Kirjoitettu: 30. lokakuuta 1937
Julkaistu: 1937
Suomennos: Kaj Henriksson
Lähde: 90 лет Коммунистического Манифеста
HTML: Joonas Laine
On vaikea uskoa, että »Kommunistisen puolueen manifestin» satavuotispäivään on enää vain 10 vuotta! Tämä maailmankirjallisuuden kaikista kiistakirjoituksista nerokkain hämmästyttää tuoreudellaan vieläkin. Kuin sen tärkeimmät osat olisi kirjoitettu eilen. Sen nuoret kirjoittajat (Marx oli 29, Engels 27) osasivat todellakin nähdä kauemmaksi eteenpäin kuin kukaan heitä ennen ja varmaan heidän jälkeensäkään.
Jo esipuheessaan vuoden 1872 painokseen Marx ja Engels julistivat, että vaikka jotkin »Manifestin» toissijaisista osista ovat vanhentuneet, eivät he katso olevansa oikeutettuja muuttamaan alkuperäistekstiä, koska 25 vuodessa »Manifestista» oli ehtinyt tulla historiallinen dokumentti. Tuostakin on kulunut jo 65 vuotta. Yksittäiset »Manifestin» osat ovat vieläkin enemmän menneisyyttä. Tässä »Esipuheessa» yritämme tiivistetyssä muodossa selvittää niin ne »Manifestin ajatukset», jotka ovat säilyttäneet voimansa täysin tähän päivään saakka, kuin nekin, jotka nykyään kaipaavat vakavia muutoksia tai lisäyksiä.
1. Materialistinen historiankäsitys, jonka Marx oli vasta hiukan ennen tätä löytänyt ja jota käytettiin »Manifestissa» erittäin taitavasti, on kestänyt täysin tapahtumien kokeen ja kaikenlaisen arvostelun iskut, ja on nykyisin yksi ihmisajattelun arvokkaimmista välineistä. Kaikki muut historiallisen prosessin tulkinnat ovat menettäneet kaiken tieteellisen merkityksensä. Voidaan varmuudella sanoa, ettei meidän aikanamme voi olla vallankumoustaistelija tai edes poliittisesti sivistynyt henkilö, ellei ole omaksunut materialistista historiankäsitystä.
2. »Manifestin» ensimmäinen osa alkaa sanoin: »Koko tähänastisen yhteiskunnan historia on ollut luokkataistelujen historiaa». Tästä asettamuksesta, materialistisen historiankäsityksen tärkeimmästä johtopäätöksestä, tuli nopeasti itsestään luokkataistelun kohde. »Yhteisen hyvän», »kansallisen yhtenäisyyden» ja »ikuisten totuuksien ja moraalin» tilalle liikuttavaksi voimaksi aineellisten intressien taistelun asettavaa teoriaa vastaan ovat hyökänneet taantumukselliset teeskentelijät, liberaalit kaavaoppineet ja idealistiset demokraatit ankarasti. Heihin ovat myöhemmin, jo itse työväenliikkeen keskuudesta, liittyneet niin kutsutut revisionistit, siis ne jotka luokkien yhteistyön ja sovittelun nimissä ajavat marxilaisuuden tarkistamista (»revisiota»). Ja lopuksi meidän aikanamme tuolle tielle ovat käytännössä lähteneet Kominternin halveksittavat epigonit (»stalinilaiset»): niin kutsuttujen »kansanrintamien» politiikka juontuu täysin luokkataistelun lakien kiistämisestä. Samalla juuri kapitalismin aikakausi, joka on vienyt kaikki yhteiskunnalliset ristiriidat äärimmilleen, on »Kommunistisen manifestin» korkein teoreettinen voitto.
3. Viimeistellyssä muodossa Marx esitti kapitalismin anatomian yhteiskunnan taloudellisen kehityksen tiettynä vaiheena teoksessaan »Pääoma» (1867). Mutta jo »Kommunistisessa manifestissa» on selkeästi esitetty tulevan analyysin pääpiirteet: maksu työläisille siinä määrässä kuin heidän uusintamisekseen on välttämätöntä; lisäarvon anastaminen kapitalistille; kilpailu yhteiskunnallisten suhteiden peruslakina; väliluokkien, siis kaupunkien pikkuporvariston ja talonpojiston, vararikko; vaurauden keskittyminen yhtäällä yhä pienemmän omistajajoukon käsiin, toisaalla proletariaatin määrällinen kasvu; sosialistisen järjestelmän aineellisten ja poliittisten edellytysten valmistelu.
4. »Manifestin» asettamukseen, että kapitalismin tendenssi on alentaa työläisten elintasoa ja jopa muuttaa heidät köyhäläisiksi, kohdistui voimakas tuli. Niin kutsuttua »kurjistumisteoriaa» vastaan esiintyivät papit, professorit, ministerit, publisistit, sosialidemokraattiset teoreetikot ja ammattiliittojohtajat. He ovat nostaneet esiin, kuinka työtätekevien hyvinvointi on jatkuvasti kasvanut, ja esittäneet joko työläisaristokratian proletariaattina tai väliaikaisen tendenssin yleisenä. Tuohon mennessä kaikkein mahtavimmankin, nimittäin pohjoisamerikkalaisen, kapitalismin kehitys teki miljoonista työläisistä köyhäläisiä, jotka elivät valtion, kunnan tai yksityisen hyväntekeväisyyden varassa.
5. Vastapainona »Manifestille», joka kuvasi kauppa- ja teollisuuskriisejä joukkona lisääntyviä katastrofeja, revisionistit vakuuttivat, että trustien kansallinen ja kansainvälinen kehitys turvaa kontrollin markkinoihin ja johtaa asteittain kriisien voittamiseen. Viime vuosisadan lopulla ja nykyisen alussa kapitalismi todellakin kehittyi niin myrskyisästi, että kriisit tuntuivat vain »satunnaisilta» häiriöiltä. Mutta tuo kausi painui menneisyyteen eikä palannut. Totuus tässäkin kysymyksessä oli viime kädessä »Manifestin» puolella.
6. »Moderni valtiovalta on vain toimikunta, joka hoitaa koko porvariluokan yhteisiä asioita». Tähän tiivistettyyn kaavaan, jota sosialidemokraattien johtajat pitivät publisistisena paradoksina, sisältyy itse asiassa ainoa tieteellinen valtioteoria. Porvariston luoma demokratia ei ole tyhjä kuori, johon, kuten ajattelivat sekä Bernstein että Kautsky, voisi rauhassa laittaa minkä luokkasisällön tahansa. Porvarillinen demokratia voi palvella vain porvaristoa. Blumin tai Chautempsin, Caballeron tai Negrinin johtama »kansanrintamahallitus» on vain »toimikunta, joka hoitaa koko porvariluokan asioita». Kun tuollainen »toimikunta» hoitaa asioita huonosti, porvaristo potkaisee sen pois.
7. »Mutta kaikki luokkataistelu on poliittista taistelua». Proletaarien järjestäytyminen luokaksi [on] saman tien sen järjestäytymistä poliittiseksi puolueeksi. Näiden historiallisten lakien ymmärtämistä ovat pitkään vältelleet – ja yrittävät yhä vältellä – yhtäältä trade unionit ja toisaalta anarkosyndikalistit. »Puhdas» tradeunionismi on tänään saanut pyörryttävän iskun tärkeimmässä pakopaikassaan, Yhdysvalloissa. Anarkosyndikalismi kärsi lopullisen tappion viimeisessä linnoituksessaan, Espanjassa. Osoittautui, että »Manifesti» oli tässäkin oikeassa.
8. Proletariaatti ei voi valloittaa valtaa porvariston asettamien lakien puitteissa. »Kommunistit... esittävät avoimesti, että heidän tavoitteensa voidaan saavuttaa vain kumoamalla väkisin koko tähänastinen yhteiskuntajärjestys». Reformismi yritti selittää tämän Manifestin asettamuksen sillä, että tuon aikakauden liike oli kypsymätön ja demokratia riittämättömän kehittynyttä. Se, miten Italia, Saksa ja suuri joukko muita »demokratioita» on kehittynyt, osoittaa, että »kypsymättömiä» ovat olleet itsensä reformistien ajatukset.
9. Yhteiskunnan muuttamiseksi sosialistiseksi tarvitaan, että työväenluokka keskittää käsiinsä sellaisen vallan, joka pystyisi murskaamaan kaikki poliittiset esteet uuden järjestelmän tieltä. »Hallitsevaksi luokaksi järjestäytynyt proletariaatti» juuri onkin diktatuuri. Samalla se on ainoa todellinen proletaarinen demokratia. Sen laajuus ja syvyys riippuu konkreettisista historiallisista oloista. Mitä useampi valtio astuu sosialistisen vallankumouksen tielle, sitä vapaammat ja joustavammat muodot diktatuurilla on, ja sitä laajempi ja syvempi työläisdemokratiasta tulee.
10. Kapitalismin kansainvälinen kehitys on määrittänyt ennalta proletariaatin vallankumouksen kansainvälisen luonteen. »Yhteinen toiminta, ainakin sivistysmaiden kesken, on proletariaatin vapautuksen ensimmäisiä ehtoja». Kapitalismin jatkokehitys on niin tiiviisti sitonut kaikki planeettamme osat, »sivistysmaat» ja »sivistymättömät», että kysymys sosialistisesta vallankumouksesta on saanut täysin ja lopullisesti maailmanlaajuisen luonteen. Neuvostobyrokraatit yrittivät tässä peruskysymyksessä likvidoida »Manifestin». Se miten neuvostovaltion on rappeutunut bonapartistisesti kuvaa murhaavasti, kuinka valheellinen on teoria sosialismista yhdessä maassa.
11. »Kun luokkaerot kehityksen myötä ovat hävinneet ja kaikki tuotanto keskittynyt yhteenliittyneiden yksilöiden käsiin, menettää julkinen valta poliittisen luonteensa». Toisin sanoen: valtio kuoleentuu. Jäljelle jää yhteiskunta, joka on vapautunut pakkopaidasta. Se juuri on sosialismia. Käänteisteoreema: valtiollisen väkivallan hirvittävä kasvu Neuvostoliitossa todistaa, että yhteiskunta etääntyy sosialismista.
12. »Työläisillä ei ole isänmaata». Näitä »Manifestin» sanoja ovat poroporvarit usein pitäneet agitatorisena heittona. Itse asiassa ne antoivat proletariaatille ainoan ajateltavissa olevan toimintaohjeen kysymyksessä kapitalistisesta »isänmaasta». Se että toinen internationaali rikkoi tuota toimintaohjetta, johti paitsi neljä vuotta kestäneeseen Euroopan tuhoamiseen, myös nykyiseen maailman kulttuurin seisahtumiseen. Kun ottaa huomioon lähestyvän uuden sodan, jolle kolmannen internationaalin petos on kattanut tietä, »Manifesti» on tänäänkin kaikkein luotettavin neuvonantaja kysymyksessä kapitalistisesta »isänmaasta».
| * | * | |
| * |
Näemme siis, että kahden nuoren kirjoittajan pieni teos antaa yhä muuttumattomia ohjeita tärkeimmissä ja kärkevimmissä vapaustaistelun kysymyksissä. Mikä toinen kirja voi tässä suhteessa edes etäisesti tulla lähelle »Manifestia»? Se ei silti suinkaan merkitse, etteikö »Manifesti», sen jälkeen kun 90 vuoden aikana tuotantovoimat ovat kehittyneet ennennäkemättömästi ja on käyty mitä suurimpia yhteiskunnallisia taisteluita, tarvitsisi oikaisuja ja lisäyksiä. Vallankumouksellisella ajattelulla ei ole mitään yhteistä kuvainpalvonnan kanssa. Ohjelmia ja ennusteita tarkistetaan ja korjataan kokemuksen, ihmisajattelun korkeimman tahon, valossa. Oikaisuja ja täydennyksiä tarvitsee »Manifestikin». Mutta nuo oikaisut ja täydennykset, kuten tuo sama historiallinen kokemus todistaa, voidaan menestyksellisesti tehdä vain lähtien metodista, joka oli »Manifestin» perustana. Yritämme osoittaa sen tärkeiden esimerkkien pohjalta.
1. Marx opetti, ettei mikään yhteiskuntajärjestelmä poistu näyttämöltä, ennenkuin se on ammentanut tyhjiin luovat mahdolisuutensa. »Manifesti» suomii kapitalismia siitä, että se pidättelee tuotantovoimien kehitystä. Mutta tuona kautena, kuten seuranneina vuosikymmeninäkin, tuo pidättely oli luonteeltaan vain suhteellista: jos 1800-luvun jälkipuoliskolla talous olisi voitu järjestää sosialismin pohjalta, sen kasvuvauhti olisi ollut verrattomasti nopeampi. Tämä teoreettisesti kiistaton asettamus ei muuta kuitenkaan sitä seikkaa, että tuotantovoimat jatkoivat kasvua maailman mitassa aina maailmansotaan saakka. Vasta viime kahtena vuosikymmenenä, vaikka tiede ja tekniikka ovat yltäneet uusiin saavutuksiin, on maailmantalous alkanut suoranaisesti pysähtyä ja jopa taantua. Ihmiskunta alkaa kuluttaa kertynyttä pääomaa ja lähestyvä sota uhkaa tuhota pitkäksi aikaa koko sivilisaation perusteet. »Manifestin» kirjoittajat laskivat, että kapitalismi romuttuu kauan ennen kuin muuttuu suhteellisen taantumuksellisesta absoluuttisen taantumukselliseksi järjestelmäksi. Tuo muutos sai lopullisen muodon vasta nykypolven silmissä ja muutti oman aikakautemme sotien, vallankumousten ja fasismin aikakaudeksi.
2. Se miten Marx ja Engels erehtyivät historiallisissa ajanjaksoissa juontui yhtäältä siitä, että aliarvioitiin kapitalismiin sisältyneitä uusia mahdollisuuksia, ja toisaalta siitä, että yliarvioitiin proletariaatin vallankumouksellista kypsyyttä. Vuoden 1848 vallankumous ei muuttunut sosialistiseksi, kuten »Manifesti» laski, mutta se avasi Saksalle mahdollisuuden jatkossa suurenmoiseen kapitalistiseen kukoistukseen. Pariisin kommuuni osoitti, ettei proletariaatti voi riistää porvaristolta valtaa ilman, että sen johdossa on karaistunut vallankumouksellinen puolue. Samalla sitä seurannut pitkä kapitalismin kasvun kausi ei johtanut vallankumouksen etujoukon kasvattamiseen, vaan päinvastoin työläisbyrokratian porvarilliseen rappeutumiseen ja muodostumiseen puolestaan proletaarisen vallankumouksen tärkeimmäksi jarruksi. Tätä »dialektiikkaa» eivät »Manifestin» kirjoittajat tietysti vielä voineet lainkaan ennakoida.
3. »Manifestin» kapitalismi oli vapaan kilpailun valtakunta. Puhuessaan pääoman lisääntyvästä keskittymisestä »Manifesti» ei vielä tee välttämätöntä johtopäätöstä monopolista, josta tuli oman kautemme hallitseva pääoman muoto ja sosialistisen talouden mitä tärkein edellytys. Vasta myöhemmin, »Pääomassa», Marx havaitsi tendenssin, jossa vapaa kilpailu muuttuu monopoliksi. Tieteellisesti monopolikapitalismia luonnehti Lenin »Imperialismissaan».
4. Nojaamalla etupäässä »teollisen vallankumouksen» malliin Englannissa »Manifestin» kirjoittajat käsittivät liian suoraviivaisesti väliluokkien häviämisprosessin silkkana käsityön, pienkaupan ja talonpojiston proletarisoitumisena. Itse asiassa kilpailun säätelemättömät voimat eivät suinkaan vieneet loppuun saakka tätä samaan aikaan edistyksellistä ja barbaarista työtään. Pääoma vei pikkuporvariston tuhoon paljon nopeammin kuin proletarisoi sen. Lisäksi porvarillisen valtion tietoinen politiikka on jo kauan suuntautunut keinotekoisesti tukemaan pikkuporvarillisia kerrostumia. Elimellistä työttömyyttä synnyttävät tekniikan kasvu ja suurtuotannon rationalisointi estävät toisessa päässä pikkuporvariston proletarisoitumista. Samaan aikaan kapitalismin kehitys on tavattomasti voimistanut teknikkojen, hallintoihmisten ja kaupan toimihenkilöiden armeijan, lyhyesti niin kutsutun »uuden keskisäädyn», kasvua. Sen seurauksensa väliluokat, joiden katoamisesta »Manifesti» puhuu niin varmoin sanoin, muodostavat jopa niinkin pitkälle teollistuneessa maassa kuin Saksassa noin puolet väestöstä. Mutta se, että kauan aikansa eläneitä pikkuporvarillisia kerrostumia säilytetään keinotekoisesti, ei lievennä yhteiskunnallista vastakkainasettelua, vaan päinvastoin tekee siitä erityisen kivulloista ja, yhdessä pysyvän työttömien armeijan kanssa, tuo esille mitä pahalaatuisimmalla tavalla kapitalismin mätänemistä.
5. Vallankumouksen kaudelle tarkoitettu »Manifesti» sisältää (toisen luvun lopussa) 10 vaatimusta, jotka vastaavat välitöntä kapitalismista sosialismiin siirtymisen kautta. »Esipuheessa» 1872 Marx ja Engels ilmoittivat nämä vaatimukset osin vanhentuneiksi ja joka tapauksessa merkitykseltään vain toissijaisiksi. Reformistit tarttuivat tähän arvioon ja tulkitsivat sitä niin, että vallankumoukselliset siirtymävaatimukset olisivat iäksi antaneet sijan sosialidemokraattiselle »minimiohjelmalle», joka tunnetusti ei ylittänyt porvarillisen demokratian rajoja. Itse asiassa »Manifestin» kirjoittajat osoittivat täysin tarkasti tärkeimmän korjauksen siirtymäohjelmaansa, nimittäin: »Mutta työväenluokka ei voi noin vain ottaa valmista valtiokoneistoa haltuunsa ja panna sitä käymään omien tarkoitustensa toteuttamiseksi». Toisin sanoen korjaus suuntautui porvarillisen demokratian fetisismiä vastaan. Kapitalistista valtiota vastaan Marx asetti myöhemmin kommuunin tyyppisen valtion. Tuo »tyyppi» sai jatkossa paljon selkeämmän muodon neuvostoissa. Nykyään ei voi olla vallankumouksellista ohjelmaa ilman neuvostoja ja työläisvalvontaa. Kaikessa muussa »Manifestin» 10 vaatimusta, jotka tuntuivat rauhallisen, parlamentaarisen toiminnan kaudella »arkaaisilta», ovat nyttemin saaneet täysin takaisin ajankohtaisen merkityksensä. Päinvastoin, sosialidemokraattinen »vähimmäisohjelma» on toivottoman vanhentunut.
6. Perusteluna toivolle, että »Saksan porvarilllinen vallankumous voi olla vain proletaarisen vallankumouksen välitön alkunäytös», »Manifesti» viittaa Euroopan sivilisaation edistyneimpiin oloihin verrattuna 1600-luvun Englantiin ja 1700-luvun Ranskaan, ja merkittävästi kehittyneempään proletariaattiin. Virhe tässä ennusteessa ei ollut vain ajallinen. Vuoden 1848 vallankumous paljasti jo muutaman kuukauden kuluttua, että juuri kehittyneimmissä oloissa yksikään porvariluokista ei pysty viemään vallankumousta päätökseen: suur- ja keskiporvaristo ovat liian sidoksissa tilanherroihin ja niitä kahlitsee massojen pelko; pikkuporvaristo on liian jakautunut ja johtavissa ryhmissään liian riippuvainen suurporvaristosta. Kuten Euroopan ja Aasian koko myöhempi kehitys osoitti, porvarillista vallankumousta ei erikseen otettuna voida ylipäänsä enää toteuttaa. Yhteiskunnan puhdistaminen feodaalisesta rojusta on ajateltavissa vain silloin, jos proletariaatti, vapautuneena porvarillisten puolueiden vaikutuksesta, pystyy asettumaan talonpojiston johtoon ja luomaan oman vallankumouksellisen diktatuurinsa. Samalla porvarillinen vallankumous kietoutuu yhteen sosialistisen vallankumouksen ensi vaiheen kanssa ja jatkossa sulautuu siihen. Kansallisesta vallankumouksesta tulee tässä kansainvälisen vallankumouksen lenkki. Taloudellisen perustan ja kaikkien yhteiskunnan suhteiden muuttaminen saa jatkuvan (keskeytymättömän) luonteen.
Aasian, Latinalaisen Amerikan ja Afrikan kehittymättömien maiden vallankumouksellisille puolueille on elämän ja kuoleman kysymys ymmärtää demokraattisen vallankumouksen elimellinen yhteys proletariaatin diktatuuriin ja siten kansainväliseen sosialistiseen vallankumoukseen.
7. »Manifesti» ei, osoittaessaan, kuinka kapitalismi vetää syöveriinsä kehittymättömät ja barbaariset maat, puhu vielä mitään siirtomaiden ja puolisiirtomaiden kansojen taistelusta itsenäisyytensä puolesta. Koska Marx ja Engels katsoivat, että sosialistinen vallankumous, »ainakin sivistysmaissa», on lähivuosien asia, ratkesi kysymys siirtomaista itsestään, ei sorrettujen kansojen itsenäisen liikkeen ansiosta, vaan koska proletariaatti voitti kapitalismin keskuksissa. Kysymyksiä vallankumouksellisesta strategiasta siirto- ja puolisiirtomaissa ei tämän vuoksi ole lainkaan käsitelty »Manifestissa». Samalla nämä kysymykset vaativat itsenäisiä ratkaisuja. Niinpä on täysin ilmeistä, että jos »kansallisesta isänmaasta» tulee pahin historiallinen jarru kehittyneissä kapitalistisissa maissa, se on edelleen suhteellisen edistyksellinen tekijä kehittymättömissä maissa, joissa joudutaan taistelemaan itsenäisen olemassaolon puolesta. »Kommunistit tukevat kaikkialla, – kuuluu »Manifesti», – jokaista vallankumouksellista liikettä, joka suuntautuu vallitsevia yhteiskunnallisia ja poliittisia oloja vastaan». Värillisten rotujen liike imperialistisia sortajia vastaan on yksi tärkeimmistä ja voimakkaimmista liikkeistä vallitsevaa järjestelmää vastaan ja vaatii siksi täyttä, ehdotonta ja varauksetonta valkoista rotua olevan proletariaatin tukea. Ansio sorrettujen kansojen vallankumouksellisen strategian kehittämisestä kuuluu pääasiassa Leninille.
8. Vanhentunein osa »Manifestia» – ei metodiltaan, vaan aineistoltaan – on 1800-luvun alkupuolen »sosialistisen» kirjallisuuden arvostelu (III luku) ja kommunistien kannan määrittäminen suhteessa eri oppositiopuolueisiin (IV luku). Suuntaukset ja puolueet, jotka on lueteltu »Manifestissa», pyyhki vuoden 1948 vallankumous tai sitä seurannut vastavallankumous niin rajusti pois, että jopa niiden nimiä pitää nykyään etsiä historiallisesta sanakirjasta. Mutta tässäkin osassa »Manifesti» on varmasti meitä nyt lähempänä kuin edellistä polvea. Toisen internationaalin kukoistuskautena, kun marxilaisuus tuntui jakamattoman hallitsevalta, saattoi Marxia edeltäneen sosialismin ajatuksia pitää lopullisesti menneeseen jääneinä. Mutta ei nykyään. Sosialidemokratian ja Kominternin rappeutuminen synnyttää joka askeleella hirvittäviä ideologisia uusiutumia. Ränsistynyt ajatus ikäänkuin lankeaa lapsuuteen. Etsiessään pelastavia kaavoja rappiokauden profeetat löytävät uudelleen opinkappaleita, jotka tieteellinen sosialismin on kauan sitten haudannut.
Mitä tulee kysymykseen oppositiopuolueista, niin kuluneet vuosikymmenet ovat tässä tuoneet syviä muutoksia paitsi siinä, että uudet puolueet ovat kauan sitten syrjäyttäneet vanhat, myös siinä, että puolueiden itse luonne ja niiden keskinäissuhteet ovat radikaalisti muuttuneet imperialistisen kauden olosuhteissa. Manifestia pitäisi siksi täydentää Kominternin neljän ensimmäisen kongressin tärkeimmillä asiakirjoilla, bolsevismin peruskirjallisuudella ja Neljännen internationaalin konferenssien päätöksillä.
| * | * | |
| * |
Edellä muistutimme jo, ettei mikään yhteiskunnallinen järjestelmä Marxin mukaan poistu näyttämöltä, ennen kuin se on ammentanut tyhjiin siihen sisältyneet mahdollisuudet. Mutta ei aikansa elänytkään yhteiskuntajärjestelmä anna vastarinnatta paikkaansa uudelle. Yhteiskuntajärjestelmien vaihtuminen edellyttää luokkataistelun karuinta muotoa eli vallankumousta. Jos proletariaatti syystä tai toisesta ei kykene rohkealla iskulla kaatamaan aikansa elänyttä porvarillista järjestelmää, ei finanssipääomalle jää taistelussa vakaan herruutensa puolesta muuta, kuin tehdä vararikkouttamastaan ja demoralisoimastaan pikkuporvaristosta fasismin joukkoväkivallan armeija. Sosialidemokratian porvarillinen rappeutuminen ja pikkuporvariston fasistinen rappeutuminen liittyvät toisiinsa kuin syy ja seuraus.
Nyt Kolmas internationaali tekee Toista internationaalia paljon estottomammin kaikissa maissa työtätekevien pettämisen ja demoralisoinnin työtä. Murhaamalla Espanjan proletariaatin etujoukkoa Moskovan hillittömät palkkalaiset paitsi kattavat tietä fasismille, myös tekevät melkoisen osan sen työstä. Kansainvälisen vallankumouksen pitkään jatkunut kriisi, joka muuttuu yhä enemmän inhimillisen kulttuurin kriisiksi, tiivistyy perustaltaan vallankumouksellisen johdon kriisiksi.
Perillisenä suurelle traditiolle, johon »Kommunistisen puolueen manifesti» arvokkaimpana lenkkinä kuuluu, Neljäs internationaali kasvattaa uusia kaadereita ratkaisemaan vanhoja tehtäviä. Teoria on yleistettyä todellisuutta. Kiihkeä pyrkimys uudistaa yhteiskunnallista todellisuutta saa ilmaisunsa rehellisessä suhtautumisessa vallankumoukselliseen teoriaan. Se, että mustan mantereen eteläosassa aatotoverimme ovat ensimmäistä kertaa kääntäneet »Manifestin» afrikaanereiden kielelle, on yksi selvimmistä vahvistuksista sille, että marxilainen ajattelu elää nykyään vain Neljännen internationaalin lipun alla. Sille kuuluu tulevaisuus. »Kommunistisen manifestin» satavuotispäivänä Neljäs internationaali on ratkaiseva vallankumouksellinen voima planeetallamme.
L. Trotski.
30. lokakuuta 1937, Coyoacán