Lev Trotski

Terrorismi ja kommunismi

1920


II.

Köyhälistön diktatuuri.

»Marx ja Engels ovat luoneet käsitteen »köyhälistön diktatuuri», jota Engels v. 1891, vähän ennen kuolemaansa kiihkeästi kannatti, — käsitteen köyhälistön yksinvallasta ainoana muotona, jolla se voi toteuttaa valtiollisen valtansa».

Näin kirjoitti Kautsky kymmenisen vuotta sitten. Proletariaatin vallan ainoaksi muodoksi hän osoitti ei demokraatisen parlamentin sosialistista enemmistöä, vaan proletariaatin poliittisen yksinvallan, diktatuurin. Ja päivän selvää on, että jos ratkaisun katsotaan riippuvan tuotannon välineiden yksityisen omistamisen lopettamisesta, niin ainoana keinona siihen on valtiollisen vallan täydellinen keskittäminen köyhälistön käsiin, sellaisen poikkeuksellisen hallinnon muodostaminen ylimenokaudeksi ettei hallitsevaa luokkaa ohjaa yleiset, pitempää ajanjaksoa varten laaditut ohjeet, vaan kumouksellinen tarkoituksenmukaisuus.

Diktatuuri on välttämätön siksi, ettei kysymys ole osittaisista muutoksista vaan itse porvariston olemassaolosta.

Tällä pohjalla seistessä sovittelu ei ole mahdollinen. Tällöin ratkaisun tekee vain voima. Proletariaatin yksinvalta ei tietenkään sisällä sitä, ettei yksityisluontoisia sovitteluja, melkoisia myönnytyksiäkin voitaisi tehdä, etenkin pikkuporvaristolle ja talonpojille. Mutta näitä myönnytyksiä voi köyhälistö tehdä vain siinä tapauksessa, että sen hallussa ovat valtiovallan aineelliset keinot, ja että se kykenee itselleen takaamaan itsenäisen päätösvallan siitä, mitkä myönnytykset se tekee ja mitkä estää sosialistista kehitystä silmällä pitäen.

Nykyisin Kautsky kokonaan hylkää köyhälistön diktatuurin, pitäen sitä »vähemmistön valtana enemmistön suhteen», s. o. hän kuvaa sitä samoin piirtein, joilla rehelliset sosialistit kaikissa maissa ovat kuvanneet riistäjien diktatuuria, vaikkakin hän kuvaustaan koristaa demokratian varjolla. Hylätessään köyhälistön diktatuurin muuttaa Kautsky köyhälistön vallanvalloittamis-kysymyksen kysymykseksi sosialidemokraattisen enemmistön saamisesta jossakin tulevassa vaalitaistelussa. Yleinen äänioikeus ilmaisee parlamentarismin lainopillisten luulottelujen mukaan kansan kaikkiin luokkiin kuuluvien kansalaisten tahdon ja aukaisee mahdollisuuden saada enemmistö sosialismin puolelle. Eduskuntaenemmistö-fetishismi on ei ainoastaan proletariaatin yksinvallan, vaan myös marxilaisuuden ja yleensä vallankumouksen karkeaa kieltämistä. Jos sosialistinen politiikka periaatteellisesti alistetaan parlamenttisen enemmistön tai vähemmistön taian alaiseksi, niin maissa, joissa muodollinen kansanvalta vallitsee, ei yleensä ole sijaa kumoustaistelulle. Jos yleiselle äänioikeudelle perustuva enemmistö Sveitsissä säätää jyrkkiä lakeja lakkolaisia vastaan, tai jos muodolliseen enemmistöön nojautuva toimeenpaneva valta Pohjois-Amerikassa ammuttaa työläisiä, niin onko sveitsiläisillä tai amerikkalaisilla työläisillä oikeutta protestoida panemalla toimeen yleislakon? Selvästi ei. Poliittinen lakko on epäparlamenttista painostusta »kansan tahtoa» vastaan sellaisena kuin se ilmenee yleisen äänestyksen kautta. Totta kyllä, itse Kautskykin ikäänkuin kainostelee mennä niin pitkälle kuin hänen nykyisen asenteensa logiikka vaatii. Joidenkin entisyyden jätteiden vaikutuksesta on hänen pakko tunnustaa mahdollisuus saada toiminnan avulla tehdä muutoksia yleiseen vaalilakiin. Parlamenttivaalit eivät milloinkaan ainakaan periaatteellisesti ole sosialidemokraateille olleet luokkataistelun ytimenä, sen murtavana, hyökkäävänä, sen kuvaavana voimana — ne ovat olleet vain apukeinona tässä taistelussa, näytellen yhtenä ajanjaksona suurempaa, toisena pienempää osaa, kokonaan kadotakseen diktatuurin aikana.

V. 1891, s. o. vähän ennen kuolemaansa, Engels, kuten vast'ikään sanoimme, kiihkeästi puolusti köyhälistön diktatuuria, ainoana köyhälistön valtiollisen vallan muotona. Itse on Kautsky useamman kuin yhden kerran tätä määritelmää toistanut. Tästä muun muassa näkee, millaisena arvottomana väärennyksenä esiintyy Kautskyn nykyinen yritys esittää köyhälistön diktatuuria, ikäänkuin se olisi erikoisesti venäläinen ilmiö.

Joka haluaa päämäärää, se ei saa kieltäytyä keinoista. Taistelua tulee käydä siksi järkevästi, että se toden teolla turvaa köyhälistön yksinvallan. Jos kerran sosialistinen kumous vaatii diktatuuria — »ainoana muotona, jolla köyhälistö voi toteuttaa valtiollisen valtansa» — niin diktatuuri täydytään turvata keinolla millä hyvänsä.

Kirjoittaakseen kirjasen diktatuurista, täytyy olla mustetta ja pakka paperia, ja ehkä vielä lisäksi joukko ajatuksia päässä. Mutta voidaksemme panna toimeen diktatuurin ja saada se vakiintumaan, täytyy estää, ettei porvaristo saa ryöstetyksi valtiollista valtaa köyhälistöltä. Kautsky nähtävästi olettaa, että se käy päinsä vetistelevien lentokirjasten avulla. Mutta hänen oman kokemuksensa pitäisi hänelle osottaa, että saavuttaakseen vaikutusvaltaa porvaristoon nähden, ei riitä, että sen kadottaa köyhälistön keskuudessa.

Voidaksemme turvata työväen luokan yksinvallan täytyy meidän saada vallassa oloon tottunut porvaristo ymmärtämään, että liian vaarallista on nousta köyhälistön diktatuuria vastaan, liian vaarallista on yrittää heikentää sitä sabotaasin, salaliittojen, kapinain, kotimaisen sotaväen avulla. Täytyy pakoittaa vallasta pois syösty porvaristo tottelemaan. Miten? Papit ovat pelotelleet kansaa haudantakaisilla tuomioilla. Meidän käytettävissämme ei ole sellaisia keinoja. Ja eihän, toisekseen, pappienkaan helvetti koskaan ole ollut yksin, vaan on sen apuna ollut pyhän inkvisition maallinen tuli, tai sitten demokraattisen yhteiskunnan skorpionit. Vai liekö Kautsky taipunut ajattelemaan, että porvaristo voidaan suistaa kategoorisen imperatiivin avulla, joka hänen viimeisissä kirjoitteluissaan näyttelee pyhän hengen osaa? Me puolestamme voimme luvata hänelle käytännöllistä apua, jos hän tahtoisi panna kuntoon kantilais-humaanisen lähetystön Denikinin ja Koltshakin valtakunnassa. Joka tapauksessa saisi hän siellä tilaisuuden vakautua siitä, etteivät vastavallankumoukselliset ole mitään luonnon puolestä luonnetta vailla olevia ihmisiä, vaan on heidän luonteensa kuusivuotisesta sodan tulesta ja savusta erinomaisesti karaistunut. Jokainen valkokaartilainen on tullut tuntemaan tuon yksinkertaisen totuuden, että helpompaa on hirttää kommunisti puun oksaan, kuin saada hänet muuttamaan mieltänsä Kautskyn kirjasilla. Nämä herrat eivät tunne mitään taikauskoista pelkoa enemmän demokratian periaatteita, kuin helvetin tultakaan kohtaan, sitä vähemmän, kun kirkon ja julkisen tieteen papit toimivat yhdessä heidän kanssaan ja singauttelevat yhdistyneitä salamoitaan yksinomaan bolshevikkien päitä kohden. Venäjän valkokaartilaiset ovat siinä suhteessa yhtäläisiä Saksan ja muiden maiden valkokaartilaisten kanssa, että heitä ei voi millään saada vakuutetuiksi tai häpeämään, heidät täytyy musertaa, tai masentaa kauhun avulla.

Joka periaatteellisesti luopuu terrorismista, s. o., voimakeinoista ja kauhistuttamisesta asestettuun, kiihkeään vastavallankumoukseen nähden, sen täytyy myöskin luopua työväen luokan poliittisesta vallasta, kumouksellisesta diktatuurista. Joka luopuu köyhälistön diktatuurista, se luopuu sosialistisesta vallankumouksesta ja vetää ristin koko sosialismin päälle.

 

* *
 * 

 

Mitään sosialistisen vallankumouksen teoriaa ei Kautskyllä nykyisin ole. Joka kerta, kun hän koettaa yleistyttää hyökkäyksiänsä vallankumousta ja köyhälistön diktatuuria vastaan, esittää hän vain jaureismin ja bernsteiniläisyyden varistettuja ennakkoluuloja.

»Vuoden 1789 vallankumous, — kirjoittaa Kautsky — poisti itse tärkeimmät niistä syistä, jotka antoivat sille sen kauhean ja väkivaltaisen luonteen ja valmisti pehmeämmät muodot tuleville vallankumouksille» (s. 97). Olettakaamme, että asian laita on niin, vaikkakin tällöin mieleen johtuivat v. 1848:n kesäkuun päivä ja Kommunin kukistumisen kauhut. Olettakaamme, että 18:nnen vuosisadan suuri vallankumous joka säälimättömän terrorin avulla hävitti itsevaltiuden, feodalismin ja pappisvallan, valmisti ehdot rauhallisemmalle ja pehmeämmälle yhteiskunnallisten kysymysten ratkaisulle. Mutta vaikkapa asetuimmekin tälle puhtaasti liberaaliselle kannalle, on meidän vastustajamme vielä sittenkin täydelleen väärässä, sillä Venäjän vallankumous, joka suoriutui köyhälistön diktatuurina, alkoi juuri nimenomaan siitä työstä, joka Ranskassa tehtiin 18:nnen vuosisadan lopulla. Meidän edellisinä vuosisatoina eläneet esi-isämme eivät ole pitäneet huolta siitä, että — vallankumouksellisen terrorin avulla — olisi meilläkin saatu aikaan demokraattiset ehdot pehmeämpiä kumoustapoja varten. Siveellisen mandariinin Kautskyn olisi pitänyt ottaa huomioon tämä ja syyttää esi-isiä, eikä meitä.

Kautsky kyllä tekeekin tässä kohden pienen myönnytyksen. »Totta kyllä, — hän sanoo — ei kukaan järkevä ihminen kiellä, että sellaiset sotilasyksinvallat kuin Saksan, Itävallan ja Venäjän voidaan heittää nurin vain väkivaltaisin keinoin. Mutta aina on tässäkin kohden vähemmän ajateltu (kutka?) veristä aseisiin tarttumista, ja enemmän köyhälistölle luonteenomaista työväenliikkeen keinoa, yleislakkoa... Mutta että merkittävä osa köyhälistöä, valtaan päästyään, jälleen kuten 18:11a vuosisadalla antaa vihansa ja kostonsa ilmetä verenvuodatuksissa — tätä ei olisi voinut odottaa. Se olisi merkinnyt koko kehityksen nurinniskoin kääntämistä» (s. 101).

Tarvittiin, kuten näkyy, sota ja sarja vallankumouksia, voidaksemme kyllin syvälle katsoa eräiden oppineiden teoreetikoiden aivoihin ja nähdäksemme, mitä niissä oikeastaan liikkuu. Huomaamme Kautskyn ajatelleen, että Romanovia ja Hohenzolleria ei voitu työntää pois keskustelujen avulla, mutta samalla on hän aivan vakavasti kuvitellut, että sotilasyksinvalta voidaan kukistaa yleislakolla, s. o. ristiinpantujen käsien joukkoilmestyksellä. Huolimatta Venäjän kokemuksesta v. 1905 ja yleisestä tätä kysymystä koskevasta keskustelusta, on Kautsky säilyttänyt, siltä näyttää, anarko-reformistien kannan yleislakkoon nähden. Me voisimme hänelle näyttää, että hänen oman lehtensä »Neue Zeitin» sivuilla 12 vuotta sitten osotettiin, että yleislakko on vain proletariaatin mobilisoimista ja sen asettamista sille vihamielistä valtiovaltaa vastaan, mutta että itse lakko sellaisenaan — ei voi ratkaista asiaa, syystä että köyhälistön voimat ehtyvät pikemmin, kuin sen vihollisten, ja että sen täytyy päivää myöhemmin tai aikaisemmin käydä työpöytänsä ääreen. Yleislakko saa ratkaisevan merkityksen vain silloin, kun se on varsinaisen, aseellisen yhteentörmäyksen, s. o. työläisten avoimen, kumouksellisen nousuun edeltäjänä. Väin murtamalla vastassaanolevan armeijan tahdon, voi vallankumouksellinen luokka ratkaista valtakysymyksen, jokaisen vallankumouksen peruskysymyksen. Yleislakko panee liikekannalle molempien puolien voimat ja antaa ensimäisen tilaisuuden vastavallankumouksen voimien tarkasteluun, mutta vasta taistelun kehittyessä, kun ollaan päästy aseellisen nousun tielle, voidaan määrätä se verinen hinta, jonka kumouksellisen luokan täytyy maksaa vallasta. Mutta että hinta on maksettava nimenomaisesti verellä: että köyhälistön tulee taistelussaan vallasta ja sen säilyttämisestä ei ainoastaan kuolla, vaan myös tappaa — tästä ei kukaan vakava kumousmies ole kahden vaiheilla. Selittää, että köyhälistön ja porvariston välisen, ei elämästä, vaan kuolemasta käyvän taistelun tosiasia »kääntää koko kehityksen nurinniskoin», merkitsee vain, että muutamien arvossapidettyjen ideoloogien päät ovat camera obscureja, pimeitä kameroita, joihin esineet kuvastuvat jalat ylöspäin käännettyinä.

Mutta myöskään kehittyneempien kulttuurimaiden suhteen, joilla on pitkät kansanvaltaiset traditionit, ei Kautskyn historiallisen oletuksen totuudellisuus ole lainkaan todistettu. Muuten, itse oletus ei ole uusi. Revisionistit ovat sille jo aikaisemmin antaneet paljon periaatteellisemman luonteen. He ovat osottaneet, että työläisjärjestojen kasvaminen demokratian puitteissa takaa asteettaisen ja huomaamattoman — reformistisen, evolutionistisen — siirtymisen sosialistiseen hallintoon — ilman yleislakkoja ja kapinoita, ilman köyhälistön diktatuuria.

Kautsky on toimintansa huippukautena osottanut, että huolimatta demokratian muodoista kapitalistisen yhteiskunnan luokkavastakohdat yhä syvenevät, ja että tämä kehitys pakostakin johtaa kumoukseen ja vallan anastukseen köyhälistön taholta.

Kukaan ei tietenkään ole koettanut arvioida niiden uhrien lukua jotka köyhälistön kumouksellinen nousu ja sen diktatuuri vaativat. Mutta kaikille on ollut selvää, että uhrien luvun määrää omistavien luokkien vastustusvoima. Jos Kautsky tahtoo kirjallaan sanoa, ettei demokraattinen kasvatus ole pehmentänyt porvariston luokkaegoismia, niin se on pitemmittä puheitta myönnettävä.

Jos hän tahtoo lisätä, että neljä vuotta raivonnut, kasvamistaan kasvanut imperialistinen sota on osaltaan, demokratiasta huolimatta raaistuttanut tapoja, opettanut väkivaltaisia toimintamuotoja, ja tyyten totuttanut porvariston pois ihmismassojen surkeilemisesta — niin tällöinkin hän on oikeassa. Kaikki tämä on selvää. Mutta taistelun täytyy käydä juuri niiden ehtojen vallitessa, jotka ovat olemassa. Taistelua eivät käy Wagner–Kautskyn retortista lähteneet proletaariset ja porvarilliset pikku-ukot, vaan todellinen proletariaatti todellista porvaristoa vastaan, sellaisina kuin kumpikin ovat lähteneet viimeisestä imperialistisesta kansain sodasta.

Tässä yli koko maailman leviävässä säälimättömässä kansalaissodan tosiasiassa Kautsky näkee tuloksen . . . toisen Internationaalen »koetun voittoisan taktiikan» tuhoa tuottavasta hylkäämisestä.

»Todellisuudessa — kirjoittaa hän, — on työväen liike niiltä ajoilta asti, jolloin marxilaisuus sen keskuudessa vallitsee, aina maailman sotaan saakka säilynyt kaikissa merkittävimmissä suurliikkeissään suuremmilta tappioilta. Ja ajatus tukea itseään terroristisen herruuden avulla on täydelleen kadonnut sen riveistä.»

»Paljon tässä suhteessa vaikutti se seikka, että sinä aikana, jolloin marxilaisuus tuli hallitsevaksi sosialistiseksi opiksi, juurtui demokratia Länsi-Europaan ja alkoi siellä taistelun tarkoitusperästä muuttua valtiollisen elämän lujaksi perustaksi».

Tässä »Progressiivisessa kehityksessä» ei ole hituistakaan marxilaisuutta; luokkataistelu, sen aineellisten yhteentörmäysten todellinen prosessi on häipynyt pois marxilaisesta propagandasta, joka demokraattisten olosuhteiden vallitessa muka turvaa kivuttoman siirtymisen uusiin, »järkevämpiin» yhteiskuntamuotoihin. Se on mitä halpahintaisinta järkeilyä 18:nnen vuosisadan rationalismin malliin, vain sillä eroituksella, että (Kondorceti'n) aatteiden sijalle on pantu halpahintainen muodostelu »Kommunistisesta Manifestista». Maailman historia kulkee eteenpäin katkeamattomana painetun paperin nauhana, ja tämän »humaanisen» kehityskulun» keskustana on yli-ikänsä palvellut Kautskyn kirjoituspöytä.

Meille asetetaan esikuvaksi Toisen Internationaalen ajan työväenliike, joka, marxilaisuuden nimessä kulkien, ei kärsinyt voimakkaita iskuja tietoisissa esiintymisissään. Ja kuitenkin työväenliike, koko maailman proletariaatti ja sen kanssa koko ihmiskunnan kulttuuri sai mittaamattoman iskun elokuussa 1914, jolloin historia teki yhteenvedon sosialististen puolueiden kaikista voimista ja kyvyistä, puolueiden, joiden keskuudessa pääosaa näytteli muka »demokratian lujalle pohjalle» perustuva marxilaisuus. Nämä puolueet osottautuivat vararikon tehneiksi. Ne piirteet niiden entisistä töistä, jotka Kautsky nyt tahtoisi ikuistuttaa: mukaantuvaisuus, »laittomien» keinojen hylkääminen, avoimesta taistelusta pidättyminen, luottamus demokratiaan tuskattoman vaihekauden tienä — kaikki tämä häipyi tomuksi. Peläten iskeä, estäen joukot kaikissa tapauksissa avoimesta taistelusta, keskusteluissaan miedonnellen yleislakkoa, valmistivat Toisen Internationaalen puolueet omaa kauheata häviötänsä, kun sormeansakaan eivät liikahuttaneet estääkseen maailman historian suurinta onnettomuutta: nelivuotista imperialistista sotaa, joka edeltäkäsin määräsi kansalaissodan kauhean luonteen. Täytyy todellakin vetää ei vain silmiensä, vaan myös suun ja nenän yli topattu myssy voidakseen Toisen Internationaalen kunniattoman kukistumisen ja sitä johtaneen puolueen saksalaisen sosialidemokratian häpeällisen häviön jälkeen, maailman sodan verisen idiotismin ja kansalaissodan kauhistuttavan iskun jälkeen asettaa ihailtavaksemme Toisen Internationalen syvämielisyys, lojalisuus, rauhanrakkaus ja raikkaus, Toisen Internationalen, jonka viimeisiä jätteitä parhaillaan olemme hävittämässä.