Kirjoitettu: 28. elokuuta 1937
Julkaistu: Бюллетень оппозиции (большевиков-ленинцев), N 58–59, 1937
Suomennos & oikoluku: Kaj Henriksson
Lähde: Cталинизм и большевизм.
HTML: Joonas Laine
Nykyisenkaltaiset taantumuskaudet paitsi hajottavat ja heikentävät työväenluokkaa sekä eristävät sen etujoukon, myös heikentävät liikkeen yleistä aatteellista tasoa ja sysäävät poliittista ajattelua taaksepäin jo kauan sitten ohitettuihin vaiheisiin. Etujoukon tehtävä näissä oloissa on ennen kaikkea olla alistumatta yleiseen takaisinvirtaukseen – on uitava vastavirtaan. Mikäli epäsuotuisat voimasuhteet eivät salli aiemmin saavutettujen poliittisten asemien pitämistä, on pysyttävä ainakin ideologisissa asemissa, sillä niissä käy esille kalliilla maksettu kokemus menneestä. Typeryksistä tuollainen politiikka vaikuttaa »lahkolaisuudelta». Tosiasiassa vain se valmistelee uutta jättimäistä harppausta eteenpäin yhdessä tulossa olevan historiallisen aallon myötä.
Suuret historialliset tappiot aiheuttavat väistämättä uudelleenarvion, joka yleisesti ottaen tapahtuu kahdessa suunnassa. Yhtäältä tappioiden kokemuksen rikastuttama todellisen etujoukon ajattelu, joka varjelee kynsin hampain vallankumouksellisen ajattelun periytyvyyttä, pyrkii kasvattamaan sillä uusia kaadereita uusiin joukkotaisteluihin. Toisaalta kaavoihin kangistuneiden, sentristien ja diletanttien tappioista pelästynyt ajattelu pyrkii tuhoamaan vallankumouksellisen perinnön arvovallan ja »uuden sanan» etsimisen varjolla palaamaan kauas taaksepäin.
Voitaisiin esittää lukuisia esimerkkejä ideologisesta taantumuksesta, joka muuten useimmiten saa voimattomuuden muodon. Koko Toisen ja Kolmannen internationaalin kuten myös niiden Lontoon toimiston sentrististen satelliittien kirjallisuus koostuu periaatteessa tällaisista esimerkeistä. Ei hajuakaan marxilaisesta analyysistä. Ei yhtäkään vakavaa yritystä selvittää tappioiden syytä. Ei yhtään tuoretta sanaa tulevaisuudesta. Ei muuta kuin kaavaa, rutiinia, vääristelyä ja ennen kaikkea huolta omasta byrokraattisesta itsensä säilyttämisestä. Kymmenen riviä jotakuta Hilferdingiä tai Otto Baueria riittää tuomaan lahoamisen tuoksun. Kominternin teoreetikoista ei ylipäänsä tarvitse puhua. Ylistetty Dimitrov on tietämätön ja banaali, kuin pikkukauppias olutkapakassa. Näiden ihmisten ajattelu on liian laiskaa jopa luopumaan marxilaisuudesta: he pelkästään prostituoivat sen. Mutta he eivät meitä tässä kiinnosta. Kääntykäämme »uudistajiin».
Entinen itävaltalaiskommunisti Willy Schlamm omisti Moskovan oikeudenkäynneille kirjasen, jolla oli puhuva otsikko: »Valheen diktatuuri». Schlamm on taitava lehtimies, jonka kiinnostuksen kohteena ovat etupäässä päivän kysymykset. Hänen kritiikkinsä Moskovan väärennöksiä kohtaan samoin kuin »vapaaehtoisten tunnustusten» mekaniikan psykologian paljastaminen on loistavaa. Tyytymättä kuitenkaan tähän hän haluaa luoda uuden sosialistisen teorian, joka suojaisi tulevaisuudessa tappioilta ja väärennöksiltä. Ja koska Schlamm ei ole lainkaan mikään teoreetikko ja tuntee ilmeisen huonosti sosialismin kehityshistorian, hän uutena keksintönään palaa täysin Marxia edeltäneeseen sosialismiin ja kaiken lisäksi sen saksalaiseen, siis kehittymättömimpään, tunteilevimpaan ja imelimpään lajiin. Schlamm luopuu dialektiikasta ja luokkataistelusta, ja ennen kaikkea proletariaatin diktatuurista. Tehtävä muuttaa yhteiskuntaa supistuu hänellä joiden »ikuisten» moraalin totuuksien toteuttamiseen, joilla hän pyrkii kyllästämään ihmiskunnan jo kapitalistisen järjestelmän aikana. Kerenskin »Novaja Rossija» -lehdessä (vanha venäläinen provinssilehti, joka ilmestyy Pariisissa) Willy Schlammin yritys pelastaa sosialismi rokottamalla siihen moraalista imunestettä, otetaan vastaan paitsi riemulla, myös ylpeydellä: toimitus tekee oikeutetun johtopäätöksen, että Schlamm tulee aitovenäläisen sosialismin periaatteisiin, jotka jo kauan sitten asettivat kuivaa ja tunteetonta luokkataistelua vastaan uskon, toivon ja rakkauden pyhät periaatteet. Venäjän »sosialistivallankumouksellisten» alkuperäinen oppi oli »teoreettisilta» premisseiltään tosin vain paluuta maaliskuuta edeltäneen Saksan sosialismiin. Olisi kuitenkin kohtuutonta vaatia Kerenskiltä, että tämä tuntisi aatteen historiaa enemmän kuin Schlamm. Paljon tärkeämpi on se seikka, että Schlammiin hengenheimolaisuutta tunteva Kerenski oli hallituksen päänä aloitteentekijä bolsevikkien vainoamisessa Saksan pääesikunnan asiamiehinä, eli hän siis organisoi samat väärennökset, joiden vastaiseen taisteluun Schlamm mobilisoi nyt koinsyömät metafyysiset absoluutit.
Schlammin ja hänenkaltaistensa aatteellisen taantumuksen psykologinen mekanismi on hyvin yksinkertainen. Jonkin aikaa nämä ihmiset osallistuivat poliittiseen liikkeeseen, joka vannoi luokkataistelun nimeen ja vetosi sanoissa materialistiseen dialektiikkaan. Itävallassa niin kuin Saksassakin juttu päättyi katastrofiin. Schlamm tekee umpimähkäisen johtopäätöksen: tähän siis johti luokkataistelu ja dialektiikka! Ja koska ilmestysten valintaa rajoittaa historiallinen kokemus — ja oma tietämättömyys, niin uutta sanaa etsiessään uudistajamme törmää jo kauan sitten hylättyyn rättiin, jonka hän reippaasti asettaa paitsi bolsevismia, myös marxilaisuutta vastaan.
Ensi näkemältä Schlammin edustama aatteellisen taantumuksen laji on liian alkeellinen (Marxista — Kerenskiin!), että siihen kannattaisi pysähtyä. Mutta itse asiassa se on äärimmäisen opettavainen: juuri alkeellisuutensa ansiosta se on yhteinen tekijä kaikille taantumuksen muodoille, ennen kaikkea sille, mikä ilmenee umpimähkäisessä luopumisessa bolsevismista.
Bolsevismissa marxilaisuus löysi suurenmoisimman historiallisen ilmauksensa. Bolsevismin lipun alla saatiin proletariaatin ensimmäinen voitto ja perustettiin ensimmäinen työläisvaltio. Näitä tosiasioista ei enää mikään voima voi pyyhkiä historiasta. Mutta koska lokakuun vallankumous johti nykyvaiheessa byrokratian voittoon sorron, ryöstön ja vääristämisen järjestelmineen – »valheen diktatuuriin» Schlammin osuvasti ilmaisemana – niin monet formaaliset ja pinnalliset älyt ovat taipuvaisia summittaiseen johtopäätökseen: stalinismia vastaan ei voi taistella luopumatta bolsevismista. Schlamm menee, kuten jo tiedämme, pidemmälle: bolsevismi, joka on rappeutunut stalinismiksi, kasvoi itse marxilaisuudesta, ei siis voida taistella stalinismia vastaan marxilaisuuden pohjalta. Vähemmän johdonmukaiset, mutta monilukuisemmat, sanovat päinvastoin: »on palattava bolsevismista marxilaisuuteen». Mitä tietä? Millaiseen marxilaisuuteen? Ennen kuin marxilaisuus »kärsi konkurssin» bolsevismin hahmossa, se kärsi haaksirikon sosialidemokratian muodossa. Tunnus »takaisin marxilaisuuteen» merkitsee siten hyppäystä Toisten ja Kolmannen internationaalin yli — Ensimmäiseen internationaaliin? Mutta sekin kärsi aikanaan haverin. Loppujen lopuksi kyse on siis paluusta — Marxin ja Engelsin koottuihin teoksiin. Tällaisen sankarillisen loikan voi tehdä poistumatta työhuoneestaan ja ottamatta edes tohveleita jalastaan. Mutta miten sitten tulla klassikoistamme (Marx kuoli vuonna 1883, Engels 1895) uuden aikakauden tehtäviin ja ohittaa useita vuosikymmeniä teoreettista ja poliittista taistelua, mm. bolsevismi ja lokakuun vallankumous? Kukaan niistä, jotka esittävät bolsevismista luopumista historiallisesti »konkurssiin menneenä» suuntauksena, ei osoita uusia teitä. Juttu supistuu siten yksinkertaiseen neuvoon »opiskella Pääomaa». Sitä vastaan ei voi purnata. »Pääomaa» tosin opiskelivat bolsevikitkin, eivätkä huonosti. Se ei kuitenkaan estänyt neuvostovaltion rappeutumista ja Moskovan oikeudenkäyntien lavastusta. Mitä olisi tehtävä?
Pitääkö kuitenkin paikkansa, että stalinismi on bolsevismin lainmukainen tuote, kuten koko taantumus olettaa, kuten itse Stalin vakuuttaa, kuten mensevikit, anarkistit ja muutamat itseään marxilaisina pitävä vasemmistoteoreetikot ajattelevat? »Me ennustimme sitä aina», he sanovat, »alkaen muiden sosialististen puolueiden kieltämisestä, anarkistien tukahduttamisesta, bolsevikkidiktatuurin pystyttämisestä neuvostoissa, lokakuun vallankumous ei voinut olla päätymättä byrokratian diktatuuriin. Stalinismi on leninismin jatkoa ja samalla sen konkurssi.»
Päättelyvirhe alkaa siitä, että vaivihkaa samaistetaan bolsevismi, lokakuun vallankumous ja Neuvostoliitto. Historiallinen prosessi, joka koostui toisilleen vihamielisten voimien taistelusta, korvataan bolsevismin evoluutiolla tyhjiössä. Bolsevismi kuitenkin on vain poliittinen suuntaus, joka tosin tiiviisti liittyi työväenluokkaan, mutta ei edes ollut sama asia sen kanssa. Ja työväenluokan lisäksi Neuvostoliitossa on yli sata miljoonaa talonpoikaa, eri kansallisuuksia ja sorron, köyhyyden sekä tietämättömyyden perintö. Bolsevikkien pystyttämä valtio heijastaa paitsi bolsevismin ajattelua ja tahtoa, myös maan sivistystasoa, väestön yhteiskunnallista koostumusta, barbaarisen menneisyyden ja yhtä barbaarisen maailmanimperialismin painetta. Neuvostovaltion rappeutumisen esittäminen puhtaan bolsevismin evoluutiona on yhteiskunnallisen todellisuuden sivuuttamista yhden siitä loogisesti erotetun osan nimessä. Riittää käytännössä kutsua tätä perusvirhettä sen omalla nimellä, ettei siitä jäisi jälkeäkään.
Itse bolsevismi ei joka tapauksessa koskaan samaistanut itseään lokakuun vallankumoukseen eikä siitä syntyneeseen neuvostovaltioon. Bolsevismi tarkasteli itseään yhtenä historian tekijänä, sen »tietoisena» tekijänä – hyvin tärkeänä, mutta ei ratkaisevana. Me emme koskaan syyllistyneet historialliseen subjektivismiin. Ratkaisevaksi tekijäksi – tuotantovoimien tietyllä pohjalla – me näimme luokkataistelun, emmekä lisäksi pelkästään kansallisessa, vaan kansainvälisessä mitassa.
Kun bolsevikit tekivät myönnytyksiä talonpoikien yksityisomistuksellisille suuntauksille, säätivät ankaria sääntöjä puolueeseen liittymiselle, puhdistivat tuota puoluetta vieraista aineksista, kielsivät muut puolueet, ottivat käyttöön uuden talouspolitiikan, turvautuivat toimilupien antamiseen yrityksille tai solmivat diplomaattisopimuksia imperialististen hallitusten kanssa, he tekivät erillisiä johtopäätöksiä siitä perustosiseikasta, joka heille teoreettisesti oli selvä alusta alkaen: nimittäin, ettei vallan valtaaminen, niin tärkeä kuin se sinänsä onkin, suinkaan muuta puoluetta historiallisen prosessin täysivaltaiseksi isännäksi. Vallattuaan valtion puolue tosin saa mahdollisuuden sille ennennäkemättömällä voimalla vaikuttaa yhteiskunnan kehitykseen. Mutta samalla se itsekin joutuu muiden tuon yhteiskunnan ainesten kymmenkertaisen vaikutuksen kohteeksi. Vihamielisten voimien suorat iskut voivat syrjäyttää sen vallasta. Kehityksen vauhdin pitkittyessä se voi vallassa pysyessään taantua sisäisesti. Juuri tätä historiallisen prosessin dialektiikkaa eivät ymmärrä lahkolaiset järkeilijät, jotka stalinilaisen byrokratian mätänemisestä yrittävät löytää tuhoisan johtopäätöksen bolsevismia vastaan.
Oikeastaan nämä herrat sanovat: huonopa on se vallankumouksellinen puolue, jossa itsessään ei olisi takeita omalta rappeutumiseltaan. Tuollaisten kriteerien edessä bolsevismi on tietenkin tuomittu: sillä ei ole taikakalua. Mutta tämä kriteeri itse on väärä. Tieteellinen ajattelu vaati konkreettista analyysiä: miksi ja miten puolue rappeutui. Kukaan ei tähän mennessä ole tuota analyysiä tehnyt bolsevikkeja itseään lukuun ottamatta. Heidän ei tarvinnut tämän takia irtautua bolsevismista. Päinvastoin, sen arsenaalista he löysivät kaiken sen kohtalon selvittämiseen tarvittavan. Johtopäätös, johon he tulivat, on seuraava: tietenkin stalinismi »syntyi» bolsevismista mutta ei loogisesti vaan dialektisesti. Se ei syntynyt vallankumouksellisena väittämänä, vaan termidorilaisena kieltämisenä. Se ei suinkaan ole yksi ja sama asia.
Bolsevikkien ei silti tarvinnut odottaa Moskovan oikeudenkäyntejä selvittääkseen jälkikäteen Neuvostoliiton hallitsevan puolueen rappeutumisen syyt. He ennustivat jo pitkään tuollaisen kehitysvaihtoehdon teoreettisen mahdollisuuden ja puhuivat siitä etukäteen. Muistutamme tuosta ennusteesta, jonka bolsevikit tekivät paitsi lokakuun vallankumouksen alla, jo useita vuosia ennen sitä. Erityinen voimien asetelma kansallisessa ja kansainvälisessä mittakaavassa johtaa siihen, että proletariaatti saattaa ensimmäisenä tulla valtaan niin kehittymättömässä maassa kuin Venäjällä. Mutta sama voimien asetelma todistaa ennakkoon, että ilman enemmän tai vähemmän nopeata proletariaatin voittoa kehittyneissä maissa Venäjän työläisvaltio ei kestä. Yksin jääneenä neuvostojärjestelmä joko kaatuu tai rappeutuu. Täsmällisemmin: ensin rappeutuu, sitten kaatuu. Itse jouduin kirjoittamaan tästä useita kertoja, jo alkaen vuodesta 1905. Kirjaani »Venäjän vallankumouksen historia» on kerätty bolsevikkijohtajien lausuntoja tästä ajalta 1917–1923. Kaikki ovat samaa mieltä yhdestä asiasta: ilman vallankumousta lännessä bolsevismin tuhoaa joko sisäinen vastavallankumous tai hyökkäys ulkopuolelta — tai niiden yhdistelmä. Lenin viittasi useasti muun muassa siihen, että neuvostojärjestelmän byrokratisoituminen ei ole tekninen tai organisatorinen kysymys, vaan mahdollinen alku työläisvaltion yhteiskunnalliselle rappeutumiselle.
IX puoluekokouksessa maaliskuussa 1922 Lenin puhui siitä »tuesta», jota uuden talouspolitiikan alusta Neuvosto-Venäjälle olivat päättäneet antaa eräät porvarilliset poliitikot, muiden muassa liberaali professori Ustrjalov. »Olen Venäjän neuvostovallan tukemisen kannalla, » sanoo Ustrjalov, »koska se on astunut tielle, jota kulkien se luisuu kohti tavallista porvarillista valtaa.» Lenin pitää vihollisen kyynistä ääntä parempana kuin »imelää kommunistista valhetta». Ankaralla selkeydellä hän varoittaa puoluetta vaarasta: »Sanottakoon suoraan, että asiat, joista Ustrjalov kirjoittaa, ovat mahdollisia. Historia tuntee jos jonkinlaisia muuttumisia. Politiikassa on vallan kevytmielistä luottaa vakaumuksellisuuteen, uskollisuuteen ynnä muihin sellaisiin yleviin henkisiin ominaisuuksiin. Yleviä henkisiä ominaisuuksia on vain pienellä osalla ihmisistä, mutta historian lopputuloksen määräävät valtavat kansanjoukot, jotka toisinaan kohtelevat melko epäkohteliaasti tuota pientä ihmisryhmää, jollei se miellytä heitä.» Sanalla sanoen, puolue ei ole ainoa kehityksen tekijä eikä suurissa historiallisissa suhteissa ratkaiseva.
»Jokin kansa saattaa alistaa valtaansa toisen kansan», jatkoi Lenin samassa puoluekokouksessa, joka muuten oli viimeinen, johon hän osallistui, » [...] Tämä on hyvin selvää ja kaikille ymmärrettävää. Mutta kuinka käy näiden kansojen kulttuureille? Siinä suhteessa asia ei ole yhtä yksinkertainen. Jos valloittajakansa on kulttuurisesti korkeammalla tasolla kuin voittajakansa, niin se pakottaa viimeksi mainitun omaksumaan oman kulttuurinsa. Mutta päinvastaisessa tapauksessa saattaa käydä niin, että voitettu panee voittajan omaksumaan oman kulttuurinsa. Eiköhän VSFNT:n pääkaupungissa ole käynyt likimain samoin, eiköhän siellä vain ole käynyt niin, että 4700 kommunistia (miltei täysi divisioona ja kaikki parhaita) on joutunut vieraan kulttuurin alaiseksi?». Tämä sanottiin vuoden 1922 alussa eikä lisäksi ensimmäistä kertaa. Historiaa eivät tee harvat, edes »kaikkein parhaat». Lisäksi nuo »parhaat» voivat taantua »vieraan», siis porvarillisen kulttuurin hengessä. Ei vain neuvostovaltio voi suistua sosialistiselta tieltä, myös bolsevikkipuolue voi epäsuotuisissa historian olosuhteissa menettää bolsevisminsa.
Tämän vaaran selkeästä tajuamisesta lähti vasemmisto-oppositio, joka lopullisesti muovautui vuonna 1923. Pannen merkille päivästä toiseen rappeutumisen oireet se pyrki asettamaan etenevää thermidoria vastaan proletariaatin etujoukon tietoisen tahdon. Tuo subjektiivinen tekijä ei kuitenkaan riittänyt. Ne »jättimäiset massat», jotka Leninin mukaan ratkaisevat taistelun lopputulokset, uupuivat sisäisistä menetyksistä ja liian pitkästä maailmanvallankumouksen odottamisesta. Joukot masentuivat. Byrokratia sai yliotteen. Se nöyrrytti proletariaatin etujoukon, polki marxilaisuuden ja prostituoi bolsevikkipuolueen. Stalinismi voitti. Vasemmisto-opposition hahmossa bolsevismi irtautui neuvostobyrokratiasta ja sen Kominternista. Se on todellinen kehityskulku.
Muodollisessa mielessä stalinismi kyllä syntyi bolsevismista. Moskovan byrokratia kutsuu vielä tänäänkin itseään bolsevikkipuolueeksi. Se käyttää yksinkertaisesti vanhaa bolsevismin tunnusta pettääkseen massoja paremmin. Sitä surkuteltavampia ovat ne teoreetikot, jotka pitävät kuorta ytimenä ja ulkoasua olemuksena. Samaistamalla stalinismin bolsevismiin he tekevät parhaan palveluksen thermidorilaisille ja samalla esittävät tieten taantumuksellista roolia.
Poistettaessa poliittiselta kentältä kaikki muut puolueet väestön eri kerrosten ristiriitaisten etujen ja tendenssien piti yhdessä tai toisessa määrin saada ilmauksensa hallitsevassa puolueessa. Sitä mukaa, kun poliittinen painopiste siirtyi proletariaatin etujoukolta byrokratialle, puolue muuttui niin yhteiskunnalliselta koostumukseltaan kuin ideologialtaankin. Myrskyisän kehityksen ansiosta se koki 15 viime vuoden aikana radikaalimman rappeutumisen kuin sosialidemokratia puolessa vuosisadassa. Nykyinen »puhdistus» vetää bolsevismin ja stalinismin välille ei vain verisen viivan, vaan kokonaisen verivirran. Se että hävitettiin koko vanha bolsevikkipolvi, merkittävä osa keskipolvea, joka osallistui kansalaissotaan ja se osa nuorisoa, joka vakavimmin otti bolsevistisen perinnön, osoittaa, että stalinismi ja bolsevismi ovat paitsi poliittisesti, suorastaan fyysisestikin yhteensovittamattomia. Kuinka tätä ei voida nähdä?
Anarkistit puolestaan yrittävät nähdä stalinismissa ei vain bolsevismin ja marxilaisuuden, vaan myös ylipäätään »valtiososialismin» elimellisen tuotteen. He ovat valmiita korvaamaan Bakuninin patriarkaalisen »vapaiden yhteisöjen federaation» nykyaikaisemmalla vapaiden neuvostojen federaatiolla. Mutta entiseen tapaan he ovat keskitettyä valtiota vastaan. Itse asiassa: yksi »valtiomarxilaisuuden» haaroista, sosialidemokratia, muuttui valtaan tullessaan pääoman avoimeksi asiamieheksi. Toinen synnytti uuden etuoikeutettujen kastin. On selvää, että pahan juuri on valtiossa. Laajasta historiallisesta näkökulmasta tästä päättelystä voi löytää totuuden jyvän. Valtio pakkokoneistona on epäilemättä poliittisen ja moraalisen infektion lähde. Se koskee, kuten kokemus osoittaa, myös työläisvaltiota. Voidaan siten sanoa, että stalinismi on sellaisen yhteiskunnan tilan tuote, jossa se ei vielä ole pystynyt irtautumaan valtion pakkopaidasta. Mutta tuo asettamus, joka ei anna mitään bolsevismin tai marxilaisuuden arvioimiseen, luonnehtii vain ihmiskunnan yleistä kulttuuritasoa ja ennen kaikkea proletariaatin ja porvariston voimasuhdetta. Sen jälkeen, kun olemme samaa mieltä anarkistien kanssa siitä, että valtio, työläisvaltiokin, on luokkabarbarian tuote ja että aito inhimillinen historia alkaa valtion lakkauttamisesta, edessämme on yhä kaikessa voimassaan kysymys: mitä ovat ne tiet ja menetelmät, jotka lopulta pystyvät johtamaan valtion lakkauttamiseen? Tuore kokemus todistaa, etteivät ainakaan anarkismin menetelmät.
Espanjalaisen CNT:n, maailman ainoan merkittävän anarkistijärjestön johtajista tuli kriittisellä hetkellä porvarillisia ministereitä. Anarkismin teorioiden avoimen pettämisen he selittävät »poikkeuksellisten olosuhteiden» paineella. Mutta eivätkö Saksan sosialidemokraattiset johtajat nojanneet aikoinaan samaan väitteeseen? Tietenkään kansalaissota ei ole rauhanomainen ja tavallinen vaan »poikkeuksellinen olosuhde». Mutta juuri tuollaisiinhan »poikkeuksellisiin olosuhteisiin» jokainen vakavasti otettava vallankumouksellinen järjestö valmistautuukin. Espanjan kokemus osoitti jälleen kerran, että valtio voidaan »kieltää» kirjasissa, joita julkaistaan »normaaleissa olosuhteissa» porvarillisen hallituksen luvalla, mutta että vallankumouksen olosuhteet eivät jätä mitään sijaa valtion »kieltämiselle». Sen sijaan ne vaativat päinvastoin valtion valtaamista. Emme suinkaan aio syyttää Espanjan anarkisteja siitä, etteivät he hävittäneet valtiota yhdellä kynänvedolla. Vallankumouksellinen puolue, sellainenkin, joka on vallannut vallan (mihin espanjalaiset anarkistijohtajat eivät pystyneet anarkistityöläisten sankaruudesta huolimatta) ei vielä lainkaan ole yhteiskunnan täysivaltainen isäntä. Sitäkin ankarammin syytämme kuitenkin anarkistista teoriaa, joka osoittautui täysin kelpaavaksi rauhan ajalle, mutta josta piti kiireesti luopua heti, kun koittivat »poikkeukselliset olosuhteet» ... vallankumous. Ennen aikaan oli kenraaleita, jotka olivat sitä mieltä, että eniten armeijaa pilaa sota. Varmaan sellaisia on nykyäänkin. Juurikaan parempia eivät ole ne vallankumoukselliset, jotka valittavat, että vallankumous tuhoaa heidän opinkappaleensa.
Marxilaiset ovat täysin samaa mieltä anarkistien kanssa lopullisesta tavoitteesta: valtion hävittämisestä. Marxilaisuus on »valtiollista» vain siinä määrin, että valtion hävittämiseen ei päästä pelkästään olemalla piittaamatta valtiosta. Stalinismin kokemus ei kumoa marxilaisuuden oppia, vaan vahvistaa sitä vastamenetelmällä. Vallankumouksellinen oppi, joka opettaa proletariaattia suuntautumaan tilanteessa oikein ja käyttämään tilannetta aktiivisesti hyväksi, ei tietenkään sisällä automaattista taetta voitosta. Kuitenkin voitto on mahdollinen vain tämän opin avulla. Tätä voittoa ei lisäksi saa kuvitella kertakaikkisen toimen muodossa. Kysymys on otettava suuren aikakauden perspektiivissä. Ensimmäinen työläisvaltio, jonka taloudellinen perusta oli heikko ja joka oli imperialismin piirittämä, muuttui stalinismin santarmistoksi. Mutta todellinen bolsevismi aloitti tätä santarmistoa vastaan taistelun – ei elämästä vaan kuolemasta. Säilyäkseen stalinismin on nyt käytävä suoraa kansalaissotaa bolsevismia vastaan »trotskilaisuuden» nimen alla ei vain Neuvostoliitossa, vaan myös Espanjassa. Vanha bolsevikkipuolue on kuollut, mutta bolsevismi nostaa kaikkialla päätään.
Stalinismin johtaminen bolsevismista tai marxilaisuudesta on täysin samaa, kuin laajemmassa mielessä vastavallankumouksen johtaminen vallankumouksesta. Tämän kaavan mukaisesti on aina liikkunut liberaalis-konservatiivinen ja myöhemmin reformistinen ajattelu. Vallankumoukset ovat aina – yhteiskunnan luokkarakenteen vuoksi – synnyttäneet vastavallankumouksia. Eikö tämä osoita, kysyy järkeilijä, että vallankumouksellisessa metodissa on jokin sisäsyntyinen vika? Liberaalit ja reformistit eivät kuitenkaan ole tähän asti pystyneet keksimään »taloudellisempaa» menetelmää. Joskaan ei ole helppoa tosiasiassa rationalisoida elävää historiallista prosessia, on kuitenkin aivan helppoa tulkita rationalistisesti sen aaltoilua, johtamalla loogisesti stalinismi »valtiososialismista», fasismi marxilaisuudesta, taantumus vallankumouksesta, siis antiteesi teesistä. Anarkistinen ajattelu tällä niin kuin monilla muillakin alueilla on liberaalin rationalismin panttivanki. Aidon vallankumouksellinen ajattelu on mahdotonta ilman dialektiikkaa.
Rationalistien argumentit saavat joskus ainakin päällisin puolin konkreettisemman luonteen. Rationalistit eivät johda stalinismia bolsevismista kokonaisuutena, vaan sen poliittisista synneistä*1. Gorterin, Pannekoekin ja joiden saksalaisten »spartakistien» mukaan bolsevikit korvasivat proletariaatin diktatuurin puolueen diktatuurilla. Stalin korvasi puolueen diktatuurin byrokratian diktatuurilla. Bolsevikit tuhosivat kaikki muut puolueet paitsi omansa. Stalin kuristi bolsevikkipuolueen bonapartistisen klikin intresseissä. Bolsevikit lähtivät kompromisseihin porvariston kanssa. Stalinista tuli sen liittolainen ja tuki. Bolsevikit tunnustivat välttämättömyyden osallistua vanhoihin ammattiliittoihin ja porvarilliseen parlamenttiin; Stalin ystävystyi ammattiliittobyrokratian ja porvarillisen demokratian kanssa. Tällaisia rinnastuksia voisi esittää vaikka kuinka. Ulkoisesta tehokkuudestaan huolimatta ne ovat täysin onttoja.
Yksi tällaisen ajattelun kirkkaimpia edustajia on ranskalainen Stalinista kirjan kirjoittanut B. Souvarine. Souvarinen teoksen fakta- ja dokumenttipuoli on pitkän ja huolellisen työn tulosta. Tekijän historianfilosofia kuitenkin häkellyttää vulgaariudellaan. Selittääkseen kaikki myöhemmät historialliset vastoinkäymiset hän hakee bolsevismin sisäisiä syntejä. Historiallisen prosessin todellisten olosuhteiden vaikutuksia bolsevismiin hänellä ei ole. Taine on teorioineen »miljööstä» lähempänä Marxia kuin Souvarine./
Proletariaatti ei voi tulla valtaan kuin etujoukkonsa muodossa. Koko valtiovallan välttämättömyys juontuu massojen riittämättömästä kulttuurin tasosta ja niiden heterogeenisyydestä. Vallankumouksellisessa etujoukossa, joka on järjestäytynyt puolueeksi, kiteytyy massojen pyrkimys vapautukseen. Ilman luokan luottamusta etujoukkoon, ilman että luokka tukee etujoukkoa, ei voi olla puhettakaan vallan valtaamisesta. Tässä mielessä proletariaatin vallankumous ja diktatuuri ovat koko luokan asia, mutta ei muuten kuin etujoukon johdolla. Neuvostot ovat vain järjestöllinen muoto etujoukon ja luokan suhteesta. Vallankumouksellisen sisällön tälle muodolle voi antaa vain puolue. Sen on todistanut lokakuun vallankumouksen myönteinen kokemus ja kielteinen kokemus muissa maissa (Saksa, Itävalta ja viimein Espanja). Kukaan ei ole todistanut käytännössä eikä myöskään yrittänyt jäsennellysti selittää paperilla, kuinka proletariaatti voi vallata vallan ilman sellaisen puolueen johtoa, joka tietää, mitä tahtoo. Jos tuo puolue alistaa poliittisesti neuvostot johtonsa alle, niin tuo seikka itsessään kumoaa yhtä vähän neuvostovallan kuin konservatiivienemmistön valta kumoaa Britannian parlamentaarisen järjestelmän.
Mitä tulee muiden neuvostopuolueiden kieltämiseen, se ei missään tapauksessa juontunut bolsevismin »teoriasta» vaan oli diktatuurin puolustautumistoimi kehittymättömässä ja nääntyneessä maassa, jota kaikilta puolilta ympäröivät viholliset. Bolsevikeille oli selvää aivan alusta lähtien, että tuo toimi, jota sittemmin täydennettiin kieltämällä itse hallitsevassa puolueessa ryhmäkunnat, oli merkki mitä suurimmasta vaarasta. Vaaran lähde ei kuitenkaan juontunut diktatuurin opista tai taktiikasta vaan aineellisesta heikkoudesta ja sisäisen ja maailman tilanteen vaikeuksista. Jos vallankumous olisi voittanut edes Saksassa, olisi tarve kieltää muut neuvostopuolueet hävinnyt saman tien. Se, että yhden puolueen valta palveli juridisesti lähtökohtana stalinilaiselle totalitaariselle järjestelmälle, on täysin kiistatonta. Mutta tuon kehityksen syy ei ole muiden puolueiden kieltämisessä väliaikaisena sotilaallisena toimena, vaan proletariaatin useissa tappioissa Euroopassa ja Aasiassa.
Sama koskee taistelua anarkismia vastaan. Vallankumouksen sankarikaudella bolsevikit kävivät aidosti vallankumouksellisten anarkistien kanssa käsi kädessä. Monia heistä puolue veti omiin riveihinsä. Näiden rivien kirjoittaja keskusteli useita kertoja Leninin kanssa kysymyksestä myöntää anarkisteille paikallisen väestön suostumuksella tiettyjä alueita heidän valtiottomien kokeidensa suorittamiseen. Kansalaissodan, saarron ja nälän olosuhteet jättivät kuitenkin liian vähän tilaa tällaisille suunnitelmille. Entä Kronstadtin kapina sitten? Eihän vallankumouksellinen hallitus tietenkään voinut »lahjoittaa» kapinaan nousseille matruuseille linnoitusta, joka suojeli pääkaupunkia vain sillä perusteella, että taantumukselliseen talonpoikais-sotilaiden kapinaan liittyi joitakin arveluttavia anarkisteja. Tapahtumien konkreettinen historiallinen analyysi ei jätä mitään jäljelle niistä legendoista, joita tietämättömyys ja tunteellisuus on luonut Kronstadtin, Mahnon ja muiden vallankumouksen episodien ympärille.
Jää vain se tosiasia, että bolsevikit käyttivät alusta asti paitsi vakuuttelua myös pakottamistakin, ja usein kaikkein karuimmassa muodossa. On niin ikään kiistatonta, että vallankumouksesta syntynyt byrokratia monopolisoi sittemmin pakottamisjärjestelmän itselleen. Jokainen kehitysvaihe – silloinkin kun puhe on katastrofimaisista vaiheista, kuten vallankumous ja vastavallankumous – johtuu edeltäneestä vaiheesta, jossa sillä on siinä juurensa ja josta se saa tiettyjä piirteitä. Liberaalit, mukaan lukien Webbin pariskunta, ovat aina vakuuttaneet, että bolsevikkidiktatuuri on vain uusi painos tsarismista. Tässä he ovat sulkeneet silmänsä sellaisilta pikkuseikoilta kuin monarkian ja säätyjen lakkauttaminen, maan antaminen talonpojille, pääoman pakkolunastus, suunnitelmatalouden käyttöönotto, ateistinen kasvatus jne. Aivan samoin liberaalis-anarkistinen ajattelu sulkee silmät siltä, että bolsevikkivallankumous kaikkine tukahduttamistoimineen merkitsi yhteiskuntasuhteiden kumoamista massojen eduksi, kun taas Stalinin termidorilainen kumous saattelee neuvostoyhteiskunnan uudelleenrakentamista etuoikeutetun vähemmistön eduiksi. On selvää, ettei stalinismin ja bolsevismin samaistamisissa ole viittaustakaan sosialistisiin kriteereihin.
Yksi bolsevismin tärkeimpiä piirteitä on ankara ja vaativa, jopa pikkumainen suhtautuminen oppikysymyksiin. Leninin teosten 26 osaa jäävät ikuisesti malliksi korkeimmasta teoreettisesta huolellisuudesta. Ilman tätä perusominaisuuttaan bolsevismi ei koskaan olisi täyttänyt historiallista rooliaan. Täydellinen vastakohta tässäkin mielessä on karkea ja tietämätön, läpikotaisin empiirinen stalinismi.
Jo yli kymmenen vuotta sitten oppositio ilmoitti ohjelmassaan: »Leninin kuoleman jälkeen on luotu useita uusia teorioita, joiden tarkoitus on vain se, että niiden on teoreettisesti oikeutettava stalinilaisen ryhmän liukuminen kansainvälisen proletariaatin vallankumouksen tieltä». Aivan äskettäin amerikkalainen sosialisti Liston Oak, joka osallistui läheisesti Espanjan vallankumoukseen, kirjoitti: »Itse asiassa stalinilaiset ovat nyt kaikkein äärimmäisimpiä Marxin ja Leninin revisionisteja – Bernstein ei rohjennut mennä puoliksikaan niin pitkälle Marxin revisioinnissa kuin Stalin.» Tämä on aivan totta. On vain lisättävä, että Bernsteinilla todella oli teoreettisia tarpeita: hän yritti huolellisesti selvittää vastaavuutta sosialidemokraattien reformistisen käytännön ja heidän ohjelmansa välillä. Stalinilaisella byrokratialla taas ei paitsi ole mitään yhteistä marxilaisuuden kanssa, se myös ylipäänsä on täysin vieras millekään opille tai järjestelmälle. Sen »ideologian» on läpitunkenut poliisimainen subjektivismi, sen käytännön taas pelkän pakottamisen empirismi. Intressiensä olemukselta vallananastajien kasti on teorialle vihamielinen: se ei voi tehdä tiliä itselleen eikä muille yhteiskunnallisesta roolistaan. Stalin ei revisioi Marxia ja Leniniä teoreetikon kynällä, vaan GPU:n saappailla.
Bolsevismin »moraalittomuudesta» ovat tottuneet valittamaan erityisesti ne omahyväiset mitättömyydet, joilta bolsevismi on repinyt halvat naamiot. Muun muassa pikkuporvariston, älymystön, demokraattien, »sosialistien», kynäilijöiden ja parlamenttien piireissä on omat sovinnaiset arvonsa tai oma sovinnainen kielensä peittämään arvojen puutetta. Tämä laaja ja kirjava keskinäisen suojelun yhteisö – »elä ja anna toisten elää!» – ei lainkaan siedä marxilaisen kirurginveitsen kosketusta aralla nahallaan. Eri leirien välillä horjuvat teoreetikot, kirjoittajat ja moralistit ovat katsoneet ja katsovat, että bolsevikit pahantahtoisesti liioittelevat eroavaisuuksia, eivät pysty »lojaaliin» yhteistyön ja »juonineen» vahingoittavat työväenliikkeen yhtenäisyyttä. Herkästä ja loukkaantuvaisesta sentrististä on aina tuntunut ennen kaikkea siltä, että bolsevikit »mustamaalaavat» häntä – vain siksi, että bolsevikit ovat vieneet loppuun saakka hänen omat puolittaiset ajatuksensa: itse hän ei siihen pysty laisinkaan. Samalla vain tämä arvokas ominaisuus, suvaitsemattomuus kaikkea puolittaisuutta ja välttelevyyttä, pystyy kasvattamaan sellaisen vallankumouksellisen puolueen, jota minkäänlaiset »poikkeukselliset olosuhteet» eivät yllätä.
Jokaisen puolueen moraali juontuu viime kädessä niistä historiallisista intresseistä, joita se edustaa. Bolsevismin moraali, johon kuuluvat uhrautuvuus, epäitsekkyys, rohkeus ja kaiken pintakiillon ja valheellisuuden halveksiminen – ihmisluonnon parhaat ominaisuudet! – juontui vallankumouksellisesta leppymättömyydestä sorrettujen palveluksessa. Stalinilainen byrokratia jäljittelee tälläkin alueella bolsevismin sanoja ja eleitä. Mutta kun »leppymättömyys» ja »järkähtämättömyys» toteutetaan poliisikoneistolla, joka on etuoikeutetun vähemmistön palveluksessa, niistä tulee rappeutumisen ja gangsterismin lähde. Ei voi muuten kuin halveksien suhtautua niihin herroihin, jotka samaistavat bolsevikkien vallankumouksellisen sankaruuden termidorilaisten byrokraattiseen kyynisyyteen.
Ja nyt vielä, huolimatta viime aikojen dramaattisista seikoista, keskinkertainen pikkuporvari pitää parhaana ajatella, että taistelussa bolsevismin (»trotskilaisuuden») ja stalinismin välillä on kyse henkilökohtaisten kunnianhimojen välillä tai parhaimmassa tapauksessa taistelusta bolsevismin kahden »sävyn» välillä. Tästä näkemyksestä esittää karkeimman ilmauksen Norman Thomas, Amerikan sosialistipuolueen johtaja. »Ei juuri ole perusteita ajatella, » hän kirjoittaa (Socialist Review, syyskuu 1937, s. 6), »että jos Trotski voittaisi (!) Stalinin sijaan, juonet, salaliitot ja pelon valta loppuisivat Venäjällä». Ja tämä ihminen pitää itseään ... marxilaisena. Samoilla perusteilla voisi sanoa: »ei juuri ole perusteita ajatella, että jos Pius XI:n sijaan paavin valtaistuimelle nostettaisiin Norman I, katolisesta kirkosta tulisi sosialismin tukipylväs». Thomas ei ymmärrä, ettei kyse ole ottelusta Stalinin ja Trotskin välillä, vaan sovittamattomasta ristiriidasta byrokratian ja proletariaatin välillä. Neuvostoliiton hallitsevan kerrostuman on tosin pakko vielä tänään sopeutua vielä kokonaan likvidoimattomaan vallankumouksen perintöön ja valmistautua samalla suoralla kansalaissodalla (veriset »puhdistukset» – tyytymättömien joukkohävittäminen) yhteiskuntajärjestelmän muuttamiseen. Mutta Espanjassa stalinilainen klikki esiintyy jo tänään avoimesti porvarillisen järjestyksen tukipylväänä sosialismia vastaan. Taistelu bonapartistista byrokratiaa vastaan muuttuu silmiemme edessä luokkataisteluksi: kaksi maailmaa, kaksi ohjelmaa, kaksi moraalia. Jos Thomas luulee, että sosialistisen proletariaatin voitto alhaisesta väkivallantekijöiden kastista ei synnyttäisi uudelleen poliittisesti ja moraalisesti neuvostojärjestelmää, hän vain osoittaa meille, että huolimatta kaikista verukkeistaan, luikertelustaan ja hurskaista huokailuistaan hän on paljon lähempänä stalinilaista byrokratiaa kuin työläisiä. Niin kuin muutkin bolsevikkien »moraalittomuuden» paljastajat, Thomas ei vain ole kasvanut vallankumouksellisen moraalin tasolle.
Niillä »vasemmistolaisilla», joka yrittivät »palata» marxilaisuuteen kiertämällä bolsevismi, asia rajoittui tavallisesti erillisiin yleislääkkeisiin: vanhojen ammattiliittojen boikotointiin, parlamentin boikotointiin ja »aitojen» neuvostojen perustamiseen. Kaikki tämä saattoi tuntua poikkeuksellisen syvälliseltä sodan jälkeisten ensimmäisten päivien tiimellyksessä. Mutta nyt, saadun kokemuksen valossa, nämä »lastentaudit» ovat menettäneet jopa kuriositeettiarvon. Hollantilaiset Gorter, Pannekoek, eräät saksalaiset »spartakistit» sekä Italian bordigalaiset ovat ilmoittaneet riippumattomuutensa bolsevismista vain siinä, että he ovat yhden sen keinotekoisesti paisuttelemistaan piirteistä asettaneet bolsevismin muita piirteitä vastaan. Näistä »vasemmistolaisista» suuntauksista ei ole jäänyt jäljelle mitään, ei käytännössä eikä teoriassa: välillinen, mutta tärkeä todiste siitä, että bolsevismi on marxilaisuuden ainoa muoto omalla kaudellaan.
Bolsevikkipuolue osoitti käytännössä korkeimman vallankumouksellisen uskalluksen yhdistämisen poliittiseen realismiin. Ensimmäisenä se loi etujoukon ja luokan välille sellaisen suhteen, joka vain pystyy takaamaan voiton. Se osoitti käytännössä, että proletariaatin liitto maaseudun ja kaupunkien pikkuporvariston sorrettujen massojen kanssa on mahdollinen vain kaatamalla poliittisesti pikkuporvariston perinteiset puolueet. Bolsevikkipuolue osoitti koko maailmalle, miten toteutetaan aseellinen kapina ja vallan valtaaminen. Niiden, jotka asettavat vastakkain neuvostojen abstraktion ja puoluediktatuurin, on ymmärrettävä, että vain bolsevikkien johtajuuden ansiosta neuvostot nousivat reformistisesta suosta proletariaatin valtiomuodon tasolle. Bolsevikkipuolue yhdisti oikealla tavalla sotataidon marxilaiseen politiikkaan kansalaissodassa. Jos stalinilaisen byrokratian onnistuisi jopa tuhota uuden yhteiskunnan taloudellinen perusta, bolsevikkipuolueen johdolla saatu kokemus suunnittelutaloudesta jää ikuisiksi ajoiksi historiaan mitä suurenmoisimpana kouluna koko ihmiskunnalle. Tätä kaikkea eivät pysty näkemään vain lahkolaiset, jotka loukkaantuneina saamistaan mustelmista ovat kääntäneet selkänsä historialliselle prosessille.
Tässä ei ole kaikki. Bolsevikkipuolue saattoi tehdä näin suurenmoisen »teoreettisen» työn vain siksi, että jokaista askelta se valaisi teorian valolla. Bolsevismi ei sitä luonut: sen antoi marxilaisuus. Marxilaisuus on kuitenkin liikkeen, ei pysähtyneisyyden teoria. Vain suurenmoisen historiallisen mittakaavan tapahtumat saattoivat rikastuttaa itse teoriaa. Bolsevismi antoi arvokkaan panoksen marxilaisuuteen analyysillään imperialismin kaudesta sotien ja vallankumousten kautena, porvarillisesta demokratiasta mätänevän kapitalismin kaudella, yleislakon ja kapinan suhteesta, puolueen, neuvostojen ja ammattiliittojen roolista proletariaatin vallankumouksen kaudella, teoriastaan neuvostovaltiosta, siirtymätaloudesta, fasismista ja bonapartismista kapitalismin taantumisen kaudella – ja lopuksi analyysillä itse bolsevistisen puolueen ja neuvostovaltion rappeutumisen ehdoista. Nimettäköön toinen suuntaus, joka olisi lisännyt jotain olennaista bolsevismin johtopäätöksiin ja yleistyksiin. Vandervelde, de Brouckère, Hilferding, Otto Bauer, Leon Blum, Zyromski, puhumattakaan eversti Attleesta ja Norman Thomasista, elävät teoreettisesti ja poliittisesti menneisyyden kuluneista jäänteistä. Kominternin rappeutuminen tuli esille karkeimmin siinä, että se on teoreettisesti taantunut II internationaalin tasolle. Kaikenlaiset väliryhmät (Britannian riippumaton työväenpuolue, POUM yms.) soveltavat joka viikko uudelleen satunnaisia katkelmia Marxilta ja Leniniltä juokseviin tarpeisiinsa. Näillä ihmisillä ei ole työläisille mitään opetettavaa.
Vakavan suhtautumisen teoriaan sekä Marxin ja Leninin koko perintöön ovat omaksuneet vain Neljännen internationaalin rakentajat. Hymähtäkööt poroporvarit sille, että kaksi vuosikymmentä lokakuun vallankumouksen voiton jälkeen vallankumoukselliset on jälleen heitetty vaatimattoman propagandistisen valmistelun asemiin. Suurpääoma on tässä kysymyksessä, niin kuin muissakin, paljon tarkkanäköisempi kuin poroporvareiden, jotka esiintyvät »sosialisteina» tai »kommunisteina». Ei yllättävää, ettei kysymys Neljännestä internationaalista häviä maailman lehdistön palstoilta. Vallankumouksellisen johdon polttava historiallinen tarve lupaa Neljännelle internationaalille poikkeuksellisen nopeata kasvuvauhtia. Sen jatkomenestyksen mitä tärkein tae on se, ettei se muodostuisi syrjässä suuresta historiallisesta tiestä, vaan kasvaisi elimellisesti bolsevismista.
Lev Trotski.
28. elokuuta 1937.