Lev Trotski

Venäjän työväen vallankumouksen historiaa lokakuusta Brest-Litovskiin

1918


11. Sosiaalivallankumoukselliset ja menshevikit

Edessämme oli kysymys, tulevatko sosiaalivallankumoukselliset seuraamaan meitä tällä tiellä. Tämä ryhmä oli muunnoskaudessa, mutta tämä prosessi tapahtui meidän puolueemme mittapuuhun verrattuna liian hitaasti ja epämääräisesti. Vallankumouksen alussa sosiaalivallankumouksellinen puolue osottautui hallitsevaksi puolueeksi koko poliittisen elämän alalla. Talonpojat, sotilaat, vieläpä työläisetkin äänestivät joukkona sosiaalivallankumouksellisia. Puolue itse ei ollut sellaista odottanut ja useamman kuin kerran näytti siltä, että puolue hukkuisi oman menestyksensä aallokkoon. Lukuunottamatta puhtaasti kapitalistisia ja maataomistavia ryhmiä ja intellektuaalien keskuudessa olevia professionaalisia aineksia, kaikki äänestivät vallankumouksellista populistipuoluetta. Tämä oli luonnollista vallankumouksen alkuvaiheissa, jolloin luokkarajat eivät olleet vielä selvinneet, jolloin ns. vallankumouksellisen rintaman toiveet tunsivat tyydytystä sellaisen puolueen epäselvässä ohjelmassa, joka oli valmis tervehtimään samanarvoisesti työläisiä jotka pelkäsivät erota talonpojista; talonpoikia, jotka halusivat maata ja vapautta; intellektuaaleja, jotka pyrkivät johtamaan kumpiakin; virkamiehiä, jotka pyrkivät mukaantumaan uuteen hallitukseen.

Kun Kerensky, jota tsarismin aikana pidettiin työväenedustajana, oli yhtynyt sosiaalivallankumoukselliseen puolueeseen, puolueen kansansuosio kasvoi suhteellisesti senmukaan kuin Kerensky nousi valtasatulaan.

Kunnioituksesta, eikä aina pelkästään platonisesta, monet everstit ja kenraalit kiirehtivät yhtymään äskeisten terroristien puolueeseen. Vanhat sosiaalivallankumoukselliset, jotka omasivat vallankumouksellisia traditisioneja, katselivat levottomuudella »maaliskuun vallankumouksellisten» yhä kasvavaa lukumäärää, so. sellaisten, jotka huomasivat vallankumouksellisuutensa vasta maaliskuussa, sen jälkeen kun vallankumous oli kukistanut vanhan hallituksen. Täten muodottomuutensa rajojen sisällä tämä puolue sisälsi ei ainoastaan kehittyvän vallankumouksen sisäiset ristiriidat, vaan myöskin talonpoikaisjoukkojen takapajuisuuden synnyttämät ennakkoluulot sekä intellektuaalisen joukon sentimentaalisuuden, epävakaisuuden ja virkapaikkojen tavoittelun. Oli aivan selvää, että tässä muodossa puolue ei voinut kauan säilyä. Mitä tulee aatteisiin, niin siinä suhteessa se osoittautui raihnaiseksi alusta saakka.

Poliittisesti johtava osa kuului menshevikeille, jotka olivat käyneet Marxin koulua ja saavuttaneet sen kautta erinäisiä menettelytapoja ja tottumuksia, jotka avustivat heitä löytämään poliittisen tilanteen peräsimen siinä määrässä, että he pystyivät tieteellisesti väärentämään nykyisen luokkataistelun tarkoitusta ja takaamaan liberaalisen porvariston yliherruuden määrättyjen olosuhteiden korkeimmassa mittakaavassa. Tämän vuoksi menshevikit, porvariston valtaan nostamisen suoranaiset hommaajat, ammensivat itsensä tyhjiksi niin nopeasti ja, lokakuun vallankumouksen aikana, olivat melkein täydellisesti mennyttä miestä.

Sosiaalivallankumoukselliset myös alkoivat yhä enemmän menettää vaikutustaan — ensiksi työläisten keskuudessa, sitten armeijassa ja lopuksi maaseudulla. Mutta lokakuun kumouksen aikoina se pysyi vielä kuitenkin sangen voimakkaana puolueena numerollisesti. Luokkaristiriidat sitä kuitenkin hajotti sisältäpäin. Vastustukseksi oikealle siivelle, jossa oli kaikista shauvinistisimmat, sotakiihkoisimmat, ainekset sellaiset kuin Avksentjeff, Breshko-Brenhovskaja, Savinkoff ym. ja joka lopulta oli mennyt vastavallankumouksellisen leirin puolelle, vasen siipi alkoi muodostua, mikä pyrki säilyttämään yhteyden työtätekevien joukkojen kanssa. Jos vain muistelemme sitä, että sosiaalivallankumouksellinen sisäasiainministeri Avksentjeff vangitutti sosiaalivallankumouksellisista kokoonpannun talonpoikien maakomitean sen johdosta, että se oli ryhtynyt omavaltaisesti ratkaisemaan maakysymystä, niin silloin riittävän selvästi voimme käsittää tämän puolueen »erimielisyyksien» suuruuden.

Keskustassa oli puolueen perinnäinen johtaja Tshernoff. Ollen kokenut kynämies, tunnettu sosialistisessa kirjallisuudessa ja kokenut mies puolueriidoissa, hänen oli onnistunut jatkuvasti pysyttäytyä puolueen johdossa, kun puolueen elämää rakennettiin siirtolaispiireissä ulkomailla. Vallankumous, joka oli kohottanut sosiaalivallankumouksellisen puolueen suunnattoman korkealle ensimmäisessä sekavassa aallokossaan, automaattisesti kohotti myös Tshernoffin vain paljastaakseen hänen täydellisen kykenemättömyytensä vaikkapa verrattuna muihin ensimmäisen jakson johtaviin poliittisiin tähtiin. Ne kehnot lähteet, jotka olivat taanneet Tshernoffille maineen ulkomailla olevien keskuudessa, osoittautuivat liian kevyiksi vallankumouksen vaa'assa. Hän keskitti pyrkimyksensä siihen, ettei tekisi mitään ratkaisevia päätöksiä, vältti kaikkia kriittisiä asioita, odotti ja vältteli. Joksikin ajaksi tämänlaiset menettelyt takasivat hänelle keskuksen yhä toisistaan erkaneville siiville. Mutta viimein ei enää ollut mahdollisuutta säilyttää pitemmältä puolueen yhtenäisyyttä. Entinen terroristi Savinkoff otti osaa Korniloffin salahankkeeseen, oli liikuttavassa yksimielisyydessä kasakkaupseereiden vastavallankumouksellisten piirien kanssa ja valmisti Pietarin työläisten ja sotilaiden teurastusta, joiden ryhmien joukossa oli joitakin vasemmistolais-sosiaalivallankumouksellisia. Uhratakseen jotain vasemmistolle, keskusta erotti Savinkoffin puolueesta, mutta empi nostaa kättään Kerenskyä vastaan. Esi-parlamentissä puolue osoitti äärimmäisen repeämän merkkejä; kolme ryhmää toimi itsenäisesti, vaikkakin yhden ja saman puolueen lipun suojassa, mutta mikään näistä ryhmistä ei oikeastaan tiennyt mitä se tahtoi. Tämän »puolueen» muodollinen valta perustuslakikonventionissa olisi merkinnyt vain poliittisen masennustilan jatkumista.