Julkaistu: 1938
Suomennos: Kaj Henriksson
Lähde: Бюллетень оппозиции (большевиков-ленинцев) N. 66-67, Май-июнь 1938 г. (Искра—Research)
HTML: Joonas Laine
Maailman koko poliittista tilannetta luonnehtii ennen kaikkea historiallinen kriisi proletariaatin johdossa.
Proletariaatin vallankumouksen taloudelliset edellytykset ovat jo kauan sitten saavuttaneet sen huippuvaiheen, joka yleensä on mahdollista kapitalismissa. Ihmiskunnan tuotantovoimat ovat lakanneet kasvamasta. Uudet keksinnöt ja parannukset eivät enää johda aineellisen vaurauden kasvuun. Suhdannekriisit koko kapitalistisen järjestelmän kriisin oloissa tuovat joukoille yhä raskaamman puutteen ja kärsimyksen. Kasvava työttömyys puolestaan syventää valtion rahoituskriisiä ja heikentää horjuvia rahajärjestelmiä. Niin demokraattiset kuin fasistisetkin hallitukset kulkevat vararikosta toiseen.
Porvaristo itse ei näe ulospääsyä. Maissa, joissa sen on ollut pakko asettaa viimeinen panoksensa fasismin kortille, se on nyt liukumassa silmät kiinni kohti taloudellista ja sotilaallista katastrofia. Historiallisesti etuoikeutetuissa maissa, siis niissä joissa vielä jonkin aikaa on varaa demokratian ylellisyyteen vanhojen kansallisten pääomakasaumien kustannuksella (Iso-Britannia, Ranska, Yhdysvallat jne.), ovat kaikki perinteiset pääoman puolueet hämmennyksen tilassa, joka ajoittain on lähellä tahdon halvaantumista. ”New Deal” edustaa alkuvaiheen näyttävästä päättäväisyydestä huolimatta vain erityistä hämmennyksen muotoa, jollainen on mahdollista maassa, jossa porvaristo on ehtinyt kasata määrättömiä rikkauksia. Nykyinen kriisi, joka ei suinkaan vielä ole sanonut viimeistä sanaansa, on ehtinyt jo osoittaa, ettei ”New Deal”-politiikka Yhdysvalloissa, kuten ei myöskään kansanrintamapolitiikka Ranskassa, avaa minkäänlaista ulospääsyä talouden umpikujasta.
Kansainvälisissä suhteissa ei kuva ole yhtään parempi. Kun kapitalismin rappeutumisen paine kasvaa, ovat imperialismin sovittamattomat ristiriidat tulleet sille rajalle, jonka jälkeen yksittäiset yhteenotot ja veriset leimahdukset (Abessinia, Espanja, Kauko-itä, Keski-Eurooppa...)[1] sulautuvat väistämättä yhteen maailmanpaloksi. Porvaristo on tietenkin tietoinen siitä kuolemanvaarasta, jonka uusi sota sen herruudelle aiheuttaa. Mutta se on nykyään mittaamattomasti kyvyttömämpi estämään sotaa kuin vuoden 1914 aattona.
Kaikki puheet siitä, etteivät historialliset edellytykset sosialismille ole vielä ”kypsyneet”, ovat tietämättömyyden tai tietoisen petoksen tulosta. Proletariaatin vallankumouksen objektiiviset edellytykset ovat paitsi ”kypsyneet”, ne ovat alkaneet jo mädäntyä. Ilman sosialistista vallankumousta, ja vielä pian, uhkaa ihmiskunnan koko kulttuuria katastrofi. Puuttuu vain proletariaatti, siis ensi kädessä sen vallankumouksellinen etujoukko. Ihmiskunnan historiallinen kriisi pelkistyy vallankumouksellisen johdon kriisiin.
Porvariston talouden, valtion, politiikan sekä sen kansainväliset suhteet on täysin yllättänyt yhteiskunnallinen kriisi, joka luonnehtii yhteiskunnan vallankumousta edeltävää tilaa. Suurin este sille, että vallankumousta edeltävä tilanne muuttuisi vallankumoukselliseksi, on proletariaatin johdon opportunistinen luonne, sen pikkuporvarillinen pelkuruus suurporvariston edessä ja sen petturimainen yhteys jälkimmäiseen, jopa sen kuolinkamppailussa.
Proletariaatin on kaikissa maissa vallannut syvä levottomuus. Miljoonien joukot tulevat yhä uudelleen vallankumousliikkeeseen. Mutta joka kerran ne törmäävät tällä tiellä omiin konservatiivisiin, byrokraattisiin koneistoihinsa.
Espanjan proletariaatti yritti sankarillisesti useita kertoja huhtikuusta 1931 alkaen ottaa vallan ja yhteiskunnan kohtaloiden johtamisen. Sen omat puolueet – sosialidemokraatit, stalinilaiset, anarkistit ja POUM[2] – kukin tavallaan, olivat kuitenkin jarruina ja kattoivat siten tietä Francon voitolle.
Ranskassa valtava istumalakkojen[3] aalto paljasti varsinkin kesäkuussa 1936 proletariaatin olevan täysin valmis kukistamaan kapitalistisen järjestelmän. Johtavien järjestöjen – sosialistien, stalinilaisten ja syndikalistien – kuitenkin onnistui Kansanrintaman toiminimellä kanavoida ja pysäyttää ainakin väliaikaisesti vallankumouksen virta.
Ennennäkemätön istumalakkojen aalto ja hämmästyttävän nopea teollisuusliittojen (CIO) kasvu Yhdysvalloissa kertoo mitä kiistämättömimmin amerikkalaisten työläisten vaistomaisesta pyrkimyksestä nousta historian heille asettaman tehtävän tasolle. Mutta täälläkin johtavat järjestöt, mukaan lukien vastikään perustettu CIO,[4] tekevät kaikkensa estääkseen ja halvaannuttaakseen joukkojen vallankumouksellista painetta.
Kominternin[5] lopullinen siirtyminen porvarillisen järjestelmän puolelle, sen kyynisen vastavallankumouksellinen rooli kaikkialla maailmassa, erityisesti Espanjassa, Ranskassa, Yhdysvalloissa ja muissa ”demokraattisissa” maissa, synnytti poikkeuksellisia lisävaikeuksia maailman proletariaatille. Lokakuun vallankumouksen tunnuksen alla ”kansanrintamien” sovittelupolitiikka tuomitsee työväenluokan voimattomuuteen ja tasoittaa tietä fasismille.
”Kansanrintamat” yhtäällä ja fasismi toisaalla ovat imperialismin viimeiset poliittiset voimavarat taistelussa proletariaatin vallankumousta vastaan. Historiallisesta näkökulmasta nämä kummatkin voimavarat ovat kuitenkin kuvitelmaa. Kapitalismin mätäneminen jatkuu fryygialaismyssyn[6] merkeissä Ranskassa samalla tavoin kuin hakaristin merkeissä Saksassa. Ainoastaan porvariston kukistaminen voi avata tien ulos.
Joukkojen suuntautumisen määräävät yhtäältä mätänevän kapitalismin objektiiviset olosuhteet, toisaalta vanhojen työväenjärjestöjen petturimainen politiikka. Näistä kahdesta tekijästä ratkaiseva on tietenkin ensimmäinen: historian lait ovat byrokraattisia koneistoja vahvemmat. Olivat sosialipettureiden[7] menetelmät sitten kuinka moninaisia, Léon Blumin ”sosiaalisesta” lainsäädännöstä[8] Stalinin oikeusväärennöksiin, niiden ei onnistu murtaa proletariaatin vallankumouksellista tahtoa. Mitä pidemmälle mennään, sitä enemmän niiden epätoivoiset yritykset pidätellä historian pyörää osoittavat joukoille, että proletariaatin johdon kriisin, josta on tullut ihmiskunnan kulttuurin kriisi, voi ratkaista vain Neljäs internationaali.
Lähikausi on esivallankumouksellisen agitaation, propagandan ja organisoinnin kautta, jonka strateginen tehtävä on voittaa se ristiriita, joka on vallankumouksen objektiivisten edellytysten ja proletariaatin ja sen etujoukon kypsymättömyyden (vanhemman polven neuvottomuuden ja pettyneisyyden, nuoremman polven kokemattomuuden) välillä. Joukkoja on autettava päivittäisessä taistelussa löytämään yhteys niiden nykyvaatimusten ja sosialistisen vallankumouksen ohjelman välillä. Siihen tulisi kuulua siirtymävaatimusten järjestelmän, jonka lähtökohta ovat tämän päivän olosuhteet ja työväenluokan laajojen kerrosten nykyinen tietoisuus ja joka vääjäämättä johtaa yhteen ja samaan johtopäätökseen: proletariaatin vallanottoon.
Klassinen sosialidemokratia, joka toimi edistyksellisen kapitalismin aikakaudella, jakoi ohjelmansa kahteen toisistaan riippumattomaan osaan: vähimmäisohjelmaan, joka rajoittui porvarillisen yhteiskunnan puitteissa tapahtuviin uudistuksiin, sekä enimmäisohjelmaan, joka lupasi kapitalismin korvaamista sosialismilla määrittelemättömässä tulevaisuudessa. Vähimmäis- ja enimmäisohjelman välillä ei ollut olemassa mitään yhteyttä. Eikä sosialidemokratia tarvitsekaan sitä, sillä sosialismista se puhuu vain suurissa juhlissa. Komintern on mätänevän kapitalismin kaudella lähtenyt sosialidemokratian tielle, kun järjestelmällisistä yhteiskunnallisista uudistuksista ja joukkojen elintason parantamisesta ei voi olla puhettakaan; kun porvaristo oikealla kädellä ottaa joka kerran kaksi kertaa enemmän kuin vasemmalla antaa (verot, tullit, inflaatio, "disinflaatio", korkeat hinnat, työttömyys, lakkojen rajoittaminen poliisin avulla jne.); ja kun jokainen proletariaatin vakavasti otettava ja pikkuporvaristonkin edistyksellinen vaatimus väistämättä ylittää kapitalistisen omistuksen ja porvarillisen valtion rajat.
Neljännen internationaalin strategisena tehtävänä ei ole kapitalismin uudistaminen, vaan sen kaataminen. Poliittinen tavoite on proletariaatin vallanotto porvariston pakkolunastamiseksi. Tätä strategista tehtävää ei kuitenkaan ole mahdollista ratkaista ilman, että otettaisiin harkitusti huomioon jokainen pieni ja yksittäinenkin taktiikkakysymys. Kaikki proletariaatin osat, kerrokset, ammatit ja ryhmät tulee vetää mukaan vallankumoukselliseen liikkeeseen. Nykykauden erityispiirre ei ole, että se vapauttaisi vallankumouksellinen puolueen arkisesta työstä, vaan että se sallii käydä tätä taistelua erottamattomassa yhteydessä vallankumouksen tehtäviin.
Neljäs internationaali ei hylkää vanhan ”minimiohjelman” vaatimuksia siinä, missä ne ovat säilyttäneet ainakin osan elinvoimastaan. Väsymättä se puolustaa työläisten demokraattisia oikeuksia ja yhteiskunnallisia saavutuksia. Mutta se asettaa tuon arkisen työn oikean ja reaalisen, siis vallankumouksellisen, perspektiivin kehyksiin. Koska joukkojen vanhat, osittaiset ”minimivaatimukset” törmäävät rappeutuvan kapitalismin tuhoisien ja alentavien tendenssien kanssa − ja näin käy joka askeleella − Neljäs internationaali nostaa esiin siirtymävaatimusten kokonaisuuden, jonka ajatus on suunnata vaatimukset avoimemmin ja päättäväisemmin itse porvarillisen järjestelmän perustaa vastaan. Vanhan ”vähimmäisohjelman” työntää taka-alalle siirtymäohjelma, jonka tehtävänä on joukkojen järjestelmällinen liikekannallepano proletariaatin vallankumousta varten.
Hajoavan kapitalismin olosuhteissa jatkavat arkista sorrettujen elämäänsä joukot, joita nyt enemmän kuin koskaan uhkaa vaara joutua joukkoköyhyyden pohjalle. Heidän on puolustettava leipäpalaansa, elleivät kykene saamaan enempää tai parempaa. Ei ole tarpeen eikä mahdollistakaan luetella tässä niitä erillisiä, yksittäisiä vaatimuksia, jotka kaikki joka kerran syntyvät konkreettisista kansallisista, paikallisista ja ammatillisista olosuhteista. Mutta kaksi perustavaa taloudellista ongelmaa, työttömyys ja korkeat hinnat, joihin tiivistyy kapitalistisen järjestelmän lisääntyvä järjettömyys, vaatii yleistettyjä iskulauseita ja taistelumenetelmiä.
Neljäs internationaali julistaa leppymättömän sodan kapitalistien politiikalle, joka, niin kuin pitkälti heidän reformististen asiamiestensäkin politiikka, suuntautuu sysäämään työtätekevien niskoille koko militarismin, kriisin, rahajärjestelmien ja muiden kapitalismin kuolinkouristusten ongelmien taakan. Me vaadimme työtä ja kunnollisia elinoloja kaikille.
Inflaatio tai vakauttaminen ei kumpikaan palvele proletariaatin tunnuksina, sillä ne ovat vain saman kepin kaksi päätä. Hintojen laukkaa vastaan, joka sodan lähestyessä on yhä hillittömämpää, voi taistella vain liukuvan palkkataulukon tunnuksella. Työehtosopimusten on taattava automaattiset palkankorotukset kulutustavaroiden hinnannousua vastaavasti.
Kun proletariaattia uhkaa oma rappeutuminen, se ei voi sallia kasvavan osan työläisiä muuttua pysyvästi työttömiksi, köyhiksi, jotka elävät lahoavan yhteiskunnan armopaloilla. Oikeus työhön on työläisen ainut jäljellä oleva todellinen oikeus riistoon perustuvassa yhteiskunnassa. Samaan aikaan tätä oikeutta viedään häneltä joka askeleella. Työttömyyttä, niin ”rakenteellista” kuin ”suhdannetyöttömyyttäkin”, vastaan on nostettava yleisten töiden tunnuksen rinnalle tunnus liukuvasta työaikataulukosta. Ammattiliittojen ja muiden joukkojärjestöjen on yhdistettävä työssä olevat ja työttömät lujalla solidaarisuuden yhteistakuulla. Olemassa oleva työ jaetaan kaikkien saatavilla olevien työtätekevien käsien kesken ja sen perusteella määritellään työviikon pituus. Jokaisen työläisen keskipalkka säilyy samana kuin se oli entisen työviikon aikana. Palkat, joilla on taattu minimi, seuraisivat hintojen muutoksia. Nykyisenä katastrofaalisena ajanjaksona on mahdotonta hyväksyä mitään muuta ohjelmaa.
Omistajat ja heidän asiansa ajajat todistelevat näiden vaatimusten olevan ”mahdottomia toteuttaa”. Pienemmät, erityisesti vararikkoon menossa olevat kapitalistit, vetoavat lisäksi tilikirjoihinsa. Työläiset torjuvat jyrkästi tällaiset väitteet ja vetoamiset. Kyse ei ole vain ”tavallisesta” vastakkaisten aineellisten etujen yhteentörmäyksestä. Kyse on proletariaatin suojelemisesta rappeutumiselta, turmelukselta ja perikadolta. Kyse on ainoan luovan ja edistyksellisen luokan elämästä ja kuolemasta ja samalla koko ihmiskunnan tulevaisuudesta. Mikäli kapitalismi ei pysty tyydyttämään vaatimuksia, jotka väistämättä syntyvät sen itsensä aiheuttamista ongelmista, se kuolkoon. ”Toteutettavissa olemisessa” tai ”mahdottomuudessa toteuttaa” on tässä tapauksessa kysymys voimasuhteista, jotka voidaan ratkaista vain taistelulla. Tämän taistelun kautta, oli sen välitön käytännön menestys mikä tahansa, työläiset ymmärtävät parhaiten, kuinka välttämätöntä on hävittää kapitalistinen orjuus.
Työläiset tarvitsevat taistelussaan osittaisten ja siirtymävaatimusten puolesta nyt enemmän kuin koskaan joukkojärjestöjä, ennen kaikkea ammattiliittoja. Liittojen voimakas kasvu Ranskassa ja Yhdysvalloissa on paras vastaus niille äärivasemmistolaisille passiivisuuden teoreetikoille, jotka ovat opettaneet ammattiliittojen olevan ”aikansa eläneitä”.
Leniniläiset bolševikit[9] ovat eturivissä kaikissa kamppailuissa, joissa on kyse työväenluokan vaatimattomimmistakin aineellisista eduista tai demokraattisista oikeuksista. He osallistuvat aktiivisesti laajoihin ammattiliittoihin ja huolehtivat niiden lujittamisesta ja niiden taisteluhengen kohottamisesta. He taistelevat leppymättä kaikkia yrityksiä vastaan alistaa liitot porvarilliselle valtiolle ja sitoa proletariaatti ”pakkosovitteluun” ja kaikenlaisiin muihin, ei pelkästään fasistisen vaan myös ”demokraattisen”, poliisiholhouksen muotoihin. Vain tällaisen työn pohjalta on mahdollista käydä menestyksekästä taistelua liittojen sisällä reformistista, mm. stalinilaista, byrokratiaa vastaan. Lahkolaiset yritykset rakentaa tai pitää yllä pieniä ”vallankumouksellisia” liittoja puolueen kakkospainoksena merkitsevät todellisuudessa luopumista taistelusta työväenluokan johtajuudesta. On otettava horjumattomaksi säännöksi se, että antautumismielinen itsensä eristäminen laajoista ammattiliitoista merkitsee vallankumouksen pettämistä, eikä se sovi yhteen Neljänteen internationaaliin kuulumisen kanssa.
Samalla Neljäs internationaali torjuu ja tuomitsee päättäväisesti kaikenlaisen ammattiliittofetisismin, joka on ominaista yhtä lailla tradeunionisteille kuin syndikalisteillekin.
a) Ammattiliitoilla ei ole, eikä tehtäviensä, kokoonpanonsa ja jäsenhankintansa luonteen mukaisesti voi ollakaan täydellistä vallankumouksellista ohjelmaa, eivätkä ne siksi voi korvata puoluetta. Eri maiden vallankumouksellisten puolueiden rakentaminen Neljännen internationaalin osastoina on siirtymäkauden keskeisin tehtävä.
b) Ammattiliitot, voimakkaimmatkin, kattavat korkeintaan 20–25 prosenttia työväenluokasta, lisäksi kyse on etupäässä sen ammattitaitoisimmista ja hyväpalkkaisimmista kerroksista. Sorretuin osa työväenluokasta tulee taisteluun mukaan vain ajoittain, työväenliikkeen poikkeuksellisten nousujen aikana. Sellaisina hetkinä on välttämätöntä luoda tilapäisjärjestöjä, jotka kattavat koko taistelevan joukon; lakkokomiteoita, tehdaskomiteoita ja lopulta neuvostoja.
c) Proletariaatin ylimpien kerroksien järjestöissä ammattiliitoissa, kuten todistaa koko historiallinen ja mm. Espanjan anarkosyndikalististen liittojen tuore kokemus, syntyy voimakkaita tendenssejä kohti sovintoa demokraattisen porvarillisen järjestelmän kanssa. Ankaran luokkataistelun aikoina ammattiliittojen johtokoneistot pyrkivät hallitsemaan joukkoliikettä tehdäkseen sen vaarattomaksi. Näin tapahtuu jo tavallisten lakkojen aikana; erityisesti joukkomittaisissa istumalakoissa, jotka horjuttavat porvarillisen omistusoikeuden periaatetta. Sodan tai vallankumouksen aikana, kun porvariston tilanne käy erityisen tukalaksi, ay-johtajista tulee yleensä porvarillisia ministerejä.
Neljännen internationaalin osastojen on tämän vuoksi aina pyrittävä paitsi uudistamaan ammattiliittojen koneistoa ja esittämään kriittisillä hetkillä uusia, taistelutahtoisia johtajia kaavoihinsa kangistuneiden virkailijoiden ja kiipijöiden tilalle, myös luomaan itsenäisiä taistelujärjestöjä, jotka paremmin vastaisivat porvarillista yhteiskuntaa vastaan käytävän joukkotaistelun tehtäviä, eivätkä ne saa tilanteen vaatiessa kavahtaa suoraa irtautumistakaan ammattiliittojen konservatiivisesta koneistosta. Jos on rikollista lahkolaisten kuvitelmien vuoksi kääntää joukkojärjestöille selkä, yhtä rikollista on sietää passiivisesti vallankumouksellisen joukkoliikkeen alistaminen avoimen taantumuksellisten tai peitellyn konservatiivisten (”edistyksellisten”) byrokraattisten klikkien valtaan. Ammattiliitot eivät sinänsä ole päämäärä; ne ovat vain yksi keino tiellä proletariaatin vallankumoukseen.
Siirtymäkauden työväenliike ei ole luonteeltaan säännöllinen ja tasapainoinen, vaan kuumeinen ja räjähdysmäinen. Niin tunnusten kuin järjestöllisten muotojenkin tulee alistua tälle liikkeen luonteelle. Johdon on vältettävä rutiinia kuin ruttoa ja kuunneltava tarkasti joukkojen itsensä aloitetta.
Istumalakot, jotka ovat tämän aloitteen yksi uusi ilmenemä, ylittävät ”normaalin” kapitalistisen järjestyksen rajat. Olivat lakkoilijoiden vaatimukset mitä tahansa, osuu yritysten väliaikainen valtaus kapitalistisen omistuksen epäjumalaan. Jokainen istumalakko esittää käytännössä kysymyksen, kenellä on valta tehtaalla: kapitalistilla vai työläisillä?
Kun istumalakko kysyy tämän aika ajoin, niin tehdaskomitea kysyy saman järjestäytyneesti. Yrityksen kaikkien työläisten ja toimihenkilöiden valitsema tehdaskomitea luo välittömästi vastapainon johdon tahdolle.
Reformistista kritiikkiä vastaan, joka erotteli vanhan mallin isännät, Fordin tapaiset "patruunat", "hyvistä" ja "demokraattisista" riistäjistä, me asetamme tunnuksen tehdaskomiteoista taistelun keskuksina molempia vastaan.
Ammattiliittobyrokraatit vastustavat pääsääntöisesti komiteoiden muodostamista niin kuin jokaista rohkeaa askelta kohti joukkojen mobilisointia. Heidän vastarintansa on kuitenkin sitä helpompi murtaa, mitä laajempi on liike. Siellä missä jo ”rauhallisina” aikoina yrityksen työläiset kuuluvat kaikki liittoon (closed shop[10]), siellä komitea menee muodollisesti päällekkäin liiton toimielimen kanssa, mutta uudistaa sen kokoonpanon ja laajentaa sen tehtäviä. Komiteoiden tärkein merkitys on kuitenkin se, että niistä tulee taisteluesikunta sellaisille työväenluokan kerroksille, joita ammattiliitto ei tavallisesti pysty tavoittamaan. Samaan aikaan juuri näistä sorretuimmista kerroksista tulevat vallankumouksen uhrautuvaisimmat joukko-osastot.
Komitean muodostumisesta lähtien vakiintuu tehtaalle tosiasiallinen kaksoisvalta. Perimmiltään se on siirtymätila, sillä siihen sisältyy kaksi sovittamatonta valtaa: kapitalistinen ja proletaarinen. Tehdaskomiteoiden periaatteellinen merkitys onkin juuri se, että jos ne eivät suoraan aloitakaan vallankumouksellista kautta, niin ainakin esivallankumouksellisen kauden porvarillisen ja proletaarisen vallan välillä. Siitä ettei tehdaskomiteapropaganda ole ennenaikaista eikä keinotekoista todistavat parhaiten useissa maissa etenevät istumalakkoaallot. Uudet samanlaiset aallot ovat lähitulevaisuudessa väistämättömiä. Kampanja tehdaskomiteoiden puolesta on välttämätöntä aloittaa ajoissa, ettei jouduttaisi yllätetyksi.
Liberaali kapitalismi, joka perustuu kilpailulle ja kauppavapaudelle, kuuluu täysin menneisyyteen. Sen tilalle tullut monopolikapitalismi ei lieventänyt markkinoiden anarkiaa, vaan antoi sille päinvastoin erityisen kouristusmaisen luonteen. Välttämättömyyden "kontrolloida" taloutta, "ohjata" valtion taholta teollisuutta ja "suunnitella" tunnustavat nykyään ainakin puheissa miltei kaikki porvarilliset ja pikkuporvarilliset ajatussuuntaukset fasismista sosialidemokratiaan. Fasistien kohdalla on etupäässä kyse kansan ”suunnitelmallisesta” ryöstämisestä sotilaallisiin tarkoituksiin. Sosialidemokraatit aikovat tyhjentää anarkian valtameren byrokraattisen ”suunnittelun” lusikoin. Insinöörit ja professorit kirjoittavat artikkeleita ”teknokratiasta”. Arastelevissa "sääntelyn" yrityksissään demokraattiset hallitukset törmäävät suurpääoman järkähtämättömään sabotaasiin.
Todellista suhdetta riistäjien ja demokraattisten ”kontrolloijien” välillä kuvaa parhaiten se, että herrat ”uudistajat” pysähtyvät hurskaasti väristen trustin[11] ja sen teollisten ja kaupallisten ”salaisuuksien” kynnykselle. Tässä vallitsee ”sekaantumattomuuden” periaate. Yksittäisen kapitalistin ja yhteiskunnan väliset tilit ovat kapitalistin salaisuus: ne eivät kuulu yhteiskunnalle. Kuten liberaalin kapitalismin kaudellakin, "liikesalaisuutta” perustellaan yhä ”kilpailun” intresseillä. Todellisuudessa trusteilla ei ole toisiltaan salaisuuksia. Nykyajan liikesalaisuus on monopolipääoman jatkuva salaliitto yhteiskuntaa vastaan. Suunnitelmat rajoittaa ”patruunojen” itsevaltiutta pysyvät säälittävinä farsseina niin kauan kuin yhteiskunnallisten tuotantovälineiden yksityisomistajat voivat salata tuottajilta ja kuluttajilta riiston, ryöstön ja petoksen mekanismin. ”Liikesalaisuuden” lakkauttaminen on ensimmäinen askel kohti todellista teollisuuden kontrollia.
Työläisillä on yhtä lailla kuin kapitalisteillakin oikeus tietää yrityksen, trustin, koko teollisuudenalan ja koko kansantalouden kaikki ”salaisuudet”. Ennen kaikkia pankit, raskas teollisuus ja keskitetty liikenne tulisi asettaa lasikuvun alle.
Työläisvalvonnan lähimpiä tehtäviä on selvittää yhteiskunnan tulot ja menot yksittäisestä yrityksestä alkaen; määrittää, mikä on yksittäisen kapitalistin ja kaikkien riistäjien yhdessä todellinen osuus kansantulosta; paljastaa pankkien ja trustien kulissientakaiset sopimukset ja huijaukset; ja lopuksi paljastaa koko yhteiskunnalle se hirvittävä ihmistyön haaskaus, joka seuraa kapitalismin anarkiasta ja alastomasta voitontavoittelusta.
Mikään porvarillisen valtion virkamies ei pysty tähän työhön, olivat valtuudet mitkä tahansa. Koko maailma on nähnyt, kuinka presidentti Roosevelt ja pääministeri Léon Blum ovat voimattomia ”60” tai ”200 perheen"[12] edessä. Riistäjien vastarinnan murtamiseksi tarvitaan proletariaatin painetta. Vain ja yksin tehdaskomiteat voivat toteuttaa todellisen tuotannon valvonnan vetämällä mukaan rehellisiä ja kansalle uskollisia asiantuntijoita: kirjanpitäjiä, tilastotieteilijöitä, insinöörejä, tiedemiehiä jne. – neuvonantajina, ei "teknokraatteina".
Taistelu työttömyyttä vastaan ei ole mahdollista mm. ilman yleisten töiden[13] laajaa ja rohkeata järjestämistä. Mutta yleisillä töillä voi olla pidempiaikaista ja edistyksellistä merkitystä niin yhteiskunnalle kuin itse työttömillekin vain siinä tapauksessa, että ne ovat osa yleistä useiden vuosien suunnitelmaa. Tällaisen suunnitelman puitteissa työläiset vaativat yksityisissä, kriisin seurauksena suljetuissa yrityksissä tehdyn työn jatkamista yhteiskunnan tiliin. Työläisvalvonnan tilalle astuu sellaisissa tapauksissa välitön työläisjohto.
Alkeellisimmankaan taloussuunnitelman – työtätekevien, ei riistäjien näkökulmasta – laatiminen ei käy ilman työläisvalvontaa, ilman että työläisen katse tunkeutuisi kaikkiin kapitalistisen talouden näkyviin ja näkymättömiin pontimiin. Eri yrityskomiteoiden on vastaavissa konferensseissa valittava trusti, teollisuudenala- ja talousaluekomiteoita sekä lopulta koko valtakunnan teollisuutta varten komitea. Siten työläisvalvonnasta tulee suunnitelmatalouden koulu. Valvonnan kokemuksella proletariaatti valmistautuu koko maan teollisuuden suoraan hallintaan, kun sen hetki koittaa.
Niille pääasiassa pienille ja keskisuurille kapitalisteille, jotka joskus itse tarjoutuvat avaamaan työläisille tilikirjojaan – pääasiassa todistaakseen palkanalennuksen välttämättömyyttä – vastaavat työläiset, ettei heitä kiinnosta eri konkurssien ja puolikonkurssien kirjanpito, vaan kaikkien riistäjien kirjanpito. Työläiset eivät voi eivätkä halua sovittaa elintasoaan yksittäisten oman järjestelmänsä uhreiksi joutuneiden kapitalistien etujen kanssa. Tehtävä on uudistaa koko tuotanto- ja jakojärjestelmä järkevämmälle ja kunnollisemmalle pohjalle. Jos liikesalaisuuden lakkauttaminen on työläisvalvonnan välttämätön edellytys, niin tuo valvonta on ensimmäinen askel kohti talouden sosialistista johtamista.
Sosialistinen ohjelma pakkolunastajien pakkolunastamiseksi, siis porvariston poliittiseksi kumoamiseksi ja sen taloudellisen herruuden hävittämiseksi, ei missään tapauksessa saa estää nykyisenä siirtymäkautena sitä, että nostettaisiin eri syistä vaatimus yksittäisten, kansallisen olemassaolon kannalta tärkeimpien teollisuudenalojen tai yksittäisten, erityisen loismaisten porvariston ryhmien pakkolunastamisesta.
Niinpä me asetamme herrojen demokraattien Yhdysvaltain ”60 perheen” tai Ranskan ”200 perheen” diktatuurista esittämiä surkeita itkuvirsiä vastaan vaatimuksen pakkolunastaa nämä 60 tai 200 kapitalistista feodaaliherraa.
Aivan samoin me vaadimme sotateollisuuden, rautateiden, tärkeimpien raaka-ainelähteiden ym. monopoliyritysten pakkolunastusta.
Nämä vaatimukset eroavat epämääräisestä reformistisesta "kansallistamisen" tunnuksesta siten, että: 1) me torjumme siitä maksettavat korvaukset; 2) me varoitamme joukkoja Kansanrintaman puoskareista, jotka puheissaan saarnaavat kansallistamista, mutta todellisuudessa pysyvät pääoman asiamiehinä; 3) me kehotamme joukkoja luottamaan vain omaan vallankumoukselliseen voimaansa; 4) me liitämme pakkolunastuskysymyksen kysymykseen työläisten ja talonpoikien vallasta.
Niinpä välttämättömyys nostaa jokapäiväisessä agitaatiossa tunnus pakkolunastamisesta johdonmukaisesti, osina, eikä vain propagandassa, kokonaisuutena, johtuu siitä, että eri teollisuudenalat ovat eri kehitystasolla, niillä on eri asema yhteiskunnan elämässä ja ne käyvät läpi eri vaiheita luokkataistelussa. Vain proletariaatin yleinen vallankumouksellinen nousu voi tehdä porvariston yleisestä pakkolunastuksesta ajankohtaisen. Siirtymävaatimusten tehtävän on valmistaa proletariaatti ratkaisemaan tämä tehtävä.
Imperialismi merkitsee finanssipääoman valtaa. Pankit keskittävät rinnan syndikaattien ja trustien kanssa ja usein niiden yli käsiinsä tosiasiallisen vallan taloudessa. Rakenteeltaan pankit heijastavat tiivistetyssä muodossa koko nykykapitalismin rakennetta: ne yhdistävät monopolitendenssit anarkian tendensseihin. Ne järjestävät tekniikan ihmeet, jättiyritykset ja mitä mahtavimmat trustit, ja ne myös järjestävät korkeat hinnat, kriisit ja työttömyyden. Taistelussa tuhotyössään toisiaan täydentävää monopolien mielivaltaa ja kapitalismin anarkiaa vastaan ei voida ottaa yhtään vakavaa askelta, jos pankkien komentokeskukset jätetään saalistajakapitalistien käsiin. Yhtenäisen ja järkevästi suunnitellun, koko kansan tarpeita vastaavan investointi- ja luottojärjestelmän luomiseksi on kaikki pankit yhdistettävä yhdeksi valtakunnalliseksi laitokseksi. Vain yksityispankkien pakkolunastaminen ja koko luottojärjestelmän keskittäminen valtion käsiin antaa talouden suunnittelulle välttämättömät reaaliset, siis aineelliset eikä vain paperilla olevat ja byrokraattiset, välineet.
Pankkien pakkolunastus ei missään tapauksessa merkitse pankkitalletusten pakkolunastusta. Päinvastoin, pientallettajille kykenee yhtenäinen valtion pankki luomaan yksityispankkeja paljon suotuisammat ehdot. Samalla tavalla vain valtion pankki voi myöntää maanviljelijöille, käsityöläisille ja pikkukauppiaille edulliset, siis halvat luottoehdot. On kuitenkin vielä tärkeämpää, että koko talous, etenkin suurteollisuus ja liikenne, joita johdetaan yhdestä rahoitusesikunnasta, palvelevat työläisten ja muiden työtätekevien elintärkeitä etuja.
Pankkien valtiollistaminen tuottaa tällaisia suotuisia tuloksia vain, jos itse valtiovalta siirtyy riistäjiltä täysin työtätekevien käsiin.
Lakkovartiot; puolustusjoukot; työläismiliisi; proletariaatin aseistaminen
Istumalakoilla joukot antavat vakavan varoituksen paitsi porvaristolle, myös työläisjärjestöille, mm. Neljännen internationaalinkin järjestöille. Vuosina 1919–20 italialaistyöläiset valtasivat oma-aloitteisesti yrityksiä ja antoivat siten merkin omille "johtajilleen" yhteiskunnallisen vallankumouksen alkamisesta. ”Johtajat” eivät kuulleet merkkiä. Tuloksena oli fasismin voitto.
Istumalakot eivät vielä ole yrityksen valtaus italialaiseen tapaan; mutta ne ovat päättäväinen askel kohti tällaista valtausta. Nykykriisi voi kärjistää poikkeuksellisella tavalla luokkataistelun kulkua ja lähentää loppuratkaisun hetkeä. Ei kuitenkaan pidä ajatella, että vallankumouksellinen tilanne koittaa heti. Itse asiassa sen lähestymisestä kertoo kokonainen kouristusten sarja. Yksi niistä on istumalakkojen aalto. Neljännen internationaalin osastojen tehtävä on auttaa proletariaatin etujoukkoa ymmärtämään aikakautemme yleinen luonne ja tahti sekä ajoissa hedelmöittää joukkojen taistelua yhä päättäväisemmin tunnuksin ja taisteluhenkisin järjestöllisin menetelmin.
Proletariaatin taistelun kärjistyminen merkitsee, että pääoman taholta vastarintamenetelmät kärkevöityvät. Uudet istumalakkoaallot voivat aiheuttaa ja epäilemättä aiheuttavatkin porvariston päättäväisiä vastatoimia. Suurten trustien esikunnissa tätä jo valmistellaan. Voi vallankumouksellisia järjestöjä, voi proletariaattia, jos ne taas joutuvat yllätetyiksi!
Porvaristo ei tyydy missään vain viralliseen poliisiin ja armeijaan. Yhdysvalloissa se pitää jopa ”rauhallisina” aikoina yllä sotilaallisesti järjestetty kaarteja lakon rikkomiseksi ja tehtaissa yksityisiä aseistettuja joukkioita. Näihin on nykyään lisättävä amerikkalaiset natsijoukkiot. Ranskan porvaristo mobilisoi ensimmäisen vaaran uhatessa puolilaillisia ja laittomia fasistisia osastoja, myös virallisen armeijan sisällä. Heti kun Englannin työläiset voimistavat painetta, lordi Mosleyn[14] joukkiot kaksinkertaistuvat, kolminkertaistuivat, kymmenkertaistuvat heti ja lähtevät veriselle retkelle työläisiä vastaan. Porvaristo on hyvin selvillä siitä, että nykykaudella luokkataistelu tapaa väistämättä muuttua kansalaissodaksi. Italian, Saksan, Itävallan, Espanjan ja muiden maiden esimerkit opettivat porhoille ja pääoman lakeijoille huomattavasti enemmän kuin proletariaatin virallisille johtajille.
Toisen ja Kolmannen internationaalin poliitikot kuten ammattiliittojen byrokraatitkin sulkevat tieten silmänsä porvariston yksityisarmeijalta: eivät he muutoin voisi säilyttää liittoaan porvariston kanssa edes kahtakymmentäneljää tuntia. Reformistit istuttavat järjestelmällisesti työläisten mieliin ajatusta, että pyhä demokratia taataan parhaiten silloin, kun porvaristo aseistetaan hampaisiin asti, mutta työläiset ovat aseitta.
Neljännen internationaalin velvollisuus on kerta kaikkiaan tehdä loppu tällaisesta orjamaisesta politiikasta. Pikkuporvarilliset demokraatit, mm. sosialidemokraatit, stalinilaiset ja anarkistit, huutavat fasisminvastaisesta taistelusta sitä kovempaa, mitä raukkamaisemmin ne sille todellisuudessa antautuvat. Fasismin joukkioita voivat menestyksellä vastustaa vain aseistetut työläisosastot, jotka tuntevat takanaan kymmenien miljoonien työtätekevien tuen. Taistelu fasismia vastaan ei ala liberaalilehden toimituksessa, vaan tehtaassa, ja se päättyy kadulla. Rikkurit ja yksityissantarmit tehtaissa ovat fasismin armeijan perussoluja. Työläisten lakkovartiot ovat proletariaatin armeijan perussoluja. Tästä on lähdettävä. Jokaisessa lakossa ja katumielenosoituksessa on propagoitava ajatusta työläisten itsepuolustusryhmien välttämättömyydestä. Tämä iskulause on kirjattava ammattiliittojen vallankumouksellisen siiven ohjelmaan. Pitää käytännössä luoda itsepuolustusosastoja kaikkialla missä mahdollista, alkaen nuorison organisoinnista, ja opettaa ne käyttämään aseita.
Joukkoliikkeen uuden aallon on paitsi kasvatettava tuollaisten osastojen määrää, myös yhdistettävä niitä kortteleittain, kaupungeittain ja alueittain. Työläisten oikeutetulle vihalle rikkureita, gangsterijoukkioita ja fasisteja kohtaan on annettava järjestäytynyt ilmaisu. On nostettava tunnus työläismiliisistä. Se on ainoa varma takuu työläisjärjestöjen, -kokousten ja -lehdistön koskemattomuudelle.
Vain tällaisella aina massojen kokemukseen yhdistyvällä järjestelmällisellä, sitkeällä, uupumattomalla ja rohkealla agitaatio- ja organisointityöllä voidaan niiden tietoisuudesta hävittää alistumisen ja passiivisuuden perintö. Vain sillä voidaan kasvattaa kaikille työtätekeville esimerkin antamaan pystyvien rohkeiden taistelijoiden osastoja. Vain se voi aiheuttaa vastavallankumouksen joukkioille useita taktisia tappioita, nostaa riistettyjen itseluottamusta, saattaa fasismin huonoon valoon pikkuporvariston silmissä ja kattaa tietä proletariaatin vallanotolle.
Engels määritteli valtion ”aseistettujen miesten joukoksi”. Proletariaatin aseistaminen on sen vapaustaistelun välttämätön perusedellytys. Kun proletariaatti haluaa, se löytää tien ja keinot aseistautua. Tässäkin johto lankeaa luonnostaan Neljännen internationaalin osastoille.
Teollisuustyöläisen toveri ja kumppani maaseudulla on maataloustyöläinen. He ovat yhden ja saman luokan kaksi osaa. Heidän etunsa ovat erottamattomat. Teollisuustyöläisten siirtymävaatimusten ohjelma on tietyin muutoksin myös maatalousproletariaatin ohjelma.
Talonpojat (maanviljelijät) ovat toinen luokka: he ovat maaseudun pikkuporvaristo. Pikkuporvaristo koostuu useista kerroksista: puoliproletaarisista riistäjäainekseen. Tämän mukaisesti teollisuusproletariaatin poliittinen tehtävä on viedä luokkataistelu maaseudulle: vain siten se pystyy erottamaan liittolaiset vihollisista.
Joka maan kansallisen kehityksen erityispiirteet näkyvät selvimmin talonpoikien ja osin kaupunkien pikkuporvariston (käsityöläisten ja kauppiaiden) asemassa, koska nämä luokat, kuinka suuria ne ovatkin, ovat perimmiltään kapitalismia edeltäneiden tuotantomuotojen jäänteitä. Neljännen internationaalin osastojen tulee laatia mahdollisimman konkreettisesti talonpoikia (maanviljelijöitä) ja kaupunkien pikkuporvaristoa koskeva siirtymävaatimusten ohjelma kulloisenkin maan oloihin. Edistyneimpien työläisten tulee oppia antamaan selkeitä ja konkreettisia vastauksia tulevien liittolaistensa kysymyksiin.
Niin kauan kuin talonpoika pysyy ”itsenäisenä” pientuottajana, hän tarvitsee edullista luottoa, maatalouskoneita ja lannoitteita hintaan, joihin hänellä on varaa, edullisia kuljetusehtoja ja tunnolliset maataloustuotteiden markkinat. Pankit, trustit ja kauppiaat taas ryöstävät talonpoikaa joka suunnasta. Tämän ryöstämisen voivat vain talonpojat itse työläisten avulla voivat suitsia. Näyttämölle on astuttava pienviljelijäkomiteoiden ja niiden on yhdessä työläis- ja pankkitoimihenkilökomiteoiden kanssa otettava käsiinsä maatalouteen liittyvä liikenne, luotonanto ja kauppa.
Suurporvaristo puhuu valheellisesti työläisten ”kohtuuttomista” vaatimuksista ja muuttaa taitavasti kysymyksen tavaroiden hinnasta kiilaksi, jota se sitten ajaa työläisten ja talonpoikien sekä työläisten ja kaupunkien pikkuporvariston väliin. Talonpoika, käsityöläinen ja pikkukauppias eivät, toisin kuin teollisuustyöläinen, toimihenkilö tai pikkuvirkamies, voi vaatia hintojen kohoamisen mukaista palkannousua. Byrokratian virallinen taistelu korkeita hintoja vastaan on vain joukkojen pettämistä. Talonpojat, käsityöläiset ja kauppiaat voivat kuitenkin kuluttajien ominaisuudessaan aktiivisesti puuttua rinnan työläisten kanssa hintapolitiikkaan. Kapitalistien valitusvirsiin tuotannon, kuljetuksen ja kaupan hinnoista vastaavat kuluttajat: ”Näyttäkää meille kirjanpitonne; me vaadimme hintapolitiikan valvontaa.” Tällaista valvontaa varten tulisi perustaa hintakomiteoita, jotka on muodostettu tehtaiden, ammattiliittojen, osuuskuntien, maanviljelijäjärjestöjen, kaupunkien vähäväkisten, perheenemäntien ym. edustajista. Näin työläiset pystyvät osoittamaan talonpojille, että korkeiden hintojen todellinen syy eivät ole korkeat palkat, vaan kapitalistien kohtuuttomat voitot ja kapitalistisen anarkian yleiskulut.
Maan kansallistamis- ja maatalouden kollektivisoimisohjelma pitäisi laatia niin, että suljettaisiin täysin pois ajatus pois ajatus pienviljelijöiden pakkolunastuksesta tai -kollektivisoinnista. Maanviljelijä pysyy maapalstansa omistajana niin kauan kuin hän itse pitää sitä tarpeellisena tai mahdollisena. Sosialistisen ohjelman maineen palauttamiseksi talonpojan silmissä on säälimättä paljastettava stalinilaiset kollektivisointimenetelmät, jotka ovat byrokratian, eivät talonpoikien ja työläisten etujen sanelemia.
Pakkolunastajien pakkolunastus ei tarkoita myöskään pienkäsityöläisten ja puodinpitäjien pakkolunastamista. Päinvastoin, pankkien ja trustien työläisvalvonta, saati sitten näiden yritysten kansallistaminen, voi tuoda kaupunkien pikkuporvaristolle paljon edullisemmat luotto-, osto- ja myyntiehdot kuin mitä ne olisivat monopolien rajoittamattoman vallan vallitessa. Riippuvuus yksityisestä pääomasta vaihtuu riippuvuuteen valtiosta, joka on sitä huomaavaisempi pienien kumppaneittensa ja asiamiestensä suhteen, mitä lujemmin työtätekevät itse pitävät valtiota käsissään.
Se, että riistetyt maanviljelijät käytännössä osallistuisivat talouden eri osa-alueiden valvontaan, antaisi heille itselleen mahdollisuuden päättää, hyötyvätkö he kollektiiviseen maanviljelyyn siirtymisestä ja missä ajassa ja laajuudessa. Teollisuustyöläiset sitoutuvat näin auttamaan maanviljelijöitä kaikin tavoin: ammattiliittojen, tehdaskomiteoiden ja erityisesti työläisten ja talonpoikien hallituksen kautta.
Liitto, jota proletariaatti ei ehdota ”keskiluokille” yleensä, vaan kaupunkien ja maaseudun keskiluokan riistetyille kerroksille kaikkia riistäjiä, myös ”keskiluokkaisia” vastaan, ei voi perustua pakolle, vaan ainoastaan vapaaehtoisuudelle, joka on vahvistettava erityisellä ”sopimuksella". Tämä ”sopimus” onkin juuri siirtymävaatimusten ohjelma, jonka molemmat osapuolet ovat hyväksyneet vapaaehtoisesti.
Koko maailman tilannetta, siis myös yksittäisten maiden sisäistä poliittista elämää, uhkaa maailmansota. Jo nyt lähestyvä katastrofi osuu kipeästi mitä suurimpiin ihmiskunnan joukkoihin.
Sitä varmemmin toistaa Toinen internationaali vuoden 1914 petturimaista politiikkaansa, kun kansalliskiihkon ensiviulua soittaa nykyään Komintern. Heti sodanvaaran saadessa konkreettisia piirteitä muuttuivat stalinilaiset, jättäen kauas taakseen porvarilliset ja pikkuporvarilliset pasifistit, niin kutsutun ”kansallisen puolustuksen” äänitorviksi. Poikkeuksen he tekevät vain fasististen maiden kohdalla, siis niiden, joissa heillä itsellään ei ole mitään roolia. Vallankumouksellinen taistelu sotaa vastaan on täten täysin Neljännen internationaalin harteilla.
Leniniläisten bolševikkien linja tässä kysymyksessä on muotoiltu kansainvälisen sihteeristön ohjelmateeseissä, jotka ovat yhä täysin pätevät (Neljäs internationaali ja sota”, 1. toukokuuta 1934).[2*] Lähikautena riippuu vallankumouksellisen puolueen menestys ennen kaikkea sen linjasta suhteessa sotaan. Oikea linja koostuu kahdesta perustekijästä: leppymättömästä imperialismin ja sen sotien vastustamisesta sekä taidosta nojata joukkojen itsensä kokemukseen.
Sotakysymyksessä porvaristo ja sen asiamiehet pettävät kansaa enemmän kuin missään kysymyksessä abstraktioilla, yleisillä kaavoilla ja mahtipontisilla fraaseilla: "puolueettomuus", "kollektiivinen turvallisuus", "varustautuminen rauhan turvaamiseksi", "kansallinen puolustus", "fasisminvastainen t
Neljäs internationaali torjuu jyrkästi kaikki nuo abstraktiot, joiden rooli demokraateilla on sama kuin fasisteilla "kunnian”, ”veren” ja ”rodun”. Mutta jyrkkyys ei riitä. On autettava joukkoja erottamaan siirtymä- ja tarkistuskriteereiden, tunnusten ja vaatimusten avulla konkreettinen ydin vilpillisistä abstraktioista.
”Aseistariisunta”? Mutta koko kysymys on, kuka riisuu aseista kenet. Ainut aseistariisunta, joka voi estää tai pysäyttää sodan, on se, että työläiset riisuvat aseista porvariston. Mutta porvariston riisumiseksi aseista on työläisten itsensä aseistauduttava.
”Puolueettomuus"? Eihän proletariaatti ole lainkaan puolueeton sodassa Japanin ja Kiinan tai Saksan ja Neuvostoliiton välisessä sodassa. Siis Kiinan ja Neuvostoliiton puolustaminen? Tietenkin, mutta ei imperialistien käsin, jotka tukahduttavat niin Kiinan kuin Neuvostoliitonkin.
”Isänmaan puolustus”? Tällä abstraktiollahan porvaristo ymmärtää voittojensa ja ryöstöjensä puolustamisen. Olemme valmiit puolustamaan isänmaata vierailta kapitalisteilta, jos sidomme omamme ja estämme heitä hyökkäämästä vieraisiin isänmaihin; jos työläisistä ja talonpojista tulee maamme todellisia herroja; jos maan vauraus siirtyy pienen vähemmistön käsistä kansan käsiin; jos armeijasta tulee riistäjien välineen sijasta riistettyjen väline.
Nämä perusajatukset on osattava muuttaa yksityiskohtaisemmiksi ja konkreettisemmiksi riippuen tapahtumien kulusta ja joukkojen ajattelun suunnasta. Lisäksi siinä on tarpeen tehdä selväksi, mikä ero on diplomaatin, professorin ja toimittajan pasifismilla ja toisaalta kirvesmiehen, maataloustyöläisen ja pyykkärin pasifismilla. Yhdessä tapauksessa pasifismi on imperialismin verhona. Toisessa tapauksessa siinä ilmenee määrittämätön epäluottamus imperialismiin. Kun isänmaan puolustamisesta puhuu pienviljelijä tai työläinen, se on heille heidän kotinsa, perheensä ja muiden samanlaisten perheiden puolustamista hyökkäykseltä, pommeilta ja myrkkykaasuilta. Kapitalistille ja hänen lehtimiehelleen isänmaan puolustaminen on siirtomaiden ja markkinoiden valtaamista ja sitä, että ”kansallista” osuutta maailman tulosta laajennetaan rosvomaisesti. Porvarillinen pasifismi ja isänmaallisuus ovat läpikotaisin petosta. Sorrettujen pasifismissa ja jopa isänmaallisuudessa on edistyksellinen ydin, johon on osattava tarttua tehdäkseen välttämättömät vallankumoukselliset johtopäätökset. On osattava saada nämä kaksi pasifismin ja isänmaallisuuden muotoa törmäämään vihollisina toisiinsa.
Näistä käsityksistä lähtien tukee Neljäs internationaali jokaista riittämätöntäkin vaatimusta, jos se kykenee edes jossain määrin vetämään joukkoja aktiiviseen politiikkaan, herättämään niiden kritiikkiä ja voimistamaan niiden tarkkaavaisuutta porvariston vehkeilyjen suhteen.
Tästä näkökulmasta esimerkiksi Amerikan osastomme tukee kriittisesti ehdotusta järjestää kansanäänestys sodan aloittamisesta. Mikään demokraattinen uudistus ei tietenkään sinänsä voi estää hallitsevia aloittamasta sotaa silloin kun he haluavat. Siitä on syytä varoittaa avoimesti. Mutta mitä harhakuvia joukoilla sitten onkin kansanäänestyksen suhteen, tuossa vaatimuksessa näkyy työläisten ja maanviljelijöiden epäluottamus porvarilliseen hallitukseen ja parlamenttiin. Harhakuvia tukematta ja säälimättä on kaikin voimin tuettava sorrettujen edistyksellistä epäluottamusta sortajia kohtaan. Mitä suuremmaksi kansanäänestysliike kasvaa, sitä nopeammin porvarilliset pasifistit kaikkoavat siitä, sitä huonompaan valoon joutuvat Kominternin petturit ja sitä kärjistyneemmäksi käy työtätekevien epäluottamus imperialisteja kohtaan.
Samasta näkökulmasta on nostettava vaatimus äänioikeudesta ja vaalikelpoisuudesta 18 vuotta täyttäneille miehille ja naisille. Sillä, joka huomenna kutsutaan kuolemaan isänmaan puolesta, on oltava oikeus äänestää tänään. Taistelusta sotaa vastaan on tultava ennen kaikkea nuorison vallankumouksellinen liikekannallepano.
Sodan kysymystä on valaistava kaikilta puolilta siitä riippuen, mikä puoli siitä sillä hetkellä kääntyy joukkoja päin.
Sota on valtava kaupallinen hanke etenkin sotateollisuudelle. ”60 perhettä” ovat siksi johtavia isänmaanystäviä ja tärkeimpiä sotaprovokaattoreita. Sotateollisuuden työläisvalvonta on ensimmäinen askel taistelussa sotaa tehtailevia vastaan.
Reformistit ovat nostaneet tunnukseksi sotateollisuuden liikevoittojen verottamisen. Sitä vastaan me asetamme tunnukseksi niiden takavarikoinnin ja sotateollisuusyritysten pakkolunastamisen. Siellä missä sotateollisuus on ”kansallistettu”, kuten Ranskassa, on työläisvalvonnan tunnus edelleen täysin pätevä: proletariaatti luottaa yhtä vähän porvariston valtioon kuin yksittäiseen porvariinkin.
Ei yhtään miestä eikä killinkiäkään porvarilliselle hallitukselle!
Ei asevarusteluohjelmaa, vaan hyödyllisten yleisten töiden ohjelma!
Työväenjärjestöjen täydellinen riippumattomuus armeijan ja poliisin valvonnasta!
On kerta kaikkiaan tempaistava kansojen kohtaloista päättäminen ahneiden ja armottomien, kansojen selän takana toimivien imperialistiklikkien käsistä.
Siksi me vaadimme:
Kaikesta salaisesta diplomatiasta luopumista; kaikkien sopimusten on oltava jokaisen työläisen ja talonpojan saatavilla;
Työläisten ja talonpoikien sotilaskoulutusta ja aseistamista työläisten ja talonpoikien suorassa valvonnassa;
Sotakoulujen perustamista kouluttamaan komentajia työtätekevistä työväenjärjestöjen valinnan mukaan;
Vakinaisen, siis kasarmiarmeijan, korvaamista kansanmiliisillä, joka on erottamattomassa yhteydessä tehtaisiin, kaivoksiin, maatiloihin jne.
Imperialistinen sota on porvariston ryöstöpolitiikan jatkumista ja kärjistymistä. Proletariaatin taistelu sotaa vastaan on sen luokkataistelun jatkumista ja kärjistymistä. Sodan alkaminen muuttaa tilanteen ja osin luokkien välisen taistelun menetelmiä, mutta ei sen tavoitetta eikä perussuuntaa.
Imperialistinen porvaristo hallitsee maailmaa. Siksi lähestyvä sota on perusluonteeltaan imperialistinen sota. Kansainvälisen proletariaatin politiikan perussisältönä on siten taistelu imperialismia ja sen sotaa vastaan. Tuon taistelun perusperiaate on: "päävihollinen on omassa maassa", tai: "oman (imperialistisen) hallituksen tappio on pienempi paha".
Kaikki maailman maat eivät kuitenkaan ole imperialistisia. Päinvastoin, suurin osa maista on imperialismin uhreja. Osa siirtomaista tai puolisiirtomaista yrittää epäilemättä käyttää sotaa hyväkseen päästäkseen orjuuden ikeestä. Heidän puoleltaan sota ei ole imperialistinen, vaan vapautussota. Kansainvälisen proletariaatin velvollisuus on auttaa sorrettuja maita näiden sodassa sortajia vastaan. Sama velvollisuus koskee Neuvostoliittoa tai muuta työläishallitusta, jollainen saattaa syntyä ennen sotaa tai sodan aikana. Jokaisen imperialistisen hallituksen tappio taistelussa työläisvaltiota tai siirtomaata vastaan on pienempi paha.
Imperialististen maiden työläiset eivät kuitenkaan voi auttaa imperialisminvastaista maata oman hallituksensa kautta, olivat kyseisten maiden diplomaattiset ja sotilaalliset suhteet sillä hetkellä sitten mitkä tahansa. Jos hallitukset ovat väliaikaisessa ja perimmiltään epävarmassa liitossa, pysyy imperialistisen maan proletariaatti luokkaoppositiossa omaan hallitukseensa nähden ja tukee ei-imperialistista ”liittolaista” omin keinoin, so. kansainvälisen luokkataistelun menetelmin (agitaatio työläisvaltion ja siirtomaan hyväksi paitsi niiden vihollista, myös niiden valapattoisia liittolaisia vastaan; boikotti ja lakko eräissä tapauksissa, kieltäytyminen boikotista ja lakoista toisissa, jne.).
Tukiessaan sodassa siirtomaata tai Neuvostoliittoa ei proletariaatti ole vähäisimmässäkään määrin solidaarinen siirtomaan porvarilliselle hallitukselle eikä Neuvostoliiton thermidorilaiselle[15] byrokratialle. Päinvastoin, se pysyy poliittisesti täysin riippumattomana kummastakin. Auttaessaan oikeutettua ja edistyksellistä sotaa saa vallankumouksellinen proletariaatti puolelleen siirtomaiden ja Neuvostoliiton työtätekevien myötätunnon, vahvistaa Neljännen internationaalin arvovaltaa ja vaikutusta siellä ja voi sitä paremmin auttaa kaatamaan porvarillisen hallituksen siirtomaassa ja taantumuksellisen byrokratian Neuvostoliitossa.
Sodan alussa Neljännen internationaalin osastot tuntevat väistämättä olevansa eristyksissä: jokainen sota yllättää kansanjoukot ja sysää ne valtiokoneiston puolelle. Internationalistien on uitava vastavirtaan. Uuden sodan aiheuttama hävitys ja kurjuus, jotka jo ensimmäisinä kuukausina jättävät kauas taakseen vuosien 1914–1918 veriset kauhut, selvittävät kuitenkin pään nopeasti. Joukkojen tyytymättömyys ja heidän kapinointinsa kasvavat harppauksin. Neljännen internationaalin osastot tulevat olemaan vallankumouksellisen aallon kärjessä. Siirtymävaatimusten ohjelmasta tulee polttavan ajankohtainen. Kysymys proletariaatin vallanotosta nousee täyteen mittaansa.
Ennen kuin kapitalismi näännyttää tai hukuttaa vereen ihmiskunnan, se myrkyttää maailman ilmapiirin kansallisen ja rotuvihan myrkkyhöyryin. Tänä päivänä on juutalaisvastaisuus yksi kapitalismin kuolinkamppailun pahanlaatuisimmista kouristuksista.
Neljännen internationaalin kaikkien osastojen jokapäiväiseen toimintaan on kuuluttava rotuennakkoluulojen sekä kansallisen ylimielisyyden ja kansalliskiihkon kaikkien muotojen ja vivahteiden, muun muassa juutalaisvastaisuuden leppymätön paljastaminen tärkeimpänä kasvatustyönä taistelussa imperialismia ja sotaa vastaan. Päätunnuksemme on yhä: kaikkien maiden työläiset, liittykää yhteen!
Ensimmäistä kertaa muotoilu ”työläisten ja talonpoikien hallitus” esiintyi vuonna 1917 bolševikkien agitaatiossa, ja lopullisesti se vahvistui Lokakuun kumouksen jälkeen. Tässä viime tapauksessa kyseessä ei ollut muu kuin kansanomainen nimitys jo perustetulle proletariaatin diktatuurille. Tämän nimityksen merkitys oli pääasiassa siinä, että se nosti etusijalle ajatuksen proletariaatin ja talonpojiston liitosta, joka oli neuvostovallan perusta.
Kun epigonien[16] Komintern yritti elvyttää historian hautaaman ”proletariaatin ja talonpoikaiston demokraattisen diktatuurin” muotoilun, se antoi ”työläisten ja talonpoikien hallitukselle” täysin toisen, puhtaasti ”demokraattisen” ja siis porvarillisen sisällön, ja asetti sen proletariaatin diktatuuria vastaan. Leniniläiset bolševikit torjuivat päättäväisesti ”työläisten ja talonpoikien hallituksen” tunnuksen porvarillis-demokraattisen tulkinnan. He ovat vakuuttaneet ja vakuuttavat, että kun proletariaatin puolue kieltäytyy ylittämästä porvarillisen demokratian rajoja, sen liitto talonpojiston kanssa muuttuu yksinkertaisesti tueksi pääomalle, kuten kävi menševikkien ja sosiaalivallankumouksellisten vuonna 1917, Kiinan kommunistisen puolueen 1925−27, ja kuten on nyt käymässä ”kansanrintamien” Espanjassa, Ranskassa ja muissa maissa[17].
Huhtikuusta syyskuuhun 1917 vaativat bolševikit eserriä[18] ja menševikkejä tekemään pesäeron liberaaliin porvaristoon ja ottamaan vallan omiin käsiinsä. Tällä ehdolla bolševikkipuolue lupasi menševikeille ja eserrille, työläisten ja talonpoikien pikkuporvarillisille edustajille, vallankumouksellisen tukensa porvaristoa vastaan, mutta kieltäytyi kuitenkin ehdottomasti tulemasta mukaan menševikkien ja eserrien hallitukseen sekä kantamasta poliittista vastuuta siitä. Jos menševikit ja eserrät todella olisivat katkaisseet välinsä kadettien[19] (liberaalien) ja ulkomaisen imperialismin kanssa, olisi heidän luomansa ”työläisten ja talonpoikien hallitus” voinut vain jouduttaa ja helpottaa proletariaatin diktatuurin pystyttämistä. Mutta juuri tämän vuoksi pikkuporvarillisten demokraattien johto vastusti kaikin voimin oman valtansa pystyttämistä. Venäjän kokemus osoitti, ja Espanjan ja Ranskan kokemukset vahvistavat uudelleen, että erittäin suotuisissakin olosuhteissa ovat pikkuporvarillisten demokraattien puolueet (eserrät, sosiaalidemokraatit, stalinilaiset, anarkistit) kykenemättömiä luomaan työläisten ja talonpoikien hallitusta, siis porvaristosta riippumatonta hallitusta.
Siitä huolimatta oli bolševikkien menševikeille ja eserrille osoittamalla vaatimuksella ”katkaiskaa välinne porvariston kanssa, ottakaa valta omiin käsiinne!” joukkojen kannalta valtava kasvattava merkitys. Menševikkien ja eserrien itsepintainen haluttomuus ottaa valta, mikä niin dramaattisesti paljastui heinäkuun päivinä, tuomitsi heidät kansan mielissä lopullisesti ja valmisti bolševikkien voittoa.
Neljännen internationaalin keskeinen tehtävä on vapauttaa proletariaatti vanhasta johdosta, jonka konservatiivisuus on täydessä ristiriidassa hajoavan kapitalismin katastrofimaisen tilanteen kanssa ja historian edistyksen jarru. Pääsyytös, jonka Neljäs internationaali esittää proletariaatin perinteisiä järjestöjä vastaan, on se, että ne eivät halua irtautua porvariston poliittisesti puolikuolleesta ruumiista. Näissä oloissa vaatimus, joka järjestelmällisesti esitetään vanhalle johdolle: ”irtautukaa porvaristosta, ottakaa valta!”, on äärimmäisen tärkeä ase paljastettaessa, kuinka petturimaisia ovat Toisen, Kolmannen ja Amsterdamin internationaalien[20] puolueet ja järjestöt.
Tunnuksen ”työläisten ja talonpoikien hallituksesta” voimme hyväksyä vain siinä mielessä, joka sillä oli vuonna 1917 bolševikeilla, siis porvariston- ja kapitalisminvastaisena tunnuksena, mutta emme missään tapauksessa siinä ”demokraattisessa” mielessä, jonka sille ovat antaneet myöhemmät epigonit, jotka ovat muuttaneet sen sillasta sosialistiseen vallankumoukseen pääesteeksi sen tiellä.
Me vaadimme kaikilta niiltä puolueilta ja järjestöiltä, jotka nojaavat työläisiin ja talonpoikiin ja puhuvat niiden nimissä, että ne irtautuisivat poliittisesti porvaristosta ja astuisivat taistelemaan työläisten ja talonpoikien vallan puolesta. Tällä tiellä me lupaamme heille täyden tukemme kapitalistista taantumusta vastaan. Samaan aikaan me kehitämme väsymättä agitaatiotamme niiden siirtymävaatimusten ympärillä, joiden meidän mielestämme tulisi muodostaa ”työläis- ja talonpoikaishallituksen” ohjelma.
Onko perinteisten työväenjärjestöjen mahdollista perustaa tällainen hallitus? Aiempi kokemus, kuten jo sanottu, osoittaa että se on ainakin epätodennäköistä. Mutta ei silti pidä ennalta ehdottomasti kiistää teoreettista mahdollisuutta, että olosuhteiden (sodan, tappion, finanssiromahduksen, joukkojen vallankumouksellisen paineen jne.) täysin poikkeuksellisen yhdistelmän vaikutuksesta pikkuporvarilliset puolueet, myös stalinilaiset, voisivat mennä pidemmälle irtautumisessa porvaristosta kuin itse haluaisivat. Yksi asia olisi joka tapauksessa selvä: jos tällainen epätodennäköinen vaihtoehto jossain ja joskus toteutuisi, ja jos jopa ”työläisten ja talonpoikien hallitus” tuossa mielessä todella perustettaisiin, kyse olisi kuitenkin vain lyhyestä jaksosta tiellä kohti todellista proletariaatin diktatuuria.
On kuitenkin turha ennustella. Työläis- ja talonpoikaishallituksen tunnuksella agitointi on kasvatuksellisesti edelleen valtavan merkittävää kaikissa oloissa. Eikä sattumalta, sillä tuo kokoava tunnus on täysin linjassa aikakautemme poliittisen kehityksen kanssa (vanhojen porvarillisten puolueiden vararikko ja hajoaminen, demokratian haaksirikko, fasismin kasvu, työtätekevien kasvava pyrkimys aktiivisempaan ja hyökkäävämpään politiikkaan). Siirtymävaatimuksistamme jokaisen tulisi siksi johtaa yhteen ja samaan poliittiseen johtopäätökseen: työläisten on katkaistava välinsä kaikkiin perinteisiin porvariston puolueisiin ja luotava yhdessä talonpoikien kanssa oman valtansa.
Ennalta ei voi nähdä, mitä konkreettisia vaiheita on joukkojen vallankumouksellisessa mobilisaatiossa. Neljännen internationaalin osastojen tulee kriittisesti perehtyä jokaiseen uuteen vaiheeseen ja esittää sellaisia tunnuksia, jotka edistävät työläisten pyrkimystä itsenäiseen politiikkaan, syventävät tuon politiikan luokkaluonnetta, romuttavat reformistiset ja pasifistiset harhakuvat, vahvistavat etujoukon yhteyttä joukkoihin ja valmistavat vallankumouksellista vallanottoa.
Kuten jo todettiin, tehdaskomiteat ovat tehtaissa kaksoisvallan perusaineksia. Niiden olemassaolo on siis mahdollista vain, kun joukkojen paine kasvaa. Sama koskee erityisiä joukkoryhmittymiä sotaa vastaan, hintakomiteoita ja kaikkia muita liikkeen uusia keskuksia, joiden muodostuminen itsessään todistaa, että luokkataistelu on ylittänyt perinteisten proletariaatin järjestöjen rajat.
Nämä uudet elimet ja keskukset tuntevat kuitenkin pian eristyneisyytensä ja riittämättömyytensä. Yhtäkään siirtymävaatimuksista ei voida täysin toteuttaa porvarillisen järjestelmän säilyessä. Samalla yhteiskunnallisen kriisin syveneminen lisää paitsi joukkojen kärsimyksiä, myös niiden kärsimättömyyttä, itsepintaisuutta ja painetta. Yhä uudet sorrettujen kerrostumat nostavat päänsä ja esittävät vaatimuksiaan. Miljoonat tavalliset raatajat, joita reformistijohtajat eivät koskaan edes ajattele, alkavat kolkuttaa työläisjärjestöjen ovia. Työttömät alkavat liikehtiä. Maataloustyöläiset, vararikossa tai sitä lähellä olevat talonpojat, kaupunkien alhaiso, työläisnaiset, perheenemännät ja älymystön proletarisoituneet kerrokset etsivät kaikki yhtenäisyyttä ja johtoa.
Kuinka sovittaa yhteen eri vaatimukset ja taistelumuodot vaikkapa edes yhden kaupungin puitteissa? Historia on jo vastannut tähän kysymykseen: neuvostoilla. Ne yhdistävät kaikkien taistelevien ryhmien edustajat. Kukaan ei ole vielä tähän tarkoitukseen esittänyt toisenlaista organisaatiota ja tuskin sellaista voidaan keksiäkään. Neuvostoja ei sido ennalta määrätty ohjelma. Ne avaavat oven kaikille riistetyille. Tästä ovesta kulkevat niiden kerrostumien edustajat, jotka on vedetty taistelun yhteiseen virtaan. Organisaatio laajenee liikkeen myötä ja uusiutuu sen uumenista. Kaikki proletariaatin poliittiset virtaukset voivat kamppailla neuvoston johdosta laajimmalta demokraattiselta perustalta. Siksi neuvostojen tunnus kruunaa siirtymävaatimusten ohjelman.
Neuvostoja voi syntyä vain silloin, kun joukkoliike siirtyy avoimen vallankumoukselliseen vaiheeseen. Runkona, jonka ympärille kymmenet miljoonat työtekevät yhdistyvät taistelussaan riistäjiä vastaan, neuvostoista tulee alusta alkaen paikallisviranomaisten ja sitten keskushallituksenkin kilpailijoita ja vastustajia. Jos tehdaskomitea luo kaksoisvallan ainekset tehtaassa, niin neuvostot aloittavat kaksoisvallan kauden maassa.
Kaksoisvalta puolestaan on siirtymäkauden huippukohta. Kaksi hallitusta, porvarillinen ja proletaarinen, ovat vihamielisesti vastakkain. Niiden välinen yhteenotto on väistämätön. Sen tuloksesta riippuu yhteiskunnan kohtalo. Jos vallankumous häviää, seuraa porvariston fasistinen diktatuuri. Jos se voittaa, seuraa neuvostovalta, siis proletariaatin diktatuuri ja yhteiskunnan sosialistinen jälleenrakentaminen.
Siirto- ja puolisiirtomaat ovat perimmiltään kehittymättömiä maita. Mutta nämä kehittymättömät elävät imperialismin maailmanherruuden oloissa. Siksi niiden kehitys on yhdistynyttä: siinä yhdistyvät mitä alkukantaisimmat talousmuodot ja kapitalistisen tekniikan ja kulttuurin viimeinen sana. Tämä määrittää kehittymättömien maiden proletariaatin politiikkaa: niiden on yhdistettävä kansallisen riippumattomuuden keskeisimpien tehtävien ja porvarillisen demokratian puolesta käytävä taistelu ja sosialistinen taistelu maailman imperialismia vastaan. Demokratiavaatimuksia, siirtymävaatimuksia ja sosialistisen vallankumouksen tehtäviä eivät erota sen taistelussa historian kaudet, vaan ne nousevat suoraan toinen toisistaan. Vasta ammattiliittoja perustaessaan oli Kiinan proletariaatin jo mietittävä neuvostoja. Tässä mielessä tämä ohjelma on täysin sovellettavissa siirto- ja puolisiirtomaissa, ainakin niissä, joissa proletariaatti kykenee jo itsenäiseen politiikkaan.
Siirto- ja puolisiirtomaiden keskeisinä ongelmina ovat agraarivallankumous eli feodaaliperinnön hävittäminen ja kansallinen itsenäisyys eli imperialistisen ikeen hävittäminen. Molemmat tehtävät liittyvät tiiviisti toisiinsa.
Demokraattista ohjelmaa ei voi vain hylätä: massojen on taistelussa kasvettava sen ohjelman yli. Tunnus kansalliskokouksesta (tai perustuslakikokouksesta) on edelleen täysin pätevä mm. Kiinassa ja Intiassa. Tämä tunnus on liitettävä erottamattomasti kansallisen vapautuksen ja maauudistuksen tehtävään. Tällä demokraattisella ohjelmalla on varustettava ennen kaikkea työläiset. Vain he pystyvät nostamaan ja yhdistämään talonpojat. Työläiset on vallankumouksellisen demokraattisen ohjelman pohjalla asetettava ”kansallista” porvaristoa vastaan.
Kun joukkoja mobilisoidaan vallankumouksellisen demokratian tunnuksilla, voi ja täytyy tietyssä vaiheessa syntyä neuvostoja. Kunakin tiettynä kautena niiden historiallisen roolin, erityisesti suhteen kansalliskokoukseen, määrittävät proletariaatin poliittinen taso, sen yhteys talonpojistoon ja se, millainen on proletariaatin puolueen politiikka. Ennemmin tai myöhemmin on neuvostojen kaadettava porvarillinen demokratia. Vain ne pystyvät saattamaan demokraattisen vallankumouksen loppuun ja samalla aloittamaan sosialistisen vallankumouksen kauden.
Mikä on yksittäisten demokratia- ja siirtymävaatimusten suhteellinen painoarvo proletariaatin taistelussa, mikä on niiden välinen suhde ja miten ne vaihtelevat, riippuu kunkin kehittymättömän maan erityispiirteistä, erityisolosuhteista ja merkittävässä määrin sen kehittymättömyyden asteesta. Mutta jatkuvan vallankumouksen kaava voi määrittää vallankumouksellisen kehityksen yleisen suunnan siinä mielessä, jonka tälle kaavalle lopullisesti antoivat Venäjän kolme vallankumousta (1905, helmikuu 1917 ja lokakuu 1917).
Komintern antoi kehittymättömille maille klassisen esimerkin, kuinka on mahdollista tuhota voimaa täynnä oleva ja paljon lupaava vallankumous. Kiinan myrskyisän nousun aikana 1925–1927[21] Komintern ei esittänyt kansalliskokoustunnusta ja kielsi samaan aikaan neuvostojen muodostamisen. Porvarillisen Kuomintang-puolueen piti Stalinin suunnitelman mukaan ”korvata” niin kansalliskokous kuin neuvostotkin. Kun Kuomintang oli lyönyt joukot, Komintern järjesti Kantonissa neuvoston irvikuvan. Kun Kantonin kansannousu oli väistämättä kukistettu, Komintern lähti partisaanisodan ja talonpoikaisneuvostojen tielle, teollisuusproletariaatin ollessa täysin passiivinen. Jouduttuaan tuolla tiellä umpikujaan Komintern käytti Kiinan ja Japanin välistä sotaa hävittääkseen kynän piirrolla ”neuvosto-Kiinan” ja alistaen paitsi talonpoikien ”puna-armeijan”, myös niin kutsutun ”kommunistisen” puolueen samalle Kuomintangille, siis porvaristolle.
Petettyään kansainvälisen proletaarisen vallankumouksen ”demokraattisten” orjanomistajien ystävyyden nimeen ei Komintern voinut olla samalla pettämättä siirtomaakansojen vapaustaistelua, ja lisäksi kyynisemmin, kuin mitä Toinen internationaali oli sitä ennen tehnyt. Yksi kansanrintamien ja ”kansallisen puolustuksen” politiikan tehtävistä on muuttaa satamiljoonainen siirtomaaväestö ”demokraattisen” imperialismin tykinruoaksi. Siirto- ja puolisiirtomaiden kansojen, ihmiskunnan enemmistön, vapaustaistelun lippu siirtyy lopullisesti Neljännen internationaalin käsiin.
Ne ajat, jolloin Kominternin strategit julistivat Hitlerin voiton olevan vain askel Thälmannin[22] voitossa, ovat kaukana takana. Thälmann on virunut Hitlerin vankilassa yli viisi vuotta. Mussolini on pitänyt Italiaa fasismin kahleissa yli kuusitoista vuotta. Kaikki nämä vuodet Toisen ja Kolmannen internationaalin puolueet ovat olleet kykenemättömiä paitsi herättämään joukkoliikettä myös luomaan vakavasti otettavaa laitonta järjestöä, joka olisi edes jotenkin verrattavissa Venäjän vallankumouksellisiin puolueisiin tsarismin aikana.
Ei ole pienintäkään syytä nähdä, että näiden epäonnistumisten syynä olisi fasistisen ideologian voima. Mussolinilla ei ole käytännössä ollut koskaan mitään ideologiaa. Hitlerin ”ideologia” ei koskaan ole todella tarttunut työläisiin. Niillä kansankerroksilla, joihin aikanaan iski fasismin humala, siis pääasiassa keskiluokilla, on ollut riittävästi aikaa selvitä. Jos silti jossain määrin näkyvä oppositio rajoittuu protestanttisiin ja katolisiin kirkollisiin piireihin, syy ei ole puoliksi houreisissa, puoliksi huijarimaisissa ”rodun” ja ”veren” teorioissa, vaan demokratian, sosialidemokratian ja Kominternin ideologioiden hirvittävässä romahduksessa.
Pariisin kommuunin tuhon jälkeen synkkä taantumus jatkui kahdeksisen vuotta. Venäjän vuoden 1905 vallankumouksen tappion jälkeen työläisjoukot jähmettyivät lähes yhtä pitkäksi aikaa. Molemmissa tapauksissa kyse oli kuitenkin vain fyysisistä tappioista, jotka johtuivat voimasuhteista. Venäjällä kyse oli lisäksi lähes neitseellisestä proletariaatista. Bolševikkiryhmä oli ollut olemassa vajaat kolme vuotta. Täysin toisin oli Saksassa, jossa johdossa olivat voimakkaat puolueet, joista toinen oli ollut olemassa seitsemänkymmentä, toinen noin viisitoista vuotta. Molemmat puolueet, joilla oli miljoonia äänestäjiä, olivat moraalisesti halvaantuneita ennen taistelua ja antautuivat ilman taistelua. Historia ei tunne vastaavaa katastrofia. Saksan proletariaattia ei lyönyt vihollinen taistelussa. Sen murskasi sen omien puolueiden pelkuruus, halpamaisuus ja petturuus. Eikä ihme, jos se on menetti uskonsa kaikkeen siihen, mihin oli tottunut melkein kolmen sukupolven ajan uskomaan. Hitlerin voitto puolestaan vahvisti Mussolinia.
Vallankumouksellisen työn todellinen epäonnistuminen Italiassa ja Saksassa on vain tilinteko sosialidemokratian ja Kominternin rikollisesta politiikasta. Maanalaiseen työhön tarvitaan paitsi joukkojen myötätunto, myös etummaisten kerrosten suoranainen innostus. Mutta voidaanko odottaa innostusta historiallisen vararikon kärsineiltä järjestöiltä? Emigranttijohtajina esiintyy pääasiassa ytimiään myöten demoralisoituneita Kremlin ja GPU:n asiamiehiä tai porvariston sosialidemokraattisia ex-ministereitä, jotka uneksivat siitä, että työläiset jonkin ihmeen kautta palauttaisivat heille heidän menettämänsä asemat. Onko edes hetkeksikään mahdollista kuvitella nämä herrat tulevan ”fasisminvastaisen” vallankumouksen johtajiksi?
Vallankumouksellista nousua Italiassa ja Saksassa eivät voineet edesauttaa maailmantapahtumatkaan: Itävallan työläisten murskaaminen, Espanjan vallankumouksen tappio ja neuvostovaltion rappeutuminen. Koska Saksan ja Italian työläiset ovat poliittisen tiedonsaannin osalta ratkaisevasti radiosta riippuvaisia, voidaan varmuudella sanoa, että Moskovan radiosta, joka yhdistää thermidorilaisia valheita typeryyksiin ja julkeuksiin, on tullut mitä voimakkain työläisten itseluottamusta heikentävä tekijä totalitaarisissa maissa. Niin tässä kuin muissakin suhteissa Stalin on vain Goebbelsin apulainen.
Samaan aikaan sovittamattomat luokkaristiriidat, jotka johtivat fasismin voittoon, jatkavat työtään myös fasismin oloissa ja kaivavat vähitellen maata sen alta. Joukot ovat yhä tyytymättömämpiä. Sadat ja tuhannet uhrautuvaiset työläiset jatkavat kaikesta huolimatta varovaista vallankumouksellista myyräntyötään. Nousee uusia polvia, jotka eivät ole suoraan kokeneet suurten perinteiden ja toiveiden romahdusta. Proletariaatin vallankumouksen valmistelu molekyylitasolla jatkuu totalitarismin raskaan paaden alla. Mutta muuttaakseen kätketyn energian avoimeksi liikkeeksi on proletariaatin etujoukon löydettävä uusi näköala, uusi ohjelma ja uusi tahraamaton lippu.
Tässä on suurin ongelma. Fasististen maiden työläisten on vaikeinta suunnistaa uusien ohjelmien mukaan. Kokemus vahvistaa ohjelman oikeellisuuden. Mutta juuri kokemusta joukkoliikkeestä puuttuu totalitaarisen hirmuvallan maista. On täysin mahdollista, että proletariaatin olisi näkyvästi onnistuttava jossain ”demokraattisessa” maassa, että vallankumousliike fasismin alueella saisi sysäyksen. Samanlainen vaikutus voisi olla talous- tai sotilaallisella katastrofilla. Nyt on etusijassa tehtävä propagandistista pohjustustyötä, joka antaa varsinaisesti hedelmiä vasta tulevaisuudessa. Jo nyt on yksi varmaa: murtauduttuaan pinnalle fasististen maiden vallankumousliike on heti erittäin laaja eikä missään tapauksessa jää kokeilemaan minkään Weimarin[23] ruumiin elvyttämistä.
Tässä on sovittamaton erimielisyys Neljännen internationaalin ja fyysisen vararikkonsa kärsineiden vanhojen puolueiden välillä. Maanpaossa oleva ”kansanrintama” on kaikista mahdollisista kansanrintamien lajeista pahanlaatuisin ja petollisin. Perimmiltään se merkitsee voimatonta kaipuuta liittoutua olemattoman liberaaliporvariston kanssa. Jos sillä olisi menestystä, se valmistelisi vain uusia tappioita proletariaatille, niin kuin Espanjassa. Niinpä ”kansanrintaman” teorian ja käytännön säälimätön paljastaminen on vallankumouksellisen, fasismia vastaan käytävän taistelun ensimmäinen ehto.
Se ei tietenkään tarkoita, että Neljäs internationaali hylkäisi demokraattiset tunnukset. Päinvastoin, ne voivat esittää tietyssä tilanteessa merkittävää osaa. Mutta demokratian reseptit (yhdistymisvapaus, sananvapaus jne.) merkitsevät meille vain proletariaatin itsenäisen liikkeen satunnaisia tai tilapäisiä tunnuksia, eivät demokraattista silmukkaa, jonka porvariston asiamiehet pujottavat proletariaatin kaulaan (Espanja![24]). Heti kun liike saa vähänkin joukkoluonnetta, demokraattiset ja siirtymätunnukset kietoutuvat yhteen; tehdaskomiteoita syntyy luultavasti ennen kuin vanhat pomot ryhtyvät toimistoistaan käsin rakentamaan ammattiliittoja; neuvostot peittävät Saksan ennen kuin Weimarissa kokoontuu uusi kansalliskokous. Sama koskee Italiaa ja muita totalitaarisia ja puolitotalitaarisia maita.
Fasismi syöksi nämä maat poliittiseen barbariaan. Mutta se ei muuttanut niiden yhteiskunnallista rakennetta. Fasismi on finanssipääoman, ei feodaalisten maanomistajien väline. Vallankumouksellisen ohjelman on nojattava luokkataistelun dialektiikkaan, väistämättömään fasistisillekin maille, eikä pelästyneiden konkurssiuhrien psykologiaan. Neljäs internationaali torjuu inhoten poliittisten naamiaisten menetelmät, jotka saavat stalinilaiset, entiset "kolmannen kauden" sankarit, esiintymään vuorotellen katolilaisten, protestanttien, juutalaisten, saksalaisnationalistien ja liberaalien naamiossa vain peittääkseen omat rumat kasvonsa. Neljäs internationaali esiintyy aina ja kaikkialla oman lippunsa alla. Se tarjoaa avoimesti omaa ohjelmaansa fasististen maiden proletariaatille. Jo nyt koko maailman eturivin työläiset ovat lujasti vakuuttuneita, että Mussolinin, Hitlerin ja näiden asiamiesten ja jäljittelijöiden kaataminen tapahtuu Neljännen internationaalin johdolla.
Neuvostoliitto kohosi lokakuun vallankumouksesta työläisvaltiona. Tuotantovälineiden valtiollistaminen, joka on sosialistisen kehityksen välttämätön edellytys, avasi mahdollisuuden tuotantovoimien nopealle kasvulle. Työläisvaltion koneisto rappeutui samalla täysin ja muuttui työväenluokan välineestä byrokraattien työväenluokkaan kohdistaman väkivallan ja yhä enemmän talouden sabotoinnin välineeksi. Se, että kehittymätön ja eristetty työläisvaltio byrokratisoitui ja byrokraatit muuttuivat kaikkivoivaksi ja etuoikeutetuksi kastiksi, kumoaa mitä vakuuttavimmin, eikä vain teoriassa vaan myös käytännössä, teorian sosialismista yhdessä maassa.
Neuvostoliiton järjestelmään sisältyy siten hirvittäviä ristiriitoja. Mutta se on yhä rappeutuneen työläisvaltion järjestelmä. Tällainen on yhteiskunnallinen diagnoosi. Poliittinen ennuste on vaihtoehtoinen: joko byrokratia, josta on tulossa yhä enemmän maailman porvariston elin työläisvaltiossa, kumoaa uudet omistusmuodot ja sysää maan kapitalismiin; tai työväenluokka murskaa byrokratian ja avaa pääsyn sosialismiin.
Neljännen internationaalin osastoille Moskovan oikeudenkäynnit[25] eivät olleet yllätys eivätkä seurausta Kremlin diktaattorin henkilökohtaisesta mielenvikaisuudesta, vaan thermidorin lainmukainen jälkeläinen. Ne olivat tulos sietämättömistä kahnauksista neuvostobyrokratian sisällä. Ne taas heijastavat byrokratian ja kansan välisiä ristiriitoja kuten myös syveneviä ja sovittamattomia ristiriitoja itse ”kansassa”. Oikeudenkäyntien verinen ”mielikuvituksellisuus” on ristiriitojen jännitevoimien osoitus ja ennustaa samalla lähestyvää loppuratkaisua.
Moskovaan palaamatta jääneiden Kremlin entisten ulkomaanagenttien julkiset esiintymiset puolestaan kiistämättä vahvistivat, että byrokraatteihin kuuluu poliittisten aatteiden kaikkia sävyjä: aidosta bolševismista (Ignace Reiss) täyteen fasismiin (Fjodor Butenko). Byrokratian vallankumoukselliset ainekset, vain pieni vähemmistö sitä, heijastavat proletariaatin sosialistisia intressejä, vaikkakin passiivisesti. Fasistiset ja ylipäänsä vastavallankumoukselliset ainekset, jotka jatkuvasti kasvavat, ilmentävät yhä johdonmukaisemmin maailman imperialismin intressejä. Nämä compradoriksi[26] pyrkivät ajattelevat syystä, että uusi hallitseva kerrostuma voi taata heidän etuoikeutetun asemansa vain perumalla kansallistamisen, kollektivisoinnin ja ulkomaankaupan monopolin "länsimaiseen sivistyksen”, siis kapitalismin omaksumisen nimissä. Näiden kahden ääripään välissä on hajanaisia menševikki-eserrä-liberaalisuuntauksia, jotka kallistuvat porvarillisen demokratian suuntaan.
Ns. ”luokattomimmassakin” yhteiskunnassa on epäilemättä samoja ryhmittymiä kuin byrokratiassakin, ne eivät vain tule yhtä kärjekkäästi esiin ja ovat käänteisessä suhteessa: tietoisen kapitalistiset suuntaukset, jotka ovat ominaisia pääasiassa kolhoosilaisten hyvin toimeentulevalle osalle, ovat luonteenomaisia vain väestön pienelle vähemmistölle. Ne saavat kuitenkin laajaa pohjaa pikkuporvarillisissa henkilökohtaisen kasaamisen tendensseissä, joita syntyy yleisestä puutteesta ja joita byrokratia tietoisesti edistää.
Tämän kasvavien, yhä enemmän yhteiskunnan tasapainoa häiritsevien antagonismien järjestelmän varassa pysyttelee terrorin menetelmin thermidorilainen[27] oligarkia, joka nykyään on kutistunut lähinnä Stalinin bonapartistiseksi[28] klikiksi.
Viime oikeudenkäynnit olivat isku vasemmalle. Tämä koskee myös välienselvittelyä oikeisto-opposition johtajien kanssa, sillä byrokratian intressien ja suuntausten näkökulmasta vanhan bolševikkipuolueen oikeistoryhmä muodostaa vasemmistouhan. Se että bonapartistinen klikki, joka pelkää jopa oikeistoliittolaisiaan, kuten Butenkoa, joutui itsensä pelastaakseen hävittämään miltei viimeiseen mieheen bolševikkien vanhan polven, todistaa kiistattomasti vallankumoustraditioiden sitkeydestä joukkojen parissa ja niiden kasvavasta tyytymättömyydestä.
Lännen pikkuporvarilliset demokraatit, jotka vielä eilen ottivat Moskovan oikeudenkäynnit todesta, toistavat tänään itsepintaisesti, että ”Neuvostoliitossa ei ole trotskilaisuutta eikä trotskilaisia”. He eivät kuitenkaan selitä, miksi koko puhdistus tehdään tuon vaaran vastaisen taistelun merkeissä. Jos ”trotskilaisuuden” ottaa loppuunvietynä ohjelmana saati järjestönä, on ”trotskilaisuus” Neuvostoliitossa epäilemättä äärimmäisen heikko. Sen murtumaton voima on kuitenkin siinä, että se ilmentää paitsi vallankumouksellista traditiota, myös itse työväenluokan tämänpäiväistä vastarintaa. Juuri työläisten yhteiskunnallinen viha byrokratiaa kohtaan onkin Kremlin klikin silmissä ”trotskilaisuutta”. Se pelkää kuollakseen ja täysin perustellusti yhteyttä työläisten mykän vihan ja Neljännen internationaalin organisaation välillä.
Vanhan bolševikkikaartin ja nuoremman polven vallankumouksellisten edustajien hävittäminen kallisti maassa tasapainoa oikeistolaisen porvarillisen siiven, byrokraattien ja sen liittolaisten hyväksi. Tästä suunnasta, oikealta, voidaan odottaa lähiaikoina yhä päättäväisempiä yrityksiä muuttaa Neuvostoliiton yhteiskunnallista järjestelmää ja lähentää sitä ”läntiseen sivilisaatioon” etenkin sen fasistisessa muodossa.
Tämä näkökulma tuo huomattavaa konkreettisuutta kysymykseen ”Neuvostoliiton puolustamisesta”. Jos porvarillis-fasistinen ryhmittymä, sanotaanko ”Butenkon ryhmäkunta”, yrittäisi huomenna vallankaappausta, niin ”Reissin ryhmäkunta” ottaisi väistämättä paikkansa barrikadin toisella puolella. Väliaikaisena Stalinin liittolaisena se ei tietenkään suojelisi tämän bonapartistista klikkiä, vaan Neuvostoliiton yhteiskunnallista perustaa, siis kapitalisteilta otettua ja valtiollistettua omistusta. Jos ”Butenkon ryhmäkunta” olisi sotilasliitossa Hitlerin kanssa, niin ”Reissin ryhmäkunta” puolustaisi Neuvostoliittoa sotilaalliselta hyökkäykseltä niin maan sisällä kuin maailmannäyttämölläkin. Mikä tahansa muu toiminta olisi petos.
Jos siis ei voida ennalta kiistää, etteikö ”yhteisrintama” thermidorilaisten byrokraattien kanssa olisi tarkasti määritellyssä tilanteissa mahdollinen kapitalistisen vastavallankumouksen avointa hyökkäystä vastaan, on tärkeimpänä poliittisena tehtävänä Neuvostoliitossa silti juuri tuon thermidorilaisen byrokratian kumoaminen. Sen herruuden jokainen ylimääräinen päivä horjuttaa talouden sosialistisia aineksia ja kasvattaa mahdollisuuksia palauttaa kapitalismi. Samaan suuntaan toimii myös Komintern, stalinilaisen klikin asiamies ja rikoskumppani Espanjan vallankumouksen tukahduttamisessa ja kansainvälisen proletariaatin demoralisoinnissa.
Kuten fasistisissa maissakin, byrokratian suurin vahvuus ei ole siinä itsessään, vaan joukkojen pettymyksessä ja siinä, että niiltä puuttuu uusi näköala. Kuten fasistisissa maissakin, joista Stalinin poliittinen koneisto ei eroa mitenkään muuten, kuin suuremmalla hillittömyydellään, Neuvostoliitossa on nyt mahdollista vain valmistava propagandatyö. Kuten fasistisissakin maissa, sysäyksen neuvostotyöläisten vallankumousliikkeeseen antavat todennäköisesti ulkopuoliset tapahtumat. Taistelu Kominternia vastaan maailman näyttämöllä on nyt mitä tärkein osa taistelua Stalinin diktatuuria vastaan. Moni asia puhuu sen puolesta, että vailla suoraa GPU:n tukea olevan Kominternin romahdusta edeltää bonapartistisen klikin ja yleensä koko thermidorilaisen byrokratian kaatuminen.
Vallankumouksen uusi nousu Neuvostoliitossa alkaa epäilemättä yhteiskunnallista epätasa-arvoa ja poliittista sortoa vastaan käytävän lipun alla. Alas byrokratian etuoikeudet! Alas stahanovilaisuus[29]! Alas neuvostoaristokratia arvonimineen ja kunniamerkkeineen! Suurempi palkkatasavertaisuus kaikissa
Taistelusta ammattiliittojen ja tehdaskomiteoiden vapaudesta sekä kokoontumis- ja painovapaudesta tulee taistelu neuvostodemokratian jälleensyntymisestä ja kehittämisestä.
Byrokratia vaihtoi neuvostot luokkaeliminä yleisen äänioikeuden harhaan − Hitlerin ja Goebbelsin tapaan. Neuvostoille on palautettava paitsi niiden vapaa demokraattinen muoto, myös luokkasisältö. Niin kuin aiemmin neuvostoihin ei päästetty porvaristoa ja kulakkeja, niin nyt neuvostoista on karkotettava byrokraatit ja uudet aristokraatit. Neuvostoissa on sijaa vain työläisten, rivikolhoosilaisten, talonpoikien ja puna-armeijalaisten edustajille.
Neuvostojen demokratisointi on mahdotonta, ellei neuvostopuolueita laillisteta. Työläiset ja talonpojat osoittavat itse vapaasti äänestämällä, mitkä puolueet ovat neuvostopuolueita.
Suunnitelmatalouden tarkistaminen ylhäältä alas tuottajien ja kuluttajien eduissa! Tehdaskomiteoiden on palautettava itselleen oikeus valvoa tuotantoa. Demokraattisesti järjestäytyneen kuluttajaosuustoiminnan tulee valvoa tuotannon laatua ja hintoja.
Kolhoosien uudelleenjärjestäminen kolhoosilaisten tahtoa ja etua vastaavasti!
Byrokratian konservatiivinen kansainvälinen politiikka on korvattava proletaarisen internationalismin politiikalla. Kaikki Kremlin diplomaattinen kirjeenvaihto on julkistettava. Alas salainen diplomatia!
Kaikki thermidorilaisen byrokratian järjestämät poliittiset oikeudenkäynnit on käsiteltävä uudelleen täysin julkisesti ja syyttämismenetelmän pohjalta. Väärennösten järjestäjiä on rangaistava asianmukaisesti.
Tätä ohjelmaa ei voi toteuttaa ilman, että kumotaan väkivaltaan ja väärentämiseen nojaava byrokratia. Vain sorrettujen joukkojen voitokas vallankumouksellinen nousu voi palauttaa neuvostojärjestelmän ja taata, että sen kehitys jatkuu kohti sosialismia. Neuvostojoukot kykenee johtamaan kapinaan vain Neljännen internationaalin puolue.
Alas Kain[30]-Stalinin byrokraattinen joukkio!
Eläköön neuvostodemokratia!
Eläköön kansainvälinen sosialistinen vallankumous!
Léon Blumin puolueen politiikka Ranskassa osoittaa jälleen, etteivät reformistit kykene oppimaan mitään historian traagisimmista läksyistä. Ranskan sosiaalidemokraatit jäljittelevät orjallisesti Saksan sosiaalidemokraattien politiikkaa ja kulkevat kohti samanlaista loppua[31]. Vuosikymmenten aikana Toinen internationaali kasvoi porvarillisen demokratian järjestelmään, tuli erottamattomaksi osaksi sitä ja lahoaa yhdessä sen kanssa.
Kolmas internationaali siirtyi reformismin tielle, kun kapitalismin kriisi nosti lopullisesti päiväjärjestykseen proletariaatin vallankumouksen. Kominternin nykyinen politiikka Espanjassa ja Kiinassa − matelun politiikka ”demokraattisen” ja ”kansallisen” porvariston edessä − osoittaa, ettei Komintern pysty
Anarkosyndikalismi[32] on yleensä kehittynyt samalla tavoin. Ranskassa Léon Jouhaux’n syndikalistinen byrokratia on jo kauan sitten muuttunut porvariston asioimistoksi työväenluokan keskuudessa. Espanjassa anarkosyndikalismi karisti pois näennäisen vallankumouksellisuuden heti vallankumouksen koitettua ja muuttui porvarillisen demokratian rattaiden kolmanneksi pyöräksi.
Lontoon toimiston ympärille keskittyneet sentristiset järjestöt ovat vain sosialidemokraattien tai Kominternin ”vasemmistolaisia” lisäkkeitä. Ne ovat osoittaneet, etteivät lainkaan pysty ymmärtämään poliittista tilannetta ja tekemään siitä vallankumouksellisia johtopäätöksiä. Niiden huippupiste on Espanjan POUM, joka vallankumouksen oloissa osoittautui täysin kykenemättömäksi vallankumoukselliseen politiikkaan.
Maailman proletariaatin useiden vuosien traagiset tappiot tuomitsivat viralliset järjestöt vieläkin konservatiivisemmiksi ja sysäsivät samaan aikaan pettyneet pikkuporvarilliset ”vallankumoukselliset” etsimään ”viimeisintä sanaa”. Kuten aina taantumuksen ja rappion aikoina, kaikkialta ilmaantuu puoskareita ja silmänkääntäjiä. He haluavat revisioida koko vallankumouksellisen aatteen kulun. Sen sijaan, että ottaisivat oppia menneestä, he ”torjuvat” sen. Jotkut keksivät marxilaisuuden kestämättömäksi, toiset julistavat bolševismin luhistumista. Yhdet asettavat vallankumoukselliselle opille vastuun niiden virheistä ja rikoksista, jotka sen pettivät; toiset kiroavat lääkkeen, koska se ei takaa välittömiä ihmeparantumisia. Uskaliaimmat lupaavat keksiä yleislääkkeet ja sitä odotettaessa suosittelevat, että luokkataistelu keskeytettäisiin. Lukemattomat uuden moraalin profeetat aikovat elvyttää työväenliikkeen eettisen homeopatian avulla. Suurimmasta osasta näitä apostoleita on ehtinyt tulla moraalisia invalideja jo ennen taistelukenttää. Niinpä viimeisenä sanana proletariaatille tarjotaan vanhoja, jo kauan sitten Marxia edeltäneen sosialismin arkistoihin haudattuja reseptejä.
Neljäs internationaali julistaa leppymättömän sodan Toisen, Kolmannen, Amsterdamin ja anarkosyndikalistisen internationaalin byrokraateille sekä niiden sentristisille satelliiteille: reformisteille ilman reformeja, GPU:n kanssa liittoutuneille demokraateille, pasifisteille ilman rauhaa, porvariston palveluksessa oleville anarkisteille sekä vallankumousta kuollakseen pelkääville ”vallankumouksellisille”. Nämä järjestöt eivät ole tulevaisuuden tae, vaan menneisyyden lahoavia jäänteitä. Sotien ja vallankumousten aikakausi ei jätä niistä kiveä kiven päälle.
Neljäs internationaali ei etsi eikä keksi yleislääkkeitä. Marxilaisuus on ainoa vallankumouksellinen oppi, joka antaa mahdollisuuden ymmärtää sitä, mikä on, ymmärtää tappioiden syyt ja valmistaa tietoisesti voittoa. Me seisomme täysin sen perustalla. Bolševismi osoitti ensimmäisenä proletariaatille, kuinka vallata valta, ja Neljäs internationaali jatkaa sen perinnettä. Neljäs internationaali lakaisee pois puoskarit, silmänkääntäjät ja kutsumattomat moraalinopettajat. Riistoon perustuvassa yhteiskunnassa on korkein moraali sosialistisen vallankumouksen moraali. Hyviä ovat kaikki ne menetelmät ja keinot, jotka nostavat työläisten luokkatietoisuutta, luottamusta omiin voimiinsa ja valmiutta uhrautuvaan taisteluun. Hyväksyä ei voida niitä menetelmiä, jotka juurruttavat sorrettuihin pelkoa ja nöyryyttä sortajia kohtaan, heikentävät protestin ja suuttumuksen henkeä tai korvaavat massojen tahdon johtajien tahdolla, vakaumuksen pakolla ja todellisuuden analyysin demagogialla ja petoksella. Tämän vuoksi niin sosialidemokratia, joka prostituoi marxilaisuutta, kuin stalinismikin, bolševismin antiteesi, ovat proletariaatin vallankumouksen ja sen moraalin verivihollisia.
Todellisuutta on katsottava avoimesti silmiin; ei pidä hakea pienimmän vastuksen linjaa; asioita on kutsuttava niiden oikeilla nimillä; joukoille on sanottava totuus, oli se sitten kuinka katkera; ei pidä pelätä esteitä; on oltava luotettava niin pienessä kuin suuressakin; on nojattava luokkataistelun logiikkaan; on kestettävä, kun toiminnan hetki koittaa – nämä ovat Neljännen internationaalin säännöt. Se on osoittanut osaavansa uida vastavirtaan. Lähestyvä historiallinen aalto nostaa sen harjalleen.
Sen vaikutuksesta, että proletariaatin historialliset järjestöt ovat pettäneet ja rappeutuneet, Neljännen internationaalin reunamilla syntyy tai virkoaa erilaisia lahkolaisia mielialoja tai ryhmittymiä Niiden pohjana on kieltäytyä taistelusta osittaisten ja siirtymävaatimusten eli niiden perusetujen ja -tarpeiden puolesta, joita työläisjoukoilla sellaisenaan on. Vallankumoukseen valmistautuminen tarkoittaa lahkolaisille sitä, että he vakuuttavat itsensä sosialismin eduista. He esittävät, että käännettäisiin selkä ”vanhoille” ammattiliitoille, siis kymmenille miljoonille järjestäytyneille työläisille, ikään kuin joukot voisivat elää todellisen luokkataistelun olosuhteiden ulkopuolella! He jättäytyvät pois reformistisissa järjestöissä käytävästä sisäisestä taistelusta, ikään kuin massat voisi saada puolelleen osallistumatta tuohon taisteluun! He kieltäytyvät tekemästä käytännön eroa porvarillisen demokratian ja fasismin välillä, ikään kuin joukot eivät pystyisi tuntemaan, että ne ovat erilaisia joka askeleella!
Lahkolaiset kykenevät erottamaan vain kaksi väriä: punaisen ja mustan. Ollakseen joutumasta kiusaukseen he yksinkertaistavat todellisuutta. He kieltäytyvät tekemästä eroa Espanjan taistelevien leirien välillä sillä perusteella, että molemmat leirit ovat luonteeltaan porvarillisia. Samasta syystä he pitävät välttämättömänä pysytellä puolueettomina Japanin ja Kiinan välisessä sodassa. He kiistävät periaatteellisen eron Neuvostoliiton ja porvarillisten maiden välillä, ja neuvostobyrokratian taantumuksellisen politiikan vuoksi he kieltäytyvät puolustamasta imperialismilta lokakuun vallankumouksen luomia uusia omistusmuotoja. He eivät kykene löytämään tietä joukkoihin ja siksi mielellään syyttävät joukkoja siitä, etteivät ne kykene nousemaan vallankumouksellisten aatteiden tasolle.
Nämä steriilit poliitikot eivät lainkaan kaipaa siltaa siirtymävaatimusten muodossa, sillä he eivät aiokaan siirtyä vastarannalle. He polkevat paikallaan ja tyytyvät toistamaan yksiä ja samoja onttoja abstraktioita. Poliittiset tapahtumat ovat heille kommentoinnin, eivät toiminnan aihe. Koska lahkolaiset ylipäänsä kaikenlaisten sählääjien ja ihmeidentekijöiden tavoin saavat joka askeleella luunappeja todellisuudelta, he ovat ikuisen ärsyyntyneisyyden tilassa, valittavat jatkuvasti ”komennosta” ja ”menetelmistä” ja hukkuvat pikkujuonitteluihin. Omissa piireissään he harjoittavat tavallisesti despoottista komentoa. Lahkolaisuuden poliittinen alennustila vain täydentää varjona opportunismin alennustilaa eikä avaa minkäänlaisia vallankumouksellisia näköaloja. Käytännön politiikassa lahkolaiset yhdistyvät joka askeleella opportunistien, varsinkin sentristien, kanssa taisteluun marxilaisuutta vastaan.
Enemmistö tällaisista satunnaisilla murusilla Neljännen internationaalin pöydästä elävistä lahkolaisryhmistä ja -klikeistä elää ”riippumatonta” järjestöllistä elämää suurin vaatein, mutta vailla pienintäkään mahdollisuutta menestyä. Leniniläiset bolševikit voivat aikaa tuhlaamatta rauhassa jättää nämä ryhmät oman onnensa varaan. Lahkolaisia suuntauksia esiintyy kuitenkin myös omissa riveissämme ja niillä on tuhoisa vaikutus yksittäisten osastojen työlle. Tätä ei enää pidä sietää päivääkään. Oikea ammattiliittopolitiikka on perusehto kuulumiselle Neljänteen internationaaliin. Se joka ei etsi eikä löydä tietä joukkoliikkeeseen, ei puolueelle ole taistelija, vaan painolasti. Ohjelmaa ei luoda toimituksille, lukusaleille tai keskustelukerhoille, vaan miljoonien vallankumoukselliseen toimintaan. Neljännen internationaalin rivien puhdistaminen lahkolaisuudesta ja parantumattomista lahkolaisista on mitä tärkein vallankumouksellisten menestysten edellytys.
Espanjan vallankumouksen "johtajien" aiheuttama tappio, Ranskan kansanrintaman häpeällinen vararikko sekä Moskovan oikeuspetosten paljastuminen ovat kolme seikkaa, jotka yhdessä iskevät Kominternia vakavasti ja samalla aiheuttavat vaikeita haavoja sen liittolaisille, sosialidemokraateille ja anarkosyndikalisteille. Tämä ei tietenkään tarkoita, että näiden järjestöjen jäsenet kääntyisivät välittömästi Neljännen internationaalin puolelle. Vanhempi polvi, joka on kärsinyt hirvittävän luhistumisen, poistuu suurelta osaltaan rivistä. Neljäs internationaali ei lisäksi suinkaan pyri vallankumousinvalidien, pettyneiden byrokraattien ja pyrkyreiden turvapaikaksi. Päinvastoin, jotta estettäisiin vanhoissa järjestöissä nykyään vallitsevien pikkuporvarillisten ainesten mahdollinen virta meille, tarvitaan tiukkoja varotoimia: pitkä koeaika ei-työväenluokkaisille jäsenehdokkaille, etenkin entisille byrokraateille; ensimmäisten kolmen vuoden aikana kielto olla puolueessa missään vastuutehtävissä jne. Neljännessä internationaalissa ei ole eikä tule sijaa pyrkyryydelle, tuolle vanhojen internationaalien mätäpaiseelle. Meille pääsevät vain ne, jotka haluavat elää liikkeelle, eivät liikkeestä. Isänniksi itsensä tulisi tuntea vallankumouksellisten työläisten. Heille järjestömme ovet ovat täysin avoimina.
Tietysti aiemmin eturivissä olleiden työläistenkin parissa on nykyään paljon väsyneitä ja pettyneitä. He jäävät ainakin lähimmäksi aikaa sivuun. Kun ohjelma tai järjestö kuluu loppuun, sen myötä kuluu loppuun sitä hartioillaan kantanut sukupolvikin. Liike uudistuu nuorison kautta, joka ei ole vastuussa menneestä. Neljäs internationaali kiinnittää erityistä huomiota proletariaatin nuoreen polveen. Se pyrkii koko politiikallaan iskostamaan nuorisoon itseluottamusta voimiinsa ja tulevaisuuteen. Vain nuorison veres into ja hyökkäävä henki voivat taata ensimmäiset menestykset taistelussa; vain nuo menestykset voivat palauttaa vanhemman polven parhaan aineksen vallankumouksen tielle. Näin on ollut ja näin on oleva.
Kaikki opportunistiset järjestöt keskittävät asioiden kulun vuoksi päähuomionsa työväenluokan ylimpiin kerroksiin ja siksi jättävät huomiotta niin nuorison kuin työläisnaisetkin. Samalla kapitalismin rappeutumisen aikakausi iskee raskaimmin naista niin työläisenä kuin perheenemäntänäkin. Neljännen internationaalin osastojen tulee etsiä tukea työväenluokan alistetuimmista kerroksista ja siten työläisnaisista. Sieltä ne löytävät pohjattomia omistautumisen, epäitsekkyyden ja uhrivalmiuden lähteitä.
Alas byrokratia ja pyrkyryys: Tietä nuorisolle! Tietä työläisnaiselle! – nämä tunnukset on kirjoitettu Neljännen internationaalin lippuun.
Epäilijät kysyvät: onko muka koittanut aika perustaa uusi internationaali? He sanovat, ettei internationaalia saa perustaa ”keinotekoisesti”; se voi syntyä vain suurista tapahtumista jne. Kaikki nuo vastaväitteet osoittavat vain, etteivät epäilijät kelpaa luomaan uutta internationaalia. Tuskinpa he kelpaavat ylipäänsä mihinkään.
Neljäs internationaali on jo syntynyt suurista tapahtumista: proletariaatin historian suurimmista tappioista. Näiden tappioiden syy on vanhan johdon rappeutuminen ja petos. Luokkataistelu ei siedä keskeytyksiä. Toisen internationaalin jälkeen on Kolmas internationaali kuollut vallankumoukselle. Eläköön Neljäs internationaali!
Mutta onko sitten aika julistaa se jo nyt? – epäilijät jatkavat. Vastaamme, ettei Neljättä internationaalia tarvitse ”julistaa”. Se on olemassa ja taistelee. Onko se heikko? Kyllä, sen rivit ovat vielä harvat, sillä se on vielä nuori. Toistaiseksi ne ovat vielä etupäässä kaadereita. Mutta nämä kaaderit ovat tae vallankumouksen tulevaisuudesta. Näiden kaadereiden ulkopuolella ei planeetallamme ole yhtään suuntausta, joka olisi vallankumouksellisen nimen arvoinen. Jos Internationaalimme onkin vielä luvultaan vähäinen, sen oppi, ohjelma, traditio ja kaadereiden vertaansa vailla olevalta karaistuneisuus tekevät siitä vahvan. Joka ei tätä näe tänään, jääköön toistaiseksi syrjään. Huomenna se näkyy paremmin.
Neljäs internationaali saa jo nyt ansaitusti stalinilaisten, sosialidemokraattien, porvarillisten liberaalien ja fasistien vihan. Sillä ei ole eikä voikaan olla paikkaa missään kansanrintamassa. Se vastustaa leppymättömästi kaikkia poliittisia ryhmittymiä, jotka liittyvät porvaristoon. Sen tehtävä on kumota pääoman herruus. Sen tavoite on sosialismi. Sen menetelmä on proletariaatin vallankumous.
Ilman sisäistä demokratiaa ei ole vallankumouksellista kasvatusta. Ilman kuria ei ole vallankumouksellista toimintaa. Neljännen internationaalin sisäinen järjestys perustuu demokraattisen sentralismin periaatteille: täysi keskusteluvapaus, täysi yhtenäisyys toteuttamisessa.
Inhimillisen kulttuurin nykyinen kriisi on proletariaatin johdon kriisi. Neljännen internationaalin yhdistämät edistyksellisimmät työläiset osoittavat luokalleen ulospääsyn tuosta kriisistä. He esittävät sille ohjelman, joka perustuu proletariaatin ja ylipäänsä kaikkien sorrettujen vapaustaistelun kansainväliseen kokemukseen. He tarjoavat sille lippua, joka on täysin tahraton.
Kaikkien maiden työläiset, astukaa Neljännen internationaalin lipun alle. Se on lähestyvän voittonne lippu!
[1*] Toimintaohjelma, jonka kansainvälinen sihteeristö toi IV Internationaalin osastojen käsiteltäväksi.
[2*] Näitä teesejä on rajoitetussa määrässä saatavina "Бюллетень Оппозиции" -lehden toimituksesta (hinta 5 frangia).
[1] Japani kävi sotaa Kiinassa vuodesta 1937 alkaen, Espanjan sisällissota oli käynnissä, Italia oli hyökännyt tuolloin Abessiniana tunnettuun Etiopiaan 1935, Saksa oli esittänyt vaatimuksia Tšekkoslovakialle. (Suom. huom.)
[2] POUM, Partido Obrero de Unificación Marxista, Yhdistynyt marxilainen työväenpuolue, oli espanjalainen vasemmistopuolue, kommunistisen puolueen kilpailija, alun perin lähellä trotskilaisia. (Suom. huom.)
[3] Istumalakossa työntekijät pysyvät työpaikalla, mutta kieltäytyvät tekemästä työtä. (Suom. huom.)
[4] USA:ssa toiminut, 1935 perustettu keskusammattiliitto, Congress of Industrial Organizations. Se oli irtautunut vanhemmasta, ammattikuntaperustaisemmasta keskusammattiliitosta, AFL:stä. Liitot yhdistyivät jälleen 50-luvulla. (Suom. huom.)
[5] Komintern (Kommunistinen internationaali, III internationaali), oli ensimmäisen maailmansodan puhjettua sosialististen puolueiden erimielisyyksin hajonneen II internationaalin jälkeen perustettu kommunististen puolueiden yhteistyöjärjestö. Komintern lakkautti itsensä 1943. (Suom. huom.)
[6] Ranskan vallankumouksen tunnus, ranskalaisten työläisten käyttämä suippo punainen myssy, joka muistutti Rooman ajan vapautettujen orjien käyttämää. (Suom. huom.)
[7] Leninin pilkallinen nimitys sosialidemokraateille, joita pidettiin sosialismin pettureina. (Suom. huom.)
[8] Léon Blum, Ranskan kansanrintamahallituksen sosialistinen pääministeri. Hänen hallituskaudellaan työntekijöille säädettiin lailla mm. lakko-oikeus ja 12 päivän vuosiloma, työehtosopimukset tulivat mahdollisiksi ja luottamusmiehet oli tunnustettava työpaikalla. (Suom. huom.)
[9] Vasemmisto-opposition itsestään käyttämä nimi. (Suom. huom.)
[10] Closed shop –järjestelmässä työnantaja on sitoutunut olemaan palkkaamatta ammattiliittoon kuulumattomia. (Suom. huom.)
[11] Saman alan yritysten yhteenliittymä, jota kontrolloi pieni ryhmä. (Suom. huom.)
[12] Yksinkertaistettu tapa kuvata taloudellisen vallan keskittymistä oli laskea mahtisukujen omistusta ja valtaa, USA:ssa tällaisia perheitä laskettiin 60 (”America’s 60 families”), Ranskassa ”200 familles”. (Suom. huom.)
[13] Yleiset työt olivat rakennus- ja muita töitä, joita tehtiin valtion laskuun. Suomessa oli vuoteen 1970 saakka kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriö. (Suom. huom.)
[14] Sir Oswald Mosley oli englantilainen fasisti. Ennen sitä hän oli konservatiivien ja sitten Labourin kansanedustaja. (Suom. huom.)
[15] Termi viittaa Ranskan suuren vallankumouksen tapahtumaan, jossa Robespierren johtamat jakobiinit syrjäytettiin siirtymävaiheena ennen Napoleonin valtaannousua. Sana tulee Ranskan vallankumouksen thermidor-kuukaudesta. Neuvostoliiton kohdalla thermidor-termiä on erityisesti Trotski käyttänyt stalinismin noususta. (Suom. huom.)
[16] Antiikin termi, joka on myöhemmin alkanut tarkoittaa suurten edeltäjien luomiskykyä vailla olevia olevia seuraajia. Antiikin alkuperäiset epigonit olivat seitsemän Thebaa vastaan nousseen sotapäällikön poikia, epigoneiksi kutsuttiin myös Aleksanteri Suuren valtakunnan jakaneiden sotapäälliköiden seuraajia. (Suom. huom.)
[17] Kansarintamat olivat Kominternin politiikan suunnanmuutos 30-luvulla. Niissä kommunistit luopuivat tavoittelemasta vallankumousta ja liittoutuvat sosialidemokraattien ja liberaalien porvareiden kanssa fasismin uhkaa vastaan. Ranskassa Léon Blum johti vuodesta 1935 sosialistien, kommunistien ja porvarillisen radikaalipuolueen hallitusta. Espanjassa kansanrintama nousi valtaan vuonna 1936 ja siihen kuuluivat useimmat vasemmistopuolueet, eräässä vaiheessa myös anarkistit. Myöhemmin kansanrintamiksi on yleensä kutsuttu hallituksia, joissa kommunistit ovat olleet yhdessä porvarillisten puolueiden kanssa. (Suom. huom.)
[18] Eserrät oli venäläinen vasemmistopuolue, nimi tulee lyhenteestä SR, sosialistivallankumoukselliset. Puolueen juuret olivat narodnikkilaisuudessa ja sen kannatus oli laajaa talonpoikien parissa, sillä puolueen ohjelmassa oli laaja maareformi. Eserrien hajottua puolueen vasemmistosiipi osallistui lokakuun vallankumouksen jälkeiseen hallitukseen, mutta erosi vastustettuaan rauhan solmimista Saksan kanssa ja yritti Moskovassa kapinaa. (Suom. huom.)
[19] Kadetit olivat Venäjän liberaalipuolue, nimi tulee lyhenteestä KD, perustuslailliset demokraatit, ei siis upseeriopiskelijoista. (Suom. huom.)
[20] Amsterdamin internationaali oli ammattiyhdistysinternationaali ja suuntaukseltaan sosialidemokraattinen. (Suom. huom.)
[21] Kuomintang-puolue ja kommunistit olivat solmineet liiton alueellisia sotapäälliköitä vastaan ja Neuvostoliiton tukemina kävivät sotaa maan yhdistämiseksi. (Suom. huom.)
[22] Ernst Thälmann, Saksan kommunistisen puolueen puheenjohtaja 1925—1932. (Suom. huom.)
[23] Weimarin tasavallaksi kutsutaan Saksaa vuosina 1919—1933, uuden perustuslain astumisesta voimaan aina Hitlerin valtaannousuun. Kansalliskokous, joka perustuslain laati, kokoontui Weimarin kaupungissa. (Suom. huom.)
[24] Tasavaltalaisessa Espanjassa yhteistyö porvariston kanssa toimi vallankumouksellisia pyrkimyksiä vastaan. (Suom. huom.)
[25] Stalinin järjestämät kolme näytösoikeudenkäyntiä 1936–1938 entisiä bolševikkijohtajia vastaan
[26] Kotimaassaan ulkomaisia etuja ajava, esim. siirtomaaherran, ulkomaisen suuryrityksen, sijoittajan tai sotilasmahdin kotimainen yhteistyökumppani. (Suom. huom.)
[27] Ranskan vallankumouksen analogian mukaan, vallankumousta seuranneesta thermidor-taantumuksesta. (Suom. huom.)
[28] Bonapartismi on Napoleonista nimensä saanut poliittinen suuntaus, joka korostaa voimakasta johtajaa. Lähinnä bonapartismi esiintyy tilanteessa, jossa luokkavoimat eivät pääse toisistaan yliotteeseen pattitilanteessa, esim. Neuvostoliitossa työläiset ja talonpojat. (Suom. huom.)
[29] Iskurityöläisliike, jolla esimerkkityöläisten avulla pyrittiin parantamaan työn tuottavuutta. Saanut nimensä kaivostyöläinen Aleksei Stahanovilta, jonka väitettiin ylittäneen tuotantokiintiön nelitoistakertaisesti. Liike oli propagandakampanja, jolla riistoastetta haluttiin nostaa, eivätkä stahanovilaistyöläiset olleet työläisten suosiossa työnormien kohoamisen vuoksi. (Suom. huom.)
[30] Raamatussa tarinan veljesmurhaaja. 1. Mooseksen kirja 4:2-8. (Suom. huom.)
[31] Natsien noustua valtaan 1933 SPD kiellettiin. (Suom. huom.)
[32] Anarkosyndikalismi on työväenliikkeessä anarkismin suuntaus, joka pitää ammattiliittoja keskeisenä vallankumouksellisena voimana. Kannatusta sillä on ollut erityisesti Etelä-Euroopan maissa, tunnetuimmin Espanjan tasavallan aikana. (Suom. huom.)