Kirjoitettu: 16. helmikuuta, 1938
Julkaistu: Бюллетень оппозиции (большевиков-ленинцев), N 58–59, 1938.
Suomennos & oikoluku: Kaj Henriksson
Lähde: Их мораль и наша.
HTML: Joonas Laine
Kun taantumus on voitolla, herrat demokraatit, sosialidemokraatit, anarkistit ja muut »vasemmistoleirin» edustajat alkavat erittää kaksin verroin moraalin huuruja, niin kuin silloin, kun ihminen pelätessään hikoilee kaksin verroin enemmän. Esittäen omin sanoin kymmentä käskyä tai Vuorisaarnaa nämä moralistit eivät puhu niinkään juhlivalle taantumukselle, kuin sen vainoamille vallankumouksellisille, jotka »ylilyönteineen» ja »moraalittomine» periaatteineen »provosoivat» taantumusta ja antavat sille moraalisen oikeutuksen. On kuitenkin yksinkertainen, mutta varma keino välttyä taantumukselta: on pinnistettävä ja uusiuduttava moraalisesti. Moraalisen täydellisyyden malleja jaetaan ilmaiseksi kaikille halukkaille kaikissa asialle omistautuneissa toimituksissa.
Tämän valheellisen ja mahtipontisen moraalisaarnan luokkaperustana on lukenut pikkuporvaristo. Sen poliittisena perustana on voimattomuus ja hämmennys taantumuksen edetessä. Sen psykologinen perusta on pyrkimys voittaa tunne omasta kyvyttömyydestä pukeutumalla profeetan naamiaispartaan.
Moralisoivan poroporvarin suosikkikeino on samaistaa taantumuksen ja vallankumouksen toimintatapa. Tapa toimii hyvin muodollisten analogioiden avulla. Tsarismi ja bolsevismi ovat kaksosia. Kaksoset löytyvät myös fasismista ja kommunismista. Luettelo voidaan laatia katolilaisuuden, tai pikemminkin jesuiittaveljeskunnan, ja bolsevismin välisistä yhtäläisyyksistä. Samoin Hitler ja Mussolini puolestaan, käyttämällä aivan samoja menetelmiä, todistavat, että liberalismi, demokratia ja bolsevismi ovat vain yhden ja saman pahan eri ilmentymiä. Suurinta tunnustusta kohtaa nykyään se ajatus, että stalinismi ja trotskilaisuus ovat »perimmiltään» yksi ja sama. Tästä ovat samaa mieltä liberaalit, demokraatit, hurskaat katolilaiset, idealistit, pragmatistit, anarkistit ja fasistit. Jos stalinilaiset eivät pysty tuohon »kansanrintamaan» liittymään, johtuu se vain siitä, että he sattumalta ovat kiireisiä trotskilaisten tuhoamisessa.
Peruspiirre näissä lähestymisissä ja rinnastuksissa on, että ne jättävät täysin huomiotta eri suuntausten aineellisen perustan, siis niiden luokkaluonteen, ja samalla niiden objektiivisen historiallisen roolin. Sen sijaan ne arvioivat ja luokittelevat erilaisia virtauksia niiden ulkoisten ja toissijaisten tunnusten pohjalta, etenkin sen perusteella, mikä on niiden suhde johonkin abstraktiin periaatteeseen, jolla kyseiselle luokittelijalle on erityistä ammatillista arvoa. Niinpä paavista vapaamuurarit, darwinistit, marxilaiset ja anarkistit ovat kaksosia, koska ne rienaavalla tavalla kiistävät synnittömän sikiämisen. Hitlerille kaksosia ovat liberalismi ja marxilaisuus, koska ne jättävät huomiotta »veren ja kunnian». Demokraatille fasismi ja bolševismi ovat kaksosia, koska ne eivät kumarra yleiselle äänioikeudelle. Ja niin edelleen.
Tiettyjä yhteisiä piirteitä yllä ryhmitetyillä suuntauksilla epäilemättä on. Mutta olennaista on, ettei ihmissuvun kehitystä ammenneta tyhjiin yleisellä äänioikeudella, »verellä ja kunnialla» ja synnittömän sikiämisen opinkappaleella. Historian prosessi merkitsee ennen kaikkea luokkien taistelua, jolloin eri luokat erilaisten tavoitteiden nimissä voivat tietyissä tapauksissa käyttää samankaltaisia keinoja. Eikä käytännössä toisin voisi ollakaan. Taistelevat armeijat ovat enemmän tai vähemmän symmetrisiä, ja jos niiden taistelumenetelmissä ei olisi mitään yhteistä, ne eivät voisi iskeä toisiinsa.
Jos oppimaton talonpoika tai pikkukauppias, joka ei ymmärrä sen kummemmin proletariaatin ja porvariston välisen taistelun alkuperää saati merkitystä, joutuu kahden tulen väliin, suhtautuu hän samanlaisella vihamielisyydellä kumpaankin taistelevista leireistä. Ja keitä ovat kaikki nämä demokraattiset moralistit? Välikerrostumien ideologeja, jotka ovat joutuneet, tai pelkäävät joutuvansa, kahden tulen väliin. Tällaisten profeettojen peruspiirteitä ovat vieraus suuriin historiallisiin liikkeisiin, ajattelun homeinen konservatiivisuus, rajoittuneisuudessa omahyväisyys ja mitä alkukantaisin poliittinen pelkuruus. Moralistit haluavat eniten, että historia jättäisi heidät rauhaan pikku kirjojensa, lehtiensä, tilaajiensa, terveen järkensä ja moraalisaarnojensa pariin. Mutta historia ei jätä heitä rauhaan. Niin vasemmalta kuin oikealtakin se antaa heille iskuja. On selvää, että vallankumous ja taantumus, tsarismi ja bolsevismi, kommunismi ja fasismi, stalinismi ja trotskilaisuus ovat kaikki kaksosia. Se joka epäilee, voi tunnustella symmetrisiä kuhmuja itse moralistien kalloissa, oikealla ja vasemmalla.
Suosituin ja vaikuttavin bolsevistista »moraalittomuutta» kohtaan esitetty syytös saa tukensa bolsevismin niin kutsutussa jesuiittasäännössä: »tarkoitus pyhittää keinot». Tästä ei enää ole vaikea tehdä seuraavaa johtopäätöstä: koska trotskilaiset, kaikkien bolsevikkien (tai marxilaisten) tavoin eivät tunnusta moraaliperiaatteita, ei trotskilaisuuden ja stalinismin välillä siis ole »periaatteellista» eroa. Mikä olikin todistettava.
Eräs varsin rahvaanomainen ja kyyninen amerikkalainen viikkolehti teki bolsevismin moraalista pienen kyselyn, jonka, kuten tapana, oli palveltava samalla etiikan ja mainoksen tavoitteita. Jäljittelemätön H. G. Wells, jonka homeerisen omahyväisyyden on aina ylittänyt hänen poikkeuksellinen mielikuvituksensa, ei hidastellut esittää solidaarisuuttaan »Common Sense» — lehden taantumuksellisille snobeille. Tässä oli kaikki kohdallaan. Mutta jopa nekin lomakkeeseen vastanneet, jotka pitivät tarpeellisena ottaa bolsevismi suojelukseensa, tekivät sen useimmissa tapauksissa arastelevin verukkein: marxilaisuuden periaatteet ovat tietysti huonoja, mutta bolsevikkien joukossa on kuitenkin kunnon ihmisiä (Eastman). Jotkut »ystävät» ovat todellakin vihollisia vaarallisempia.
Jos haluaisimme ottaa herrat paljastajat vakavasti, meidän on ennen kaikkea kysyttävä heiltä, millaisia ovat sitten heidän omat moraaliperiaatteensa. Tässä kysymys, johon tuskin saamme vastausta. Oletetaanpa itse asiassa, ettei henkilökohtainen eikä yhteiskunnallinen tarkoitus voi oikeuttaa keinoja. Silloin on selvästi tarpeen etsiä muita kriteereitä, historiallisen yhteiskunnan ja niiden päämäärien ulkopuolelta, joita se kehityksessään nostaa. Mutta mistä? Jos ei kerran maan päältä, niin sitten taivaista. Jo kauan sitten papit löysivät moraalin erehtymättömät kriteerit jumalallisesta ilmoituksesta. Maalliset pikkupapit puhuvat moraalin ikuisista totuuksista mainitsematta alkuperäistä lähdettään.Meillä on kuitenkin oikeus päätellä: Koska nuo totuudet ovat ikuisia, on niiden siis täytynyt olla olemassa paitsi jo ennen puoli-ihmisten, puoliapinoiden ilmestymistä maan päälle, myös ennen aurinkokunnan syntyä.. . Mistä ne oikeastaan ovat tulleet? Ilman jumalaa ikuisen moraalin teoria ei mitenkään selviä. Anglosaksilaista tyyppiä edustavat moralistit, koska eivät rajoitu rationalistiseen hyötyajatteluun, porvarillisen kirjanpitäjän etiikkaan, esiintyvät varakreivi Shaftesburyn tietoisina tai tiedostamattomina oppilaina. Hän esitteli 1700-luvun alussa moraalisia pohdintoja erityisestä »moraalisesta tajusta», joka oli ikään kuin kertakaikkisesti ihmiselle annettu. Luokat ylittävä moraali johtaa väistämättä siihen, että tunnustetaan erityinen substanssi, »moraalinen tunne», »omatunto» jonkinlaisena ehdottomana, joka ei ole muuta, kuin filosofis-pelkurimainen salanimi jumalalle. »Tavoitteista», siis yhteiskunnasta, riippumaton moraali, oli se sitten johdettu ikuisista totuuksista tai »ihmisluonnosta», on loppujen lopuksi »luonnonteologian» laji. Taivas on ainoa luja asema sotilasoperaatioille dialektista materialismia vastaan.
Venäjällä muodostui viime vuosisadan lopulla kokonainen »marxilaisten» koulukunta (Struve, Berdjajev, Bulgakov ym.), joka halusi täydentää Marxin oppia omavaraisella, siis luokat ylittävällä moraalisella perustalla. Nuo miehet lähtivät tietysti Kantista ja kategorisesta imperatiivista. Mutta mihin he päätyivät? Struve on entinen Krimin paroni Wrangelin ministeri ja kirkon uskollinen poika; Bulgakov on ortodoksipappi; Berdjajev tulkitsee eri kielillä Ilmestyskirjaa. Ensisilmäykseltä niin odottamaton muodonmuutos ei suinkaan selity »slaavilaisella sielulla» — Struvella on saksalainen sielu — vaan Venäjän yhteiskunnallisen taistelun laajuudella. Tämän muodonmuutoksen perussuuntaus on perimmiltään kansainvälinen.
Klassinen filosofinen idealismi, siinä määrin kuin se aikanaan pyrki maallistamaan moraalin, siis vapauttamaan sen uskonnollisista sanktioistaan, oli valtava askel eteenpäin (Hegel). Mutta kun moraali oli repäisty taivaasta, se tarvitsi maalliset juuret. Näiden juurien löytäminen olikin yksi materialismista tehtävistä. Shaftesburyn jälkeen eli Darwin, Hegelin jälkeen Marx. Moraalin »ikuisiin totuuksiin» vetoaminen nykyään merkitsee yritystä kääntää pyörää taaksepäin. Filosofinen idealismi on vain vaihe: uskonnosta materialismiin, tai päinvastoin, materialismista uskontoon.
Jesuiittaveljeskunta, joka perustettiin 1500-luvun alkupuolella vastustamaan protestanttisuutta, ei muuten koskaan opettanut, että jokainen keino, katolisen moraalin kannalta vaikka rikollinenkin, olisi sallittu, jos se vain johtaisi »tarkoitukseen», siis katolilaisuuden voittoon. Tuollaisen sisäisesti ristiriitaisen ja psykologisesti käsittämättömän opinkappaleen liittivät pahantahtoisesti jesuiittoihin näiden protestanttiset ja joskus myös katoliset vastustajat, jotka eivät ujostelleet keinoja saavuttaa oma päämääränsä. Jesuiittateologit, joita samoin kuin muidenkin koulukuntien teologeja kiinnosti kysymys henkilökohtaisesta vastuusta, opettivat tosi asiassa, että keino sinänsä voi olla yhdentekevä, mutta kyseisen keinon moraalinen oikeutus tai tuomitseminen tulee tavoitteesta. Niinpä ampuminen itsessään voi olla samantekevää: Lasta uhkaavan vihaisen koiran ampuminen on hyvä; ampuminen väkivallan tai surman tarkoituksessa paha. Näiden yleisten seikkojen lisäksi veljeskunnan jumaloppineet eivät muuta halunneet lausua. Mitä tulee heidän käytännön moraaliinsa, eivät jesuiitat suinkaan olleet muita munkkeja tai katolilaispappeja huonompia, päinvastoin he nousivat pikemminkin näiden yläpuolelle ja olivat joka tapauksessa johdonmukaisempia, rohkeampia ja terävänäköisempiä. Jesuiitat olivat militantti järjestö, suljettu, voimakkaan keskitetty, hyökkäävä ja vaarallinen paitsi vihollisia, myös liittolaisia kohtaan. Psykologialtaan ja menetelmiltään »sankarikauden» jesuiitta erosi katolisesta keskivertopapista kuin kirkon sotilas sen puotinpitäjästä. Meillä ei ole perustetta ihanteellistaa sen kummemmin kumpaakaan. Mutta on jo täysin arvotonta tarkastella kiihkeää soturia hidasjärkisen ja laiskan puotinpitäjän silmin.
Jos pysyttäydytään puhtaan muodollisissa tai psykologisissa samankaltaisuuksissa, voidaan toki sanoa, että bolsevikit suhtautuvat kaikkien suuntausten demokraatteihin ja sosialidemokraatteihin samoin, kuin jesuiitat kirkon siviilihierarkiaan. Vallankumouksellisten marxilaisten rinnalla sosialidemokraatit ja sentristit vaikuttavat henkisesti keskenkasvuisilta tai puoskareilta lääkäreiden rinnalla: yhtäkään kysymystä he eivät pohdi loppuun saakka, uskovat loitsujen voimaan ja kiertävät pelkurimaisesti joka vaikeuden toivoen ihmettä. Opportunistit ovat sosialististen aatteiden rauhanomaisia puotinpitäjiä, kun taas bolsevikit sen vakaumuksellisia sotureita. Tästä johtuu viha ja mustamaalaus bolsevikkeja kohtaan niiden taholta, joilla on yllin kyllin edellisten historiasta johtuvia puutteita, muttei ei yhtään heidän ansioistaan.
Bolsevikkien ja jesuiittojen rinnastaminen jää kuitenkin täysin yksipuoliseksi ja pinnalliseksi, pikemminkin kirjalliseksi kuin historialliseksi. Niiden luokkien luonnetta ja etuja vastaavasti, joihin he tukeutuivat, jesuiitat edustivat taantumusta ja protestantit edistystä. Tuon »edistyksen» rajoittuneisuus sai puolestaan suoran ilmaisunsa protestanttien moraalissa. Niinpä heidän »puhdistamansa» Kristuksen oppi ei estänyt kaupunkilaisporvari Lutheria vaatimasta kapinoivien talonpoikien hävittämistä »hulluina koirina». Tohtori Martti katsoi ilmeisesti, että »tarkoitus pyhittää keinot» jo ennen, kuin tuo sääntö liitettiin jesuiittoihin. Jesuiitat puolestaan kilpailussa protestanttien kanssa mukautuivat yhä enemmän porvarillisen yhteiskunnan henkeen ja kolmesta lupauksesta, köyhyydestä, naimattomuudesta ja kuuliaisuudesta, säilyttivät vain kolmannen, ja senkin hyvin lievässä muodossa. Kristillisen ihanteen näkökulmasta jesuiittojen moraali aleni, mitä enemmän he lakkasivat olemasta jesuiittoja. Kirkon sotureista tuli sen byrokraatteja, ja kuten kaikista byrokraateista, melkoisia lurjuksia.
Tämä lyhyt selvitys varmaankin riittää osoittamaan, kuinka paljon tarvitaan tietämättömyyttä ja rajoittuneisuutta, jotta voisi ottaa vakavasti »jesuiittamaisen» »tarkoitus pyhittää keinot» -periaatteen asettaminen toista, ilmeisesti korkeampaa moraalia vastaan, jossa jokainen »keino» kantaa omaa moraalista pikku etikettiään, niin kuin tavarat kaupan hyllyllä. On ihailtavaa, että anglosaksisen poroporvarin terveen järjen onnistuu närkästyä »jesuiittaperiaatteesta» ja samanaikaisesti innoittua moraalisesta hyötyajattelusta, joka on niin luonteenomaista brittiläiselle filosofialle. Lisäksi Benthamin-John Millin kriteeri »suurin mahdollinen onnellisuus, suurimmalle mahdolliselle määrälle ihmisiä» ilmaisee että ne keinot ovat moraalisia, jotka johtavat yleiseen hyvinvointiin korkeampana päämääränään. Yleisessä filosofisessa muotoilussaan anglosaksinen utilitarismi osuu siten täysin yhteen sen »jesuiittaperiaatteen» kanssa, että »tarkoitus pyhittää keinot.» Empirismi, kuten huomaamme, on olemassa sen vuoksi, että vapauttaisi tarpeesta ymmärtää loppuun asti.
Herbert Spencer, jonka empirismiin Darwin istutti »evoluution» ajatuksen, niin kuin istutetaan rokotuksessa isorokkoa vastaan, opetti evoluution moraalin alueella kulkevan »aistihavainnoista» »ideoihin». Aistihavainnot tarjoavat välittömän mielihyvän kriteerejä, kun taas ideat antavat mahdollisuuden noudattaa tulevaisuuden, pitkäaikaisemman ja korkeamman mielihyvän kriteerejä. Moraalin kriteerinä on siis tässäkin »mielihyvä» tai »onni». Tämän kriteerin sisältö kuitenkin laajenee ja syvenee riippuen »evoluution» tasosta. Niinpä myös Herbert Spencer »evoluutioutilitarisminsa» menetelmin osoitti, että periaate »tarkoitus pyhittää keinot» ei sisällä mitään moraalitonta.
Olisi kuitenkin naivia odottaa tältä abstraktilta »periaatteelta» vastausta käytännön kysymykseen: mitä saa ja mitä ei saa tehdä? Lisäksi periaate »tarkoitus pyhittää keinot» synnyttää luonnollisesti kysymyksen: mikä sitten pyhittää tarkoituksen? Käytännön elämässä, niin kuin historiallisessa liikkeessäkin, päämäärä ja keinot vaihtavat alituisesti paikkaa. Rakennettava kone on »tarkoitus», ja tehtaalle tultuaan se muuttuu sen »keinoksi». Demokratia on tiettyinä aikakausina luokkataistelun »tarkoitus», muuttuakseen sitten sen »keinoksi». Sisältämättä lainkaan mitään moraalitonta, niin kutsuttu »jesuiittaperiaate» ei kuitenkaan ratkaise moraalikysymystä.
Spencerin »evolutiivinen» utilitarismi jättää sekin meidät vaille vastausta puolitiehen, sillä Darwinin jäljissä se yrittää sulauttaa konkreettisen historiallisen moraalin biologisiin tarpeisiin tai »sosiaalisiin vaistoihin», jotka ovat ominaisia laumaelämille, kun itse moraalin käsite kehittyy vain antagonistisessa ympäristössä, siis yhteiskunnassa, joka on jakautunut luokkiin.
Porvarillinen evolutionismi pysähtyy voimattomana historiallisen yhteiskunnan kynnykselle, koska se ei halua tunnustaa yhteiskunnallisten muotojen tärkeintä ponninta: luokkien taistelua. Moraali on vain yksi tämän taistelun ideologisista funktioista. Hallitseva luokka tyrkyttää yhteiskunnalle omat tarkoituksensa ja totuttaa pitämään moraalittomina kaikkia niitä keinoja, jotka ovat vastoin sen tarkoituksia. Se on virallisen moraalin pääfunktio. Se ei hae »suurinta mahdollista onnea» enemmistölle, vaan pienelle ja yhä kutistuvalle vähemmistölle. Tämä järjestelmä ei olisi voinut kestää edes viikkoakaan pystyssä pelkkää voimaa käyttäen. Se tarvitsee sementiksi moraalia. Tuon sementin laatiminen on pikkuporvarillisten teoreetikkojen ja moralistien ammatti. He leikittelevät kaikilla sateenkaaren väreillä, mutta jäävät viime kädessä orjuuden ja alistamisen apostoleiksi.
Jos ei halua palata Moosekseen, Kristukseen tai Muhammediin eikä tyytyä eklektiseen sillisalaattiin, on myönnettävä, että moraali on yhteiskunnan kehityksen tuote; ettei siinä ole mitään muuttumatonta; että se palvelee yhteiskunnallisia etuja; että nuo edut ovat ristiriitaisia; että moraalilla on enemmän kuin millään muulla ideologian muodolla luokkaluonne.
Mutta onhan perustavanlaatuisia moraalisääntöjä, jotka ovat muodostuneet koko ihmiskunnan kehityksen myötä ja ovat välttämättömiä jokaisen kollektiivin elämälle? Epäilemättä niitä on, mutta niiden vaikutusvoima on hyvin rajallinen ja horjuva. »Yleissitovat» normit ovat sitä vähemmän vaikuttavia, mitä kärkevämmän luonteen luokkataistelu saa. Luokkataistelun korkein muoto on kansalaissota, joka räjäyttää ilmaan kaikki taistelevien luokkien väliset moraaliset siteet. »Normaaleissa» oloissa »normaali» ihminen noudattaa käskyä: »älä tapa!». Mutta jos hän tappaa poikkeusoloissa itsepuolustuksena, valamiehet vapauttava hänet. Jos hän taas joutuu murhaajan uhriksi, oikeus surmaa murhaajan. Tuomion, niin kuin itsepuolustuksenkin välttämättömyys juontuu etujen sovittamattomasta ristiriidasta. Mitä valtioon tulee, niin rauhan aikana se rajoittuu yksittäisten yksilöiden lailliseen surmaamiseen, mutta sodan aikana se muuttaa »yleissitovan» käskyn »älä tapa» vastakohdakseen. »Humaaneimmatkin» hallitukset, jotka rauhan aikana »vihaavat» sotaa, julistavat sodan aikana armeijansa korkeimmaksi velvollisuudeksi tuhota mahdollisimman suuri osa ihmiskunnasta. Ns. »yleisesti tunnustetut» moraalisäännöt ovat perusluonteeltaan algebrallisia, siis epämääräisiä. Ne ilmaisevat vain sitä seikkaa, että ihminen yksilöllisessä käyttäytymisessään on sidoksissa tiettyihin yleisiin normeihin, jotka johtuvat hänen kuulumisestaan yhteiskuntaan. Näiden normien korkein yleistys on Kantin »kategorinen imperatiivi». Mutta vaikka sillä on filosofian Olympoksella korkea asema, tuossa imperatiivissa ei ole yhtään mitään kategorista, sillä siinä ei ole mitään konkreettista. Se on kuori vailla sisältöä. Se, miksi yleissitovat muodot ovat tyhjiä, johtuu siitä, että kaikissa ratkaisevissa kysymyksissä ihmiset tuntevat paljon syvemmin ja välittömämmin kuuluvansa luokkaan kuin »yhteiskuntaan». »Yleissitovan» moraalin normeja täyttävät itse asiassa luokkanormit, siis antagonistinen sisältö. Moraalinormista tulee sitä ehdottomampi, mitä vähemmän se on »yleissitova». Työläisten, etenkin lakkolaisten tai barrikadilla taistelevien, solidaarisuus on mittaamattomasti »kategorisempaa» kuin ihmisten solidaarisuus yleensä. Porvaristo, joka on paljon proletariaattia edellä luokkatietoisuudeltaan ja leppymättömyydeltään, on erittäin kiinnostunut siitä, että saisi pakotettua oman moraalinsa riistetyille massoille. Juuri tämän takia porvarillisen katekismuksen konkreettiset normit peitetään moraalisilla abstraktioilla, jotka asetetaan uskonnon, filosofian tai sen sekasikiön suojiin, jota »terveeksi järjeksi» kutsutaan. Vetoaminen abstrakteihin normeihin ei ole pyyteetön filosofinen virhe, vaan välttämätön osa luokkapetoksen mekaniikassa. Paljastaa tuo petos, jolla on vuosituhansien traditio takanaan, on proletaarisen vallankumouksen ykkösvelvollisuus.
Turvatakseen etunsa suurissa kysymyksissä hallitsevien luokkien on toissijaisissa kysymyksessä tehtävä myönnytyksiä, tietenkin niin kauan, kuin nuo myönnytykset mahtuvat kirjanpitoon. Kapitalismin nousun aikakaudella, erityisesti sotaa edeltäneinä viime vuosikymmeninä, nuo myönnytykset ovat ainakin suhteessa proletariaatin ylimpiin kerroksiin olleet täysin reaalisia. Tuon ajan teollisuus kasvoi miltei jatkuvasti. Sivistyskansakuntien ja osin myös työläismassojen hyvinvointi kasvoi. Demokratia tuntui horjumattomalta. Työläisjärjestöt kasvoivat. Samalla reformistiset suuntaukset kasvoivat. Luokkien väliset suhteet lientyivät ainakin päälle päin. Näin vakiintuivat yhteiskunnallisissa suhteissa rinnan demokratian normien ja yhteiskuntarauhan tapojen kanssa tietyt perustavat moraalisäännöt. Syntyi vaikutelma yhä vapaammasta, oikeudenmukaisemmasta ja inhimillisemmästä yhteiskunnasta. Edistyksen nouseva linja tuntui »terveelle järjelle» loppumattomalta.
Sen sijaan puhkesi kuitenkin sota tuoden mukaan mullistuksia, kriisejä, katastrofeja, epidemioita ja raakalaistumista. Ihmiskunnan talouselämä ajautui umpikujaan. Luokkavastakohtaisuudet kärjistyivät ja paljastuivat. Demokratian varoventtiilit alkoivat räjähtää yksi toisensa jälkeen. Perustavat moraalisäännöt osoittautuivat vieläkin hauraammiksi, kuin vakiintunut demokratia ja reformismin harhakuvat. Valhe, panettelu, lahjonta, väkivalta ja murhat saivat ennennäkemättömät mitat. Ällistyneistä typeryksistä tuntui, että kaikki nuo vaikeudet ovat sodan väliaikaista tulosta. Itse asiassa ne olivat ja ovat imperialismin rappeutumisen ilmiöitä. Kapitalismin mätäneminen merkitsee nyky-yhteiskunnan mätänemistä oikeuksineen ja moraaleineen.
Imperialistisen saastan »synteesi» on fasismi, suora tulos porvarillisen demokratian vararikosta imperialistisen kauden tehtävien edessä. Demokratian jäänteet jatkavat vielä vain kaikkein rikkaimmissa kapitalismin aristokratioista: jokaista »demokraattia» kohden Englannissa, Ranskassa, Hollannissa ja Belgiassa on tietty määrä siirtomaiden orjia; Yhdysvaltain demokratiaa hallitsevat »60 perhettä» jne. Lisäksi kaikissa demokratioissa kasvavat nopeasti fasismin ainekset. Stalinismin taas on synnyttänyt imperialismin paine kehittymätöntä ja eristynyttä työläisvaltiota kohtaan ja se on eräänlainen fasismin symmetrinen täydennys.
Samalla kun idealistiset poroporvarit — anarkistit tietenkin etunenässä — paljastavat uupumatta marxilaista »moraalittomuutta» lehdissään, ovat amerikkalaistrustit CIO:n John Lewisin mukaan käyttäneet vähintään 80 miljoonaa dollaria vuodessa käytännön taisteluun vallankumouksellista »demoralisointia» vastaan, siis vakoiluun, työläisten lahjomiseen ja valheellisiin syytöksiin salamurhista. Kategorinen imperatiivi valitsee joskus mutkikkaita kiertoteitä saavuttaakseen voittonsa!
Oikeudenmukaisuuden nimissä on todettava, että kaikkein vilpittömimmät ja samalla rajoittuneimmat pikkuporvarilliset moralistit elävät tänäänkin vielä idealisoiduissa eilisen muistoissa ja toiveissa sen palaamisesta. He eivät ymmärrä, että moraali on luokkataistelun funktio; että demokraattinen moraali vastasi liberaalin ja edistyksellisen kapitalismin kautta; että luokkataistelun kärjistyminen, joka kulkee koko uusimman kauden lävitse, tuhosi tuon moraalin lopullisesti ja peruuttamattomasti; että sen tilalle tulivat yhtäältä fasismin ja toisaalta proletaarisen vallankumouksen moraali.
Demokratia ja »yleisesti tunnustettu» moraali eivät ole imperialismin ainoita uhreja. Kolmas uhri on »yleisinhimillinen» terve järki. Tämä järjen alhaisin muoto on paitsi välttämätön kaikissa oloissa, se on myös riittävä tietyissä oloissa. Terveen järjen peruspääoma koostuu yleisinhimillisen kokemuksen perusjohtopäätöksistä: ei saa työntää sormea tuleen, pitää kulkea mahdollisimman suoraan, ei saa ärsyttää vihaisia koiria... jne. jne. Vakaassa yhteiskunnallisessa ympäristössä terve järki riittää kaupankäyntiin, parantamiseen, artikkeleiden kirjoittamiseen, ammattiliiton johtamiseen, eduskunnassa äänestämiseen, perheen perustamiseen ja lasten siittämiseen. Mutta kun tuo terve järki yrittää ylittää omat lailliset rajansa ja mennä monimutkaisempien yleistysten alueelle, se huomaa olevansa vain tietyn luokan ja tietyn kauden ennakkoluulojen hyytymä. Jo tavallinen kapitalismin kriisi ajaa terveen järjen umpikujaan; ja sellaisten katastrofien edessä, kuin vallankumoukset, vastavallankumoukset ja sodat, terve järki osoittautuu täydeksi tolloksi. Ajotta tiedostettaisiin asioiden »normaalin» kulun katastrofimaiset häiriöt, älyltä vaaditaan korkeampia ominaisuuksia, ja niille on tähän asti antanut filosofisen ilmauksen vain dialektinen materialismi.
Max Eastman, joka menestyksekkäästi pyrkii antamaan »terveelle järjelle» mahdollisimman vetävän kirjallisen muodon, teki itselleen taistelusta dialektiikkaa vastaan eräänlaisen ammatin. Terveen järjen konservatiiviset latteudet yhdistettynä hyvään tyyliin Eastman ottaa vakavissaan »vallankumouksen tieteenä». Tukien »Common Sensen» taantumuksellisia snobeja hän opettaa jäljittelemättömällä varmuudella ihmiskunnalle, että jos Trotskin ohjenuorana ei olisi ollut marxilainen oppi, vaan terve järki, hän ... ei olisi menettänyt valtaa. Sitä sisäistä dialektiikkaa, joka tähän asti on kaikkien vallankumousten vaiheiden vaihtelussa ilmennyt, sitä ei Eastmanille ole olemassa. Vallankumouksen vaihtuminen taantumukseen johtuu hänen mielestään riittämättömästä terveen järjen kunnioituksesta, eikä Eastman ymmärrä, että Stalin historiallisessa mielessä juuri oli terveen järjen, siis sen riittämättömyyden, uhri, sillä se valta, joka hänellä on, palvelee bolsevismille vihamielisiä tavoitteita. Päinvastoin, marxilainen oppi antoi meille mahdollisuuden ajoissa irrottautua termidorilaisesta byrokratiasta ja jatkaa kansainvälisen sosialismin päämäärien palvelemista.
Jokaisen tieteen, myös »vallankumouksen tieteen» tarkistuksena on kokemus. Koska Eastman tietää hyvin, kuinka pitää vallankumouksellinen valta maailman vastavallankumouksen oloissa, niin hän toivottavasti tietää myös, kuinka voidaan vallata valta. Olisi kovin toivottavaa, että hän lopultakin paljastaisi salaisuutensa. Parasta se olisi tehdä vallankumouksellisen puolueen ohjelmaluonnoksen muodossa otsikolla »kuinka saada ja säilyttää valta». Me kuitenkin pelkäämme, että juuri terve järki saa Eastmanin pidättäytymään noin riskialttiista yrityksestä. Ja tällä kertaa terve järki olisi oikeassa.
Marxilainen oppi, jota Eastman valitettavasti koskaan ei ole ymmärtänyt, salli meidän ennakoida, että tietyissä historian oloissa neuvostotermidor oli väistämätön kaikkine sitä seuranneine rikoksineen. Sama oppi ennakoi kauan sitten porvarillisen demokratian ja sen moraalin tuhon. Samaan aikaan »terveen järjen» teoreetikot joutuivat fasismin ja stalinismin yllättämiksi. Terve järki operoi muuttumattomilla suureilla maailmassa, jossa muuttumatonta on vain muutos. Dialektiikka taas tarkastelee kaikkia ilmiöitä, instituutioita ja normeja niiden muodostumisessa, kehityksessä ja rappeutumisessa. Dialektinen suhtautuminen moraaliin luokkataistelua palvelevana ja ohimenevänä tuotteena on terveestä järjestä »moraalitonta». Mutta ei ole mitään latteampaa, rajoittuneempaa, itsetyytyväisempää ja kyynisempää, kuin terveen järjen moraali!
Aiheen ristiretkelle bolsevistista »moraalittomuutta» vastaan antoivat Moskovan oikeudenkäynnit. Ristiretki ei kuitenkaan käynnistynyt heti. Enimmäkseen moralistit olivat nimittäin suoraan tai välillisesti Kremlin ystäviä. Sellaisina he yrittivät pitkään peitellä hämmennystään ja jopa teeskentelivät, ettei mitään erityistä ollut tapahtunut.
Moskovan oikeudenkäynnit eivät kuitenkaan olleet mitenkään sattuma. Orjamaisuus, tekopyhyys, virallinen valheen palvonta, lahjonta ja muut korruption muodot alkoivat rehottaa Moskovassa jo vuosina 1924—1925. Tulevia oikeuslavastuksia valmisteltiin avoimesti koko maailman silmien edessä. Varoituksista ei ollut puutetta. »Ystävät» eivät kuitenkaan halunneet huomata mitään. Eikä ihme: enemmistö näistä herroista, jotka aikoinaan olivat lokakuun vallankumouksen leppymättömiä vihollisia, sopeutui Neuvostoliittoon vain sitä mukaan, kun siinä tapahtui termidorilainen rappeutuminen: lännen pikkuporvarilliset demokraatit tunnistivat idän pikkuporvarillisissa byrokraateissa sukulaissielun.
Uskoivatko nämä ihmiset todellakin Moskovan syytteisiin? Vain kaikkein hidasjärkisimmät uskoivat. Toiset eivät halunneet häiritä itseään tarkistamalla asiaa. Kannattaako rikkoa imarteleva, mukava ja usein hyödyllinen ystävyys Neuvostoliiton lähetystöjen kanssa? He eivät myöskään unohtaneet sitä, että varomaton totuus voisi aiheuttaa vahinkoa Neuvostoliiton arvovallalle. Nämä ihmiset peittelivät rikoksia hyötysyistä, siis sovelsivat avoimesti periaatetta »päämäärä pyhittää keinot».
Häpeämättömyyden aloitteen otti kuninkaan neuvonantaja Pritt, joka ehti Moskovassa ajoissa vilkaista stalinilaisen oikeudenjumalattaren hameen alle ja totesi, että siellä oli kaikki järjestyksessä. Romain Rolland, jonka moraalista arvovaltaa neuvostokustantamojen kirjanpitäjät arvostavat korkealle, kiirehti esittämään yhden manifesteistaan, jossa melankolinen lyyrisyys yhdistyy seniiliin kyynisyyteen. Ranskan Ihmisoikeuksien liitto, joka vuonna 1917 pauhasi »Leninin ja Trotskin moraalittomuudesta» näiden irtautuessa sotilasliitosta Ranskan kanssa, kiirehti vuonna 1936 peittämään Stalinin rikokset Ranskan ja Neuvostoliiton välisen sopimuksen hyväksi. Isänmaallinen päämäärä hyvittää tunnetusti kaikenlaisia keinoja. »Nation» ja »New Republic» sulkivat silmänsä Jagodan urotöiltä, sillä »ystävyydestä» Neuvostoliiton kanssa tuli heidän oman arvovaltansa tae. Vielä vuosi sittenhän nämä herrat eivät lainkaan sanoneet, että stalinismi ja trotskilaisuus ovat sama asia. He olivat avoimesti Stalinin, tämän realismin, oikeuden ja Jagodan tukena. Tästä kannasta he pitivät kiinni niin kauan kuin pystyivät.
Tuhatševskin, Jakirin ja muiden teloitukseen saakka demokraattisen maiden suurporvaristo seurasi mielihyvällä, vaikka peitetyllä inhollakin, vallankumouksellisten tuhoamista Neuvostoliitossa. Tässä mielessä »Nation» ja »New Republic», puhumattakaan Durantysta, Louis Fischeristä ja heidän kaltaisistaan kynäprostituoiduista, vastasivat täysin »demokraattisen» imperialismin etuja. Kenraalien teloitukset hermostuttivat porvariston ja saivat sen ymmärtämään, että pitkälle edennyt stalinilaisen koneiston rappeutuminen saattoi helpottaa Hitlerin, Mussolinin ja Japanin keisarin työtä. New York Times alkoi varovasti, mutta itsepintaisesti korjailla omaa Durantyaan. Pariisilainen Le Temps avasi hiukan palstojaan valaistakseen todellista tilannetta Neuvostoliitossa. Mitä pikkuporvarillisiin moralisteihin ja mielistelijöihin tulee, niin he eivät koskaan ole olleet muuta, kuin kapitalistiluokkien äänitorvia. Lisäksi sen jälkeen kun John Deweyn johtama kansainvälinen tutkimuskomitea antoi tuomionsa, jokaiselle vähänkin ajattelevalle ihmiselle tuli selväksi, että jatkossa GPU:n avoin puolustaminen uhkaisi poliittisella ja moraalisella kuolemalla. Vasta siitä lähtien »ystävät» päättivät tuoda päivänvaloon moraalin ikuiset totuudet, siis siirtyä toiseen puolustuslinjaan.
Moralistien keskuudessa eivät vähäisimpiä ole pelästyneet stalinilaiset ja puolistalinilaiset. Eugene Lyons eleli useita vuosia mainiosti termidoriklikin kanssa ja piti itseään miltei bolsevikkina. Hylättyään Kremlin — syy on meille yhdentekevä — hän tietysti nousi nopeasti idealismin pilviin.. Liston Oak nautti vielä hiljan sellaista luottamusta Kominternissa, että hänelle uskottiin tasavaltalaisten englanninkielisen propagandan johtaminen Espanjassa. Se ei tietenkään estänyt häntä tehtävästä luovuttuaan luopumasta myös marxilaisuuden aakkosista. Ulkomaille jäänyt Valter Krivitski siirtyi GPU:sta erottuaan heti porvarillisiin demokraatteihin. Samanlainen muodonmuutos on ilmeisesti myös iäkkäällä Charles Rappoportilla. Heitettyään stalinismin yli laidan tuollaiset ihmiset, ja heitä on paljon, eivät voi olla etsimättä abstraktin moraalin perusteluista kompensaatiota kokemalleen pettymykselle tai aatteelliselle nöyryytykselle. Kysykää heiltä: miksi he ovat Kominternin ja GPU:n riveistä siirtyneet porvariston leiriin? Vastaus on valmiina: »trotskilaisuus ei ole stalinismia parempaa».
»Trotskilaisuus on vallankumouksellista romantiikkaa, stalinismi käytännöllistä politiikkaa.» Tästä banaalista vastakkainasettelusta, jolla perusporoporvari vielä eilen perusteli ystävyyttään termidorin kanssa vallankumousta vastaan, ei enää ole jälkeäkään. Trotskilaisuutta ja stalinismia ei enää ylipäänsä aseteta vastakkain, vaan samaistetaan. Ne samaistetaan muodoltaan, mutta ei olemukseltaan. Vetäydyttyään »kategorisen imperatiivin» meridiaanille demokraatit käytännössä jatkavat GPU:n puolustamista, mutta vain peitellymmin ja petollisemmin. Se joka mustamaalaa uhria, auttaa pyöveliä. Tässäkin tapauksessa moraali palvelee politiikkaa.
Demokraattinen poroporvari ja stalinilainen byrokraatti ovat, jos eivät kaksosia, niin hengenheimolaisia. Poliittisesti he joka tapauksessa kuuluvat samaan leiriin. Stalinilaisten, sosialidemokraattien ja liberaalien yhteistyöhön perustuu nykyinen hallitusjärjestelmä ranskassa ja — anarkisteilla lisättynä — tasavaltalaisessa Espanjassa. Jos Britannian Independent Labour Party näyttää niin rutistellulta, se johtuu siitä, ettei se useisiin vuosiin päässyt Kominternin syleilystä. Ranskan sosialistinen puolue erotti riveistään trotskilaiset juuri silloin, kun se valmistautui sulautumaan yhteen stalinistien kanssa. Jos yhteenliittyminen ei toteutunut, se ei johtunut periaatteellisista erimielisyyksistä — mitä niistä olikaan jäljellä? Sen sijaan se johtui vain sosialidemokraattisten pyrkyreiden pelosta paikkansa puolesta. Palattuaan Espanjasta Norman Thomas julisti että »objektiivisesti ottaen» trotskilaiset auttavat Francoa, ja tällä subjektiivisella järjettömyydellä teki »objektiivisen» palveluksen GPU:n pyöveleille. Tämä hurskas mies erotti amerikkalaiset »trotskilaiset» puolueestaan juuri samaan aikaan, kun GPU teloitti heidän aatetovereitaan Neuvostoliitossa ja Espanjassa. Monissa demokraattisissa maissa stalinilaiset, »moraalittomuudestaan» huolimatta, ovat onnistuneet tunkeutumaan hallintokoneistoon. Ammattiliitoissa he viihtyvät hyvin muita värejä edustavien byrokraattien kanssa. Stalinilaiset suhtautuvat tosin liian kevyesti rikoskaareen ja pelästyttävät sillä »demokraattisia» ystäviään rauhan oloissa; mutta poikkeusoloissa, kuten Espanjan esimerkki osoittaa, heistä tulee sitä varmemmin pikkuporvariston johtajia proletariaattia vastaan.
Toinen ja Amsterdamin internationaali eivät tietenkään ottaneet vastuuta väärennöksistä: tämän työn ne jättivät Kominternille. Itse ne pysyttelivät hiljaa. Yksityisesti ne selittivät, että moraalin näkökulmasta ne ovat Stalinia vastaan, mutta politiikan näkökulmasta hänen puolellaan. Vasta kun Ranskan kansanrintamaan oli syntynyt korjaamattomia halkeamia ja sosialistit joutuivat pohtimaan huomista, löysi Leon Blum mustepullonsa pohjalta tarvittavat muotoilut moraaliselle närkästykselle.
Jos Otto Bauer tuomitseekin lievästi Vyšinskin oikeuden, tekee hän sen vain siitä syystä, että voisi sitä »puolueettomammin» tukea Stalinin politiikkaa. Sosialismin kohtalo on Bauerin äskettäisen ilmoituksen mukaan sidoksissa Neuvostoliiton kohtaloon. »Ja Neuvostoliiton kohtalo», hän jatkaa, »on stalinismin kohtalo, kunnes (!) itse Neuvostoliiton sisäinen kehitys voittaa stalinilaisen kehitysvaiheen». Tässä suurenmoisessa lauseessa on kiteytyy Bauerin ajattelu, koko austromarxilaisuus, sosialidemokratian koko valhe ja mätä! »Niin kauan» kuin stalinilainen byrokratia on riittävän vahva tuhotakseen »sisäisen kehityksen» edistykselliset edustajat, niin kauan Bauer pysyy Stalinin rinnalla. Sitten kun vallankumoukselliset voimat sitten Bauerin vastaisesti kumoavat Stalinin, silloin Bauer jalomielisesti tunnustaa »sisäisen kehityksen» — ainakin kymmenen vuotta myöhässä.
Vanhoja internationaaleja seurailee myös sentristien Lontoon toimisto, jossa onnellisesti yhdistyvät lastentarhan, apukoulun ja invalidien hoitolaitoksen piirteet. Toimiston sihteeri, Fenner Brockway, aloitti julistuksella, että Moskovan oikeudenkäyntien tutkiminen voisi »vahingoittaa Neuvostoliittoa» ja ehdotti sen sijaan, että ... Trotskin poliittista toimintaa tutkisi »puolueeton» komitea, joka koostuisi Trotskin viidestä leppymättömästä vastustajasta. Brandler ja Lovestone ovat julkisesti tukeneet Jagodaa: vasta Ježovin edessä he perääntyivät; Jacob Walcher ilmeisen valheellisin perustein kieltäytyi antamasta Stalinin kannalta kielteistä todistajanlausuntoa John Deweyn komissiolle. Näiden ihmisten mätä moraali on vain heidän mädän politiikkansa tuote.
Mutta kaikkein surkuteltavinta roolia esittävät varmasti anarkistit. Jos stalinismi ja trotskilaisuus ovat yksi ja sama, niin kuin he joka säkeessä vakuuttavat, miksi sitten Espanjan anarkistit auttavat stalinilaisia tekemään selvää trotskilaisista ja samalla myös vallankumouksellisista anarkisteista? Avoimemmat vallattomuuden teoreetikot vastaavat: se on hinta aseista. Toisin sanoen: tarkoitus pyhittää keinot. Mutta mikä on heidän tarkoituksensa: anarkismi? sosialismi? Ei, vaan sen saman porvarillisen demokratian pelastaminen, joka petasi fasismin etenemistä. Alhaista tarkoitusta vastaavat alhaiset keinot.
Siinä on todellinen asetelma maailmanpoliittisella pelilaudalla!
Venäjä otti mitä suurenmoisimman harppauksen historiassa eteenpäin ja siinä saivat ilmauksensa maan edistyksellisimmät voimat. Nykyisessä taantumuksessa, jonka laajuus on suhteessa vallankumouksen laajuuteen, saa kehittymättömyys kostonsa. Stalinismista tuli tämän taantumuksen ruumiillistuma. Vanhan Venäjän historian barbaarisuus uudella yhteiskunnallisella perustalla tuntuu vieläkin vastenmielisemmältä, sillä se joutuu kätkeytymään historiassa ennennäkemättömään tekopyhyyteen.
Lännen liberaalit ja sosialidemokraatit, jotka lokakuun vallankumous pakotti epäilemään omia aatteitaan, ovat nyttemmin kokeneet uuden reippauden ryöpyn. Neuvostobyrokratian moraalinen kuolio tuntuu heistä liberalismin maineenpalautukselta. Päivänvaloon tuodaan kuluneita selviöitä: »jokainen diktatuuri pitää sisässään oman lahoamisensa takeet»; »vain demokratia takaa persoonallisuuden kehityksen» jne. Demokratian ja diktatuurin vastakkain asettamisessa, johon kyseisessä tapauksessa sisältyy sosialismin torjuminen porvarillisen järjestelmän nimissä, hätkähdyttää teoreettiselta kannalta oppimattomuus ja vilpillisyys. Stalinismin iljetys historiallisena realiteettina ja demokratia ylihistoriallisena abstraktiona asetetaan vastakkain. Demokratialla on silti silläkin ollut historiansa, jossa on riittänyt iljetystä. Luonnehtiessamme neuvostobyrokratiaa me lainaamme nimitykset »thermidor» ja »bonapartismi» porvarillisen demokratian historiasta, sillä, tietäkööt sen myöhäsyntyiset liberaaliteoreetikot, demokratia ei tullut maailmaan lainkaan demokraattista tietä. Vain moukat voivat tyytyä pohdiskeluihin siitä aiheesta, että bonapartismi ilmaantui jakobinismin »laillisena perillisenä», historiallisena rangaistuksena demokratian loukkaamisesta jne. Ilman sitä, että jakobinismi teki selvää feodalismista, ei olisi edes ajateltavissa porvarillista demokratiaa. Konkreettisten historian etappien — jakobinismin, thermidorin ja bonapartismin — asettaminen »demokratian» idealisoitua abstraktiota vastaan on yhtä virheellistä, kuin asettaa synnytystuskat elävää pienokaista vastaan.
Stalinismi taas ei ole »diktatuurin» abstraktio, vaan valtava byrokraattinen reaktio proletariaatin vallankumousta vastaan kehittymättömässä ja eristyneessä maassa. Lokakuun vallankumous lakkautti etuoikeudet, julisti sodan yhteiskunnalliselle epätasa-arvolle, korvasi byrokratian työtätekevien itsehallinnolla, kumosi salaisen diplomatian ja pyrki antamaan kaikille yhteiskunnallisille suhteissa täyden läpinäkyvyyden. Stalinismi palautti kaikkein loukkaavimmat etuoikeuksien muodot, antoi epätasa-arvolle röyhkeän luonteen, tukahdutti joukkojen omatoimisuuden poliisin itsevaltiudella, muutti hallinnon Kremlin oligarkian yksinvallaksi ja synnytti uudelleen vallan fetisismin muodoissa, joista itsevaltias monarkiakaan ei rohjennut uneksia.
Kaikenlainen yhteiskunnallinen taantumus joutuu naamioimaan todelliset päämääränsä. Mitä kärkevämpi on siirtyminen vallankumouksesta taantumukseen, mitä riippuvaisempi taantumus on vallankumouksen traditiosta, siis mitä enemmän se pelkää joukkoja, sitä enemmän se joutuu turvautumaan valheeseen ja väärentämiseen taistelussa vallankumouksen edustajia vastaan. Stalinilaiset väärennökset eivät ole bolsevistisen »moraalittomuuden» hedelmä. Kuten kaikki historian tärkeät tapahtumat, ne ovat konkreettisen yhteiskunnallisen taistelun tuote, ja tuo taistelu on lisäksi kaikkein valarikkoisin ja ankarin kaikista: uuden aristokratian taistelua sen valtaan nostaneita joukkoja vastaan.
Tarvitaan todella äärimmäistä älyllistä ja moraalista hidasjärkisyyttä, jotta samaistettaisiin stalinismin taantumuksellinen poliisimoraali ja bolsevikkien vallankumouksellinen moraali. Leninin puoluetta ei ole enää pitkään aikaan ollut olemassa: se pirstoutui sisäisiin vaikeuksiin ja maailman imperialismiin. Sen sijaan tuli stalinilainen byrokratia imperialismin välitysmekanismina. Byrokratia korvasi maailmannäyttämöllä luokkataistelun luokkayhteistyöllä ja internationalismin sosialipatriotismilla. Sovittaakseen hallitsevan puolueen taantumuksen tehtäviin, byrokratia »uudisti» sen kokoonpanon hävittämällä vallankumoukselliset ja värväämällä kiipijöitä.
Jokainen taantumus synnyttää, ruokkii ja voimistaa niitä historiallisen menneisyyden ainesosia, joille vallankumous antoi iskun, mutta joista sen ei onnistunut tehdä selvää. Stalinismin menetelmät vievät loppuun, korkeimpaan jännitteeseen ja samalla abstraktiin saakka kaikki ne valheen, julmuuden ja kataluuden keinot, jotka muodostavat hallitsemisen mekaniikan jokaisessa luokkayhteiskunnassa, myös demokratiassa. Stalinismi on historiallisen valtion kaikkien epämuodostumien tiivistymä, sen pahaenteisin ja vastenmielisin irvistys. Kun vanhan yhteiskunnan edustajat moralisoivasti asettavat vastakkain stalinismin kuolion ja steriloidun demokraattisen abstraktion, me voimme täydellä syyllä suositella heille, kuten koko vanhalle yhteiskunnalle, että he ihailisivat itseään neuvostotermidorin väärästä peilistä. GPU tosin ohittaa selkeästi kaikki muut järjestelmät rikostensa alastomuudessa. Mutta tämä juontuu Venäjää ravistelleiden niiden tapahtumien valtavasta laajuudesta, jotka Venäjää ravistelivat maailman imperialismin demoralisoitumisen oloissa.
Liberaaleissa ja radikaaleissa on paljon ihmisiä, jotka ovat omaksuneet materialistisia keinoja tulkita tapahtumia ja pitävät siten itseään marxilaisina. Se ei kuitenkaan estä heitä jäämästä porvarillisiksi toimittajiksi, professoreiksi tai poliitikoiksi. Bolshevikki ei tietenkään ole ajateltavissa ilman materialistista metodia, ei myöskään moraalin alueella. Mutta tuo metodi palvelee häntä paitsi tapahtumisen tulkitsemisessa, myös proletariaatin vallankumouksellisen puolueen muodostamisessa. Tuota tehtävää ei voi suorittaa ilman, että ollaan täysin riippumattomia porvaristosta ja sen moraalista. Porvarillinen yleinen mielipide hallitsee kuitenkin käytännössä täysin virallista työväenliikettä, aina Yhdysvaltain William Greenistä Ranskan Leon Blumin ja Maurice Thorezin kautta Espanjan Garcia Oliveriin. Tässä seikassa ilmenee syvimmin kautemme taantumuksellinen luonne.
Vallankumouksellinen marxilainen ei voi edes ryhtyä historialliseen tehtäväänsä irtautumatta moraalisesti porvariston ja sen proletariaatin sisällä olevien asiamiesten yleisestä mielipiteestä. Tähän tarvitaan aivan eri kaliiberin moraalista rohkeutta kuin siihen, että avaa suunsa ammolleen kokouksissa ja huutaa: »Alas Hitler!», »Alas Franco!». Juuri tuo bolsevikkien päättäväinen, loppuun asti mietitty, horjumaton irtautuminen paitsi suur-, myös pikkuporvariston konservatiivisesta moraalista pelästyttää kuoliaaksi demokraattiset korupuhujat, salonkiprofeetat ja käytäväsankarit. Tästä johtuvat heidän valituksensa bolsevikkien »moraalittomuudesta».
Se että he samaistavat porvarillisen moraalin ja moraalin »yleensä» on parhaiten tarkistettavissa pikkuporvariston äärimmäisessä vasemmistosiivessä, nimittäin niin kutsutun Lontoon toimiston sentristisissä puolueissa. Koska tämä organisaatio »tunnustaa» proletaarisen vallankumouksen ohjelman, näyttävät meidän erimielisyytemme sen kanssa päällepäin toissijaisilta. Tosiasiassa heidän »tunnustuksellaan» ei ole mitään arvoa, koska se ei velvoita mihinkään. He »tunnustavat» proletaarisen vallankumouksen, niin kuin kantilaiset tunnustavat kategorisen imperatiivin, siis pyhän periaatteen, jota ei kuitenkaan voi soveltaa arkielämään. Käytännöllisen politiikan alueella he yhtyvät vallankumouksen pahimpiin vihollisiin (reformisteihin ja stalinisteihin) taistellakseen meitä vastaan. Koko heidän ajattelunsa on kaksinaamaisuuden ja valheellisuuden läpitunkemaa. Jos sentristit pääsääntöisesti eivät yllä valtaviin rikoksiin, se johtuu vain siitä, että he jäävät aina politiikan taka-alalle: he ovat niin sanotusti historian pikku taskuvarkaita. Juuri tästä syystä he katsovat olevansa kutsutut elvyttämään työväenliike uudella moraalilla.
Tämän »vasemmistolaisen» veljeskunnan äärimmäisellä vasemmalla laidalla on pieni ja poliittisesti täysin mitätön pikkuryhmä saksalaisia maanpakolaisia, joka julkaisevat lehteä »Neuer Weg» (»Uusi tie»). Kumarrutaanpa alemmas ja kuunnellaan näitä bolsevistisen moraalittomuuden »vallankumouksellisia» paljastajia. Kaksimieliseen sävyyn puolin ylistäen »Neuer Weg» kirjoittaa, että bolsevikit erottuvat edukseen muista puolueista sillä, etteivät ole tekopyhiä: he julistavat avoimesti sitä, mitä muut itse asiassa soveltavat hiljaa, nimittäin periaatetta »tarkoitus pyhittää keinot». Mutta Neuer Wegin vakaumuksen mukaan tuollainen »porvarillinen» sääntö ei sovi yhteen »terveen sosialistisen liikkeen kanssa». »Valhe ja sitä pahempi eivät ole sallittuja keinoja taistelussa, kuten vielä Lenin ajatteli.». Sana »vielä» merkitsee ilmeisesti, että Lenin ei ehtinyt vapautua väärästä käsityksestään vain siksi, ettei elänyt »uuden tien» löytymiseen saakka.
Muotoilussa »valhe ja pahempi» jälkimmäinen merkitsee ilmeisesti väkivaltaa, murhia jne. , sillä samankaltaisissa olosuhteissa väkivalta on pahempaa kuin valehteleminen, ja murha on väkivallan äärimmäinen muoto. Tulemme siis siihen johtopäätökseen, että valhe, väkivalta ja murha eivät sovi yhteen »terveen sosialistisen liikkeen» kanssa. Mutta entä vallankumous? Kansalaissota on kaikkein ankarin kaikista sodan lajeista. Sitä ei voi ajatella paitsi ilman väkivaltaa kolmansia henkilöitä kohtaan, nykytekniikalla myös ilman vanhusten ja lasten kuolemaa. Pitääkö muistuttaa Espanjasta? Ainoa vastaus, jonka tasavaltalaisen Espanjan »ystävät» voivat antaa, kuuluu: kansalaissota on parempi kuin fasismin orjuus. Mutta tämä täysin oikea vastaus tarkoittaa vain, että tarkoitus (demokratia tai sosialismi) oikeuttaa tietyissä oloissa sellaiset keinot, kuin väkivallan ja tappamisen. Puhumattakaan valheesta! Ilman sitä ei voi ajatella sotaa, kuten ei voi ajatella autoa ilman voitelua. Jopa turvatakseen Cortesin istunnon (1. helmikuuta 1938) fasistien pommeilta, Barcelonan hallitus useaan otteeseen petkutti tahallaan toimittajia ja omaa väestöä. Olisiko se voinut muulla tavoin toimia? Se joka ottaa tarkoitukseksi voittaa Francon, joutuu ottamaan keinoksi kansalaissodan sitä seuraavine kauhuineen ja rikoksineen.
Mutta siltikö valhe ja väkivalta »sinänsä» voidaan tuomita? Tietenkin, kuten myös luokkayhteiskunta, joka niitä synnyttää. Yhteiskunta ilman yhteiskunnallisia ristiriitoja tulee tietenkin olemaan yhteiskunta vailla valhetta ja väkivaltaa. Siihen ei kuitenkaan voida kattaa tietä muuten kuin vallankumouksellisin, siis väkivaltaisin keinoin. Vallankumous itse on luokkayhteiskunnan tuote ja siinä on väistämättä sen piirteitä. »Ikuisten totuuksien» näkökulmasta vallankumous on tietysti »moraaliton». Se tarkoittaa kuitenkin vain, että idealistinen moraali on vastavallankumouksellista, se on siis riistäjien palveluksessa. »Mutta kansalaissotahan on tavallaan valitettava poikkeus!» sanoo ehkä yllätetty filosofi. Sen sijaan rauhan aikana terveen sosialistisen liikkeen on tultava toimeen ilman väkivaltaa ja valhetta.» Tuollainen vastaus ei kuitenkaan ole mitään muuta kuin surkea temppu. »Rauhanajan» luokkataistelun ja vallankumouksen välillä ei ole mitään ylittämätöntä rajaa. Jokaisessa lakossa on kehittymättömässä muodossa kaikki kansalaissodan ainekset. Kumpikin puoli yrittää saada liioitellen vastustajan uskomaan omat aineelliset voimavaransa sekä päättäväisyytensä taistella. Lehdistönsä, asiamiestensä ja vakoilijoidensa kautta kapitalistit pyrkivät pelottelemaan ja masentamaan lakkolaisia. Omasta puolestaan työläisten lakkovartiot joutuvat turvautumaan voimaan siinä, missä vakuuttelusta ei ole apua. Niinpä »valhe ja sitä pahempi» ovat luokkataistelun erottamaton osa jo sen kaikkein alkeellisimmassa muodossa. On vielä lisättävä, että itse totuuden ja valheen käsitteet ovat syntyneet yhteiskunnallisista ristiriidoista.
Stalin pidätyttää ja ammuttaa vastustajiensa lapsia sen jälkeen, kun nuo vastustajat itse on jo ammuttu väärien syytösten perusteella. Perheenjäseniä panttivangeiksi ottamalla Stalin pakottaa ne neuvostodiplomaatit palaamaan ulkomailta, jotka ovat rohjenneet esittää epäilyksiä Jagodan tai Ježovin nuhteettomuudesta. »Neuer Wegin» moralistit katsovat tarpeelliseksi ja ajankohtaiseksi muistuttaa tässä yhteydessä siitä, että Trotski vuonna 1919 »myös» otti käyttöön lain panttivangeista. Tässä on kuitenkin tarpeen tarkka lainaus: »Se että Stalin pidättää viattomia sukulaisia, on vastenmielistä raakalaisuutta. Mutta raakalaisuutena se pysyy silloinkin, kun sen määräsi Trotski (1919)». Tässä on idealistinen moraali kaikessa kauneudessaan! Sen kriteerit ovat yhtä valheellisia, kuin porvarillisen demokratian normitkin: molemmissa tapauksissa oletetaan samanvertaisuus siinä, missä sitä ei ole koskaan ollutkaan.
Emme tässä tule väittämään, että vuoden 1919 asetus tuskin johti kertaakaan niiden komentajien sukulaisten ampumiseen, joiden petturuus aiheutti paitsi lukemattomia ihmisuhreja, uhkasi myös vallankumousta suoranaisella tuholla. Kysymys ei loppujen lopuksi ole siitä. Jos vallankumous olisi alusta alkaen osoittanut vähemmän turhaa jalomielisyyttä, satojatuhansia henkiä olisi säästynyt. Niin tai näin, vuoden 1919 asetuksesta kannan täysin vastuun. Se oli välttämätön toimi taistelussa sortajia vastaan. Vain tässä taistelun historiallisessa sisällössä on asetuksen oikeutus, kuten myös koko kansalaissodan, jota sitäkin voidaan myös perustellusti nimittää »vastenmieliseksi raakalaisuudeksi».
Annamme jonkun Emil Ludvigin tai muun sellaisen piirtää muotokuvaa Abraham Lincolnista vaaleanpunaisine pikku siipineen. Lincolnin merkitys on siinä, että saavuttaakseen suuren historiallisen tarkoituksen, jonka nuoren kansan kehitys oli asettanut, hän ei perääntynyt kaikkein ankarimpien keinojen edessä, jos ne olivat välttämättömiä. Kysymys ei ole edes siitä, kumpi taistelevista leireistä aiheutti tai kärsi suurimman määrän uhreja. Historialla on erilaiset mittatikut pohjois- ja etelävaltiolaisten julmuuksille kansalaissodassa. Orjanomistaja, joka viekkaudella ja väkivallalla kahlitsee orjan ketjuihin, ja orja, joka viekkaudella ja väkivallalla katkoo kahleensa — älkööt raukkamaiset eunukit sanoko meille, että he olisivat tasavertaisia moraalin tuomiolla!
Sen jälkeen, kun Pariisin kommuuni oli hukutettu vereen ja koko maailman taantumukselliset roistot olivat vetäneet sen lipun häpäisyn ja panettelun likaan, löytyi lukuisia demokraattisia korupuhujia, jotka taantumukseen sopeutuen leimasivat kommunardit 64 panttivangin — ja etunenässä Pariisin arkkipiispan — ampumisesta. Marx ei hetkeäkään epäröinyt puolustaessaan tätä Kommuunin veristä tekoa. Ensimmäisen Internationaalin Pääneuvoston julkaisemassa kiertokirjeessä riveillä, joilla kuuluu todella laavan kiehunta, Marx muistuttaa ensiksikin porvariston käyttämästä panttivanki-instituutiosta taistelussaan sekä siirtomaiden kansoja että omaa kansaansa vastaan. Sen jälkeen hän viittaa siihen, että raivostuneet taantumukselliset ampuivat vangittuja kommunardeja järjestelmällisesti ja jatkaa: »Kommuunilla ei puolestaan ollut muuta keinoa suojata näiden vankien henkeä kuin ottaa preussilaisten tapaan panttivankeja. Mutta näiden panttivankien elämä oli jo moneen kertaan menetetty, koska versaillesilaiset jatkuvasti ampuivat vankejaan. Miten voitiin heitä enää kauemmin säästää sen verilöylyn jälkeen, jolla MacMahonin pretoriaanit juhlivat Pariisiin tuloaan? Pitikö porvaristohallituksen hillitöntä raakuutta vastaan suunnatun viimeisenkin vastatoimenpiteen — vankien ottamisen — jäädä vain pelkäksi pilkanteoksi?» Näin kirjoitti Marx panttivankien ampumisesta, vaikka hänen selkänsä takana pääneuvostossa istui moni Fenner Brockway, Norman Thomas ja muu Otto Bauer. Mutta niin tuore oli kansainvälisen proletariaatin suuttumus versaillesilaisten julmuutta kohtaan, että taantumukselliset hämmentäjät pitivät parhaana olla hiljaa odottaessaan heille suotuisampaa aikaa, joka pian valitettavasti koittikin. Vasta taantumuksen lopullisen voiton jälkeen pikkuporvarilliset moralistit yhdessä ammattiyhdistysvirkailijoiden ja anarkististen korulausujien kanssa tuhosivat Ensimmäisen internationaalin.
Kun lokakuun vallankumous puolustautui imperialismin yhdistyneitä voimia vastaan 8000 kilometrin rintamalla, koko maailman työläiset seurasivat taistelua niin kiihkeällä myötätunnolla, että heidän fooruminsa edessä oli liian vaarallista paljastaa panttivanki-instituution »vastenmielistä raakalaismaisuutta». Tarvitaan neuvostovaltion täysi rappeutuminen ja taantumuksen voitto useissa maissa, ennen kuin moralistit ryömivät koloistaan ... Stalinin avuksi. Sillä jos vainoilla, jotka suojelevat uuden aristokratian etuja, on sama moraalinen arvo kuin vapaustaistelun vallankumouksellisilla toimilla, silloin Stalin on täysin oikeassa, ellei ... ellei proletariaatin vallankumousta kokonaan tuomita.
Etsiessään moraalittomuuden esimerkkejä Venäjän kansalaissodan tapahtumista herrat moralistit joutuvat samaan aikaan sulkemaan silmänsä siltä seikalta, että Espanjan vallankumous synnytti sekin panttivanki-instituution ainakin sinä kautena, kun se oli aito joukkojen vallankumous. Jos paljastajat eivät uskaltaneet hyökätä espanjalaistyöläisiä vastaan näiden »vastenmielisen raakalaismaisuuden» takia, johtui se vain siitä, että Pyreneiden niemimaan maaperä on heille vielä liian kuuma. Paljon mukavampaa on palata vuoteen 1919. Se on jo historiaa: vanhukset ovat jo ehtineet unohtaa eivätkä nuoret ole vielä oppineet. Samasta syystä eri sortin farisealaiset palaavat niin sinnikkäästi Kronstadtiin ja Mahnoon: siinä on täysi vapaus moraalisille huuruille.
Ei voi olla yhtymättä moralisteihin siinä, että historia valitsee rankkoja teitä. Mutta millainen johtopäätös tästä pitää tehdä käytännön toiminnalle? Leo Tolstoi suositteli yksinkertaisuutta ja itsensä kehittämistä. Mahatma Gandhi neuvoo juomaan vuohenmaitoa. Valitettavasti Neuer Wegin »vallankumoukselliset» moralistit eivät ole menneet kovin kauas näistä resepteistä. »Meidän on vapauduttava siitä kafferimoraalista, jolle väärää on vain se, mitä vihollinen tekee», he saarnaavat. Loistava neuvo! »Meidän olisi vapauduttava...». Tolstoi suositteli vapautumaan samalla lihan synneistä. Tilastot eivät kuitenkaan tue hänen saarnaansa.. Sentristiset homunculuksemme ehtivät kohota luokat ylittävään moraaliin luokkayhteiskunnassa. Mutta melkein 2000 vuotta on kulunut siitä, kun sanottiin: »rakastakaa vihollisianne», »kääntäkää toinen poski» ... Edes paavi ei kuitenkaan ole »vapautunut» tähän mennessä vihasta vihollisia kohtaan. Totisesti on väkevä perkele, ihmissuvun vihollinen!
Eri kriteerien sovittaminen riistäjien ja riistettyjen toimiin merkitsee onnettomien pikkumiesten mukaan olemista »kafferimoraalin» tasolla. Ensinnäkään moinen halveksiva lausunto kaffereista »sosialistien» kynästä on tuskin sopiva. Onko heidän moraalinsa todella niin huono? Encyclopedia Britannica sanoo aiheesta seuraavaa:
»Sosiaalisissa ja poliittisissa suhteissaan he ilmaisevat suurta tahdikkuutta ja älykkyyttä; he ovat huomiota herättävän rohkeita, sotaisia ja vieraanvaraisia, ja olivat vilpittömiä ja rehellisiä, kunnes seurauksena kontaktista valkoihoisten kanssa heistä tuli epäluuloisia, kostonhimoisia ja varasteluun taipuvaisia, ja he omaksuivat lisäksi useimmat eurooppalaiset paheet.» On pakko tehdä johtopäätös, että kaffereiden pilaamiseen osallistuivat valkoiset lähetystyöntekijät, ikuisen moraalin saarnaajat.
Jos työtä tekevälle kafferille kertoisi, kuinka työläiset, jotka ovat nousseet kaikissa osissa planeettaamme kapinaan, ovat yllättäneet sortajansa, hän riemastuisi. Päinvastoin, hän harmistuisi, kun saisi tietää, että sortajien onnistui petkuttaa sorrettuja. Kafferi, jota lähetyssaarnaajat eivät vielä läpikotaisin ole pilanneet, ei suostu soveltamaan yksiä ja samoja abstrakteja moraalinormeja sortajiin ja sorrettuihin. Sen sijaan hän ymmärtää täysin, jos hänelle selittää, että tuollaiset abstraktit normit ovat olemassa juuri siksi, että estäisivät sorrettuja nousemasta sortajia vastaan.
Kuinka opettava yhteensattuma: panetellakseen bolsevikkeja Neuer Wegin lähetyssaarnaajien piti samalla panetella kaffereitakin; lisäksi molemmissa tapauksissa panettelu kulkee virallisen porvarillisen valheen linjaa: vallankumouksellisia ja värillisiä rotuja vastaan. Ei, me pidämme kaffereita kaikkia lähetyssaarnaajia, niin hengellisiä kuin maallisiakin, parempina!
Ei pidä kuitenkaan missään tapauksessa yliarvioida »Uuden tien» ja muiden umpikujien moralistien valveutuneisuutta. Näiden ihmisten tarkoitukset eivät ole niin pahoja. Mutta aikomuksistaan huolimatta he palvelevat vipusimina taantumuksen mekanismeissa. Nykyisenä aikakautena, kun pikkuporvarilliset puolueet tarrautuvat liberaaliin porvaristoon tai sen varjoon (»kansanrintamien» politiikka), halvaannuttavat proletariaatin ja kattavat tietä fasismille (Espanja, Ranska...), bolsevikit, siis vallankumoukselliset marxilaiset, käyvät erityisen vastenmielisiksi hahmoiksi porvarillisen yleisen mielipiteen silmissä. Pääasiallinen poliittinen paine meidän päivinämme suuntautuu oikealta vasemmalle. Viime kädessä taantumuksen koko paino painaa pienen vallankumouksellisen vähemmistön harteita. Tätä vähemmistöä kutsutaan Neljänneksi internationaaliksi. Voilà l'ennemi! Siinä vihollinen!
Stalinismilla on taantumuksen mekaniikassa monia johtavia asemia. Sen apua taistelussa proletaarista vallankumousta vastaan käyttävät tavalla tai toisella kaikki porvarillisen yhteiskunnan ryhmittymät, myös anarkistit. Samaan aikaan pikkuporvarilliset demokraatit koettavat sysätä moskovalaisen liittolaisensa synnyttämästä katkeruudesta osan, ainakin puolet, leppymättömän vallankumouksellisen vähemmistön niskoille. Siinä onkin sisältö nykyään muodikkaaseen sananparteen: »trotskilaisuus ja stalinismi ovat yksi ja sama asia.» Bolsevikkien ja kaffereiden vastustajat auttavat täten taantumusta parjaamaan vallankumouksen puoluetta.
Kaikkein moraalisimpia ihmisiä ovat aina olleet venäläiset eserrät: käytännössä he koostuivatkin pelkästä etiikasta. Se ei kuitenkaan estänyt heitä vallankumouksen aikana pettämästä venäläisiä talonpoikia. Kaikkein eettisin sosialisti ja Stalinin edelläkävijä bolsevikkeja vastaan tekaistujen syytösten esittäjänä oli Kerenski, jonka pariisilaisessa äänenkannattajassa toinen vanha »sosialivallankumouksellinen, Zenzinov, kirjoittaa: »Lenin opetti tunnetusti, että asetetun tavoitteen saavuttamiseksi kommunistit voivat — ja joskus heidän myös täytyy — »turvautua kaikenlaisiin juoniin — jopa vaiettava ja salattava totuuskin»...» (»Novaja Rossija», 17. helmikuuta 1938, s. 3). Tästä vedetään rituaalinen johtopäätös: stalinismi on leninismin laillinen jälkeläinen.
Valitettavasti eettinen syyllistäjämme ei osaa edes kunnolla lainata. Lenin sanoi: »On osattava... mentävä kaikkiin uhrauksiin, vieläpä — tarvittaessa — turvauduttava kaikenlaisiin juoniin, viekkauteen ja illegaaleihin menettelytapoihin, jopa vaiettava ja salattava totuuskin, kunhan vain pääsisimme ammattiliittoihin, voisimme pysyä niissä ja tehdä niissä hinnalla millä hyvänsä kommunistista työtä.» Juonien ja viekkauden välttämättömyys johtui Leninin selityksen mukaan siitä, että reformistinen byrokratia, joka myy työläiset pääomalle, alistaa vallankumoukselliset vainolle ja turvautuu heitä vastaan jopa porvarilliseen poliisiin. »Viekkaus» ja »totuuden salaaminen» ovat tässä tapauksessa vain laillisia keinoja puolustautua petturimaista reformistista byrokratiaa vastaan.
Itse Zenzinovin puolue teki aikoinaan maanalaista työtä tsarismia ja myöhemmin bolsevikkeja vastaan. Molemmissa tapauksissa se turvautui viekkauteen, juoniin, väärennettyihin passeihin ja muihin »totuuden salaamisen» lajeihin. Kaikkia näitä keinoja pidettiin paitsi »eettisinä», myös sankarillisina, sillä ne vastasivat pikkuporvarillisten demokraattien poliittisia tarkoituksia. Tilanne kuitenkin muuttuu heti, kun proletaariset vallankumoukselliset joutuvat turvautumaan salaliittolaistoimiin pikkuporvarillisia demokraatteja vastaan. Avaimella näiden herrojen moraaliin on, kuten näemme, luokkaluonne!
»Moraaliton» Lenin antaa avoimesti lehdistössä neuvon sotilaallisesta viekkaudesta petollisia johtajia vastaan. Moralisti Zenzinov typisti sitaattia tarkoituksellisesti molemmista päistä pettääkseen lukijaa: eettinen paljastaja osoittautuu, kuten tavallista, mitättömäksi kelmiksi. Lenin ei turhaan toistanut mielellään: on hirvittävän vaikea löytää vilpitöntä vastustajaa!
Työläinen, joka ei salaa kapitalistilta »totuutta» lakkolaisten suunnitelmista, on pelkästään petturi, joka ansaitsee halveksintaa ja boikotin. Sotilasta, joka paljastaa »totuuden» viholliselle, rangaistaan vakoojana. Kerenskihän yritti syyttää bolsevikkeja siitä, että nämä ilmoittivat »totuuden» Ludendorffin esikunnalle. Edes »pyhä totuus» ei ole siis päämäärä sinänsä. Sen yläpuolella on paljon pakottavampia kriteerejä, joilla on luokkaluonne, kuten analyysi osoittaa.
Taistelu elämästä ja kuolemasta ei ole ajateltavissa ilman sotilaallista oveluutta, toisin ilman valhetta ja petosta. Eivätkö saksalaiset proletaarit pysty petkuttamaan Hitlerin poliisia? Vai menettelevätkö neuvostoliittolaiset bolsevikit »moraalittomasti» petkuttaessaan GPU:ta? Jokainen hurskas porvari ylistää poliisin nokkeluutta tämän onnistuessa oveluudella saamaan kiinni vaarallisen gangsterin. Ei kai sotilaallinen viekkaus ole kielletty, kun kysymys on imperialismin gangstereiden kaatamisesta?
Norman Thomas puhuu tuosta »oudosta kommunistisesta moraalittomuudesta, jolle millään muulla kuin puolueella ja sen vallalla ei ole merkitystä» (»that strange Communist amorality in which nothing matters but the Party and its power» - »Socialist Call», March 12, 1938, p. 5). Thomas pistää tässä yhteen pinoon nykyisen Kominternin, siis Kremlin byrokraattien salaliiton työväenluokkaa vastaan, bolsevikkipuolueen kanssa, joka oli eturivin työläisten salaliitto porvaristoa vastaan. Tätä läpikotaisin epärehellistä rinnastamista on jo edellä riittävästi valotettu. Stalinismi vain kätkeytyy puolueen palvontaan; itse asiassa se tuhoaa sitä ja polkee lokaan. Se on kuitenkin totta, että bolsevikille puolue on kaikki. Salonkisosialisti Thomasista tuollainen vallankumouksellisen suhde vallankumoukseen on yllättävä ja luotaantyöntävä, koska hän itse on vain porvari, jolla on sosialistinen »ihanne». Thomasin ja hänen kaltaistensa silmissä puolue on vain toissijainen väline vaaliliittoihin ja muihin vastaaviin tarkoituksiin, ei enempää. Hänen yksityiselämänsä, kiinnostuksen kohteensa, yhteytensä ja moraalikriteerinsä ovat puolueen ulkopuolella. Vihamielisen hämmentyneenä hän katsoo bolsevikkia, jolle puolue on yhteiskunnan, myös hänen moraalinsa, vallankumouksellisen muuttamisen työkalu. Vallankumouksellisella marxilaisella ei voi olla ristiriitaa henkilökohtaisen moraalin ja puolueen etujen välillä, sillä puolue kattaa hänen tietoisuudessaan ihmiskunnan kaikkein korkeimmat tehtävät ja tarkoitukset. On naivia kuvitella, että Thomasilla olisi korkeampi käsitys moraalista, kuin marxilaisilla. Hänellä on vain alhaisempi käsitys puolueesta.
»Kaikki mikä maailmaan syntynee, vain häviötä ansaitsee», sanoo dialektikko Goethe. Bolsevikkipuolueen tuhoutuminen — maailman taantumuksen näytös — ei kuitenkaan vähennä sen maailmanhistoriallista merkitystä. Vallankumouksellisen nousunsa kaudella, siis kun se todella oli proletariaatin etujoukko, se oli historian rehellisin puolue. Missä pystyi, se tietenkin petkutti luokkavihollisia; sen sijaan se kertoi työtätekeville totuuden, koko totuuden ja vain totuuden. Vain tämän ansiosta se saavutti heidän luottamuksensa siinä määrin, ettei mikään muu puolue maailmassa ole siihen yltänyt.
Hallitsevien luokkien asiamiehet kutsuvat tämän puolueen rakentajaa »moraalittomaksi». Tietoisten työläisten silmissä tuolla syytöksellä on kunnian luonne. Se merkitsee seuraavaa: Lenin kieltäytyi tunnustamasta moraalinormeja, jotka orjanomistajat olivat määritelleet orjille ja joita itse orjanomistajat eivät koskaan noudattaneet. Hän kehotti proletariaattia ulottamaan luokkataistelun myös moraalin alueelle. Joka kumartaa vihollisen asettamien sääntöjen edessä, se ei koskaan voita vihollista!
Leninin »moraalittomuus», siis se että hän torjui luokkien yläpuolella olevan moraalin, ei estänyt häntä koko elämänsä säilyttämästä uskollisuutta yhdelle ja samalle ihanteelle; antamasta koko persoonaansa sorrettujen asialle; olemasta äärimmäisen peloton aatteen ja toiminnan alueella; suhtautumasta vailla häivääkään ylimielisyyttä »yksinkertaiseen» työläiseen, puolustuskyvyttömään naiseen ja lapseen. Eikö näytäkin siltä, että tämä »moraalittomuus» tässä tapauksessa onkin korkeamman inhimillisen moraalin synonyymi?
Tässä sopii kertoa tapaus, joka vaatimattomasta laajuudestaan huolimatta kuvaa hyvin ero heidän ja meidän moraaliemme välillä. Vuonna 1935 kirjeissä belgialaisille ystävilleni kehittelin ajatusta, että nuoren vallankumouksellisen puolueen yritys rakentaa »omia» ammattiliittoja on rinnastettavissa itsemurhaan. Työläiset on löydettävä siellä, missä he ovat. Mutta sehän tarkoittaa maksuja opportunistisen koneiston ylläpitämiseksi? Vastasin, että tietysti oikeudesta kaivaa maata reformistien alta täytyy väliaikaisesti maksaa heille vero. Mutta reformistithan eivät salli maata kaivettavan? Vastasin, että tietenkin kuopan kaivaminen vaatii salaliittolaistoimia. Reformistit ovat porvariston poliittinen poliisi työväenluokan sisällä. On osattava toimia ilman heidän lupaansa ja vastoin heidän kieltoaan... Toveri D:n kotiin tehdyssä satunnaisessa ratsiassa, joka liittyi muistaakseni juttuun aseiden toimittamisesta Espanjan työläisille, Belgian poliisi takavarikoi kirjeeni. Muutamien päivien kuluttua se julkaistiin. Vandervelden, De Manin ja Spaakin lehdistö ei tietysti säästellyt salamia minun »machiavellismiani» ja »jesuiittamaisuuttani» vastaan. Ja keitä ovat nämä paljastajat? Vanderveldestä, monivuotisesta Toisen internationaalin puheenjohtajasta, on jo kauan sitten tullut Belgian pääoman luottamushenkilö. De Man, joka useissa painavissa teoksissaan jalosti sosialismia idealistisella moraalilla ja lähestyi vaivihkaa uskontoa, käytti ensimmäistä sopivaa tilaisuutta pettää työläiset ja tulla tavalliseksi porvariston ministeriksi. Vielä värikkäämpi on Spaakin tapaus. Puolitoista vuotta aiemmin tämä herra kuului vasemmistososialistiseen oppositioon ja kävi luonani Ranskassa neuvottelemassa menetelmistä taistelussa Vandervelden byrokratiaa vastaan. Esitin samat ajatukset kuin ne, jotka myöhemmin muodostivat kirjeeni sisällön. Mutta jo vuosi vierailun jälkeen Spaak luopui okaista ja valitsi ruusut. Petettyään ystävänsä oppositiossa hänestä tuli yksi belgialaisen pääoman kyynisimmistä ministereistä. Ammattiliitoissa ja omassa puolueessaan nämä herrat tukahduttavat jokaisen kriittisen äänen, pilaavat ja lahjovat järjestelmällisesti kaikki huomattavimmat työläiset ja yhtä systemaattisesti erottavat tottelemattomat. He eroavat GPU:sta vain siinä, että eivät toistaiseksi turvaudu verenvuodatukseen: kunnon isänmaanystävinä he säästävät työläisverta lähimpään imperialistiseen sotaan. On selvää, että täytyy olla helvetin sikiö, moraalisesti epämuodostunut, »kafferi» ja bolsevikki antaakseen vallankumouksellisille työläisille neuvon noudattaa salaliiton sääntöjä taistelussa näitä herroja vastaan!
Belgian lainsäädännön kannalta kirjeeni ei tietenkään sisältänyt mitään rikollista. »Demokraattisen» poliisin velvollisuus oli palauttaa kirje lähettäjälleen anteeksipyynnöin. Sosialistisen puolueen velvollisuus oli protestoida ratsiaa, jonka oli sanellut huoli kenraali Francon eduista. Mutta herrat sosialistit eivät vähääkään ujostelleet käyttämästä poliisin suurta palvelusta — ilman sitä heillä ei olisi ollut onnekasta syytä paljastaa vielä kerran oman moraalinsa etuja suhteessa bolsevikkien moraalittomuuteen.
Kaikki on vertauskuvallista tässä tapauksessa. Belgialaiset sosialidemokraatit kaatoivat päälleni saaveittain närkästystään juuri silloin, kun heidän norjalaiset hengenheimolaisensa pitivät minua ja vaimoani lukkojen takana estääkseen meitä puolustautumasta GPU:n syytöksiä vastaan. Norjan hallitus tiesi vallan hyvin sen, että Moskovan syytökset olivat väärennettyjä: sosialidemokraattien puolivirallinen lehti oli kirjoittanut siitä avoimesti ensimmäisten päivien aikana. Mutta Moskova iski norjalaisia laivanomistajia ja kalakauppiaita kukkaroon — ja herrat sosialidemokraatit laskeutuivat heti polvilleen. Puolueen johtaja, Martin Tranmæl, on paitsi auktoriteetti moraalin alueella, myös suoranainen pyhimys: hän ei juo, ei polta, ei syö lihaa ja ui talvisin avannossa. Se ei estänyt häntä — sen jälkeen kun hän oli pidätyttänyt meidät GPU:n käskystä — tarkoituksella kutsumasta minua mustamaalaamaan norjalaisen GPU:n agentin, Jacob Friesin, porvarin vailla kunniaa ja omaatuntoa. Mutta tämä riittäköön...
Näiden herrojen moraali koostuu sovinnaisista säännöistä ja sanakäänteistä, joiden on kätkettävä heidän intressinsä, halunsa ja pelkonsa. Enemmistö heistä on valmis mihin tahansa halpamaisuuteen — luopumaan vakaumuksista, petokseen — kunnian tai henkilökohtaisen voitonpyynnin nimessä. Henkilökohtaisten etujen pyhällä alueella tarkoitus pyhittää heille kaikki keinot. Mutta juuri siksi heille on tarpeen erityinen moraalikokoelma, luja, mutta samalla joustava, kuten hyvät henkselit. He inhoavat jokaista, joka paljastaa heidän ammattisalaisuutensa joukkojen edessä. »Rauhan» aikana heidän vihansa ilmenee parjauksena, heidän vihansa on ilmennyt panetteluna, karkeana tai »filosofisena». Kärkevien yhteiskunnallisten konfliktien aikana, kuten Espanjassa, nämä moralistit käsi kädessä GPU:n kanssa tuhoavat vallankumouksellisia. Ja oikeuttaakseen tekonsa he toistelevat: »trotskilaisuus ja stalinismi ovat yksi ja sama asia».
Keinon voi oikeuttaa vain tarkoitus. Mutta tarkoituksen on puolestaan oltava oikeutettu. Marxilaisuudessa, joka ilmaisee proletariaatin historiallisia etuja, tarkoitus on oikeutettu, jos se johtaa ihmisen vallan kasvamiseen luontoon ja ihmisen toiseen ihmiseen kohdistaman vallan hävittämiseen.
Onko siis tämän tarkoituksen saavuttamiseksi kaikki sallittu? kysyy poroporvari sarkastisesti, paljastaen, ettei ymmärtänyt mitään. Se kaikki on sallittua, me vastaamme, mikä todella johtaa ihmiskunnan vapautumiseen. Koska tämän tarkoitus voidaan saavuttaa vain vallankumouksella, on proletariaatin vapauttavalla moraalilla väistämättä vallankumouksellinen luonne. Se vastustaa leppymättömästi paitsi uskonnon opinkappaleita, myös kaikenlaisia idealistisia fetissejä, näitä hallitsevan luokan filosofisia santarmeja. Se johtaa käyttäytymissäännöt yhteiskunnallisen kehityksen laeista, siis ennen kaikkea luokkataistelusta, tästä kaikkien lakien laista.
»Siis luokkataistelussa kapitalistien kanssa sallittuja ovat kaikki keinot: valhe, väärentäminen, petos, murha jne.?» — jatkaa moralisti inttämistä. Sallittuja ja välttämättömiä ovat ne ja vain ne keinot, jotka yhdistävät vallankumouksellista proletariaattia, täyttävät sen sielun leppymättömällä vihalla sortoa vastaan, opettavat sen halveksimaan virallista moraalia ja sen demokraattisia äänitorvia, kyllästävät sen tietoisuudella omasta historiallisesta tehtävästä sekä nostavat sen rohkeutta ja uhrautuvuutta taistelussa. Juuri tästä johtuu, etteivät kaikki keinot ole sallittuja. Kun sanomme että tarkoitus pyhittää keinot, niin siitä juontuu meille sekin johtopäätös, että suuri vallankumouksellinen tarkoitus hylkää keinoina kaikki ne alhaiset konstit ja menetelmät, jotka asettavat yhden osan työväenluokkaa sen toisia osia vastaan. Tai yrittävät tehdä joukot onnellisiksi ilman niiden osallistumista. Tai heikentävät massojen luottamusta itseensä ja järjestöönsä, korvaten sen »johtajien» kumartamisella. Ennen kaikkea ja leppymättömimmin vallankumouksellinen moraali hylkää orjamaisuuden suhteessa työtätekeviin, siis ne ominaisuudet, jotka kyllästävät läpikotaisin pikkuporvarilliset pedantit ja moralistit.
Nämä kriteerit eivät tietenkään anna valmista vastausta kysymykseen, mikä on sallittua ja mikä ei jokaisessa yksittäistapauksessa. Sellaisia automaattisia vastauksia ei voikaan olla. Vallankumouksellisen moraalin kysymykset kietoutuvat yhteen vallankumouksellisen strategian ja taktiikan kysymysten kanssa. Oikean vastauksen näihin kysymyksiin antaa liikkeen elävä kokemus teorian valossa.
Dialektinen materialismi ei tunne keinon ja tarkoituksen välistä dualismia. Tarkoitus juontuu luonnollisesti itse historiallisesta liikkeestä. Keinot ovat elimellisesti tarkoitukselle alisteisia. Lähimmästä päämäärästä tulee keino etäisemmälle päämäärälle. Näytelmässään »Franz von Sickingen» Ferdinand Lassalle asettaa seuraavat sanat yhden sankareista suuhun:
»Älä näytä vain päämäärää, näytä myös tie.
Sillä niin erottamattomasti kasvavat toisiinsa tie ja päämäärä,
Että yksi aina vaihtuu toisen kanssa,
Ja toinen tie synnyttää toisen päämäärän».
Lassallen säkeet ovat varsin puutteelliset. Vielä pahempi on, että käytännön politiikassa Lassalle itse poikkesi esittämästään säännöstä: riittää kun muistaa, että hän vajosi jopa salaisiin sopimuksiin Bismarckin kanssa! Mutta dialektinen vuorosuhde keinon ja tarkoituksen välillä ilmenee edellä olleissa neljässä säkeessä täysin oikein. Vehnänjyvä on kylvettävä, ennen kuin saa vehnäntähkän.
Onko esimerkiksi yksilöterrori sallittua vai luvatonta »puhtaan moraalin» näkökulmasta? Tässä abstraktissa muodossa kysymystä ei ole meille olemassakaan. Konservatiiviset sveitsiläisporvarit lausuvat vieläkin virallisia ylistyksiä terroristi Wilhelm Tellille. Meidän sympatiamme ovat täysin irlantilaisten, venäläisten, puolalaisten tai intialaisten terroristien puolella heidän taistelussaan kansallista ja poliittista sortoa vastaan. Murhattu Kirov, julma satraappi, ei herätä mitään myötätuntoa. Meidän suhtautumisemme murhaajaan pysyy neutraalina vain siksi, että me emme tiedä häntä ohjanneita motiiveja. Jos kävisi ilmi, että Nikolajev esiintyi tietoisena kostajana Kirovin tallomien työläisten oikeuksien puolesta, sympatiamme olisivat täysin murhaajan puolella. Ratkaiseva meille ei kuitenkaan ole kysymys subjektiivisista motiiveista, vaan kysymys objektiivisesta tarkoituksenmukaisuudesta. Voiko kyseinen keino todella viedä tarkoitukseen? Yksilöterrorin suhteen teoria ja käytäntö todistavat, että ei voi. Terroristille sanomme: joukkoja ei voi korvata; vain joukkoliikkeessä voisit löytää tarkoituksenmukaisen käytön sankaruudellesi. Kansalaissodan oloissa yksittäisten väkivallantekijöiden surmaaminen lakkaa kuitenkin olemasta yksilöterrorismia. Jos esimerkiksi vallankumouksellinen räjäyttäisi ilmaan kenraali Francon esikuntineen, se tuskin aiheuttaisi moraalista närkästystä edes demokraattisissa eunukeissa. Kansalaissodan oloissa sellainen teko olisi poliittisesti täysin tarkoituksenmukainen. Niinpä kaikkein kärkevimmässäkin kysymyksessä, ihmisen murhatessa toisen, moraaliset absoluutit ovat täysin hyödyttömiä. Moraalinen sekä poliittinen arvio tulee taistelun sisäisistä tarpeista.
Työläisten vapautus voi olla vain itse työläisten työtä. Siksi ei ole suurempaa rikosta kuin pettää joukot, esittää tappiot voittoina ja ystävät vihollisina, lahjoa johtajat, tehtailla legendoja, luoda väärennettyjä oikeudenkäyntejä, lyhyesti siis tehdä sitä, mitä stalinilaiset tekevät. Nämä keinot voivat palvella vain yhtä tarkoitusta: pidentää historian jo tuomitseman klikin herruutta. Ne eivät kuitenkaan voi palvella joukkojen vapauttamista. Tästä syystä Neljäs internationaali käy stalinismia vastaan taistelua — ei elämästä, vaan kuolemasta.
Joukot eivät tietenkään ole virheettömiä. Joukkojen ihanteellistaminen on meille vierasta. Me näimme ne eri olosuhteissa, eri vaiheissa, myös mitä suurimmissa poliittisissa mullistuksissa. Me olemme tarkkailleet niiden heikkoja ja vahvoja puolia. Vahvat puolet — päättäväisyys, uhrautuvuus ja sankaruus — ovat aina ilmenneet selvimmin vallankumouksen nousuvaiheessa. Tuona kautena bolsevikit olivat joukkojen johdossa. Sitten koitti toinen historian luku, jona paljastuivat sorrettujen heikot puolet: epäyhtenäisyys, riittämätön sivistys ja näköpiirin rajoittuneisuus. Joukot väsyivät ponnistuksista, pettyivät, menettivät uskon itseensä ja — tekivät sijaa uudelle aristokratialle. Tuona kautena bolsevikit (»trotskilaiset») joutuivat eristyksiin joukoista. Käytännössä me koimme kaksi tuollaista suurta historiallista sykliä: 1897-1905, tyrskyn vuodet; 1907-1913, laskuveden vuodet; 1917-1923, historiassa ennen näkemättömän nousun kausi ja lopuksi uusi taantumuksen kausi, joka ei vieläkään ole päättynyt. Näissä suurissa tapahtumissa »trotskilaiset» opettelivat historian rytmin, siis luokkataistelun dialektiikan. He opettelivat, ja ilmeisesti myös tietyssä määrin oppivat alistamaan tälle objektiiviselle rytmille omat subjektiiviset suunnitelmansa ja ohjelmansa. He oppivat olemaan vajoamatta epätoivoon siitä, että historian lait eivät riipu meidän yksilöllisistä mieltymyksistämme tai eivät alistu moraalikriteereillemme. He oppivat alistamaan omat yksilölliset mieltymyksensä historian laeille. He oppivat olemaan pelkäämättä mahtavimpiakaan vihollisia, jos näiden mahtavuus on ristiriidassa historiallisen kehityksen tarpeiden kanssa. He osaavat uida vastavirtaan hyvin varmoina siitä, että mitä mahtavin uusi historian virta kantaa heidät toiselle rannalle. Kaikki eivät ui perille, monet hukkuvat. Mutta vain osallistuminen tähän liikkeeseen avoimin silmin ja lujin tahdoin voi antaa korkeimman moraalisen tyydytyksen ajattelevalle olennolle!
Lev Trotski.
Coyoacan, 16. helmikuuta 1938[1]
PS. — Kirjoitin nämä sivut niinä päivinä, kun poikani minun tietämättäni kamppaili kuoleman kanssa. Omistan hänen muistolleen tämän pienen työn, joka toivoakseni olisi saanut hänen hyväksyntänsä: Lev Sedov oli todellinen vallankumouksellinen ja halveksi farisealaisia.
L.T.
[1] Artikkelin käsikirjoitus valmistui 16. helmikuuta. Lopullisessa versiossa kirjoittaja lisäsi tekstiin muutamia tuoreempia esimerkkejä.