Lev Trotski

Terrorismi ja kommunismi

1920


IX.

Karl Kautsky, hänen kirjansa ja koulunsa.

Itävallan marksilainen koulu asetettiin ennen usein Kautskyn kouluun nähden samaan suhteeseen, kuin salainen opportunismi oikeaan marksilaisuuteen nähden. Tämä on osottautunut täydelliseksi historialliseksi erehdykseksi, joka on pettänyt toisia kauemmin, toisia vähemmän aikaa, ja joka lopulla paljastuu täysin ilmeisesti: Kautsky on itävaltalaisen, väärennetyn marksilaisuuden perustaja ja sen täydellinen edustaja. Silloin, kun Marxin todellinen oppi esiintyy toiminnan, hyökkäyksen, vallankumouksellisen energian kehittämisen, äärimmäisyyteen saakka käyvän luokkataistelun teoreettisena ohjeena, muutti itävaltalainen koulu muotoaan passiivisuuden ja myöntyväisyyden akatemiassa ja siitä tuli vulgaari-historiallinen ja vanhoillinen s. o. se supisti tehtävänsä siihen, että se selittää ja puolustaa ilmiöitä, mutta ei suuntaudu toimintaan ja alasrepimiseen, se alentui palvelemaan ammatillisen ja valtiollisen opportunismin juoksevia tarpeita, asetti väittelyn sijalle narrittelevia viisasteluja ja muuttui loppujen lopuksi, ohjesääntöiskumouksellisesta sanahumusta huolimatta, kapitalistisen valtion ja sen ylitse kohoavan valtaistuimen ja alttarin varmimmaksi tueksi. Kun valtaistuin kaatui, niin itävaltalainen marksilaisuus ei siihen ollut syynä.

Mikä on erikoisesti kuvaavaa itävaltalaiselle marksilaisuudelle, on sen inho vallankumouksellista toimintaa kohtaan ja levottomuus ja pelko sen suhteen. Itävaltalainen marksilainen kykenee kehittämään suunnattoman määrän syvämielisyyttä selittääkseen eilistä päivää ja merkittävän määrän rohkeutta ennustellakseen huomista, mutta tälle päivälle hänellä ei riitä ajatuksia ja häneltä puuttuu kaikki suuren toiminnan edellytykset. Tämänpäiväinen päivä kuluu häneltä hukkaan pienten opportunististen huolten pyörteessä, jotka sitten tulkitaan välttämättömäksi renkaaksi menneisyyden ja tulevaisuuden välillä.

Itävaltalais-marksilainen on tyhjentymätön, kun kysymyksessä on syiden keksintä, jotka estävät toimintaa ja vaikeuttavat kumouksellista alotetta. Itävaltalainen marksilaisuus on passiivisuuden ja antautumuksen tieteellistä ja omahyväistä oppia. Sattuman kauppaa tietenkään ei ole, että juuri Itävallassa, tässä hedelmättömäin kansallisten ristiriitaisuuksien Babylonissa, tässä valtiossa, joka edustaa oleellistunutta olemassaolon ja kehityksen mahdottomuutta, syntyi ja juurtui kumouksellisen toiminnan mahdottomuuden vale-marksilainen filosofia.

Huomattavimmilla itävaltalais-marksilaisilla on kullakin oma varma »yksilöllisyytensä». Monissa eri kysymyksissä he poikkeavat toinen toisestaan. Olipa valtiollisissakin kysymyksissä eroa heidän keskuudessaan. Mutta yleensä ovat he vain sormia samassa kädessä.

Karl Renner muodostaa kaikkein korkeimman, uhkeimman ja itserakkaimman tämän tyypin edustajan. Hänelle on mitä suurimmassa määrin annettu kirjallisen jäljittelyn, tai yksinkertaisemmin, tyylillisen petollisuuden lahja. Hänen juhlalliset vappuartikkelinsa olivat kaikkein parhaitten sanojen erinomaisesti tyyliteltyjä yhdistelmiä. Mutta kun sanat, niinkuin niiden kokoonpanokin, varmoissa määrin elävät omaa itsenäistä elämäänsä, niin sytyttivät Rennerin artikkelit monien työläisten sydämissä kumouksellista tulta, joka kaikesta päättäen on ollut vierasta artikkelien kirjoittajalle.

Itävaltalais-wieniläisen kulttuurin valekoreus, ulkonaisuuksien, arvon, nimen takaa-ajo oli Rennerille suuremmassa määrin ominaista, kuin hänen hengenheimolaisilleen. Oleellisesti hän ainaiseksi jää kuninkaallis-keisarilliseksi virkamieheksi, joka erinomaisesti osasi käyttää hyödykseen marksilaista sanastoa.

Kumouksellisesta innostuksesta kuuluisan Karl Marxin muistoksi kirjoitetun artikkelin tekijän muuttuminen operettimaiseksi kansleriksi, joka ilmaisee skandinaavialaisille hallitsijoille kunnioituksensa ja kiitollisuutensa tunteita, edustaa historian kaikkein säännöllisimpiä paradokseja.

Otto Bauer on oppineempi, proosallisempi, vakavampi ja ikävystyttävämpi kuin Renner. Hänellä ei voi kieltää olevan kykyä lukea kirjoja, kerätä tosiasioita, vetää johtopäätöksiä — niiden tehtävien mukaisesti, joita toisten tekemä käytännöllinen politiikka hänen eteensä asettaa. Bauerilla ei ole mitään poliittista tahtoa. Hänen pääkykynsä on siinä, että hän osaa suoriutua kaikkein polttavimmista käytännöllisistä kysymyksistä pelkillä ylimalkaisilla lauseilla. Hänen ajattelunsa — hänen poliittinen ajattelunsa — viettää rinnakkaiselämää hänen tahtonsa kanssa — siinä ei ole ollenkaan miehekkyyttä. Hänen teoksensa ovat lahjakkaan yliopistoseminaarin oppilaan tieteellisiä sovitelmia. Itävaltalaisen opportunismin häpeällisimmät teot, alhaisin orjailu omistavien luokkien valtaa kohtaan saksalais-itävaltalaisen sosiaalidemokratian puolelta löysivät Bauerissa syvämielisen tulkkinsa, joka joskus ilmaisihe muotoa vastaan, mutta asiallisesti oli yhtä mieltä toisten kanssa. Jos Bauer joskus sattumoisin osotti jotakin sellaista, kuin tempperamenttia tai valtiollista tarmoa, niin tapahtui se yksinomaan taistelussa kumouksellista sivustaa vastaan — kokoelmana johtopäätöksiä, tosiasioita ja sitaatteja vallankumouksellista toimintaa vastaan. Huippunsa hän saavutti aikana (jälkeen v. 1907), jolloin hän ollen vielä liian nuori edustajaksi, esitti sosiaalidemokraattisen ryhmän sihteerin osaa, varusti sille aineksia, numeroita, aatevastikkeita, johti sitä, kirjoitti konsepteja ja itse esiintyi suurten tekojen elähyttäjänä, samalla kun hän tosiasiallisesti oli vain surrogaattien hätävaratavarain ja väärennysten valmistelija opportunistiselle parlamenttarismille.

Max Adler edustaa sangen monimutkaista itävaltalais-marksilaisen tyyppien muunnosta. Hän on lyyrikko, filosoofi, mystikko — passiivisuuden filosoofinen lyyrikko, kuten Renner oli tämän samaisen passiivisuuden arkikirjailija ja oikeusoppinut, kuten Hilferding sen talousoppinut, kuten

Bauer sen sosioloogi. Max Adlerin oli ahdasta olla kolmen ulottuvaisuuden maailmassa, vaikkakin hän sangen mukavasti sopeutui wieniläisen huippusosialismin ja habsburgilaisen valtiovallan puitteisiin. Heikkohenkisen asianajaja-asiallisuuden ja valtiollisen pikkumaisuuden yhtyminen hedelmättömiin filosoofisiin ponnistuksiin ja halpoihin idealismin paperikukkasiin loi tälle muunnokselle, jota Max Adler edusti, erikoisen tympäisevän ja luontaantyöntävän luonteen.

Rudolf Hilferding astui, kuten toisetkin, Saksan sosialidemokratiaan miltei täydellisenä kapinallisena, mutta kapinallisena itävaltalaisen karaistuneisuuden malliin, s. o. aina valmiina myöntymään ilman taistelua. Hilferding piti itävaltalaisen politiikan ulkonaista liikehtimistä ja epävakaisuutta, johon hän oli kasvanut, kumouksellisena alotteellisuutena ja vaati kokonaisen kuukausia kestäneen ajan kuluessa, tosin kyllä varsin vaatimattomin äänin, saksalaisen sosiaalidemokratian johtajilta tarmokkaampaa politiikkaa. Mutta itävaltalais-wieniläinen epävakaisuus haalistui hänessä itsessään ennenpitkää. Hän alistui pian Berlinin koneelliseen rytmiin ja saksalaisen sosiaalidemokratian automaattiseen hengenelämään. Henkisen tarmonsa hän kokonaan vapautti yksinomaan teoreettiselle alalle, missä hän tosin ei ole mitään suurta sanaa sanonut — kukaan itävaltalais-marksilainen ei ole millään alalla sanonut mitään suurta sanaa — mutta missä hän kuitenkin on kirjoittanut erään vakavan kirjan. Tämä kirja selässään hän, kuin raskaasti kuormitettu kuorman kantaja, astui kumoukselliseen aikakauteen. Mutta oppineinkaan kirja ei voi korvata tahdon, alotekyvyn, kumouksellisen vaiston, valtiollisen päättäväisyyden puutetta... Sivistykseltään lääkärinä on Hilferding taipuisa siivouteen ja huolimatta teoreettisestä alkusivistyksestään, on hän alkeellinen empiirikko valtiollisten kysymysten alalla. Hänen tämänpäiväisen päivänsä päähuolena on se, ettei joutuisi pois siltä radalta, jonka eilinen hänelle testamenttasi ja että löytyisi taloustieteelliset puolustelut tälle vanhoillisuudelle ja pikkuporvarilliselle rämettyneisyydelle.

Friedrich Adler — on itävaltalais-marksilaisen tyypin vähimmän tasapainoinen edustaja. Hän on isältään perinyt valtiollisen temperamentin. Vähäpätöisessä, kiduttavassa taistelussa itävaltalaisten olosuhteiden kanssa antoi Friedrich Adler ivallisen skeptillisyytensä kokonaan sammuttaa maailmankatsomuksensa kumouksellisen luonteen. Isältään perimä tempperamentti sai hänet usein vastustavalle kannalle isänsä perustamaa koulukuntaa vastaan. Eräinä hetkinä saattoi Friedrich Adler näyttää itävaltalaisen koulun suoranaiselta kumoukselliselta kieltäjältä. Tosiasiassa hän oli ja jää sen välttämättömäksi täydennykseksi. Hänen räjähtelevä kumouksellisuutensa merkitsee sellaisenaan kiivaita epäilyksen puuskia itävaltalaisessa oppportunismissa, joka silloin tällöin säikähtelee omaa turhanaikaisuuttaan.

Friedrich Adler on epäilijä ytimiään myöten: hän ei luota joukkoon, eikä sen toimintakykyyn. Kun Karl Liebknecht saksalaisen militarismin korkeimman kiihkon aikana esiintyi Potsdamin-torilla ja kehoitti sorretuita joukkoja avoimeen taisteluun, niin meni Friedrich Adler porvarilliseen ravintolaan murhatakseen siellä itävaltalaisen pääministerin. Laukauksellaan koetti Friedrich Adler tuloksettomasti sammuttaa omia epäilyksihän. Tämän hysteerisen ponnistuksen jälkeen hän vaipui yhä täydellisempään voimattomuuden tilaan.

Mustankeltaisen sosiaalipatriotismin (Austerlitz, Leuthner y. m.) joukkue valeli terroristi-Adleria kaikilla pelkuri-paatoksensa likavirroilla. Mutta kun ajan kiivain kohta oli ohi ja tuhlaajapoika palasi kuritushuoneesta isän kotiin sankariuden sädekehän ympäröimänä, niin oli hän kaksin-, kolminkerroin rakkaampi itävaltalaiselle sosiaalidemokratialle. Terroristin kultaisen sädekehän löivät puolueen tottuneet väärentäjät demagogian kilahtelevaksi myntiksi. Friedrich Adlerista tuli Rennerin ja Austerlitzien tekojen vannoutunut takaaja joukkojen edessä. Onneksi itävaltalaiset työläiset yhä vähemmän tekivät eroa Friedrich Adlerin lyyrillis-sentimenttaalisen voimattomuuden, Rennerin korkealentoisen mauttomuuden, Max Adlerin talmuudisen hedelmättömyyden ja Otto Bauerin analyytisen omahyväisyyden välillä.

Itäivaltalais-marksilaisen koulun teoreetikoiden ajattelun pelkuruus tuli täysin näkyviin sen jouduttua kasvotusten vallankumousajan suurten tehtävien kanssa. Kuolemattoman yrityksensä kautta koettaa sovelluttaa neuvostosysteemiä Ebert–Nosken perustuslakiin antoi Hilferding sopivan ilmauksen ei ainoastaan omasta hengestään, vaan myös koko itävaltalais-marksilaisen koulun hengestä, joka kumouksellisen ajan alkaessa pyrki siirtymään saman verran Kautskysta vasemmalle, kuin ennen kumousta oli ollut hänestä oikealla.

Tältä kannalta katsoen on Max Adlerin katsantokanta neuvostoihin nähden varsin opettavainen.

Wieniläinen selittäjä-filosoofi tunnustaa neuvostojen merkityksen. Hän menee rohkeudessaan niin pitkälle, että hän ottaa ne ottopojikseen. Hän suorastaan julistaa ne yhteiskunnallisen vallankumouksen välineiksi. Max Adler luonnollisesti on yhteiskunnallisen vallankumouksen kannalla. Ei kuitenkaan myrskyisän, barrikaadimaisen, terroristisen, verisen kumouksen, vaan järkevän, säästeliään, tasaisen, laillisesti hyväksytyn, filosoofisesti koetellun kumouksen kannalla.

Max Adler ei kavahda sitäkään, että neuvostot ovat ristiriidassa perustuslaillisen valtajaon kanssa (itävaltalaisessa sosiaalidemokratiassa on sangen paljon hölmöjä, jotka tässä kohden näkevät neuvostosysteemin karkeimman vian!), päinvastoin, Max Adler, ammattiliittojen asianajaja ja yhteiskunnallisen kumouksen oikeusopillinen neuvoja, näkee vallan yhdistämisessä melkoisen edunkin, se kun antaa välittömän ilmaisutilaisuuden köyhälistön tahdolle. Max Adler on köyhälistön välittömän tahdonilmauksen puolella, kuitenkaan ei sillä kannalla, että köyhälistö suoraan ottaisi vallan neuvostojen kautta. Hän esittää soveliaamman menettelytavan. Jokaisessa kaupungissa, piirissä ja alueessa tulee työläisten »kontrolloida» poliisi- ja muita virkamiehiä, pakoittaa heihin »työväen tahto». Mutta millainen tulee olemaan neuvostojen »valtio-oikeudellinen» asema Seitzin, Rennerin ja kumppanien tasavallassa? Tähän filosoofimme vastaa: »työläisneuvostot tulevat lopuksi saamaan sikäli valtio-oikeudellista valtaa, mikäli ne sitä itselleen toimintansa kautta turvaavat». (»Arbeiterzeitung nr. 179,1. Juli 1919).

Proletaaristen neuvostojen tulee vähitellen kasvettua köyhälistön valtiolliseen valtaan, kuten ennen — reformismin opin mukaan — kaikkien proletaaristen järjestöjen tuli kasvettua sosialismiin, mikä kuitenkin nelivuotisen epäsovun kautta Keski-Europan valtioiden ja Ententen välillä ja kaiken sen kautta, mikä siitä seurasi, hiukan keskeytyi. Säästeliäästä suunnitelmalliseen sosialismiin kasvamisen ohjelmasta ilman vallankumousta oltiin pakoitetut luopumaan. Sen sijalle aukeni näköala neuvostojen suunnitelmallisesta kasvamisesta yhteiskunnalliseen vallankumoukseen — näköala aseettomasta kapinasta ja vallananastamisesta.

Jotteivät neuvostot tahraantuisi piiri- ja aluetehtävissään, suosittelee uljas oikeuskonsulentti — sosiaalidemokraattisten aatteiden propagandaa! Valtiollinen valta jää kuten ennenkin porvarien ja sen auttajien käsiin. Mutta sen sijaan kontrolloivat neuvostot piireissä ja alueissa piiripäälliköitä ja ylivahtimestareita. Ja työväenluokan lohdutukseksi ja samalla sen ajattelun ja tahdon keskittämiseksi pitää Max Adler sunnuntaisin esitelmiä neuvostojen valtio-oikeudellisesta asemasta, kuten hän ennen piti esitelmiä ammattiliittojen valtio-oikeudellisesta asemasta.

»Täten, — lupaa Max Adler — olisi työväen neuvostojen asemasta valtio-oikeudellinen järjestely, niiden paino ja merkitys vakautettu pitkin koko valtiollisen ja julkisen elämän rintamaa — ilman neuvostojen diktatuuria — olisi voitettu neuvostoille vaikutusvaltaa, jota suurempaa niillä ei voisi olla neuvostotasavallassakaan, ja tällöin tätä vaikutusvaltaa ei olisi tarvinnut maksaa valtiollisilla myrskyillä eikä taloudellisilla häiriöillä.» Kuten näemme, jää Max Adler kaiken muun lisäksi vielä täyteen sopusointuun itävaltalaisen tradition kanssa: hän tekee vallankumouksen joutumatta ristiriitaan herra valtionasianajajan kanssa.

Tämän koulun kantaisä ja sen korkein auktoriteetti on Kautsky. Varoen mainettaan marksilaisen oikeaoppisuuden vartijana on Kautsky silloin tällöin, varsinkin Dresdenin puoluepäivien ja ensimäisen venäläisen vallankumouksen jälkeen pudistellut päätään itävaltalaisen koulunsa kaikkein häpäisevimpien menettelyjen johdosta. Victor Adler- vainajan esimerkin mukaan pitävät Bauer, Renner, Hilferding — kaikki yhdessä ja jokainen erikseen — Kautskya liian pedanttisena (turhan tarkkana saivartelijana), liian kömpelönä, mutta kuitenkin hiljaisesti hurskastelevan kirkkonsa arvokkaana ja sangen hyödyllisenä opettajana.

Kautsky alkoi tuottaa vakavia vaaroja omalle koululleen kumouksellisena huippukautenaan, Venäjän ensimäisen vallankumouksen aikana, jolloin hän tunnusti olevan välttämätöntä, että Venäjän sosialidemokratia ottaa vallan käsiinsä ja jolloin hän koetti Venäjän suurlakosta vedettyjä johtopäätöksiä sovelluttaa Saksan työväkeen. Venäjän ensimäisen vallankumouksen sortuminen katkaisi jyrkästi Kautskyn radikaaliseen suuntaan käyvän kehityksen. Jota välittömämmin kysymys joukko toiminnasta tuli Saksassa kehityksen pakosta esille, sitä välttelevämmin alkoi Kautsky siihen suhtautua. Hän tömisteli paikoillaan, peräytyi, kadotti varmuutensa ja hänen ajattelunsa skolastillis-pedanttiset piirteet alkoivat tulla yhä enemmän etuallalle. Imperialistinen sota, joka hävitti kaikki epämääräisyydet ja asetti kaikki peruskysymykset suoraan vastattaviksi, paljasti Kautskyn koko valtiollisen vararikon. Hän sotkeutui toivottomasti jo tuossa yksinkertaisessa kysymyksessä sotaluoton myöntämisestä. Kaikki hänen kirjoituksensa tämän jälkeen esittävät samaa aihetta: »Minä ja minun sekaannukseni». Venäjän vallankumous tappoi Kautskyn lopullisesti. Kaiken edelläkäyneen kehityksensä vuoksi on hän joutunut vihamieliseen suhteeseen köyhälistön marraskuun voittoon. Tämä heitti hänet auttamattomasti vastavallankumouksen leiriin. Hänen kirjoituksensa muuttuivat enemmän ja enemmän keltaisiksi, porvarilliseksi markkinakirjallisuudeksi.

Arvostelemallamme Kautskyn kirjasella ovat kaikki n. s. objektiivisesti tieteellisen teoksen ulkonaiset tunnusmerkit. Tutkiessaan kysymystä punaisesta terrorista, käy Kautsky siihen käsiksi kaikella hänelle ominaisella perusteellisuudella. Hän lähtee niistä olosuhteista, jotka valmistivat suurta Ranskan vallankumousta, ja niistä fysiologisista ja yhteiskunnallisista syistä, jotka koko ihmiskunnan historian aikana kaikessa sen laajuudessa, ovat edistäneet julmuuden ja inhimillisyyden kehitystä ihmissuvun keskuudessa. Bolshevismille omistetussa pienessä kirjasessaan, jossa kysymystä käsitellään kaikestaan 154 sivulla, kertoo Kautsky perusteellisesti, millä meidän kaukaisin ihmismuotoinen esi-isämme eli, ja lausuu arvelunsa, että se pääasiassa kasvisravinnolla eläen, silloin tällöin täydensi tätä ravintoansa pienillä elukoilla, kuten madoilla, matelijoilla jopa joillakin linnuillakin. (Katso sivu 85.) Sanalla sanoen, mikään ei olisi antanut aihetta olettaa, että noin kunnioitusta herättävistä ja ilmeisesti vegetarianismiin taipuvista esi-isistä olisi voinut sikiytyä noin verenhimoisia jälkeläisiä, kuin bolsheviikit ovat. Kas, niin vahvalle tieteelliselle pohjalle on Kautskyn kirja rakennettu!...

Tässä kuten usein on laita moisten tuotteiden, kätkeytyy akateemis-skolastilaisen verhon taakse kuitenkin vain ilkeämielinen valtiollinen häväistyskirjoitus. Se on eräs valheellisimpia ja tunnottomimpia kirjoja. Vai eikö ole ensinäkemältä uskomatonta, että Kautsky täysin kourin ammentaa bolsheviikkien päälle kaikkea sitä lokaa, mitä Havasin, Reuterin ja Wolfin pöydät tarjoavat, ja siten paljastaa tiedemiehen vaipan alta panettelijan aasinkorvat. Mutta nämä siivottomat yksityiskohdat ovat vain mosaiikkikoristeita siinä tiiviissä tieteellisessä valheessa, joka on suunnattu Neuvostovaltaa ja sen johtavaa puoluetta vastaan.

Kautsky kuvailee synkin värein meidän julmuuttamme porvaristoa kohtaan, joka muka »ei osottanut mitään taipumusta vastarintaan».

Kautsky merkkaa meidän julmuutemme sosiaalivallan-kumouksellisia ja mensheviikkejä kohtaan, jotka muka ovat vain sosialismin »vivahduksia».

Kautsky kuvailee neuvostotalouden vain sekasotkuiseksi rappiotilaksi.

Kautsky kuvailee neuvostotoimitsijat ja koko Venäjän työväenluokan egoisti-, tyhjäntoimittaja- ja nylkijäjoukkueeksi.

Hän ei sanallakaan mainitse historiassa — halpamaisuuksien alla — kuulumattomia Venäjän porvariston menettelyjä, heidän kansallisia kavalluksiaan; Riian luovutus saksalaisille »pedagoogisissa» tarkoituksissa, valmistuksista Pietarin samanlaiseksi luovuttamiseksi; ei siitä, miten he ovat kääntyneet vieraiden armeijoiden puoleen, tshekkoslovakkien, saksalaisten, rumaanialiaisten, jaapanilaisten, ranskalaisten, arabialaisten ja neekerien puoleen avun pyynnöllä, ei siitä, miten monia salaliittoja ja murhasuunnitelmia he ovat entente-rahoilla toimeenpanneet, ei siitä, miten he ovat saartoa käyttäneet hyväkseen ei ainoastaan näännyttääkseen meidän lapsiamme; vaan levittääkseen maailmaan johdonmukaisesti, kiinteästi ja väsymättä mitä kuulumattomimpia valheita ja solvauksia.

Hän ei sanallakaan mainitse niistä alhaisista vainoista ja väkivallasta, joka tuli puolueemme osaksi sos. vallankumouksellisten ja menshevikkien hallitessa ennen marraskuun kumousta, useiden tuhansien vastuunalaisten puoluetoimitsijoidemme rikos-oikeudellisesta vainoomisesta, heitä kun syytettiin vakoilusta Hohenzollernien hyväksi, eikä hän mainitse mitään mensheviikkien ja sos. vallankumouksellisten osanotosta kaikkiin porvarien salaliittoihin, heidän yhteistoiminnastaan tsaarin kenraalien ja amiraalien — Koltshakin, Judenitshin, Denikinin kanssa, terroristisista teoista, joita sos. vallankumoukselliset ovat Ententen käskystä toimeenpanneet, kapinoista, joita sos. vallankumoukselliset ulkomaalaisten lähettiläiden rahoilla ovat toimeenpanneet armeijassamme, joka vuodatti vertaan taistelussa imperialismin monarkisia joukkioita vastaan.

Kautsky ei sanallakaan mainitse, että me useita kertoja, ei vain sanoin vaan myös teoin olemme osottaneet valmiuttamme hankkimaan maalle rauhaa vaikkapa uhrein ja myönnytyksinkin, että meidän kaikesta tästä huolimatta on täytynyt käydä veristä sotaa kaikilla rintamilla, turvataksemme maamme olemassaolon ja estääksemme sen joutumasta englantilais-ranskalaisen imperialismin siirtomaaksi.

Kautsky ei puhu sanaakaan siitä, että Venäjän köyhälistön täytyy, voidakseen käydä sitä sankarillista taistelua, jolla me maailman sosialismin tulevaisuutta puolustamme, uhrata sille suurimman tarmonsa, parhaat ja kallisarvoisimmat voimansa ja vetää ne pois taloudellisesta ja sivistyksellisestä rakennustyöstä.

Koko lentokirjassessaan Kautsky ei sanallakaan mainitse mitään siitä, että ensin Saksan militarismi Scheidemanniensa kannatuksen ja Kautskyjensa vaitiolon avulla, ja sitten liittolaisten militarismin, Renaudeliensä kannatuksen ja Longuetiensä vaitiolon avulla ympäröivät meidät rautaisella saarrolla, riistivät meiltä kaikki satamat, katkaisivat yhteytemme koko maailman kanssa, miehittivät palkattujen valkokaartilaisjoukkueittensa avulla suunnattomia raaka-aineista rikkaita seutuja, ja pitkiksi ajoiksi estivät meiltä pääsyn Bakun naftaan, Donetsin kivihiiliin, Donin ja Siperian viljaan ja Turkestanin pumpuliin.

Kautsky ei sanallakaan mainitse, että Venäjän työväenluokka on olosuhteissa, joiden vertaisia vaikeuksia milloinkaan ennen ei ole ollut, käynyt kolme vuotta kestävää taistelua vihollistaan vastaan 8,000 kilometrin pituisella rintamalla, että Venäjän työväenluokka on vasaran sijasta ymmärtänyt käydä käsiksi miekkaan ja luonut mahtavan armeijan, ja että se tätä armeijaansa varten mobilisoi niuhtuneen teollisuutensa ja huolimatta maan häviö tilasta, maan, jonka maailman pyövelit ovat uhranneet saarrolle ja kansalaissodalle, omin voimin ja varoin kolmen vuoden ajan vaatettaa, ravitsee, asestaa, liikuttelee tätä miljoona-armeijaansa, joka on oppinut voittamisen taidon.

Kaikista näistä seikoista on Kautsky vaiti Venäjän kommunismille omistetussa kirjassaan. Ja tämä hänen vaitiolonsa onkin pohjimmainen, perustava päävale, tosin kyllä passiivinen, mutta rikollisempi, inhoittavampi kuin kaikkien kansainvälisten porvarislehtien panettelijain aktiiviset valheet yhteensä.

Panetellessaan kommunistisen puolueen politiikkaa Kautsky ei sano mitään siitä, mitä tämä puolue oikeastaan tahtoo ja mitä se ehdoittelee. Bolsheviikit eivät seisoneet yksin Venäjän vallankumouksen areenalla. Me näimme ja näemme siinä — milloin vallassa, milloin oppositsioonissa — sosiaalivallankumouksellisia (ei vähemmän kuin viisi eri ryhmää ja virtausta), mensheviikkejä (ei vähemmän kuin kolme eri virtausta), Plehanovin kannattajia, maksimalisteja, anarkisteja . . . Ehdottomasti kaikki »sosialismin vivahdukset» (käyttääksemme Kautskyn kieltä) ovat koetelleet voimiansa ja osottaneet, mitä he tahtovat ja mihin kykenevät. Näitä »vivahduksia» on niin paljon, että lähinnä toisiaan olevien väliin tuskin veitsen terä mahtuu. Näiden »vivahduksien» syntyminen ei ole satunnaista: ne edustavat sosialististen puolueitten ja ryhmien erilaista sopeutumista suurimman vallankumouksellisen aikakauden olosuhteisiin. Luulisi, että Kautskylla jo pitäisi olla edessään kyllin täydellinen valtiollinen klaviatuuri, jotta hän voisi osottaa sen koskettimen, joka Venäjän vallankumouksessa antaa oikean marksilaisen säveleen. Mutta Kautsky on vaiti. Hän työntää syrjään bolshevistisen säveleen, joka loukkaa hänen korvaansa, mutta ei etsi toista. Syy on selvä: vanha tanssimusikantti kieltäytyy yleensä soittamasta vallankumouksen soitinta.