin eikö sen silloin täydy pitää hyvänänsä näiden valtioiden keskinäisiä vihollisuuksia, eikö sen täydy tunnustaa näiden vihollisuuksien ilmiöitä — sotia — välttämättömiksi ja ryhtyä oman kansallisuuden suojelemiseksi (joka kuitenkin luonnollisesti on jokaista lähinnä) välttämättömiin toimenpiteisiin, siis hyväksyä nykyaikaisten valtioiden varustuksia?

Sosialidemokratin tajunnassa ei näitä ristiriitoja ole. Mitä ensiksikin tulee valtioihin, joiden alue on toinen kuin sivistysyhdyskunnan, ei hän tunnusta niitä oikeutetuiksi, koska hän ei pidä niitä tarpeellisina vaan pikemmin vahingollisina niihin yhdistettyjen eri kansallisuuksien menestykselle. Nykyaikaista suurvaltiota hän ei pidä sivistysilmiönä, joka olisi suojelemisen arvoinen. Hän uskoo päinvastoin, että suurvaltio saa kiittää olemisestaan ainoastaan kapitalistisia tai dynastisia harrastuksia. Hän uskoo, että ne hyödykkeet, jotka hänestä näyttävät arvokkailta, tulevat suojelluiksi pienissä itsenäisissä yhdyskunnissa yhtä hyvin, ehkäpä paremminkin, kuin nykyaikaisessa suurvaltiossa. Ja ennen kaikkea, hän ei tunnusta mitään kansallisuuksien välistä vastakohtaisuutta, jonka täytyisi johtaa ristiriitoihin ja sotiin. Nämäkin näyttävät hänestä päinvastoin olevan ainoastaan kapitalististen tai dynastisten harrastusten synnyttämiä. Mutta kun kapitalismi samoin kuin dynastismikin on hänen mielestään korvattavissa, edellinen sosialismilla, jälkimäinen kansanvaltaisuudella, ei hän johdonmukaisesti pidä »kansallista» tai paremmin sanoen valtiollista antagonismia välttämättömänä, pysyvänä, vaan ainoastaan tilapäisenä, ohimenevänä nationalismin seurauksena.

Missä määrin tämä todistelu on »oikea», ei kuulu meihin enää tässä, ja tuskinpa sitä voisikaan tieteellisen ana-lysin avulla todistaa, koska siinä vaikuttaa myöskin henkilökohtainen usko, jonka syvyyksiin ei tieteen laskinluoti ulotu. Myönnettävä on, etteivät suurvallat ole välttämättömiä aineellisen eivätkä henkisen kulturin ehtoja: koko se henkinen kulturi, mikä meillä saksalaisilla on, johtuu pikkuvaltioiden ajoilta; ja Sveitsi, Tanska ja Belgia ovat ainakin yhtä »rikkaita» aineellisista hyödykkeistä kuin Venäjä, Itävalta ja Saksa. Myönnettävä on myöskin, että kaikki nykyaikaisten valtioiden väliset ristiriidat johtuvat dynastisista tai kapitalistisista harrastuksista. Mutta todistamaton on otaksuma, että kapitalismi olisi korvattavissa sosialismilla; todistamaton oletus, että ilman kapitalismia ei kansoilla enää olisi mitään sotaan johtavia ristiriitoja. Kansa ei tosin ahdista toista sodalla siitä syystä, että sen keittotaito on surkuteltava, filosofia kuivaa, musiki äitelää. Mutta eikö ole ajateltavissa, että kansa, joka lisääntyy nopeammin kuin toinen, huomaa välttämättömäksi laajentaa »ruokamaitaan»? Entä kun maapallo on kansoittunut kokonaan, onko tämä laajentaminen silloin pantava toimeen jonkun toisen kansan kustannuksella? Täytyykö tällaisen »alueenlaajentamispyrinnön» aina välttämättömästi päättyä rauhallisesti ja sovinnollisesti? Mutta nämä ovat sen aikaisia suruja, jotka eivät koske päivän politikaa.

Varma on ainakin, että jos sosialidemokratia tahtoo pysyä uskollisena itselleen, jos se tahtoo edelleen pyrkiä päämääräänsä, kapitalismin poistamiseen, jos se ei tahdo murskata vapaan ja jalon ihmiskunnan korkeimpia ihanteita, jotka se itse on luonut itselleen, niin se ei voi muuttaa nykyistä kantaansa kaiken valtiollisen mahtipolitikan ja politisen isänmaallisuuden suhteen. Jokainen imperialismille, militarismille, kansallispöyhkeydelle tehty myönnytys merkitsisi sen itsemurhaa ja olisi myöskin sosialismin kieltämistä. Sentähden näyttää minusta imperialistisen nationalismin ja sosialismin yhdistäminen haaveelta. Sanat »nationalinen sosialismi» sisältävät ristiriidan laatusanassa, contradictio in adjecto, »nationalinen» luonnollisesti aina käsitettynä imperialistisessa merkityksessä.

Tykkänään toinen kysymys on, missä määrässä sosialidemokratia katsoo tarpeelliseksi tehdä maan puolustukseen nähden myönnytyksiä vallitsevalle järjestelmälle, kuten se tekee tuhansilla muilla aloilla joka päivä. Sellainen myönnytys on esim. milisiväen asettamisvaatimus sellaisena kuin Saksan sosialidemokratia sen esittää. Sen perusteena on vakaumus, että nykyinen vihamielisyys valtioiden välillä jatkuu vielä toistaiseksi, että yksi maa ei saa jättäytyä aseettomaksi ennenkuin sillä on takeita siitä, että toisetkin yhtaikaa riisuvat aseensa, lyhyesti sanoen vakaumus, että sosialistisen ihanteen täytyy vielä jonkun aikaa odottaa toteutumistaan.

Näissä myönnytyksissä menee juuri saksalainen sosialidemokratia jo nykyään erittäin pitkälle. Niinpä puhui Bebel valtiopäivä-istunnossa maalisk. 7 p. 1904:

»Hyvät herrat, te ette voi tulevaisuudessa käydä ainoatakaan voitokasta sotaa ilman meitä. (Aivan totta! aivan oikein! sosialidemokratien taholta). Jos te voitatte, niin voitatte meidän kanssamme ettekä meitä vastaan; ilman meidän apuamme ette enää pääse mihinkään. (Aivan totta! aivan oikein! sosialidemokratien taholta.) Sanon vielä enemmän: meillä olisi kaikkein suurin harrastus, jos sotaan joutuisimme — edellytän, että Saksan politikaa johdetaan niin huolellisesti, ettei se itse anna aihetta sodan syttymiseen —, mutta jos sota olisi hyökkäyssota, sota, josta Saksan olemassaolo riippuisi, silloin — annan teille sanani olisimme viimeiseen mieheen, yksinpä vanhimmatkin joukossamme, valmiit ottamaan pyssyn olallemme ja puolustamaan saksalaista maaperäämme, emme teidän, vaan meidän mieliksemme, vieläpä minun puolestani teitä uhmataksemmekin. (Aivan totta! aivan oikein! sosialidemokratien taholta.)

»Me elämme ja taistelemme tällä maaperällä saadaksemme tämän isänmaamme, meidän kotimaamme, joka on yhtä paljon, ehkäpä enemmänkin, meidän isänmaamme kuin teidän (aivan totta! aivan oikein! sosialidemokratien taholta), sellaiseksi, että siinä on riemuisa elää yksinpä huonoimmankin meistä. (Hyvä! hyvä! sosialidemokratien taholta.)

»Se on pyrintömme, sen perille koetamme päästä, ja sentähden tulemme me kaikin tarjona olevin voimin viimeiseen hengenvetoon saakka torjumaan jokaista yritystä reväistä tästä isänmaasta kappaleita.» (Hyväksymistä sosialidemokratien taholta.)

Palaten tähän lausuntoon, laajentaen ja vielä vahvistaen sitä sanoi Bebel valtiopäiväistunnossa jouluk. 10 p. 1904:

»Vaadimmeko ehkä leikin vuoksi yleistä kansanpuolustusta, yleistä kansanasestusta? Emme, sillä me tarkoitamme, että ulkonaisten vaarojen vuoksi on välttämätöntä, että viimeiselläkin asekuntoisella miehellä on mahdollisuus astua puolustamaan isänmaansa vapautta ja riippumattomuutta; juuri sentähden! Te olette tosin summattomasti riemuinneet, kun minä viime keväänä lausuin, että ijästäni huolimatta itsekin vielä sellaisessa taistelussa tarttuisin pyssyyn maan riippumattomuuden puolesta. Sitä on ivattu ja pilkattu. Niin, minä tarkoitin täyttä totta: minä ja ystäväni, me emme luovuta kappalettakaan saksalaista maaperää ulkomaille; sillä me tiedämme tarkkaan, että sillä hetkellä, jolloin Saksa paloiteltaisiin, kansan koko henkinen ja sosialinen elämä välttämättömästi häviäisi niin pitkäksi aikaa kuin sellainen vieras valta pysyisi voimassa, ja tiedämme, että kansan koko innostus kääntyisi vainolaisen karkoittamiseen maasta pois. Se siis aikaansaisi kehityksen, jota meidän tulisi juuri omalta kannaltamme mitä vakavimmin valittaa ja vastustaa.» (Aivan oikein! sosialidemokratien taholta.)

Tällaisten ja samantapaisten lausuntojen tähden syyttävät useat ranskalaiset, hollantilaiset ja italialaiset sosialistit Saksan sosialidemokratiaa yltiöisänmaallisuudesta. Ja minusta tuntuu, ettei syytös puhtaan sosialistisen uskontunnustuksen kannalta katsoen ole niinkään väärä.

Takaisin sisällysluetteloon

 

2. Sisäpolitinen ohjelma.

Nekin periaatteet, joille sosialidemokratian sisäinen politika on rakennettu, ovat kaikissa sivistysmaissa oleellisesti samat. Ne on määritelty useissa kansainvälisten kongressien päätöksissä, joista Pariisin kokouksessa v. 1900 kaikilla äänillä yhtä vastaan hyväksytty on lyhin. Se kuuluu:

»Nykyaikainen köyhälistö on kapitalistisen tuotantotavan tulos, joka tuotantotapa tarvitsee riistämiselle altista, siis taloudellisesti ja valtiollisesti orjuutettua työläisjoukkoa. Sen kohottaminen ja vapauttaminen voi tapahtua ainoastaan tämän, sisäisten lakiensa voimasta tuotannonvälineitten yhteiskunnallistumiseen johtavan, talousjärjestelmän kannattajia vastaan, ja köyhälistön täytyy sentähden työläisluokkana taistellen esiintyä kapitalistiluokan vastustajana. Sosialidemokratian, joka on ottanut tehtäväkseen köyhälistön muodostamisen luokkataistelun armeijaksi, tulee ennen kaikkea kasvattaa työväestö vakavassa ja väsymättömässä työssä tietoiseksi luokkaeduistaan ja voimastaan luokkana, ja käyttää tähän kaikkia kansan oikeudentuntoa vastaavia keinoja, mitä valtiollinen ja sosialinen asema kulloinkin antaa sen käsiin, mikäli ne edistävät tämän päämäärän saavuttamista. Näistä keinoista mainitsee kongressi varsinkin valtiollisen toiminnan, yleisen äänioikeuden ja työväenluokan järjestämisen valtiollisiin, ammattiliisiin ja osuustoiminnallisiin ryhmiin, sivistäviin yhdistyksiin, vapaisiin apukassoihin j. n. e., ja vaatii kaikkien maiden sosialisteja vaikuttamaan siihen suuntaan, että kaikki nämä eri järjestysmuodot, jotka samalla ovat kasvatus- ja taistelukeinoja, mikäli mahdollista käyvät käsi kädessä, jotta työväenluokan voima siten jatkuvasti lisääntyisi ja se tulisi kykeneväksi toteuttamaan porvarikunnan valtiollisen ja taloudellisen pakkolunastuksen ja tuotannon yhteiskunnallistuttamisen.»

Jos poimimme tästä päätöksestä periaatteellisesti tärkeät kohdat, niin on tulos seuraava:

1. Nykyaikainen sosialidemokratia omaksuu realistis-historiallis-evolutionistisen historiankäsityksen: rationalismi ja sen mukana utopismi sekä revolutionismi häviävät.

2. Liikkeen päämäärä on kollektivistinen: tuotannonvälineitä vaaditaan yhteiskunnan huostaan.

3. Tähän päämäärään johtava tie on luokkataistelu: »työväenluokan vapauttaminen voi olla ainoastaan tämän luokan itsensä tekemä työ». Koko historiankäsityksen muutoksen mukaan (vertaa 1 koht.) pukeutuu tämä taistelu yhä enemmän laillisiin muotoihin.

4. Sosialinen liike toimii yhtaikaa kolmeen eri suuntaan: valtiollis-parlamentarisena, ammatillisena ja osuuskunnallisena työväenliikkeenä.

Tämä ohjelma, jossa selvästi huomaamme Marxin sosialismin hahmoviivat ja johon, kuten sanottu, nykyään sosialidemokratia kaikissa maissa perustuu, on kehittynyt näin lujaksi viimeisten kymmenen tai viidentoista vuoden kuluessa etupäässä kansainvälisten kongressien vaikutuksesta. Neljässä ensimäisessä kongressissa: Pariisissa 1889, Brüsselissä 1891, Zürichissä 1893, Lontoossa 1896 taisteltiin vielä kiivaita taisteluja tärkeistä ohjelmakohdista. Tosin ei niissä enää ollut, mikäli minä huomaan, keskustelun alaisena kumpikaan pääkysymys — tuotannonvälineiden yhteiskunnallistuttaminen päämääränä, luokkataistelu keinona — (kuten »vanhan» Internationalen kongresseissa). Mutta sitä enemmän pohdittiin kysymystä, millaiseksi tämä luokkataistelu on muodostettava. Tässä suhteessa ilmeni mainituissa kongresseissa mitä jyrkimpiä ristiriitoja silloin vielä voimakkaasti edustettujen anarkistien ja sosialistien välillä; edelliset, joiden joukossa Merlino ja Domela Nieuwenhuis olivat etevimmät, he kun ensimäisissä kongresseissa vielä olivat ryhmänsä valtuutettujen johtajina, vastustivat kiihkeästi köyhälistön kaikkea valtiollista ja varsinkin kaikkea parlamentarista toimintaa. He panivat koko painon »revolutioniin» sekä sen ohella ammatilliseen ja myöskin osuuskunnaaseen järjestymiseen. Riita, joka pukeutui mitä kiivaimpaan muotoon, päättyi siten, että »anarkistit» suljettiin pois kansainvälisten sosialistikongressien keskusteluista. Zürichin kongressin jälkeen kuuluu nyt virallinen päätös pääsyehdoista: Kongressiin saavat ottaa osaa

»1. Kaikkien niiden ryhmien edustajat, jotka kannattavat kapitalistisen omistus- ja tuotantojärjestelmän muuttamista sosialistiseksi omistus- ja tuotantojärjestelmäksi ja pitävät osanottoa lainsäädäntöön sekä parlamentariseen toimintaan välttämättömänä keinona tämän tarkoitusperän saavuttamiseen.

2. Kaikki ammatilliset järjestöt, jotka, vaikka ne eivät sellaisina ottaisikaan osaa valtiolliseen taisteluun, kumminkin tunnustavat politisen ja parlamentarisen toiminnan välttämättömyyden. Anarkistit ovat siis suljetut pois.»

Anarkistien poissulkeminen ei kuitenkaan merkitse oleellisen osan erottamista sosialidemokratisesta liikkeestä, vaan ainoastaan vapautumista kourallisesta eriskummallisia yksilöitä. Sillä anarkismi on viimekuluneina kymmenenä vuotena kadottanut lähes kaiken merkityksensä, kuten tulemme vielä näkemään puhuessamme sosialisesta liikkeestä yksityisissä maissa. Se on nykyään tekijä, joka voidaan jättää huomioonottamatta, mikäli on kysymys työväenliikkeestä joukkoliikkeenä.

Taistelut anarkisteja vastaan ovat kuitenkin olleet sosialidemokratisen ohjelman muodostumiselle tärkeitä useammassa kuin yhdessä suhteessa. Ne ovat toiselta puolen vaikuttaneet sen, että epäilykset parlamentaris-politisen toiminnan välttämättömyyden suhteen, joita ilmaantui siellä täällä ei-anarkistisissakin piireissä, ovat kadonneet. Ottamatta lukuun ehkä allemanisteja Ranskassa, erästä hollantilaista ryhmää sekä muutamia italialaisia äärimmäisen vasemman sivustan sosialisteja, vallitsee nykyään sosialidemokratien kesken yleensä se syvä vakaumus, että osanotto valtiolliseen ja parlamentariseen elämään on köyhälistön ensimäisiä ja vakavimpia velvollisuuksia. Toiselta puolen taas on välien selvittäminen anarkistien kanssa osaltaan vaikuttanut sen, että niissä sosialidemokratisissa piireissä, joissa on pantu painoa miltei yksinomaan valtiolliseen toimintaan, on herätty käsittämään muidenkin sosialisen liikkeen haarojen merkitystä. Mutta vielä enemmän kuin nuo teoretiset selittelyt on se kukoistava kehitys, jonka alaisina ammattiyhdistykset ja osuuskunnat ovat olleet lähes kaikissa maissa viimeisten kymmenen tai viidentoista vuoden aikana, saanut »puhtaat politikot» tarkistamaan näiden työväenliikkeen muotojen arvoa koskevia tuomioitansa.

Erityisesti on sosialisen liikkeen kulku Belgiassa vaikuttanut tässä suhteessa valaisevasti. Belgialaiset ovat saattaneet juuri ammatillisen ja ennen kaikkea osuuskunnallisen järjestymisen kauneimpaan kukoistukseensa ja he ovat myöskin väsymättä saarnanneet, että nämä sosialisen taistelun muodot ovat yhtä oikeutettuja kuin valtiollinen toimintakin. Niinpä lausuvat Destrée ja Vandervelde oivallisessa kirjassaan »Le socialisme en Belgique» (Sosialismi Belgiassa) tästä seuraavaa: »Pour la majorité de ceux qui suivent les luttes politiques, celles-ci apparaissent comme l'objectif essentiel d'un parti. Il leur semble que tout doive leur être subordonné et rien n'est comparable à un triomphe électoral ... — Les esprits à courtevue finissent même par croire très sincèrement que l'évolution des idées, des institutions et des moeurs d'une nation est sans importance propre. — Cette conception n'est point la nôtre, nous nous hâtons de le dire. ..» (»Useimmille niistä, jotka seuraavat valtiollisia taisteluja, näyttävät ne puolueen oleelliselta sisällöltä. Heidän mielestään on kaikki alistettava niiden alle eikä mitään voida verrata vaalivoittoon. — — — Lyhytnäköinen ymmärrys uskoo lopuksi aivan todella, että jonkun kansan aatteiden, laitosten ja tapojen kehitys on varsinaista merkitystä vailla. — Tämä ei suinkaan ole meidän käsityksemme, sen me kiiruhdamme ilmoittamaan.») Kehitys Belgiassa, Tanskassa ja muissa maissa on myöskin vaikuttanut selventävästi sikäli kun se on osottanut, ettei ammatillis-osuuskunnallisen liikkeen ja sosialidemokratian edustaman »revolutionärisen» katsantokannan välillä ole minkäänlaista ristiriitaa.

Aikaisemmin oli varsinkin porvarillisissa, mutta myöskin siellä täällä sosialistisissa piireissä (lukija verratkoon, mitä olen sivulla 146 ja seur. huomauttanut Lassallen suhteesta ammattiyhdistyksiin ja osuuskuntiin), se käsitys vallalla, että sosialistinen ja ammatillis-osuuskunnallinen työväenliike olisivat täydellisiä vastakohtia. Varsinkin uskoivat (ja uskovat) porvarilliset sosialipolitikot voivansa tehokkaasti vastustaa »sosialismia» kehittämällä ammatillisia ja osuuskunnallisia järjestöjä, joka seikka lisäsi useiden sosialistien vastenmielisyyttä näitä sosialisen taistelun muotoja kohtaan. Tämä käsityskanta on harhaan viepä: nämä molemmat liikkeen muodot eivät sulje pois, vaan täydentävät toisiansa.

Jo kolmekymmentä vuotta sitte arvosteli kauasnäkevä Friedrich Albert Lange tätä näennäistä vastakkaisuutta »itseavustuksen» ja »sosialismin» välillä sekä edellisen vaikutusta antisosialistisena vastamyrkkynä sangen sattuvasti seuraavalla tavalla: »Kaikesta huolimatta on ainakin epäiltävää, eikö kaikkia näitä työntekijäin vaivalla saavutettuja voittoja, jotka kapitalin mahti niin usein jälleen tekee tyhjiksi, ole pidettävä lopullisesti ainoastaan valmisteluina olojen perusteelliseen muutokseen, joka käsittää myöskin valtiolaitoksen ja omistusmuodon. Joka tapauksessa ei tämänlaatuisen taistelevan itseavustuksen ja taistelun kautta saavutetun valtiovallan tuottaman avun välinen ristiriitaisuus ole niin suuri, kuin yleisten käsitteiden nojalla arvostellen voisi luulla.» Nämä sanat sattuvat naulan päähän. Niissä edustetun katsantokannan oikeuden on tapahtumain myöhempi kulku loistavasti todistanut. Nyt liittyvät ammattiyhdistykset ja osuuskunnat vaikuttavina jäseninä elimellisesti suureen yleiseen sosialiseen liikkeeseen (jonka yhteispäämääränä on kapitalistisen talousjärjestelmän kumoaminen). On oivallettu, että osuuskunta-liike — sellaisena kuin olemme tutustuneet siihen englantilaista perusmuotoa tarkastellessamme — luonteensa mukaisesti valmistaa siirtymistä talouselämän sosialistiseen järjestykseen, että se sisimmältä olemukseltaan on kapitalismin vastainen. Niinikään on oivallettu, etteivät ammattiyhdistykset tee mitään haittaa kokonaisliikkeen sosialidemokratiselle luonteelle, vaan kuten osuuskuntaliikekin pikemmin vahvistavat kuin heikentävät sosialistista liikettä. Tietysti ei saa olla niin lyhytnäköinen, että pitää jokaista »tariffisopimusta» »sosialisen rauhan» todistuskappaleena. Huomasin äsken »Korrespondenzblatt der Generalkommission der Gewerkschaften Deutschlands» lehdessä (Saksan ammattiyhdistysliiton lehti) sangen järkevän kirjoituksen tariffisopimusten arvosta ja merkityksestä »luokkataistelun» kehyksissä. Se kärjistyi siihen, että työväestö voi sangen hyvin ja aivan rehellisesti tunnustaa tariffisopimusten siunaukselliset vaikutukset tarvitsematta silti lakata tuntemasta itseään luokaksi, joka elää alituisessa taistelussa työnantajan kanssa ja jonka päämääränä tässä taistelussa häämöittää kapitalistisen talousjärjestelmän voittaminen, joka siis on sydämeltään ja mieleltään sosialistinen. »Tariffisopimus», sanotaan siinä, »ei voi olla ammattiyhdistykselle mikään rauhansopimus eikä ystävyysliitto, vaan ainoastaan luokkataistelun levähdyspaikka, joka tarjoaa aikaa ja tilaisuutta varustautumaan uusiin taisteluihin.» »Tariffisopimuksen merkitys perustuu siihen käsitykseen, joka sitä kannattaa. Kun työntekijät ovat tietoiset siitä, että he muodostavat erityisen luokan, jolla on omat, kauas yli tariffisopimuksen ulottuvat ja kapitalistiselle riistännälle vastakkaiset harrastukset, pitävät he jokaista tariffisopimusta ainoastaan pysähdyspaikkana, ensimäisenä askeleena tiellä, josta jokainen jalan leveys on taistelulla vallattava. Missä taas toiset vaikuttimet kuin taistelevan edistyksen hallitsevat työväestöä, missä he antautuvat pysyvän rauhan epäjumalankuvan johdettaviksi, siellä ei tariffisopimus ole enää luokkataistelun levähdyspaikka, siellä työväestö joutuu ammattikunnallisuuden rämeeseen» j. n. e.

Siis toisin sanoen: ammattiyhdistysliike voi määrätyissä oloissa (kuten on useat kerrat historiassa tapahtunut) olla esteenä sosialistisen työväenliikkeen kehitykselle, mutta luonteensa mukaan sen ei tarvitse olla. Se riippuu hengestä, joka sen täyttää. Jos tämä on (sosialistisen maailmankatsomuksen kannattajan mielestä) »hyvä», niin voi ammattiyhdistysliike, kuten sosialistisesti ajattelevan työväestön piireissä on huomattu, tehdä tärkeitä palveluksia myöskin juuri sosialismin asialle. On aivan minun katsantokantani mukaista (vertaa kirjaani »Dennoch»), kun eräs uusi ranskalainen kirjailija (Halévy), joka osottautuu hyväksi sosialisen liikkeen tuntijaksi, määrittelee sosialismin ja ammattiyhdistysliikkeen välisen suhteen seuraavalla tavalla: »Ammattiyhdistys on sosialismin alkeiskoulu. Ammattiyhdistys tuo maltilliset työmiehet sosialismin helmaan ja saa sosialistit malttamaan mielensä tai paremmin sanoen ajattelemaan. Se pakottaa heidät ratkaisemaan määrättyjä kysymyksiä, se opettaa heidät tuntemaan vaikeuksia yksityiskohdissa. 'Syndikalismi', siis ammattiyhdistysliike, on eräs revolutionärisen työväenliikkeen harkittuja, siis hyviä muotoja. Jos se poistetaan, niin joukko näkee itsensä viskatuksi takaisin 'suuren päivän' haaveiluihin. Historiamme tietää kertoa siitä.»

Erimielisyydet köyhälistön keskuudessa ja sen johtajain välillä johtunevatkin nykyään ainoastaan siitä, että toista tai toista sosialisen taistelun muotoa pidetään suuremmassa tai pienemmässä arvossa: kun toiset panevat suuremman painon valtiollis-parlamentariselle toiminnalle, arvostelevat toiset sen merkityksen pienemmäksi ja tahtovat päinvastoin (luopumatta kuitenkaan politikasta) panna pääpainon ammatilliseen ja osuuskunnaaseen järjestymiseen sekä agitationiin.

Mutta eikö tässä edustettu käsitys, että sosialidemokratiset puolueet ovat kaikissa sivistysmaissa yksimielisiä tai siksi tulemaisillaan, ole ristiriidassa sen kanssa, mitä silmin nähtävät seikat opettavat? Eikö Dresdenistä samoin kuin Bolognasta, Pariisista kuten Amsterdamista tunge samoja räikeitä epäsointuja korviimme?

Ken seuraa ainoastaan pintapuolisesti tapahtumia, joita viime vuosien kuluessa on sattunut yksityisten maiden sosialistisissa liikkeissä ja kansainvälisissä kongresseissa, voi kyllä helposti tulla siihen vakaumukseen, että melkein kaikkialla — mutta varsinkin Saksassa, Ranskassa ja Italiassa — sovittamattomat vastakohdat taistelevat keskenään ja että sosialististen puolueiden jakaantuminen kahteen leppymättömään ryhmään — »radikalit», »revolutioniset», »intransigentit» toisella puolella, »opportunistit», »reformistit», »revisionistit» tai peräti »ministerilliset» toisella puolella — on läheisimmässä tulevaisuudessa odotettavissa.

Mutta tämä katsantokanta osottautuu minun nähdäkseni lähemmin tarkasteltaessa vääräksi. Uskon päinvastoin, että meidän aikamme käytännöllisen sosialismin piirissä esiintyväin vastakohtain periaatteellinen kantavuus arvostellaan melkoista suuremmaksi, kuin se on, ja että kaikkien maiden sosialistit ovat todella yksimielisiä kaikissa oleellisissa kohdissa, sekä että kaikkien sosialististen työväenpuolueiden luonne pohjaltaan on juuri sellainen, kuin olen edellä esittänyt.

Epäilemättä on sosialistien keskuudessa kaikissa maissa koko joukko ihmisiä, jotka vielä nytkin todella tahtovat »tehdä vallankumousta», jotka siis ovat pysyneet uskollisina vanhanaikaiselle revolutionismille sellaisena, kuin se Pariisin kommunissa esiintyi viimeisen kerran historiassa. Mutta heillä ei ole mitään vaikutusta (poikkeuksena ehkä Venäjä, joka on selvästi huomattavista syistä kaikissa suhteissa erikoisasemassa) missään, ei edes Ranskassa eikä Italiassa, vanhoissa vallankumouksen pesäpaikoissa. Ei kukaan »radikaleista» — ei Bebel, ei Ferri, ei Guesde, ei Hyndman, ei Adler, ei Lang eikä kukaan, jolla on joku merkitys maansa sosialisessa liikkeessä ja joukot takanaan — ole nykyään muuta kuin vakaumukselle uskollinen nykyaikainen realistis-evolutionistinen sosialisti.

Toiselta puolen löytynee sosialistien joukossa myöskin ihmisiä, jotka tahtovat tehdä rauhan porvarikunnan tai kapitalismin kanssa, jotka ovat kyllästyneet »pitkään riitaan», luokkataisteluun. Mutta heilläkään ei ole mitään sanottavaa minkään maan sosialistisessa liikkeessä. Kaikki johtavat »revisionistit», »opportunistit», »reformistit» — Auer, David, Molkenbuhr, Vollmar, Heine, Brauns Saksassa; Jaurès ja Briand, Vandervelde ja Anseele, Turati ja Knudsen, van Kol ja Pernerstorfer — seisovat järkähtämättömästi luokkataistelun pohjalla ja ovat »vallankumouksellisia» siinä merkityksessä, että he tahtovat poistaa vallitsevan kapitalistisen talousjärjestelmän, eikä korjata sitä. Niin — mies sellainen kuin Jaurès on epäilemättä luonteensa puolesta paljoa lähempänä vanhaa vallankumouksellisuutta kuin esim. Victor Adler tai itse Bebel. Pitihän hän Amsterdamin kongressissa leimuavan puheen, jossa hän väitti, ettei Saksan sosialidemokratialla ole mitään »vallankumouksellista intohimoa» ja suorastaan nuhteli sitä siitä, ettei se ollut (kuten Ranskan työväestö) saavuttanut yleistä äänioikeutta katusulkutaisteluilla!

Ainoastaan silloin, kun tajutaan se, mitä juuri olen esittänyt, voidaan ymmärtää se omituinen näytelmä, joka yhä uudelleen esiintyy yksityisten maiden sosialistikongresseissa ja joka suuressa mittakaavassa uudistuu kansainvälisissä kongresseissa, nimittäin että päiväkausien kiivaiden sanasotain jälkeen vihamieliset ryhmät jälleen yhtyvät, että päätösehdotukset, joissa vastakohdat esiintyvät, saavat aluksi miltei yhtä suuren äänimäärän (kuten Amsterdamissa), mutta sitte, kun toinen niistä on hyljätty, toinen hyväksytään musertavalla enemmistöllä. Niinpä voitti »antirevisionistinen» päätös Dresdenissä 288 äänellä 11 vastaan, kun taas sama päätös Amsterdamissa, jossa se myöskin oli keskustelun pohjana, hyväksyttiin 25 kansallisuusäänellä 5 vastaan (12 ei ottanut osaa äänestykseen). Voidaan siis sanoa, että tämä päätös ilmaisee nykyaikaisten sosialististen puolueiden periaatteellisen kannan taktikakysymyksissä, jonka vuoksi tahdon sen julkaista tässä. Se kuuluu:

»Kongressi tuomitsee mitä jyrkimmin revisionistiset pyrinnöt, jotka tahtovat muuttaa meidän tähänastista koeteltua ja voitokasta luokkataisteluun perustuvaa taktikaamme siihen suuntaan, että vastustajaimme kukistamisella saavutettavan politisen vallan tavoittelemisen sijaan astuisi vallitsevaan olojen järjestykseen taipuva myöntyväisyyspolitika.

»Sellaisen revisionistisen taktikan seuraus olisi, että puolueesta, joka työskentelee muuttaakseen vallitsevan porvarillisen yhteiskuntajärjestyksen mahdollisimman nopeasti sosialistiseksi ja joka siis on sanan parhaassa merkityksessä revolutionärinen, tulee puolue, joka tyytyy uudistamaan porvarillista yhteiskuntaa.

»Sentähden on kongressi, päinvastoin kuin vallitsevat revisionistiset pyrinnöt, vakuutettu siitä, että luokkavastakohdat eivät heikkene, vaan alituisesti jyrkkenevät, ja julistaa:

»1) että puolue torjuu luotaan edesvastuun kapitalistiseen tuotantotapaan perustuvasta valtiollisesta ja taloudellisesta tilasta, ja että se sentähden kieltää kaikki varojen myöntämiset, jotka ovat omiaan pysyttämään vallitsevia luokkia hallituksessa;

»2) että sosialidemokratia Pariisin kansainvälisessä sosialistikongressissa v. 1900 Kautskyn esityksestä tehdyn päätöksen mukaan ei voi tavoitella porvarillisessa yhteiskunnassa osallisuutta hallitusvaltaan.

»Kongressi tuomitsee edelleen jokaisen pyrinnön, joka koettaa himmentää vallitsevia luokkavastakohtia helpottaakseen liittymistä porvarillisiin puolueisiin.

»Kongressi odottaa, että sosialidemokratiset ryhmät käyttävät sitä suurempaa valtaa, jonka ne ovat saavuttaneet kasvaneen jäsenluvun ja kannattajinaan olevain valitsijajoukkojen valtavan lisääntymisen vaikutuksesta, edelleen kuten ennenkin selvittääkseen sosialidemokratian päämäärää sekä ohjelmamme periaatteitten mukaisesti valvoakseen mitä voimakkaimmin ja pontevimmin työväenluokan etuja, valtiollisen vapauden laajentamista ja turvaamista sekä kaikkien yhtäläisiä oikeuksia ja johtaakseen taistelua militarismia ja marinismia vastaan, siirtomaa- ja maailmanvallanpolitikaa vastaan, vääryyttä, sortoa ja riistämistä vastaan kaikissa niiden muodoissa vielä tarmokkaammin, kuin tähän saakka on ollut mahdollista, ja vaikuttaakseen pontevasti sosialisen lainsäädännön kehittämiseksi ja työväenluokan valtiollisten ja sivistystehtäväin täyttämiseksi.»

Eikö siis minkäänlaisia erimielisyyksiä, vaan pelkkää sopusointua? Niin ei toki ole laita. Mutta erimielisyydet eivät koske liikkeen periaatteita. Päämäärästä ja tiestä ollaan oleellisissa kohdissa yksimielisiä. Mistä siis erimielisyydet?

Tähän kysymykseen ei ole helppo vastata varsinkaan sen, joka itse on liikkeestä kaukana. Mikäli minä huomaan, eivät ne erimielisyydet, joita sosialistisen puolueen keskuudessa ilmestyy, johdu mistään määrätystä erimielisyyskohdasta. Pikemmin aiheuttaa niitä eri vaikutinsarjat ja niistä on ensin otettava selko, jos tahdotaan asiain perille päästä.

Osaksi ovat väittelyn alaisina olleet vastakohdat kyllä epäilemättä luonteeltaan realisia, toisin sanoen ne perustuvat todella eroaviin mielipiteisiin valtiollisia kysymyksiä arvosteltaessa. Vaikka ollaankin samaa mieltä päämäärästä ja tiestä, ei olla yleensä yksimielisiä marssin vauhdista; tarkemmin sanoen siitä, miten pitkällä ollaan päämäärään johtavalla tiellä. Kun toiset edelleenkin pitävät tärkeimpänä tehtävänä joukkojen kokoamisen ja kouluttamisen, päämääränsä tajuavan taistelupuolueen järjestämisen, joka harjoittaa ehdotonta oppositionia kaikkea vallitsevaa järjestystä vastaan, niin uskovat toiset, että on jo aika koettaa vähitellen tunkeutumalla nykyisen valtion elimistöön voittaa vaikutusvaltaa julkisen elämän muodostelemisessa. Jälkimäiset tuntevat olevansa kyllin voimakkaita voidakseen ryhtyä sovitteluihin vastustajan kanssa kärsimättä itse siitä vahinkoa, saattamatta omia periaatteita vaaraan, edelliset näkevät kaikkien sovittelujen uhkaavan heidän omaa asemaansa, koska heillä ei ole vielä samaa voiman tietoisuutta kuin toisilla. Niinpä lausui Anseele Amsterdamin kongressissa vallan oikein:

»Te sanotte: välitön tai välillinen osallisuus hallitukseen voi merkitä ainoastaan luokkataistelun ja tarkoitusperän alttiiksipanoa. Se voi vain erottaa meidät työväenluokasta ja vierottaa työväenluokan puolueestamme! Oli miten oli, minä en pelkää tätä niiden maiden suhteen, joissa köyhälistöllä on lujat järjestöt. Jos me jonakin päivänä saamme Belgiassa puolueen päätöksen perusteella sosialistisen ministerin, niin me pysymme läheisessä yhteydessä työväenpuolueen kanssa eikä omatuntomme siitä loukkaannu. — — — Jos meille tarjotaan yksikin ministeripaikka, otamme sen vastaan ja sanomme: suuri kiitos, milloin saadaan toinen? Meidän työntekijöitämme muokkaa kirkko, militarismi kohtelee heitä röyhkeästi, liian pitkä työpäivä rääkkää heitä, kurjuus riistää heiltä voimat, he ovat vanhuudessan ilman varoja, olemisen taistelussa alakynnessä, ja jos joku porvariston ryhmä ehdottaa meille, että se korjaa kaiken tämän sillä ehdolla, että me otamme kantaaksemme osan hallituksen edesvastuuta, niin tuleeko minun vastata kieltävästi? Sitä en tekisi, ja minä olen syvästi vakuutettu siitä, että jos Belgian köyhälistö olisi kyllin vahva luomaan sellaisen aseman, vastaisi työväenluokka kieltooni korvapuustilla. Venäjän, Bulgarian, Puolan, Espanjan, Japanin sosialistien on sangen helppo kieltäytyä hallituksellisesta vastuunalaisuudesta. Epäilemättä vierähtää toinenkin päivä ja vuosi, ennenkuin sitä heille tarjotaan.»

Täten on sangen oikein myöskin sanottu, että tätä taktillista kysymystä koskevaa näkökantaa ei ratkaise ainoastaan subjektivinen käsitys asiain tilasta, vaan eri maiden objektivisesti eri korkea kehitysaste. »Hallitukseen ei pidä ottaa osaa voittaakseen valtaa, vaan siihen otetaan osaa, koska ollaan kyllin voimakkaita siihen»; tässä muodossa tanskalainen Knudsen aivan oikein lausui saman ajatuksen.

Samoin puhui Auer Pariisissa (1900):

»Kaiken sen, mikä liikuttaa, kiihottaa ja hajoittaa Ranskan työväestöä ja on pakottanut meidät kuuntelemaan tuntikausia kestäneitä selittelyjä, olemme me jo vuosia sitte selvittäneet Saksassa, vaikka emme ehkä niin kiihkoisesti, kuin te täällä. Kysymys liitosta porvarien kanssa, kunnallishallintoon menemisestä j. n. e. kiinnitti huomiotamme jo 20 vuotta sitte, ja vihdoin olemme me kokemuksen pakottamina tehneet sen, mikä Tanskalaistenkin on nyt lopullisesti tehtävä, elleivät he tahdo loukata etuja, joista työväenluokan elinvoima riippuu. Millerand-tapausta meillä ei tietysti ole vielä sattunut. Niin kaukana emme vielä ole! Mutta minä toivon, että me mahdollisimman pian pääsemme niinkin kauas. (Suosiota). Meille on tämä kysymys puhdas tohtorikysymys. Meidän puoluejohtajamme, joille sellainen kysymys voitaisiin esittää, ovat tällä hetkellä paljoa lähempänä vankikoppia kuin ministerinpaikkaa. (Suurta iloisuutta.) Minä olen tuntenut koko tämän keskustelun ajalla samaa kuin päiväpalkkalainen Reuterin kirjassa 'Maamiesajoiltani', kun hänen läsnäollessaan keskusteltiin ruokien eduista. Tuo yksinkertainen alasaksalainen maatyöläinen arveli: väskynät ja naudanliha on sangen hyvää ruokaa, mutta me emme sitä saa. (Myrskyistä iloisuutta.) Siinä asemassa mekin olemme.»

Tässä Pariisin kongressissa iskivät vastakohdat erittäin kiivaasti toisiinsa: tilaisuuden tarjosi »Millerand-jutun» selvittely. Ja tulos? Kongressin hajaantuminenko? Ei suinkaan, vaan yhtyminen kuuluisaan Kautsky-päätökseen, jossa suorin sanoin tuodaan julki evolutionistinen katsantokanta ja joka muutoin sisältää eräitä oikein sitomattoman-sitovia mielipiteitä millerandilaisuuden »periaatteellisesta» tai »taktillisesta» oikeutuksesta. (»Sen kautta suljetaan tosin ovi, mutta avataan ikkuna Millerand-tapauksen uudistumiselle», arveli keskustelussa Ferri.) Päätös kuuluu:

»Politista valtaa ei köyhälistö nykyaikaisessa kansanvaltaisessa valtiossa voi saavuttaa paljaalla kädenkäänteellä, vaan se voi olla vain tuloksena köyhälistön valtiollisen ja taloudellisen järjestymisen pitkästä ja vaivaloisesta työstä, sen psykillisestä ja siveellisestä uudestasyntymisestä ja asteettaisesta paikkojen valloittamisesta kunnallisedustuksessa ja lakiasäätävissä yhdyskunnissa.

»Mutta hallitusvallan anastaminen siellä, missä se on keskitetty, ei voi tapahtua pala palalta. Yhden yksityisen sosialistin menemistä porvarilliseen ministeristöon ei ole pidettävä politisen vallan valloittamisen normalisena alkuna, vaan se voi aina olla vain ohimenevä ja poikkeuksellinen hätäapu pakkoasemassa.

»On taktillinen eikä periaatteellinen kysymys, onko määrätyssä tapauksessa sellaista pakkotilaa. Se ei ole kongressin päätettävissä. Mutta kaikissa tapauksissa voi tämä vaarallinen koe olla eduksi ainoastaan silloin, kun suljettu puoluejärjestö sen hyväksyy ja sosialistinen ministeri on sekä pysyy puolueensa valtuusmiehenä.

»Missä sosialistinen ministeri tulee puolueestaan riippumattomaksi, missä hän ei enää ole puolueensa asiamies, siellä ei hänen astumisensa ministeristöön ole köyhälistön vahvistamis-, vaan sen heikontamiskeino, ei politisen vallan valloittamisen edistämis-, vaan sen hidastuttamiskeino.

»Kongressi selittää, että sosialistin tulee luopua porvarillisesta ministeristöstä, jos järjestynyt puolue julistaa, että se on osottanut puolueellisuutta pääoman ja työn välisessä taloudellisessa taistelussa.»

Tämä päätös hyväksyttiin 29 kansallisuusäänellä 9 vastaan (kullakin »kansallisuudella» on 2 ääntä). Sitä vastaan äänestivät: Bulgaria (1) ja Irlanti (1), siis 4 ääntä; hajalleen äänestivät Puola, Venäjä, Italia, Amerikan Yhdysvallat ja luonnollisesti Ranska.

Näiden realisten erimielisyyksien ohella vaikuttavat vielä muutkin seikat vastakohtien muodostumisessa. Minä luulen ennen kaikkea, että käsitteen ja elämän välinen vastakkaisuus, jos niin saan aluksi lyhyesti sanoa, vaikuttaa usein määräävästi puolueiden ryhmitykseen, ja tarkoitan sillä seuraavaa: ohjelmissa, periaatteiden selittelyissä on kehityksen jatkuessa syntynyt voima, joka voi itsetoimivasti vaikuttaa edelleen. Käsitteenomainen muodostelma on saanut hengen ja koettaa puolustautua jokaista hyökkäystä vastaan. Mutta sen täytyy luonnollisesti joutua määrätyllä asteella ristiriitaan (sillä välin muuttuneiden) elämän vaatimusten kanssa. Ohjelmain, käsitejärjestelmäin, periaateselvittelyjen »ideologinen päällysrakennus», kuten Marx sanoo, ei vieri eteenpäin niin nopeasti, kuin kehitys edistyy. Nyt on ihmisiä, jotka asettavat elämäntehtäväkseen »opin puhtauden» puolustamisen, jotka kehittävät edelleen johdonmukaisesti opissa määrättyjä katsantokantoja — huolimatta olojen todellisesta muodostumisesta. Nämä ihmiset pitävät lopuksi elämää ja käsitejärjestelmää samana, tai tahtovat he käsitejärjestelmällään mestaroida elämää. Toimivat, vaikuttavat henkilöt vastustavat tätä.

He tietävät sangen hyvin, etteivät he voi suorittaa tehtäviänsä abstraktisten periaatteitten mukaan, vaan että heidän päinvastoin tulee joka hetki ottaa lukuun olojen satunnainen muodostuminen. He tahtovat vapautta, missä edelliset vaativat pakkoa, varsinkin kaikissa taktillisissa kysymyksissä. He tahtovat vaihtelevaisuutta, missä edelliset tahtovat yhtäläisyyttä. Tämä koskee »radikaleja» samoin kuin »revisionistejakin». Miehet sellaiset kuin Adler ja Vandervelde tulevat aina seisomaan vastatuksin Plechanowin ja Rosa Luxemburgin kaltaisten henkilöiden kanssa.

Victor Adler: »Minusta on sangen vaikea kaukaa ratkaista taktikakysymyksiä. Plechanowissa näyttää tämä kyky kasvavan samassa suhteessa kuin etäisyyden neliö.» »Taktika on olosuhteista riippuva.»

Rapin (Lausanne): »Jo jokaisen yksityisen maan taktikaan vaikuttavia suhteita on vaikea arvostella, kuinka meidän siis pitäisi ratkaisevasti määrätä ne toisissa maissa?»

Vandervelde: »Kaikki belgialaiset puoluetoverit pitävät kansainvälisesti sitovia taktikasääntöjä mahdottomina.»

Auer: »Minä olen äänestänyt Kautsky-päätöksen puolesta, en kuitenkaan sentähden, että kirjoittaisin sen jokaisen lauseen alle. Mutta se koskee yleistä tarkoitusperää, ja siinä minä olen samaa mieltä. Kautsky-päätöstä vastaan on muistutettu, että se on häilyvä, epämääräinen, eikä säädä estäviä keinoja kaikkien tapauksien varalta. Jos se tekisi tämän, en äänestäisi sen puolesta. Me emme tahdo sitoa koko tulevaisuudeksi käsiämme. Teoretisen kasvatuksemme ja ohjelmamme mukaan tahdomme kussakin tapauksessa määrätä kantamme. Sitä oikeutta emme anna itseltämme riistää. Me emme ole kiihkoilijoita, emme profetoja, emme uskonnon perustajia, joilla on lopullinen totuus jo taskussa. Me etsimme totuutta ja meidän on pidettävä tie avoinna totuuteen pyrkimiselle.»

Sitävastoin Rosa Luxemburg: »Miten muuten voimme menetellä, kuin laatia käytännöllisen taktikan säännöt? Jos laiminlyömme sen, niin mitä merkitsevät silloin enää kongressit, mitä meidän kansainvälinen solidarisuutemme?» »Dresdenin päätös ei ole ainoastaan paperipalanen, vaan historiallinen tosiasia, uskontunnustus.»

Plechanow: »Tässä on kysymys revisionististen teoriain eikä henkilöitten tuomitsemisesta — — —.»

Ja taas Anseele: »Jos viemme kotiin Dresdenin päätöksen, ei työväenluokkamme käsitä, kuinka ja minkätähden meidät on tuomittu. Teidän päätöksellenne nauretaan.»

Näiden kahden päälähteen lisäksi, joista vastakohdat johtuvat, tulee vielä joukko satunnaisia syitä: historiallinen traditioni, henkilökohtainen vihollisuus tai ystävyys ja muuta sellaista, joten ei puhdas erotus sellaisena, kuin sen pitäisi johtua realisista erimielisyyden perusteista, enimmäkseen esiinny laisinkaan. Niinpä ei ole elämässä, käytännössä, usein minkäänlaista ryhmittymistä kahteen leiriin. Tämä tapahtuu vasta suurissa joukkojen tarkastuksissa, kongresseissa. Niissä vallitsevat enimmäkseen radikalit. Mutta usein ei ensinkään sentähden, että he ovat »radikaleja», vaan siitä syystä, että heidän joukossaan ovat parhaat kamariviisaat. Nämä ovat jokaisessa keskustelussa ja ennen kaikkea päätöksiä laadittaessa edullisessa asemassa: heidän käytettävinään on vanhat valmiiksi laaditut käsitteet, luja ja selvä sanamuoto. Vaikuttavat henkilöt ovat luonnollisesti tässä jälellä heistä: he pitävät käsitteellistä muodostelua sellaisenaan pienemmässä arvossa eivätkä voi usein siihen ensinkään ryhtyäkään, koska uudet ilmiöt, joita elämä on tuonut mukanaan, eivät vielä ole ensinkään kypsät käsitekaavoihin puserrettaviksi. Rakkaan rauhan tähden äänestävät he siis »radikalisemman» käsityksen puolesta, hyvin tietäen, että juuri kongressipäätös merkitsee sangen vähän politikan todelliseen muodostumiseen. Täten selvenee se seikka, että lähes kaikkien viime vuosien sosialististen kongressien tuloksena on ollut musertavat »radikaliset» enemmistöt, jotka ovat tuominneet »revisionistisen» politikan, samalla kun itse tämä politika päivä päivältä edistyy kaikissa maissa. Sen täytyy edistyä, koska se on vain sosialismin lisääntyvän vahvistumisen ilmaus. Tästä päätösten ja käytännöllisen politikan välisestä työnjaosta — edelliset »radikaleja», jälkimäinen »reformistinen» — käy ilmeisesti selville, ettei todellisuudessa ole kysymyksessä mitkään periaatteelliset vastakohdat.

Pikemmin kuvaavat sosialistiset puolueet eri maissa orkestereita, jotka kaikki soittavat samaa kappaletta. Mikäli erotusta on, ilmenee se yksityisten soittajain erilaisissa soittokoneissa: niitähän on kaikennäköisiä suuresta patarummusta aina piccolohuiluun ja sulavaan selloon saakka. Orkesterit ovat useissa maissa ehkä varustetut runsaammasti torvisoittimilla pelkän sotilassoittokunnan tapaan (joissa erilaiset rummut räikkätorvien ja järeä-äänisten soittimien ohella ovat vallalla), toisissa taas on enemmän jouhisoittimia. Siinä koko erotus.

 

* *
 * 

 

Nyt tahdon muutamin piirtein koettaa kuvata sosialista liikettä sellaisena, kuin se nykyjään esiintyy tärkeimmissä sivistysmaissa. Lukija tuomitkoon sitte itse, onko minun käsitykseni, että tämä kuva osottaa kansasta toiseen yhä suurempaa yhtäläisyyttä, oikea vaiko ei. Minä puhun ensin kolmesta päämuodosta (tai maasta), mutta päinvastaisessa järjestyksessä kuin edellisessä luvussa, koska tästä järjestyksestä käy selville, missä määrin lähestyminen »normalimuotoa» kohti on huomattavissa, ja esitykseni voi jatkua eittämättömistä, selvistä tapauksista mutkallisempiin, riidanalaisempiin. Alan siis Saksasta.

Takaisin sisällysluetteloon

 

Neljäs luku.

Sosialinen liike yksityisissä maissa.

1. Saksa.

Olemme nähneet, että sosialinen liike Saksassa on ruumiillistunut suuressa politisessa puoluejärjestössä — sosialidemokratiassa. Tähän täytyy ensiksikin lisätä selitykseksi, ettei sosialidemokratia kuitenkaan ole ainoa valtiollinen puolue, joka edustaa työväestöä. Vaikka voimmekin syystä jättää huomioonottamatta ne köyhälistön ainekset, jotka asemansa riippuvaisuuden pakottamina äänestävät vaaleissa vanhoillisia tai kansallisvapaamielisiä leipäherrojaan, täytyy meidän mainita ainakin keskusta puolueena, joka vielä nykyään edustaa laajoja palkkatyöväestön kerroksia. Tiedetään, mitä historiallisia sattumia klerikalinen puolue saa kiittää olemisestaan. Erään palkkatyöväestön osan liittyminen tähän puolueeseen kuuluu myöskin valtiollisten sattumain piiriin ja jää meidän esityksemme kehysten ulkopuolelle. Sen verran on vain huomautettava, että keskusta nyt enää töin tuskin voi täyttää proletaristen suojattiensa vaatimuksia, että sen kannattajat alkavat jo siellä täällä luopua (Ylä-Slesia! Köln!) ja että riippuu keskustan johdon viisaudesta ja sosialidemokratiasta, milloin köyhälistön luokkaharrastus katkaisee keskustapuolueen kahleet ja aiheuttaa liittymisen sosialidemokratiaan. Tämä edustaa Saksassa joka tapauksessa jo nykyään yksistään työväenpuoluetta ja on ainoa, missä puolue ja sosialinen luokka ovat tähän saakka sattuneet melkein yhteen. Siinä syy, minkätähden se yksin tulee kysymykseen seuraavassa selostuksessamme.

Sosialidemokratia, joka siis on oleellisesti sama kuin Saksan köyhälistön valtiollinen järjestö, on nykyään laillis-parlamentarinen puolue. Nimitettäköön sitä — ja nimittäköön se itse itseään — »revolutionäriseksi», koska se tahtoo asettaa vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän sijaan periaatteellisesti toisen, seisoo se kuitenkin vakavasti realistis-evolutionistisen historiankäsityksen pohjalla, toisin sanoen se koettaa saavuttaa päämääränsä perustuslain vakuuttamilla keinoilla, ei ajattele »väkivaltaista kumousta» (jos ei sitä itseään tahdota ehkä kohdella väkivaltaisesti), pyrkii käytännöllisiin »uudistuksiin», muodostaakseen näiden avulla vähitellen nykyisen valtion »tulevaisuudenvaltioksi», on siis luonteeltaan antirevolutionärinen jokapäiväisessä merkityksessä. Se ei ole kyllä alusta aikain ollut sellainen, kuin se nyt on kolmenmiljonan puolueena. Päinvastoin voidaan sen lapsuudenajalta osottaa koko joukko tapahtumia, joissa se on käyttäytynyt joskaan ei toiminut »vallankumouksellisesti» vanhassa merkityksessä. Mutta se on alituisesti kehittyessään murtanut kumouksellisuuden munankuoret, siitä on tullut suoraan suuntaan kulkevan edistyksen kautta sellainen antirevolutionärinen, evolutionistinen puolue, jommoinen se nyt on. Ken nykyään pitää saksalaista sosialidemokratiaa »revolutionärisenä» puolueena (»kumous»-puolueen merkityksessä), hän joko ei tunne sitä taikka — hänellä on syytä arvostella sitä tahallansa väärin.

Toisenlaiseen päätökseen voi kyllä tulla se, joka ammentaa viisautensa ainoastaan »Neue Zeit»in (Uuden ajan) johtavista kirjoituksista tai muista lehdistä, joissa Mehring ja hänen piskuinen laumansa »väistymättä pitävät vallankumouksen lippua korkealla». Mutta Saksan sosialidemokratien valtiollisesti vaikuttavissa piireissä on arvostelu noista ihmisistä jo kauan ollut varma. Puolueessa heille nyt vain hiljaa hymyillään ja annetaan porvarillisten politikoitsijain silloin tällöin heitä hieman löylyttää.

Minä uskon myöskin, että sosialidemokratia on yksimielinen kaikissa käytännöllisen politikan oleellisissa kysymyksissä, yksimielisempi kuin »kansainvälinen sosialidemokratia», jonka yksimielisyyttä olen edellä koettanut osottaa. Niin yksimielinen, että se kummastuttaa kolmenmiljonan puolueessa. Minä olen vuosien kuluessa tullut vakuutetuksi siitä (aikaisemmin olin toista mieltä), että teoretiset keskustelut taktikan periaatteista, ohjelman yksityiskohdista, lyhyesti kaikki se, mitä viime vuosina on erityisen innokkaasti Saksassa puhuttu ja kirjoitettu »revisionismin» puolesta ja sitä vastaan, merkitsee tuskin mitään käytännöllisessä sosialidemokratisessa politikassa. Johtajat tuskin lukevat Bernstein–Kautsky-riitaa koskevaa kirjallisuutta, suuret joukot vielä vähemmän; ja jos lukevatkin, niin tekevät he sen puhtaasti teoretiskirjallisesta harrastuksesta. Minusta näyttää uskomattomalta, että nuo periaatteelliset selittelyt voisivat vaikuttaa edes ainoaankaan ryhmän päätökseen. Riitoja, erilaisia mielipiteitä on puolueessa luonnollisesti aina ollut, mutta niiden perustana ei suinkaan ole periaatteellisesti erilaiset käsityskannat, joita teoretikot nykyään koettavat rakennella (enimmäkseen kuitenkin vain huonolla menestyksellä) ja joita todella on muissa maissa ainakin taktikaan nähden, niissä maissa nimittäin, joissa kysymys osanotosta hallitukseen on välittömästi lähellä. Vollmar on Dresdenin puoluepäivillä julkisesti puhunut suunsa puhtaaksi tässä asiassa. »Silloin minä kysyn Auerilta, Blosilta ja muilta, eikö ryhmässä sosialistlain vallitessa riidelty juuri samoin ja enemmänkin kuin nyt? Ei ole totta, että nyt olisi ryhmässä noussut näkyviin painavampia periaatteellisia riitoja kuin ennen.» »En tiedä itse asiassa mainita ainoatakaan tapausta, jossa valtiopäivillä olisi ollut toisella puolella n. k. revisionistien käytännöllinen politika, toisella puolella 'radikalit' (Kuulkaa! Kuulkaa!); vaan aina on oltu sekaisin. Bebel kyllä vahvistaa todeksi, että hän ja minä olemme useamman kuin yhden kerran olleet samaa mieltä ja käyneet yhdessä, väliin vasemmistoa, väliin oikeistoa vastaan (Useita huutoja: Kuulkaa! Kuulkaa!). Siis voitte nähdä, ettei revisionismi ole muuta kuin linnunpelätin.»

Sanoin jo: on ihme, ettei niin suuressa puolueessa, jossa usein valtiollisesti vielä kouluuttamattomat joukot tulevat yhteen, ole paljoa enemmän erimielisyyttä. Sillä eri katsantokantojen lähteinä on: luonne (Bebel–Heine!), maakunta-yhteys (mukautuvat eteläsaksalaiset kuivakiskoisia pohjoissaksalaisia vastaan), sosialinen asema (ammattiyhdistysten johtajat — sanomalehden toimittajat), sivistysaste (v. Vollmar — Kymmenkäsky-Hofman), personalliset elämänkohtalot, henkilökohtainen ystävyys ja vihollisuus sekä tuhannet muut seikat. Kuinka luja sosialidemokratiaa yhdistävä side on, huomataan vasta sitte, kun otetaan lukuun kaikki nämä eripuraisuuden syyt, ja sittenkin nähdään, että puolue pysyy yksimielisenä kaikissa ratkaisevissa kysymyksissä. »Tosiasiain logika» pääsee määrääväksi yksinpä suuren saksalaisen puolueen itseviisauteen ja doktrinäriseen jäykkyyteen taipuvista johtumiehistä huolimatta.

Sentähden onkin minusta aivan perusteeton se monien vapaamielisten politikojen vielä nytkin hautoma toive, että saksalainen sosialidemokratia hajoaisi läheisessä tulevaisuudessa oikeaan ja vasempaan sivustaan. En myöskään usko, että johtajain vaihdos — »vanhojen» hautaan vaipuminen — muuttaisi laisinkaan sosialidemokratian yleisluonnetta. Varsinkin pidän epätodennäköisenä sitä, että sosialidemokratia tai sen oikea sivusta periaatteellisesti luopuisi torjuvasta asemastaan porvarillisiin puolueisiin nähden. Silloin se antaisi surmaniskun itselleen. Se on aina pysyvä luokkavastakohtain ja luokkataistelun kannalla, niin kauan kuin kapitalismia on maan päällä. Se on niin ilmeistä jokaiselle, joka edes pintapuolisesti tuntee sosialisten liikkeitten yhtenäisyyden, että ihmetyttää, kun taitavat nykyajan valtiollisen elämän arvostelijat ennustavat läheisimmässä tulevaisuudessa toisin käyvän. Auer, sosialidemokratian maltillisin ja selväjärkisin politiko, yksi noita epäiltäviä »revisionisteja», joka niin mielellään ratkaisee asiat harvinaisella humorillaan, ei kuitenkaan ymmärtänyt leikkiä, kun rohjettiin epäillä hänen luokkataistelu-vakaumustaan: »Ajatelkaa meistä mitä tahdotte», päätti hän puheensa Dresdenissä, »mutta syytöksen, että minä luopuisin luokkatietoisuudesta, että minä kavaltaisin puolueen porvarilliselle vasemmistolle, torjun minä mieliharmilla kurjana panetteluna.» Paitsi valtiopäivillä, jossa sosialidemokratia 78 paikkoineen on lähinnä vahvin puolue, on sillä 17 Saksan liittovaltion parlamenteissa 111 (v. 1903) edustajaa, samoin useiden kaupunkien kunnallishallituksissa.[3]

Mutta tästä kaikesta ei vielä voida päättää, että Saksan sosialidemokratiassa on pyrkimys (kansainväliseen) yhtenäisyyteen, koska tähän saakka on vain osotettu, että se on säilyttänyt ja kehittänyt vielä voimakkaammiksi erikoiset saksalaiset ominaisuutensa. Jos tahdomme tavata saksalaisen sosialisen liikkeen yhtenäisyyteen johtavalla tiellä, on meidän tarkastettava, onko se täydentynyt niissä kohdin, missä alkuaikoina huomattiin aukkoja: ammattiyhdistyksellisten ja osuuskunnallisten järjestöjen kehittämisessä. Ja, kuten tunnettu, on laajalla alalla niin käynyt. Ammattiyhdistyksellisen ja osuuskunnallisen työväenliikkeen nopea elpyminen on juuri se tapaus, joka on Saksan sosialisessa liikkeessä viimeisten vuosikymmenien aikana tapahtuneen kehityksen tunnusmerkkinä. Näinä vuosina on järjestyneiden luku noussut yli kaiken odotuksen, järjestöjen rahallinen suorituskyky on tullut kymmenkertaiseksi; mutta ennen kaikkea on harrastus tähän sosialisen taistelun muotoon vasta näinä vuosina oikein herännyt: ammattiyhdistysten ja osuuskuntien henki on tullut eläväksi, ja on kasvamassa uusi polvi miehiä ja naisia, jotka kaikesta sydämestään ovat liittyneet uusiin pyrintöihin ja kehittävät yhä järkevämmin tätä liikkeen puolta.

Taloudellisen työväenliikkeen ulkonaista kehitystä Saksassa viime vuosien kuluessa valaisevat seuraavat numerot:

Niin sanottuihin »vapaisiin» (s. o. sosialidemokratiaan taipuviin) ammattiyhdistyksiin järjestyneiden työntekijäin luku oli v. 1895 vasta 259,175, v. 1904 1,052,108. Näillä ammattiyhdistyksillä oli keskusliitoissa ensinmainittuna vuonna varoja 1,640,437 Rmk.; kymmenen vuotta myöhemmin ne nousevat 16,109,903 Rmkaan.[4]

Erittäin kuvaavaa on, että ammatillinen järjestyminen on kehittynyt nopeasti myöskin ei-sosialististen työntekijäin keskuudessa ja edistää luokkatietoisuuden heräämistä näissäkin köyhälistön aineksissa, jotka vielä kulkevat porvarillisten puolueiden talutusnuorassa. Sillä vaikka »kristilliset» ja »vapaamieliset» ammattiyhdistykset alkujaan ovatkin perustetut edistämään »sosialista rauhaa», »luokkavastakohtain tasoittamista», niin tosiasiat pakottavat niitä yhä enemmän ja enemmän proletariseen luokkataistelupolitikaan, jota niin sanotut »vapaat» ammattiyhdistykset tai paremmin jokainen ammattiyhdistyksellinen järjestö, joka sen nimen ansaitsee, on alusta pitäen ajanut. Ammattiyhdistyksissä saa saksalainen köyhälistö yhteiskunnallisena luokkana nyt vasta tahtonsa yhtenäisesti vaikuttamaan; ammattiyhdistyksissä (joiden eri muodot alkavat yhä enemmän ymmärtää toisiaan: kristillisten ammattiyhdistysten viime kongressissa pyyhittiin säännöistä se kohta, joka määräsi, ettei jäsen saa olla sosialidemokrati!) häviävät ne väliseinät, joita politiset puolueet tähän saakka ovat rakennelleet Saksan työväestön eri ryhmien välille. Englannissa kävi, kuten olemme nähneet, työntekijäin ammatillinen järjestyminen valtiollisen edellä; Saksassa on kehitys ollut päinvastainen. Englannissa on siis erityisesti proletarinen luokkatietoisuus työväestössä voinut kehittyä varemmin, koska se ensin järjestäytyi luokkana. Nyt on saksalainen työväenliike viime vuosikymmenen kuluessa perästäpäin suorittanut sen, missä englantilainen oli edellä: liikkeet ovat kummassakin maassa lähestyneet toisiaan.

Samoin on laita osuuskuntaliikkeen, jota kohtaan saksalaiset työntekijät aluksi olivat suorastaan vihamielisellä kannalla. Saksalaisilla osuuskunnilla, varsinkin kulutusyhdistyksillä, joista tässä etupäässä on kysymys, oli alussa kauttaaltaan pikkuporvarillinen leima, ja niiden kehitys joutui sentähden — pikkuporvariston vähenevän merkityksen mukaisesti — 1870-luvun keskipalkoilta lähtien seisahduksiin. Asian laita muuttui heti, kun työväestö (noin 1880-luvun lopulla) kiinnitti harrastuksensa osuuskuntiin. Vasta siitä alkaa nopean kehityksen aikakausi. »Kun työväenainekset, joilla oli tykkänään toisenlaiset harrastukset ja tarkoitusperät kuin pikkuporvarillisilla, tunkeutuivat mukaan, on kulutusyhdistys-laitoksen merkitys muuttunut oleellisesti toiseksi. Kulutusyhdistys-periaatetta koskevan sanomattoman kuivajärkisen ja ahdasmielisen käsityskannan sijaan on astunut laajaperäisiä suunnitelmia. — — — Ahtaaseen piiriin rajoittuneen personallisen vaikutuksen korvaa nyt suunnitelmanmukainen agitationi. Ja itse suurkaupungitkin, joita tähän saakka on pidetty kulutusosuuskuntien kivikkomaana, koska niissä, kuten Schulze-Delitzsch uskoi, edullisesti saadaan halpoja ja väärentämättömiä elintarpeita, temmataan nopeasti mukaan. Ja, ennen kaikkea, yksityiset kulutusyhdistykset liittyvät kokonaisvoimaksi. Perustamalla kaikkialle ostoyhdistyksiä pyritään keskittämään osto ja varsinkin oma tuotanto liittymällä Hamburgissa olevaan tukkuosto-yhtiöön, jonka perustivat v. 1894 etupäässä työntekijäin muodostamat saksilaiset osuuskunnat. Sen perustamisesta saakka on Saksassa järjestelmällinen työväestön leveiden hartiain kannattama kulutusosuuskuntalaitos» (Riehn). Tukkuosto-osuuskunta vaihtoi tavaroita vuonna 1904 34 milj. Saksan markan arvosta.[5]

Työväestö on nykyään kulutusosuuskunta-liikkeen sieluna, kuten näkyy siitä tosiasiasta, että viime vuosien lukuisat uudet osuuskunnat — yhdessä ainoassa vuodessa perustetaan usein yli 100 uutta kulutusosuuskuntaa — ovat melkein aina työntekijäin alkuunpanemia, samoin kuin siitäkin tosiasiasta, että edistyksellisen kulutusosuuskunta-liikkeen keskustana on nykyään »punainen Saksi», jossa kulutusyhdistyksien jäsenet ovat suurimmaksi osaksi (otaksutaan 70–80 %) työntekijöitä.

Kreuznachin kokouksessa (1902) ratkaistaviksi joutuneet ristiriidat osottavat, että kulutusyhdistykset yhä enemmän muuttuvat alkujaan pikkuporvarillisista laitoksista proletarisen hengen täyttämiksi. Hallinto ei hyväksynyt liittoon erästä kulutusyhdistystä, joka oli ottanut sääntöihinsä määräyksen: »Tavaroita tilatessaan ottaa yhdistys etupäässä huomioon ne liikkeet, jotka tunnustavat työntekijäin yhdistymisoikeuden ja täyttävät ammattiyhdistysten työehdot.» Sen jälkeen ovat ne kulutusyhdistykset, joihin kuuluu etupäässä työntekijöitä, eronneet »yleisestä liitosta» ja muodostaneet »Saksan kulutusyhdistysten keskusliiton». Huomattava edistysaskel astuttiin vuonna 1904: silloin päätti Saksan kulutusyhdistysten tukkuosto-osuuskunta perustaa oman tehtaan, saippuatehtaan Akeniin Elben varrella.

Seuraavat numerot osottavat sen nopean kehityksen, jonka alaisena kulutusyhdistyslaitos on ollut Saksassa viimeisten 10–15 vuoden aikana: 1890-luvun alussa oli kaikkien saksalaisten kulutusyhdistysten jäsenluku vasta noin neljännesmiljona, nykyään se ei enää ole kaukana miljonasta. Myyntisumma nousi tämän ajan kuluessa 50–60 miljonasta noin 200 miljonaan[6] 1890-luvun alussa oli vasta vähän enemmän kuin puolet jäsenistä palkkatyöläisiä ja pikkuvirkamiehiä, nyt heitä on kaksi kolmasosaa.

Takaisin sisällysluetteloon

 

2. Ranska.

Tavattoman nopeasti jauhavat kapitalismin myllyt. Kokonaisten kansojen olemus, jonka olemme nähneet vuosisatoja määräävän niiden erikoisluonteen, muuttuu muutamissa vuosissa. Siitä on sosialisen kehityksen kulku Ranskassa todellakin selvä esimerkki. Pegasus ikeen alaisena! Tuon riehuvan, levottoman kansan, jonka koko politinen kyky näytti tahtovan tyhjentyä tehokkaasti vaikuttavien väkivaltaisuuksien toimeenpanoon ja jonka näemme vielä vuonna 1871 kiemurtelevan vallankumouskohtauksen houreissa, on kahden tai kolmen lyhyen vuosikymmenen kuluessa täytynyt mukautua kääntymään sosialisen liikkeen suurelle valtamaantielle ja yhtymään kansainvälisen köyhälistön yleisarmeijan marssiin. Tässä se tosin muodostaa keveän ratsuväen, joka palvelee etuvartijastona ja joka tilapäisesti hajautuu erityisiksi joukoiksi, eikä esiinny saksalaisen jalkaväen sulettuina joukkoina tai englantilaisten raskaana tykistönä (jollei englantilaisen nostoväen tahdota antaa muodostaa suorastaan kuormasto-osastoa). Mutta marssin suunta on määrätty myöskin tälle keveälle joukolle, eikä ylintä sodanjohtoa vastaan — joka on kohtalon käsissä — voida nousta kapinaan. Vertauksitta puhuen: ranskalainen köyhälistö on hylkäämäisillään blanquilaisuuden, se käy porvarillista maailmaa vastaan lain rajoissa taistelua juuri samoissa muodoissa kuin sen saksalaiset veljet: parlamentissa, ammattiyhdistyksissä ja osuuskunnissa.

Parlamentissa ovat sosialistiset puolueet valloittaneet huomattavan aseman lyhyenä olemassaoloaikanaan. Vieläpä heidän on, kiitos omituisten puoluesuhteiden, onnistunut erityisiä kertoja vaikuttaa ratkaisevasti politikan kulkuunkin. 1887 annettiin maassa ainoastaan 47,000 sosialistista ääntä; 1902 oli tämä luku kohonnut 850,000:een, edusmieskamarissa on 46 edustajaa (584:sta) 6), jotka ajavat, kuten nykyajan historia meille opettaa, kauttaaltaan realistis-opportunistista politikaa. Olkoonpa että Millerand-tapaus oli ennenaikainen (voidaan sanoa, että Ranskan sosialistien pääjoukko on sen tuominnut); jo se seikka, että se yleensä oli mahdollinen, että siihen voi liittyä pitkällinen puoltava ja vastustava selittely, osottaa selvästi, mitä tietä ranskalaiset sosialistit kulkevat.

Sosialistinen »kommunikin» on sillävälin toteutunut, vaikkakin aivan toisessa muodossa, kuin vuoden 1871 kapinalliset haaveilivat; kasvavalla menestyksellä ovat ranskalaiset sosialistit ottaneet osaa kaupunginneuvosto- ja kunnallisedustus-vaaleihin, joten heidän käsissään on jo 63 kunnan (niiden joukossa useiden suurkaupunkien) hallinto, samalla kun 111 kunnassa toimii sosialistiset kaupunginneuvostot ja 68 pormestaria, 120 viransijaista ja 1,200 kunnallisneuvosten jäsentä kuuluu sosialistiseen puolueeseen.

Ranskalaiset sosialistit eivät tosin ole vieläkään päässeet täysin vapaiksi onnettomasta faktionismista, halusta hajaantua useihin puolueisiin. Mutta minusta tuntuu, että sekin on häviämässä. Sen voi varmasti päättää viime vuosina yhä uudistuneista eri sosialististen puolueiden yhdistämisyrityksistä. Rauha ei tosin ole tähän saakka koskaan kestänyt kovin kauan. Mutta ilmeisesti on hyvää tahtoa olemassa. Ja jokainen uusi sopimus, jonka edellä aina käy pitkiä selittelyjä, saattaa ryhmät joka kerta hiukan lähemmäksi. Itse asiassa eivät asialliset erokohdat kummankin pääryhmän — jauresilaisten ja guesdistien — välillä ole, kaikista »teoretisista» käsityskannan eroavaisuuksista huolimatta, nykyään paljon lukuisammat kuin Bebelin ja Vollmarin väliset Saksan sosialidemokratiassa. Ero on vain siinä, että kiihkeä luonne muodostaa ne keskustelussa terävämmiksi, että henkilökysymykset (kuten jo olen huomauttanut) näyttelevät romanisten kansojen keskuudessa vielä paljo tärkeämpää osaa kuin meillä ja että kahden aikoja sitte erossa olleen ryhmän yhteenliittyminen käy paljo vaikeammin kuin yhden ryhmän jakaantuminen mielipiteitten eroavaisuuden tähden.

Mutta jommoisellakin syyllä voi kuitenkin sanoa, että Ranskan sosialistiset puolueet ovat paraikaa matkalla lopullisesti hautaamaan sotakirveensä ja muodostamaan sen suuren kansallisen puolueen, joka ensi kerran pulpahti esiin Pariisin kongressissa vuonna 1899 ylitsekuohuvan innostuksen tulvasta ja jonka kuvaa jokainen ranskalainen sosialisti siitä saakka on kantanut sydämensä sisimmässä. Kaikkien kiukkuisten riitojen uhalla, joita P. S. F:n ja P. S. de F:n[7] välillä on viime vuosien kuluessa ollut, pyrki se vuonna 1905 jo uudelleen toteutumaan. Amsterdamissa tehtyjen päätösten seuraukseksi selitetään ennen kaikkea Jaurèsin kääntyminen; joka tapauksessa hän on antanut Millerandin ja hänen läheisimmän puoluekuntansa kukistua. Tammikuussa 1904 erotettiin Millerand Seine-liitosta. Sittemmin on hän syrjäytetty »loukkauskivenä». Niinpä voi yhdistysaate jälleen juurtua, sitä paremmin (kuten eräs etevä jäsen P. S. F:ssä, jonka vasempaan sivustaan hän kuuluu, Jean Longuet epäilemättä oikein määritteli), »kun tosiasiain ja ajan mahti oli tehnyt tehtävänsä. Jakaantuminen kahteen 'ykseyteen' on tuottanut jokaiselle 'yhdistyneelle' osastolle sen onnellisen tuloksen, että mitä erilaisimmat ainekset jokaisessa osastossa tulivat, samalla kuin tunsivat eroavaisuuden, sen ohessa tietoisiksi siitä, mikä heillä oli yhteistä toisen järjestön toverien kanssa.» (Aivan kuin meillä Saksassa). Kongressissa, joka pidettiin Rouenissa pääsiäisenä 1905, saatiin — taaskin yleisen innostuksen vallitessa — aikaan sovinto vihamielisten veljien välillä etupäässä sentähden, että Jaurès jyrkemmin asettui proletarisen luokkataistelun kannalle. Socialiste-lehti, tähän saakka guesdeläisten (!) äänenkannattaja, tulee yhteispuolueen omaksi ja keskustehdeksi. Tuon nykyään taas yhden sosialistisen puolueen nimi kuuluu: »Parti socialiste, section française de l'Internationale ouvrière» (!) (Sosialistinen puolue, työntekijäin Internationalen ranskalainen osasto). Hiljakkoin siellä taas kuuluu olleen erimielisyyttä. Ehkäpä jo seuraavassa painoksessa saan kertoa uudesta hajaannuksesta. Mutta — vähätpä siitä!

Ranskalaisten työntekijäin on ilmeisesti vielä vaikeampi kantaa ammatillisen järjestön kahleita kuin harjoittaa järjellistä politikaa hyvin yhteenliitetyissä parlamentarisissa puolueissa. Ranskalaisen ammattiyhdistysliikkeen historiankirjoittajat valittavat haikeasti Ranskan työväestön kykenemättömyyttä »järjestymään» ja ennen kaikkea pysymään väsymättä järjestössä ja suorittamaan säännöllisesti veronsa sen menoja varten. Tämä viimeksimainittu kohta näyttää olevan vaikein. Muuan englantilainen ammattiyhdistysmies sanoi kerran eräässä »vanhan» Internationalen kongressissa: »Kun on kysymys äänestämisestä päätöksiä tehtäessä, ovat meidän ranskalaiset ystävämme aina valmiit nostamaan kätensä, mutta kun heidän pitäisi pistää ne taskuunsa, luikkivat kaikki tiehensä.» Tämä kuvaa oivallisesti sitä henkeä, joka vallitsee romanilaisessa työväestössä: innostusta, mutta ei vakavuutta. Toinen »kansallispahe», joka vaikuttaa häiritsevästi ammattiyhdistysten muodostamiseen, on taipumus lahkolaisuuteen. Niinpä on Pariisissa kuusi koristeidentekijäin, yhdeksän limonadinmyyjäin, kaksitoista muurarien ja kivenhakkaajain, yhdeksäntoista maalarien, kuusi seppien, yhdeksän katurata- ja omnibusyhtiöitten palvelijain, seitsemäntoista kirjanpainajain, yhdeksän leipurien, kuusi kaasutyöntekijäin ammattiyhdistystä.

Mutta siitä huolimatta olojen mahti pakottaa ranskalaisenkin työntekijän ammattiyhdistykseen! Odottamattoman nopeasti on ammatillinen työväenliike kehittynyt Ranskassakin kahden viimeisen vuosikymmenen kuluessa. Sen alku ulottuu tuskin kauemmaksi taaksepäin kuin vuoteen 1884, jolloin ammattiyhdistykset tunnustettiin laillisiksi. Samana vuonna ilmoitettiin ainoastaan 68 ammatillista järjestöä, vuonna 1904 oli niiden luku jo noussut 4,227:ään. Ammatillisesti järjestyneitä työntekijöitä oli vuonna 1890 139,692, vuonna 1904 sitävastoin jo 715,576. Tämä on, kuten nähdään, huomattava edistys sangen lyhyessä ajassa.

Erityisen piirteen antaa ranskalaiselle ammattiyhdistysliikeelle korkealle kehittynyt »työpörssi»-laitos (bourses du travail). Me nimittäisimme niitä käsitteenmukaisemmin ammattiyhdistystaloiksi (saks. Gewerkschaftshaus). Sillä sellaisia ovat todellisuudessa nuo alkujaan ainoastaan työnvälityslaitoksina toimineet ja sen mukaan nimitetyt työpörssit: ammatillisten järjestöjen ja paikkakunnan ammattiyhdistysten hallintojen keskustoja. Nykyään (1904) on Ranskassa 111 työpörssiä, jotka melkein kaikki saavat apua kaupunkikunnilta, joissa ne ovat. Nämä vuotuiset avustukset nousivat v. 1902 396,000 frangiin. Seuraavana vuonna lakkautti Pariisin kunnallisneuvosten nationalistinen enemmistö Pariisin työpörsille siihen saakka myönnetyn 170,000 frangin avustuksen. Tämän kannatuksen määrästä voidaan käsittää Pariisin työpörssin suuri merkitys. Se onkin todella sangen valtava laitos. Ken on ollut siellä vaikkapa ainoastaan pari tuntia, ei voi enää epäillä sitä, että Ranskassakin on alkanut mahtavan ammatillisen työväenliikkeen aika. Kaikki ranskalaiset työpörssit ovat yhtyneet »työpörssien liittoon», joka on koetellun, nuorena kuolleen ammattiyhdistysasian esitaistelijan Fernand Pelloutierin perustama.

Ranskalainen erikoisilmiö, jota minun tietääkseni tavataan samanlaisena enää ainoastaan Hollannissa ja Italiassa, on omituinen antiparlamentarisen revolutionin ja ammattiyhdistysliikkeen risteytyminen niinsanotussa antiparlamentarisessa eli vallankumouksellisessa syndikalismissa. Se painaa leiman erääseen osaan Ranskan ammattiyhdistysliikettä, mutta on näköjään häviämässä samoin kuin sen valtiollinen vastakohta, puhtaasti valtiollinen revolutionismi eli blanquilaisuus.

Osuuskunnatkin kehittyvät Ranskassa, nähtävästi kuitenkin hitaammin. Tämä johtunee siitä tosiasiasta, että ranskalaiset työntekijät tuntevat vieläkin tuotanto-osuuskuntia kohtaan erityistä mieltymystä, joka on sitte Buchezin aikojen heidän veressään ja josta he eivät pääse vapaiksi. Monet seikat edistävät tätä taipumusta: useiden ranskalaisten ja varsinkin Pariisin teollisuushaarojen luonne (niitä ei harjoiteta laajaperäisesti), tuotanto-osuuskunnille suotuisa lainsäädäntö (etuoikeus yleisissä urakkahankinnoissa j. n. e.), vihdoin paljon suoranaisia avustuksia (kuten M. Benjamin Rampalin 1,400,000 frangin suuruinen testamenttilahjoitus ja muita). Tällaisia tuotanto-osuuskuntia oli Ranskassa v. 1896 202, v. 1904 307, joissa kuitenkin on osallisena ainoastaan vähäpätöinen määrä työntekijöitä; 1896 oli 9,800 osakasta (sociétaires), joista 5,300 otti itse osaa työhön, ja 7,000 apulaista (auxiliaires). Kaikissa tapauksissa selittänee tämän osuuskuntamuodon säilyminen sen puuttuvan harrastuksen, jota Ranskan köyhälistö on tähän saakka osottanut osuuskunnan elinvoimaista, nykyaikaista muotoa, kulutusosuuskuntaa kohtaan. Office du Travail'in tiedonannon mukaan oli kulutusyhdistysten luku Ranskassa tammikuun 1 p:nä 1904 1819; niistä oli 718 leipomoja, kun taas 1,101 valmisti eri esineitä. V. 1903 oli niitä 1,683, v. 1902 1,641. Mainittu toimisto ilmoittaa jäsenluvun olleen v. 1902 160,438, v. 1903 191,379, v. 1904 168,381. Ennenmainitussa Brüsselin »kansainvälisen sosialistisen sihterinviraston» kertomuksessa ilmoitetaan ranskalaisten kulutusyhdistysten jäsenluku vuonna 1900 500,000:ksi. Otaksun, että tässä piilee erehdys.

Takaisin sisällysluetteloon

 

3. Englanti.

Jos mieli minun väittämäni »yhtäläistymispyrkimyksen» osottautua täydessä laajuudessaan todelliseksi, täytyisi Englannissa kehittyä sosialistiseen päämäärään pyrkivä, itsenäinen valtiollinen työväenpuolue, joka seisoo luokkataistelun pohjalla. Sillä kaikki muut nykyaikaisen sosialisen liikkeen osat tapasimme Englannissa parhaassa kehityksessä. Mutta vastustajani väittävät juuri sitä, etteivät Englannin olot kehity mainittuun suuntaan, ja he esittävät tämän minulle tärkeimpänä todisteena käsityskantani oikeutta vastaan. Jos ryhdyn puolustamaan väitettäni, tyytynevät vastustajani tuskin siihen (kuten oikeastaan pitäisi!), että koettaisin suorittaa todistelun deduktivisesti likimain seuraavalla tavalla: Kuten olen koettanut osottaa, vaikuttaa useiden omituisten seikkain yhtyminen (Englannin taloudellinen monopoliasema, porvarillisten puolueiden myöntyväisyys) sen, ettei Englannissa ole sosialismia eikä luokkataistelua (olettaen, että niin vielä nykyään on laita). Jos siis voidaan todistaa, että nuo omituiset seikat ovat katoamassa, seuraisi siitä itsestään, että työväenliikkeen täytyy saada Englannissakin samat piirteet kuin mannermaalle (jossa nuo omituiset seikat juuri ovat jääneet toteutumatta). Sanon: tämän deduktivisen todistelun yksinään pitäisi riittää. Mutta olen varma siitä, ettei sitä pidetä pätevänä. Päinvastoin tullaan väittämään, että

1) Englannin erikoisasema säilyy tulevaisuudessakin;

2) vaikka ei tuota erikoisasemaa olisikaan, ei kehityksen tarvitse käydä minun väittämääni suuntaan.

Minun täytyy siis koettaa saada todisteluni kantavammaksi siten, että tuen sen tosiasioilla. Kuinka on siis »tosiasiain» laita?

Jos mielitään saada oikea kuva Englannin työväenliikkeessä vallitsevasta pyrkimyksestä, täytyy seurata niitä muutoksia, joiden alaisena sen varsinainen olemus on ollut miespolven ajan.

Noin 30 vuotta sitte olivat Englanin Trade Unionit puhtaan ja väärentämättömän manchesterilaisuuden päälinnana. Ne kantoivat »itseavustuksen» lippua korkealla, tahtoivat saavuttaa kaikki omin voimin, kammoivat kaikkea välitystä, kaikkea, mikä vähänkin vivahti »valtiososialismiin». Niiden uskontunnustus oli positivisesti kapitalistinen. Ne olivat kapitalistisen hengen synnyttämät, kapitalistisen talousjärjestelmän kanssa ne tahtoivat elää ja hätätilassa kuolla sen kerällä. Jos voitto nousi, tuli niiden saada siitä osa, jos se laskeutui, tahtoivat ne työnantajain kanssa »kärsiä hätää»: liikkuvan palkka-asteikon aate!

Tämän mielenlaadun henkinen sisällys ilmenee senaikuisessa ammattiyhdistyskirjallisuudessa. Itse Bamberger ja kumppanit hyväksyivät ammattiyhdistysaatteen. Ja Lujo Brentano todisti terävän terävästi, että Trade Unionit tekivät tarpeettomiksi kaikki valtiososialistiset kokeilut, kuten pakkovakuutuksen y. m. Hän varoitti hyväksymästä silloin Saksassa valmistelun alaisia sosialisia vakuutuslakeja, sillä silloin Saksa rientäisi perikatoa kohti. »Sen sijaan että suunniteltu talouden uudestaan järjestäminen torjuisi sosialidemokratiaa», kirjoitti hän vielä vuonna 1881, »tasoittaa se sille tien. Senkin loppuna on valtiollisen vapauden ja kansallisen sivistyksen häviö. Ja on samantekevää, saavutetaanko tämä loppu konservativis-sosialistisen vaiko sosialidemokratisen järjestäymisen tietä. Tuloksena oleva kulturin häviö on kummassakin tapauksessa sama.» Hän oli oppinut tämän käsitystavan englantilaisilta ammattiyhdistysten johtajilta. Se oli oppineiden työntekijäin valiojoukon katsantokanta, jotka silloin yksinään muodostivat Trade Unionit ja jotka olivat huomanneet edulliseksi sulattaa itseensä kapitalistisen talousjärjestelmän periaatteet.

Tulivat sitte satamatyömiesten suuret lakot 1880-luvun lopulla ensimäisinä merkkeinä alempain työväenkerrosten kohoamisesta, ja niiden mukana tuli New-Unionismi, joka ei ole enää manchesterilainen ammattiyhdistysliikkeen muoto. Joukot näkivät yhä selvemmin, etteivät he enää voi hankkia omin voimin kaikkia parannuksia työväestölle kokonaisuutena, että he päinvastoin tarvitsevat välttämättömästi valtioapua, yksinpä suorittaakseen niitäkin tehtäviä, joita ammattiyhdistysliike oli ottanut huolekseen (työttömien avustaminen j. n. e.) Sittemmin siirtyy ammattiyhdistyspolitikan painopiste yhä enemmän valtioavun puolelle: kongresseissa joutuvat vanhat, jyrkästi manchesterilaiset ammattiyhdistykset yhä pienemmäksi vähemmistöksi, kunnes ne lopulta itse luopuvat puhtaasta kannastaan ja kääntyvät »valtiososialismin» radalle. Sillä välin oli uusi Trade-Unionliikkeen »vasemmisto» käynyt jo kappaleen matkaa kauemmaksi, kyhännyt puhtaasti sosialistisen ohjelman ja antanut kongressin hyväksyä sen.

Muistutan vain muutamista tärkeimmistä tämän kehityskulun pysähdyspaikoista: jo v. 1890 asettuu ammattiyhdistyskongressi puoltamaan laissa määrättävää kahdeksantuntista työpäivää (vieläpä täysi-ikäisille miespuolisille työntekijöille). Pian sen jälkeen alkaa agitationi valtion pakkovakuutuksen tai — mikä on vielä »sosialistisempaa» — vanhoille henkilöille suoritettavan valtion eläkkeen hyväksi. Nykyään on ammattiyhdistysten ohjelmassa m. m. vaatimus vanhuudeneläkkeestä kaikille kuusikymmentä vuotta täyttäneille henkilöille. Viime kongressi päätti niinikään: »Urging Government to establish a national system enabling everyone (!) at 60 to obtain a pension of 5/ per week from a fund raised by Imperial Taxation.» (Vaaditaan hallitusta toimeenpanemaan sellainen yleinen järjestelmä, että jokainen (!) 60 vuotta täyttänyt saisi eläkettä 5 shillinkiä viikossa valtion verotuksella kootuista varoista.) Se on täydellistä »kommunismia»! Suurissa kaivostyömiesten lakoissa vuonna 1893 sukelsi ensi kerran esiin tuo tykkänään »sosialistinen» Living wage-aate (elantotarpeita vastaavan palkan vaatimus), joka sysäsi syrjään »liikkuvan palkka-asteikon» kapitalistisen periaatteen.

Samaan aikaan tutustuvat ammattiyhdistykset valtiollistuttamis- ja kunnallistuttamisaatteeseen. Ainoastaan määrästä riidellään vielä. Mutta jo 1894 selittää Norwichin ammattiyhdistyskongressi äänten enemmistöllä puolustavansa kaikkien tuotannonvälineiden ottamista yhteiskunnan haltuun. Sanottiin (eikä nähtävästi syyttä) tämän johtuneen kongressin tilapäisestä kokoonpanosta. Kuitenkin ovat samanlaiset päätökset sen jälkeen uudistuneet useammin, ja voidaan jonkinmoisilla perusteilla väittää, että englantilaiset Trade Unionit ovat nykyään ainakin hyvin lähellä kollektivistista ihannetta. Tässä ei ole tarvis lähemmin puhua siitä nopeasta kehityksestä, jonka alaisena kunnallissosialismi on viime vuosikymmenien kuluessa ollut Englannissa, suureksi osaksi proletaristen harrastusten pakotuksesta.

Jos sen lisäksi vielä otetaan huomioon, että Trade Unionien suuri enemmistö tahtoo ratkaista agrarikysymyksen Henry Georgen maareformin suuntaan, niin ei kai ole liian aikaista sanoa, että Englannin järjestyneen työväestön piireissä nykyään todella on nähtävissä taipumusta sosialismiin.

Mutta säilyttääkö ehkä itse sosialinen liike siitä huolimatta vaikka sosialistinen ihanne olisikin ohjaavana — toisellaisen luonteen? Pysyykö ehkä englantilaisen työväestön mieliala päinvastoin kuin Europan mannermaalla aina rauhallisena, sovinnollisena, jommoiseksi porvarilliset yhteiskunnanuudistajat sitä ylistävät, pysyykö Trade Unionien »epäpolitinen» kanta entisellään ja sen ohella vanha kaksipuoluejärjestelmä? Toisin sanoen: heittääkö englantilainen köyhälistö toiveittensa toteuttamisessa pysyväisestä sikseen »luokkataistelun» manner-europalaisessa merkityksessä ja varsinkin itsenäisen työväenpuolueen muodostamisen?

Tähän kysymykseen tahdon ensiksikin yleisen harkinnan kannalta vastata, ettei englantilainen työntekijä suinkaan »periaatteen» vuoksi pysy erillään »luokkataistelusta», yhtä vähän kuin hän siihen ryhtyisi »periaatteen» vuoksi. Sentähden hän juuri onkin »epäjohdonmukainen opportunisti». Hän tahtoo säilyttää rauhansa ja omenakakkunsa, ja niin kauan kuin ne hänelle taataan, antaa hän palttua politikalle. Mutta jos joku seikka häiritsee hänen nautintoansa, on hän kyllin häikäilemätön vastoin kaikkia »sosialisen rauhan» teoretikoja ryhtymään kaikkiin hänestä tehokkailta näyttäviin keinoihin palauttaakseen rauhansa ja turvatakseen omenakakkunsa. Ei hän silloin kammo politistakaan taistelua. On tärkeätä pitää mielessä tämä seikka vastapainona hänen porvarillisten ylistäjäinsä kuvauksille.

Siten ei hänen ja Europan mantereella asuvain toverien välillä ole minkäänlaista sisällistä vastenmielisyyttä, kuten esim. hyvinkasvatetun saksalaisen ja saksalaisen sosialidemokratin välillä. Usein kuullaan englantilaisen työväenjohtajan sanovan: »Saksan sosialidemokratia on oikeassa, jos eläisimme Saksassa, noudattaisimme aivan samaa politikaa, vieläpä todennäköisesti liittyisimme jyrkempään (bebeliläiseen) suuntaan.» Niinpä eivät englantilaiset ammattiyhdistysten edustajat häpeä, kuten jo olemme osottaneet, ottaa osaa kansainvälisten sosialistikongressien istuntoihin, joiden puheenjohtajina on englantilaisten Trade-Union-kongressien puheenjohtajia. Tämä merkitsee siis, että englantilainen työntekijä kieltäytyy itsenäisestä politikasta, panee luokkataistelun tarvekalut kaappiin, kun hän ei pidä niitä tarpeellisina tarkoitustensa toteuttamisessa, mutta on valmis ottamaan ne esiin heti, kun hänen tiellensä asetetaan esteitä, ja varsinkin jos viranomaiset, työnantajat tai yleinen mielipide kohtelevat vihamielisesti ammattiyhdistyksiä. Niinpä omaksuivat ammattiyhdistykset vielä vuosina 1867–71 ilolla I. A.-A:n (Internationalen) aatteen, koska lainsäädäntö ja hallinto koettivat estää ammattiyhdistysten kehitystä. Vasta vuosien 1871 ja 1875 lait sekä työnantajain ja yleisön suosiollisuus ammattiyhdistyksiä kohtaan loivat silloin tuon ruusunpunaisen, epävaltiollisen optimismin.

Mutta nyt on huomattava, että mieliala Englannissa on muutamia vuosia sitte muuttunut epäsuotuisaksi ammattiyhdistyksille. Työnantajain suuri enemmistö tahtoo nähtävästi murtaa »ammattiyhdistysten hirmuvallan», »yleinen mielipide», toisin sanoen poroporvarien maailma, on myös levoton ammattiyhdistysten yhä vahvistuvan vallan tähden ja pelkää ennen kaikkea, että niiden politika voisi alentaa Englannin teollisuuden valmistuskykyä ja siis samalla sen kilpailukykyä. Tämä kaikki johtuu luonnollisena seurauksena siitä tosiasiasta, että Englanti on tungettu pois monopoliasemastaan teollisuuden ja kaupan alalla ja pakotettu saattamaan tuotantoehtonsa sopusointuun muiden maiden kanssa. Voidaan siis huoleti sanoa: tällä kertaa johtuu vihamielisyys ammattiyhdistyksiä kohtaan syistä, jotka jäävät vaikuttamaan pysyväisesti.

Kuinka korkealle vihamielinen mieliala ammattiyhdistyksiä kohtaan Englannissa on jo kohonnut, näkyy ennen kaikkea lainkäytöstä, joka jo muutamia vuosia on osottanut selvää pyrkimystä vaikeuttamaan Trade Unionien toimintaa. Englantilaisten lakien venyväisyys myöntää, kuten tunnettu, tuomioistuimille mahdollisuuden toteuttaa tällaisia »pyrkimyksiä» kaikissa oikeudenkäynnin muodoissa. Varovat ja oppineet Webbit arvostelevat englantilaisten Trade Unionien nykyistä oikeusasemaa jotenkin seuraavasti: Viime vuosien kuluessa ovat tuomioistuimet yleensä supistaneet sitä, mitä on pidetty ammattiyhdistysten laillisena oikeutena. Tosin ei ole koetettu saada uudelleen käytäntöön rikoslain kauhukeinoja. — — — Mutta työnantajat ovat keksineet edullisemman aseen kuin rikoslaki onkaan. Ammattiyhdistysten virkamiesten toimenpiteitten johdosta ovat ne henkilöt, joille ne ovat epäedullisia, nostaneet vahingonkorvausta tarkoittavan sivilikanteen, ja tuomarit ovat selittäneet lainvastaisiksi, joskaan ei rangaistaviksi, useita seikkoja, joita tähän saakka on pidetty lakoissa sallittuina tapahtumina. Niinpä pidettiin rikoksellisena menettelynä, jos ammattiyhdistys julkaisi mustan listan niistä liikkeistä, jotka eivät olleet tekemisissä Trade Unionien kanssa, ja järjestymättömistä työntekijöistä. Vieläpä rauhallisintakin työpaikkain vartioimista, jossa ei vähinkään liiallisuus, väkivalta tai pakotus tullut kysymykseen, pidettiin kanteenalaisena, koska se muka tarkoittaa »vakoilemista ja väijymistä», joka loukkaa työnantajaa. Mutta laki sellaisena, kuin se nyt tulkitaan, ulottuu paljoa kauemmaksikin, se kun velvoittaa ammattiyhdistykset vahingonkorvaukseen sellaisistakin teoista, joista ei voitaisi nostaa kannetta, jos ne olisivat yksityisen jäsenen tekemiä. Jos ammattiyhdistyksen virkailija yllyttää koettamaan keskusteluilla taivuttaa liikkeenharjoittajaa olemaan antamatta työtä lakonrikkojille tai erottamaan ne, jotka mahdollisesti on otettu työhön, pidettäisiin sitä nykyään luultavasti kanteenalaisena rikoksena, niinikään jos virkailija sallii sen tapahtua. Ja kuitenkin on kenen yksityisen jäsenen hyvänsä lupa tehdä niin, jos hän toimii bona fide (hyvässä luottamuksessa) eikä kenenkään toisen kanssa tehdystä nimenomaisesta tai salaisesta suostumuksesta. Pidettäisiin kanteenalaisena rikoksena, jos ammattiyhdistyksen virkamies koettaisi taivuttaa jotakin liikettä siihen, että se ei lähettäisi tavaroita toiselle tai ettei se valmistaisi jonkun määrätyn liikkeenharjoittajan toimittamia tuotteita. (Yksityiselle samoin kuin jollekin liikkeenharjoittajain liitollekin on tämä luvallista.) Mutta jos työntekijäin yhdyskunta pyrkii samaan tulokseen, niin heidän »salaliittonsa» on kanteenalainen. Ja vaikka työntekijöille vielä näyttääkin olevan luvallista (jos ei rikota välipuhetta) — — — ryhtyä lakkoon, on kuitenkin epäiltävää, eikö heidän »sopimuksensa» (conspiracy) voi aiheuttaa kannetta, jos lakon vaikuttimena on joku muu seikka, kuin heidän omien personallisten työehtojensa parantaminen.

Kaikki tämä ei vaikuttanut sanottavasti ammattiyhdistyslaitokseen, niin kauan kuin korvausvaatimus voitiin kohdistaa vain yksistään ammattiyhdistysten virkailijoihin. — — — Mutta päätökset n. s. Taff-Vale-tapauksissa muuttivat aseman täydellisesti. Kaikissa niissä tapauksissa, joissa ammattiyhdistyksen virkamiehen tuli olla vastuunalainen, voidaan nyt tehdä itse ammattiyhdistys solidarisesti vastuunalaiseksi. — — — Ja liikkeen omistajan sekä liikkeen hoitajan välistä suhdetta koskevista englantilaisista lakimääräyksistä johtuu, että jos ammattiyhdistyksen virkamies tekee liikkeen käydessä säännöllisesti ja virkansa selvän tehtävän rajoissa jotakin, josta hänet voidaan velvoittaa vahingonkorvaukseen, niin on ammattiyhdistyskin, jonka puolesta hän on toiminut, samoin vastuunalainen, vaikka virkamies olisikin mennyt valtuutuksensa ulkopuolelle tai toiminut vastoin ammattiyhdistyksensä sääntöjä, vieläpä suorastaan vastoin niitä erityisiä määräyksiä, joita hän on saanut toimeenpanevalta komitealtaan.

Ja lopuksi, jos ammattiyhdistykseltä on vaadittava vahingonkorvausta, voi henkilö, joka luulee kärsineensä vahinkoa, hankkia ylioikeuden (High Court of Justice) valitusosastosta ammattiyhdistystä ja sen virkamiehiä vastaan väliaikaisen uhkamääräyksen (injunction), mikä kieltää heiltä ne toimet, joiden tähden heitä aiotaan syyttää. Jos ei pidätyskieltoa noudateta, voidaan heidät tuomita ilman oikeuden käsittelyä vankeuteen epämääräiseksi ajaksi »sopimattomasta menettelystä oikeutta vastaan».[1*]

Erään ilmoituksen mukaan, jonka tapasin muutamassa Keir Hardien kirjoituksessa, on Trade Unionien jo tähän saakka (1905) täytynyt maksaa työnantajille vahingonkorvauksia yli kuusi miljonaa markkaa. Se merkitsee siis — ja sentähden olen asiasta näin laajalti puhunut — että ammattiyhdistysten voima taisteluyhdistyksinä on oleellisesti vähentynyt, että voidaan melkein sanoa: niiden toiminta on »käytännöllisesti tyhjäksi tehty».

Tästäkö riippunee, että englantilainen ammattiyhdistysliike joutui jo muutamia vuosia sitte seisahduksiin? Tosiasia se kaikissa tapauksissa on. Jäsenluku pysyi vuodesta 1900 vuoteen 1901 samana, vuodesta 1901 vuoteen 1904 on se vähennyt 1,939,022:sta 1,866,755:teen, siis noin 4 %. Siitä seuraa, etteivät tulotkaan ole nousseet. Sadan suurimman ammattiyhdistyksen tulot ovat sitte vuoden 1897 pysyneet melkein samoina. Sen lisäksi on huomattava, että ammattiyhdistyksiltä vaaditaan rahallisessa suhteessa yhä enemmän. Ahdinkotila, joka vuosisadan alusta saakka on rasittanut varsinkin Englannin kutomateollisuutta, ilmenee lisääntyvässä työttömien luvussa: ammattiyhdistysten jäseniä oli työttöminä lokakuussa 1899 = 2,3 %, 1900 = 3,3 %, 1901 = 3,7 %, 1902 = 5 %, 1903 = 5,8 %, 1904 = 6,8 %. Se merkitsee, että ammattiyhdistysten menot työttömäin avustamiseksi alituisesti lisääntyvät. Ne nousivat (sadassa suurimmassa Trade Unionissa) vuosina 1899-1904 yhteensä: 188, 263, 327, 424, 510, 648 tuhanteen puntaan.

Silminnähtävästi tämän kehityksen täytyy valtavasti vaikuttaa siihen suuntaan, että englantilaisilta työntekijöiltä vähenee luottamus ammattiyhdistyksiin ja he tulevat vakuutetuiksi valtiollisen toiminnan välttämättömyydestä.

Onko löydettävissä todisteita, jotka vahvistavat nämä yleiset johtopäätökset oikeiksi? Onko Englannin työväestö matkalla muodostamaan itsenäisen työväenpuolueen, matkalla »luokkataisteluun» meidän käyttämässämme merkityksessä ja siis myöskin matkalla tässäkin suhteessa liittymään suureen, kansainväliseen, yhtenäiseen köyhälistön liikkeeseen? Minä en taaskaan epäile vastata tähän kysymykseen myöntävästi, nojautuen useihin tosiseikkoihin, jotka selvästi tukevat minun käsitystäni.

Yli kahdenkymmenen vuoden aikana on englantilaisia työntekijöitä yritetty kasvattaa itsenäiseen luokkapolitikaan. Jo vuonna 1881 perusti H. M. Hyndman S. D. F:n (Social Democratic Federation — Sosialidemokratinen liitto). Se oli ankarasti sosialistinen, mannermaan esikuvan mukaan puhtaasti marxilaisessa hengessä johdettu puolue, ei tehnyt minkäänlaisia myönnytyksiä englantilaisen työntekijän »epäjohdonmukaiselle opportunismille» eikä sentähden voinut vaikuttaa mitään englantilaisen köyhälistön joukoissa.

Ahdinkoaika 1880-luvulla, suuret lakot tuon vuosikymmenen lopulla, herättivät ensi kerran taas englantilaisen työntekijän harrastamaan politikaa. Perustettiin »uusia» Trade Unioneja, joissa jo alunpitäen, kuten olemme nähneet, ilmeni taipumus käyttäytyä jyrkemmin. Näinä kuohumisvuosina (1893) syntyi »riippumaton työväenpuolue», I. L. P. (Independent Labor Party), uus-unionistien Keir Hardien, John Burnsin, Tom Mannin johdolla. I. L. P:n pyrintöjä kuvailee Keir Hardie itse seuraavin sanoin:

»Alusta alkaen koetti tämä puolue työskennellä mitä läheisimmässä yhteydessä ammattiyhdistysten kanssa. Se ei halventanut eikä pilkannut ammattiyhdistys-, osuuskunta- ja raittiusliikettä, vaan asettui päinvastoin myötätuntoiselle kannalle niitä kohtaan, osottaen kuitenkin samalla, että ne sosialisen kysymyksen ratkaisun menettelytapoina olivat riittämättömät. Edelleen on I. L. P., vaikka se ei olekaan koskaan salannut sosialistista päämääräänsä, kuitenkin aina tunnustanut, että työväenpuolueen, vaikka se ei olekaan häikäilemättömästi sosialistinen, vaikka se muodostuukin vain vallitsevain valtiollisten puolueiden vastakohdaksi, kuitenkin täytyy lopullisesti johtua saattamaan Englannin työväenliike samalle kannalle, jolla liike on mannermaalla. I. L. P. on ottanut sangen vilkkaasti osaa vaaleihin ja kehittänyt agitationin, mikä on ulottunut kymmeniintuhansiin, joille sosialismi on tähän saakka ollut tuntematon. Vaikka I. L. P:n puhujat ja kirjailijat ovatkin harjoittaneet propagandaa sosialismin hyväksi, ovat he kuitenkin tehneet sen aina yksinkertaisella, kansanomaisella tavalla. He ovat pysyttäyneet erillään kaikesta dogmatisesta esityksestä, koska se heidän mielestään on paikallaan yliopistojen luentosaleissa, vaan ei kansankokouksissa. Sanalla sanoen: I. L. P. on istuttanut sosialismin Englannin valtiolliseen elämään ja ajatteluun samoin kuin puutarhuri liittää oksan toiseen, ja tämän toiminnan ansiota on se, ettei sosialismi nykyään enää ole Englannissa abstraktioni, vaan elävä periaate, mikä elähyttää kunnallisneuvostojen toimintaa, joissa on satoja I. L. P:n edustajia, ja tunkee itse parlamentinkin ilmakehään.»

Huolimatta kaikista näistä tuloksista, jotka ovat epäämättömät ja joista olemme jo ennen maininneet (jolloin täytyy jättää ratkaisematta, missä määrin ne ovat I. L. P:n ja missä määrin muiden ryhmien, esim. 1883 perustetun fabiolaisseuran ansiota) ei I. L. P:n kehotus köyhälistölle ajamaan omaa politikaa pitkään aikaan synnyttänyt vahvempaa vastakaikua. Itsenäisten työväenedustajain luku pysyi mitättömän pienenä. Vaurastumiskausi 1890-luvulla ei ollut aatteelle edullinen. Vasta jälkeen vuoden 1899 tapahtui käänne. Mutta silloin se tapahtuikin äkkiä ja jyrkästi, vaikka niin hiljaa, että ulkomailla on sangen vähän tietoa tästä, kuten minusta näyttää, koko sosialisen kehityksen kululle erittäin tärkeästä tosiasiasta. Englannissa on nyt suuri itsenäinen työväenpuolue, joka seisoo luokkataistelun pohjalla ja pyrkii sosialistisiin päämääriin ja johon, mikä on tärkeintä, kuuluu ammattiyhdistysten pääjoukko. Kerron lyhyesti tapahtumista.

Trade Unionien 32:sessa vuosikongressissa Plymouthissa (1899) esitti sosialisti J. H. Holmes, eräs rautatieläisten johtajia, seuraavan ehdotuksen: »Ottaen huomioon aikaisempain kongressien päätökset, ja siihen nähden, että on välttämätöntä paremmin valvoa työväenetuja parlamentissa, antaa kongressi parlamentarisen komitean toimeksi kutsua kokoon ammattiyhdistysten, sosialististen ja ammatillisten järjestöjen edustajain kokouksen neuvottelemaan keinoista ja tavasta, miten työväenedustajain luku parlamentissa voitaisiin saada suuremmaksi.» Ehdotus hyväksyttiin 546,000 äänellä 434,000 vastaan. Sitä vastustivat luonnollisesti molemmat »suuret» liitot: kaivosmiehet ja kutomatyöläiset. Tämän päätöksen mukaisesti kokoontui Lontoossa helmikuun 27 p:nä 1900 konferenssi, johon ammattiyhdistysten ja sosialististen järjestöjen edustajat ottivat osaa (osuuskunnat eivät olleet noudattaneet kutsua). Tässä kokouksessa perustettiin L. R. C. (Labour Representation Committee — Työväen edustuskomitea). Sen tuli olla kiteytymiskohtana ja agitationikeskuksena itsenäisen työväenpuolueen muodostamisessa (oikeammin: jo olevan puolueen elähdyttämisessä ja laajentamisessa).

Tämän agitationin tulokset ovat ensiksikin puhtaasti ulkonaisessa suhteessa olleet odottamattoman suuret. Vuonna 1902 oli 356,500 ammattilaista ilmoittanut liittyneensä L. R. C:hen, 1903 oli niitä jo 861,150, vuonna 1904 969,800 sekä 165 Trade Unionia ja 76 Trade Councilia (ammattiyhdistyskartellia). Joulukuussa 1903 liittyi ensimäinen osuuskunta. Edustajain luku parlamentissa oli (1903) 14, annettujen äänien luku vuonna 1900 jo noin 170,000 (jolloin on otettava huomioon vieläkin voimassa olevat englantilaisen vaalioikeuden rajoitukset; saksalaisen vaalioikeuden mukaan täytyisi luvun tulla kahden- tai kolmenkertaiseksi). Ensi parlamenttivaaleihin asetetaan 80–85 ehdokasta. Kunnallisvaaleihin vuonna 1904: oli L. R. C. asettanut 255 ehdokasta. Niistä tuli 95 valituksi; 56 paikkaa voitettiin, jota vastoin ainoastaan 4 aikaisempaa paikkaa menetettiin.

Mikä henki siis innostuttaa tätä uutta järjestöä? S. D. F:n miehet (jotka alkujaan olivat mukana, mutta sittemmin ovat eronneet L. R. C:stä, koska he vainusivat rämettymistä) eivät ole siihen ensinkään tyytyväiset. Heidän mielestään ei L. R. C:n menettely ole kyllin päättäväistä, kyllin radikalista. He moittivat sitä siitä, että se saa aikaan sekasotkua, jossa mielipiteiltään puoliliberaliset ihmiset pitävät melua jäykkien sosialidemokratien rinnalla.

Minusta näyttävät nämä moitteet epäoikeutetuilta. Arvelen päinvastoin: jos otetaan huomioon Englannin työväenliikkeen erikoinen luonne sellaisena, jommoiseksi se on muodostunut pitkän ajan kuluessa, ei jyrkinkään sosialidemokrati voi vaatia enempää, kuin L. R. C:n johtama puolue saa aikaan. Tosin on uuden liikkeen aikana sattunut muutamia vaaleja, jotka ovat vastoin riippumattoman työväenpuolueen periaatteita. Mutta L. R. C. on empimättä lausunut paheksumisensa niiden johdosta. Se lausui Bradfordin kokouksessa (1904) epäluottamuksensa Mr. Bellille, eräälle rautatieläisten johtomiehelle, joka oli saattanut uuden suunnan erittäin huonoon valoon. Edelleen päätettiin samassa kokouksessa, että parlamentissa olevain 14 edustajan tulee liittyä omaksi ryhmäksi, kuten jo on tapahtunutkin. John Burns valittiin ryhmän johtajaksi. Vihdoin päätettiin kokouksessa, joka pidettiin Liverpoolissa 1905, ottaa sosialistinen päämäärä nimenomaan ohjelmaan. Samaan aikaan tehtiin eräs päätös, jonka tuli tehdä S. D. F:lle mahdolliseksi uudelleen liittyä L. R. C:hen.

Minun mielestäni ei siis »Times»in ja muiden porvarillisten lehtien pelko, kun he »odottavat mannermaan kehitystä vastaavaa sosialismin voittokulkua», ole aivan perusteeton. Ja ne sanat, joilla Keir Hardie (kesäkuussa 1905) lopetti erään kirjoituksen »Sozialistische Monatshefte» lehdessä, eivät näytä poikkeavan aivan paljon todellisuudesta. »I. L. P:n nimessä lähetän näillä palstoilla saksalaisille tovereillemme vilpittömän tervehdyksemme ja vakuutan heille, että vaikka Englannin olot vaativatkin erilaista taktikaa ja myöskin erilaisen terminologian, jolla esitämme sosialismimme, niin meidän sosialismimme siitä huolimatta on yhtä täysiarvoista ja valtiollinen liikkeemme yhtä luja-aikeinen kuin teidänkin. Meidän päämäärämme on sama kuin teidänkin, nimittäin sosialistisen yhteiskunnan luominen, ja me yhdymme teidän kanssanne huutoon: 'Kaikkien maiden köyhälistö, liittykää yhteen!'»

Totta on, että taantumista voi sattua. Uusi elpymiskausi voi joksikin ajaksi heikontaa englantilaisen työntekijän harrastuksen sosialismiin ja itsenäiseen politikaan. Mutta rohkeata olisi otaksua, että viimeisen vuosikymmenen tapahtumat olisivat olleet turhia. Minä arvelen päinvastoin jyrkästi: ken vielä nykyään, se kehitys silmiensä edessä, jonka englantilainen työväenliike on meidän päivinämme saavuttanut, kieltää Englannin oloihin vedoten »yhtäläistymispyrkimyksen» (jota minä väitin todeksi 1896 paljoa pienemmän aineiston nojalla, melkeinpä vain yleisten mietteitten perustuksella), se asettuu aivan yksinkertaisesti tosiasioita vastaan. Sosialisessa tieteessäkin olisi toki lakattava pitämästä totena sitä, mitä todeksi toivotaan.

Kun kirjoitin syksyllä 1905 nämä sanat, ei kukaan voinut aavistaa, että parlamenttivaalit jo seuraavana vuonna todistaisivat niin perusteellisesti niiden oikeuden. Vaalien tulos osotti lopullisesti ja kumoamattomasti, että suuret joukot Englannin työväestöä ovat tulevaisuudessa taipuvaiset harjoittamaan itsenäistä ja luonteeltaan »sosialistista» politikaa. Englannin alahuoneessa on nyt oma kolmikymmenmiehinen Keir Hardien johtama »työväenpuolue», johon vielä on luettava 20 muiden työväenryhmäin valitsemaa edustajaa. Itsenäisten työväenehdokasten saavuttama koko äänimäärä oli 530,643; niistä tuli L. R. C:n (jonka nimi nyt on »Labour Party») ehdokkaille 331,280 ääntä. Näistä taas on 232,378 ääntä »varsinaisten sosialidemokratien» (declared socialists), vieläpä 221,696 niistä I. L. P:n. Muiden paitsi L. R. C:n asettamat sosialidemokratiset ehdokkaat taas saivat 42,253 ääntä. Kun nämä lisätään 232,378:aan, on sosialidemokratien koko äänimäärä 274,631.

Seuraava taulu osottaa yleensä näiden äänten (»Labour Vote») määrän ja jakautumisen:

 

  Varsinai-
sille
sosiali-
demokra-
teille
Muille
L.R.C:n ehdok-
kaille
L.R.C. ja
sosiali-
demokr. yhteensä
Trade Union
ryhmille
Työväen-
puolueille
yhteensä
Annettuja ääniä 274,631 98,902 373,533 156,930 530,643
Prosenttimäärä kaikista äänistä 51,8 18,6 70,4 29,6 100

 

Täydennykseksi on mainittava, että sosialidemokratiset jäsenet ovat viime vuosina nopeasti lisäytyneet myöskin paikallisissa korporationeissa.

Yksin S. D. F:kin on vuosina 1904–1907 valloittanut kunnallisvaaleissa 76 paikkaa 166,440 äänellä (10 entistä paikkaa on menetetty). Sitävastoin oli I. L. P:llä, jonka osastot ovat lisäytyneet 250;stä vuonna 1904 60O:aan v. 1907, paikallisissa korporationeissa vuonna 1904 ainoastaan 300 edustajaa, vuonna 1907 sen sijaan jo 845, jakautuen seuraavalla tavalla:

 

County Councils (kreivikuntien eduskunnat) 23
Town Councils (kaupungineduskunnat) 242
Urban Councils (kaupunkipiirikuntien neuvostot) 170
Rural Councils (maaseutupiirikuntien neuvostot) 25
Boards of Guardians (köyhäinhoitolautakunnat) 241
Parish Councils (seurakunnanneuvostot) 102
School Boards (kansakoulunjohtokunnat) 22
Elective auditors ([kaupunkikuntien] valitut tilintarkastajat) 20

 

* *
 * 

 

Voisin jo sen kuvauksen nojalla, jonka olen antanut uudemmasta kehityksestä Saksassa, Ranskassa ja Englannissa, huoletta jättää lukijan ratkaistavaksi, kumpi käsitys on »perin väärä», minun vaiko tuo toinen. Mutta sen lisäksi tahdon vielä luoda pikaisen silmäyksen sosialiseen liikkeeseen muissa maissa, hajoittaakseni kaikki epäilykset väitteeni todenperäisyydestä. Tällöin tulemme myös huomaamaan, miten on laita Australian ja Yhdysvaltain työväenliikkeen, jolla muka ei ole, kuten meille on opetettu, »pienimmässäkään määrässä sosialistista luonnetta».

Takaisin sisällysluetteloon

 

4. Australia.

Minun on vaikea käsittää, kuinka australialaisia siirtomaita voidaan käyttää esimerkkeinä, kun tahdotaan todistaa, ettei nykyaikaisella työväenliikkeellä ole kaikkialla »sosialistista» pyrkimystä. Sillä juuri Australia (jos sitä yleensä tahdotaan ottaa vertailun alaiseksi) on selvä esimerkki minun edustamani käsityskannan oikeudesta. Selvä esimerkki sentähden, että siellä ovat kaikkialla Europassa huomatut pyrkimykset kehittyneet ilman että minkäänlaista sosialistista propagandaa on harjoitettu, ja sentähden, että olojen kehitys Australiassa siis osottaa, ettei näitä pyrinnöltä ole keinotekoisesti tuotu maahan, vaan että niiden täytyy välttämättömästi johtua asiain luonnosta. Eräs kirja (Albert Métinin), joka tekee tarkasti selkoa Australian ja Uuden Seelannin sosialisesta kehityksestä, on nimeltään »Le socialisme sans doctrines» (Sosialismi ilman oppijärjestelmiä); siinä on asema todellakin kuvattu muutamalla sanalla: ei mitään sosialistisia teorioja ja kuitenkin »sosialismia»! Webbit ovat oikeassa huomauttaessaan tähän: »On mieltäkiinmttävä todistus sosialististen teoriain oikeudesta, että huomaamme täällä käytännöllisten miesten, jotka eivät itse ole sosialisteja, omaksuneen ne; asiain kulku on heidät johtanut siihen, juuri sentähden, että Uuden Seelannin ministerit käsittivät tehtävänsä vakavalta kannalta, joutuivat he antamaan Uuden Seelannin järjestykselle tarkoitusperäisesti yhä kollektivistisemman luonteen.»

Tosiasiat ovat lyhyesti seuraavat:

Australian siirtomaissa on vuoden 1890 verisistä lakoista alkaen itsenäinen valtiollinen työväenpuolue, jonka ohjelmaan on otettu sosialistinen päämäärä. Tällä puolueella oli vuoden lopulla liittoparlamentin toisessa kamarissa 24 paikkaa 75:stä, ensimäisessä kamarissa eli senaatissa 36 paikasta 14. Vieläpä omituisista valtiollisista olosuhteista johtui, että ministeristö muodostettiin vuonna 1904 työväenpuolueesta. Mutta myöskin ilman muodollista hallitusvaltaa määrää työväenpuolue useimmissa siirtomaissa ainakin maan politikan. Sen peruspiirteet ovat seuraavat:

Jatkuva kulkuneuvojen ja teollisuuden valtiollistuttaminen: rautatiet ovat jo valtion huostassa, kaivokset tulevat kohta. Myöskin henkivakuutus on otettu »valtion liikeyritykseksi» ja palovakuutuksen suhteen aiotaan menetellä samoin.

Missä »yksityisteollisuutta» vielä on, on sen tuottama huvi alkanut perinpohjin tympäistä työnantajia. Muiden järkähtämättömän ankarain työmääräysten ohella on siellä voimassa kahdeksantuntinen maksimalityöpäivä ja lukuisia teollisuusaloja varten on säädetty alin palkka. Missä nämä eivät ole laissa määrätyt, on »vapaa työsopimus» kuitenkin muulla tavalla poistettu maailmasta ottamalla käytäntöön pakolliset (valtion!) sovinto-oikeudet. Lakkoja ei myöskään ole enää: valtio määrää työehdot, myöskin mikäli ne koskevat palkkaa.

»Oikeus työhön» on tunnustettu.

Kaikista yli 65 vuotiaista henkilöistä, joilla on tuloja vähemmän kuin 1,000 shillinkiä, pitää valtio huolen.

Agraripolitikassa ovat maareformi- ja yksivero-aatteet vahvasti vallalla.

Näitä eri ohjelmakohtia ei ole toteutettu yhdenmukaisesti kaikissa siirtomaissa. Kävisi kuitenkin liian pitkäksi esittää lainsäädäntöä yksityiskohdissaan. Olkoon kylliksi, kun sanon, että kaikki siirtomaat, ainakin ne, joissa työväenpuolueella on vaikutusta, periaatteessa muodostavat politikansa mainittuun suuntaan.

Saman hengen elähyttämä ja kauttaaltaan politisesti väritetty on myöskin ammattiyhdistysliike, jonka merkitys ei kuitenkaan luonnollisesti ole yhtä suuri kuin meillä, hallituksen toimenpiteet ovat poistaneet siltä sen tärkeimmän tehtävän, työehtojen järjestämisen. Ja tyoväenpolitikaa ajaa valtiollinen työväenpuolue. Voidaan siis sanoa: sosialisen liikkeen kehitys on Australiassa (ja ainoastaan siellä) edistynyt niin kauas kollektivistiseen suuntaan ja »sosialistinen valtio» jo toteutunut siinä laajuudessa, että taistelujärjestöt (jotka ovat europalaisen liikkeen tunnusmerkkejä) ovat jo häviämässä tai eivät ole ehtineet oikein kehittyäkään. Kuitenkin ovat tuolla toisellakin puolen maapalloa asuvat työntekijät vielä nykyään ammatillisesti järjestyneet. jopa he pitivät vuonna 1902 Sidneyssä ensimäisen liittokongressinkin, jossa oli edustettuna 250,000 työntekijää. Päätökset eivät yleensä koskeneet periaatteellisia kysymyksiä, vaan vaativat ainoastaan vallitsevain lakien ulottamista laajemmalle: pakollisten sovinto-oikeuksien (joita ei vielä ole kaikissa siirtomaissa) yleistyttämistä. työväensuojeluksen saattamista tehokkaammaksi, kaivosten, kaikkien veturi-, vaunu- y. m. tehtaitten, paloviinakaupan j. n. e. ottamista yhä enemmän valtion liuostaan.

Muuten ei Australian sosialisen liikkeen kehityskulkua ole katsottava mitenkään tyypilliseksi. Siihen ovat taloudelliset olot liian erikoiset, väestö liian harvalukuinen. Minä olenkin ottanut Australian huomioon ainoastaan siitä syystä, että sen on väitetty todistavan minua vastaan. Parempi on, ettei sitä ensinkään käytetä todistuksena. Parempi tarkastella Europaa ja kaikissa tapauksissa Amerikan Yhdysvaltoja.

Takaisin sisällysluetteloon

 

5. Belgia.

Ken tahtoo nykyään nähdä sosialismia Europassa elävänä, ken ennen kaikkea haluaa saada tietää, minkälaiseksi tulevaisuuden sosialinen liike on todennäköisesti muodostuva nykyaikaisissa maissa, joissa on vanha sivistys, hänen on paras mennä Brüsseliin tai Gentiin ja kuunnella siellä Maison du Peuplessä (kansantalossa) tai Vooruitissa jonkun rakastettavan belgialaisen sosialistijohtajan — Vandervelden, Anseelen, Bertrandin tai jonkun muun — käytännöllisillä ja havainnollisilla todistuksilla valaistua esitelmää.

Kehitys on Belgiassa niin merkillinen sentähden, että se on saattanut yhtaikaa kukoistukseen kaikki nykyaikaisen sosialisen liikkeen eri puolet: valtiollisen, ammatillisen sekä myöskin osuuskunnallisen, eikä suinkaan vähimmin tätä viimeksimainittua. Ei ole kerskumista, kun Vandervelde väittää belgialaisesta sosialismista, että siinä yhtyvät kaikki ne kolme sosialisen liikkeen perusmuotoa, jotka olen tässä kirjassa erottanut toisistaan: »La Belgique socialiste, au confluent des trois grandes civilisations européennes, participe au caractère de chacune d'elles. Aux Anglais, elle a emprunté le self help, l'association libre, principalement sous la forme coopérative; aux Allemands la tactique politique et les doctrines fondamentales, qui furent exposés, pour la première fois, dans le 'Manifeste communiste'; aux Français enfin leurs tendances idéalistes, leur conception intégrale du socialisme, considéré comme le prolongement de la philosopie révolutionnaire, comme une religion nouvelle, continuant et accomplissant le Christianisme, le faisant descendre sur la terre tout irradié de la clarté des deux.» (»Sosialistinen Belgia, kolmen suuren europalaisen sivistyssuunnan yhtymäkohdassa, omistaa näiden jokaisen luonteesta osan. Englantilaisilta se on lainannut 'itse-avustuksen', vapaat yhdistykset pääasiallisesti ko-operativisissa muodoissa, saksalaisilta valtiollisen taktikan ja tieteelliset perussäännöt, jotka ensi kerran esitettiin 'Kommunistisessa manifestissa', ranskalaisilta vihdoin heidän ihanteelliset pyrintönsä, heidän täydellisen käsityksensä sosialismista, jota pidetään revolutionärisen filosofian jatkona, uutena uskontona, mikä jatkaa ja täydentää kristinoppia ja saa sen laskeutumaan alas maailmaan taivaallisen kirkkauden ympäröimänä.»)

On kerrassaan hämmästyttävää, mitä Belgian sosialistit ovat saaneet aikaan viimeisten 20 vuoden kuluessa. Se johtuu varmaan suureksi osaksi siitä onnellisesta sattumasta, että liikkeen etunenässä on ollut joukko miehiä, joita parempia ei ole helppo löytää, mitä tulee laajanäköisyyteen, voimakkuuteen, valtiolliseen älyyn ja järjestämiskykyyn. Maan vähäinen pinta-ala on ollut heille tässä yhtä suotuisana edellytyksenä kuin suurvaltion laitosten, esim. seisovan sotajoukon puute: Preussi-Saksassa hyvinharjautuneine armeijoineen olisivat niin menestykselliset kansanliikkeet yleisen vaalioikeuden hyväksi, kuin Belgiassa on usein, ja varsinkin vuonna 1893, tapahtunut, olleet tuskin mahdollisia.

Sosialisen liikkeen edistymisestä voin tässä luonnollisesti taaskin kertoa ainoastaan lyhyesti. Belgialainen työväenpuolue on siinä muodossa, joka sillä nykyään on, perustettu vasta vuonna 1885, ja se hyväksyi vuonna 1894 lopullisen ohjelmansa, joka tällä haavaa kai on kaikkein »uudenaikaisin» sosialistinen puolueohjelma. Se perustuu realistisen sosialismin pohjalle, on Marxin hengen täyttämä, laahaamatta kumminkaan, kuten saksalainen sosialismi, mukanaan koko tuota vanhentunutta Marxin evolutioniteorian koneistoa. Huomaa, että sen ovat laatineet miehet, jotka tosin tuntevat perusteellisesti »Marxinsa», mutta kumminkin seisovat keskellä elämän virtaa.

Sama vuosi 1894 suo sosialisteille ensimäisen suuren vaalivoiton, kun enemmistövaalioikeus oli otettu käytäntöön 1893: heidän ehdokkailleen keräytyy 300,000 ääntä (noin 16 kaikista annetuista äänistä) ja he valloittavat heti 28 paikkaa kamarissa. Ei ole kummeksittava, vaikka ei viimeisinä kymmenenä vuotena olekaan päästy sanottavan paljoa kauemmaksi tätä ensimäistä tulosta. Osottavatpa vuoden 1904 vaalit vähäistä taantumistakin sosialistien äänimäärässä, kun edustajain luku väheni 5. Tuskinpa erehdytään, jos otaksutaan, että sosialististen äänten joukossa oli vuonna 1894 suuri prosentti liberalis-demokratisia ääniä, jotka nyt — kun liberalismi pääasiallisesti sosialismin painosta on saanut radikalisemman värin — ovat joutuneet uudelleen liberaliselle puolueelle. Joka tapauksessa on sosialistinen edustus Belgian parlamentissa edelleenkin mahti, jota ei ole liian pieneksi arvattava.

Vuonna 1906 valloitettiin takaisin 2 paikkaa kamarissa samalla kun äänimäärä nousi vuosina 1904–6 jälleen 469,094, siis noin 6,000 enemmän kuin vuosina 1902–4.

Paitse edustajakamarissa, jossa Belgian sosialisteilla nyt on 30 paikkaa, on heillä senatissakin 7 edustajaa 100:sta, Sen lisäksi on 91 sosialidemokratista edustajaa maakunta- ja (1904) 650 kunnallisneuvostoissa. Sosialisteja on 193 kunnallishallituksessa, 22:ssa niistä enemmistönä.

Olen jo huomauttanut, että belgialaiset sosialistit eivät pidä liian suuressa arvossa valtiollisen liikkeen suoritettavana olevaa osaa yleisessä työväenliikkeessä. Juuri he ovat päinvastoin saattaneet joukkojen ammatillisen ja osuuskunnallisen kasvatuksen oikeuksiinsa valtiollisen kasvatuksen rinnalla, ja sentähden täytyy ennen kaikkea ottaa huomioon ne tulokset, joita he ovat tällä alalla saavuttaneet, jos mieli oikein arvostella heidän toimintaansa.

Belgialaisen ammattiyhdistysliikkeen tilaa osottavat seuraavat numerot: Järjestyneitä työntekijöitä oli kaikkiaan

 

vuoden 1889 lopussa 62,350
» 1901 » 73,291
» 1902 » 101,460
» 1905 » 148,483

 

Täälläkin siis nopea kehitys viime vuosina samoin kuin muissa Europan mannermaan valtioissa ja Yhdysvalloissa. Koko järjestyneestä työväestöstä on noin kaksi kolmasosaa (94,151) liittynyt sosialidemokratiseen puolueeseen. Muut jakautuvat seuraaviin eri ryhmiin: 17,814 kuuluu katolisiin ammattiyhdistyksiin (tarkempain ilmoitusten mukaan pitäisi näihin kuulua 20,055; katoliset ammattiyhdistykset ovat kasvaneet tavattoman nopeasti: 10,000 jäsenestä 20,000:teen kahdessa vuodessa), 31,303 on järjestynyt »riippumattomiin» ammattiyhdistyksiin, 1,685 vapaamielisiin ammattiyhdistyksiin.

Tarkkaa osuuskuntatilastoa ei ole kuin kahdelta vuodelta. Sen mukaan oli 1906

 

yhdistysten luku 161
osallisten perheitten luku 119,581
 
myynti 31,174,552,91 frangia
maaomaisuuden arvo 12,091,299.52 »
kiinnitetyn omaisuuden määrä 1,655,062.33 »
säästöt 3,035,940.95 »

 

Belgialaisen liikkeen erittäin onnistuneita omituisuuksia ovat sellaiset ilmiöt kuin Maison du Peuple Brysselissä, Vooruit Gentissa, Worker Antverpenissä, Progrès Jolimontissa ja muut samankaltaiset, joista olen jo puhunut. Ne ovat valtiollisten, ammatillisten ja osuuskunnallisten järjestöjen jättiläiskeskuksia (Maison du Peuple on ulkonaisestikin muhkea palatsi), siis ammattiyhdistystaloja osuuskunnallisten laitosten yhteydessä. La Maison du Peuplella Brysselissä oli vuonna 1885, kolme vuotta perustamisen jälkeen, 400 jäsentä, 36,000 frangin myynti ja 6,000 frangin voitto vuodessa. Nyt siinä on 20,000 naimisissa olevaa jäsentä, myynti nousee 5 milj. frangiin, josta tulee (omassa liikkeessä valmistettujen) leipätavaroiden osalle 212 milj., hiilien 480,000 frangia, vaatetustarpeitten osalle yhtä paljon, 280,000 fr. rihkamatavarain, 250,000 fr. teurastustuotteitten, 900,000 fr. maidon ja voin sekä 150,000 fr. kahvin osalle. Jäsenet saavat maksuttoman lääkärinhoidon ja sairasavun. Kaikilla Brüsselin sosialistisilla ryhmillä: ammattiosastoilla, yhdistyksillä, valtiollisilla liitoilla, sivistysyhdistyksillä j. n. e., on osuuskunnan talossa maksutta käytettävänä lukuisia huoneita, kokoussaleja, kirjastoja j. n. e.

Samanlainen ja osaksi vielä täydellisemmin järjestetty, vaikka pienempi (1881 — 400 jäsentä, myyntisumma 70,000 frangia; 20 vuotta myöhemmin 7,000 jäsentä, myyntisumma 212 milj. frangia) on »Vooruit» Gentin tehdaskaupungissa.

Todella: täällä ovat uuden yhteiskuntajärjestyksen oraat selvästi huomattavissa. Ja Louis Bertrand on varmaankin oikeassa väittäessään: »Jos Belgiassa oli jo muutamien vuosien kuluttua suuria tuloksia (sosialistisesta agitationista) merkittävissä, niin uskomme, että tästä saadaan kiittää sitä menettelytapaa, jota sosialistimme noudattavat: he perustavat kaikkialle osuuskuntia ja yhdistävät ne huolenpitoa ja solidarisuutta tarkoittaviin hankkeisiin.»

Takaisin sisällysluetteloon

 

6. Tanska.

Tanska, jossa sosialismi niinikään on saavuttanut korkean kehityskannan ja jossa sosialisen liikkeen kaikki kolme haaraa ovat muodostuneet yhtä vahvoiksi samoin kuin Belgiassakin, on useammassa kuin yhdessä suhteessa Belgian kaltainen.

Tanskassa on jo kauan aikaa ollut valtiollinen työväenpuolue ja se on ottanut osaa valtiolliseen elämäänkin jo enemmän kuin 30 vuotta. Sen merkitys on 1890-luvun alusta nopeasti kasvanut. Äänimäärä, joka oli 1880-luvun keskipalkoilla noin 7,000, nousi 1890 17,232:teen, 1895 31,872:teen, 1903 53,479:ään, 1906 77,700:aan, ensimäiset (2) sosialistiset edustajat tulivat v. 1884 Folketingiin (eduskunnan toinen kamari); nyt (vuodesta 1906) on heitä siellä 24 (102:sta). Äänimäärät ja edusmiessuhteet Tanskan Folketingissä näkyvät seuraavasta taulusta, jonka numerot osottavat sen sangen tärkeän aseman, mikä sosialidemokratialla Tanskan parlamentissa on:

 

Puolue Äänimäärä Prosentti
ääniä
Edusmies-
paikkoja
1903 1906 1903 1906 1903 1906
Hallitseva vasemmisto 122,000 94,000 50 31 74 55
Oikeisto 50,000 68,900 20 23 12 14
Maltilliset 18,000 19,000 7 6 11 9
Radikalinen vasemmisto 42,000 14 11
Sosialidemokratit 55,000 77,000 23 26 16 24

 

Myöskin ensi kamarissa, Landstingissa, edustaa sosialidemokratiaa nyt 4 jäsentä (kaikkiaan 66:sta). Sosialidemokratisia valtuusmiehiä on 50 kaupungissa 450, kun taas 400 sosialidemokratia kuuluu 120 maalaiskunnan kunnallishallintoon.

Ammattiyhdistyksistä kuuluu (1907) 49, joilla on 1044 maksupaikkaa, ja lisäksi 12 paikallisliittoa maan keskusjärjestöön, jonka jäsenluku on 78,081, kun taas se v. 1903 oli 62,849. Keskusjärjestön ulkopuolella oli v. 1903 10 liittoa ja 10 paikallisyhdistystä, joissa oli 23,477 jäsentä. Keskusjärjestöön liittyneet ammattiyhdistykset käyvät käsi kädessä valtiollisen puoluejärjestön kanssa, jonka hallinnosta on 2 jäsentä edustajina ammattiyhdistysliiton keskushallinnossa. Kun Tanskassa on (1897 v:n tietojen mukaan) ainoastaan noin 270,000 teollisuustyöläistä, on se ehkä maa, jossa on suurin prosenttimäärä (40 %) työntekijöitä ammatillisesti järjestynyt.

Myöskin osuuskuntien kehitykseen nähden on Tanska kaikkien maiden (Belgia ehkä poisluettuna) edellä. Siellä on noin 2,000 osuuskuntaa; niistä on puolet kulutusyhdistyksiä, joiden jäsenluku on 150,000 ja tavaranvaihto paljon yli 240 milj. markan. Melkein kaikki Tanskan kulutusyhdistykset kuuluvat tukkuosto-osuuskuntaan, jonka tavaranvaihto on (v. 1904) yli 31 milj. markkaa, samalla kun se itse valmistaa tavaroita 2,2 milj. markan arvosta.

Takaisin sisällysluetteloon

 

7. Hollanti.

Sosialinen liike Hollannissa on saanut taistella aina 1890-luvun keskipaikoille saakka anarkistisia pyrkimyksiä vastaan. Anarkismille, joka tahtoi pysyä erillään kaikesta aktivisesta osanotosta valtiolliseen elämään, on Hollannissa epäilemättä varsinkin Domela Nieuwenhuisin huomattava personallisuus antanut jonkinlaisen merkityksen. Tosiasiain vyöry on kuitenkin lakaissut sen pois huolimatta tästä loistavasta asianajajasta. Vuonna 1894 perustettiin sosialidemokratinen työväenpuolue, joka on kauttaaltaan nykyaikaisen, realistisen sosialismin pohjalla ja jota nykyään edustavat sellaiset vankat miehet kuin Troelstra ja van Kol.

Sosialidemokratinen puolue astui 1897 ensi kerran vaalitaisteluun ja sai 13,025 ääntä. Tämä luku kohosi 38,279:ään vuonna 1900 ja 65,743:een vuonna 1905. Puolueella on nyt kamarissa 7 edustajapaikkaa 100:sta ja se on edustettuna noin 30 kunnallisneuvostossa.

Ammattiyhdistysliike oli myöskin viime vuosiin saakka anarkistisen vaikutuksen alainen, josta se verkalleen vapautuu siitä lähtien, kun valtiollinen agitationi alkoi vuonna 1897. Domela Nieuwenhuisin perustaman »Kansallisen työväensekretariatin» jäsenluku on vähennyt 17,000:sta 5,000:teen.

Hollannin järjestyneiden työntekijäin pääjoukko on tammik. 1 p:stä 1906 yhtynyt Alankomaiden ammattiyhdistysliitoksi (»Nederlandsch Verbond van Vakvereenigingen»). Tähän ammattiyhdistyskeskukseen kuuluu nykyään (1907) 18 kansallista järjestöä, joissa on 28,400 jäsentä. Se on läheisessä yhteydessä sosialidemokratisen puolueen kanssa: ammattiyhdistyskeskuksen, sosialidemokratisen puolueen, parlamentin sosialidemokratisen ryhmän ja sosialidemokratisen pää-äänenkannattajan (»Het Volk») edustajat pitävät säännöllisesti kokouksia, jotka määräävät käytännöllisen politikan suunnan.

Osuustoimintaliike on Hollannissa kehittynyt sosialisen liikkeen yhteydessä samoinkuin Belgiassakin, vaikka ei läheskään yhtä suuressa määrässä. Suurin osa (kulutus-) osuuskuntia on yhtynyt Alankomaiden osuuskuntaliittoon (»Nederlandsche Cooperatievenbond»), joka erosi vuonna 1905 (porvarillisesta) »Oma apu» (»Eigen Hulp») liitosta. Uuden liiton myyntisumma nousi noin 1,500,000 fl. vuodessa. Siihen on liittynyt noin 90 järjestöä.

Takaisin sisällysluetteloon

 

8. Italia.

Erittäin opettava on Italian sosialisen kehityksen kulku. Siellä alkaa nykyaikainen työväenliike Genuan kongressista vuonna 1892. Silloin Genuaan kokoontunut joukko oli kirjava sekotus utopisia sosialisteja, anarkisteja, mazzinilaisia, tasavaltalaisia, puoleksi patriarkalisten työväenyhdistysten ja puoleksi porvarillistuneiden avustuskassojen edustajia j. n. e. Tähän sekasortoon oli levitettävä nykyaikaisen sosialismin, lue marxilaisuuden, valoa. Marxilaisia kai oli silloin Italiassa ainoastaan kaksi: Antonio Labriola, oppinut filosofian professori, ja rouva Anna Kuliscioff, nuorekkaan Filippo Turatin puoliso. Turati söi parhaallaan tiedonpuun omenaa, jonka hänen vaimonsa oli hänelle ojentanut, ja tuli pian kolmanneksi marxilaisten liittoon. Ja Italia otti jättiläisaskelin takaisin sen, mitä se oli laiminlyönyt. 1890-luvun kuluessa levisivät nykyaikaisen sosialismin opit — kiitos ennen kaikkea Turatin oivallisesti johtaman viikkolehden »La Critica sociale» — tuulen nopeudella kautta koko niemimaan. Ja pian vilisi siellä kaikenkarvaisia »marxilaisia». Italialainen Marx-kirjallisuus on (kuten Robert Michelin laatima bibliografia »Archiv für Sozialwissenschaft und Sozialpolitik» nimisen julkaisun 26:nnessa osassa osottaa) saksalaisen jälkeen laajin.

Turati ja hänen kannattajajoukkonsa ohjasivat työväenliikkeen jo alunpitäen taitavasti proletarisen sosialismin vanaveteen: erityinen taidonnäyte Italiassa, jossa pikkuporvarillisen radikalismin ja anarkismin salakarit uhkaavat joka taholla turmiota sosialiselle liikkeelle.

Silloin puhkesi 1890-luvun lopulla Turatin suuntaa vastaan oppositioni, joka kohta kiihtyi yhä kiivaammaksi ja uhkasi hajoittaa sosialistisen puolueen. Sen tunnustetuksi johtajaksi tuli tunnettu kriminalisti Enrico Ferri. Bolognan puoluepäivillä (1904) taisteltiin ratkaiseva taistelu: turatilaiset joutuivat häviölle ferriläisiä vastaan, jotka voittivat pienellä enemmistöllä. Turatia itseään ei ole tosin erotettu puolueesta, mutta häntä pidetään niin luopuneena, että hänelle asetettiin Milanossa puolueen puolesta vastaehdokas (jonka hän sivumennen sanoen on loistavasti voittanut). Mitkä olivat riidanalaiset kysymykset? Tuliko vastustus ehkä vanhanlaatuisten vallankumouksellisten, mazzinilaisten, anarkistien taholta, jotka olivat lyöttäytyneet liittoon taistellakseen Turatissa ruumiillistunutta marxilaisuutta vastaan? Eipä suinkaan. Päinvastoin Ferri puoluelaisineen kävi sotaa juuri väärentämättömän aitomarxilaisuuden nimessä revisionistista tai, kuten Italiassa sanotaan, »reformistista» valemarxilaisuutta vastaan. Marxilaisten oppien ensimäinen julistaja leimattiin häpeällisesti kerettiläiseksi, koska hän oli sulattanut marxilaisuuden aatteet niin perusteellisesti, että hän rohkeni ajaa opportunistista, käytännöllistä politikaa. Italialainen Bernstein-tapaus. Ja todella: melkein samat riidanaiheet kuin Saksassa. Ero on vain siinä, että revolutionärisiä lauseparsia käsitellään etelämaalaisten kiihkeämmän luonteen mukaisesti vielä hieman tulisemmin. Samat riidanaiheet kuin meillä Saksassa, yhtä suuret tai oikeammin sanoen yhtä mitättömät. Ne ovat riitoja miesten välillä, jotka edustavat samoja periaatteita, pyrkivät samaan päämäärään, tahtovat käyttää samoja keinoja päämäärän saavuttamiseen, vaan ovat sillä hetkellä eri mieltä ainoastaan keinojen valinnasta. Muissa suhteissa riitoja elämän miesten ja teorian miesten, toiminnan miesten ja puhutun sekä kirjoitetun sanan miesten välillä; opportunistien ja doktrinärien välillä, ei sen vähempää, mutta ei myöskään sen enempää. Bolognassa tehty päätös muuttaa sosialistisen liikkeen suuntaa Italiassa yhtä vähän kuin Dresdenin päätös Saksassa. Käytännöllisen elämän vaatimukset ne kuitenkin siellä kuten täälläkin yhtä taipumattoman ankarina anastavat määräämisvallan, huolimatta jostakin paperipalasesta, johon on väritetty muutamat puheenparret vallankumouksellisemmiksi, kuin ne ennen olivat. Ja näihin vaatimuksiin mukautuu niin siellä kuin täälläkin sosialististen puolueiden politika, jonka yleisluonne on Italiassakin pitkiksi ajoiksi määrätty. Sillä jokainen, joka tuntee Ferrin entisyyden, tietää, että sellainen mies kuin hän seisoo samoin kuin Bebel molemmin jaloin vankasti tosiasiain pohjalla (vaikkakin he temperamenttinsa kannattamina tekevätkin tilapäisiä lentoretkiä pilviin). Hänen lausumansa ovat sanat: »Juuri sentähden, että inhimillinen yhteiskunta on elävä ja luonnollinen organismi, ei se voi olla minkäänlaisten äkillisten eikä väkivaltaisten (immediate ed improvvise) muutosten alainen, kuten ne yhä vieläkin kuvitelevat, jotka uskovat, että täytyy yksinomaan tai etupäässä turvautua kapinaan tai personalliseen väkivaltaan, jos mieli luoda uusi sosialinen järjestys. Tämä olisi samaa kuin vaatimus, että lapsen tai nuorukaisen tulee yhdessä päivässä käydä sellaisen biologisen kehityksen lävitse — olkoonpa kysymyksessä vaikka kumoushenkinen murrosaika — että hänestä heti tulee täysikasvuinen mies. Tieteellisen sosialismin taktika on marxilaisuuden suoranaisen vaikutuksen alaisena täydellisesti hyljännyt revolutionärisen romantisuuden vanhat menettelytavat, jotka ovat pettäneet joka kerta, kun ne ovat tulleet käytäntöön, ja joita vallitsevat luokat sentähden oikeastaan vähemmän pelkäävät. — — —Marxilainen sosialismi on kyllin suora julistamaan kuuluisimpain edustajainsa suulla nykyaikaisen köyhälistön suurelle tuskan-armeijalle (falange dolorosa), että sen huostassa ei ole mitään taikasauvaa, joka voisi muuttaa maailman huomiseksi, kuten teaterissa muutetaan kulisseja, vaan se sanoo: Kaikkien maitten köyhälistö, liittykää yhteen! sanoo, että sosialinen revolutioni voi saavuttaa päämääränsä vasta silloin, kun se on ennakolta kypsynyt itse työntekijäin tietoisuudessa» j. n. e., j. n. e. Jos nyt sama Ferri, joka näissä sanoissa kehittää selvän »reformismin» ohjelman, ryhtyy sotaretkeen Turati-parkaa vastaan, koska tämä toimii tuon ohjelman mukaan, niin eikö silloin toteudu Vandervelden sanat: »Au fond la dispute était surtout dans les mots» (Itse asiassa oli riita vain sanoista)?

Mielenkiintoamme herättää tässä se, että italialainenkin sosialidemokratinen liike on sama, uudenaikainen, joka muodostuu kaikkialla. Kuten oli odotettavissa ja kuten eräässä kirjoituksessani vuonna 1892 ennustin, eroaa se muista siinä suhteessa, että se on vetänyt liikkeeseen maalaisköyhälistöä paljoa suuremmassa määrässä kuin missään muualla. Melkein sama kuin »punainen» Saksi on Saksalle, on »Punto nero» Mantovan ympärillä Italialle: sosialidemokratian päälinna. Ja se on puhtaasti maataviljelevä alue. Sosialidemokratian ulkonaiset ennätykset eivät ole vähäpätöisiä: sosialistinen äänimäärä on kasvanut 26,000:sta vuonna 1892 135,000:teen vuonna 1897, 164,946:teen vuonna 1900, 301,525:teen vuonna 1904. Sosialidemokratisten edustajain luku oli mainittuina vuosina 6, 16, 32, 32. Noin 100 kaupunkikuntaa on sosialistien käsissä.

Sen jälkeen kuin kirjoitin ylläolevat sanat, ovat ankarat myrskyt kohdanneet puoluetta. Ja jonkun aikaa näytti melkein siltä, että minun kuvailemani yhtenäisyyteen pyrkivän liikkeen sijaan astuisi hajaantuminen useihin keskenään kiivaasti kamppaileviin ryhmiin. Pulasta, joka kärjistyi huippuunsa, kun eduskuntaryhmä kokonaisuudessaan luopui toimestaan toukokuun 11 p. 1906, selviydyttiin kuitenkin vielä kerran onnellisesti, vaikka (kuten melkein näyttää) ainoastaan uhraamalla äärimmäinen vasen sivusta: Arturo Labriolan ja Enrico Leonen johtamat »revolutionäriset» syndikalistit. Puoluepäivillä Roomassa (syyskuun 7–10 p. 1906) voittivat liittoutuneet reformistit yhdessä kummankin »keskustan» — »leppyvän» ja »leppymättömän» — kanssa 26,547 äänellä 5,278 syndikalistin, 1,101 »leppymättömän» vähemmistön ja 757 äänestämättömän ääniä vastaan. Sen johdosta ovat syndikalistit päättäneet ensimäisessä kokouksessaan Ferrarassa 1907 erota puolueesta. Mutta he ovat ainoastaan pieni vähemmistö, kuten Rooman kongressin äänisuhteet osottavat. Sen he myöntävät itsekin. Verrattakoon esim. syndikalistien pää-äänenkannattajan »Divenire socialen» pääkirjoitusta elok. 1 p. 1907, jonka nimenä on »Miksi ei syndikalismia suosita Italiassa?»

Ammattiyhdistysliike on käynyt suuntaan, jonka niinikään arvasin edeltäpäin vuonna 1892: se on kehittynyt »valtiollisen työväenliikkeen ollessa sen alituisena turvana».

Tiedonannot järjestyneiden työntekijäin lukumäärästä ovat epävarmoja. On olemassa neljä eri järjestöä: 1) teollisuustyöläisten liitto (Federazione di operai dell' industria), 2) maalaistyöväen liitto (Federazione di lavoratori della terra), 3) työkamarit (Camere del lavoro), 4) katoliset ammattiyhdistykset (Unioni professionali cattoliche). Viimeksimainitut ovat vasta muutamia vuosia sitte järjestyneet kolmen ensimäisen ryhmän (sosialististen) vastapuolueeksi ja käsittivät v. 1904 85,410 työntekijää, niistä 27,283 Sisiliassa. Ammatillisissa keskusliitoissa (käyttääksemme tätä nimitystä) s. o. ryhmässä I, on kolmen eri laskun mukaan (1902–1904) 238,980, 205,362, 175,102 jäsentä; paikallisjärjestöissä (käyttääksemme tätä nimitystä), ryhmässä III, myöskin noiden kolmen laskun mukaan 270,376, 188,440, 347,449. Ilmoitukset järjestyneiden maanviljelystyöläisten lukumäärästä, ryhmä II, häilyvät 100,000:n ja 240,000:n (1) välillä. Uusimman (virallisen) tilaston mukaan oli ammatillisten »keskusliittojen» (ryhmä I) jäsenluku vuonna 1907 noussut 204,271, kun se edellisenä vuonna oli 178,333; työkamareihin (ryhmä III) järjestyneiden vastaava luku oli 392,889 ja 298,446. Työkamareita oli viime vuonna 85.

Myöskin italialainen osuuskuntaliike edistyy nopeasti.

Äskettäin on sosialistien johdolla Turinin Confederazione del Lavorossa perustettu ammattiyhdistysten, osuuskuntain ja vapaiden apukassojen (Soc. di mutuo soccorso) järjestöllinen keskus, joka näyttää olevan omiaan kehittämään Italiassakin sosialisen liikkeen yhteellistä muotoa. Tämä keskus on aivan »reformistien» käsissä.

Takaisin sisällysluetteloon

 

9. Norja.

Yksin Norjankin puhtaaseen talonpoikaismaahan on nykyajan sosialisen liikkeen kipinä singonnut. Sillä Norjakin on (vaikka tähän saakka ainoastaan lievästi) kapitalismin raiskaama. Sosialidemokratia ja ammattiyhdistysliike merkitsevät suorastaan samaa, mikä on luonnollista, kun maan teollisuus on vähän ja samalla myöhään kehittynyt: ammatillisesti järjestyneet työntekijät maksavat samalla veronsa myöskin sosialidemokratisen puolueen rahastoon.

Valtiollinen samoin kuin ammatillinenkin työväenliike on viime vuosina kehittynyt tavattoman nopeasti, kuten näkyy seuraavista luvuista:

 

Stortingvaaleissa annettuja sosialidemokratisia ääniä oli:
1894: = 0,3 % kaikista äänistä
1897: = 0,6 % » »
1900: 7,013 = 3,2 % » »
1903: 24,526 = 10,3 % » »
1906: 45,000 » »

 

Sosialidemokratisia edustajia oli Stortingissä vuodesta 1903 vuoteen 1906 4, sitte vuoden 1906 on heitä 10. Kunnallisvaaleissa vuonna 1904 saivat sosialidemokratit valituksi 330 ehdokastaan eri kaupungeissa ja maalaispiireissä (vuonna 1901 sitävastoin 147), niistä 23 (84:stä) Kristianiassa, 22 (86:sta) Trondhjemissa.

Kaikki Norjan ammatillisesti järjestyneet työntekijät kuuluvat nyt Norjan työntekijäin ammatilliseen maajärjestöön (»Arbeidernes faglige landsorganisation i Norge»). Heidän lukumääränsä oli:

 

vuoden 1904 lopussa 9,089
» 1905 » 16,862
» 1906 » 25,308

 

Heistä kuului

 

Norsk Arbeidsmandsforbund'iin 10,622
Metallityöntekijäin ammattiyhdistykseen 6,183

 

10. Itävalta-Unkari.

Itävallan työväenliikkeellä on sitte vuoden 1888 yhtenäinen, uudenaikainen leima. Itävallan sosialidemokratia on osannut selvänäköisen politikan avulla hankkia paljoa suuremman merkityksen Itävallan valtiolaitoksessa, kuin sen numeroilla ilmoitetusta suuruudesta voisi päättää. Se muodostaa Itävallan valtiollisen elämän sekasorrossa ikäänkuin levossa pysyvän navan tapahtumain pyörteessä. Ei ole liikaa sanoa, että se on viime vuosina ollut Itävalta-Unkarin valtiolaitoksen vahvin tuki. Tämä saa kiittää silminnähtävästä nuorentumisestaan ja rakenteensa lujittumisesta yleistä, yhtäläistä, salaista ja välitöntä äänioikeutta. Se taas on varsinainen sosialidemokratian ansio. Ei ainoastaan sentähden, että sosialidemokratia on pitkällisen ja katkeran taistelun kautta pakottanut hallituksen ja etuoikeuksiin perustuvan parlamentin myöntymään äänioikeusreformiin, vaan myöskin sentähden, että se on Brünnin puoluepäivillä vuonna 1899 laatimansa »Kansallisen autonomiaohjelman» kautta osottanut ainoan keinon, joka voi poistaa tuhoavan kansallisuusvihan Itävallan julkisesta elämästä. Itävallan sosialidemokratia on ollut esikuvana myöskin siinä, että se on ensimäisenä ymmärtänyt ratkaista omassa keskuudessaan kysymyksen, joka on niin polttava Itävallassa: kuinka voidaan säilyttää kansallinen itsenäisyys muiden kansallisuuksien oikeuksia loukkaamatta. Itävallan sosialidemokratia on niin sanoakseni kansallisella pohjalla olevan internationalismin esikuva.

Sosialidemokratian menestystä ensimäisissä, uuden vaalilain perusteella tapahtuneissa vaaleissa toukokuussa 1907 osottavat seuraavat numerot:

 

Ryhmät Äänet Edustajat
Sosialidemokratit 1,041,948 87
Kristillissosialit 722,314 96
Tshekkiläisklubi 600,909 83
Rutenilaisklubi 562,142 30
Puolalaisklubi 395,630 54
Saksalaiskansalliset 292,703 47

 

(Muut edusmiespaikat — 119 — jakautuvat pienempäin ryhmien kesken, samoin myöskin jälellä olevat äänet, joita oli kaikkiaan 4,599,168.)

Mainituista 87 sosialidemokratisesta edustajasta on 50 saksalaista, 24 tshekkiläistä, 6 puolalaista, 5 italialaista ja 2 rutenilaista.

Ammattiyhdistysliike, joka on Itävallassa mitä läheisimmässä yhteydessä sosialidemokratian kanssa, on viime vuosina kehittynyt nopeasti. Siellä olevista kolmesta ryhmästä: »ammattiyhdistyksistä» (Berufsgewerkschaften, jotka melkein vastaavat Saksan »vapaita» = »punaisia» ammattiyhdistyksiä), »yleisistä ammattiyhdistysliitoista» ja »työväen sivistysyhdistyksistä» on varsinaisesti otettava huomioon ainoastaan ensimäinen. Siinä oli (1904) 189,121 jäsentä (2,274:ssä ammattiyhdistyksessä) (1902 = 135,178 jäsentä), kun taas molempiin toisiin ryhmiin kuului yhteensä ainoastaan 11,530 jäsentä. Vuonna 1896 eivät kaikkien järjestöjen tulot yhteensä nousseet vielä 1 milj. kruunuun, 1904 jo lähes 312 miljonaan.

Ammattiyhdistyksiin järjestyneiden tshekkiläisten työntekijäin luku on viime vuosikymmenen kuluessa tullut kymmenkertaiseksi, kuten näkyy seuraavasta tilastosta:

 

Pragin ammattiyhdistysliittoon kuului
vuonna järjestyneitä
työntekijöitä
1897 5,230
1898 8,284
1899 11,744
1900 13,149
1901 13,820
1902 12,948
1903 15,188
1904 17,078
1905 25,790
1906 58,514

 

Täällä samoin kuin melkein kaikissa muissakin maissa on liike kehittynyt parina kolmena viime vuonna tavattoman nopeasti: järjestyneitten työntekijäin luku on lisäytynyt yhdessä vuodessa 1905–6 noin 100 %!

Unkarissa on nykyajan sosialinen liike vielä levottomalla ja epävarmalla vakauttamisen asteella. Sosialidemokratisen puolueen on taisteltava ankara taistelu olemisestaan röyhkeää porvarihallitusta vastaan. Mielenkiintoa herättää liike Unkarissa vahvan agrarisen värityksensä takia. Maalaisköyhälistö avustaa siellä samoin kuin Italiassa muodostumassa olevaa työväenpuoluetta tehokkaasti.

Maatyöntekijäin unioniin kuului 1907 noin 50,000 työntekijää 600 ryhmässä.

Aivan hämmästyttävästi on teollisuustyöväestön ammatillinen järjestyminen kehittynyt Unkarissa viime vuosina. Järjestyneiden työntekijäin luku on ollut kunkin vuoden alussa:

 

1902: 9,999 = 2,39 % koko teollisuustyöväestöstä
1903: 15,270 = 3,65 % » »
1904: 41,138 = 9,84 % » »
1905: 53,169 = 12,72 % » »
1906: 71,173 = 15,07 % » »
1907: 129,332 = 30,94 % » »

 

11. Venäjä.

Kiitos sen nopean kehityksen, jonka alaisena Venäjän teollisuus on ollut viime vuosikymmenien kuluessa, on proletarinen liikekin siellä edistynyt nopeasti. Se on pääasiallisesti nykyaikais-sosialististen aatteitten mukainen. Mutta kun Venäjän itsevaltainen hallitusmuoto, jota vastaan köyhälistö ja vapaamielinen porvaristo yhteisvoimin taistelevat, luo erikoisehtoja, niin ei Venäjän sosialista liikettä toistaiseksi voida asettaa muiden maiden liikkeen rinnalle. Minun ei sentähden tarvitsekaan tässä kajota siihen lähemmin.

Vallankumous, joka nyt tärisyttää mahtavaa tsaarivaltakuntaa perustuksia myöten, on uudenaikaisen sosialisen liikkeen kanssa ainoastaan sangen löyhässä, puhtaasti ulkonaisessa yhteydessä.

Takaisin sisällysluetteloon

 

12. Ruotsi.

Ruotsissa on sosialisella liikkeellä suuria vaikeuksia voitettavana. Itsessään voi sen merkitys olla ainoastaan vähäinen, asujamisto kun on pääasiallisesti maalaisväestöä. Kaksi suurta kaupunkia, Tukholma ja Malmö, on melkein ainoat proletaristen ainesten pääpaikat. Sen lisäksi rajoittaa sensusvaalioikeus suuresti valtiollista toimintaa. Siitä huolimatta on sosialidemokratinen agitationi vilkas ja hankki 1902 v:n valtiopäivämiesvaaleissa noin 10,000 ääntä sekä 4 edustajaa.

Vuoden 1905 vaaleissa nousi sosialististen äänten luku 26,000:een (kaikkiaan annettiin 213,000 ääntä), edustajain luku 13, joiden lisäksi tuli vuonna 1906 täytevaaleissa vielä 2, joten sosialidemokrateilla on Ruotsin valtiopäivillä nyt 15 paikkaa 230:stä. Viime vuonna (1907) hyväksytty vaalireformilaki ulotuttaa äänioikeuden 1 miljonaan valitsijaan, kun niitä ennen oli noin 300,000, joten sosialistinen puolue varmasti odottaa äänimääränsä ja edusmiestensä luvun huomattavaa lisäytymistä ensi vaaleissa.

Ansaitsee mainita, että Ruotsissakin alkaa kehittyä revolutionäris-syndikalistinen liike, jonka kannattajat nimittävät itseään »nuorsosialisteiksi» (ungsocialister). Puoluehallinnon määräys, joka erotti tämän nuorsosialistisen liikkeen johtajat puolueesta (1906), sai äänestyksessä puolelleen 20,000 ääntä, kun taas 8,000 vastusti päätöstä. Ei voida sanoa, kuuluvatko kaikki nämä 8,000 »syndikalistiseen» suuntaan.

Ruotsin ammattiyhdistysliike, joka syntyi 1880-luvun alussa, on viime vuosina kehittynyt nopeasti. Ammattikeskuksiin oli liittynyt

Vuonna Keskus-
liittoja
Ammatti-
yhdistyksiä
Jäseniä
1900 22 741 46,000
1904 25 880 47,000
1905 30 1,173 81,693
1906 30 1,291 86,635
1907 30 1,726 144,395

 

»Koko tämä liike on suunniteltu taistelujärjestöksi ja sen valtiollinen väri on puhtaasti sosialistinen», Tämän yhtenäisen sosialistisen ammattiyhdistysliikkeen ulkopuolella on vielä 50–55,000 työntekijää järjestynyt muihin liittoihin, joten järjestyneiden työntekijäin koko lukumäärä Ruotsissa nousee noin 200,000:teen. Ruotsin työväestö on siis yleensä parhaiten järjestyneitä.

Takaisin sisällysluetteloon

 

13. Sveitsi.

Siihen, että sosialismi Sveitsissä on maan korkeallekehittyneestä teollisuudesta huolimatta vasta suhteellisesti myöhään juurtunut, on syynä osaksi vastakkaiset kansalliset harrastukset, osaksi — ja epäilemättä ennen kaikkea — radikalis-kansanvaltainen valtiomuoto. Samoin kuin Yhdysvalloissa on Sveitsissäkin »suvereni» kansa vasta vähitellen tullut tajuamaan, ettei radikalisinkaan kansanvalta poista maailmasta sitä pahaa, jonka kapitalismi tuottaa köyhälistölle.

Nykyään menee sosialinen liike Sveitsissäkin reippaasti eteenpäin. Sveitsiläinen sosialidemokratia voi olla iloinen siitä, että sillä on johtajina joukko eteviä kelpo miehiä — ajattelen vanhaa kunnon Greulichia, »viimeistä fourierilaista», josta on kumminkin kehittynyt elämän koulussa viisas politiko, hallitusneuvos Scherreriä, laissa määrättyä työväensuojelusta harrastavan kansainvälisen yhdistyksen puheenjohtajaa, ja vanhaa ystävääni Otto Langia. Sveitsin sosialidemokratia on luonnollisesti nykyaikaisen realismin pohjalla ja on omistanut Marxin perinnöstä niin paljon kuin suinkin on soveltunut maan erikoisiin oloihin. Ohjelma, jonka sosialidemokratinen puolue hyväksyi Otto Langin laatimassa muodossa vuonna 1904, on samoin kuin belgialainen ohjelma vapaimpia ja parhaita.

Vuonna 1888 sai sosialidemokratinen puolue Sveitsissä uuden leimansa. Sittemmin on se nopeasti vallannut jalansijaa kansaneduskunnissa. Kansallisneuvoston vaaleissa 1884 annettiin ainoastaan 2,800, 1890 jo 20,000, 1898 noin 50,000, 1902 noin 63,000, 1905 noin 70,000 sosialidemokratista ääntä, jotka hankkivat puolueelle 2 paikkaa (167:stä). Sveitsin keskittämistä vierovassa ja samalla kansanvaltaisessa valtiojärjestyksessä on sosialidemokratian osallisuus kantonien ja kaupunkien hallinnoissa paljoa tärkeämpi. Professori Reichesbergin laskujen mukaan oli sosialidemokratien luku (1904) Zürichin, Baselin ja S:t Gallenin kantonihallituksissa kussakin 7, kun taas 17 kantonin kantonineuvostoissa oli 158 sosialidemokratista edustajaa: 39 Zürichissä, 22 Baselissa, 20 Neuenburgissa, 16 Bernissä, 10 Schaffhausenissa, 9 Solothurnissa, 8 Waadtlandissa, 7 Genevessä, 6 Luzernissa, 5 S:t Gallenissa ja Zugissa, 3 Basellandissa ja Thurgaussa, 1 Freiburgissa, Aargaussa ja Graubündenissä. Kuudessa kaupungissa on 9 sosialidemokratia toimeenpanevissa virastoissa (maistrateissa), niistä Zürichissä 3, Winterthurissa 2 ja Bernissä, Bielissä, Genevessä ja Freiburgissa 1 kussakin. Kaupungineduskunnissa on sosialidemokratialla 136 edustajaa: 31 Zürichissä, 25 Bernissä, 16 Winterthurissa j. n. e. Sosialidemokratien koko lukumäärä erityisissä lakiasäätävissä ja hallinnollisissa laitoksissa on 311. Siihen on vielä lisättävä sosialidemokratiset tuomarit. Jo mainitsemani Otto Lang on ylituomari Zürichissä, siis virkamies, jota Saksassa sanottaisiin ylioikeusneuvokseksi.

Ammattiyhdistysliike on ainakin sikäli läheisessä yhteydessä valtiollisen työväenpuolueen kanssa, mikäli se on keskittynyt »yleiseen ammattiyhdistysliittoon», jossa oli 1907 noin 50,000 jäsentä. Kumminkin on paljon ammattiyhdistysten jäseniä — arviolta noin 30,000 — liiton ulkopuolella, ja viime aikoina on katolinenkin kilpailu käynyt huomattavaksi.

Viime vuosina on kulutusosuuskuntaliikekin Sveitsissä huomattavasti edistynyt. Sveitsin kulutusliittoon kuuluu nyt noin 150,000 jäsentä 230 yhdistyksessä. Keskusliiton vuotuinen tavaranvaihto nousi (1906) 10 miljonaan frangiin, yksityisten yhdistysten 54 miljonaan.

Takaisin sisällysluetteloon

 

14. Amerikan Yhdysvallat.

Kiertäessämme valtioiden kautta, joissa on kapitalistinen kultun (ja siis proletaris-sosialistisia liikkeitä), olemme nyt saapuneet maahan, jota kernaimmin (ja myönnettäköön se heti: suurimmalla syyllä) mainitaan, kun tahdotaan todistaa, että sosialismi tai luokkataistelu eivät ole nykyaikaisen sosialisen liikkeen välttämättömiä tunnusmerkkejä. Täällä voidaan — ainakin pintapuolisesti tarkastaen — saada sellainen vaikutelma, että »siellä on valtava työväenliike, jolla ei ole vähimmässäkään määrässä sosialistista luonnetta.» Mutta tämä ensimäinen vaikutelma katoaa oloja lähemmin tarkasteltaessa. Jos harkitaan asioita vähän perusteellisemmin, jos ennen kaikkea raapitaan pois nuo sormen paksulta kuvaa peittävät korulauseet, niin esiintyy Amerikankin sosialisessa liikkeessä sangen selvästi — vaikka tosin vielä hieman häilyvinä, usein vasta viittauksina — samat piirteet, jotka olemme huomanneet luonteenomaisiksi kaikissa Europan valtioissa ja — Australiassa. Esitän seuraavassa aivan ylimalkaisesti ne tulokset, joihin havaintoni Amerikassa sekä viime vuosien tutkimus ovat johtaneet; muutamia tässä ainoastaan pintapuolisesti kosketeltuja kohtia olen jo perusteellisesti esittänyt teoksessani »Warum gibt es in den Vereinigten Staaten keinen Sozialismus?» (Miksi ei Yhdysvalloissa ole sosialismia?) 1906.

Voimme mukavasti alkaa tuosta »valtavasta työväenliikkeestä», jonka Yhdysvalloissa todella ja kieltämättä tapaamme: ammattiyhdistysliikkeestä.

Ammatillisesti järjestyneiden työntekijäin luku on nykyään yli kahden miljonan. Ammattiyhdistykset järjestyvät eri liitoiksi, joista on verrattomasti suurin ja tärkein American Federation of Labor (Amerikalainen työn liitto). Siihen kuuluvat Amerikan köyhälistön valiojoukot ja se on arvoon ja merkitykseen nähden samassa suhteessa toisiin ryhmiin, kuin kenralikommisioniin liittyneet ammattiyhdistykset Saksassa ovat sen ulkopuolella oleviin. Viime kertomusvuotena kuului siihen liittyneisiin unioneihin yli 2,000,000 jäsentä, joista taas suurin osa oli järjestynyt keskusliitoiksi. Amerikalaisten ammattiyhdistysten sienimäisen nopeasta kasvamisesta saa käsityksen, kun kuulee, että mainittuja 2 miljonaa järjestyneitä vastasi kuusi vuotta aikaisemmin (vuonna 1900) ainoastaan vähän yli 12 miljonaa (548,321).

Näiden rehevästi kasvavain muodostumain rahallisesta voimasta emme valitettavasti tiedä paljoa; ainoastaan se on tunnetun aineiston perustuksella varmasti väitettävissä, että ne eivät ole läheskään yhtä lujalla pohjalla, kuin Trade Unionit, vieläpä että ne eivät todennäköisesti ole sisäöisessä voimassa edes saksalaisten ammattiyhdistysten vertaisia. Tiedämme senkin, että ne välittävät sangen vähän avustuslaitoksista, että ne päinvastoin ovat melkein yksinomaan taisteluyhdistyksiä, jotka muissa suhteissa käyttävät kaikkia niitä taistelu- ja ratkaisutapoja, jotka tunnemme jo Europasta.

Onko siis tämä »valtava työväenliike» nykyään todellakin vielä tykkänään kapitalistis-manchesterilaisen viattomuuden tilassa? Eipä suinkaan. Päinvastoin on sillä jo enemmän kuin yksi synti omallatunnolla; se on jo useammassa kuin yhdessä suhteessa alkanut tehdä sopimuksia tuon sosialismi-paholaisen ja sen henkipirun, luokkataistelun, kanssa.

Minusta on tärkeintä — alkaaksemme lopusta — että amerikalaiset ammattiyhdistykset (ellen erityisesti huomauta, tarkoitan seuraavassa aina Amerikalaiseen työn liittoon — A. F. of L. — yhtyneitä) ovat muutamia vuosia sitte astuneet valtiollisen toiminnan radalle, toisin sanoen ne koettavat sellaisinaan hankkia politista vaikutusvaltaa. Ja tämä on kalteva tie, kuten englantilaisten Trade Unionien historia osottaa. Kun ammattiyhdistysliike kerran on omaksunut aatteen, että sen tulee politikassakin valvoa erityisiä työväenetuja, on luokkatajunnan, luokkataistelun taimi samalla istutettu. Pian havaitaan, että ainoastaan itsenäinen työväenpuolue voi valvoa erityisiä työväenetuja. Ja kun itsenäinen työväenpuolue kerran on perustettu, niin ei sosialidemokratinen ohjelmakaan ole kaukana; katso taaskin Englantia.

Toistaiseksi koettavat amerikalaiset unionit nykyään vielä epäsuoraa menettelytapaa: ne panevat parhaansa saaduksensa kummankin suuren puolueen ehdokkaita kannattamaan ammattiyhdistysten vaatimuksia.

Ja mitä he vaativat? Vastaus: enemmistö ei vielä vaadi täydellistä sosialistista järjestystä, mutta — kumminkin oleellisen osan siitä. »Amerikalaisella työn liitolla» ei ole itsenäistä »valtiollista ohjelmaa», mutta eräässä aikaisemmin pidetyssä kongressissa on kyllä osaksi yksimielisesti (2 ja 3 kohta) määrätty muutamia tärkeitä »ohjelmakohtia» (legislative demands — lainsäädännölliset vaatimukset). Näistä ovat meille tärkeitä seuraavat: vaaditaan

1) lakimääräisen kahdeksantuntisen työpäivän käytäntöönpanoa;

2) raitioteiden, vesilaitosten, kaasu- ja sähkölaitosten ottamista valtion huostaan;

3) sananlennättimien, telefonien, rautateiden ja kaivosten valtiollistuttamista;

4) maaperän omistusoikeuden poistamista ja sen korvaamista haltuunotto- ja yksistään käyttöoikeudella.

Mutta eipä ohjelma tällaisenakaan ole luullakseni yhtäpitävä sen väitteen kanssa, että amerikalaisella työväenliikkeellä ei ole »vähimmässäkään määrässä sosialistista luonnetta».

Muissa suhteissa tahdotaan toistaiseksi pysyä sovussa kapitalistisen talousjärjestelmän kanssa. Irtisanomisesta on kuitenkin sopimus: »Ammattiyhdistysliikettä ei ole peruuttamattomasti määrätty kannattamaan palkkausjärjestelmää tai poistamaan sitä. Me haluamme työntekijäin aseman alituista parantamista (the constant improvement): jos se on mahdollista nykyjään käytännössä olevan palkkajärjestelmän vallitessa, säilytämme tämän järjestelmän, jos se ei ole mahdollista, poistamme sen.» Siten käsittää John Mitchell, kaivosväen johtomies, asian. Tämä on siis ei-sosialististen »vanhoillisten» ammattiyhdistysten ja toistaiseksi todennäköisesti kaikkien ammattiyhdistyksiin kuuluvain enemmistön kanta.

Mutta jos tahdotaan oikein arvostella amerikalaista työväenliikettä kokonaisuudessaan, täytyy ottaa huomioon, että itse A. F. of L:n piirissäkin on joka tapauksessa suuri sosialistinen vähemmistö. »Sosialistikeskusteluja» ei puutu mistään heidän kongressistaan, ja vaikka sosialistien ehdotukset onkin tähän saakka aina äänestetty kumoon, kasvaa vähemmistö kuitenkin alituisesti. Ei myöskään saa unhottaa, että A. F. of L:n ammattiyhdistysten rinnalla on ryhmä unioneja, jotka nimenomaan ovat julistaneet liittyneensä sosialidemokratiseen puolueeseen. Ne ovat American Labor Unioniin yhtyneitä etupäässä lännen ammattiyhdistyksiä, joissa sanotaan olevan 200,000 jäsentä. Ja vihdoin on otettava huomioon se tosiasia, että Yhdysvalloissa on sosialidemokratinen puolue, joka on viime vuosina suuresti edistynyt. Se on riisunut lahko-aikansa lapsenkengät ja järjestynyt vuonna 1901 (yksi ryhmä poisluettuna) yhtenäiseksi ohjelman perustuksella, joka voisi olla itse Marxin laatima. Siihen ei kuulu myöskään enää, kuten ennen, pääasiallisesti maahanmuuttaneita saksalaisia, vaan synnynnäisiä amerikalaisia niin hyvin saksalaista kuin muutakin alkuperää. Yhdistymiskongressissa Indianapolissa (1901) oli 124:stä edustajasta enää ainoastaan 25 (siis viides osa) vierassyntyisiä. Tämä sama puolue on viime vaalitaisteluissa saavuttanut sangen huomattavia tuloksia. Kun Yhdysvalloissa annettiin 10 vuotta aikaisemmin (1894) kaikkiaan 30,000 sosialistista ääntä ja vielä 4 vuotta sitte ainoastaan 98,000, nousi niiden luku vuonna 1902 223,903:een, kasvaakseen vuonna 1904 yli 450,000:teen (408,230 Socialist Partyn — Sosialistisen puolueen — loput Socialist Labor Partyn — Sosialistisen Työn puolueen —). Tämän ohessa on huomattava, että annettujen sosialististen äänten määrä vastaa Amerikassa (päinvastoin kuin esim. Saksassa) sosialististen työntekijäin vähintä määrää.

Eikö siis »vähimmässäkään määrässä sosialistista luonnetta?»

Jos siis — väittääksemme mahdollisimman vähän — amerikalaisen työväenliikkeen vahvasti sosialistinen väri on nykyään tosiasia, jota ei mikään hurskas toivomus poista maailmasta, niin voidaan kysyä, onko tämä väri pysyvä ja tuleva voimakkaammaksi, vai onko se ajan oloon jälleen katoava. Toisin sanoen: ilmeneekö sosialistinen suunta »pyrkimyksenä», koska se perustuu pysyväisesti vaikuttaviin syihin. Asiaa perusteellisesti tutkittaessa ei vastaus minun mielestäni voi olla epävarma: sosialisen liikkeen kehitys sosialismiin ja luokkataisteluun osottaa pyrkimystä, joka on pääsevä yhä enemmän voitolle.

Tähän ratkaisuun pakottaa se yksinkertainen havainto, että ne syyt, joista tuo tähän saakka niin hidas kehitys mainittuun suuntaan johtuu, ovat katoamassa. Syyt, minkätähden »Amerikassa ei ole tähän saakka ollut sosialismia», ovat pääasiallisesti olleet seuraavat:

1) Maan vapaamielinen radikaliskansanvaltainen valtiomuoto, joka samoin kuin Sveitsissä vaikeuttaa proletarisen luokkatajunnan syntymistä. Ei tarvitse edes uskoa (kuten Amerikassa useat henkilöt tekevät), että tätä valtiomuotoa tultaisiin varsinkin yksityisvaltioissa korjaamaan »taaksepäin», toisin sanoen, että porvarilliset puolueet, niin kauan kuin ne ovat enemmistönä, muuttaisivat sitä kansanvaltais-vastaiseen suuntaan. Riittää täydellisesti jo se havainto, että viranomaiset (jotka yhä suuremmassa määrässä joutuvat kapitalististen luokkain vaikutusvallan alaisiksi) käsittelevät perustuslakia yhä enemmän tavalla, joka tekee »kansanvallan» syville riveille yksinkertaisesti luulotelluksi. Yhä kiivaammin riehuvassa taistelussa kansanvallan ja kapitalismin välillä on tämä jälkimäinen osottautuva voimakkaammaksi.

Lainsäädäntö ja hallitus asettavat varsinkin ammattiyhdistyksille, niiden pyrkiessä päämääräänsä, niin suuria esteitä — jotka vielä lisääntyvät samassa määrässä kuin keskitetyn kapitalin ja yhä lujemmin järjestyneiden työnantajain mahti kasvaa — että työväestö on piankin huomaava ammattiyhdistykset taistelun välikappaleina riittämättömiksi. Jo nykyään on mieliala ammattiyhdistyspiireissä äärimmilleen kiihtynyt ja katkeroitunut.

2) Toinen syy, jonka tähden amerikalaisten työntekijäin pääjoukko tähän saakka on katsonut hyväksi ajaa sovinnollista, ei-sosialistista politikaa, on se oivallinen taloudellinen asema, jossa epäilemättä suurin osa työväkeä elää.

Mutta siinäkin näkyy pian huonontumisen taipumuksia. Sillä se perustuu, mikäli varallisuuden lähteistä on kysymys, osaksi ryöstöviljelykseen, jota harjoitetaan sekä luontoa että ihmisiä kohtaan, osaksi maataviljelevän väestön, farmarikunnan, riistämiseen. Mutta samassa määrässä kuin tämä lakkaa (ja senhän täytyy luonnollisesti kerran lakata, vieläpä ennen pitkää, kuten on numeroilla osotettavissa), samalla hetkellä kun farmarit nousevat riistämisjärjestelmää vastaan, joka heidät köyhdyttää (myöskin siihen on jo merkkejä, että tämäkin on tapahtuva läheisessä tulevaisuudessa), silloin käy teollisuus- ja kauppa-alan työntekijäin asema vaikeammaksi. Myöskin työmarkkinain suotuisa muodostuminen on osaltaan vaikuttanut siihen, että heidän elämänkantansa on tähän saakka ollut niin korkea. Vielä siirtomaantapaisessa Amerikassa oli työvoima kallisarvoista, koska se oli suhteellisesti harvinaista. Mutta nyt uhkaa amerikalaista työntekijää tältäkin taholta vakava vaara. Halpojen työvoimain joukkotarjonta kasvaa: ulkoa virtaa lisää työvoimia, ja maassa vaurastuvat eteläiset (neekeri-) valtiot. Siten syntyy palkkojen polkemispyrintö, jonka täytyy luonnollisesti käydä sitä voimakkaammaksi, mitä suuremmiksi nuo halpojen työvoimain joukot paisuvat.

3) Vihdoin on amerikalaista työntekijää pitänyt jyrkästi antikapitalistisesta politikasta loitolla se seikka, että maan omituiset elämisehdot eivät ollet vielä peruuttamattomasti kahlehtineet häntä proletarisiin oloihin: hän voi milloin tahansa vapaana farmarina astua itsenäiseen elämään johtavalle tielle, koska viljelemätöntä maata oli vielä kylliksi hänen käytettäväkseen. Niinpä onkin teollisuus kaikkina taantumis- ja ahdinkoaikoina työntänyt »teollisuuden reserviarmeijan» länteen, missä suunnaton maa-alue on sen helposti imenyt itseensä. Tämä vaikutti toisaalta edullisesti työmarkkinoiden muodostumiseen (katso edellä 2. kohta), toisaalta se taas esti erityisen proletarisen riippuvaisuudentunteen syntymistä. Jos otetaan huomioon kaikki nämä seikat (joista, kuten sanottu, toisessa paikassa puhun tarkemmin) niin voidaan tuskin olla epätietoisia siitä, edistyykö »sosialismi» lähimmässä tulevaisuudessa Amerikassa vai eikö.

Yleensä sanoen: jo nykyään osottaa sosialinen liike Amerikassa selvää taipumusta siihen suuntaan, johon se kulkee kaikissa vanhoissa sivistysmaissa. Jos tämä taipumus ei vielä nykyään ole yhtä voimakas kuin Europassa, johtuu se amerikalaisen elämän omituisista ehdoista, jotka kumminkin päivä päivältä yhä enemmän kadottavat poikkeusluonnettaan.

Takaisin sisällysluetteloon

 

 


Kirjoittajan huomautukset:

[1*] Jouluk. 21 p. 1906 säädetty laki lieventää tosin jonkun verran nykyisten ammattiyhdistysten oikeusaseman kovuutta. Tulevaisuus on osottava, tuliko se ehkä liian myöhään pelastamaan ammattiyhdistyksiä.

 


Toimituksen viitteet:

[1] Stuttgartin 1907. Suom. muist.

[2] Suomen työväen laulamassa muodossa [Suom. muist.]:

»Tää on viimeinen taisto,
Rintamaamme yhtykää,
Niin huomispäivänä kansat
On veljet keskenään.»

[3] Nyt 43 edustajaa valtiopäivillä, 135 edustajaa 18 liittovaltion parlamenteissa ja 4,996 kunnallishallituksissa. Suom. muist.

[4] V. 1906 oli jäsenluku 1,799,293 ja kassojen pääomat 25,312,634 Rmk. Suom. muist.

[5] 1906 oli vastaava luku 46,5 milj. Rmk. Suom. muist.

[6] Vuonna 1906 olise 258,5 milj. Rmk. Suom. muist.

[7] Parti socialiste français = jaurèsilaiset ja Parti socialiste de France = guesdeläiset. Suoment. muist.