Lev Trotski

Terrorismi ja kommunismi

1920


V.

Pariisin kommuni ja Neuvosto-Venäjä.

 

Ensimäinen köyhälistön köyhälistöä varten toimeenpaneman vallankumouksen lyhyt episoodi päättyi sen vastustajien voittoon. Tämä episoodi — 18:sta maalisk. 28:nteen toukok. — kesti 72 päivää.
»Pariisin Kommuni 18:s maalisk. 1871.» P. L. Lavrov. Pietari 1919. S. 160.

 

Kommunin sosialististen puolueitten epävalmius.

Pariisin Kommuni v. 1871 oli ensimäinen, vielä heikko työväenluokan historiallinen vallanpitoyritys. Me kunnioitamme Kommunin muistoa, huolimatta sen antaman kokemuksen äärimmäisestä pienuudesta, sen osanottajien epäkypsyydestä, ohjelman epäselvyydestä, johtajien keskuudessa vallitsevasta eripuraisuudesta, suunnitelmien epävarmuudesta, toiminnan hajanaisuudesta ja kaikkien näiden aiheuttamasta kauhistuttavasta häviöstä. Me kunnioitamme Kommunia »ensimäisenä, vaikkakin vielä varsin kalpeana köyhälistön tasavallan sarastuksena», kuten Lavrov lausuu. Toisin on laita Kautskyn. Uhratessaan melkoisen osan kirjaansa asettaakseen Kommunin korkean tarkoittelevasti Neuvostovallan vastakohdaksi, hän näkee Kommunin etevämmyyden niissä seikoissa, joissa me näemme sen kehnouden ja sen viat.

Kautsky ahkeroi osottaa, että Pariisin Kommuni v. 1870–1871 ei ollut »keinotekoisesti» valmistettu, vaan se tuli odottamatta, se tuli kumouksellisille yllätyksenä — aivan päinvastoin kuin marraskuun kumous, jota meidän puolueemme oli huolellisesti valmistellut. Tämä on aivan totta. Mutta uskaltamatta antaa selvää muotoa patavanhoillisille ajatuksilleen Kautsky ei suoraan sano, onko v. 1871:n kumouksellisille kunniaksi, etteivät he ajoissa nähneet köyhälistön nousua ja etteivät ennättäneet siihen valmistautua, ja voidaanko meitä moittia siitä, että ajoissa näimme, mitä tuleman piti, ja tietoisesti valmistauduimme siihen. Kuinka tahansa, koko Kautskyn esitys on sitten muovailtu, että se pyrkii herättämään lukijassa nimenomaisesti tämän käsityksen. Kommunardeja kohtasi odottamaton yllätys (bayerilainen poroporvari Volmar lausui kerran säälittelynsä siitä, etteivät kommunardit menneet nukkumaan, sen sijasta, että ottivat vallan käsiinsä) — ja he ansaitsivat myötätuntoa; bolshevikit sitävastoin tekivät tietoisesti yllätyksen (ottivat vallan) ja siksi ei heillä ole anteeksiantamusta ei tässä, eikä tulevassa elämässä. Tällainen kysymyksen käsittely voi näyttää uskomattomalta sisäisen tarkoituksettomuutensa vuoksi. Siitä huolimatta se täysin johdonmukaisesti johtuu »riippumattomien» — kautskylaisten kannasta, jotka vetävät päänsä olkapäiden väliin, etteivät mitään näkisi ja edeltäpäin arvaisi, ja jos he käyvät askeleen eteenpäin, tapahtuu se vasta sitten, kun saavat hyvän potkun takamuksiinsa.

»Alentaa Pariisi — kirjoittaa Kautsky — pidättää siltä itsehallinto, riistää siltä pääkaupungin asema, ja lopuksi riisua se aseista, voidakseen täysin turvallisesti uskaltautua monarkistiseen valtiokeikaukseen, se tuli Kansalliskokouksen ja sen valitseman toimeenpanevan päämiehen, Thiersin, päähuoleksi. Tästä tilanteesta johtui se ristiriita, joka sai puhkeamaan Pariisin kapinan.

»Siitä näkee, miten eriluontoinen se oli, kuin bolshevistinen kumous, joka sai elinvoimansa rauhanrakkaudesta, jolla oli talonpojat takanaan, jolla Kansalliskokouksessa ei ollut vastassa mitään monarkisteja, vaan sosialivallankumouksellisia ja menshevistisiä sosialidemokraatteja.

»Bolshevikit tulivat valtaan huolellisesti valmistellun valtiokeikauksen kautta, mikä yhdellä iskulla saattoi heidän käsiinsä koko valtiokoneiston, jota he heti mitä tarmokkaimmin ja häikäilemättömimmin käyttivät vastustajainsa valtiolliseksi ja taloudelliseksi painostamiseksi — kaikkien vastustajiensa, myöskin proletaaristen.

»Kommunin syntymisestä ei kukaan ollut sen hämmästyneempi, kuin kumoukselliset itse. Ja suurella osalla heistä tämä ristiriita oli kaikkea muuta, mutta ei suotava.»

Selventääksemme ytimen siitä, mitä Kautsky puhuu kommunardeista, tuomme esiin seuraavia mielenkiintoisia todistuskappaleita:

» .... 1 p. maalisk. 1871 — kirjoittaa Lavrov erinomaisessa kirjassaan Kommunista — puoli vuotta keisarivallan kukistumisen jälkeen, muutamia päiviä ennen Kommunin julistusta, ei Pariisin Internationalen johtomiehillä yhä vieläkään ollut määrättyä valtiollista ohjelmaa» ... [1]

» Maalisk. 18 p:n jälkeen — kirjoittaa sama kirjailija — oli Pariisi köyhälistön käsissä, mutta johtajat, hämmentyneinä odottamattomasta vallasta, eivät ryhtyneet alkeellisimpiinkaan toimenpiteisiin.[2]

»Teidän asemanne käy yli teidän tasonne ja teidän ainoana huolenanne on vetäytyä pois vastuunalaisuudesta, lausui eräs kansalliskaartin Keskuskomitean jäsen. Tässä lausunnossa on paljon totta — kirjoittaa Kommunin osanottaja ja historioitsija Lissagaray — mutta itse toiminnan hetkellä tulee valmistuksen ja valmistavien järjestöjen puute näkyviin juuri siinä, että osat lankeavat henkilöille, jotka eivät ole tehtäviensä tasolla».[3]

Jo tästä näkee (tuonnempana se käy yhä selvemmäksi) että se seikka, etteivät Pariisin sosialistit olleet suoranaisen valtataistelun kannalla, johtui heidän teoreettisesta epäselvyydestään ja valtiollisesta hajanaisuudestaan, eikä mistään korkeammasta taktillisista harkinnoista.

On epäilemätöntä, että itse Kautskyn uskollisuus Kommunin traditsiooneja kohtaan ilmenee tuona täydellisenä hämmästyksenä, jolla hän kohtaa Saksan köyhälistön nousua, pitäessään sitä konfliktina, mikä kaikkein vähimmin on suotava. Me kuitenkin epäilemme, lukisivatko myöhemmän ajan ihmiset tämän hänelle ansioksi. Hänen historiallisen analogiansa olemuksesta taasen täytyy sanoa, että se on kokoelma sotkua, keskeneräisyyksiä ja viekkaita korttisakkauksia.

Ne suunnitelmat, jotka Thiersillä oli Pariisin suhteen, oli Miljukovilla, jota Tseretelli ja Tshernov avoimesti kannattivat, Pietarin suhteen. Kaikki he — Kornilovista Potresoviin saakka — päivästä päivään vakuuttivat, että Pietari on eristynyt maaseudusta, ettei sillä ole tämän kanssa mitään yhteistä, että se on lopen turmeltunut ja pyrkii alistamaan maan tahtonsa alaiseksi. Alentaa ja eristää Pietari, oli Miljukovin ja hänen apulaistensa ensi tehtäviä. Ja tämä tapahtui tuona ajankohtana, jolloin Pietari oli kumouksen alkuperäisenä keskuksena, kumouksen, joka vielä ei ollut ehtinyt vahvistua muissa osissa maata. Duuman entinen puheenjohtaja Rodsjanko puhui avoimesti Pietarin luovuttamisesta saksalaisten opetettavaksi, kuten Riian suhteen jo oli tehty. Rodsjanko vain antoi nimen pyrkimykselle, jota Miljukov tarkoitti ja jota Kerenskin koko politiikka kannatti.

Miljukov tahtoi riisua köyhälistön aseista, aivan samoin kuin Thiers. Enemmänkin, Kerenskin, Tshernovin ja Tseretellin avulla Pietarin köyhälistö jo oli suurimmalta osaltaan riisuttu aseista kesäkuussa 1917. Se asestautui osittain uudelleen elokuussa, jolloin Komilov hyökkäsi Pietaria vastaan. Ja tämä uusi asestautuminen oli tärkeimpänä tekijänä marraskuun (lokakuun) kumouksen valmistuksessa. Niin muodoin ne kohdat, joissa Kautsky asettaa meidän marraskuun kumouksemme vastakohdaksi Pariisin työläisten maaliskuun kumoukselle, ovatkin kerta kaikkiaan melkoisessa määrin yhtäläiset.

Kuitenkin, missä on eroitus? Ennen kaikkea siinä, että Thiers onnistui petollisissa aikeissaan. Pariisi tukahutettiin, kymmeniä tuhansia työläisiä joutui tuhon omiksi. Miljukov taasen häpeällisesti pettyi, Pietari jäi köyhälistön kukistumattomaksi varustukseksi ja porvariston johtaja pakeni Ukrainaan hommaamaan Venäjän valloitusta Saksan keisarin joukkojen avulla. Tähän eroitukseen olemme me suurimmalta osalta syypäät, ja me olemme valmiit kantamaan siitä vastuun. Pääasiallisena eroituksena on myöskin se, — ja tämä on useammankin kerran lausuttu tapausten myöhemmän kehityskulun yhteydessä — että kun kommunaardeilla oli lähtökohtana pääasiallisesti isänmaalliset kuvitelmat, niin meitä sen sijasta johti kansainvälisen vallankumouksen näkökohta. Kommunin häviö vei tosiasiallisesti häviöön I Internationalen. Neuvostovallan voitto sai aikaan III Internationalen perustamisen.

Mutta Marx neuvoi kommunaardeja — kumouksen aattona — ei kapinaan, vaan järjestöjen perustamiseen! Voisi vielä ymmärtää, jos Kautsky esittäisi tämän todisteeksi siitä, ettei Marx ollut kyllin selvillä Pariisissa vallinneen tilanteen kärjistyneestä luonteesta. Mutta Kautsky koettaakin riistää Marxin neuvon todisteeksi kapinaan nousun moitittavaisuudesta yleensä. Kaikkien saksalaisen sosialidemokratian mandariinien lailla Kautsky näkee järjestöissä ennen kaikkea keinon, jolla estetään kumouksellinen toiminta.

Mutta vaikkapa rajoitummekin järjestökysymykseen sellaisenaan, niin ei tule unohtaa, että marraskuun kumouksen edellä oli ollut 9-kuukautinen Kerenskin hallitus, jonka aikana puolueemme oli, eikä ilman menestystä, tehnyt agitatsioni- ja järjestötyötä. Marraskuun kumous tapahtui sen jälkeen, kun me olimme Pietarin, Moskovan ja yleensä kaikkien muiden tuotantokeskusten työläis- ja sotilas-Neuvostoissa vallanneet painavan enemmistön ja muuttaneet Neuvostot mahtaviksi järjestöiksi, joita meidän puolueemme johti. Mitään sellaista ei ollut kommunaardeilla. Ja lopuksi, meillä oli takanamme sankarillinen Pariisin Kommuni, jonka häviöstä me olimme tehneet sen johtopäätöksen, että kumouksellisten tulee ennakolta nähdä tapaukset ja valmistautua niihin. Tämä niinikään oli meidän vikamme.

 

Parisin Kommuni ja terrorismi.

Kautskyn seikkaperäinen vertailu Kommunin ja Neuvostovallan välillä ei muuta tarkoita kuin panetella elävää ja voittoisaa köyhälistödiktatuuria ja alentaa sen arvoa diktatuuri-kokeen rinnalla, joka on jo kyllin kaukana muinaisuudessa.

Erikoisen tyytyväisenä Kautsky siteeraa Kansalliskaartin Keskuskomitean julistusta 19:ltä maalisk., mikä julistus koskee sotilaiden toimeenpanemaa kahden kenraalin murhaa: »Me sanomme ilman epäilystä: verinen lika, jolla tahdotaan kunniaamme tahrata, on pelkkää säälittävää parjausta. Milloinkaan emme ole antaneet käskyä murhiin., milloinkaan ei Kansalliskaarti ole ottanut osaa rikoksiin.»

On selvää, ettei Kansalliskaartin ollut syytä ottaa vastuulleen murhaa, jota se ei ollut tehnyt. Mutta julistuksen sentimenttaalis-pateettinen sävy kuvastaa räikeästi siitä poliittista arkuutta, joka näillä miehillä oli porvariston yleiseen mielipiteeseen nähden. Eikä ihme. Kansalliskaartin johtajina oli miehiä, joilla enimmäkseen oli hyvin vähän kumouksellisia virkavuosia takanaan. »Ei ainoatakaan tunnettua nimeä — kirjoittaa Lissagaray. — He olivat pikkuporvaristoa, puotilaisia, vieraita suljetummille piireille, ja tähän saakka vieraita myöskin politiikalle (s. 70).

»Yksinkertainen, hiukan peloittava tunne historiallisesta vastuunalaisuudesta ja halu päästä siitä mahdollisimman pian eroon, — kirjoittaa heistä Lissagaray — kuvastuu kaikista tämän Kansalliskaartin julistuksista, jonka käsiin Pariisin kohtalo oli joutunut» (s. 77).

Esitettyhän meidän häväistykseksemme verenvuodatusta koskevan julistuksen, Kautsky edempänä Marxin ja Engelsin mukaisesti arvostelee Kommunin päättäväisyyskyvyn puutetta: » Jos pariisilaiset (kommunardit) olisivat kiinteästi ajaneet takaa Thiersiä, olisi heidän kenties onnistunut saada käsiinsä hallitus. Pariisista poistuvat joukot eivät tehneet vähintäkään vastusta... Mutta Thiers poistui esteettömästi. Hänen sallittiin viedä joukkonsa pois Pariisista, järjestää ne Versailles'ssa uudelleen, täyttää ne uudella hengellä ja lisätä niitä» (s. 49).

Kautsky ei voi käsittää, että samat miehet, jotka olivat laatineet julistuksen maaliskuun 19:llä, juuri samat miehet laskivat Thiersin menemään ja sallivat hänen koota sotajoukon. Jos kommunardit olisivat voittaneet, vain henkisellä vaikutusvoimallaaan, olisi heidän julistuksellaan suuri kantavuus. Mutta niin ei käynyt. Heidän sentimenttaalinen inhimillisyytensä ei ollut mitään muuta kuin kuvastusta heidän kumouksellisesta passiivisuudestaan. Miehet, jotka kohtalon tahdosta olivat saaneet vallan Pariisissa, eivät ymmärtäneet, miten välttämätöntä olisi ollut käyttää tätä valtaa loppuun saakka, vangita Thiers, ennenkuin hän ennätti tulla tajuihinsa, katkaista hänen kaulansa, keskittää sotajoukot omiin käsiinsä, toimittaa tarpeellinen puhdistus komentavissa piireissä, vallata maaseutu, — sellaiset miehet eivät tietystikään olleet taipuisat karkean oikeudenkäytön menetelmiin vastavallankumouksellisten ainesten suhteen. Toinen seikka on kiinteästi yhtynyt toiseen. Hyödytöntä olisi ollut ajaa takaa Thiersiä, ellei samalla olisi vanginnut Pariisissa olevia Thiersin agentteja ja ammututtanut salaliittolaisia ja urkkijoita. Jos vastavallankumouksellisten kenraalien surmaaminen luetaan anteeksiantamattomaksi »rikokseksi», niin silloin tietystikään ei ajeta takaa sotajoukkoja, joita vastavallankumoukselliset kenraalit johtavat.

Vallankumouksessa on suurin voimaperäisyys suurinta inhimillisyyttä. »Juuri niiden miesten, — aivan oikein sanoo Lavrov — jotka suurimmassa arvossa pitävät ihmishenkeä, ihmisverta, tulee pyrkiä järjestämään niin nopean ja ratkaisevan voiton mahdollisuus, kuin suinkin ja sen jälkeen saamaan aikaan vihollisen keskuudessa niin suuri säikähdys kuin mahdollista, sillä vain täten saadaan uhrit ja verenvuodatus mahdollisimman pieneksi» (s. 225).

Maaliskuun 19:nnen päivän julistus saanee oikeimman arviointinsa, jos sitä ei katsota minään ehdottomana uskontunnustuksena, vaan yleisen vallitsevan mielialan ilmauksena toisen kumouspäivän tienoilla, äkillisen ja odottamattoman voiton jälkeen. Lainkaan käsittämättä kumouksen dynamiikkaa, sen nopeasti kasvavain mielialain sisäistä ehdonalaisuutta, Kautsky ajattelee elottomin kaavoin ja vääristelee tapausten perspektiivejä mielivaltaisin analogioin. Hän ei ymmärrä sitä, että pehmytsydäminen epäröinti on yleensä ominaista joukoille kumouksen alkuasteella. Työläiset käyvät hyökkäämään vain rautaisen pakon painostamina, samaten kuin he punaista terroriakin sovelluttavat vain silloin, kun heitä uhkaa valkokaartilaisten tuhotyö. Se, mitä Kautsky kuvittelee vuoden 1871 pariisilais-proletariaatin korkean siveellisen tason tulokseksi, ei ollut mitään muuta kuin kuiva piirre kansalaissodan ensimäisiltä etappilinjoilta. Sellaisia ilmiöitä nähtiin meilläkin.

Me otimme Pietarissa vallan käsiimme marraskuussa 1917 miltei kokonaan ilman verenvuodatusta, vieläpä ilman vangitsemisiakin. Kerenskin hallituksen ministerit laskettiin vapaiksi heti mullistuksen jälkeen. Vieläpä enemmänkin, kasakkakenraali Krasnov, joka sen jälkeen kun valta jo oli Neuvostoilla, yhdessä Kerenskin kanssa ryntäsi Pietaria vastaan ja jonka me otimme vangiksi, Hatsinassa, päästettiin kunniasanaansa vastaan vapaaksi jo toisena päivänä. Tämä oli »jalomielistä», täydelleen Kommunin ensi askelten hengen mukaan. Mutta se oli erehdys. Jonkun ajan kuluttua kenraali Krasnov, sodittuaan etelässä meitä vastaan noin vuoden ajan, ja tuotettuaan surman monille tuhansille kommunisteille, ryntäsi uudelleen Pietaria vastaan, tällä kertaa Judenitshin armeijan riveissä. Ankaramman luonteen sai köyhälistön kumous vasta junkkerien kapinan jälkeen Pietarissa ja etenkin kadettien, sosialivallankumouksellisten ja menshevikkien valmistaman tshekko-slovakien kapinan jälkeen Volgalla, jossa joukottain kommunisteja saivat surmansa, ja Leniniä vastaan tehdyn murhayrityksen, — Uritskin murhan y. m. y. m. jälkeen.

Samaan suuntaan käyviä tendenssejä vaikkakin alkeellisemmalla asteella me näemme myöskin Kommunin historiassa.

Taistelun logiikan ajamana Kommunikin periaatteellisesti kävi kauhistuttamisen tielle. Kuin muodostettiin Yleisen turvallisuuden Komitea, niin tapahtui se monien sen kannattajien ajatuksen mukaan punaisen terrorin merkeissä. Komitea määräsi, että »pettureilta on pää hakattava poikki» (»Journal Oficiel» N:o 123), että »petollisuus on hävitettävä» (sama, N:o 124). »Kauhistuttaviin» dekreetteihin on luettava määräys (3:s huhtik.) Thiersin ja hänen ministeriensä omaisuuden takavarikoimisesta, Thiersin talon hävittämisestä, Vendomen patsaan hävittämisestä ja etenkin dekreetti panttivangeista. Jokaisesta versaillelaisten vangitseman kommunardin ja jokaisen Kommunin puoltajan ampumisesta oli ammuttava kolminkertainen määrä panttivankeja. Poliisiprefektuurin toimenpiteillä, jota johti Raoul Rigault, oli puhtaasti terroristinen, joskaan ei tarkoituksen mukainen luonne.

Kaikkien näiden kauhistuttamistoimenpiteiden tehokkuuden teki tyhjäksi Kommunin johtavien piirien muodoton sovittelevaisuus, heidän pyrkimyksensä saada porvaristo sopeutumaan tehtyyn tekoon tyhjänpäiväisten lauseparsien avulla, heidän heittelelehtimisensä kuvitellun demokratian ja todellisen diktatuurin välillä. Viimemainitulle on Lavrov-vainaja antanut erinomaisen muodon kirjassaan Kommunismista.

»Rikkaiden porvarien ja kurjien proletaarien Pariisi, niin erisäätyinen valtiollinen yhteisö kuin olikin, vaati vapaamielisten periaatteiden nimessä täydellistä paino-, kokoontumis- ja hallituksen arvostelemisvapautta. Pariisi, joka oli tehnyt vallankumouksen köyhälistön hyväksi ja asettanut tehtäväkseen tämän kumouksen toteuttamisen laitoksissaan, Pariisi, vapautuneen köyhälistön yhteistönä, vaati kumouksellisia s. o. diktaattorisia toimenpiteitä uuden järjestelmän vihollisiin nähden» (s. 143–144).

Ellei Pariisin Kommuni olisi kukistunut, vaan jatkanut keskeytymättä taistelua, niin ei ole vähintäkään epäilyä, etteikö se olisi nähnyt tarpeelliseksi ryhtyä ankarampiin ja ankarampiin toimenpiteisiin vastavallankumouksen kukistamiseksi. Totta kyllä, Kautskyn ei silloin olisi ollut tilaisuus asettaa inhimillisiä kommunardeja petomaisten bolshevikkien vastakohdaksi. Mutta myöskään ei Thiersin olisi ollut mahdollista alistaa Pariisin köyhälistöä hirvittävän verenhimonsa alaiseksi. Tuskinpa historia tästä olisi tappiota kärsinyt.

 

Itsevaltainen keskuskomitea ja »demokraattinen» Kommuni.

»19:tenä maalisk., — juttelee Kautsky — kansalliskaartin Keskuskomiteassa yhdet vaativat hyökkäystä Versaillesta vastaan, toiset vetoamista valitsijoihin, kolmannet ennen kaikkea ryhtymistä vallankumouksellisiin toimenpiteisiin, aivankuin kukin näistä askelista — kirjailija meille syvämielisesti opettaa — yksin olisi ollut välttämätön ja ikäänkuin ne olisivat sulkeneet pois toinen toisensa» (s. 54). Seuraavissa riveissä Kautsky Kommunin keskuudessa vallinneiden erimielisyyksien johdosta tarjoaa meille uudelleen kehitettyjä hassutuksia uudistusten ja vallankumouksen molemminpuolisista suhteista. Todellisesti asia oli näin: jos olisi lähdetty Versaillesin ja tehty tämä hetkeäkään viivyttelemättä, niin silloinhan olisi täytynyt järjestää kansalliskaarti, asettaa sen etunenään Pariisin köyhälistön sotaisimmat ainekset ja samalla tilapäisesti heikentää Pariisia kumouksellisessa suhteessa. Mutta panna toimeen vaalit Pariisissa, juuri silloin, kun sieltä oli poissa työväenluokan parhain osa, olisi kumouspuolueen kannalta katsoen ollut järjetöntä. Teoreettisesti eivät sotaretki Versaillesta vastaan ja Kommunin vaalit tietenkään millään tavoin ole ristiriidassa keskenään, mutta käytännöllisesti katsoen ne sulkevat pois toinen toisensa: vaalien onnistumiseksi täytyi jättää sikseen sotaretki, sotaretken onnistumiseksi jättää sikseen vaalit. Ja vihdoin, jos köyhälistö olisi viety sotaan ja siten tilapäisesti heikennetty Pariisia, olisi ollut välttämätöntä turvata itsensä vastavallankumouksellisilta murhayrityksiltä pääkaupungissa, silloin Thiers ei olisi kavahtanut mitään keinoja sytyttääkseen ilmiliekkiin kommunaardien rintamataustan. Olisi ollut välttämätöntä panna toimeen sotaisempi, s. o. ankarampi hallinto pääkaupungissa. Olisi ollut taisteltava — kirjoittaa Lavrov — monilukuisia sisäisiä vihollisia vastaan, joita Pariisi oli täynnä, ja jotka vielä eilen pauhasivat Pörssin luona ja Vendome-torilla, joilla oli omat edustajansa hallituksessa ja kansalliskaartissa, omat lehdet, omat kokoukset, jotka miltei aivan avoimesti olivat yhteydessä Versaillesin kanssa ja esiintyivät uhkaavasti ja julkeasti, jos mikä varomattomuus sattui tai mikä onnettomuus uhkasi Kommunia» (s. 87). Olisi ollut välttämätöntä rinnan tämän kanssa ryhtyä raha-asioita koskeviin ja yleensä taloudellista luonnetta oleviin kumouksellisiin toimenpiteisiin, varsinkin kumouksellisen armeijan turvaamiseksi. Nämä tällaiset kumouksellisen diktatuurin välttämättömimmät toimenpiteet olisivat vaivoin olleet sovitettavissa yhteen laajan vaalitaistelun kanssa. Mutta Kautskylla ei ole mitään käsitystä siitä, mitä vallankumous itse asiassa on. Hän ajattelee, että minkä teoreettisesti voi sopeuttaa yhteen, sen myöskin voi käytännöllisesti toteuttaa.

Keskuskomitea määräsi Kommunin vaalit 22:ksi maalisk., mutta luottamatta omaan itseensä, peläten omaa laittomuuttaan, ja haluten toimia sovussa »laillisempien» laitosten kanssa, se antautui tolkuttomiin ja loppumattomiin keskusteluihin Pariisin edusmiesten ja määrien (»pormestarien») kokonaan voimattoman kokouksen kanssa, valmiina jakamaan vallan sen kanssa vain päästäkseen sovintoon. Ja näin kului hukkaan kallis aika.

Marx, jolla Kautsky vanhan tottumuksensa mukaan kokee tukea itseään, ei missään tapauksessa ehdoittanut, että samaan aikaan olisi pitänyt toimeenpanna Kommunin vaalit ja viedä työläiset pois kaupungista sotaan. Kirjeessään Kugelmannille 12:lta huhtik. 1871 Marx kirjoittaa, että kansalliskaartin keskuskomitea antoi liian aikaisin pois vallan käsistään päästääkseen sijalleen Kommunin. Kautsky omien sanojen mukaan, »ei ymmärrä» tätä Marxin lausetta. Luonnollisesti ei. Mutta Marx puolestaan varsin hyvin ymmärsi, että kysymyksessä ei ollut laillisuuden takaa-ajaminen, vaan kuolettavan iskun antaminen viholliselle. »Jos keskuskomitea olisi ollut kokoonpantu todellisista kumouksellisista — aivan oikein sanoo Lavrov — niin se olisi toiminut toisin. Sille olisi ollut anteeksiantamatonta heittää vihollisen käytettäväksi kymmenen päivää, jolla ajalla se ehti toipua, ja tämä vain siksi, että Kommuni ehti toimittaa vaalit ja kokoontua, samalla kun työväen johtajat kieltäytyivät tehtävistään, eivätkä tunnustaneet itsellään olevan oikeutta ryhtyä välittömästi johtamaan köyhälistöä. Nyt kansan puolueitten onneton valmistumattomuus sai aikaan komitean, joka salli itselleen tuon kymmenen päivän joutenolon» (s. 78).

Keskuskomitean pyrkimys niin pian kuin suinkin luovuttaa valta »lailliselle» hallitukselle, ei johtunut niinkään paljon taikauskoisesta kunnioituksesta muodollista demokratiaa kohtaan, vaikka siitäkään muuten ei ollut puutetta, kuin halusta päästä irti vastuunalaisuudesta. Sillä verukkeella, että oli vain väliaikainen laitos, kieltäytyi keskuskomitea kaikkein välittämättömimmistä ja kiireellisimmistä toimenpiteistä, huolimatta siitä, että kaikki aineelliset valtavälineet olivat sen käsiin keskittyneinä. Mutta myöskään Kommuni ei saanut täyttä valtaa keskuskomitealta, joka kursailematta yhä sekaantui kaikkiin asioihin. Tämä sai aikaan kaksivaltaisuuden, joka varsinkin sotatilan vallitessa oli varsin vaarallinen.

3:s p. toukok. Keskuskomitea lähetti Kommunille lähetystön vaatien itselleen oikeutta määrätä sotaministeristöä. Jälleen nousi, kuten kertoo Lissagaray, kysymys siitä, »oliko Keskuskomitea hajoitettava, vangittava, vai oliko sille annettava oikeus asettaa sotaministeriön jäsenet».

Kysymys ei tällöin lainkaan ollut demokratian periaatteista, vaan siitä, ettei kummallakaan asianosaisella ollut selvää toimintaohjelmaa, ja että kumpikin, niinhyvin Keskuskomitea, kuin Kommuninkin »demokraatinen» järjestö oli arvokkaana vallankumouksellisena laitoksena valmis työntämään vastuunalaisuuden toiselleen, samalla kuitenkaan kokonaan luopumatta vallasta. Poliittinen tilanne, jota suinkaan ei voi suositella jäljiteltäväksi.

»Mutta Keskuskomitea — lohduttautuu Kautsky — ei milloinkaan pyrkinyt loukkaamaan periaatetta, jonka mukaan korkeimman vallan tulee kuulua yleisen äänioikeuden valitsemille henkilöille. Tässä suhteessa Pariisin Kommuni oli Neuvostotasavallan suoranainen vastakohta» (s. 55). Ei ollut olemassa yhtenäistä hallitsevaa tahtoa, ei ollut kumouksellista päättäväisyyttä, oli olemassa kaksivaltaisuus, ja tuloksena — nopea ja kauhea häviö. Mutta eihän myöskään — miten lohduttavaa! — demokratian »periaate» tullut loukatuksi.

 

Demokraatinen Kommuni ja kumouksellinen diktatuuri.

Tov. Lenin on jo osottanut Kautskylle, että Kommunin kuvitteleminen muodollisen demokratian ilmiöksi on suoraa teoreettista veijarimaisuutta. Kommuni oli sitä johtavan valtiollisen puolueen, blankistien, tarkoitusperien ja traditsionien mukaan kumouksellisen kaupungin diktatuuria maaseudun suhteen. Niin oli asian laita Suuressa Ranskan Vallankumouksessa, samoin v:n 1871 :n kumouksessa, ellei Kommuni jo heti alussa olisi kukistunut. Se tosiasia, että valta itse Pariisissa perustui yleiseen äänioikeuteen, ei kumoa toista paljon merkitsevämpää tosiasiaa, nim. sitä, että Kommuni, yksi ainoa kaupunki oli sodassa talonpoikais-Ranskaa, s. o. koko maata vastaan. Tyydyttääkseen suurta demokraattia Kautskya olisi Kommunin kumouksellisten edeltäpäin, yleisen äänestyksen kautta, pitänyt tiedustella

Ranskan asujamistolta, salliiko se heidän ryhtyä sotaan Thiersin joukkueita vastaan.

Vihdoin, itse Pariisissa vaalit tapahtuivat thiersiläisen porvariston, ainakin sen aktiivisimman aineksen sieltä lähdön jälkeen ja kun Thiersin sotajoukot olivat sieltä poistuneet. Pariisiin jäänyt porvaristo, niin julkea kuin se olikin, taasen pelkäsi kovin kumouksellisia pataljooneja, ja vaalit tapahtuivat tämän pelon merkeissä, joka ei ollut mitään muuta kuin esimakua vastaisesta välttämättömästä punaisesta terrorista. Lohduttautua sillä, että Kansalliskaartin Keskuskomitea, jonka ikävä kyllä unisen ja muodottoman diktatuurin alaisena vaalit tapahtuivat, ei loukannut yleisen äänioikeuden periaatetta, on todellakin samaa kuin pestä luudan varjolla vaunun varjoa.

Ryhtyessään hedelmättömiin vertailuihin Kautsky käyttää hyväkseen lukijainsa tietämättömyyttä tosiasioiden suhteen. Pietarissa me marraskuussa 1917 valitsimme kommunin (kaupungin duuman) mitä »kansanvaltaisimman» äänioikeuden perustalla, minkäänlaisitta rajoituksitta porvariston suhteen. Nämä vaalit, porvarillisten puolueitten harjoittaessa boikottausta, antoivat meille painostavan enemmistön.[4] »Kansanvaltaisesta valittu duuma alistui vapaaehtoisesti Pietarin Neuvoston alaiseksi s. o. asetti köyhälistön diktatuurin korkeammalle kuin yleisen äänioikeuden »prinsiipin», ja hajaantui jonkun ajan kuluttua kokonaan, luovuttaen sijansa Pietarin Neuvoston yhdelle osastolle. Niin muodoin Pietarin Neuvostolla — tällä Neuvostovallan alkuperäisellä isällä — on yllään muodollisen »kansanvaltaisuuden» siunaus aivan yhtä hyvin kuin Pariisin Kommunillakin.

»Vaaleissa 26. maalisk. valittiin Kommuniin 90 jäsentä. Näistä oli 15 hallitsevan (Thiersin) puolueen jäsentä ja 6 porvarillista radikaalia, jotka olivat oppositsionissa hallitukseen nähden, mutta eivät hyväksyneet Pariisin työläisten kapinaa.

»Neuvostovalta — opettaa Kautsky — ei milloinkaan olisi sallinut, että moisia vastavallankumouksellisia aineksia olisi laskettu edes ehdokkaiksi, saatikka että heitä olisi valittu. Kommuni sitävastoin, kunnioituksesta kansanvaltaa kohtaan, ei pannut porvarillisten vastustajiensa valitsemiselle pienintäkään estettä» (s. 55–56). Olemme jo ylempänä nähneet, että Kautsky tässä kaikissa ajatuksissaan pieksää tuulta. Ensinnäkin Venäjän vallankumouksen analoogisella asteella tapahtuivat demokraatiset kaupunginduuman vaalit, jolloin Neuvostovalta ei pannut mitään esteitä porvarillisille puolueille, ja jos kadetit, sos. vallankumoukselliset ja menshevikit, joilla oli oma sanomalehdistönsä, mikä avoimesti vaati Neuvostovallan kukistamista, boikottasivat vaaleja, niin tapahtui se vain siksi, että he samaan aikaan toivoivat pian aseellisella voimalla voivansa suoriutua meistä. Toiseksi, mitään täydellistä, kaikkia puolueita käsittävää demokratiaa ei saatu aikaan Pariisissakaan. Porvarillisilla edustajilla — vanhoillisilla, vapaamielisillä, gambettalaisilla — ei ollut siellä sijaa.

»Melkein kaikki nämä henkilöt, — sanoo Lavrov, poistuivat joko heti "tai hyvin pian Kommunin neuvostosta; he olisivat voineet olla Pariisin edustajina, jos tämä olisi ollut porvariston hallinnon alainen vapaakaupunki, mutta olivat aivan sopimattomat yhteiskunnan neuvostoon, joka tahtoen tai tahtomattaan, tietoisesti tai tiedottomasti, täydellisesti tai epätäydellisestä kuitenkin kaiken kaikkiaan edusti köyhälistön vallankumousta ja koetti vaikkapa heikostikin luoda tätä vallankumousta vastaavia yhteiskuntamuotoja» (s. 111–112). Jos Pietarin porvaristo ei olisi boikoteerannut kunnallisvaaleja, niin sen edustajat olisivat joutuneet Pietarin duumaan. He olisivat olleet siellä ensimäiseen sos. vallankumouksellis-kadettilaiskapinaan saakka, jonka jälkeen — Kautskyn luvalla tai luvatta — olisivat kaiketi tulleet vangituiksi, elleivät jo ajoissa olisi lähteneet pois duumasta, kuten tunnetulla hetkellä menettelivät Pariisin Kommunin porvarilliset jäsenet. Tapausten kulku olisi ollut samanlainen, — ainoastaan jotkut pinnalla olevat episoodit olisivat toisin muodostuneet.

Ylistäessään Kommunin demokratiaa ja samalla kertaa syyttäessään sitä liian heikosta päättäväisyydestä Versaillesin suhteen, ei Kautsky ymmärrä, että kunnallisvaalit, joihin olivat osaa ottaneet kaksimieliset »lailliset» määrit ja edustajat, kuvastelivat toivoa, että Versaillesin kanssa saataisiin aikaan rauhallinen sopimus. Tässä on asian ydin. Johtajat tahtoivat sovintoa, eivätkä taistelua. Joukot eivät vielä olleet harhojen yli eläneet. Väärät vallankumoukselliset auktoriteetit eivät vielä olleet ehtineet saattaa itseään häpeään. Kaikkea tätä yhteensä nimitettiin demokratiaksi.

»Meidän tulee hallita vihollisiamme siveellisellä voimalla ... — saamasi Vermorel. — Ei saa kajota persoonien vapauteen ja elämään» . . . Koettaen torjua »sisällistä sotaa», Vermorel kutsuu ennen niin armottomasti leimaamaansa liberaalista porvaristoa luomaan »oikeata hallitusta, jonka kaikki Pariisin asukkaat tunnustaisivat ja jota he kunnioittaisivat». »Journal Oficiel», joka ilmestyi internationalisti Longuefn johdon alaisena kirjoitti: »Surullinen väärinkäsitys, joka kesäkuun päivinä (v. 1848) asesti kaksi yhteiskuntaluokkaa toinen toistaan vastaan, ei voi enää uudistua... Luokka-antagonismivastustus on lakannut olemasta . . . .» (30 p. maaliskuuta). Ja edelleen: »Nyt poistuu kaikki eripuraisuus, sentähden että kaikki ovat solidaarisia, sentähden ettei koskaan ole ollut niin vähän sosialista vihaa, sosialista antagonismia» (3 p. huhtikuuta). Kommunin kokouksessa 25 p. huhtikuuta saattoi Jourde syystä kyllä kerskailla, »ettei Kommuni vielä ollut loukannut omistusoikeutta.» Arveltiin täten voitavan vallata porvarien yhteiskunnallinen mielipide ja löytää tie sovintoon.

»Moinen saarna, — aivan oikein sanoo Lavrov, — ei lainkaan ottanut aseita köyhälistön vihollisilta, jotka hyvin ymmärsivät, mitä uhkasi heille köyhälistön voitto, vaan riisti köyhälistöltä taistelutarmon ja sokaisi sen suotta leppymättömän vihollisen suhteen» (siv. 137). Mutta moinen heikentävä saarna oli eroittamattomasti liittynyt demokratian harhaan. Luulotellun laillisuuden muoto salli ajatella, että asia päättyy taistelutta. »Mitä tulee kansanjoukkoihin, — kirjoittaa Kommunin jäsen Artur Arnould, — niin ne jossakin määrin oikein uskoivat olleen olemassa ainakin salaisen sopimuksen hallituksen kanssa.» Kuten aina, johtivat sovinnon hierojat köyhälistön harhaan, voimatta silti suostuttaa porvaristoa. Että demokraattinen parlamentti jo alkaneen, välttämättömän kansalaissodan vallitessa ilmaisi vain johtavain ryhmien avuttomuuden, siitä on parhaana todisteena 16 p. huhtik. tapahtuneet Kommunin täydennysvaalit. Tällöin »ei enää ollut äänestysten aika — kirjoittaa Artur Amould. — Tilanne on jo niin synkkä, ettei enää ollut tarpeeksi aikaa eikä kylmäverisyyttä, jotta äänestys yleensä olisi voinut tehdä tehtävänsä. Kaikki Kommunille uskolliset ihmiset olivat linnoituksissa, juoksuhaudoissa, etujoukoissa . . . Kansa ei antanut mitään arvoa näille täydennysvaaleille. Vaalit olivat itse asiassa pelkkää parlamentarismia. Suotta oli laskea äänestäjiä, kuin olisi pitänyt hankkia sotilaita, suotta tiedustella, voitimmeko vai hävisimmekö Pariisin yleisen mielipiteen silmissä, kun olisi pitänyt puolustaa Pariisia versaillelaisia vastaan.» Näistä sanoista olisi Kautsky voinut huomata minkätähden ei käytännössä ole niin yksinkertaista rinnastaa luokkasotaa luokkainvälisen demokratian kanssa.

»Kommuni ei ole Perustava Kokous — kirjoitti Millieres, eräs Kommunin parhaita taistelijoita, — se on sotaneuvosto. Sillä tulee olla yksi päämäärä: voitto; yksi väline: voima; yksi laki: yhteiskunnan pelastamisen laki.»

»He eivät voineet lainkaan käsittää — syyttää Lissagaray johtajia. — Ettei Kommuni ollut hallitus, vaan barrigaadi...»

He alkoivat käsittää sen vasta lopussa, kun kaikki jo oli myöhäistä. Kautsky ei ymmärrä sitä vielä tänäkään päivänä, eikä ole syytä toivoa, että hän vastedeskään sitä ymmärtäisi.

Kommuni oli muodollisen demokratian ilmeistä kieltämistä, sillä kehityksessään se merkitsi työläis-Pariisin diktatuuria talonpoikaiseen maaseutuun nähden. Tämä tosiasia on asetettava muiden edelle. Vaikka poliittiset koulumestarit itse Kommuunin keskuudessa miten tarrautuivat näennäiseen demokraatiseen laillisuuteen, niin jokainen Kommunin teko, joskaan ei riittänyt voiton saamiseen, riitti kyllin paljastamaan itse Kommunin »laittoman» luonteen.

Kommuni, s. o. Pariisin kaupungin duuma, kumosi yleisvaltakunnallisen lain sotaväenotosta. Se nimitti omaa virallista lehteään »Ranskan tasavallan viralliseksi lehdeksi.» Se käytti, vaikkakin arasti, valtion pankkia. Se julisti kirkon erotetuksi valtiosta ja lakkautti kirkollisen budjetin.

Se asettui yhteyteen ulkomaisten lähetystöjen kanssa j. n. e. j. n. e. Kaiken tämän se teki vallankumouksellisen diktatuurin oikeudella. Mutta tätä oikeutta ei silloin vielä vihreä demokraatti Clemenceau tahtonut tunnnstaa. Eräässä neuvottelussa Keskuskomitean kanssa sanoi Clemenceau: »kapinan syy on laiton . . . Pian tulee komitea naurettavaksi ja sen dekreetit ylenkatsotuiksi. Sitäpaitsi Pariisilla ei ole oikeutta kapinoida Ranskaa vastaan ja sen on ehdottomasti alistuttava Kokouksen auktoriteetin alaiseksi.»

Kommunin tehtäviin kuului Kansalliskokouksen hajoittaminen. Ikävä kyllä, se ei siinä onnistunut. Nykyisin Kauts-ky etsii lieventäviä asianhaaroja sen rikolliselle aikeelle.

Hän viittaa siihen, että kommunardien vastustajina Kansalliskokouksessa oli monarkisteja, kun taas meidän vastustajinamme Perustavassa kokouksessa oli.... sosialisteja, nimittäin sos. vallankumouksellisia ja mensheviikkejä. Täydellinen mielenhäiriö! Kautsky puhuu menshevikeista ja sos. vallankumouksellisista ja unohtaa ainoan todellisen vihollisen — kadetit. Juuri the olivat meidän venäläisenä Thiersin puolueenamme, s. o. omistajien liittona omaisuuden nimessä, ja professori Miljukov koetti kaikin voimin matkia tuota pientä suurmiestä. Jo sangen pian — kauan ennen marraskuun kumousta — alkoi Miljukov etsiä omaa Gallifetiään, ensin kenraali Kornilovissa ja Aleksejevissä, sitten Kaledinissa ja Krasnovissa, ja kun Koltshak oli heittänyt nurkkaan kaikki puolueet ja hajoittanut Perustavan Kokouksen, niin kadettien puolue, ainoa vakava porvarillinen puolue, olemukseltaan läpeensä monarkistinen ei vain ollut kieltämättä häneltä kannatustaan, vaan päinvastoin osotti hänelle entistä suurempaa myötätuntoa.

Menshevikit ja sos. vallankumoukselliset eivät meillä näytelleet mitään itsenäistä osaa, yhtä vähän kuin Kautskyn puolue Saksan vallankumouksen tapahtumissa. Oman politiikkansa he kokonaan rakensivat kadettien kanssa solmiamansa kokoomuksen pohjalle ja täten he samalla luovuttivat kadeteille määräävän aseman, aivan kokonaan riippumatta poliittisten voimain suhteista. Sos. vallankumouksellisten ja mensheviikkien puolueet olivat vain välityslaitoksia, jotka katukokouksissa ja vaaleissa kokosivat vallankumouksen herättämien joukkojen luottoa, siirtääkseen sen sitten kadettien vastavallankumouksellisen, imperialistisen puolueen haltuun, välittämättä vaalien lopputuloksista. Sos. vallankumouksellis-menshevistisen enemmistön täysin vasallimainen riippuvaisuus kadettilaisvähemmistöstä oli sellaisenaan huonosti peitettyä kansanvaltaisuus-aatteen pilkkaamista. Kaikissa niissä osissa maata, joissa »demokratian» valta kesti kyllin kauan, se välttämättömästi päättyi julkiseen vastavallankumoukseen. Niin oli Ukrainassa, siellä monarkisti Skoropadsky ajoi vallasta pois demokraatisen neuvoston, joka oli luovuttanut Neuvostovallan Saksan imperialismille. Niin oli Kubanissa, jossa demokraatinen neuvosto oli Denikinin saappaan alla. Niin oli — ja tämä on meidän demokratiamme tärkein koe — myös Siperiassa, missä Perustava Kokous, jota sos. vallankumoukselliset ja menshevikit muodollisesti hallitsivat, josta bolshevikit olivat poissa ja jota todellisesti hallitsivat kadetit, johti Koltshakin diktatuuriin. Niin oli vihdoin myöskin pohjoisessa, jossa perustavalaiset sos. vallankumouksellisen Tshaikovskin hallituksen muodoissa muuttuivat venäläisten ja englantilaisten vastavallankumouksellisten kenraalivallan likaiseksi näyttämökoristeeksi. Niin on käynyt, tai käy kaikissa pienissä reunavaltioissa: Suomessa, Virossa, Liettuassa, Latviassa, Puolassa, Gruusiassa, Armeniassa, joissa demokratian lipun alla tapahtuu tilanomistajain, kapitalistien ja muukalaisen militarismin lujittuminen.

 

Pariisin työläinen v. 1871. — Pietarin proletaari v. 1917.

Eräs karkeimpia, vähimmän perusteltuja ja poliittisesti häpäisevämpiä vertailuja, joita Kautsky tekee Kommunin ja Neuvosto-Venäjän välillä, koskee v. 1871:n Pariisin työläisen ja v.v. 1917–1918:n Venäjän proletaarin luonteita. Edellisen kuvaa Kautsky ylevään uhrautuvaisuuteen kykeneväksi kumoukselliseksi intoilijaksi, jälkimäisen taas egoistiksi, pelkuriksi, luonnon-anarkistiksi.

Pariisin työläisellä on takanaan kyllin tunnettu menneisyys, ollakseen vallankumouksellisen esittelyn, tai nykyisen Kautskyn ylistelyjen tarpeessa. Kuitenkaan ei Pietarin proletaarilla ole eikä voi olla syytä välttää vertailuja sankarillisen vanhemman veljensä kanssa. Pietarin työläisten kolmivuotinen sankarillinen taistelu — ensin vallan anastamisesta, sitten sen säilyttämiseksi ja lujittamiseksi — taistelu, jota on käyty ennenkuulumattomien tuskien, nälän, vilun ja alituisten vaarojen alaisena, tämä taistelu on pelkkää uhrautuvaisuuden ja joukkosankaruuden tarinaa. Kautsky, kuten me toisessa yhteydessä osotamme, ottaa Venäjän köyhälistön pimeimmät ainekset ja vertaa niitä Kommunardien parhaistoon. Tässäkään suhteessa hän ei eroa porvarillisista panettelijoista, joita kuolleet kommunistit miellyttävät enemmän kuin elävät.

Pietarin köyhälistö otti vallan neljää ja puolta vuosikymmentä myöhemmin kuin Pariisin köyhälistö. Tämä aika antoi käsiimme äärettömät edut. Vanhan ja osittain uudenkin Pariisin käsityöläis-pikkuporvarillinen luonne on aivan vieras Pietarille, joka on maailman keskitetyimmän teollisuuden keskus. Tämä seikka oli meille sangen suureksi avuksi agitationissa ja järjestämisessä, kuten myös neuvostosysteemin rakentamisessa. Meidän köyhälistöllämme ei ollut takanaan Pariisin köyhälistön rikkaita vallankumouksellisia traditsioita. Mutta sen sijasta oli vallankumouksen alkaessa meidän vanhemmalla polvellamme tuoreessa muistissa v. 1905:n suuren yrityksen antama kokemus, sen epäonnistuminen ja sen testamenttaama kostovelvollisuus.

Venäläiset eivät ranskalaisten tavoin olleet käyneet demokratian koulua, joka määrättynä aikana oli tärkeä tekijä köyhälistön poliittisessa kulttuurissa. Mutta toisekseen ei pettymyksen katkeruus ja skeptisismin myrkky jotka vielä toistaiseksi, toivoaksemme ei enää kauan, sitovat Ranskan köyhälistön vallankumouksellista tahtoa, olleet ehtineet laskeutua Venäjän köyhälistön sydämeen.

Pariisin Kommuni kärsi häviön sodassa, ennenkuin taloudelliset kysymykset kaikessa laajuudessaan tulivat esille. Vaikka Pariisin työläiset olivatkin erinomaisia sotureita, oli Kommunin sotilaallinen kohtalo jo edeltäkäsin määrätty toivottomaksi: epäröiminen ja sovittelu ylhäällä synnyttivät hajaannusta alhaalla.

Kansalliskaartissa maksettiin palkkaa 162,000:lle sotamiehelle ja 6,500 upseerille, mutta niiden luku, jotka todellisesti menivät taisteluun, varsinkin huhtikuun 3:nnen päivän epäonnistuneen hyökkäyksen jälkeen, vaihteli 20:n ja 30:n tuhannen välillä.

Nämä todistukset eivät lainkaan häpäise Pariisin työläisiä, eivätkä anna aihetta pitää heitä pelkureina tai sotilaskarkureina, vaikka tietysti ei sotilaskarkureitakaan puuttunut. Taisteluun kykenevä armeija tarvitsee ennenkaikkea keskitettyä ja täsmällistä johtoa. Tätä ei Pariisin kommunilla ollut.

Kommunin sotilaslaitos oli, erään kirjailijan lausunnon mukaan, kuin pimeä kamari, jossa kaikki törmäilivät toinen toistaan vastaan. Ministeristön kanslia oli upseerien ja tavallisten kaartilaisten täyttämä, jotka vaativat sotilastarpeita ja muonaa ja valittivat, ettei heidän sijalleen lähetetä toisia. Heidät lähetettiin komendantin virastoon ...

»Jotkut pataljoonat saivat olla juoksuhaudoissa 20–30 päivää, kun taas toiset olivat aina reservissä. Tämä huolimattomuus kuoletti pian kaiken kurin. Pian tahtoivat rohkeimmat miehet olla itse oman itsensä herroja, muut vetäytyivät pois sotapalveluksesta. Samoin menettelivät upseeritkin; yhdet jättivät paikkansa mennäkseen auttamaan tulessa olevaa toveriaan; toiset poistuivat kaupunkiin...» (»Pariisin Kommuni 1871» P. L. Lavrov v. 1919, siv. 100).

Tällainen hallinto ei voinut jäädä rankaisematta. Kommuni hukkui vereen. Mutta tähän löytyy Kautskyllä verraton lohdutus:

»Sodan käyntihän yleensä — sanoo hän päätään pudistaen — ei ole köyhälistön vahvoja puolia» (s. 76).

Tämä Panglossin arvoinen aforismi on täydelleen erään toisen Kautskyn mietelmän tasalla — nimittäin sen, ettei internationale ole sodan aikana mikään käyttökelpoinen ase, koska se olemukseltaan on »rauhanväline».

Näihin kahteen aforismiin sisältyykin koko nykyinen Kautsky, — niissä näkee hänet kokonaan, täydellisenä, s. o. tuskin pyöreää nollaa suurempana. Sodankäynti nähkääs, ei ole köyhälistön vahva puoli, sitäkin vähemmän, kun Internationale ei ole luotu sota-aikaa varten. Kautskyn laiva on rakennettu lammikkoja ja rauhallisia meren poukamia, eikä lainkaan aavaa merta ja myrskyisiä aikoja varten. Jos tähän laivaan on tullut halkeama, jos se vuotaa ja menee nyt onnellisesti pohjaan, niin syynä tähän on myrsky, liika vesi, suunnattomat laineet ja joukko muita huomioon ottamatta jääneitä syitä, joita silmällä pitäen Kautsky ei ole mainiota laivaansa rakentanut.

Kansainvälinen köyhälistö on tehtäväkseen asettanut vallananastamisen. Riippumatta siitä, kuuluuko kansalaissota »yleensä» vallankumouksen välttämättömiin atribuutteihin, jää epäilemättömäksi se tosiasia, että köyhälistön liike Saksassa, Itävallassa ja entisissä Itävalta-Unkarin maissa on muodostunut jännittyneeksi kansalaissodaksi, jolla on ei vain sisäiset, vaan ulkonaisetkin rintamansa. Jos sodankäynti ei ole köyhälistön vahva puoli ja jos Internationale sopii vain rauhanajalle, niin silloin on vedettävä risti vallankumouksen ja sosialismin yli, sillä sodankäynti muodostaa melkoisen vahvan puolen kapitalistisessa valtiossa, ja se ei ilman sotaa päästä työläisiä hallitsemaan. Silloin täytyy selittää sosialistinen demokratia yksinkertaisesti kapitalistisen yhteiskunnan ja porvarillisen parlamentarismin loiseksi, s. o. täytyy antaa julkinen vahvistus sille, mitä Ebert, Scheidemann, Renaudel politiikassaan tekivät, mitä vastaan Kautsky kuitenkin yhä vielä näyttää väittelevän.

Sodankäynti ei ollut Kommunin vahva puoli. Juuri siksi se tuhoutui. Ja niin armottomasti tuhoutui!

»Täytyy palata Sullan, Antoniuksen ja Oktaviuksen proskriptioihin löytääkseen sivistyneiden kansojen historiasta moisia murhia, — kirjoitti aikoinaan jotenkin maltillinen liberaali Fiaux — viimeisten Valois-suvun jäsenten uskonnolliset sodat, Pärttylin yö, terrorin aika olivat lasten leikkiä siihen verrattuna. Toukokuun viimeisen viikon ajalla korjattiin Pariisista 17,000 kapinallisen ruumista .... Murhia tehtiin vielä kesäkuun 15:n päivän tienoilla».

»Sodankäyntihän ei ole köyhälistön vahvoja puolia.»

Valetta! Venäjän työläiset ovat osottaneet voivansa hallita myöskin »sodanvälineitä». Me näemme, että tässä on otettu jättiläisaskel eteenpäin Kommuniin verraten. Tämä ei ole Kommunista luopumista — sillä Kommunin traditsiot eivät lainkaan ole yhtä sen avuttomuuden kanssa — vaan tämä on Kommunin työn jatkamista. Kommuni oli heikko. Me olemme tulleet vahvoiksi päättääksemme Kommunin työn. Kommuni tuhottiin. Me annamme iskun toisensa jälkeen Kommunin pyöveleille. Me kostamme Kommunin puolesta, ja me kostamme loppuun asti.

167,000:sta kansalliskaartilaisesta, jotka nauttivat palkkaa, meni taisteluun vain pari-kolmekymmentä tuhatta. Nämä numerot ovat mieltäkiinnittävänä ainehistona, tehtäessä johtopäätöksiä muodollisen demokratian vaikutuksesta vallankumouksellisena aikana. Ei äänestykset, vaan taistelut Thiersin joukkoja vastaan ratkaisivat Kommunin kohtalon. 167,000 kansalliskaartilaista muodostivat pääjoukon äänestäjistä. Mutta todellisuudessa Kommunin kohtalon määräsivät 20–30 tuhatta miestä, uhrautuvaisin, taisteleva vähemmistö. Tämä vähemmistö ei seisonut yksin, — se vain mieluummin ja uhrautuvaisimmin ilmaisi enemmistön tahdon. Mutta kuitenkin se oli vähemmistö. Muut, jotka kriitillisenä hetkenä piiloutuivat, eivät olleet vihamielisiä Kommunille; päinvastoin he aktiivisesti tai passiivisesti tukivat sitä, mutta he olivat vähemmän tietoisia, vähemmän tarmokkaita. Poliittisen demokratian arenalla teki heidän tiedottomuutensa pettureille, seikkailijoille, porvarillisille veijareille ja itseään pettäville rehellisille hölmöille mahdolliseksi pettää heitä. Mutta avoimen kansalaissodan aikana he suuremmassa tai pienemmässä määrässä kulkivat uhrautuvaisen vähemmistön mukana. Jos Kommunin olemassaolo olisi jatkunut, niin tämä etujoukkojen ja köyhälistön vankimman osan välinen suhde olisi yhä enemmän lujittunut. Siitä järjestöstä, joka julkisen taistelun aikana oli muodostunut toimivan joukon järjestöksi olisi tullut heidän diktatuurijärjestönsä, asestetun köyhälistön edustajain Neuvosto.

 


Viitteet:

[1] »Pariisin Kommuni 18 p. maalisk. 1871.» P.L. Lavrov. Pietari 1919. S. 64–65.

[2] Sama. S. 71.

[3] Histoire de la Commune de 1871 par Lissagaray, Bruxelles 1876. S. 106.

[4] Ei liene vailla mielenkiintoa huomauttaa, että Pariisin kunnallisvaaleihin otti v. 1871 osaa 230,000 valitsijaa. Pietarin kaup. vaaleihin v. 1917 otti osaa, huolimatta kaikkien muiden puolueitten vaaliboikottauksesta, paitsi meidän ja vasemmisto sos.-vallankumouksellisten, joilla viimemainituilla tuskin oli mitään vaikutusvaltaa pääkaupungissa, 390,000 valitsijaa. Pariisissa oli v. 1871 2,000,000 asukasta. Pietarissa marraskuussa 1917 ei yli kahden miljoonan. Tulee ottaa huomioon, että meidän vaalijärjestelmämme oli verrattoman paljon kansanvaltaisempi. Kansalliskaartin keskuskomitea toimitutta vaalit keisarikunnan vaalilain mukaan.