Lev Trotski

Mitä on kansallissosialismi?

1933


Kirjoitettu: 10. kesäkuuta 1933
Suomennos: Kaj Henriksson. Suomeksi julkaissut Sosialistiliitto (2016)
Lähde: Что такое национал-социализм? (Уроки красного референдума).
Oikoluku: Leena Enbom
HTML: Joonas Laine


Yksinkertaiset mielet olettavat, että kuninkaanvirka on itse kuninkaassa, hänen kärpännahkaviitassaan ja kruunussaan, hänen luissaan ja suonissaan. Tosiasiassa kuninkaanvirka on ihmisten välinen suhde. Kuningas on kuningas vain siksi, että hänen yksilönsä kautta näyttäytyvät miljoonien ihmisten intressit ja ennakkoluulot. Kun kehityksen virta huuhtoo nämä keskinäissuhteet, kuningas osoittautuu vain kulahtaneeksi mieheksi, jolla on roikkuva alahuuli. Tästä voisi tuoreiden vaikutelmien perusteella kertoa paljon se, jota joskus kutsuttiin Alfons XIII:ksi.

Johtaja kansan armosta eroaa johtajasta jumalan armosta sillä, että joutuu itse raivaamaan itselleen tien tai ainakin auttamaan olosuhteita löytämään hänet. Mutta siltikin johtaja on aina ihmisten välinen suhde, yksilöllinen tarjous vastauksena kollektiiviseen kysyntään. Kiistat Hitlerin persoonasta ovat sitä kärjekkäämpiä, mitä enemmän hänen menestyksensä salaisuutta etsitään hänestä itsestään. Samalla on vaikea löytää toista poliittista hahmoa, joka olisi samassa määrin persoonattomien historiallisten voimien solmu. Kenestä tahansa katkeroituneesta pikkuporvarista ei olisi voinut tulla Hitleriä, mutta hiukkanen Hitleriä on jokaisessa katkeroituneessa pikkuporvarissa.

Saksan kapitalismin nopea kasvu ennen sotaa ei suinkaan merkinnyt, että väliluokat olisi yksinkertaisesti tuhottu; hävittäessään pikkuporvariston eräitä kerrostumia se synnytti uudelleen toisia: käsityöläisiä ja kaupanpitäjiä tehtaiden ympärillä, teknikkoja ja hallintomiehiä tehtaiden sisällä. Mutta säilyessään ja lukumääräisesti jopa kasvaessaan — vanha ja uusi pikkuporvaristo muodostavat miltei puolet Saksan kansasta — väliluokat menettivät viimeisetkin itsenäisyyden rippeensä. Ne elivät suurteollisuuden ja pankkijärjestelmän reunalla ja ruokkivat itseään murusilla monopolitrustien ja -kartellien pöydistä ja aatteellisilla armopaloilla niiden perinteisiltä teoreetikoilta ja poliitikoilta.

Tappio nosti Saksan imperialismin tielle muurin. Ulkoinen dynamiikka muuttui sisäiseksi. Sota vaihtui vallankumoukseksi. Sosialidemokratia, joka oli auttanut Hohenzollernia viemään sodan murheelliseen loppuunsa, ei antanut proletariaatin saattaa vallankumousta loppuun. 14 vuotta kului Weimarin demokratian jatkuvassa anteeksipyyntelyssä omasta olemassaolostaan. Kommunistinen puolue kehotti työläisiä uuteen vallankumoukseen mutta osoittautui kykenemättömäksi johtamaan sitä. Saksan proletariaatti kulki kautta sodan, vallankumouksen, parlamentarismin ja valebolsevismin nousujen ja tappioiden. Samalla kun porvariston vanhat puolueet lopulta ammensivat itsensä tyhjiin, osoittautui työväenluokan dynaaminen voima horjutetuksi.

Sodanjälkeinen kaaos iski käsityöläisiin, kauppiaisiin ja virkailijoihin yhtä ankarasti kuin työläisiin. Maatalouden kriisi ajoi talonpojat ahtaalle. Keskikerrostumien ahdinko ei voinut merkitä niiden proletarisoitumista, koska proletariaatista itsestään erottui jättimäinen pysyväistyöttömien armeija. Pikkuporvariston joukkoköyhtyminen, joka vain oli verhottu solmiolla ja keinosilkkisillä sukilla, jäyti kaikki virallisia uskomuksia ja ennen kaikkea demokraattisen parlamentarismin opinkappaletta.

Puolueiden lukuisuus, vaalien horkka ja hallitusten jatkuvat vaihdokset vaikeuttivat yhteiskunnallista kriisiä hedelmättömien poliittisten yhdistelmien kaleidoskoopilla. Sodan, tappion, sotakorvausten, inflaation, Ruhrin miehityksen, kriisin, puutteen ja katkeruuden kuumentamassa ilmapiirissä pikkuporvaristo nousi kaikkia sen pettäneitä vanhoja puolueita vastaan. Vararikkoon joutuneiden pienomistajien, heidän virkaa ja asiakkaita vailla olevien poikiensa sekä myötäjäisiä ja sulhasia vailla olevien tyttäriensä katkerat kokemukset vaativat järjestystä ja rautaista kättä.

Kansallissosialismin lipun nostivat vanhan armeijan ali- ja keskiupseeristosta tulleet. Kunniamerkein koristellut upseerit ja aliupseerit eivät voineet uskoa, että heidän sankaruutensa ja kärsimyksensä paitsi olivat olleet isänmaalle turhia, eivätkä edes antaneet heille itselleen erityisiä oikeuksia kiitollisuuteen. Tästä heidän vihansa vallankumousta ja proletariaattia kohtaan. Eivätkä he myöskään halunneet tyytyä siihen, että pankkiirit, teollisuusmiehet ja ministerit palauttaisivat heidät jälleen kirjanpitäjien, insinöörien, postivirkailijoiden ja kansakoulunopettajien vaatimattomiin asemiin. Tästä heidän "sosialisminsa". Yserjoella ja Verdunin luona he oppivat uhraamaan itsensä ja muut sekä puhumaan käskyjen kieltä, joka teki voimakkaan vaikutuksen selustan pikkuporvariin. Niinpä näistä miehistä tuli johtajia.

Poliittisen uransa alussa Hitler erottui ehkä vain temperamenttisempana, kovaäänisempänä ja itsevarmempana älyllisessä rajoittuneisuudessaan. Hän ei tuonut liikkeelle mitään valmista ohjelmaa, ellei sellaiseksi lasketa loukatun sotilaan kostonjanoa. Hitler aloitti mielipahasta ja valituksista — Versailles'n ehdoista, elämisen kalleudesta, siitä ettei ansioitunutta aliupseeria kunnioiteta, ja mooseksenuskoisten pankkiirien ja lehtimiesten juonista. Ahtaalle joutuneita, hukkuvia ihmisiä, joilla oli arpia ja tuoreita mustelmia, löytyi maasta kylliksi. Jokainen heistä halusi lyödä nyrkkiä pöytään. Hitler osasi sen tehdä muita paremmin. Tosin hän ei tiennyt, miten korjata ongelma. Mutta hänen paljastuksensa kaikuivat milloin käskyn, milloin armottomalle kohtalolle esitetyn rukouksen lailla. Tuomitut luokat, kuten parantumattomasti sairaat, eivät väsy muuntelemaan valituksiaan ja kuuntelemaan lohdutuksia. Kaikki Hitlerin puheet oli viritetty tuolla ääniraudalla. Tunteellinen epämuodollisuus, ajatuksen kurinalaisuuden puuttuminen ja tietämättömyys yhdessä kirjavan lukeneisuuden kanssa — kaikki nuo miinukset muuttuivat plussiksi. Ne antoivat hänelle tilaisuuden yhdistää kansallissosialismin kerjäläispussiin kaikki tyytymättömyyden muodot ja viedä joukko sinne, minne hän sitä sysi. Omista alun improvisoinneista agitaattorin muistiin jäivät ne, jotka kohtasivat hyväksyntää. Hänen poliittiset ajatuksensa olivat puhujan kaiun hedelmiä. Niin tapahtui tunnusten valinta. Niin tiivistyi ohjelma. Näin raaka-aineesta muokkautui "johtaja".

Mussolini suhtautui alusta alkaen tietoisemmin yhteiskunnalliseen ainekseen kuin Hitler, jolle jonkun Metternichin poliisimystiikka on läheisempi kuin Macchiavellin poliittinen algebra. Mussolini on älyllisesti rohkeampi ja kyynisempi. Riittää vaikkapa se, että Rooman ateisti vain käyttää uskontoa poliisina ja oikeuslaitoksena, kun hänen berliiniläiskollegansa todella uskoo Kaitselmuksen erityiseen suojelukseen. Jo silloin, kun tuleva Italian diktaattori piti Marxia "yhteisenä kuolemattomana opettajanamme", hän puolusti taidokkaasti teoriaa, joka näkee nyky-yhteiskunnan elämässä ennen kaikkea kahden pääluokan, porvariston ja proletariaatin, keskinäisvaikutuksen. Tosin, kirjoitti Mussolini vuonna 1914, niiden välissä on hyvin lukuisia välikerroksia, jotka muodostavat ikäänkuin "ihmiskollektiivin sidekudoksen"; mutta "kriisikausina väliluokat kurottautuvat jomman kumman perusluokan puoleen, riippuen näiden intresseistä tai aatteista". Hyvin tärkeä yleistys! Niin kuin lääketieteellä on mahdollisuus paitsi parantaa sairas, myös lähettää terve lyhintä tietä esi-isien luokse, niin luokkasuhteiden tieteellinen analyysi, jonka sen laatija tarkoitti proletariaatin mobilisoimiseen, antoi Mussolinille tämän siirtyessä vastakkaiseen leiriin mahdollisuuden mobilisoida väliluokkia proletariaattia vastaan. Hitler teki saman työn kääntämällä fasismin metodologian saksalaisen mystiikan kielelle.

Roviot, joilla palaa marxilaisuuden jumalaton kirjallisuus, valaisevat kirkkaasti kansallissosialismin luokkaluonnetta. Niin kauan kuin natsit toimivat puolueena eivätkä valtiovaltana, he eivät juuri löytäneet tietä työväenluokan luokse. Toisaalta suurporvaristo, sekin joka tuki Hitleriä rahallisesti, ei pitänyt hänen puoluettaan omanaan. Kansallinen "jälleensyntyminen" nojasi täysin väliluokkiin, kansakunnan takapajuisimpaan osaan ja historian raskaaseen painolastiin. Politiikan taito oli sitä, että pikkuporvaristo pystyttiin hitsaamaan yhteen yhteisellä vihalla proletariaattia kohtaan. Mitä on tehtävä, että asiat olisivat paremmin? Ennen kaikkea alistettava ne, jotka ovat alempana. Suurpääoman edessä avuton pikkuporvaristo toivoo nyt työläiset murskaamalla palauttavansa itselleen yhteiskunnallisen arvonsa.

Natsit nimittävät keikaustaan anastetulla nimellä vallankumous. Itse asiassa niin Saksassa kuin Italiassakin fasismi jättää yhteiskunnallisen järjestelmän ennalleen. Hitlerin keikauksella itsessään ei ole oikeutta edes vastavallankumouksen nimeen. Mutta sitä ei pidä tarkastella eristyksissä: se on Saksassa vuonna 1918 alkaneiden järistysten jakson päätepiste. Marraskuun vallankumous, joka antoi vallan työläis- ja sotilasneuvostoille, oli pääpiirteissään proletaarinen. Mutta proletariaatin johdossa ollut puolue palautti vallan porvaristolle. Tässä mielessä sosialidemokratia aloitti vastavallankumouksen kauden ennen kuin vallankumous ehti viedä työnsä päätökseen. Mutta niin kauan kuin porvaristo oli riippuvainen sosialidemokratiasta ja siten työläisistä, järjestelmä säilytti kompromissin elementtejä. Samalla Saksan kapitalismin kansainvälinen ja sisäinen tilanne ei enää jättänyt tilaa myönnytyksille. Jos sosialidemokratia pelasti porvariston proletariaatin vallankumoukselta, niin koitti fasismin vuoro pelastaa porvaristo sosialidemokratialta. Hitlerin kumous on vain viimeinen lenkki vastavallankumouksellisten siirtojen ketjussa.

Pikkuporvari vihaa kehityksen ajatusta, sillä kehitys kulkee vääjäämättä häntä vastaan: edistys ei tuonut hänelle muuta kuin maksamattomia velkoja. Kansallissosialismi kiistää paitsi marxilaisuuden, myös darwinismin. Natsit kiroavat materialismin, sillä teknologian voitot luonnosta merkitsivät suurkapitalismin voittoa pienkapitalismista. Liikkeen johtajat likvidoivat "intellektualismin" paitsi siksi, että heidän itsensä älykkyys on kakkos- tai kolmoslaatua, myös ja ennen kaikkea siksi, ettei heidän historiallinen roolinsa salli viedä yhtään ajatusta loppuun saakka. Pikkuporvaristo tarvitsee korkeamman tahon, joka on materian ja historian yläpuolella ja suojassa kilpailulta, inflaatiolta, kriisiltä ja huutokauppavasaralta. Evoluutiota, talousajattelua, rationalismia, 1900-, 1800- ja 1700-lukua vastaan asetetaan kansallinen idealismi sankarillisen olemuksen lähteenä. Hitlerin kansakunta on itse pikkuporvariston mytologinen varjo, sen paatoksellinen houre tuhatvuotisesta valtakunnasta maan päällä.

Kansakunnan nostamiseksi historian yläpuolelle sille annetaan rodun tuki. Historia nähdään rodun emanaationa. Rodun ominaisuudet konstruoidaan vailla suhdetta muuttuviin yhteiskunnallisiin olosuhteisiin. Kansallissosialismi torjuu "talousajattelun" alhaisena ja laskeutuu kerrosta alemmaksi: taloudellisesta materialismista se hakee muutosta eläintieteelliselta materialismilta.

Rotuteoria, joka on ikäänkuin varta vasten luotu kaikkiin elämän salaisuuksiin yleisavainta etsivälle mahtipontiselle itseoppineelle, näyttää erityisen surkealta aatteiden historian valossa. Luodakseen aitosaksalaisen veren uskonnon Hitlerin piti lainata rasismin aatteet välikäsien kautta ranskalaiselta diplomaatilta ja harrastelijakirjailijalta kreivi Gobineaulta. Poliittisen metodologian Hitler löysi valmiina italialaisilta. Mussolini käytti laajasti Marxin luokkataisteluteoriaa. Itse marxilaisuus oli saksalaisen filosofian, ranskalaisen historian ja englantilaisen taloustieteen yhdistämisen hedelmä. Aatteiden, taantumuksellisimpien ja typerimpienkin, syntyperän seuraamien taaksepäin merkitsee, ettei rasismista jätetä jälkeäkään.

Kansallissosialistisen filosofian ääretön niukkuus ei tietenkään estänyt yliopistotiedettä lähtemästä täysin purjein Hitlerin vanaveteen, kun tämän voitto oli riittävän varma. Weimarin hallituksen vuodet olivat suurimmalle osalle professorisväestä epävakaisuuden ja levottomuuden aikaa. Historioitsijat, taloustieteilijät, oikeustietelijät ja filosofit hätääntyivät arvaillessaan, mikä taistelevista totuuden kriteereistä on oikea eli mikä leireistä lopulta nousee tilanteen herraksi. Fasistinen diktatuuri poistaa yliopiston oppituolin faustien ja hamletien epäilykset. Parlamentin suhteellisuuden hämäristä tiede astuu jälleen ehdottomuuksien valtakuntaan. Einstein joutui leiriytymään Saksan ulkopuolelle.

Politiikan tasolla rasismi on frenologian kanssa liittoutuneen kansalliskiihkon paisutettu ja kerskaileva laji. Niin kuin vararikkoon joutunut aatelisto sai lohdutusta verensä jaloudesta, niin joukkomitassa köyhtynyt pikkuporvaristo juopuu saduista oman rotunsa erityisestä erinomaisuudesta. Huomiota ansaitsee, etteivät kansallissosialismin johtajia ole saksansaksalaiset, vaan itävaltalaistaustaiset, kuten Hitler itse, tsaarin valtakunnan entisistä Itämeren provinsseista tulleet, kuten Rosenberg, ja siirtomaista lähteneet, kuten Hitlerin nykyinen varapuoluejohtaja Hess. Tarvittiin raakalaismaisen kansallisen nahistelun koulu kulttuurin reunamilla, että "johtajat" omaksuisivat ne aatteet, jotka myöhemmin saivat vastakaikua Saksan raakalaismaisimpien luokkien sydämissä.

Yksilö ja luokka — liberalismi ja marxilaisuus — ovat paha. Kansakunta on hyvä. Mutta omistuksen kynnyksellä tämä filosofia kääntyy nurin. Vain yksityisomistuksessa on pelastus. Ajatus kansallisesta omistuksesta on bolsevismin sikiö. Jumaloidessaan kansakuntaa pikkuporvari ei halua antaa sille mitään. Päinvastoin, hän odottaa että kansakunta antaisi hänelle itselleen omaisuutta ja suojelisi sitä työläiseltä ja voudilta. Valitettavasti kolmas valtakunta ei anna pikkuporvarille muuta kuin uusia veroja.

Nykyaikaisen talouden alalla, joka on kansainvälinen yhteyksiltään ja persoonaton menetelmiltään, tuntuu rotuperiaate olevan peräisen keskiaikaiselta hautausmaalta. Natsit tekevät jo etukäteen myönnytyksiä: rotupuhtaus, joka hengen valtakunnassa todistetaan passilla, todistetaan talouden alalla pääasiassa toimeliaisuudella. Nykyoloissa se merkitsee kilpailukykyä. Takaoven kautta rasismi palaa talousliberalismiin, josta on poistettu poliittiset vapaudet.

Käytännössä nationalismi taloudessa tiivistyy kaikessa karkeudessaan voimattomaan juutalaisvastaisuuden purkaukseen. Nykyaikaisesta talousjärjestelmästä natsit erottavat pahana voimana koronkiskuri- tai pankkipääoman: juuri tuolla alueella juutalaisella porvaristolla on tunnetusti tärkeä asema. Kumartaessaan kapitalismille kokonaisuutena pikkuporvari julistaa sodan hyödyntavoittelun pahalle hengelle, jonka hahmona on puolanjuutalainen pitkässä takissa ja usein vailla lanttiakaan taskussa. Pogromista tulee rodullisen ylemmyyden korkein todistus.

Ohjelma, jolla kansallissosialismi nousi valtaan, muistuttaa ikävä kyllä kovin paljon juutalaista "tavarataloa" pikkukaupungissa: siellä on kaikkea, halpaan hintaan ja vielä huonompaan laatuun! Muistelut vapaan kilpailun "onnellisista" ajoista ja epämääräiset kertomukset sääty-yhteiskunnan vakaudesta; toiveet siirtomaaimperiumin palauttamisesta ja unelmat suljetusta taloudesta; fraasit paluusta roomalaisesta oikeudesta muinaissaksalaiseen ja anelut amerikkalaisille maksujen lykkäyksistä; kateellinen viha omakotitalon ja auton muodossa esiintyvää epätasa-arvoa kohtaan ja eläimellinen pelko lippalakkipäisen, kauluksettoman työläisen muodossa esiityvää tasa-arvoa kohtaan; nationalismin riehunta ja kansainvälisten luotottajien pelko... Kaikki kansainvälisen poliittisen ajattelun jätteet menivät täydentämään uussaksalaisen messianismin henkistä aarrearkkua.

Fasismi avasi politiikalle yhteiskunnan pohjan. Ei vain talonpoikaiskodeissa, vaan kaupunkien pilvenpiirtäjissäkin elää 1900-luvun rinnalla tänäänkin 900- tai 1200-luku. Sadat miljoonat käyttävät sähköä uskoen edelleen taikamerkkien ja kirousten taikavoimaan. Paavi saarnaa radiossa veden viiniksi muuttamisen ihmettä. Elokuvatähdet käyvät povaajilla. Lentäjät, jotka ohjaavat ihmisen nerouden luomia ihmeellisiä koneita, pitävät puseron alla amuletteja. Millaisia loputtomia pimeyden, tietämättömyyden ja mielettömyyden voimavaroja! Epätoivo nosti ne jaloilleen, fasismi antoi niille lipun. Kaikki se, mikä yhteiskunnan esteettömässä kehityksessä olisi pitänyt heittää kansakunnan organismista pois kulttuurin ulosteina, purkautui kurkusta: kapitalistinen sivilisaatio oksentaa sulamatta jäänyttä barbariaa. Tällaisia ovat kansallissosialismin elintoiminnot.

Saksalainen fasismi, kuten italialainenkin, nousi valtaan pikkuporvariston selässä ja teki siitä muurinmurtajan työväenluokkaa ja vakiintunutta demokratiaa vastaan. Mutta fasismi vallassa on kaikkein vähiten pikkuporvariston hallitus. Päinvastoin, se on monopolipääoman mitä armottominta diktatuuria. Mussolini on oikeassa: väliluokat eivät pysty itsenäiseen politiikkaan. Suurina kriisikausina niiden tehtävänä on viedä absurdiuteen jomman kumman pääluokan politiikka. Fasismin on onnistunut saada ne pääoman palvelukseen. Sellaiset tunnukset, kuin trustien valtiollistaminen ja muiden kuin työtulojen lakkauttaminen, joutuivat valtaan noustaessa yli laidan. Päinvastoin, pikkuporvariston erityisyyteen nojaava saksalaisten "maiden" partikularismi kattoi tietä kapitalistisille poliisisentralismille. Jokainen kansallissosialismin menestys sisä- ja ulkopolitiikassa merkitsee vääjäämättä pienpääoman lisääntyvää alistamista suurpääomalle.

Pikkuporvarillisten illuusioiden ohjelmaa ei peruta; se vain irroitetaan todellisuudesta ja sulautetaan rituaalisiin toimiin. Kaikkien luokkien yhdistyminen tiivistyy puolisymboliseen työvelvollisuuteen ja työväen vapun takavarikointiin "kansan hyväksi". Goottilaisten kirjainten säilyttäminen latinalaisten vastapainona on vertauskuvallinen revanssi maailmanmarkkinoiden ikeestä. Riippuvuus kansainvälisistä, mm. juutalaisista, pankkiireista ei lievennyt hiukkaakaan; sitä vastoin talmudin mukainen eläinten teurastus on kielletty. Jos tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla, niin kolmannen valtakunnan tiet on kivetty symboleilla. Tiivistäen pikkuporvarillisten illuusioiden ohjelman pelkiksi byrokraattisiksi naamiaisiksi kansallissosialismi nousee kansakunnan yläpuolelle imperialismin puhtaimpana muotona. Toiveet että Hitlerin hallitus joutuu, jos ei tänään niin huomenna, sisäisen kyvyttömyytensä uhriksi, ovat täysin valheellisia. Natsit tarvitsivat ohjelman tullakseen valtaan; mutta valta ei suinkaan palvele Hitleriä ohjelman toteuttamiseksi. Tehtävät hänelle antaa monopolipääoma. Kansan kaikkien voimien ja keinojen keskittäminen väkisin imperialismin eduiksi — fasistisen diktatuurin todellinen historiallinen missio — merkitsee sodan valmistelua, ja tuo tehtävä vuorostaan ei siedä minkäänlaista sisäistä vastustusta ja johtaa vallan yhä lisääntyvään mekaaniseen keskittymiseen. Fasismia ei voi reformoida eikä panna viralta. Se voidaan vain kaataa. Natsien järjestelmän poliittinen kiertorata törmää valintaan: sota vai vallankumous?

L. Trotski
Prinkipo, 10. kesäkuuta 1933

PS. Natsidiktatuurin ensimmäinen vuosipäivä on lähestymässä. Järjestelmän kaikki tendenssit ovat ehtineet saada selvän ja kirkkaan luonteen. "Sosialistinen vallankumous", joka esitettiin pikkuporvarilisille massoille välttämättömänä täydennyksenä kansalliseen vallankumoukseen, on virallisesti hävitetty ja tuomittu. Luokkien veljeys huipentui siihen, että varakkaat hallituksen erityisesti nimeämänä päivänä luopuvat varattomien hyväksi kylmästä alkuruoasta ja jälkiruoasta. Taistelu työttömyyttä vastaan tiivistyi siihen, että nälkäannos jaetaan kahteen osaan. Loput on yhtenäistetyn tilaston tehtävää. Suunnitelma-autarkia on vain uusi talouden rappion vaihe.

Mitä voimattomampi natsien poliisijärjestelmä on talouden alalla, sitä enemmän sen on siirrettävä ponnistuksensa ulkopolitiikan alalle. Se vastaa täysin Saksan läpikotaisin aggressiivisen kapitalismin sisäistä dynamiikkaa. Natsien yhtäkkinen kääntyminen rauhanomaisiin julistuksiin saattoi hämmästyttää vain täysiä hölmöjä. Mitä muuta keinoa Hitlerillä on jäljellä siirtää vastuu sisäisistä ongelmista ulkoisille vihollisille ja koota diktatuurin paineella imperialismin räjähdysvoimaa? Tämä ohjelman osa, joka oli avoimesti laadittu jo ennen natsien valtaantuloa, täydentyy nyt rautaisella johdonmukaisuudella koko maailman silmien edessä. Euroopan uuden katastrofin hetken määrittää aika, jonka Saksa tarvitsee varustautuakseen. Kyse ei ole kuukausista, mutta ei vuosikymmenistäkään. Muutama vuosi riittää, että Eurooppa on jälleen vedetty sotaan, elleivät Saksan sisäiset voimat itse estä Hitleriä ajoissa.

[L. D. Trotski.]
2. marraskuuta 1933.