Kirjoitettu: 15. tammikuuta, 1938
Julkaistu: Бюллетень оппозиции (большевиков-ленинцев) N 66–67, 1938.
Suomennos: Kaj Henriksson
Lähde: ШУМИХА ВОКРУГ КРОНШТАДТА.
Oikoluku: Sosialistiliitto / Kaj Henriksson
HTML: Kaj Henriksson & Joonas Laine
Kampanjaa Kronstadtin ympärillä käydään tietyissä piireissä herkeämättömällä tarmolla. Voisi luulla, ettei Kronstadtin kapina olisi ollut 17 vuotta sitten, vaan aivan eilen. Kampanjaan osallistuvat yhtä hanakasti ja samojen tunnusten alla anarkistit, venäläiset mensevikit, Lontoon toimiston[1] vasemmistososialidemokraatit, yksittäiset tunarit, Miljukovin lehti ja toisinaan kapitalistinen valtalehdistö. Siinä ”kansanrintama”! Sattumalta juuri eilen törmäsin taantumuksellis-katolilaisessa, ja samalla ”demokraattisessa” meksikolaisessa aikakauslehdessä seuraaviin riveihin: ”Trotski käski tuhoamaan puolitoista tuhatta (?) kronstadtilaista, näitä puhtaista puhtaimpia. Vallassa ollessaan hänen politiikkansa ei eronnut millään lailla Stalinin nykypolitiikasta”. Saman johtopäätöksenhän vetävät tunnetusti vasemmistolaisimmat anarkistitkin. Kun ensimmäisen kerran vastasin lyhyesti lehdistössä newyorkilaisen tutkimuskomitean[2] jäsenen Wendelin Thomasin kysymyksiin, asettui venäläisten mensevikkien lehti heti puolustamaan kronstadtilaisia ja … Wendelin Thomasia. Samassa hengessä esiintyi Miljukovin lehti. Vielä tarmokkaammin kimppuuni kävivät anarkistit. Kaikki nuo auktoriteetit pitivät vastaustani Thomasille täysin pätemättömänä. Tuo yksimielisyys on sitäkin merkittävämpää, kun anarkistit puolustavat kronstadtilaisissa aitoa valtionvastaista kommunismia; mensevikit esiintyivät Kronstadtin kapinan aikana avoimesti kapitalismin palauttamisen puolesta ja Miljukov kannattaa kapitalismia nytkin. Miten kronstadtilaisten kapina voi koskettaa yhtä kuumasti anarkistien, mensevikkien ja liberaalien vastavallankumouksellisten sydäntä? Vastaus on helppo: kaikki nuo ryhmät haluavat saattaa huonoon valoon ainoan aidosti vallankumouksellisen suuntauksen, joka ei koskaan ole luopunut lipustaan eikä tehnyt sopimuksia vihollisten kanssa ja joka yksin edustaa tulevaisuutta. Siksi niissä, jotka paljastavat myöhäsyntyisesti Kronstadtin ”rikokseni”, on niin monia entisiä vallankumouksellisia tai puolivallankumouksellisia, ohjelmansa ja periaatteensa kadottaneita ja väkeä, jonka täytyy kääntää huomio pois Toisen internationaalin tekosista ja Espanjan anarkistien petturuudesta. Stalinilaiset eivät voi vielä avoimesti liittyä Kronstadt-kampanjaan, mutta tietysti he hierovat tyytyväisinä käsiään. Kohdistuvathan iskut ”trotskilaisuutta”, vallankumouksellista marxilaisuutta ja Neljättä internationaalia vastaan!
Miksi tämä monenkarvainen veljeskunta on oikeastaan juuri Kronstadtiin tarttunut? Vallankumouksen vuosina meillä oli useita yhteenottoja kasakoiden, talonpoikien ja jopa tiettyjen työläisryhmien kanssa (eräät Uralin työläisryhmät järjestivät vapaaehtoisen rykmentin Koltšakin armeijaan!). Näiden yhteenottojen perustana oli pääasiassa vastakkainasettelu työläisten ja talonpoikien, leivän kuluttajien ja sen tuottajien ja myyjien välillä. Köyhyyeden ja puutteen vaikutuksesta itse työläiset eriytyivät ajoittain toisilleen vastakkaisiin leireihin, riippuen siitä, oliko heillä paljon vai vähän yhteyksiä maaseudulle. Maaseudun vaikutus tuntui myös Puna-armeijassa. Kansalaissodan aikana jouduttiin useamman kerran riisumaan aseista tyytymättömiä rykmenttejä. ”Uuden talouspolitiikan” käynnistäminen vähensi kitkaa, muttei suinkaan poistanut sitä. Päinvastoin, se pohjusti kulakiston uudelleensyntyä ja johti tämän vuosikymmenen alussa siihen, että kansalaissota maaseudulla syttyi uudelleen. Kronstadtin kapina oli vain episodi proletaarisen kaupungin ja pikkuporvarillisen maaseudun suhteiden historiassa; tuota episodia ei voi ymmärtää kuin suhteessa luokkataistelun yleiseen kulkuun vallankumouksen aikana. Kronstadt erosi lukuisista muista pikkuporvarillisia liikkeistä ja kapinoista vain suuremmalla ulkoisella vaikuttavuudellaan. Kyse oli merilinnoituksesta aivan Pietarin edustalla. Kapinan aikana annettiin julistuksia ja radio toimi. Sosialistivallankumoukselliset ja anarkistit, jotka olivat ehtineet saapua sinne Pietarista, rikastuttivat kapinaa ”jaloin” fraasein ja elkein. Kaikesta tuosta työstä jäi jälkensä paperille. Tuon ”dokumenttiaineiston”, siis väärennettyjen nimilappujen, avulla on helppo luoda Kronstadtista legendaa, sitäkin ylevämpää, kun vuonna 1917 Kronstadtin nimeä ympäröi vallankumouksellinen sädekehä. Turhaan ei tuo edellämainittu meksikolaislehti ironisesti nimitä kronstadtilaisia ”puhtaista puhtaimmiksi”.
Pelaaminen Kronstadtin vallankumouksellisella arvovallalla on yksi tämän todella huijarimaisen kampanjan pääpiirteistä. Anarkistit, mensevikit, liberaalit ja taantumukselliset yrittävät esittää asian ikään kuin bolsevikit olisivat vuonna 1921 kääntäneet aseet samoja kronstadtilaismatruuseja vastaan, jotka takasivat lokakuun kumouksen voiton. Tämä on lähtökohta koko muulle valheelle. Jos haluaa purkaa tuon valheiden vyyhdin, on ennen kaikkea luettava toveri J. G. Wrightin artikkeli ”New International” -lehdessä.[3] Oma tehtäväni on toinen: haluan luonnehtia Kronstadtin kapinan kuvaa yleisemmästä näkökulmasta.
Suoranaisesti vallankumouksen ”tekee” vähemmistö. Vallankumous voi menestyä kuitenkin vain siinä tapauksessa, että tuo vähemmistö saa enemmistöltä enemmän tai vähemmän tukea tai ainakin suopeaa neutraaliutta. Vallankumouksen eri vaiheiden vaihtelu, kuten myös siirtyminen vallankumouksesta vastavallankumoukseen, riippuu suoraan vähemmistön ja enemmistön, etujoukon ja luokan välisistä muuttuvista poliittisista suhteista.
Kronstadtilaisten joukossa oli kolme poliittista kerrostumaa: proletaariset vallankumoukselliset, joista joillain oli todellista taistelumenneisyyttä ja karaistuneisuutta; välissä oleva ja alkuperältään pääasiassa talonpoikainen enemmistö; ja lopulta taantumukselliset, kulakkien, kaupanpitäjien ja pappien poikien kerros. Tsaarin aikana järjestys sotalaivoilla ja linnoituksessa säilyi vain niin kauan, kuin upseeristo piti aliupseerien ja matruusien taantumuksellisen osan välityksellä vaikutuksessaan tai terrorinsa alla välikerroksen. Siten se eristi vallankumoukselliset, lähinnä laivan konemiehistön, tykkimiehet ja sähkömiehet, siis pääasiassa kaupunkien työläiset.
Panssarilaiva ”Potemkinin” kapinan historia vuonna 1905 rakentuu täysin näiden kolmen kerrostuman välisille suhteille, siis proletaarisen ja pikkuporvarillis-taantumuksellisen äärikerroksen taistelulle vaikutusvallasta laajimpaan, välissä olevaan talonpoikaiskerrostumaan. Sen joka ei ole ymmärtänyt tätä ongelmaa, joka kulkee kautta koko laivaston vallankumouksellisen liikkeen, on paras yleensäkin vaieta Venäjän vallankumouksen ongelmista. Sillä vallankumous oli täysin ja on yhä merkittävässä määrin taistelua proletariaatin ja porvariston välillä vaikutusvallasta talonpojistoon. Porvaristo on esiintynyt neuvostokaudella pääasiassa kulakiston eli pikkuporvariston yläkerroksen, ”sosialistisen” älymystön ja nykyään ”kommunististen” byrokraattien hahmossa. Tällainen on vallankumouksen perusmekaniikka kaikissa vaiheissaan. Laivastossa tuo mekaniikka ilmeni keskittyneemmin ja siten dramaattisemmin.
Kronstadtin neuvoston poliittinen koostumus heijasti varuskunnan ja merijalkaväenosaston sosiaalista koostumusta. Neuvostot olivat jo kesällä 1917 olleet bolsevikkipuolueen johtamia. Se nojasi merimiesten parhaimmistoon ja siihen kuului monia maanalaisia vallankumouksellisia, jotka oli vapautettu pakkotyövankiloista. Bolsevikit muodostivat kuitenkin, mikäli oikein muistan, lokakuun kumouksen aikoihinkin alle puolet neuvostosta. Suurempi puolisko siitä oli eserriä ja anarkisteja. Mensevikkejä ei Kronstadtissa ylipäänsä ollut. Mensevikkipuolue vihasi Kronstadtia. Paremmin siihen eivät kyllä suhtautuneet viralliset eserrätkään. He siirtyivät nopeasti vastustamaan Kerenskiä ja muodostivat yhden ns. ”vasemmistolaisten” eserrien iskujoukon. Kronstadtin eserrät nojasivat laivaston ja jalkaväkivaruskunnan talonpoikaiseen osaan. Mitä anarkisteihin tulee, nämä olivat mitä kirjavin ryhmä. Heidän keskuudessaan oli oikeita vallankumouksellisia, kuten Žuk tai Železnjakov; nämä kuitenkin olivat yksittäisiä ja läheisesti yhteydessä bolsevikkeihin. Enemmistö Kronstadtin ”anarkisteista” oli pikkuporvarillista kaupunkilaismassaa ja vallankumoukselliselta tasoltaan he olivat heikompia kuin vasemmistoeserrät. Neuvoston puheenjohtaja oli puolueisiin kuulumaton, ”anarkisteja sympatisoiva”, perimmiltään täysin rauhanomainen pikkuvirkamies, joka aiemmin kunnioitti tsaarin esivaltaa ja nyt vallankumousta. Sitä ettei mensevikkejä ollut lainkaan ja että esserrät olivat ”vasemmistolaisia” ja pikkuporvaristo anarkistissävytteistä, selittää vallankumouksellisen taistelun kärkevyys laivastossa ja se, että merimiehissä proletaarisen osan vaikutus oli hallitseva.
Jo tuo Kronstadtin sosiaalinen ja poliittinen luonne, jota haluttaessa voitaisiin todistaa ja kuvittaa lukuisin faktoin ja asiakirjoin, antaa arvata niitä liikkeitä, joita Kronstadtissa tapahtui kansalaissodan vuosina ja joiden seurauksena sen kasvot muuttuivat tuntemattomiksi. Juuri tuosta tärkeimmästä puolesta eivät myöhäsyntyiset paljastajat sano sanaakaan, osin koska eivät tiedä, osin koska ovat epärehellisiä.
Kronstadt kyllä kirjoitti sankarillisen sivun vallankumouksen historiaan. Mutta kansalaissota aloitti Kronstadtin ja koko Itämerenlaivaston järjestelmällisestä tyhjentämisestä. Jo lokakuun kumouksen päivinä kronstadtilaisosastoja lähetettiin apuun Moskovaan. Uusia osastoja lähetettiin sitten Donille, Ukrainaan, viljanhankintaan ja paikallisvaltaa organisoimaan. Aluksi tuntui, että Kronstadtista voisi ammentaa loputtomiin. Jouduin lähettämään eri rintamilta kymmeniä sähkeitä aina vain uusien ”luotettavien” osastojen mobilisoimiseksi pietarilaistyöläisistä ja Itämerenlaivaston sotilaista. Mutta jo vuoden 1918 lopulla, ja ainakin viimeistään vuonna 1919 rintamat alkoivat valittaa siitä, että uudet erät ”kronstadtilaisia” olivat huonoja, vaativaisia, kurittomia, epäluotettavia taistelussa ja tuottivat enemmän haittaa kuin hyötyä. Judenitšin tappion jälkeen (talvella 1919) Itämerenlaivasto ja Kronstadt uupuivat lopullisesti. Kaikki vähänkin arvokas oli sieltä viety ja heitetty etelään, Denikiniä vastaan. Jos kronstadtilaiset vuosina 1917–1918 olivat huomattavasti yli puna-armeijan keskitason ja muodostivat sen osastojen samoin kuin neuvostohallinnon ytimen monissa lääneissä, niin ne merimiehet, jotka jäivät ”rauhalliseen” Kronstadtiin ennen vuoden 1921 alkua, kun heille ei löytynyt käyttöä millään kansalaissodan rintamista, olivat pääsääntöisesti huomattavasti puna-armeijan keskitasoa heikompia ja heissä oli huomattava osuus demoralisoituneilla elementeillä, jotka pukeutuivat prameisiin leveälahkeisiin housuihin ja kampasivat itsensä sutenöörin tavoin.
Ylipäänsä turmelus lisääntyi nälän ja keinottelun pohjalta voimakkaasti kansalaissodan loppua kohden. Niin kutsuttu ”kulkukauppa” sai yhteiskunnallisen suuronnettomuuden luonteen ja uhkasi tukahduttaa vallankumouksen. Juuri Kronstadtissa, jonka varuskunta ei tehnyt mitään ja sai kaiken valmiina, sai turmelus erityisen suuret mitat. Kun nälkiintyneellä Pietarilla oli erityisen tiukkaa, politbyroossa käsiteltiin useamman kerran kysymystä, pitäisikö ottaa ”sisäinen laina” Kronstadilta, jossa vielä oli vanhaa varastoa kaikenlaista tarpeellista. Mutta pietarilaistyöläisten edustajat vastasivat: ”Hyvällä niiltä ei mitään saa. Ne keinottelevat veralla, hiilellä ja leivällä. Kronstadtissa on nyt nostanut päätään kaikenlainen roskasakki”. Siinä oli todellinen tilanne ilman jälkikäteistä siloittelevaa idealisointia.
On vielä lisättävä, että Itämeren laivastoon hankkiutuivat ”vapaaehtoisina” latvialaisista ja virolaisista merimiehistä ne, jotka pelkäsivät joutuvansa rintamalle ja aikoivat siirtyä uusiin porvarillisiin isänmaihinsa, Latviaan ja Viroon. Nuo ainekset olivat erittäin vihamielisiä neuvostovaltaa kohtaan ja toivat sen täysin esille Kronstadtin kapinan päivinä. Samaan aikaan monet tuhannet latvialaistyöläiset, etupäässä entiset maatyöläiset, osoittivat vertaansa vailla olevaa sankaruutta kaikilla kansalaissodan rintamilla... Ei siis pidä maalata latvialaisia tai ”kronstadtilaisia” yhdellä ja samalla värillä. On osattava tehdä sosiaalisia ja poliittisia eroja.
Vakavan tutkimuksen tehtävä on määrittää objektiivisten tietojen pohjalta Kronstadtin kapinan sosiaalinen ja poliittinen luonne ja sen paikka vallankumouksen kehityksessä. Ilman sitä ”kritiikki” jää tunteellisiksi, pasifistisiksi itkuvirsiksi, kuten Aleksandr Berkmanilla, Emma Goldmanilla ja heidän myöhemmillä jäljittelijöillään. Tällä herrasväellä ei ole pienintäkään käsitystä tieteellisen tutkimuksen kriteereistä ja menetelmistä. He siteeraavat kapinallisten julistuksia, kuten hurskaat saarnamiehet siteeraavat pyhää kirjoitusta. Samalla he valittavat, etten piittaa ”asiakirjoista”, eli Mahnon ja muiden apostolien evankeliumista. Asiakirjoista ”piittaaminen” ei tarkoita, että niiden sanaan uskoisi. Jo Marx sanoi, ettei puolueista, kuten ihmisistäkään, pidä tehdä arvioita sen perusteella, mitä ne itse itsestään sanovat. Puoluetta luonnehtivat paljon enemmän sen sosiaalinen koostumus, menneisyys ja suhteet eri luokkiin, kuin sen suulliset ja kirjalliset julistukset, etenkin kansalaissodan ratkaisevalla hetkellä. Jos me esimerkiksi alkaisimme ottaa täydestä Negrínin, Companysin, García Oliverin[4] ja kumppaneiden julistuksia, pitäisi meidän tunnustaa nämä herrat sosialismin kiihkeiksi ystäviksi. Mutta tosiasiassa he ovat sen valapattoisia vihollisia.
Vuosina 1917–1918 saivat vallankumoukselliset työläiset mukaansa talonpoikaisjoukot paitsi laivastossa, myös koko maassa. Talonpojat ottivat ja jakoivat uudestaan maan, useimmiten niiden matruusien ja sotilaiden johdolla, jotka olivat tulleet käymään kotiseudullaan. Viljanotot olivat vasta alkaneet, ja sitä paitsi pääasiassa tilanherroilta ja kulakeilta. Talonpojat sopeutuivat viljanottoihin ohimenevänä pahana. Kansalaissota venyi kuitenkin kolmeksi vuodeksi. Kaupunki ei antanut juuri mitään maaseudulle ja otti siltä miltei kaiken, lähinnä sodan tarpeisiin. Talonpojat hyväksyivät ”bolsevikit”, mutta kävivät yhä vihamielisemmiksi ”kommunisteja” kohtaan. Jos työläiset edeltäneellä kaudella olivat vetäneet talonpoikia eteenpäin, niin nyt talonpojat vetivät työläisiä taaksepäin. Pelkästään tuollaisen ilmapiirin muutoksen seurauksena valkoisten onnistui osittain saada puolelleen talonpoikia ja jopa uralilaisia puolityöläisiä, puolitalonpoikia. Tuo ilmapiiri, siis viha kaupunkia kohtaan, ruokki Mahnon liikettä, joka kaappasi ja ryösti tehtaille ja puna-armeijalle tarkoitettuja junia, tuhosi rautateitä, tappoi kommunisteja jne. Mahno kutsui tätä tietenkin anarkistiseksi taisteluksi ”valtiota” vastaan. Itse asiassa se oli raivostuneen pienomistajan taistelua proletariaatin diktatuuria vastaan. Samanlainen liike oli käynnissä useissa muissa lääneissä, etenkin Tambovissa, ”sosialistivallankumouksellisten” ”lipun” alla. Ja lopuksi maan eri osissa mellastivat ns. ”vihreät ” talonpoikaisosastot, jotka eivät halunneet tunnustaa sen kummemmin punaisia kuin valkoisiakaan ja vierastivat kaupunkilaispuolueita. ”Vihreät” ottivat joskus yhteen valkoisten kanssa ja kärsivät siinä kovia tappioita; mutta eivät heitä tietysti säälineet punaisetkaan. Niinkuin pikkuporvaristo jauhautuu taloudellisesti suurpääoman ja proletariaatin myllynkivien välissä, samalla tavoin talonpojiston partisaaniosastot jauhautuivat tomuksi puna-armeijan ja valkoisten välissä.
Vain täysin pinnallinen ihminen pystyy näkemään Mahnon joukkioissa tai Kronstadtin kapinassa taistelun anarkismin abstraktien periaatteiden ja valtiososialismin välillä. Itse asiassa nuo liikkeet olivat talonpoikaisen pikkuporvariston kouristuksia, kun se halusi tietenkin vapautua pääomasta, mutta ei halunnut samalla alistua proletariaatin diktatuuriin. Se ei itsekään konkreettisesti tiennyt, mitä halusi, eikä asemansa vuoksi sitä voinutkaan tietää. Sen vuoksi se niin helposti peitti vaatimustensa ja toiveidensa sekamelskan milloin anarkistien, milloin narodnikkien tai milloin pelkästään ”vihreän” lipun alle. Asettumalla proletariaattia vastaan se yritti kaikkien näiden lippujen alla kääntää vallankumouksen pyörää taaksepäin.
Kronstadtin eri sosiaalisten ja poliittisten kerrostumien välillä ei tietenkään ollut läpäisemättömiä seiniä. Kronstadtiin jäi koneita hoitamaan tietty määrä ammattitaitoisia työläisiä ja teknikoita. Mutta heidätkin valikoitiin kielteisen valinnan menetelmällä poliittisesti epäluotettavina ja kansalaissotaan huonosti kelpaavina. Näistä aineksista tulivat sittemmin jotkut kapinan ”johtajista”. Mutta tämä täysin luonnollinen ja väistämätön tilanne, johon jotkut paljastajista juhlallisesti viittaavat, ei hitustakaan muuta kapinan proletariaatinvastaista kuvaa. Jos ei petä itseään komeilla julistuksilla, väärillä nimilapuilla jne., Kronstadin kapina osoittautuu pelkäksi pikkuporvariston aseelliseksi reaktioksi sosialistisen vallankumouksen vaikeuksia ja proletariaatin diktatuurin ankaruutta kohtaan. Juuri sitä merkitsi Kronstadtin tunnus ”Neuvostot ilman kommunisteja”, johon heti tarttuivat paitsi eserrät, myös porvarilliset liberaalit. Professori Miljukov, pääoman kaukonäköisimpiä edustajia, ymmärsi, että neuvostojen vapauttaminen bolsevikkijohdosta merkitsisi lyhyessä ajassa neuvostojen tappamista. Sen puolesta puhui kokemus Venäjän neuvostoista mensevikkien ja eserrien johtokaudella, ja vielä selkeämmin Saksan ja Itävallan neuvostojen kokemus sosialidemokraattien johtokaudella. Eserräläis-anarkistiset neuvostot olisivat voineet palvella vain askelmana proletariaatin diktatuurista kapitalismin palauttamiseen. Ne eivät olisi pystyneet esittämään mitään muuta roolia, oli niiden osanottajilla sitten millaisia ”aatteita” tahansa. Kronstadtin kapinalla oli siten vastavallankumouksellinen luonne.
Luokkanäkökulma on — arvon eklektikkoja loukkaamatta sanottakoon – paitsi poliitikon, myös historioitsijan pääkriteeri, ja siltä kannalta on erittäin tärkeätä verrata Kronstadtin ja Pietarin käyttäytymistä noina kriittisinä päivinä. Pietaristakin oli viety työläisten johtava kerros. Hylätyssä pääkaupungissa vallitsivat nälkä ja kylmä varmaan vieläkin raivokkaammin kuin Moskovassa. Sankarillinen ja traaginen aika! Kaikki olivat nälkäisiä ja vihaisia. Kaikki olivat tyytymättömiä. Tehtailla kiehui hiljaa. Kulissientakaiset eserrien ja valkoupseerien organisaattorit yrittivät yhdistää aseellisen kapinan ja tyytymättömien työläisten liikehdinnän. Kronstadtin lehti kirjoitti Pietarin barrikadeista ja tuhansista surmatuista. Samaa kuulutti koko maailman lehdistö. Mutta itse asiassa tapahtui jotain täysin päinvastaista. Kronstadtin kapina ei houkuttanut pietarilaistyöläisiä, vaan työnsi heitä pois. Kerrostuminen tapahtui luokkarajan mukaisesti. Työläiset tunsivat heti, että Kronstadtin kapinalliset ovat barrikadin toisella puolella, ja tukivat neuvostovaltaa. Kronstadtin poliittinen eristyneisyys oli syy sen sisäiseen epävarmuuteen ja sotilaalliseen tappioon.
Victor Serge, joka ilmeisesti yrittää luoda luoda jonkinlaista synteesiä ”anarkismin”, POUM:in ja marxilaisuuden välillä, on hyvin epäonnistuneesti sekaantunut kiistaan Kronstadtista. Hänen mielestään NEP:in aloittaminen vuotta aiemmin olisi voinut estää Kronstadtin kapinan. Ehkä niin. Tuollaisia neuvoja on kuitenkin hyvin helppo antaa jälkikäteen. Tosin, kuten Serge muistuttaa, minä ehdotin siirtymistä NEP:iin jo vuoden 1920 alussa. Mutta etukäteen en ollut lainkaan varma onnistumisesta. Minulle ei ollut salaisuus, että lääke saattaa olla pahempi kuin itse sairaus. Kun puoluejohto vastustusti, en vedonnut suoraan joukkoihin, etten olisi mobilisoinut pikkuporvaristoa työläisiä vastaan. Tarvittiin vielä 12 kuukautta lisää kokemusta, jotta puolue vakuuttui uuden linjan välttämättömyydestä. Mutta merkittävää on, että juuri anarkistit kaikissa maissa pitivät NEP:iä… kommunismin pettämisenä. Ja nyt anarkismin asianajajat syyttävät meitä siitä, ettemme ottaneet NEP:iä käyttöön vuotta aiemmin.
Lenin tunnusti vuoden 1921 aikana useita kertoja avoimesti, että puolueen itsepintaisesta sotakommunismin menetelmien puolustamisesta tuli paha virhe. Mutta muuttaako se mitään? Olivat sen lähemmät tai etäisemmät syyt mitä tahansa, Kronstadtin kapina merkitsi perimmiltään kuolemanuhkaa proletariaatin diktatuurille. Ei kai proletariaatin vallankumouksen olisi pitänyt vain tekemänsä poliittisen virheen takia rangaista itseään itsemurhalla?
Vai olisiko ilmoitus NEP-asetuksesta riittänyt tyynnyttämään kronstadtilaiset heti? Harhaa! Kapinallisilla ei ollut tietoista ohjelmaa, eikä pikkuporvariston koko luonteen vuoksi olisi voinutkaan olla. He itsekään eivät ymmärtäneet selkeästi, että heidän isänsä ja veljensä tarvitsivat ennen kaikkea vapaata kauppaa. He olivat tyytymättömiä ja vihaisia, mutta eivät tienneet ulospääsyä. Tietoisemmat, siis kulisien takana toimineet oikeistolaiset ainekset, halusivat palauttaa porvarillisen järjestelmän. Mutta ne eivät puhuneet siitä ääneen. ”Vasen” siipi halusi kurin poistamista, ”vapaita neuvostoja” ja parempia muona-annoksia. NEP saattoi vain asteittain rauhoittaa talonpojiston ja sen jälkeen armeijan ja laivaston tyytymättömät osat. Mutta siihen tarvittiin kokemusta ja aikaa.
Täysin tyhmää on jo sitten paasata, ettei kapina ollut kapina, etteivät matruusit uhanneet mitään, että he ”vain” valtasivat linnoituksen ja sotalaivat jne. Bolsevikit siis lähtivät rinta paljastettuna jäälle linnoitusta vastaan vain ikävän luonteensa takia, koska halusivat aiheuttaa keinotekoisesti yhteenoton ja koska vihasivat Kronstadtin merimiehiä tai anarkismin opinkappaleita (joita muuten kukaan ei noina päivinä ajatellut). Eikö tuo ole lapsen soperrusta? Aikaan ja paikkaan liittymättömät harrastelijamaiset kriitikot yrittävät (17 vuotta myöhemmin!) uskotella meille, että kaikki olisi päättynyt kaikille hyvin, jos vallankumous olisi jättänyt kapinaan nousseet merimiehet oloihinsa. Ongelma on kuitenkin siinä, ettei maailman vastavallankumous olisi missään tapauksessa jättänyt heitä omiin oloihinsa. Taistelun logiikka olisi antanut linnakkeessa etulyöntiaseman ääriaineksille, siis kaikkein vastavallankumouksellisimmille. Elintarvikepula olisi tehnyt linnakkeesta suoraan riippuvaisen ulkomaisesta porvaristosta ja sen asiamiehistä, valkoemigranteista. Kaikkia tarpeellisia valmisteluja tehtiin jo tätä varten. Tuollaisissa oloissa pystyvät odottamaan asiain onnellista ratkeamista toivoen vain espanjalaisten anarkosyndikalistien ja poumilaisten kaltaiset. Bolsevikit kuuluivat onneksi toiseen koulukuntaan. He pitivät velvollisuutenaan sammuttaa tulipalo alkuunsa ja siten mahdollisimman pienin uhrein.
Perimmiltään arvon kriitikot ovat proletariaatin diktatuurin ja siten vallankumouksen vastustajia. Siinä koko salaisuus. Jotkut heistä tosin tunnustavat sanoissa vallankumouksen ja diktatuurin. Se ei kuitenkaan paranna asiaa. He haluavat sellaisen vallankumouksen, joka ei veisi diktatuuriin, ja sellaisen diktatuurin, joka pärjäisi ilman pakottamista. Se on tietysti hyvin "miellyttävä" diktatuuri; se vaatii kuitenkin pikkuseikkoja: työtätekevien joukkojen tasaista ja lisäksi hyvin korkeata kehitysastetta. Mutta silloin ei diktatuuria tarvittaisi ollenkaan. Eräät anarkistit, jotka ovat perimmiltään liberaaleja pedagogeja, luottavat siihen, että sadan tai tuhannen vuoden kuluttua työläisten kehitys on niin korkea, että pakottaminen käy tarpeettomaksi. Jos kapitalismi pystyisi antamaan sijaa tuollaiselle kehitykselle, ei sitä tietenkään olisi mitään syytä kumota. Ei tarvittaisi ollenkaan väkivaltaista vallankumousta eikä diktatuuria, joka on vallankumouksen voiton väistämätön seuraus. Nykyinen rappeutuva kapitalismi ei kuitenkaan jätä paljon sijaa humanistis-pasifistisille illuusioille.
Työväenluokka, puhumattakaan puoliproletaarisista massoista, on epäyhtenäinen niin sosiaalisesti kuin poliittisestikin. Luokkataistelu aiheuttaa etujoukon muodostumisen, joka imee mukaansa luokan parhaat ainekset. Vallankumous on mahdollinen silloin, kun etujoukon onnistuu saada mukaansa proletariaatin enemmistö. Se ei kuitenkaan lainkaan tarkoita sitä, että ristiriidat työtätekevien itsensä keskuudessa katoaisivat. Vallankumouksen korkeimman nousun hetkellä ne tosin lientyvät, mutta vain ilmestyäkseen uudessa vaiheessa uudelleen yhtä kärkevinä. Sellainen on vallankumouksen kulku kokonaisuudessaan. Sellainen oli sen kulku Kronstadtissa. Kun tohveliälyköt haluavat jälkikäteen antaa lokakuun vallankumoukselle toisen reitin, me voimme vain kohteliaasti pyytää heitä osoittamaan meille, missä ja koska heidän suurenmoiset periaatteensa oikein ovat tulleet käytännön vahvistamiksi, edes osittain, edes suuntaa-antavasti? Missä ovat ne merkit, jotka antavat laskea näiden periaatteiden voiton varaan tulevaisuudessa? Vastausta saamme tietysti turhaan odottaa.
Vallankumouksella on omat lakinsa. Olemme jo kauan sitten muotoilleet ne ”lokakuun opetuksista”, joilla on merkitystä paitsi Venäjälle, myös kansainvälisesti. Mitään muita ”opetuksia” ei kukaan ole edes yrittänyt tarjota. Espanjan vallankumous vahvistaa käänteismenetelmällä ”lokakuun opetukset”. Mutta ankarat kriitikot vaikenevat tai kiertelevät. Espanjan ”kansanrintamahallitus” tukahduttaa sosialistisen vallankumouksen ja ampuu vallankumouksellisia. Anarkistit osallistuvat tuohon hallitukseen, tai kun heidät erotetaan, tukevat pyöveleitä edelleen. Mutta samaan aikaan heidän ulkomaalaiset liittolaisensa ja asianajajansa puolustavat … Kronstadtin kapinaa julmilta bolsevikeilta. Häpeällinen komedia!
Tämänpäiväiset kiistat Kronstadtista asettuvat samoille luokka-akseleille kuin itse Kronstadtin kapinakin, kun matruusien taantumuksellinen osa yritti kaataa proletariaatin diktatuurin. Kun pikkuporvarilliset tunarit ja eklektikot tuntevat olevansa voimattomia nykyisen vallankumouksellisen politiikan näyttämöllä, he yrittävät käyttää vanhaa Kronstadtin tapausta taistelussa Neljättä internationaalia, siis proletaarisen vallankumouksen kansainvälistä puoluetta vastaan. Nämä uudetkin ”kronstadtilaiset” lyödään, tosin ilman aseita, koska heillä ei onneksi ole linnaketta.
Lev Trotski.
[1] "Lontoon toimisto" oli sosialistisesta internationaalista irtautuneiden vasemmistososialidemokraattisten puolueiden vuonna 1932–1940 muodostama kansainvälinen järjestö, jota joskus on kutsuttu nimellä "3 ½ internationaali". Suom. huom.
[2] Myös Deweyn komitea. Se oli Trotskin puolustajien aloitteesta vuonna 1937 perustettu komitea, jonka tarkoitus oli tutkia Moskovan oikeudenkäynneissä Trotskia vastaan esitettyjä syytteitä. Tutkimustulokset julkaistiin vuonna 1937. Komitean puheenjohtaja oli John Dewey (1859–1952), amerikkalainen filosofi ja kasvatuspsykologi. Suom. huom.
[3] Artikkeli The Truth about Kronstadt" julkaistiin amerikkalaisessa New International -lehdessä helmikuussa 1938. Suom. huom.
[4] Artikkelin ilmestyessä Espanjan sisällissota oli käynnissä ja Negrín, Companys ja García Oliver olivat tasavaltalaispoliitikkoja. Suom. huom.