N. R. af Ursin

Työväenkysymyksiä IV

1902


Julkaistu: 1902
Lähde: »Työväenkysymyksiä IV». Kustannus ja Kirjapaino Osakeyhtiö Sampo, Tampere 1902
Skannaus: Työväenliikkeen kirjasto
Oikoluku, HTML: Joonas Laine


 

 


 

Gesetz ist mächtig, mächtiger ist die Noth.
(Laki on mahtava, mutta mahtavampi on hätä.)
J. W. Goethe

 


 

Men er det i råddeskabs sumpe, vi går,
jeg råber ej ak og ve
över hver en brammende giftblomat, som står
i fylde på tidens træ.
Lad ormen kun hule. För skallen er tom,
för brister ej væg og tag.
Og lad kun »systemet» få vrængt sig om;
des för kommer hevnen og holder dom
på tidslögnens yderste dag!

(Kuljemme jos alla saastan, alla mädännäisyyden,
valitusta, huokausta silloin viritä mä en.
Myrkkykukkia, mi lehvill' ajanpuun ain' ilkamoi,
annan madon syödä vainen, kunnes kostonhuuto soi.
Kunis loppuun kuivuu ydin, sinis sortuu kuori tään.
Järjestelmä, järjestelmä rauetkohon liitteistään!
Sitä nopeammin saapuu kosto, joka tuova on
valheellisen aikakauden viime hetkell' tuomion.
Henrik Ibsen

 


 

Doch nein! ein Glaube, warm wie Sonnenschein,
Dem früh das Herz begeistert zugeflogen,
Beflügelt heuta noch mein tieftes Sein —
Er wird night welk und hat mich die betrogen.
Den Unterdrückten wird Gerechtigheit;
Stark wie ein Adler, treu wie eien Taube
Ist mein Vertranen auf die neue Zeit —
Und rüstig schreit' ich aus im welken Laube.

(Ei! Usko lämmin niinkuin on kesäpäivä sees,
jon' syliin sydämmeni lensi innoin,
Yhäti voimakkaamin mun syttää sieluain, —
Ei koskaan horju uskon'. Oi kerran lohduttain
saa sorretuille oikeus valkorinnoin.
Mun uskon' aikaan uuteen kuin kotka vahva on,
ja uskollinen niinkuin on kyyhky viaton.
— Ja lehdoss' kuihtuneessa ma kuljen riemuissain'.)
Rudolf Lavant

 


 

Esipuhe.

Olen koonnut muutamia sanomalehdissä ja muissa julkaisuissa ennen ilmestyneitä kirjoituksiani tähän vihkoon siinä toivossa, että näissä kirjoituksissa esitetyt aatteet saisivat suuremman lukijakunnan ja yhä enemmän juurtuisivat nykyisen sukupolven mieleen.[1]

Thomas Carlyle on sanonut, että kirjailija on ihmiskunnan mahtavimpia henkilöitä, koska hän voi valloittaa kansakuntia kuolemansakin perästä ja että hän varsinkin on nykyajan hallitsija, koska hän voi valtavimmin vaikuttaa kanssaihmistensä harrastuksiin. Olen toivonut, että pienimmässäkin määrässä tämä väite toteutuisi tämän vähäisen vihkoni kautta.

Kirjasen kirjoitukset ovat kirjavia, mutta kaikki tähtäävät ne samaan päämaaliin: alempien kansankerrosten kohottamiseen nykyisestä alennustilastaan suurempaan onnellisuuteen yhteisen isänmaan ja koko ihmiskunnan hyväksi.

Turussa 19 p. syysk. 1902.

Tekijä.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Työväenaatteen ydin.

[Työväenaatteen ydin]

Työväen kysymys on tärkein kaikista nykyajan kysymyksistä, sen myöntävät kaikki, joiden arvostelulla on jonkunlainen merkitys, huolimatta siitä, mikä mielipide heillä muuten itse asiasta on. Ja useammat, vieläpä enemmistökin, ovat sitä mieltä, että työväen, syvien rivien tila on kohotettava ja sen »standard of life» parannettava. Mutta kun pelkistä sanoista on ryhdyttävä tositoimiin, silloin käyvät mielet erilleen.

Useimmat ovat kuitenkin siinä yksimielisiä, että n. s. sivistys työväessä on korotettava. Mikäli tällä ei tarkoteta vaan ulkonaista kiiltoa — jommoista on suurella osalla n. s. sivistyneitä —, vaan todellisten, hyödyllisten ja monipuolisten tietojen levittämistä kansan pohjakerroksiin, ei voi muuta kuin suuresti kiittää kaikkeja näitä harrastuksia. »Sillä tosiaankin oppi ei ojahan kaada», vaan päinvastoin — tietojensa nojalla kohoaa aina ihmisen asema koko luomakunnassa, hänen näköpiirinsä kaikissa maailman asioissa laajenee ja hänen ymmärryksensä kehittyy paremmin ja syvemmin käsittämään olevia oloja. Tietojen hankkiminen on siis äärettömän tärkeä asia jokaiselle ihmiselle sivistyneessä yhteiskunnassa, se on työväellekin se conditio sine qua non, välttämätön ehto, jotta se voisi vaurastua ja käydä eteenpäin.

Mutta vielä tärkeämpi kuin itse tietojen istuttaminen syvien rivien keskuuteen on se epäsuoranainen vaikutus, joka niissä syntyy valistuksen levittämisestä. Kaikki valistus synnyttää tyytymättömyyttä oleviin oloihin ja tämä »tyytymättömyys on kaiken edistymisen ehto». Missä ollaan tyytyväisiä oleviin oloihin, siinä ei korkeamman sivistyksen halu ole käynyt vaikuttamassa; missä sivistys on kohonnut, siinä on aina syntynyt myöskin parannuksen halua, halua päästä vielä kehittyneempiin oloihin. Ja juuri tämän halun herättäminen on sivistyksen suurin siunaus. Kansan syvissä riveissä, työväestössä on vaikutus sivistyksen levittämisestä ollut aivan sama. Työväestö on herännyt huomaamaan, miten mailman asiat ovat ja se on huomannut, etteivät ne ole kaikin puolin mallikelpoiset: työväestössäkin on syntynyt halu edistykseen, parempien olojen saavuttamiseen.[1*] Sangen sattuvasti on tästä lausunut esim. prof. J. Heikel kirjassaan: »Språkpartierna och arbetarefrågan (siv. 11 s.): »me kerskailemme siitä, että meidän maamme on osallisena länsimaiden sivistyksestä. Mitenkä ei meillä sille syntyisi samoja yhteiskunnallisia kysymyksiä kuin sivistysmaissa? Olosuhteet herättävät ne ja kohoava kansansivistys saattaa ne yhä tajuttavammaksi. Me harrastamme sitä, että työväestö, ja rahvas lukisivat sanomia. Mutta siinä he saavat lukea työväenliikkeistä ulkomailla. Yläluokka lukee noita uutisia jonkunlaisella levollisella välinpitämättömyydellä: Jumalan kiitos, tuo ei koske meitä! Mutta työväki alkaa miettiä .... Sulje kaikki kansakoulut ja lukusalit, älä anna työmiehille mitään sanomia, älä pidä niille juhlia ja esitelmiä, lykkää kehitys vuosisata taaksepäin — silloin pääsemme tuosta ikävästä jutusta ...»

Me tiedämme aivan hyvin, että muutamissa maissa on menetelty prof. Heikelin ivallisen kehotuksen mukaan. Mutta mikään sivistysmaa ei se maa ole eikä se keino tepsi. Syvät rivit hakevat sittenkin sen, mihin kerran ovat tottuneet ja minkä makua he kerran ovat saaneet maistaa. Ja sivistyksen halu on todistettavasti niissäkin kansoissa, joissa lukutaito on huono, nykyään niin voimakas, että syvät rivit itsestänsä sitä itsellensä hankkivat, että he oppivat tavalla tai toisella lukemaan, jotta pääsisivät tuosta nykyajan sivistyksestä ja sen aatteista osallisiksi. Turhaan koettavat usein vallanpitäjät ja yläluokka estää tätä pyrintöä tahi suunnata sitä »oikeaan» väylään; mitä nämä pitävät kiellettynä ja salassa, sitä alemmat kansankerrokset ahmivat sitä halukkaammin, vaikkapa salaisilla teillä ja tuo salattu, kielletty tavara vaikuttaa sitä voimakkaammin ihmisten mieliin, kunnes hedelmä on kypsä — kaiken tämän opettaa meille kumoamattomasti maailman historia.

Meillä ovat sivistyneet kansankerrokset sangen kiitettävällä innolla levittäneet tietoja ja valistusta kansan syviin riveihin, vaikka suurin osa ei ole ollut selvilla kaikista tämän harrastuksen seurauksista. Mutta tämä tietojen levittäminen, tämä kansanvalistustyö ei riitä, jos tahtoo kohottaa koko kansaa. Tämä on myös aineellisessa suhteessa suoranaisesti kohotettava.

Näin on tehtävä useammista syistä. Ensiksikin on useasti aivan mahdotonta muuten saavuttaa sanottavia tuloksia henkiselläkään alalla. Aksel Warén on esim. selvästi todistanut, että monen torpparin työaika kestää 1712 tuntia vuorokaudessa ja leipuriammatissa on vieläkin monessa pikkukaupungissa 16–18-tuntinen työpäivä. Kuka järkevä ihminen voisi vaatia henkisiä harrastuksia ihmiseltä, jonka koko aika kuluu jokapäiväisen niukan leivän hankkimiseen? Ja jos työaika useammissakin ammateissa on lyhyempi, niin on palkka siksi pieni, että täytyy koettaa saada lisätuloja tavalla tai toisella. Kuinka voi herättää henkiseen toimeen henkilöä, jonka pakosta täytyy koko aikansa puuhata ja ponnistella pitkin päivää jokapäiväisen leivän hankinnassa iisellensä ja perheellensä? Tämmöinen ihminen vaipuu itsestänsä aineellisuuden orjaksi ja häntä ei niinkään helposti saa ylös siitä.

Vaan jos rupeaa hänelle puhumaan hänen aineellisen tilansa parantamisesta — silloin, mutta usein vasta silloin, hän herää. Hän, tuo aineellisuuteen vaipunut, ymmärtää varsin hyvin, että ensimmäinen ehto, jotta voisi päästä korkeammalle tuosta aineellisuuden loasta, on juuri hänen aineellisen tilan parantaminen. Ja juuri tästä syystä on tuo pohjakerros kohotettava, asiasta on puhuttava syville riveille, heitä on autettava heidän harrastuksissaan. Ja siihen on vielä todellisempikin syy. Yleisesti myönnetään, että ainoastaan se, jonka ei alituisesti tarvitse olla huolissaan jokaisesta leipämurusesta, voi herätä itsetietoisuuteen ja itsenäisyyteen. Mutta mitä itsenäisempi kansa kokonaisuudessaan on, sitä kykenevämpi se samalla on vastustamaan kaikkeja hyökkäyksiä sitä vastaan kokonaisena kansana. Jokainen kansa tarvitsee ennen kaikkea itsenäisiä, itsetietoisia kansalaisia, mutta ei vaan »the upper ten tousand»ista semmoisia, vaan koko kansan läpi täytyy käydä tämän itsenäisen, itsetietoisen hengen, jos se tahtoo säilyä kansakuntien joukossa. Ja vielä eräs seikka — tähdellisin kaikista. Elleivät kansan ylemmät kerrokset tahdo mitään erityistä uhrata alempien luokkien hyväksi, niin joku »tertius interveniens» käyttää tilaisuuden eduksensa — kummankin kansanosan vahingoksi: emme tarvitse mennä pitkälle muinaisuuteen löytääksemme maailman valtiollisesta historiasta tukea tälle väitteelle. Kun eivät ylemmät kansanluokat voi tahi tahdo sen paremmin ymmärtää ajan vaatimuksia, kuinka voisi semmoista pyytää alemmilta, vähemmin kehittyneiltä ja vähemmin sivistyneiltä kansankerroksilta?

Mutta tuo luokkataistelu! Nuo alituiset työlakot! Niin, ne ovat kyllä ikäviä koko yhteiskunnalle. Mutta ne ovat sittekin välttämättömät. Ei ole vielä maailman historiassa nähty, että mikään etuoikeutettu luokka aivan vapaaehtoisesti luopuisi tähdellisistä eduista. Tuo kuuluisa aatelin ja papiston luopuminen etuoikeuksistaan Ranskassa yönä 3 ja 4 p. välillä elok. 1789 oli, kuten tunnettu, ainoastaan näennäisesti vapaaehtoinen — muista pienemmistä tapauksista puhumattakaan. Kuinka sitte koko pääomistajien luokka aivan vapaaehtoisesti luopuisi eduistaan ilman vastarintaa! Tuskin kukaan sitä totisesti ajatteleekaan. Olkoon niin, sanottanee, vaan työväen ruokahalu kasvaa syödessä, jos myönnytyksiä tehdään; missä on raja? Niin, se kasvaa kyllä verkalleen, mutta yhtä varma, vielä varmempikin on, että, ellei vähitellen perää anneta, murtaa paisunut vesi sulkunsa; »après nous le deluge» (meidän perästämme tulkoon vedeupaisumus). Onko se parempi, onko se yhteiskunnan tasaista kehitystä, kun virta nyt kerran ei ota kulkeakseen taaksepäin? Ja sitte tuo työväestän ihanne? Sehän on aivan pilventakainen. Olkoonpa vaikka semmoinen. Yleensä ovat kaikki ihanteet pilventakaisia — eivätkä ne muuten olisikaan ihanteita; harvoin ne täydelleen saavutetaan ja jos ne saavutetaan, asetetaan tarkoitusperä vielä korkeammalle uudeksi ihanteeksi. Kaikissa suurissa henkisissä liikkeissä on ja täytyykin olla ihanteita, joita kohti asian harrastajat kulkevat yhä lähemmäksi ja joiden edestä he innolla ja uhraavaisuudella taistelevat. Ja työväenaatteen voitosta toivovat sen kannattajat koko ihmiskunnan uudistusta: ainakin semmoista tulevaisuutta, ettei raha ja rahanhimo pääse ihmisten tekoja pääasiassa määrämään eikä toinen kansanluokka elämään toisen kustannuksella ja toisen sortamisesta. Ja tämä on tosiaan kaunis ihanne, kutsuttakoon sitä sitte ivallisesti utopiiaksi!

Mutta kansan syville riveille on myöskin myönnettävä enemmän oikeuksia yhteiskunnassa: muuten he vieraantuvat siitä eivätkä tunne oikeata kotilämpöä omassa isänmaassaan. Tämä oli jo suuren ajattelijan J. Stuart Millin ajatus, josta hän on tarkemmin selittänyt kirjassaan: »on the representative government». Ja tuo nerokas Mirabeau on väittänyt (lettres de cachet): »où la patrie n'est rien, on ne lui doit rien, parceque les devoirs sont reciproques» (missä isänmaa ei ole mitään, siinä ei olla sille mitään velkaa, koska velvollisuudet ovat molemminpuolisia).

Mutta se on juuri ylempien kansanluokkien, varsinkin niiden, joiden edut eivät suorastaan kärsi työväen edistymisestä, suora velvollisuus tehokkaasti auttaa työväen pyrinnöitä eteenpäin, suurempaan vapauteen ja parempaan tilaan, ei ainoastaan henkisessä, vaan aineellisessakin suhteessa. He tekevät silloin isänmaallensa suuren työn, suuremman kuin he ensin voivat aavistaakaan. He luovat noista syvistä riveistä itsetietoisia, itsetuntoisia, isänmaan yleisiä asioita ja yhteistä onnea harrastavia kansalaisia, jotka heidän kanssansa mielellään ottavat puolustaaksensa sitä, jos vaara uhkaa; silloin seisovat kaikki kansankerrokset yhteisenä kansana — eri harrastuksistaan huolimatta. Mutta ellei — silloin kaatuvat ne kaikki yhdessä. Se on se lahjoamaton, järkähtämätön oppi, jonka historia meille opettaa. Ja historian opetuksia emme saa kevytmielisesti halveksia ja laiminlyödä.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Mitä on sosialismi?

Kun joutuu keskusteluun mitä sivistyneimpienkin ihmisten kanssa, jotka eivät ole harjottaneet taloustieteellisiä tutkimuksia, kohtaa tavallisesti mitä kummallisimpia arveluita sosialismista, tuosta meidän aikamme merkillisimmästä ilmiöstä. Ne perustuvat enimmäkseen sulaan tietämättömyyteen ja lausuntoihin, jotka ovat kaikkea puolueettomuutta vailla.

Kun näin on ja kun tietysti kaiken keskustelun perustuksena tulee olla oikea käsitys siitä asiasta, josta keskustelee, lienee suurelle yleisölle tervetullulta saada kysymyksessä olevan suuren liikkeen pääsuunnasta oikea ja puolueeton esitys.

Kaikista semmoisista näyttää minusta terävimmältä ja selvimmältä se, jonka on tehnyt entinen wyrtembergiläinen ministeri A. Schäffle, mies, jonka Saksan kuuluisin taloustieteilijä Wilhelm Roscher katsoi yhdeksi nykyajan etevimmistä taloustieteen tutkijoista. Se löytyy hänen kirjassaan »die Quintessens des Sosialismus», josta teoksesta jo on ilmestynet ainakin 13 painosta. Tahdon tämän etevän miehen opastamana esittää, mitä sosialismi on, panematta mitään omia arveluita lisään, ellei se muistutuksista tahi muuten esityksestäni käy selvästi näkyviin. Schäffle ei ole suoraan laskettava sosialistien joukkoon, ja tämä tekee hänen esityksensä sitä luotettavammaksi ja puolueettomammaksi. Hän sanookin nimenomaan parissa paikassa, ettei hän tarkota muuta kuin harhaluulojen poistamista tahtomatta silti puolustaa tahi kumota sosialismin väitteitä. Sama on minunkin tarkoitukseni näillä riveillä: tietämättömyyden poistaminen suurelta yleisöltä mainitussa suhteessa ja totuuden levittäminen niin laajoihin piireihin kuin mahdollista. Sillä ihmiskunnan suurissa kysymyksissä voittaa aina se suunta, jossa on suurin määrä totuutta, se voittaa tämän sisällisen voimansa nojalla ja raivaa itsellensä tien monien vastusten ja valheitten läpi, jotka aina kohtaavat kaikkia yleviä aatteita elämän taistelussa.

Schäffle sanoo heti alussa, että sosialismin pääydin on siinä, että se tahtoo poistaa yksityisten pääomat ja sijaan asettaa yhteispääoman s. o. siirtää koko yhteiskunnan huostaan ja omaisuudeksi tuotannon välikappaleet (maaperän, työhuoneet, koneet y. m.), jotta tuo nykyinen vapaaseen kilpailuun perustuva tuotantojärjestelmä muuttuisi yhteiseksi yhteiskunnan järkiperäisesti järjestetyksi, »kollektiiviseksi» suunnitelmaksi. Tuotannon järjestäminen ja niinikään tuotteitten jako tavarankuluttajien kesken jokaisen henkilön siihen pannun työn mukaan tulisi olemaan yhteiskunnan huolenpitona sitä varten valittujen henkilöitten kautta. Täten luulee sosialismi, että saadaan järjestystä ja säännöllisyyttä nykyisen »anarkisen» kilpailun sijaan yksityisten kapitalistien kesken, jotka kilvan kukin tavottelevat mitä suurinta voittoa yrityksestänsä. Kuten tiedetään, syntyy tällä tavoin yksityisille suuria rikkauksia, mutta työkansalle yleensä kurjuutta varsinkin »kriisien» ja työttömyyden kautta. Uusi järjestelmä poistaisi myöskin kaikkien niiden luokan, jotka elävät toisten työstä tekemättä itse mitään tahi tuskin mitään työtä, sillä ainoastaan se, joka todellisesti tekee työtä, voisi saada mitään korvausta uudelta yhteiskunnalta. Mitään varsinaista palkkausjärjestelmää ei enää olisi, vaan kaikki olisivat työntekijöitä, jotka sen mukaan kuin ovat työtä tehneet saavat »työsertifikaatteja» (työseteleitä), joilla tavaravarastoista saavat vaihtaa itsellensä samanarvoisia tuotteita mielensä mukaan. Tuomarit, hallintovirkamiehet, opettajat, tutkijat saisivat (kuten tähän asti vissin palkan) vissin osan tuotteista heidän arvioidun työnsä mukaan. Tämä järjestelmä ei sallisi kenenkään koota mahdottoman suuria pääomia, kun kaikki saavat korvauksen todellisesti suoritetusta työstä samojen perusteiden mukaan.

Schäffle myöntää, että se, joka ei ole koettauut ennen selvittää itsellensä koko tätä järjestelmää, tuskin ensin pääsee siitä aivan selville. Hän itse on tarvinnut siihen paljon aikaa. S. on nähtävästi perustanut esityksensä pääasiallisesti K. Marx'in »älykkääseen» pääteokseen, »das Kapital», jonka sokkelomaista kirjotustapaa hän muuten jonkunlaisella syyllä moittii. Hänen oma esityksensä on, kuten jo huomautettiin, varsinainen selvyyden esikuva.

Kun sosialismi jo »on luonut puolueen, joka intonsa, vakuutuksensa, järjestyksensä, kansanvälisen leviämisensä puolesta on useampia muita puolueita etevämpi, saapi yhä enemmän puoltajia ja voitonriemuisena katsoo tulevaisuutta kohti», maksaa se tosiaan, niin arvelee S., vaivaa ottaa tarkemmin selkoa sosialismin opista ja sen yksityiskohdistakin.

Sosialismi — etupäässä Marx — väittää, että alkuansa tuotanto ennenkuin se joutui kapitalismin haltuun perustui järjestelmään, jossa jokainen perhe valmisti itse kaikki eli melkein kaikki tarpeensa. Taloudelliselta kannalta ja vähäiseen tuotteliaisuuteen katsoen ei tämä ollut mikään onnellinen tila. Kapitalismin aikakausi oli välttämätön väliaste, tuotanto oli järjestettävä suurteollisuudeksi, mutta yksityiskapitalismin varjopuolet ovat poistettavat siten, että yhteiskunta järjestää tuotannon ottaen tuotannon välikappaleet tykkänään huostaansa. Marx luulee, ellä tämä menee itsestään sillä tavalla, että aikojen kuluessa pienemmät kapitalistit joutuvat suurempien hampaisiin, kunnes vaan muutamia suuren suuria kapitalisteja jääpi jälelle, jotka yhteiskunnalle vihdoin käyvät mahdottomiksi.[2*] Silloin on kansan valta taloudellisessakin suhteessa valmis. Onko tämä Marxin arvelu oikea vai ei, on jotenkin yhdentekevä , pääasia on, että sosialismi kaikissa eri vivahduksissaan tunnustaa pyrkivänsä siihen, että tuotantovälikappaleet muuttuvat valtion omaisuudeksi kaikkine siitä johtuvine seurauksineen.

Milloinka tämä muutos todennäköisesti tapahtuu? »Todistettavasti eivät johtajat[3*] tässä suhteessa autaudu mihinkään herkkäuskoisiin toiveisiin. Sosialistit harrastavat nykyään ennen kaikkea valtiollisen vaikutusvoiman saavuttamista, joukkojen »kouluttamista yhteistoimintaan ja nykyisen yhteiskuntajärjestelmän nurinkurisuuden paljastamista».

Etupäässä on tietysti sosialismi sotajalalla pääomaa vastaan. »Pääoma on varkautta», moitti Proudhon, (joka kuitenkaan ei ollut sosialisti, vaan anarkismin perustaja). Marxkin on sitä mieltä, että pääoma alkuansa on varkauden s. o. jonkunlaisen ryöstön kautta syntynyt, mutta olisi sangen väärin, jos tästä vetäisi sen johtopäätöksen, että sosialismi syyttää nykyisiä pääomanomistajia varkaudesta. Marx ja sosialismi yleensä käyvät sotaa etupäässä kapitalista järjestelmää vastaan, joka on vaihdettava parempaan. Yksityiset henkilöt eivät semmoisinaan tule kysymykseen. Mutta koko järjestelmä on nurinkurinen, kun se, joka suorittaa suurimman ja vaivaloisimman osan työstä, ei saa voitosta kuin jonkun osan. Työmies tekee työtä esim. 12 tuntia, vaikka jo 6 t. työ tuottaa sen, minkä hän saapi palkassaan: melkein koko toinen puoli menee kapitalistin taskuun »Mehrwerth'inä» ja täten juuri syntyvät nuo suuret yksityiset omaisuudet, jotka yhä vaan kasvavat koron ja uusien yritysten tuottaman voiton kautta. Tämä on »nylkemistä», »kiskomista» y. m. mutta pääsyy on itse järjestelmässä, joka siis on poistettava.

Mutta, kysynee joku, jos tuo uusi sosialistinen järjestelmä vihdoin saadaan aikaan, mitenkä käypi niille, jotka omistavat suuria pääomia? Epäilemättä samoin kuin esim. aatelille ja kirkolle, jonka omaisuus lunastettiin, kun porvaristo pääsi valtaan.[4*] Sch. arvelee, että sosialismi on taipuvainen korvaamaan entisille kapitalisteille siten, että heille maksetaan jonkun ajan kuluessa esim. 30–80 vuotta »Ablösungsrenten in Gestalt von Genussmittelbezügen» , s. o. he saisivat vuosittain jonkun runsaamman määrän ruokavaroja, vaatteita, kalustoa, ylöllisyystavaraa y. m., he voisivat täydelleen nauttia ja lahjoittaa muille näistä tavaroista, mutta ei enää olisi kuten tähän asti mahdollista »kapitaliseerata mitään» — yhteiskunta olisikin jo yksinomainen työnantaja ja tuotteiden jakaja jokaisen ansion mukaan. Tämä on siis aivan toista, kuin tuo ajattelemattomien ja tietämättömien ihmisten lörpötys sosialismin ehdottamista ajottaisista omaisuuden jaoista, niin että esim. jokainen saisi Rotschildin omaisuudesta jonkun markan.

Yhtä perusteeton on väite, että sosialismi yleensä tahtoo poistaa kaiken yksityisomaisuuden. Tämmöinen väite johtuu siitä, ellei ole eroitettu kahta aivan eri asiaa toisiltansa: sosialismin vaatimusta, että tuotantovälikappaleet otetaan valtion huostaan ja sen sallimaa omistusoikeutta siihen, minkä jokainen työllänsä ansaitsee. Yksityisomaisuus tässä merkityksesta ei ole vähimmässäkään ristiriidassa sosialismin periaatteen kanssa eivätkä sosialistit — toisin kommunistit — sitä kielläkään. Schäffle on sitä mieltä, että perintöoikeuskin tämmöiseen omaisuuteen uudessa yhteiskunnassa käypi hyvin päinsä; ei Marxkaan ole ehdottomasti vaatinut tänkaltaisen perintö-oikeuden poistamista.[5*] Nautintoaineiden periminen ei paljon merkitsisi, sillä niiden määrä tulisi aina olemaan vähäinen eivätkä ne milloinkaan pääsisi korkoa kasvamaan tahi kelpaisi yksityisliikkeitten perustamiseen.

S. puhuu vielä muutamista muista tahallisista tahi tietämättömyydestä johtuvista väärinkäsityksistä sosialismin suhteen. Sen vastustajat väittävät jotenkin yleisesti, että sosialismi tahtoo hävittää avioliiton ja perhe-elämän. Tähän huomauttaa S. aivan oikein, ettei tämä ole mikään erityinen vaalimus sosialistien puolelta, vaan löytyy muissakin ihmisissä, jotka eivät kannata sosialismia, aivan yleisesti tämä harrastus. Varma on, ettei se mitenkään johdu sosialismin perusopista ja että sosialistien joukossa löytyy arvattavasti yhtä monta yksiavioisuuden ja nykyisen avioelämän kannattajia kuin vastustajiakin. Sama on asianlaita mitä tulee uskontoon[6*] ja lastenkasvatukseen sekä perhe-elämään yleensä. Ainoastaan tietämättömyys ja morkkaamishalu panevat tämmöisiä asioita ja väitteitä sosialismin viaksi, vaikka ne eivät suinkaan kuulu sen prinsiippeihin.

Sch. myöntää — ja se onkin ehdottomasti myönnettävä, että sosialismin oppi tarkottaa suuria mullistuksia nykyiseen järjestelmään verraten. Tämän sijaan tulisi »kansallisen työn julkisesti ja oikeudellisesti muodostettu suunnitelma ja yhteisellä pääomalla varustettu yhteiskunnallinen työjärjestelmä, kaikkien tuotteitten yhteiskunnallinen kokoaminen, varastoonpano ja kuljettaminen sekä niiden yhteiskunnallinen jako yksityisille heidän kirjaan pantujen sosiaalisten työntuotteiden ('Arbeitsleistungen') mukaan ja keskimääräisten työkustannusten kanssa tarkoin yhtä pitävän arvotaksan perusteella». Mutta sittekin muutos olisi pienempi kuin ehkä moni luulee. Ei suinkaan ole tarpeellista, että kaikki liikkeet heti muuttuisivat valtion tahi kunnan omiksi. Muutos voisi kyllä tapahtua vähitellen ja todellisuudessa niin tapahtuukin. Sosialismia löytyy paljon jo nykyisessäkin yhteiskunnassa. Valtio ja kunta omistavat maata, metsiä, teitä ja monenlaisia laitoksia, kuten posti- ja sähkölennätin-, valaistus-, vesijohto-, kulku- y. m. laitoksia, julkiset valtion ja kunnan virat kuuluvat tähän myöskin j. n. e. Sosialismin aate ei siis ole mitään niinkään varsinaisesti uutta: periaate on tavallansa vanha kyllä, uutta on vaan vaatimus, että tämä periaate käytännössä laajennettaisiin ja ulotettaisiin yhä useammille aloille. Siis Liebknechtin ajatus olisi toteutettava, että uusi yhteiskunta kasvaisi vanhan »sisään!»

Ja kuitenkin on myönnettävä, että sosialistinen valtio olisi aivan toinen kuin nykyinen. Tämä (uusi) pääoman ja työn järjestys poistaisi kerrassaan »palvelusjärjestelmän, keinottelevan yksityiskapitaalin, kilpailun, pörssin, kurssit, kaupan ilmoituksineen ja kehuineen, näytteillepano-komeuden, rahan, krediitin, hyyryn ja kaikenmoiset yksityiset ansiot, koron lainoista, palkkausjärjestelmän y. m., nykyisen veroituksen j. n. e.» Jokainen ajatteleva lukija voi itse suhteellisesti helposti tämän ymmärtää, jos hän pitää mielessä, että kaikki kansalaiset sosialistisessa yhteiskunnassa ovat suoraan sen palveluksessa ja että se järjestää kansan luottamusmiesten kautta kaiken tuotannon ja sen jakamisen. Useammat ajattelevaiset ja puolueettomat ihmiset lienevätkin taipuvaisia myöntämään sen suotavaksikin, että suurin osa noista yllämainituista laitoksista poistetaan. Enimmin kummastusta herättänee nykyisen rahan ja veroitusjärjestelmän poistaminen. Mitenkä voi tulla toimeen ilman rahaa?[7*] Sosialismi vastaa tähän, että se käypi aivan hyvin päinsä. Raha on vaan omiansa edistämään rikkauksien kasaamista yksityisten käytettäväksi ja se onkin muuten tarpeeton ja tarkoitukseton. Jokainen työntuote annostellaan sen määrän mukaan »yhteiskunnallisesti tarpeellista työaikaa», joka tarvitaan sen aikaansaamiseksi. Jos joku tekee hitaammin työnsä s. o. työntuotteen valmiiksi, niin ei hän silti saa sen enempää tuotteestaan, vaikka se on vaatinut häneltä enemmän aikaa. Suoritetusta työstä annetaan työsertifikaatteja, joilla yksilö yhteiskunnan varastosta hakee itsellensä arvossa vastaavia tavaramääriä. Kuitenkin otetaan joku määrä tavaranarvosta yleisiin menoihin (entisen nimityksen mukaan veroihin), toisin sanoen työntekijä, tavarantuottaja ei sertifikaatissaan saa aivan täydellistä korvausta, vaan pienempi osa jääpi valtiolle hallitus- y. m. yleisten kustannusten suorittamiseksi. Tällä erittäin yksikertaisella tavalla veroitetaan henkilöt uudessa yhteiskunnassa: esim. 66 arvon sertifikaatin asemasta annetaan 56 tuotteen varsinaisesta arvosta, 16 varataan yleisiä menoja varten.

Schäffle ei voi hyväksyä, että tuotteet arvostellaan ainoastaan niiden aikaansaamiseksi käytetyn työajan mukaan. Toisin sanoen hän ei hyväksy Marx'in arvoteoriaa, vaan vaatii, että tuotteiden arvo myöskin on määrättävä tarpeen ja tarjonnan lain mukaan, muuten sosialismi ei toistaiseksi ole muuta kuin utopiiaa s. o. hurskasta unelmaa. Mutta S. arvelee, että tämä korjaus sosialismin opissa kyllä on mahdollista ja minä voin tässä ohimennen mainita, että suuri joukko sosialisteja jo on tämän korjauksen tehnytkin, kuten esim. Sidney Webb ja hänen erittäin nerokas ja oppinut puolisonsa Beatrice Webb, jotka eivät hyväksy Marxin arvoteoriiaa, vaikka muuten kyllä ovat sosialisteja.

Kaksi muutakin seikkaa on nykyisessä sosialismissa Schäfflen käsityksen mukaan vielä epäilyksen alaista, vaikka hän ei suinkaan tahdo väittää, että sosialismi niihin tulisi kompastumaan. »Voikohan sosialismi tosiaan pitää tuota suunnatonta yhteiskunnallista kirjanpitoa ja myöskin oikein sosialisten työaikayksikköjen mukaan arvostella eriarvoista työtä?» Toinen seikka on hänen mielestä vieläkin tärkeämpi. Voiko sosialismi sulattaa itseensä liberalismin hedelmällisen aatteen, että »vähimmillä kustannuksilla saadaan mitä suurin tulos?» Sch. arvelee, että tämä ei ole mahdotonta, jos yksityishyöty ja yleinen hyöty yhdistetään, jos parempi työ palkitaan enemmän kuin huonompi. Eikä Schäfflekään näy olevan aivan vieras sille aatteelle, että, kun tuo kapitalistijärjestelmä kilpailuineen ja keinotteluineen on loppunut, työhalu ja tuotantokyky jokaisessa työntekijässä nousee, sillä — hän ei enää ole kenenkään yksitylsen työorja, vaan hän työskentelee omaksi hyödyksensä samalla kuin hän sillä edistää kaikkein hyvinvointia.

Schäffle on vakuutettu, että, jos sosialismi kykenee voittamaan nämä äsken mainitut vaikeudet,[8*] »silloin se vastaanottaa tähänastisen sivistyksen kypsät hedelmät tehdäksensä ne vieläkin hedelmällisemmiksi» ...... »Seurata sosialismin edistystä ja puhdistumista se on yksi suurimmista ja yhteiskuntaa enimmin suojelevista tehtävistä, tehtävä, jommoista toista tärkeämpää sivistyksen vastaiselle kehitykselle ei ole».

Lopuksi vielä pari sanaa. Monessa paikassa eroittaa Schäffle jyrkästi sosialismin kommunismista. Jälkimäisestä hän eräässä paikassa käytännöllisen miehen tavoin lausuu: »kommunismi on ihmisluonnon hävittämättömien viettien väärentämisellä puhtaaksi veljeydeksi ja yhteistunteeksi saattanut itsensä oikein naurettavaksi». Vielä enemmän edellyttää anarkismi, joka otaksuu, että ihmiset sisällisesti vihdoin niin kehittyvät,[9*] ettei mitään hallitustakaan tarvita. Sosialismi ei edellytä niin paljon; se on sen takia näistä molemmista tarkoin eroitettava. Mainitsen tämän sen takia, että tietämättömyys ja tahallisuus usein sekoittavat kaikki kolme yhteen.

Tämmöinen on Schäfflen kirjan pääasiallinen sisältö. Hänen kuuluisa nimensä takaa, kuten sanottu, että esitys on täydellisesti tieteellinen ja jokainen, joka kirjan lukee — ja sen hän varmaan tekee suurella mielihyvällä, olkoon hän mitä mieltä tahansa itse kysymyksen suhteen — huomaa, että se on arvokkaasti ja puolueettomasti, vieläpä taidokkaastikin kirjoitettu.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Kansan tahto.

Vox populi, vox dei, kansan ääni, Jumalan ääni: korkeimmaksi määrääjäksi nousee nousemistaan kansan tahto. Maailman historia, varsinkin Ranskan suuren vallankumouksen jälkeen osoittaa, että ihmiskunnan kehitys kulkee yhä selvemmin ja johdonmukaisemmin tähän suuntaan. »Jos hallitus ja kansa ovat eri mieltä, on hallitus tavallisestl väärässä», väitti jo Edmund Burke, Englannin kuuluisa, kaunopuhelias valtiomies kahdeksannentoista vuosisadan loppupuolella. Ja koko tämä katsantokanta on meidän aikoinamme voittanut niin suuresti alaa siitä syystä, että kaikkien ihmisten korkeimmaksi tarkoitusperäksi on asetettu koko kansojen onni, niin monen onni kuin suinkin, ei yksityisen henkilön eikä yksityisten kansanluokkien. »Ja siinä on» — lausuu sattuvasti jalomielinen prosessori Gizycki — »jokainen vaan laskettava yhdeksi henkilöksi, ei kukaan sen enemmäksi». Suurempaa merkitystä ei yksityisellä henkilöllä ole, olkoon hän millä asteella tahansa.

Mutta mikä on sitte oikeastaan kansan tahto? Miten se tulee näkyviin?

Muinaisuuden kuuluisat valtiot, Kreikka ja Rooma esitetään usein varsinaisen valtiollisen vapauden perikuvina, joissa kansan tahto, jos missään pääsi vallalle. Mutta asia ei sittekään ollut aivan tällä tavalla. Rooman, kuten Ateenan valta sai alkunsa erään kaupungin kohoamisesta ympäristön yli. Niin kauan kuin Rooman valta käsitti vaan Rooman kaupungin ja sen ympäristön, oli aivan luonnollista, että jokainen kansalainen otti osaa hallitukseen ja lainsäädäntöön, mutta kun sama valta laajenemistaan laajeni, kävi tämä hallitusmuoto aivan mahdottomaksi tahi oikeastaan kelvottomaksi. Ainoastaan ne, jotka asuivat itse kaupungissa ja sen läheisessä ympäristössä voivat persoonallisesti saapua kokouksiin, joissa yleisistä asioista keskusteltiin ja päätettiin; muut kauempana asuvat eivät sinne yleensä päässeet. Ja vielä arveluttavammaksi kävi tämä asian laita erään toisen seikan kautta. Italian maa joutui yhä enemmän muutamien rikkaitten maanomistajien huostaan — suuret maatilat (latifundia) hävittivät pikkutilat ja pienet maanviljelijät. Taloudelliseen haaksirikkoon vajonneina siirtyivät nämä pääkaupunkiin ja kun heillä ei ollut mitään toimeentuloa, vaan kyllä äänestysoikeutta, möivät he äänensä vallanhimoisille onnen hakijoille. Sama oli tila vihdoin Ateenassa, Kreikan suurimmassa kaupungissa. Antiikisessa muinaisuudessa oli valta ainoastaan kaupunkikunnan väestöllä ja kun tämä yllämainitusta syystä oli suurimmaksi osaksi n. s. tilatonia väkeä ilman toimeenluloa — valtio sitä enimmäkseen elättikin —, voi sanoa, että esim. Rooman maailmanvaltaa ohjasi Rooman kaupungin roska- tahi loisväki (»lumppuköyhälistö»). Kuuluisan roomalaisen historian tutkijan Mommsenin käsityksen mukaan oli juuri tämä suurin puutteellisuus muinaisen Rooman valtiollisessa elämässä. On siis väärin sanoa, että siinä koko kansan tahto olisi tullut määrääjäksi.

Ja kuitenkin näyttää esim. itävaltalaisen keisarin Joseph II:sen hallitus mitä loistavimmalla tavalla, ett'ei hyväntahtoinenkaan itsevaltius ilman kansan myotävaikutusta voi saada mitään pysyväistä toimeen. Joseph II ja monen muun »valistuneen itsevaltiasaikakauden» hallitsija todistavat ilmeisesti, että toimiminen »ainoastaan kansan hyväksi eikä sen kautta», kuten Metternich lausui, ei voi viedä hyviin eikä siunausta tuottaviin tuloksiin.

Miten kansan tahto sitte tulee ilmi kansan onnen luomiseksi; miten kansa määrää oman hyvänvointinsa? Se tapahtuu parlamentarismin, kansaneduskunnan kautta. Ainoastaan vähitellen on tämmöinen kansan eduskunta päässyt vallalle Euroopan sivistysmaissa. Eduskunta, johon koko kansa valitsee edustajia, kansan mielipiteitä edustamaan ei ole Euroopassa vanhempi kun noin 50 vuotta. Rauskan ensimmäinen vallankumous asetti ainoastaan porvariston aatelin ja papiston rinnalle, mutta vasta 1848 vuoden vallankumous, joka kukisti »porvarikuninkaan», tuotti Ranskalle yleisen äänioikeuden, joka sitte on langennut useampiin maihin, muutamiin jonkunlaisilla rajoituksilla ja muodostuksilla — toistaiseksi.

Ainoastaan se eduskunta, jonka vaali perustuu yleiseen äänioikeuteen, on koko kansan, ylhäisten ja alhaisten eduskuntalaitos, on koko kansan tahdon ilmaisija. Aivan mahdoton on nyt enää koko kansan kokoontuminen yhteiseen kokoukseen, jos koko kansan erillään asuvat ainekset ovat mukaan otettavat, kuten tietysti luonnollista olisi. Ei siis ole mitään muuta keinoa kuin antaa äänestysoikeus kansan kaikille jäsenille, jotta nämä voisivat edustajien, luottamusmiestensä kautta lausua tahtonsa ilmi. Näin, mutta ainoastaan näin tulee kansan todellinen tahto ilmi kunakin aikakautena sen kehityksessä. Tätä järjestelmää vastaan on tehty pääasiallisesti kaksi pätevämpää vastaväitettä. Eduskuntalaitoksen ja yleisen äänioikeuden vastustajat väittävät, että täten avataan ovi lahjomiselle. Tähän voi hyvällä syyllä huomauttaa, että se yleensä vähäinen lahjominen, joka nykyään vallitsee yleisen äänioikeuden maissa (alussa tietysti se hiukan enemmän oli vallalla) ei paljoa merkitse siihen nylkemiseen ja luokkaetujen kannattamiseen, joka rehoittaa niissä eduskunnissa, jotka eivät perustu yleiseen äänioikeuteen. Sillä yleisen äänioikeuden kautta monta seikkaa tulee päivän valoon, jotka muuten jäisivät pimeyteen. Useampien kansanvaltaisten puolelta taas vaaditaan, että kansa itse kokonaisuudessaan osakunnittain, eikä edustajien kautta, tulee ratkaista kaikki, ainakin tärkeimmät kansaa koskevat asiat. Sveitsissä on jonkunlainen tähän suuntaan käyvä järjestelmä n. s. referendum ja initsiatiivi. Edellinen määrää, että, kun valtiomuodon muutos on kysymyksessä, on asia aina lykättävä koko kansan äänestettäväksi, samoin muutkin asiat, kun 30,000 kansalaista sitä vaatii; initsiatiivi taas sisältää sen, että valtiomuodon tarkastus on laskettava koko kansan äänestyksen alaiseksi, jos 50,000 Sveitsin kansalaista sitä pyytää. Mielipiteet tästä referendumista ja initsiatiivista käyvät eri suuntiin; tunnettu Th. Curti sitä puolustaa jotenkin ehdottomasti, toiset taas, kuten esim. K. Kautsky suuremmalla syyllä katselevat sitä jonkunlaisella epäluulolla. Varmaa on, että tämmöinen yleinen kansanäänestys on kaksi kertaa hylännyt äänioikeusolojen parantamista ja sangen hyvät sairas- ja tapaturmavakuutusta koskevat lakiehdotukset: se on siis osoittanut jonkunlaista taipumista taantumiseen; kuten yleiset kansanäänestykset, n. s. plebisciitit Ranskassa olivat viimeisen kelvottoman keisarivallan paraimpia tukia. Ja tämä onkin jotenkin luonnollinen seuraus, kun ei kansa kokonaisuudessa voi kokoontua yhteiseen neuvotteluun, jossa perustelut ja vastaperustelut tulisivat tyystin punnituiksi, kuten varsinaisissa edustajakokouksissa. Näistä syistä vastusti tämmöistä yleistä äänestystä myöskin tunnettu ja arvossa pidetty kansan johtaja Louis Blanc, kun sitä vastoin girondistit Ranskan suuren vallankumouksen aikana turvautuivat siihen, pelastaaksensa kuninkaan Louis XVI kuolemasta ja »vuori-puolueen» kynsistä.

Missä siis on kansaneduskunta, joka perustuu yleiseen äänioikeuteen, siinä pääsee kansan tahto esteettömästi ja peittelemättä ilmoille. Mutta missä ei tämmöistä eduskuntaa ole tahi missä sen päätöksiä ei arvossa pidetä, siinä tunkeaa kansan tahto monella tamalla esille. Kun esim. kansaneduskunnassa vallitsevat ylemmät kansanainekset eivät välitä kieltolaista alkoholijuomien alalla tahi äänioikeus-olojen perinpohjaisesta korjaamisesta, kuten meillä on asian laita, silloin ryhtyy kansa usein suuriin yleisiin äänien keräyksiin tahi julkisten protestikokousten pitämiseen. Ja jos vastus on aivan kova, tarttuu kansa välistä aseisiin, kuten monasti esim. Ranskassa. Yleensä on kaikkien sortohallitusten huolenpitona, ettei varsinaiseen kansaan pääse tunkeutumaan mielipiteitä, jotka ovat niitä vastaan ja yleensä ne kammoksuvat mielenosoituksia, jotka lähtevät koko kansan keskuudesta ja sen syvistä riveistä. Se kansa sen takia, joka on sorron alainen, se nousee aina koko kansana vastustamaan sortoa. Historia osoittaa, että, vaikka näyttäisi kuinkakin pimeältä, ainoastaan se kansa, joka lujasti pitää kiinni siitä, mitä se katsoo oikeudekseen, horjahtamatta siitä »johtajien» ja sen kaltaisten mahtimiesten pelotuksista, vihdoin pääsee toivomustensa perille — huolimatta näennäisistä vastuksista. Roomalaisilla oli sananlasku: »fortes fortuna», onni auttaa uljaita: ainoastaan lujaluontoinen ja järkähtämätön ihminen, kuten kansakin, voi jotain aikaansaada, peräänantava ja pelkuri ei mitään. Kaiken kasvatuksen päätehtävä on juuri tämmöisten lujaluontoisten, horjumattomien luonteitten luominen — siitä kasvaa kansalaisia myrskyjä varten, jotka toimivat siveellisten periaatteiden mukaan. Kreikan suuri filosoofi Platon väitti, että ihmisen päähyveet ovat neljä: viisaus, itsensä hillitseminen, oikeus ja urhollisuus (lujaluontoisuus). Nämä ovat vieläkin ihmisten pääohjaajat elämän moninaisissa vaiheissa. Ja pelkäämättömyys ei suinkaan ole pienin näistä, kun elämän myrskyt riehuvat. Pelkurimaisuus ja tinkiminen vievät ihmiset silloin varmimmin perikatoon. Ja samoin on kansojenkin laita.

Kun Preussi, tuo nyt niin mahtava valtio, Tilsitin rauhan perästä v. 1807 makasi masentuneena sortajansa Napoleonin jalkojen alla, huudahti yksi sen jaloimmista pojista, kuuluisa filosofi Fichte: »minä luulin, että Saksan kansakunnan piti säilyä; mutta katso, se onkin hävinnyt». Mutta Saksan kansa ei olekaan hävinnyt. Se nousi taas ylös alennustilastaan ja se ryhtyi sisälliseen uudistustyöhön. Miehet, semmoiset kuin Stein, Hardenberg ja Scharnhorst toimittivat etupäässä tämän uudistustyön ja sama Preussi, jonka v. 1807 Ranska kukisti, se sama Preussi kukisti 1870–1871 vv. sodassa tämän Ranskan perinpohjin ja vei siltä kaksi kukoistavaa maakuntaa. Näin vaihtelevat kansojen, kuten yksityisenkin kohtalot! Se, joka uljaasti kestää myrskyn, se säilyy, vaikka se näyttää kuolemaan tuomitulta; mutta sen tulee myöskin aina muistaa, että sen pitää sisällisesti uudistua, että onnettomuuden pitää jalostaa ja parantaa. Se on sääntö, joka koskee kansoja yhtähyvin kuin yksityisiä. Sillä sekin on totta, mitä sama Fichte lausuu noissa kuuluisissa isänmaallisissa »puheissaan Saksan kansalle» »ei väkivalta .... vaan sisällinen voima se on, joka tuottaa voittoja».

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Ada Negri.

Ada Negri; kuka hän on? Hän on nuori italialainen nainen, yleväaatteinen, työväestön, proletariaatin suuri ystävä, isänmaansa etevin ja kuuluisin runoilijatar.

Ada Negri syntyi 3 p. helmik. 1870 Lodin kaupungissa, Vanhemmat kuuluivat varsinaiseen köyhälistöön, isä kuoli varhain ja äiti koetti tehtaantyössä ansaita niukkaa toimeentuloa itsellensä ja lapsellensa. Suuri kurjuus vallitsi kodissa, mutta äiti taisteli sitä vastaan uskollisesti, kaikilla voimillansa. Nämä äidin melkein yliluonnolliset ponnistukset tyttärensä hyväksi synnyttivät mitä hellimmän rakkauden hänessä ja monessa laulussa tulee tämä tunne ilmi, varsinkin runoissa: »Sinua äiti» (a te, mamma) ja »Äiti». Edellisessä laulaa hän:[10*] »Siunaa minua, äitini; sinun takia vaan minä taistelen, toivon ja kestän kaikkea. Näytät niin puhtaalta tuossa korkeassa ijässäsi, kun nyt olet päässyt rauhaan saatuasi ensin osaksesi vaan suurinta kurjuutta ja katkerinta sieluntuskaa, kasvosi ovat niin arvokkaat, niin selvästi ja heleästi loistaa silmäsi, niin lempeästi, että muutun sinun kauttas uudeksi ihmiseksi. Tulen taas lihaksi sinun lihastasi, sinä pyhä, ylevä; sinun voimasi antaa minulle voimaa ja tekee minut tuoksi upeaksi tammeksi, jota ei mikään myrsky voi kaataa». Liikuttavasti kuvaa hän äidinrakkautta yleensä, niinkuin runossa »Synty». Vankilan sairaalassa, jossa vaan vallitsee häpeää ja surua, aukaisi pienokainen siniset, viattomat silmänsä. Mutta liikkeissä oli jotain, joka ikäänkuin todisti, että hän ehkä ymmärsi, missä oli syntynyt. Ilkkuen katselivat häntä nuo synkät varjot. Vaan äiti sulki hellästi lapsensa syliin ja he nukkuivat yönsä suu suuta vastaan, sydän sydäntä vastaan. Ja kun aamu koitti, silloin ei hän, tuo kalpea äiti, joka lapsensa yli kyyristyi, enää näyttänyt syntiseltä lapsensynnyttäjältä, vaan — pyhimykseltä. Vielä kauniimmin näkyy tämä aate »äidinrakkaudessa». Jyskivässä tehtaassa työskentelee jo toistakymmentä vuotta vanha äiti. Usein on hän niin väsynyt, että melkein luhistuu kokoon, mutta kalpea otsa sanoo lujasti ja päättävästi: »eteenpäin». Hänen ainoa poikansa lukee, äiti aavistaa hänestä tulevan neron ja sen takia hän työskentelee uupumattomasti, antaa pisaroittain elämänsä hänelle uhriksi. Loistavassa valossa seisoo hänen poikansa tulevatsuus hänen silmiensä edessä ja hänen, pojan ruskean pään ympäri sitoo onnetar seppeleen kullasta ja laakerista».

Ada Negrin isä kuoli suuressa sairaalassa n:o 20, kun hän vielä makasi kätkyessä. »Isäni», huudahtaa tytär, »sinä, joka minua niin hellästi rakastit, sinä, joka vielä kuolinvuoteellasi olit huolissasi minun takia, etkö kuule tyttäresi ääntä, tyttäresi, jonka kuollessasi heitit viluun ja kurjuuteen. Tyttäresi on voittanut, kärsinyt, itkenyt sinun tähtesi, terävillä miekankärjillä on hänen tiensä kulkenut, hän on karaistu taistelemaan eikä pelkää mitään vaaroja». Eräässä toisessa runossa (»niin kauan kuin elän») tunnustaa Ada Negri suoraan, että hän on »syntynyt kärsimään». »Loassa minä kukoistin. Auringon loiston läpi, heleitten riemunlaulujen läpi, jotka mahtavasti kautta maailman tunkevat, kajahtaa minua vastaan kaukaa ja läheltä vaan synkkä surun kaiku. Mihin menen, seuraa minua aina murheellinen itku, loppumaton ja kauhistuttava. Sen edestä väistyvät luotani ilo ja kauneus, valo ja harmaus; rakkaus ja suutelojen huumaus pakenevat myös ja jälelle jääpi minulle vaan — huolet. Ja synkästi, pirullisesti soi hämmästyneelle joukolle lauluni — se on kuin jättiläiskotka, joka kuoliaaksi ammuttuna putoaa alas jäätyneelle lumikentäntälle:[11*]

Kun kalliin, armaan, vanhan äitini
Ylitse myrskyn pyyhättävän näin,
Se tuuleen liehutti mun tukkani,
Ja onnetar ei ollut meitä päin;
Surun ja nälän, vilun tuskassa
Mä itkin puutteessa.

Näin vartuin suruissa,
Ja sydän valju, kolkko haparoi,
Vaan pimeässä, tuo kylmä, lohduton,
Ja kärsimystä kohtalo vain soi.
Ja kotiin, kotiin päästä valohon
Haluisin auringon,
Kun murheet, tuskat äidin rakkahan,
Ja isän kodin lieden sammuneen,
Ja ivan ilkkuilevan maailman
Mä muistan — silloin viha sydämmeen
Hiipiipi raivokas, mi lauluni
Nyt elähdyttävi.

Mutta se

On suru voima saavuttamaton,
Mi jumaliain voi vastustaa,
Ja Prometeuskin, vanki kallion,
Sai siitä voimaa uutta, mahtavaa.

Sillä

Vain sille, joka kärsii, verta vuodattaa,
Kajastaa maineen ylevimmän koitto.
Suruista aatteet voimaa taivahista saa
Ja urhokkaalle yksin koittaa voitto.

Kahdeksantoista vuotiaana ryhtyi Ada Negri kansakoulunopettajan toimeen eräässä pienessä Pohjoisitalian kauppalassa. Siellä hän asui pienessä hyvin vaatimattomassa huoneessa pihanpuolella yläkerrassa — huoneessa, jonka ikkunaruudut olivat — paperista. Paras huonekalu oli kirjakirstu, joka samalla oli sohvana. Tästä asunnosta hän joka aamu varhain puukengissä tallusteli likaiseen kouluun, jossa hänen tuli opettaa 80 pojalle ja tytölle ensimmäiset alkeistiedot. Joutohetkinä hän luki niitä aikakauskirjoja, joita eräs hänen tuntematon ihailijansa hänelle säännöllisesti lähetti läheisestä kaupungista. 22 vuotiaana hän jo oli julaissut useampia huomiota herättäviä runoja, mutta ei hän vielä silloin ollut nähnyt merta, ei vuoria, ei järviä, saatikka sitte teaatteria ja muuta senkaltaista.

Mutta vaikka Ada Negrin laulu suuressa määrin »on suruista tehty, murehista muovaeltu», ei hänen maailmankatsantonsa lopullisesti vajonnut pessimismiin, ei hänen mielestänsä elämän varsinainen tarkoitus sittenkään ollut suruun ja huoliin vaipuminen. Päin vastoin laulaa hän lukemattomissa runoissa elämän iloa ja toivoa. Laulunsa »kuolematon» alkaa hän seuraavilla elon täyteläisyyttä uhkuvilla säkeillä: »tahtoisin elää, elää aina ja olla kaksikymmentä vuotta, liidellä avaruuden läpi puhtailla ja valoisilla siivillä ja aina rakastaa ja nauraa». Ja hän jatkaa: »en huoli sinusta, oi kuolema, minä rakastan liikettä, rakastan valoa». »Kaiken edestä, mikä on syntynyt, mikä toivorikkaasti liikkuu, mikä maan ja taivaan välillä kantaa loistavaa lippua ihanteitten edestä, mikä maan päällä kuin tulipalon hehku lieskahtaa, mikä taistelee ja voittaa, sammuu ja uudestaan leimuaa, kaiken tämän edestä tahdon ijankaikkisesti elää!» »Kirottu se, joka vapisee ja pelkurimaisesti aina katsoo taaksensa, joka synkkänä varjona seisoo loistavassa sädevalossa, joka maan ja taivaan yhdistää! Minä nousen ylöspäin. Jyrkillä poluillani seuraa minua niitten lukuisa joukko, jotka ovat vahvoja, vapaita, luottamusta täynnä ja selvästi pyrkivät ylevää tarkoitusperää kohti». Ja vanhoille, ummehtuneille kirjoille huudahtaa hän: »te, maatuneet, jääkää hyvästi! ... minä pakenen viheriään lehtoon, seppelöitty pääni aurinkoa kohti käännetty!» Kun onnettomuuden vaihetar kolkuttaa runottaren ovea, lausuu hän sitä tervetulleeksi, ei hän pelkää tuota hirvittävää luurankoa, hän nauraa sille vasten silmiä. Vaikka kuinkakin sen viha yltyisi, hänen on kuitenkin nuoruus ja elämä. Ei hän taistelussa milloinkaan, ei milloinkaan tulisi sille antautumaan: »kaikkein raunioitten, kaiken yöllisen murheen yli loistaa komeasti hänen kaksikymmentä vuotta». »Sitä jumalallista voimaa», julistaa nuori ruuoilijatar, »joka minussa mahtavasti hehkuu, et sinä (onnettomuus) voi sydämestäni poistaa, sitä vetovoimaa et voi tukehuttaa, joka vie minut vastustamattomasti ylimpiin tähtitarhoihin».

Mä näen, kuinka ruusuhohtehessa
Nyt maailma ja taivas karkeloi;
Ja leivot riemuitsevat ilmassa,
Ja laulu raikas korvihini soi.
Ja toivo vankka, into raitiskin
Nyt pääsyn saapi ihmismieliin.
Ja väisty, vanha velho! Levoton
Mun suonissani veri kuohuvi,
Se kansanlapsen lämmin veri on;
Ja huolet, surut, kaihon, raivoni
Mä kaikki poljen alle jalkojen,
Luon taivahalle toivon katsehen,
Mä tahdon työtä, joka kohottaa
Ja jalostaa, ja ohjaa, pyhittää.
Mä tahdon eloa sopusointuisaa,
Mä tahdon kaiken sen, mi käsittää
Rakkauden, taiteen sulonuoruuden
Ja kukkaistuoksun, päiväpaistehen.
Jo väisty, vanha velho! Auringon
Sa vapaasti suo paistaa maailmaan!
Kaikk' antauu nyt uuteen toivohon
Ja nurmella saa kukat kukkimaan
Ja kahleestani irti päästyän
Mä laulan kiitoslaulun elämän.

Tällä tavalla voi ainoastaan se runoilija laulaa, joka uskoo, eitä valo voittaa pimeyden, joka uskoo, että hyvä voittaa pahuuden ja että maailma yhä kulkee eteenpäin edistyksen tiellä. Ada Negrin rikkaassa kanteleessa ei ole vaan surun ja vaikeroimisen, ilon ja toivon säveliä maailman yleisestä menosta, siinä ei ole vaan voimaa ja taistelunhalua; siinä on monta muutakin hienoa säveltä, jotka kaikuvat ihmeteltävän kauniisti ja sydämellisesti. Rakkautta hän ylistää koko hehkuvan henkensä voimalla. Kuinka ihanasti hän kuvaa tuota vanhaa kalpeata ukkoa, joka yksin rukoilee kirkossa ja siellä muistelee kultakutrista, vienoa olentoa, tuota olentoa, jonka silmistä loisti sydämen puhtaus ja hyvyys, joka häntä rakasti hänen ryysyissäänkin ja uskollisesti seurasi häntä, kaikessa elämän vaiheissa ja joka nyt — on poissa. »Olet vanha, elämäsi päivät ovat kohta lopussa, kovasti on kohtalon käsi sinuun sattunut, mutta kaikessa onnettomuudessasi lohduta itseäsi sillä, että hän, tuo pieni, lempeä keijukainen on suonut sinulle hymynsä, valoa, on kerran — sinua rakastanut». Ja monasti on Ada Negrin rakkaus kylläkin intohimoinen. Se näkyy etenkin runossa: »Hetki». »On yö, et voi aavistaa, kuinka hartaasti kalpeana ja kädet ristissä haluan sinun suuteloasi. Ei koskaan nuoruuteni hehku ole niin tulisesti palanut suurissa silmissäni, ei koskaan enää suuni niin suloisesti myhähtele, ei sieluni koskaan niin intohimoisesti sinulle antaudu, kuten lintu, joka visertäen ilmassa hurmautuneena syöksee pesäänsä. Yön varjossa kuin roivion liekki leimuaa kaipuuni, mutta yksinäisyyden hehku sammuu aamun koittaessa, hetki, huumauksemme hetki on kulunut, hurmauksemme on jo mennyt ohitse, haihtunut». Liikuttavan kauniisti kertoo Negri »Lyhyessä kertomuksessa» myös tuosta ihmeen kauniista tytöstä, yhtä kauniista, »kuin on runoilijan unelma», joka rakasti itman vastarakkautta, kätki rakkautensa syvälle sydämeensä, kunnes vihdoin kalvava kaipuu vei hänet ennenaikaiseen kuolemaan, niin kuin syksyllä kuolee kukka, jolla ei enää ole kylläksi auringon paistetta.

Mutta — ennen kaikkea tuutee Ada Negri rakkautta kaikkia kurjia kohti, niitä kohti, joitten riviin hänen omat vanhempansakin kuuluivat ja joiden kärsimyksiä hän omasta kokemuksesta nuoruudessaan niin hyvin tunsi. Ja työväen huolista ja taisteluista voi epäilemättä ainoastaan se oikein kertoa, joka niitä itse on kokenut. Sen takia ovatkin Ada Negrin kuvaukset syvien rivien elämästä niin sattuvat, niin todenmukaiset, että häntä syystä voi sanoa etupäässä köyhälistön, proletariaatin runoilijattareksi, työväenaatteen edistäjäksi; hän on kaikissa piireissä herättänyt myötätuntoisuutta työväestöä kohtaan, hän on lauluillansa näyttänyt hehkuvin sanoin, miten kurja, miten alhainen työväen asema todella on, mutta luonteensa mukaan on hän viitannut onnellisempaan tulevaisuuteen, joka kerran on koituva työväelle ja siten koko ihmiskunnalle.

Ylevin sanoin tunnustaa hän tämän rakkautensa kaikkiin kurjiin, viheliäisiin ja maan päällä ahdistettuihin runossa »Uusi rakkaus». Työmiehet, nuo urhoolliset, rohkeat taistelijat, kaikki kärsiväiset huudahtavat hänelle: »Tyttö, ole meidän. Sinä tunnet sydämmessäsi kaikki kärsimyksemme, kaiken sen tuskan, joka meidän sydäntämme särkee, sillä sinä elät keskuudessamme; laula edelleenkin oikeutta, käy edelleen kivisillä poluilla sen puolustajana, anna elämäsi veljiesi tähden» ... »Katso», laulaa runoilijatar, »kuolemaan saakka on tämä tie minun tieni». Ja kosijalleen huudahtaa hän: »jos tämän takia minua rakastat, niin tule, tule, seuraa minua kaikkien tuskien nimessä, me perustamme kotimme sinne, missä sortunut ihmiskunta vihastuneena ähkii, missä orpolapset itkevät ja missä kurjuus hirvittävänä rehottaa. Onnettomien viheliäinen vuode olkoon häävuoteemme, lapsemme olkoot nuo orvot, nimettömät, kyynelrikkaat, joiden siivet onnettomuus on murtanut».

Vallan mainioita ovat Ada Negrin kuvaukset työväen elämästä. Niin esim. »vuorikaivoksen palo». Tuhat metriä maansyvyydessä häärivät kuin haahmuja kaivostyömiehet pimeässä vankilassaan. Niitä on viisisataa kaunista ja rotevaa miestä, kaikki alle 30 vuoden; tuolla kaukana auringon loisteessa, rehoittavien viljavainioitten keskellä odottavat heitä vaimot ja lapset. Jättiläisvoimilla tunkeevat he vuoren sisukseen, täällä taistelee kansan voima kylmän, majesteetin kiven kanssa. Viimeiseen muruseen saakka ryöstävät he sen aarteita, mutta — vuori miettii kostoa. Hetki on käsissä: lampun sytytyksestä räjähtää vuori, kauhea räjähdys ja — kaikki on hukassa. Koko kaivos on yksi ainoa tulimeri; pimeitten käytävien läpi tunkee kuolemien huudot. Sitkeästi he pitävät kiinni elämästä; epätoivossa he pyrkivät valoon, vapaaseen ilmaan, auringon paisteeseen, taivaan siniin, joka kaikkea elämää ympäröi. Oi tuota orjanelämää, jota he tässä yön pimeydessä, näissä synkissä luolissa viettävät! Mutta turhaan. Liekki tekee tehtävänsä, se on vaan vihaa ja murhaa ja riemussaan se huudahtaa: se on tehty. Kaikki on ohitse. Kuolleet tuodaan ylös kaivoksesta — vaimojen ja lapsien itkiessä lasketaan ne yhteiseen hautaan. Ja kuitenkin — kuolleitten pojista, heistäkin tulee kaivosmiehiä, hekin astuvat alas noihin pimeihin luoliin, joissa heidän isänsä heittivät henkensä. »Oi, häpeällisesti sorrettu rotu, mitä se hyödyttää, että olet kaunis ja vahva. Jos ei sinusta voi muuta tulla kuin orja, on parempi, että menet kuolemaan. Eläköön se tuli, jonka hehku polttaa ryppysi ja poistaa nälän, kurjuuden, joka vapauttaa sinut kaikista vaivoista ja tuskista, joka tuo sinulle suloisen unen ja rauhan». Ja yläluokalle lausuu runoilijatar: »herää, paljasta pääsi ja lankee polvillesi, sillä raunioitten, liekkien alle vajosi työskennellen kuolemaan sinun — veljesi». Työväkeä uhkaavia vaaroja kuvaa hän myös esim. runossa »käsi käyttörattaassa», joka löytyy ruotsinnettuna aikakauskirjassa »Nutid» (v. 1895 siv. 67). Liikuttavan kaunis on tuo laulu »lapsesta», sepän ja kutojattaren pojasta, joka ensin niin iloisesti liikkui tehtaassa, »helvetissä» (un inferno) koneitten välissä ja — lauloi, vaikka keuhkotauti jo kalvoi hänen elon juuria, kunnes vihdoin vaipui iäksi koneen viereen, koska ei ollut milloinkaan saanut kyllin auringonpaistetta, vapautta ja raitista ilmaa. Äidin kirkuva huuto kuului koneitten rätinän läpi ja nämäkin näyttivät ikään kuin väsyneiltä, surevilta. Mutta lapsiraukka pääsi rauhaan.

»Työlakossa» kuuluu lunnas: »parempi palkka, muuten ei yksikään käsi liikahda» ja »työlakon» lopussa huudahtaa tuo kahdenkymmenen-vuotias nuori jättiläinen: »meidän täytyy pysyä lujasti päätöksessämme ... ei juhtia, vaan ihmisiä tulee meidän olla». Ja kuitenkin — palajavat nuo lohduttomat, totiset joukot majesteetisesti astuskellen ryysyissänsä ja miehuullisesti niellen häpeänsä takaisin työhönsä. — Mutta kuinka pitkäksi ajaksi?

Pimeässä, sumussa kantaa kipeä äiti viluista lastaan hakien sille ja itsellensä suojaa yöksi. Vihdoin löytää hän semmoisen turvakodista ja hän uneksii siellä, että hänellä on entinen pieni tupansa, missä hän neuloo ja laulaa ja hänen lapsensa leikkii iloissansa lämpimässä huoneessa. Mutta hän — herää, aamun koittaessa hän kavahtaa vuoteeltansa, kokoilee ryysynsä ja taas ulos viluun, kurjuuteen hakemaan leipää! Tehtaat hänen ympärillänsä hengähtävät elämää, voimien ja ponnistusten ylistyslaulu on tuo melu, mutta hän luopi niihin vihaisen katseen, sillä — työtä ei hänellä ole. Ja toisessa runossa huudahtavat työttömät »voitetut»:

Me haimme työtä, elämää mi uutta
Vois antaa. Emme sitä saa.
Ei voimaa, intoa, vain toivottuutta!
Oi kovan onnen sallimaa!
Ja raikas riemuhuuto nousi kohti
Säteitä kulta-auringon;
Se työn ja rakkauden viestit johti
Rinnoista tuhanten nyt valohon.

Mut' mikä tehtävä on meille suotu?
Miks' suru osanamme on?
Miksi sydämmemme toivottuus vain luotu?
Ken meitä sortaa, painaa turmioon?
On voima salainen, mi meitä painaa
Ja estää pyrinnöistämme.
Ja turhiks' saapi toivehemme aina.
Oi! Kova onni vainoo työtämme!

»Kuka on ryöstänyt minulta oikeuden työhön?» huutaa työtön. Tuossa mustassa, synkässä olennossa, joka on viskattu »kadulle», on »kaikki hävitetty; ainoastaan nälkä on jäänyt».

Muutamissa runoissa sanoo Ada Negri katkeria totuuksia, purevaa ivaakin yläluokalle, esim. runoissa »Viimeinen herttua» ja »Uhkaus». Syvästi halveksii Ada Negri niitä, jotka eivät tee työtä, vaan ainoastaan tahtovat elämästä nauttia. Mutta ylevin sanoin laulaa hän kaiken rehellisen ja eleenpäin pyrkivän työn kunniaa. »Oletko tehnyt työtä?» kysyy hän nuorelta mieheltä, joka pyytää hänen rakkauttaan. »Ei vastaa ... mene, palaja takaisin kultaisen vasikan luo. Jos olisit väsynyt ja ryysyissä, mutta työn leima otsassasi, jos olisit alhainen, mutta peloton työntekijä, minä rakastaisin sinua sinun toimiesi takia ja minä olisin ylpeä sinun rakkaudestasi. Mutta mitä sinä olet? Olet heikko orja, joka ryvetät itseäsi kultaisessa loassa! Käy syrjään! Et ole mitään — minä halveksin sinua, sinä ponnettoman aikakauden ponneton nuorukainen! Innostunein mielin laulaa hän:

Pois väisty! Kunniaa ma laulan työn,
Mä kunniata laulan kantaväen,
Mä katsellut oon niitä, joiden syön
Vain sykkii työlle. Intoa kun näen
Ja uutteruutta heidän joukossaan
Niin uutta voimaa lauluihini saan.

Ada Negrin sydän oli suuressa määrin myötätuntoinen. Siitä olen jo tuonut esille monta esimerkkiä. Runossa »nimetön» laulaa hän itsestään:

Kun vanhuksen mä näen heikon, kurjan
Kun puutetta, kun nälkää näen,
Niin itken sallimusta onnen nurjan
Ja itken kärsimystä oman väen.

Hänen liikuttavimpia lauluja on epäilemättä »katupoika». Tuolla kadulla juoksee hän, kauniina, likaisena ja ryysyissä, jo kaikenmoisiin ilkitöihin tottunut — — äiti on tehtaassa ja isä vankilassa. »Mitä sinustakin mahtanee tulla», huudahtaa runoilijatar. Ahkera työmies vaiko rikoksentekijä? »Oi, tahtoisin astua hänen luoksensa ja sulkea hänet syliini, tahtoisin hänelle näyttää suruni, säälini, tuskani. Tahtoisin painaa hänen otsallensa ja poskillensa lämpimät suudelmat ja veljenrakkaudesta kuiskata hänelle pyhät sanat, jotka tuskin suustani pääsevät: minullekin on onnettomuus aina aina ollut uskollinen, minähän olen surun lapsi niinkuin sinä, minunkin äitini työskentelee tehtaassa, minä tunnen kaikki kärsimykset ... minun täytyy sinua rakastaa». Sama hellä sydän ilmestyy runossa »siruta parvulos». Siinäkin surkuttelee hän poikaa, joka on kadottanut äitinsä suudelmat ja huolenpidon, »elämän pyhimmän ja kauniimman lahjan» — »oi, tuo hänet luokseni, hän olkoon poikani. Minä tahdon hänelle opettaa, että elämä on työtä, tahdon opettaa kaiken sen, mikä on suurta ja jaloa. Silloin voin rauhassa kuolla, silloin en ole turhaan rakastanut enkä turhaan häirinnyt!» Ja Ada Negrin ylevä mieli tulee kauniisti näkyviin erittäin laulussa »Leski», joka niin ihmeteltävällä kärsivällisyydellä kantaa kaikki elämän vaivaloisuudet ja tuskat. Ada Negri voi sanoa kuin Shelley, tuo rakkautta uhkuva panteisti: I wish no living thing to suffer pain (en tahdo että yksikään elävä olento kärsii).

Aina odotti Ada Negri vihdoin uutta aikaa koituvaksi ihmiskunnalle. Laulunsa isänsä kurjasta kuolemasta sairashuoneessa lopettaa hän seuraavalla toivomuksella:

Jos kaikilla ois koti onnekas
Mi laulun, riemun asuinpaikka ois!
Jos elinurastansa ponnekas
Vois olla, siunausta pyytää vois
Kodilleen, hautaa kohti hymyillen
Polkua uutta pitkin astua.

Ja tuolle nuorelle miehelle, jonka edessä köyhä äiti tehtaasta heitti henkensä, huudahtaa hän:

Oo aina valmis hengen taistohon!
Valohon uuteen saata maailma!
Ja avaruudet uuden auringon
Suo valoisina esiin astua!
Ja vanha, tympeytynyt, väsynyt
Aloille uusille vie aika nyt!

Tuon työlakon kautta hiljaiseksi käyneen tehtaan koneet nousevat äänekkäästi huutamaan:

Oi, terve! aamukoitto taivahalle,
Sä korkealla, armas, näyt!
Sä orjallekin, ruoskan uhkaamalle
Ylevän itsetunnon tuomaan käyt.

Et sääliä, vaan oikeutta tuomaan
Sä tulit; vanhaan maailmaan
Ihanteet uudet, pyhät, puhtaat suomaan
Ja kaikki hymyilee nyt onneaan,
Oi, kevät saapuu päiväpaisteinensa
Ja kukkineen ja lauluineen.
Ei voittajat nyt ärjy orjillensa,
Käy »orja» — »herra» -sanat unheeseen.

Ja »kuokka» uneksii tuosta uudesta ajasta:

Ja innoissansa silloin vapaa kansa
Käy mua vastaan laulellen,
Mä ylpeänä yhdyn seurahansa
Ja maatani mä muokkaan riemuiten.
Ja silloin istui jykevät ja vanhat
Lyö vihan käärmeen kuolemaan.
Ei enää veri vuoda. Liput sankat
Valossa vapaina käy hulmuamaan.

Ja maa on silloin täynnä rakkautta,
Ja täynnä ruusutuoksuja,
Ei enää löydy vihaa, kateutta,
Vaan uuden, puhtaan innon hehkua.
Rinnoista riemuisista raikkahasti
Ylistyslaulu vakavoi,
Ja korkealle, taivaan siniin asti
Nyt »rauhaa .. työtä .. leipää!» soi.

Näin valoisat ovat Ada Negrin tulevaisuuden toiveet. Hänelle itsellekin koitti iloisempi tulevaisuus. Eräs ylhäinen nainen hankki hänelle vuotuisen kirjailijapalkkion ja toimitti hänelle opettajataren paikan eräässä seminaarissa, jossa hän oppilaittensa epäjumalana toimi siksi, kunnes meni naimisiin vuonna 1896.

Ada Negri on epäilemättä suuri runoilija. Mutta hän ei ole suuri runoilija vaan tavallisessa merkityksessä; hän on suuri tietäjä, jonka katse ulottuu kauas tulevaisuuteen ja selvästi viittaa tuleviin onnellisempiin oloihin. Hän on proletariaatin, köyhälistön runoilija, niinkuin englantilainen Morris, amerikalainen Lowell, tanskalainen Overbye, saksalaiset Henckell ja Holz, ranskalainen Béranger — hän laulaa ihmeen kauniisti ja todenperäisesti sen suruja ja tulevaisuudentoiveita, sen tunteita ja tuskia, hän on työväenaatteen edistäjiä, hän on enemmän kuin moni muu kansansa ja ihmiskunnan suuri ylevämielinen herättäjä ja yksi neljännen säädyn suurimpia ja jaloimpia runoilijaneroja.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Kunnallisia uudistuksia.

I.

V. 1811, pari vuotta sen perästä kuin Suomi irroitetiiin Ruotsin yhteydestä, kirjotti Esaias Tegnér, tämä tapaus vielä tuoreessa muistissa, miehuullisen ylevän runonsa Svea. Se oli jyrisevä herätyshuuto Ruotsin kansalle.

Du fosver, Svea folk! Hvem vill din hvila rubba.
Men sveket med sin dolck, men våldet med sin klubba.
de vaka omkring dig. O, väckte dig min fång
med djup af grafvens röst, med dån af åstans gång.[12*]

Ja Gudmund Göran Adlerbethin kehoituksesta antoi Tegnér runollensa sen käänteen, että Ruotsin tulisi »omien rajojensa sisäpuolella valloittaa Suomi takasin». Ruotsin tulisi nyt kahta kertaa ahkerammin kaivaa aarteensa esille, sen tulisi kiinteämmin solmia yhteen yhteiskunnan siteet:

Det frihet är och rätt och ljus du vakar för:
hör mänsklighetens bön, om du ej skaldens hör!
— — — — —
Än kan du med ditt mod en häpen wärld försåra
och rädda, fallande, åtminstone din ära.[13*]

Meidänkin, suomalaisten, tulee »omien rajojemme sisäpuolella valloittaa Suomi takaisin». Paljon, suunnattoman paljon on meidän tehtävä ennen kuin tämä valloitus on suoritettu. Mutta se on suoritettava, jos me tahdomme kansakuntana elää omantakeista elämää ja jos sen teemme, ei mikään voima saa meitä siltä paikalta, jonne historia ja historian välikädet meidät kerran ovat asettaneet.

Sisällinen uudistustyömme voi tapahtua monella eri alalla. Epäilemättä kiitollisimpia on kuitenkin se työ, jonka kunta voi suorittaa, se viepi myöskin tuloksiin kaikkein lähimmässä tulevaisuudessa ja on melkein tykkänään riippuva meistä itsestämme. Meidän velvollisuutemme on sentakia ennen kaikkea antautua tälle alalle, tehdä, mitä me voimme tehdä — mutta aina muistaa, että kansa ei ole muutamia etuoikeutettuja pikkujoukkioita, vaan tuo suuri viheliäinen, nälkää ja vilua kärsivä joukko, joka kunnallisella toimellamme on kohotettava ja saatettava parempaan ja onnellisempaan tilaan. Se on etenkin tämän joukon takia kun meidän tulee toimia ja tehdä uhrauksia eikä tyytyväisillä istua tähänastisessa asemassamme. Jos kansan syvät rivit näkemät, että ylemmät kerrokset todellakin tahtovat tehdä jotain niidenkin hyväksi, uhrata enemmän kuin vaan pieniä murusia — silloin voivat nämä toivoa pohjakerroksiltakin myötävaikutusta kansan suurissa kysymyksissä, mutta jos alemmat kerrokset saavat parempiosaisilta kokea kylmäkiskoisuutta ja välinpitämättömyyttä, kylmenevät nekin ja kansa menee ehdottomasti kahtia: kansa vaipuu vaipumistaan — kuolon uneen.

Ulkomailla, jossa yleensä, varsinkin läntisissä sivistysmaissa yhteiskunnallinen omatunto on herkempi kuin meillä, on kunnan toiminta kansan pohjakerrosten kohottamiseksi päässyt suureen vauhtiin. Eturintamassa on kulkenut Englannin valistunut kansa. Todellakin suuremmoinen on se työ, jonka kunnallishallitukset Birminghamissa, Manschesterissa, Liverpoolissa, Bradfordissa, Leedsissa, Lontoossa ja etenkin Glasgowissa ovat tänä alalla suorittaneet. Niiden toiminta tulee aina olemaan loistavana esimerkkinä kaikkien muitten kansojen kunnalliselle toiminnalle kaupungeissa. Näihin englantilaisiin yhteiskuntiin verraten ovat meidän kaupunkikuntamme jääneet suunnattomassa määrässä takapajulle. —

Häpeän puna nousee ehdottomasti jokaisen suomalaisen kasvoille, kun hän ajattelee luonnottomia äänioikeusoloja, Preussiläiset tekevät kyllä pilkkaa äänioikeusjärjesteimästänsä — kuten tunnettu jaetaan kaikki veromäärät siellä täsmälleen kolmeen osaan, joten esim. hra Hasse voi joutua toiseen, mutta hra Hesse kolmanteen osastoon, vaikka kummallakin on yhtä paljon tuloja s. o. verotaakkaa; mutta meillä ovat olot vieläkin hullummalla kannalla. Tietysti ei yksityinen kunta meillä voi mennä muuttamaan äänestyksen perusteita, koska tämä on kansaneduskunnan ja hallitsijan tehtävä, mutta se voi sittekin ryhtyä muutamiin parannuksiin tässäkin suhteessa. Ensiksi voi maistraatti joka kaupungissa seuraten edistyneempien kaupunginhallitusten esimerkkiä ulkomailla asettaa vaalit suununtaipäiväksi, jottei työväestöä ja alempia kansankerroksia estettäisi täyttämästä kansallisvelvollisuuksiansa ja kansallisoikeuksiansa, niitä vähäisiä, joita näillä kerroksilla meillä varsinkin tällä alalla on. Sitten tulisi raastuvankokouksen s. o. siinä nyt vallitsevien ja määräävien kansanainesten, asettaa ääniperuste niin alhaiseksi kuin mahdollista, toisin sanoen ei korkeammaksi kuin 200 Smk:ksi ja, jos korkeampi peruste sittekin määrätään, ainoastaan pari vuotta sen voimassa-oloajaksi, ettei kehitykselle tehtäisi väkivaltaa. Ja vihdoin tulee hallitsevien puolueitten suostua toimittamaan vaalit suhdevaalijärjestelmän mukaan (k. esim. Th. Homén suhteell. vaaleista ja W. Wasellius, suhteellisesta edustuksesta), jotta eri harrastukset ja eri eturyhmät — ainakin etevimmät — saavat sijaa voimiensa mukaan kunnan eduskuntalaitoksessa. Tämä järjestelmä on paljoa parempi, kuin yhden tai parin sijan suominen jollekin eturyhmälle — armosta, olkoonpa vaan, että nyt nämä itse saavat tämän edustajan määrätä.

 

II.

Useimmissa ellei kaikissa kaupungeissamme on paloviinan anniskelu annettu n. s. anniskeluyhtiöitten huostaan, joika saavat antaa varansa semmoisiin tarkoituksiin, joita varten ei kaupunkikunnan ole pakko veroittaa jäseniänsä. Samoin löytyy säästöpankkeja, joiden voittovarat sääntöjen mukaan ovat käytettävät yleishyödyllisiin tarkoituksiin, monasti nimenomaisella määräyksellä: etupäässä kansan alempien kerrosten sivistystä ja kasvatusta varten. Ja kuitenkin tiedetään, että nämä rahat, jotka kumminkin suurimmaksi osaksi ovat vähävaraisten otsansa hiellä ansaittuja varoja, usein menevät kaikenmoisiin tarkoituksiin, jotka eivät juuri mitenkään edistä vähäväkisten hyvinvointia. Olisi kuitenkin suora velvollisuus ensi kädessä perustaa näillä rahoilla joka kaupunkiin kunnan ylläpitämä kansanopisto. Ei tulisi vaan kannattaa enemmän tai vähemmän hajanaisia luennoita, joita pitämään saadaan — puhuu monivuotisesta kokemuksesta — toinen tai toinen kirjaniekka, jolla sattuu olemaan hiukan liikenevää aikaa tahi vähän rahantarvista, vaan kaikki nämä luentopuuhat ovat kohdistettavat ja keskitettävät varsinaiseen opistoon, jossa on ainakin osaksi vakinaisia opettajia ja koko toimi yleensä järjestetty vakinaisemmalle kannalle. Täten saamme syntymään joka kaupunkiin noita »universités populaires», joissa nuoret tiedemiehet vakinaisesti jakavat opetusta tieteitten lähteistä kansan syville riveille. Näiden ohessa tulee vielä lisäksi kunnan kustannuksella järjestää, jos suinkin mahdollista sivistäviä huvituksia, soitto-iltamia ja taidenäyttelyitä. Viimemainittuja voipi vähemmilläkin toimilla saada aikaan; voisi esim. lainata — kuten esim. ensin Lontoossa tehtiin — muutamia taideteoksia, missä taidenäyttelyitä ei muuten ole; pääasia on kaikissa tapauksissa se, että joku sopiva henkilö kansalle selittää taideteokset, kuten esim. Berlinin Gewerkschaftshausessa, mieluimmin tietysti prof. Lichtwarkin metoodin mukaan (k. Lichtwark, Uebungen in der Betrachtung von Kunstwerken). Samoin on katsottava kunnan velvollisuudeksi pitää huolta siitä, että varsinainen kansa saapi nähdä suurimmat ja ylentävimmät näytelmät halvasta hinnasta. Ulkomailla istuvat syvät rivit näitä näytelmiä katsomassa niin suurella hartaudella ja niin suurella jännityksellä, etteivät ne monasti voi häiritä mahtavaa vaikutusta käsien taputuksillakaan. Meillä tosin ei ole liioin pääkaupungin ulkopuolella tilaisuutta teaatterikäyntiin, mutta kunnat ovat kuitenkin välistä tilaisuudessa edistää Thalian taidetta eikä ne silloin saa sitä laiminlyödä, kuten yleensä kansan taiteellista kasvatusta. Jokaisen kansan tulee pyrkiä muinaiskreikkalaisten kannalle tässä suhteessa: että koko kansa eikä vaan joku sen valiojoukko voi nauttia taiteen luomista; vasta silloin kukostaa taide, kuten Fr. Th. Vischer sanoo (Aest. 3, 71), kun »sivistymätön kansalainen, työmies, talonpoika, vieläpä lapsi sitä tuntee ja siitä nauttii».

Paljon enemmän huomiota kuin tähän asti on omistettava kansankirjastoillemme ja lukusaleillemme. Meidän on tässä suhteessa otettava esikuvaksemme Englannin ja Amerikan kansankirjastot eli oikeammin »vapaat», »yleiset» kirjastot (free, public libraries). Englantilaiset ja amerikalaiset oivaltavat, että, kuten Bulwer Manchesterin kirjaston avajaisissa lausui, »kirjastot ovat täysikäisten koulut» ja he uhraavat niihin summattomia summia ja ovat järjestäneet ne sangen käytännollisesti.

Ensiksi täytyy jokaisen yleisen kirjaston — ei tarvita eri osastoa ylhäisöä ja alhaisoa varten — olla yhteydessä lukusalin kanssa; kokemus ulkomailla näyttää, että silloin kirjastoakin enemmän käytetään. Toiseksi tulee kirjojen valinnan aina tapahtua katsomatta puoluenäkökohtiin: kaikenkarvaisia teoksia on ostettava kirjastoon, ellei ne suorastaan edistä raakaa siveettömyyttä. Ellei tätä periaatetta tarkasti noudateta, rupeaa kansa karttamaan tämmöistä kirjastoa. Ja suuremmissa kaupungeissa on hyvä perustaa haaraosastoja tahi raha-avulla kannattaa pienempiä kirjastoja — kuten esim. työväen ja raittiusseurojen kirjastoja —, tämmöisten haaraosastojen perustaminen (branch libraries) sai alkunsa Amerikasta ja on sitten levinnyt varsinkin Englantiin: niin on esim. Leedsin kaupungissa (400,000 as.) 33 haaraosastoa, siis yksi kirjasto 12,000 henkilöä kohti. Mutta ennen kaikkea on kirjasto pidettävä auki melkein koko päivän; siten karttuu siihen vähitellen lukijoita yhä enemmän. Kunnat eivät saa kammoksua siihen tarvittavia lisämenoja.

Monessa paikassa ulkomailla, varsinkin Preussissa valitetaan syystä, että kansakoulujen luokat ovat liian suuria, ettei individualiopetuksesta voi olla puhettakaan. Katsoohan Preussin hallitus luokan normaaliseksi, kun ei siinä ole enempää kuin 70–80 oppilasta, mutta paikottain, esim. Slesiassa on paljon kouluja, joissa yhtä opettajaa kohti tulee 100–166 oppilasta! Meillä ei ole, jumalan kiitos, tietääkseni läheskään tämmöisiä oloja (Turussa oli esim. 1897–1900 34–35 opp. luokkaa kohti), mutta epäilemättä on kansakouluopettajilla yleensä liian paljon työtä, riippuen palkottain siitä, että heidän täytyy hankkia riittämättömän palkan takia lisätuloja. Jotta he voisivat innolla ja menestyksellä opettaa — 4–5 tuntia korkeintain päivässä — tulisi heidän palkkansa olla kohtuullisen suuri ja sitä paitsi luokalla istua korkeintaan 25–30 oppilasta. Kuntien pitäisi uhrata vielä enemmän varoja kansakoululaitokseensa, varsinkin kuin kaikkien kansankerrosten lapset ovat pantavat kansakouluun — alkavathan semmoisessakin maassa kuin Saksansa hyvin tavallisesti ministerinkin lapset kansakoulusta; ainakaan eivät kunnat eikä valtiokaan tarvitse uhrata mitään »valmistavien koulujen» ylläpitämiseksi. Että meillä Suomessa »laiminlyödyt lapset» ovat jotenkin laiminlyödyt ja samoin kansakoulun jatko-opetus, sen näyttää virallinen tilasto: monessa suuressakin kaupungissa ei ole toista tai toista lajia nimeksikään; n. s. apuluokkia (Hilfklassen), joissa henkisesti heikompia opetetaan, ei ole siinä yhtään (v. 1899–1900), vaikka nyt jo ainakin Turussa ja Viipurissa semmoinen luokka on perustettu. Jatkoluokkien opetus on hyvinkin tärkeä, katsoen siihen, että rikostilaston mukaan nuorempien rikoksentekijäin luku on kasvamiseen päin, mutta koska niissä poikia käypi sangen vähän, missä näitä kouluja yleensä löytyy, olisi asialle epäilemättä suureksi eduksi, jos jatkoluokat saisivat enemmän käytännöllisen suuunan (Gewerbliche Fortbildungsschulen) ja vieläkin parempi, jos ryhdyttäisiin perustamaan Sveitsin mallin mukaan n. s. »Lehrwerkstätte», joissa nuoret pojat saavat käytännöllistä opetusta eri ammattitöissä jonkun taitavan ja kokeneen mestarin avulla, koska he harvoin, jos milloinkaan saavat tätä kunnollisesti tavallisissa verstaissa ja tehtaissa. Tämmöiseen käytännölliseen opetukseen voisi myös yhdistää ammattiin kuuluvaa tietopuolista opetusta, kuten esim. Bradfordin »teknillisessä koulussa» ja muualla. Näissä kouluissa olisi yhtenä päätehtävänä pidettävä kaunoaistin kehittämistä, joka varsinkin käsityölle nykyään on tärkeämpi kuin milloinkaan. — Olen jo Päivälehdessä (2610 1901) erityisessä kirjotuksessa huomauttanut talousopetuksen asettamisesta kansakoulun ylemmälle tyttöluokalle ja sen suuresta tärkeydestä kansamme taloudelliselle kehitykselle; ainakin parissa kaupungissa ehdotus herätti harrastusta asiaan, mutta tätä olisi kaikkialla maassa asettava väsymättömällä innolla. Samoin olisivat kaikkien suurempien kaupunkien kansakoululapset kesäksi toimitettavat maalle, ainakin muutamiksi viikoiksi n. s. kesäsiirtoloihin.

Monessa paikassa ulkomailla, aivan yleisesti Norjassa, Amerikassa, Sveitsissä ja Pariisissa annetaan opetusvälikappaleetkin ilmaiseksi kaikille kansakoulun oppilaille. Kuten ennen koulumaksu, on nykyään suurimmalle osalle lasten vanhemmista tämä meno tuntuva kyllä, mutta kunnalle se merkitsee suhteellisesti sangen vähän, varsinkin, jos kirjat vaan lainataan, joka voisi käydä päinsä köyhemmissä kunnissa. Kun kaikissa tapauksissa hyvin suuri, ehkä suurin osa lapsista on niin varattomia, että heidän täytyy saada opetusvälikappaleita ilmaiseksi, ei lisäys muutamille tee paljoa asiaan; päinvastoin on siitä se hyöty, että pääsee monesta selkkauksesta. Suurempia kustannuksia tuottaa kansakoululasten ravitseminen kunnan kustannuksella: Pariisissa maksoi kunta yli 12 miljoonaa mk. v. 1897 puolen kaupungin lapsista ja Kristianiassa tuotti ravitseminen kunnalle kulunkia 1,200 kruunua päivässä (10,000 lapsesta); mutta huolimatta tästä leviää aate yhä enemmän ja tunnustettava on, ettei huonosti ja riittämättömästi ravitun lapsen koulunkäynnin suhteen ole liioin kehumisen varaa. Muuten tämäkin seikka jo viittaa varsinaisen koululääkärin tarpeellisuuteen. Semmoinen olisi palkittava niin, että hän voisi uhrata koulun hyväksi paljon enemmän aikaa kuin todellisuudessa siihen joku lääkäri nimeksi uhraa. Ja kuitenkin matkitaan yhtä mittaa, että terve sielu asuu ainoastaan terveessä ruumiissa, vaikka tuhansia koululapsia laiminlyödään ruumiillisesti, koska ei ole varoja lääkärinhoitoon ja heidän ruumiillisen kehityksensä säännölliseen silmalläpitoon. Ruumiillinen hoito edellyttää myöskin koulukylpyjen antamista, joita on jo sangen monessa paikassa ulkomailla.

Mutta ehkä vielä tärkeämpi kuin suurempien lasten hoito on pienten lasten vaaliminen lastenseimissä ja lastentarhoissa. Tunnettu on, että sangen moni äiti ei ole tilaisuudessa uhraamaan lapsensa hoitoon ja kasvatukseen paljon, monesti tuskin mitään aikaa, koska hänen pitää ansaita jokapäiväinen leipänsä ulkona tahi ainakin hankkia lisää perheen elättämiseksi. Lastenseimet pitävät sen takia huolta tämmöisistä lapsista kolmanteen ikävuoteen asti; siitä iästä tulevat he lastentarhoihin. Nämä viimemainitut laitokset ovat äärettömän tärkeitä kasvatusahjoja, joissa koko kasvatuksen perustus lasketaan. Ja jos yleensä kasvatuksesta on jotain hyötyä, on se alotettava niin aikaisin kuin mahdollista, silloin kun vielä luonto on taipuisampi ja myöten antavampi. Mutta lastentarhoilla on vielä tavallista korkeampikin tarkotus. Fröbelin, lastentarhojen perustajan, suuri aate on juuri se, että lastentarhojen ennen kaikkea tulee totuttaa lapsia käytännölliseen toimeliaisuuteen, toisin sanoen rakkauteen työhön, vaikka se tapahtuukin niin sanoakseni, leikin muodossa. Se on sama kuin Goethen aate, että teko, toimi (die That) kuitenkin on pääasia elämässä. Tätä korkeaa tarkotusperää varten kasvattaa kunta nousevaa sukupolvea, kun se perustaa tahi tehokkaasti kannattaa lastentarhoja. Siellä voivat sitäpaitse ylempien kerrosten nuoret naiset tutustua kansan elämään samalla kuin he oppivat kasvatuksen suuria tehtäviä käytännöllisellä tavalla ennen kuin itse joutuvat äideiksi, samoin varsinaisen kansankin tyttäret apureina ja hoitajattarina. Ulkomailla, varsinkin Saksassa opetusministeri Falk'in aikaansaaman lain mukaan vuodelta 1876, on lastentarha monessa paikoin muodostunut kansakoulun pohjakouluksi, niinkuin kansakoulun taas tulee olla oppikoulun välittömänä perustuksena. Tähänkin suuntaan voivat kunnat meillä tehokkaasti toimia. Lastenseimi- ja lastentarha-harrastusten yhteydessä olisi huomioonolettava säilytyshuoneen perustaminen steriliseerattua maitoa varten, jommoisia jo löytyy Liverpoolissa ja muualla Englannissa ja jotka tehokkaasti ovat vaikuttaneet lasten kuolevaisuuden vähentymiseen, niinikään leikkipaikkojen ja kisailukenttien laittaminen, varsinkin julkisiin puistoihin, joissa pienet lapset saavat vapaasti mylleröidä raittiissa ilmassa, jota he muuten sangen monasti saavat olla tykkänään vailla.

 

III.

On usein vaadittu, että valtion ja kunnan tulee esiintyä mallityönantajana, silloin kun ne pitävät työväkeä omissa töissään. Ja onhan tämä vaatimus itsessään aivan luonnollinen. Nykyisen käsityksen mukaan valtion ja kunnan tehtävistä tulee tietysti valtion ja kunnan katsoa, että hyvinvointi vallitsee niin laajalla kuin suinkin sen yksityisissä jäsenissä: ei siis kuntakaan saa jättää veroa maksavaa ja kunnollista työtä suorittavaa suurta kansalaisryhmää toisten nylettäväksi, vielä vähemmän nylkeä niilä itse. Tässä ei enää kelpoa tuo vanha kulunut väite, ettei saa suosia erityistä kansanluokkaa muitten veroamaksavain kustannuksella. Sillä muut ylemmät kansanluokat hyötyvät ehdottomasti niin suuressa määrässä työväestön työstä ja sen kustannuksella, että kunta kerrassaan on velvollinen tekemään tässä niinkuin muissakin suhteissa suuriakin uhrauksia pohjakerrosten hyväksi, paitsi että nämä itsekin suorittavat veroja yhteiskunnalle.

Useammissa paikoissa ulkomailla ovat kunnat tunnustaneet velvollisuutensa kaupungin töissä työskenteleviä työntekijöitä kohtaan. Puhumattakaan englantilaisista ja ranskalaisista toimenpiteistä tässä suhteessa tahdon tässä vaan mainita, mitä esim. saksalainen kaupunki Mannheim on säätänyt: viikkopalkan käyttäminen ja pyhäpäivien korvaaminen niinkuin tavallisten työpäivien; ylituntien korvaaminen 1212 %ja yö- ja sunnuntaityön 15 %:lla normaalipäiväpalkasta; 3:35 S.m:kaan nousevan minimipalkan säätäminen kaupungin kaikille työkykyisille työmiehille, täydellisestä päiväpalkasta puuttuvan eron suominen sotaharjoitusten ja sairauden aikana, kun tämä kestää 8 päivästä 3 kuukauteen saakka, jos työmiehellä on oma talous ja on ollut kaupungin palveluksessa 2 (vaihtop. 5) vuotta: kahden kuukauden täyden päiväpalkan antaminen hautausapua 2 vuotta kaupungin palveluksessa olleen työntekijän jälkeen; 8 päivän loma-ajan suominen täydellä palkalla vuosittain. Palkat maksetaan neljän luokan mukaan ja kohoavat 1, 4, 5 vuoden palvelusajan perästä. Freiburgin kaupunki (Badenissa) on samoin järjestänyt useampia palkkaluokkia (3–6 mk); jokaisessa luokassa on 4 palkankorotusta 2, 5, 9, 13 vuoden perästä. Hyvin monessa paikassa on myös vähin työaika määrätty (yleensä 8–10 t.) ja kokemus aivan yleisesti osottanut, että työn tuottavaisuus ei siitä vähänkään ole kärsinyt; Englannissa, Australiassa ja muualla saapi työmies käyttää koko lauantai ehtopuolen (ainakin klo 4:stä) omiin asioihin ja toimiin, joka etenkin naisille on hyvin tarpeen. Vanhuudeneläkettä annetaan hyvin monessa kaupungissa, vieläpä Saksassakin useammissa, vaikka siellä on säännöllinen valtion eläkelaitos työväkeä varten. Paikottain on myös palkanmaksupäivä muutettu perjantaiksi, koska eivät kaikki perheenemännät ehdi muutamien tuntien kuluessa lauantaiehtoopuolella toimittaa ostojaan ensi viikkoa varten muitten toimien ohessa.

Selvää on, että kunnat tämmöisillä toimenpiteillä työväestönsä hyväksi samalla suoranaisesti edistävät omaa parastansa; sillä ne kiinnittävät täten töihinsä kantajoukon kunnollisia ja taitavia työntekijöitä, jotka useimmiten kelvollisemmalla työllä ja siivommalla elämällä täydelleen korvaavat äsken mainitut uhraukset kunnan puolesta. Mutta ne antavat myöskin, kuten esim. Pariisista voi todistaa, hyvän esimerkin yksityisille työnantajille ja siten tulevat nämä toimenpiteet tuottamaan vielä enemmän siunausta laajempiin piireihin.

Viime aikoina on meilläkin kiinnitetty tavallista enemmän huomiota n. s. työnvälitystoimistoihin, jotka varsinkin Saksassa ovat runsaasti edistyneet. Myötätuntoisuutta on kunnallisten työnvälitystoimistojen perustaminen saavuttanut Viipurissa, Helsingissä ja Turussa — asia on siis kypsynyt siitä kun se ensi kerran meillä oli julkisen keskustelun alaisena Tampereen työväenkokouksessa v. 1896, jolloin se vielä huomattiin jotenkin epäkypsäksi. Semmoisten toimistojen hyödystä lausuin jo silloin ajatukseni kysymyksen perustelussa ja Helsingin valtuuston tätä kysymystä varten asettama valiokunta on siitä myöskin antanut lausuntonsa, joka on lehtien kautta tullut kaikkien tiedoksi. Tahdon tässä ainoastaan muutamiin seikkoihin vielä erityisesti viitata. Tunnettu asia on, että puolueettomien työnvälitystoimistojen perustamista ulkomailla vastustavat etenkin yksityisten toimistojen haltijat ja työnantajat. Edellisten vastustus on jotenkin luonnollinen: esim. Ranskassa tuottaa tämä toimi yksityisille välittäjille vuosittain (virallisten tietojen mukaan) lähes 6 milj. mk. Työnantajat taas tahtovat — kuten esim. v. 1898 heidän suuri liittonsa Leipzigin kokouksessa peittelemättä tunnusti — työnvälityksen kautta sulkea pois epämiellyttäviä aineksia. Sitä hauskempi on, että meillä ei sanottavaa vastusta näiltä tahoilta ainakaan tähän asti ole kuulunut, sillä toivottavaa on, että meilläkin työväestö puolustaa puolueettomia työnvälitystoimistoja, jos kunnat rupeavat niitä perustamaan. Saksassa on esim. Bebel puhunut niiden hyväksi ja ainoastaan se seikka, ettei äskeinen ehdotus Saksan valtiopäivillä taannut täydellistä puolueettomuutta vaikutti, että sosialistien ryhmä äänesti sitä vastaan, herättäen siten ääretöntä melua. Pääasia on sen takia, että tällaisia toimistoja perustettaessa täydellistä puolueettomuutta noudatetaan, ettei puoluueellisuuden varjoakaan ole olemassa. Silloin saavuttaa toimisto sekä työnantajain että työntekijäin luottamusta, — muuten ei. Eräs toinen seikka olisi myöskin huomioon olettava. Epäämätöntä on, että työväestö yhä enemmän siirtyy maalta kaupunkeihin. Syitä tähän on tutkittu ja esitetty jos jonkinlaisia, mutta todellinen syy on se, että palkkaedut kaupungissa ovat suuremmat ja elämä vapaampaa ja hauskempaa. Niinkauan kuin nämä seikat pysyvät tosiasioina, ovat kaikki ponnistukset tämän suunnan muuttamiseksi turhia: kun teollisuus voi maksaa parempia palkkoja, lähtee parempi osa maalaiskansasta kaupunkiin. Että tämä on todellinen syy, näkee muun muassa siitä, että maallakin teollisuuslaitokset vetävät luoksensa työvoimat maanviljelyksen palveluksesta. On sen takia — kuten esim. Saksan työnvälitystoimistojen liiton kokouksissa Münchenissä ja Kölnissä huomautettiin — koetettava toimistojen kautta saada maalaistyöväestö takaisin maalle, ne nimittäin, jotka äsken ovat kaupunkiin tulleet; sillä melkein kaikki ymmärtäväiset ihmiset ovat nykyään siitä yksimielisiä, että varsinaiset, kaupungeissa jonkun aikaa kotiutuneet ja maalaistyöstä vieraantuneet työntekijät eivät kelpaa eivätkä mistään hinnasta lähde maalle. V. 1894 lähetettiin Saksin 17 kaupungista n. 300 työtöntä työmiestä maalle maalaistyötä tekemään; mutta he itse ja työnantajat olivat yhtä tyytymättömiä tähän toimenpiteeseen; parin kolmen päivän perästä he palautettiin takasin: voimat eivät riittäneet maalaistyöhön. Mutta kun tarkalla valinnalla on lähetetty ainoastaan semmoisia, jotka äsken ovat saapuneet kaupunkiin, mutta eivät ole työtä saaneet, on tulos ollut toinen. Hampurin välitystoimisto on aina vuodesta 1894 lähettänyt kaupungista yhä suurempia laumoja tämmöisiä työnhakijoita: v. 1900 oli koko luku jo 1046. Meillähän voisi pitää tätä seikkaa silmällä, kun käydään kunnallisia työtoimistoja perustamaan. Samoin myöskin postin käyttämistä tähän tarkolukseen, ainakin jossain supistuneessa määrässä: koko Luxemburg-valtion työnvälitys tapahtuu postitoimistojen kautta siten, että joku postitoimisto on samalla työnvälitystoimisto ja pääpostitoimisto keskustana, joka vastaanottaa ilmotukset, järjestää ne ja lähettää tulokset maan eri osiin. Kööpenhaminassa laskee jokainen työntekijä, joka on saanut paikan, vapaan kirjekortin lähimpään kirjelaatikkoon, joten toimisto saapi tiedon asiasta. Samalla palvelevat rautatiet toimistojen työnhakijoita, helppohintaisilla matkapileteillä esim. Etelä-Saksassa, kun haettu työpaikka on toimistopaikan ulkopuolella.

Työnvälitystoimistot ovat aina niin järjestettävät, että ne samalla antavat jotenkin luotettavan kuvan työmarkkinain tilasta; sillä jos tämä tilasto, kuten luonnollista julaistaan, vaikuttaa se terveellisesti, eikä esim. työnhakijoita tulvi paikkakunnille, jossa numeroitten nojalla ei työtä ole saatavissa. Tämmöinen tilasto toimittaisi siis samaa virkaa kuin Englannin, Ranskan ja Belgian virallisten työtoimistojen työttömyystilasto, joka julaistaan säännöllisesti näitten virastojen aikakauslehdissä. Mutta jotta voitaisiin oikein selville saada, kuinka monta henkilöä on ollut työtönnä ja kuinka kauan — samat henkilöt kun ilmottautuvat toimistossa monta eri kertaa —, niin olisi pidettävä niin sanottua individuaalitilastoakin s. o. joka henkilö olisi kirjotettava eri nimilipulle, jolla hänen vaiheita tarkoin seurattaisiin. Moni työnvälitystoimisto toimittaa myös asuntovälitystä (esim. Ulmin ja Kölnin kaupungeissa) ja yleensä sopisi vähitellen laajentaa nämä toimistot yleisiksi työtoimistoiksi, jossa työväki saisi tietoja kaikista heitä koskevista yleisistä asioista, jommoisia tietoja myöskin sille välittävät n. s. työväensihteerivirastot.

Muuten sopii vaatia, että kunnat järjestävät työnsä paljon järkiperäisemmin kutu tähän asti. Maalaus- ja korjaustyöt ovat etupäässä toimitettavat työttömyyden aikana, huolimatta siitä tuottavatko ne vähin epämukavuuksia asianomaisille virkamiehille. Katujen kunnossapito olisi otettava kunnan huostaan, jotta voisi niitä korjata, kun työttömyys vallitsee. Uusien rakennuksien rakentamiseen on, mikäli mahdollista juuri työttömyyden aikana ryhdyttävä. Elleivät rahatoimikamarit kykene näitä asioita järjestämään, asetettakoon eri valiokunta näitä neuvoja antamaan. Mutta ennen kaikkea tulee joka kunnan toimittaa työttömyyden tilasto puolueettomien henkilöitten kautta, jottei työttömyyden aikana hapuiltaisi aivan kuin pimeässä.

 

IV.

Nykyisten asumisolojen nurinkurisuus riippuu suurimmassa määrässä n. s. »inearned incrementistä», kuten englantilainen sanoo eli Zuwacksrente'sta, miksi saksalaiset sitä kutsuvat. Tonttien arvo kohoaa kohoamistaan ainoastaan sillä, että, kuten prof. Wagner lausuu, omistajat »rauhallisesti istuvat». Asia on kyllin tunnettu meidänkin maassa: tässä olkoon vaan esimerkkinä mainittuna, että Berliinissä noin 1820 eräs talonpoika osti maakappaleen 68,100 saksan markasta, joka nyt kaupungin edistyessä 80 vuodessa on kohonnut 6 milj. arvoiseksi, toisin sanoen lähes 100 kertaisesti! Tämä maanarvon kohoaminen on työväestön todellinen kirous, jonka ansiosta 13 vieläpä enemmänkin, monasti menee vuokraan kelvottomasta asunnosta. Vuokraolojen parantamiseksi on siis ryhdyttävä tuon »inearned increment'in» verottamiseen ja tuolla Henry Georgen perustamalla »single tax» liikkeellä, joka on levinnyt yli melkein koko sivistyneen maailman, on suuri ja siunausta tuottava merkitys. Mutta tähän eivät ainakaan meidän kuntamme voi itsestään ryhtyä. Sen tulee tapahtua lainsäädännön kautta ja kuntien pakkolunastusoikeus on laajennettava, ehkäpä, kuten kuuluisa prof. Bücher ehdottaa, »kaikkeen rakennuksia varten sopivaan maahan». Tämmöinen oikeus pakkolunastukseen asumusolojen parantamiseksi on jo esim. Tanskan kunnilla vuodesta 1898. Ja myöntää täytyy, että ihmisillä on yhtä suuri oikeus kunnollisiin asumuksiin kuin kunnollisiin teihin ja katuihin, jota varten pakkolunastus on olemassa.

Mutta jokainen kunta voi ainakin olla luovuttamatta maata yksityisille; sen sijaan että tontteja myydään huikaisevan vauhtia pitäisi ennen lunastaa maata lisää, ainakin hyvissä ajoissa kaupunkien rajamaat, jotka kuitenkin ovat lunastettavat, mutta lähimmässä tulevaisuudessa paljoa korkeammasta hinnasta. Amsterdamin suuri kunta esim. ei vuodesta 1896 myy enää yhtään kaupungille kuuluvata maata, vaan antaa sen vaan vuokralle. Tätä menettelyä on yhä enemmän ruvettu noudattamaan muuallakin. Tonttien myyminen tuottaa kyllä näennäisesti voittoa kaupungeille, mutta maahuijaus ja lisätyt vaivaishoitomaksut kyllä korjaavat tämän voiton — puhumattakaan kansan siveellisestä rappeutumisesta. Rakennuksia voi kyllä saada toimeen kaupunginkin omistamalle maalle eikä meillä edes kielletä kiinnitystä semmoisiin taloihin. Suotava olisi sen takia, että kaupungit tarkasti ja huolellisesti valmistaisivat asumuskaavansa — ei sallittaisi liian korkeita rakennuksia eikä liian pieniä piha-alueita — ja vuokraisivat halullisille valmiiksi tasotetut tonttinsa. Ja varsinkin semmoisille yhtiöille, jotka eivät tarkota suurempaa voittoa ja joilta on otettu takeita, eiteivät talot joudu huijauksen alaisiksi, sopisi tontteja vuokralle antaa. Eräs toinen, siltä kannalta kiitettävä keino on otettu puheeksi Charlottenburgin kaupungissa. Kaupunki myypi eräälle yhdistykselle, joka on sitoutunut rakentamaan taloja vähävaraisille, maankappaleen, josta ei makseta muuta kuin 3 % korko; lainasta on tietysti saatu kiinnitys. Kaupunki niinikään antaa 3 % vastaan rakennuksiin tarvittavia varoja. Mutta 30 vuoden perästä voipi kunta ostaa maaperän takasin samasta hinnasta ja rakennukset asianomaisen arvostelun mukaan.

Kokemus on muuten osottanut, että tuo kaunis fraasi »oma tupa, oma lupa» on — vaan fraasi. Mühlhausenin kuuluisat työväenrakennukset ovat osottaneet tämän todeksi oikein loistavalla tavalla. Prof. Herkner on näyttänyt, että työväestö päästäksensä »oman tuvan» omistajaksi on ottanut »jälleen vuokraajia» oikein runsain määrin, siten nylkien toisia työläisiä ja saattaen »työväenasunnot» 50 % liian tiheästi asutuiksi ja kun ovat ne omiksi saaneet, on huijaus alkanut, kuten mainittu, talojen kanssa. Ja kaikkein pahin on, että, kuten eräs tunnettu henkilö sattuvasti on lausunut, »työmies ei ainoastaan omista taloaan, vaan talo omistaa myös työmiehen» s. o. tekee hänet lievemmässä määrässä maaorjaksi (glebae scriptus). Tästä syystä onkin paljoa parempi, että kunta ryhtyy itse rakentamaan vähäiselle kansalle helppoja ja siivoja asuntoja. Aate voittaa päivä päivältä yhä enemmän alaa. Lontoo on joko rakentanut tahi on rakentamassa 100,000 ihmiselle pikkuasuntoja vuokrattavaksi ja on tätä tointa varten asettanut (20,000 Smk. vuosipalkalla) erityisen asumustirehtöörinkin (housingmanager); Bernin kaupunki on niinikään rakentanut useampia sieviä asuntoja puutarhojen kera, jotka kannattavat hyvin vaikka vuokra ei ole korkea. Saksassa on samaten useammissa kaupungeissa esim. Bremenissä, Strassburgissa, Freiburgissa (in Br.) ruvettu omia vuokrataloja rakentamaan kunnan puolesta ja eräässä viimeksi mainitun kaupungin virallisessa esityksessä vakuutetaan, että tämä menettely on tuottanut hyviä tuloksia. Kunnat ovat tosiaan velmollisia rakentamaan omia vuokraasuutoja varsinkin perheellisiä työmiehiä varten, joilla on sangen vaikea yksityisiltä saada asuntoja; sillä kunnankin tulee ajatella lapsien, kasvavan sukupolven parasta, joka suuressa määrässä riippuu kunnollisista asunnoista. Mutta kaupungin valtuustoissa istuu kaikkialla useimmiten melkoinen joukko talonomistajia, jotka kaikenmoisilla verukkeilla — varsinkin näennäisesti kannattamalla yksityisiä yhtiöitä — tietävät vastustaa kaikkia tehokkaita parannuspuuhia asuntopolitiikan alalla. Aikaa voittaen selvenee kuitenkin selvenemistääm että yksityisten ja yhtiöitten rakennusinto ei riitä ja sentakia täytyy kuntien ruveta itse rakentamaan pikkuasuntoja. Monessa suuressa kaupungissa (esim. Glasgowissa, Lontoossa, Milanossa) ei ole pysähdytty tähänkään, vaan on rakennettu oikeita hotelleja vähäväkisiä varten (esim. Rowton hotellit) jotka nekin kannattavat hyvin ja ovat suureksi siunaukseksi alemmille kansankerroksille.

Jotta muuten voitaisiin selville saada, missä määrin asuntopulaa on olemassa, tulisi kuntien muutamien vuosien perästä aina toimittaa asuntojen tutkimus, joka muun ohessa myös selvittää pinta- ja ilma-alan, vuokran suuruuden, jälleen vuokraajien luvun ja huoneistojen asujamien ammatin. Parempi on, että tutkimus käsittää pienempiä tyypillisiä alueita, kunhan vaan mainitut seikat otetaan huomioon. Prof. Bücherin tutkimus Baselin ja Landoltin tutkimus Bernin asumisoloista ovat tässä suhteessa esikunvna pidettävät. Vielä parempi olisi, jos joka kuntaan voisi perustaa erityisen asumuslautakunnan, jonka tehtävä olisi asumusolojen kaikinpuolinen valvominen. Tällä lautakunnalla olisi tietysti toimenaan kelvottomien ja terveellisessä suhteessa vahingollisten huoneustojen hävitettäviksi ehdottaminen, asuntojen liiallisen täyttymisen estäminen y. m. Mutta ellei tämmöisiä perusteta, pitäisi ainakin terveyslautakuntiemme tässä suhteessa toimia paljon reippaammin kuin tähän asti. Totta on, ettei toiselta puolen esim. voi hyvällä omalla tunnolla ehdottaa vallan monen ränstyneen talon repimistä, ellei kunta ota rakentaaksensa uusia taloja, siinä tapauksessa, etteivät yksityisten rakentamat riitä, sillä huono asunto on sittenkin parempi kuin ei mikään ja liiallisilla repimisillä ahdetaan ihmiset vaan vielä pahemmin kuin ennen jälellä oleviin huoneustoihin.

Vaikka kunta siis on velvollinen rakentamaan asuntoja työväelle ja vähäväkisille yleensä, on myönnettävä ja se myönnetään sosiaalidemokraatiseltakin taholta (katso esim. Neue Zeit XIX 1,215), että kunta voi kannattaa ja edistää semmoisten yhtiöitten toimintaa, joiden rakentamat talot eivät pääse yksityisten haltuun, s. o. huijauksen alaisiksi. Sillä kaikki yksityisten, työväestönkin talot ovat tässä vaarassa ja senkin takia kaupunkikuntien ei tule auttaa niitä yrityksiä, jotka tahtovat rakentaa asunnoita työväestön omistettaviksi; yhtä vähän tulee kuntien rakentaa asuntoja nimenomaan omille työntekijöille, ellei jokaisen työntekijän kontrahdissa ole sitä määräystä, että hän erotetessaankin kaupungin palveluksesta saapi asua huoneustossa määrätyn vuokra-ajan loppuun asti. Muuten estää asunto hänen toimintavapautensa ja pidättää häntä hakemasta mahdollisesti parempia työehtoja muualta. Valtiolainoja ja muita helpotuksia on niinikään annettava ainoastaan semmoisille yhtiöille, jotka rakentavat vähäväkisille yleensä asuntoja yksinomaan vuokrattaviksi määrätyillä helpoilla ehdoilla.

 

V.

»Joka viisikymmentä vuotta sitten olisi sanonut: kunnan tulee itse rakentaa vesijohtoja, kaasu- ja sähkölaitoksia, raitioteitä, panna kansankeittiöitä toimeen, ottaa paikanvälityksen käsiinsä, ylläpitää keittokouluja, teattereita ja muita taidelaitoksia, sille ei olisi käynyt hyvin; nykyään ovat kaikki tämmöiset asiat suuremmassa tai vähemmässä määrässä luonnollisia». Näin lausutaan eräässä virallisessa julkaisussa. Ja totta on, että yhteiskunnan sosialiseeraus tälläkin alalla on mahtavasti edistynyt. Etunenässä on tässä suhteessa käynyt Englanti. V. 1900 oli Englannin ja Skottlannin 749 kunnasta 339:lla omia liikkeitä, etenkin raitiotie-, valaistus ja vesijohtoliikkeitä, joiden yhteinen pääoma teki 1800 milj. Smk. Tästä oli tosin 94 % velkaa, mutta hyvinkin tuottavaa velkaa. On kyllä väitetty, että yksityisliikkeet ovat parempia, koska muka yritteliäisyys ja kilpailu kiihottavat parannuksiin ja huokeuteen. Mutta tämä väite ei yhtään pidä paikkaansa. Ensiksi ovat yllämainitut liikkeet enemmän tai vähemmän monopooleja ja jos niitä suuremmissa kunnissa on useampia, tietävät ne kyllä keskenänsä sopia yleisön nylkemisestä. Totta onkin, että yleisö tosiaan saapi maksaa kauniit summat tämmöisten yhtiöitten osakkaille — niin esim. monasti korotetaan kulkuhinnat sunnuntaisin, jolloin liike on suurin. Mutta ei tässä kyllin. Yksityisten liikkeet ovat usein sangen vaillinaisessa kunnossa: Lontoon vesi on likaista ja monasti riittämätöntä (ei ole vielä onnistuttu saamaan vesijohtoja kahdeksalta yhtiöltä, jotka ovat suunnattomasti rikastuneet, kunnan huostaan) ja Wienin raitiotiet olivat suuressa vaunujen ja kiskojen puutteessa, ennen kuin kunta osti koko raitiotieverkon. Ja ennen kaikkea saapi työväestö kärsiä huonojen palkkojen ja pitkän työajan muodossa yhtiöitten toiminnasta ja välillisesti koko yhteiskunta vaivaishoitokustannusten lisääntymisestä, verojen vähentymisestä ja epäterveellisyyden karttumisesta. Kaikkialla, missä kunnat ovat ottaneet tämmöiset liikkeet haltuunsa, on tässäkin suhteessa parannuksia tehty — esim. Lontoossa ja Amsterdamissa. Kunta on täten voinut esiintyä, kuten sen pitääkin, mallityönantajana (patron modèle). Ja kuitenkin ovat nämä kunnalliset liikkeet kannattaneet hyvin. Liverpoolin raitiotiet tuottivat v. 1901 puhdasta voittaa 1,300,000 mkkaa, josta 450,000 mk. käytettiin asukkaitten verojen vähentämiseksi; sähkövalo tuotti 600,000, josta verojen vähennykseksi 190,000 mk. Samoin on Lontoo menetellyt.[14*] Verojen vähennys on tässä tietysti sama kuin kapitalistivoiton vähennys. Se on siunaus siitä, kun liikkeet yksityisten käsistä siirtyvät yhteiskunnan hoitoon. Olisi sen takia syytä, että meilläkin, mikäli mahdollista ainakin kaikki ne liikkeet, jotka tarkoittavat yleisten tarveaineitten, kuten valon ja veden hankkimista tahi koskevat yleistä liikettä kuten raitio- ja rautatiet (kaupunkien sisäpuolella) joutuisivat kuntien huostaan oston kautta, mitä aikasemmin, sitä parempi, ennenkuin niiden hinta nousee suunnattomiin ja että kun uusia perustetaan, tämä toimi ei milloinkaan tahi ainakin vaan väliaikaisesti ja määrätyillä ehdoilla annettaisiin yksityisille tahi yhtiöille.

Olen ylempänä esittänyt useampia puolia kaupunkikuntien toiminnasta, jotka voivat hyödyttää laajempia piirejä ja suurempia kansankerroksia kuin vaan muutamia etuoikeutettuja. Mutta niitä on vielä monta jälellä, joihin ulkomailla on huomiota kiinnitetty — puhumattakaan maalaiskunnista.

Suuria puistoja on perustettu, samoin on rakennettu paljon enemmän uima- ja kylpylaitoksia; kunnallisia teurastuslaitoksia ja laitoksia ravintoaineitten tutkimista varten sekä keittokouluja on perustettu; kunnan huostaan on otettu apteekkeja, synnytyslaitoksia ja raittiuskahviloita, joissa viimemainituista varsinkin englantilaiset ansaitsevat mainitsemista niinkuin myöskin englantilaisten kuntien muut toimenpiteet raittiuden edistämiseksi, kuten mukavat vesikaivot katujen kulmissa, istuimet puistoissa, jotka sukkelalla tavalla suojaavat mitä rajuilmaa vastaan tahansa, ajurien suojakatot (cabmens shelter ja etenkin heidän erinomaiset raittiuskahvilansa, jotka ovat syntyneet kuntien oikean raittiuspolitiikan kautta. —

Moni, joka on lukenut esitykseni läpi, ehkä huudahtanee: kaikki tuo voi olla hyvä, mutta ei sitä kaikkea voi toteuttaa. Minkätähden ei? Myöntää tietysti täytyy, ettei kaikkea yhtaikaa voi toimeenpanna, mutta toteutettavissa se kuitenkin kaikki on aikojen kuluessa. Ja aikomukseni tällä kirjotuksellani olikin pääasiallisesti näyttää, että toiselta puolen ulkomailla sangen paljon on kuntien puolelta tehty vähäväkisten, syvien rivien kohottamiseksi ja että meillä sitä vastoin erittäin vähän on toimeensaatu samaa tarkotusta varten. Ja sehän on vallan luonnollista. Meillä on sosiaalipoliitinen käsitys ja ymmärrys hämmästyttävän vähän kehittynyt, paljoa vähemmin kuin useimmissa muissa maissa, vaikka kerskaamme omistavamme »länsimaista sivistystä». Tosin ei myönnetä yleisemmin, että luokkaegoismi on vallalla meidän hyvässä yhteiskunnassamme, mutta asianlaita on kumminkin niin. Me emme ole sitä huomanneet myötäkäymisen päivinä, mutta vastoinkäymiset pakottavat ihmisiä tarkemmin tutkimaan olevia oloja ja tunnustamaan, mitä ei mielellään tahdottaisi tunnustaa. Kun itsetunteminen olojen pakosta on saanut enemmän sijaa ihmisiew mielissä, kun käsityksemme on selvinnyt todellisuuden suhteen; silloin tietysti huomataan epäkohdat paremmin ja jos kohta ei selvä tieto olekaan, kuten Sokrates arveli, samaa kuin siveellisyyttä ja siveellistä tuntoa, on se kuitenkin näitten pohja ja perustus, jolle parempi yhteiskuntarakennus voi kohota.

Nykyaikainen yhteiskunta kulkee nopein askelin uudistusta kohti: uudet aatteet ovat ihmeteltävän suuressa määrässä vallanneet ihmisten mielet, uudet olot valmistuvat valmistumistaan. Ja kansojen suuressa taistelussa pysyy ainoastaan se elinvoipaisena muitten rinnalla, joka yhä enemmän uudistuu ja kehittyy aikakauden viittaamaan suuntaan, mutta se, joka ei ymmärrä ajan merkkejä, se jääpi ehdottomasti takapajulle ja sortuu vihdoin armottomasti. Kaikkialla alkavat luonnonmukaisesti uudistukset pienemmistä ryhmistä ja ulottuvat sitte laajemmalle ja väljemmälle alalle. Sentähden onkin parasta alottaa kunnista — tämä käsitys on ainakin Englannissa päässyt suuresti vallalle. Uudistukset kunnan keskuudessa ovat niin sanoakseni lähemmät; kohdistakoot sentakia kaikki reformiystävät pontevasti voimansa tuloksien saavuttamiseksi tällä alalla. Epäilemättä voivat uudistusten ystävät saavuttaa monessa suhteessa täälläkin kauniita voittoja, kuten he todellakin kaikissa sivistysmaissa ovat saavuttaneet.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Urakkajärjestelmä yleisissä töissä.

Urukkajärjestelmä semmoisenaan on jotenkin vanha. Niun kertovat meille esim. kivikirjoitukset muinaiskreikkalaisesta Asklepion (lääketieteen jumalan) kuuluisasta temppelistä Epidaurossa, joka rakennettiin neljännellä vuosisadana ennen Kr., että urakkajärjestelmä silloin oli käytännössä, vieläpä alaurakkakin (esim. temppelin päätyjen suhteen) tunnettu. Kilpailu eri urakkamiesten välillä oli tässä perustuksena. Mutta sen mukaan kuin virkavalta Euroopassa kasvoi, katsoivat virkamiehet edullisemmaksi toimittaa yleiset työt ja rakennukset ilman julkista kilpailua kääntymällä suoraan yhden ainoan tuottajan, produsentin, puoleen, koska siten paremmin voi valvoa omaakin hyötyä. Sillä julkisuus, joka kilpailussa on välttämätön, on juuri varsinaisen urakkajärjestelmän paras puoli samalla kun se asettaa kaikki tavarain valmistajat samalle asteelle. Mutta toiselta puolen huomattiin kohta tämmöisenkin urakkajärjestelmän huonot puolet. Ranskanmaa, jossa suuri vallankumous antoi suunnattomasti paisnueelle virkavallalle aimo kolauksen, poisti kyllä tuon entisen järjestelmän, kääntymisen suoraan yhden tuottajan puoleen, ja perusti vv. 1836–37 nykyisen urakkajärjestelmän, mutta vasta Belgia asettui ensin kaikista maista tätäkin[15*] suuntaa vastaan v. 1855. Kalifornian ja Australian kultalöydöt vv. 1849–1850 olivat Belgian pääkaupungissakin alentaneet kullan arvon, toisin sanoen kohottaneet hinnat melkoisesti, ja tämä vaikutti sangen epäedullisesti työväen palkkoihin ja työväen ostokykyyn. Kaupungin pormestari (Ch. de Brouchere) teki sen tähden ehdotuksen, että vissin vähimmän työpalkan määräys pantaisiin niihin sopimuksin, jonka kaupunki teki rakennusurakoitsijain kanssa. Näin tehtiinkin ja tämä menettely kesti aina vuoteen 1865, jolloin palattiin entiseen järjestelmään, kun palkat sillä välin olivat nousseet ja sellainen määräys katsottiin tarpeettomaksi.

Mutta uusi aate oli kuitenkin päässyt itämään. Rajaton, vapaa kilpailu oli urakkojen alalla huomattu, ainakin ajottain, sopimattomaksi syystä, että se armottomasti polki työmiesten palkkoja aivan mitättömiksi ja riittämättömiksi elintarpeiden suhteen. Täten oli tälläkin alalla ensi kerran tunnustettu, että yhteiskunta ei saa sallia heikompien täydellistä polkemista, vaan tulee ottaa ne suojaansa. Sangen merkillistä on, että tämä tapahtui Belgiassa, jossa muuten manchesterioppi on suuresti rehottanut! Ja vielä merkillisempää on, että asia jonkun ajan perästä virkesi uudelleen ja että Belgia on tällä esimerkillään vetänyt koko joukon muita maita mukanaan ja urakkasopimuksille antanut aivan uuden suunnan, suunnan, joka voittaa yhä enemmän alaa sekä valtion että kunnan töissä ja jolle varmaankin tulevaisuus kaikkialla kuuluu.

Brysselin antamaa esimerkkiä seurasivat muutavat muut kunnat ja v. 1896, jolloin sama Brysselin kaupunki pani laajan tutkimuksen asiassa toimeen, oli liike niin levinnyt, että Belgian yhdeksästä maakunnasta oli 8 pannut vähimmän työpalkan määräyksen sopimuksiinsa urakoitsijain kanssa ja 9:säs oli juuri samoissa aikeissa. Näistä 8:sta määräsi 6 suoraan tämän vähimmän (=minimi) palkan, 2 taas vaati vaan, että urakoitsijain tuli urakkaa hakiessa ilmoittaa, mikä heidän maksamansa minimipalkka tulisi olemaan, ja ellei tämä vähin palkka ollut paikkakunnalla käypä, hylättiin tarjous ehdottomasti. Muutamat näistä maakunnista ovat sopimuksiin myöskin ottaneet määräykset työajan pituudesta, palkkasopimuksen julkinaulaamisen y. m. Määräysten rikkomisesta on määrätty sakkoja 50–100 mk tahi 5 mk. joka työmiehestä ja työpäivältä; on nimittäin säädetty urakkasopimuksen purkauminen, ja poissulkeminen kaikesta kilpailusta vastaisissa urakkatöissä pahemmissa tapauksissa. 86 suuremmasta kunnasta (yli 8,000 asuk.) Belgiassa oli 47 (siihen ei pääkaup. vielä luettu) 1,427,515 asukkaalla ottanut yllämainitulla tavalla suojellaksensa työväestöä ja 39 aas (586,919 asukkaalla) ei vielä ollut siihen ryhtynyt. Minimipalkka on määrätty työnantaja- ja työntekijäyhdistysten ja muitten asiaa koskevien laitosten avulla. Ala-urakoitsijain käyttäminen on yleensä kielletty ja yli- ja pyhätyöstä eri maksu säädetty. Puolinaisten työntekijäin (demiouvriers) käyttäminen, se on aivan nuorten tahi aivan vanhojen ja sairaloisten, on luvun suhteen rajoitettu tahi niitä varten eri vähäisempi minimipalkka maksettava. Hyvin huomioon otettava seikka on, että yhteiskunnan kustannukset eivät tämän järjestelmän kautta ole nousseet, (jossakin kunnassa aivan vähässä määrässä). Ja useat työnantajatkin ovat olleet siihen tyytyväisiä, koska he he siten ovat päässeet »likakonkurrensista» se on semmoisista urakoitsijoista, jotka eivät oikeastaan ole muuta kuin keinottelijoita ja tekevät millaisia tarjouksia tahansa ainoastaan saadaksensa urakan käsiinsä, mutta kun sen ovat saaneet, eivät siitä suoriudu muuten kuin polkemalla työväen palkat aivan mitättömiksi. Pääkaupunki kääntyi myös v. 1896 uudestaan tähän urakkajärjestelmään ja nykyään voi sitä pitää Belgiassa sääntönä mitä kuntiin ja näiden ulkotöihin tulee. Valtionkin ulkotöissä on se jo sangen yleinen, eivätkä niissäkään kustannukset ole nousseet entistä korkeammiksi: ainoa ero on tietysti se, että se liikevoitto, mikä ennen meni urakoitsijoille eli oikeammin pikku-urakoitsijoille työväen kustannuksella, nyt tulee tämän työväen hyväksi.

Muissakin maissa on yhteiskunta katsonut velvollisuudekseen valvoa työväen parasta tässä asiassa. Niin on esim. Hollannissa jotenkin samanlaisia määräyksiä tehty monissa paikoin: pääkaupungissa Amsterdamissa ja useassa suhteellisesti pienessäkin yhteiskunnassa kutensneekin kaupungissa (14–15,000 as.). Työväen tila on todistettavasti siten parantunut, työnantajat ovat yleensä siihen olleet tyytyväiset ja yleiset kustannukset eivät ole sen kautta sielläkään kasvaneet.

Samoin on laita Englannissakin. V. 1889 päätti ammattiyhdistysten kongressi, että työväen tulisi ruveta puuhaamaan siihen suuntaan, että urakoitsijain sopimuskirjaan olisi saatava määräys normaalisen työpalkan käyttämisestä kunnan ja valtion töissä ja Liverpoolin työväenkongressi lisäsi siihen vielä vaatimuksen, että alaurakoitsijoita ei sallittaisi, kotityö kiellettäisiin ja vastoin määräyksiä rikkovia urakoitsijoita ei enään saisi urakoita, V. 1891 päätti kansan eduskunta, että valtion töissä urakoitsijain tulisi maksaa työntekijöillensä »yleisesti hyväksyttyjä ja käypiä hintoja.» Tämä »fairwages» päätelmä eli ponsi on Englannissakin saanut yhä enemmän kannatusta, työministeri ja sotaministeri käyttävät sitä, osaksi myös sisäasiain ministeri ja Englannin kaikissa suuremmissa kunnissa (Lontoo etupäässä) 13 miljoonan asukasluvulla on tämä järjestelmä käytännössä (ainoastaan pienemmät kunnat 8 milj:lla eivät ole vielä niin pitkälle päässeet). Englannissa ovat ne ehdot tavallisesti urakkatöissäkin määräämässä, jotka tämän maan vahvat ammattiyhdistykset ovat itsellensä luoneet taisteluissaan työnantajia vaslaan. Urakat Englannissa eivät käsitä ainoastaan ulkotöitä. Mutta Englannissakin vakuutetaan yleisesti, ettei yleisten töitten hinta uuden järjestelmän kautta ole noussut. Kuitenkin sopii mainita, että suuren osan n. s. yleisistä töistä Englannissa toimittavat kunnat esim. Lontoo ja Glasgow itse ilman urakoitsijoita ja välitysmiehiä ja että tämä nähtävästi on kaikkein edullisin muoto.

Kävisi liian pitkäksi tässä kirjoituksessa tehdä selkoa suurelle yleisölle kaikkien maitten eri toimista entisen urakkajärjestelmän parantamiseksi. Tässä vielä vaan muutamia huomautuksia, jotta kävisi selville, kuinka tämäkin aate suunnattomassa määrässä voittaa alaa ja miten suuresti ollaan taipuvaisia kaikissa sivistysmaissa asettumaan uudelle kannalle kunnan ja valtion töissä, että siten aate leviäisi yksityisenkin yritteliäisyyden alalle.

Etenkin Ranskassa on Pariisin kunnallisneuvosto v:sta 1885 asti asettanut ehtoja urakoitsijoille työväen hyväksi ja merkillistä on, ettei sielläkään tämä menettely ole tuottanut kunnalle yhtään lisättyjä menoja. Kansaneduskunnassa on sosialisti Ed. Vaillant miehekkäästi taistellut asian hyväksi, kun Dupuy'n ministeristö kovasti vastusti Pariisin kunnallisneuvoston toimenpiteitä tähän suuntaan. Asia menestyi vasta, kun sosialisti Millerand tuli ministeristöön ja yleisten töitten ministerin kanssa pani käytäntöön hallinnollista tietä urakkasopimuksissa — valtion pakollisesti ja kuntien vaihtoehtoisesti — määräyksen, että työpalkan ja työkirjan suhteen on urakoitsijain noudatettava, mikä yleisesti käytännössä kullakin paikkakunnalla on. Noudatettava työpalkka ja työaika määrätään työnantaja- ja työntekijäyhdistysten kesken tehtyjen sopimusten tahi heidän luottamusmiestensä lausuntojen mukaan ja ovat julkisesti tiedoksi annettavat; puolinaisille työntekijöille on suhteellisesti pienempi, urakkasopimuksessa määrättävä palkka maksettava. Paitsi valtiota käyttävät jo useammat kunnatkin Ranskassa tätä järjestelmää.

Yhdysvalloista on Newyorkin ja Kansaksen valtioissa yllä mainittu järjestelmä käytännössä ja Sveitsissä Genèven kanttonissa.

Saksassa, Itävallassa ja Norjassa on myöskin tehty rajotuksia urakkasopimuksissa työväen hyväksi, mutta — huolimatta useammista ehdotuksista — ei niissä paljon ole kysymystä työpalkan suuruudesta, eikä työpäivän pituudesta, vaan muutamista muista rajotuksista, kuten työpalkan säännöllisestä maksusta, sairas- ja tapaturmavakuutuksista, poissulkemisesta urakoista, jos urakoitsija on tunnettu »työväkensä pahoinpitelystä» y. m. Tämän ohessa on huomioon otettava, että laissa määrätty pisin työpäivä on kaikkien töitten suhteen Itävallassa ja Sveitsissä 11 tuntia.

 

II.

Nykyisen tavallisesti käytännössä olevan urakkajärjestelmän varjopuoiet ovat kaikille selvännäköisille ilmeiset. Kun melkein aina hyväksytään alhaisin tarjous — ellei ole erityisiä syitä sen hylkäämiseen —, on selvä, että etupäässä työväen palkat alennetaan ja kun työväelle maksetaan huonot palkat, saadaan työhön vaan kelvottomammat työntekijät, jotka peräänkatsomisesta huolimatta suorittavat työnsä sen mukaan. Tämä on jotenkin yleisesti myönnetty totuus ymmärtäväisten kesken. Ja lisäksi tulee, että tämmöisen periaatteen nojalla pääsevät urakkaa toimittamaan yleensä epäkunnollisimmat ainekset, jotka muutenkin ovat tottuneet huijaukseen ja jotka pelaavat hasardipeliä urakoissa, arvellen että, kunhan vaan urakka jostakin summasta minulle tulee, niin kyllä siitä tavalla tai toisella suoriudun. Yksi epäkohta lisäksi on vielä se, että pakko usein saattaa tämmöisen urakoitsijan käyttämään suuremmassa määrässä alaikäisiä lapsia ja naisia polkuhinnasta; mikä ei suinkaan itse työväelle eikä koko yhteiskunnallekaan ole miksikään hyödyksi. Mutta luonnollista on, että reformi sittekin on kohdannut paljon vastusta, niinkuin kaikki uudistukset, ja mielipiteitten vaihto varsinkin Belgiassa ja Ranskassa on tästä asiasta ollut sangen vilkas. Tulos on kaikesta tästä keskustelusta kuitenkin ollut se, että yleinen mielipide ja oikeudentunto ovat asettuneet reformin puolelle. Kokemus niistä maista, joissa urakkaehdot ovat päässeet vallalle, onkin aivan selvästi kumonnut kaikki teoreettiset vastaväitteet, senkin, että tämä reformi vetäisi suuria laumoja työntekijöitä maalta kaupunkeihin. Semmoista entistä suurempaa lisääntymistä ei ole huomattu siellä, missä reformi on toteutettu, mutta ei mikään estä etupäässä urakoissakin suosimasta oman kunnan työväkeä, kuten esim. Englannissa ja New-Yorkissa[16*] on tehty.

Mutta urakoitsijain ymmärtämätön vastustus varsinkin Englannissa ensi aikoina aikaansai sen, että hyvin yleisesti kunnat siellä ja valtiokin ovat, kuten jo ylempänä huomautettiin, ruvenneet toimittamaan suoritettavat työt omassa »regie»ssa ilman välikäsiä eli urakoitsijoita. Lontoo on käynyt etupäässä ja se perusti sen takia oman työtoimistonkin (»work department»). Ja tulos tästä toimenpiteestä on kerrassaan ollut loistava.[17*] Urakoitsijain voitto on tullut kuntien, se on veronmaksajien hyväksi. Yksi ainoa esimerkki riittää asian valaisemiseksi, vaikka niitä on kymmenittäin tarjona. Erään kanavatyön olivat asianymmärtävät arvosteneet 7,000 punnaksi (1 p. = 25 Smk); kaksi urakoitsijaa tarjoutui tekemään sitä noin 11,600 p:sta ja kaupunki toimitti sen hyvin kunnollisesti 4,477 punnasta.[18*] Tämmöisten esimerkkien perustuksella on ymmärrettävissä, että eräs puolueeton parlamentin valiokunta voi v. 1897 väittää, että yleisten töitten suoranainen toimittaminen kunnan puolesta omien virkailijain johdolla olisi »toivottavaa ja hyödyllistä.» Ja jo v. 1894 lausui Norjan »storthing» sen toivomuksen, että urakoitsijajärjestelmää käytettäisiin vaan silloin kun erityiset asianhaarat sitä vaativat, koska yhteiskunnan yhteiset edut puolustavat yleisten töitten toimittamista omassa »regiessä». Ja kun valtio tahi kunta toimittaa työt ilman välikäsiä, on selvä, että ymmärtäväinen hallitus ei liioin kiristä veroamaksavaa työväestöänsä, ei ainakaan niin kuin yksityinen urakoitsija, jolle työväen hyminvointi useimmissa tapauksissa on yhdentekevä.

Mutta vaikka ei yhteiskunta teettäisikään itse omien työnvalvojiensa kautta yleisiä töitään, niin voi se vielä turvaulua erääseen keinoon, joka varsinkin Ranskassa ja Italiassa, mutta myöskin Australiassa ja Venäjällä on päässyt suureen kukoistukseen.[19*] Se on yleisten töitten antaminen urakalle työmiesten kesken muodostuneille yhdistyksille, joiden jäsenet omista riveistään valitsevat jonkun pääedustajansa, mutta muuten jakavat työstä lähtevän voiton tasapuolisesti keskenänsä. Tämmöisiä »työkuntia» edistettiin Ranskassa jo v. 1848, tuona vallankumouksen vuonna; etupäässä tarkoitettiin semmoisia ulkotöitä, joiden toimittamiseen ei aineksia eikä siis pääomia liioin tullut kysymykseen: se on maatöitä, katujen kunnossapitoa y. m. s. Pari hallituksen asetusta v:lta 1888 ja 1893 järjesti tämän asian sekä valtion että kunnan maatöitä varten. Urakka oli, mikäli mahdollista, paloitettava pienempiin osiin ammattien ja muitten asianhaarojen mukaan. Työkunnilla on etuoikeus muitten urakoitsijain suhteen, kun tarjoukset ovat yhtäläiset. Takausta ei vaadita, jos tarjous on alle 50,000 Smkaa; osamaksuja on tyoväelle suoritettava joka toinen viikko. Jokainen työkunta on oikeutettu urakkaan, jos säännöt, jäsenten luku, urakkaan osanottajien määrä ja johtajan nimi esitetään 10 päivää ennen. Tällä tavalla on Ranskassa työväki suorittanut melkoisia urakoita: moni on ollut yli 12 milj. arvosta ja suoritus on yleensä ollut hyvin tyydyttävä. Merkillisimpiä semmoisia urakoita on Ranskan virallisen lehden painattaminen aina vuodesta 1881; v. 1882 se tuotti säästöä valtiolle (entisiin painattamiskustannuksiin verraten) 700,000 Smk.

Italian valtio käyttää myöskin vuodesta 1889:stä asti työväen työkuntia sangen paljon, kun urakka on alle 100,000 Smk. ja työpalkat muodostavat suuremman osan menoista. Enimmäkseen on ollut vesi-, maantie-, ja rautatietöitä; niiden yhteenlaskettu arvo vv. 1889–94 oli yli 11 milj. Smk. ja tulokset yleensä hyvät.

Erityisistä syistä olkoon tässä vielä lyhyesti mainittu Victoriavaltion n. s. »buttygoing» järjestelmä, joka aina vuodesta 1892 tähän saakka on ollut käytännössä. Kun esim. rautatie on rakennettava, mitataan pienempi osa siitä ja ilman pitkien urakkasopimusten suunnitelmia otetaan työttömiä (perheellisillä on etuoikeus) siihen työhön, kun ovat yhtyneet työkuntiin. Työttömät saavat alennetusta hinnasta matkustaa työpaikalle — maksu vedetään sitte työpalkasta —, pienempiä etumaksujakin annetaan ja työkaluja samoin, joista vaan vähäinen kulutusmaksu suoritetaan. Halukas toimittaa heille myös heidän sairastaessaan lääkärinapua hyvin halvasta. Tämä menettely on etenkin varsinaisina työttömyyden aikoina ollut sangen hyvä ja suosittu keino tämän tuottaman kurjuuden lieventämiseksi.

Venäläisistä »arteleista» en tässä tahdo sen enempää puhua, vaikka myönnettävä on, että ne epäilemättä ovat vanhimmat kaikista työväen »työkunnista», ne kun jo tunnettiin 14:lla vuosisadalla, mutta näkyvät ulottuneen aina 10:een vuosisataan. Mitään erityisesti huomioon otettavaa ei niiden järjestyksessä ole; paljon hyvää ne ovat vaikuttaneet Venäjän työväenoloihin — toiset jäsenet työkunnassa pitävät huolta siitä, että toiset toimittavat työnsä kunnollisesti, koska muuten laiskemmat elävät ahkerampien kustannuksella, ja työskentely eri paikkakunnissa laajentaa työmiesten näköpiirin.

 

*

 

Nyt kun Suomessakin työpuute ja huonot taloudelliset ajat varsinkin työväen keskuudessa ovat vallalla, on mielestäni suurempaa huomiota käännettävä urakkajärjestelmäänkin, jotta senkin kautta parannuksia yllämainitussa suhteessa saataisiin aikaan.

Ensiksi olisi viranomaisten sula velvollisuus ryhtyä yleisiin töihin, mikäli se vaan on mahdollista, varsinkin jos ne kuitenkin läheisessä tulevaisuudessa ovat toimitettavat. Tähän on sitä enemmän syytä, kun ne kaikissa tapauksissa nyt depressioonin vallitessa tulevat halvemmiksi samalla kun suuri joukko hyödyllisiä, veroamaksavia kansalaisia pelastetaan taloudellisesta perikadosta. Ja kun kerran semmoisiin on ryhdytty, on mielestäni otettava tarkan harkinnan alaiseksi eikö työ olisi suoritettava omassa »regiessa» kääntymällä suoraan omien työnjohtajien kautta työväen puoleen. Mutta jos urakka katsotaan tarpeelliseksi, olisi se, mikäli suinkin mahdollista, jaettuina meilläkin pienempiin osaurakoihin ja annettuina työväestön työkunnille, jos semmoisia on tarjona. Vasta viimeisessä tingassa olisi käännyttävä tavallisten ykstiyisten urakoitsijain puoleen. Ja silloinkaan ei urakanantaja, valtio tahi kunta, saa hyväksyä pitemmittä mutkitta alhaisinta tarjousta sillä tekosyyllä, että muka on valvottava kaikkien veroamaksavien oikeutta, sillä tämä todellisuudessa tietysti ei ole muuta kun varakkaampien kansalaisten etujen valvomista työväen kustannuksella, joka köyhin kansanaines myöskin maksaa veroa. Tehtäköön alussa vaikka pienempiäkin rajoituksia urakkasopimuksissa työväen hyväksi, mutta rajoituksia on tehtävä, aloitettakoon ensin vaikka vaan sillä, että urakkatarjouksiin vaaditaan pantavaksi urakoitsijain puolesta ilmoitus, minkälaisia työpalkkoja he aikovat maksaa ja kuinka pitkiä työpäiviä heidän tarkoituksensa on käyttää, ja annettakoon urakka sille, joka täten paraiten valvoo työväenkin, suuren kansalaisryhmän parasta, ellei tarjous muuten ole kovin korkea. Semmoinen urakoitsija tyytyy vähempään voittoon ja varma on, että valtio ja kunta sen sijaan vapautuisivat noista urakanpolkijoista, jotka nykyään ovat siivompien urakoitsijain kauhuna. Mutta, kuten sanottu, ovat urakkatarjoukset etupäässä järjestettävät niin, että työväen työkunnat, samoin kuin Ranskassa ja Italiassa suurena menestyksenä, voivat kilpailla niistä sekä yhteishinnan että työväen hyväksi. Tiedän varsin hyvin, että tämmöisiä työkuntia ei meillä helposti muodostu, varsinkin siitä syystä että kateus työväen piirissä rehottaa ja sivistys ei vielä ole kyllin korkealla, jotta kelvollisia johtajia löytyisi, jotka kykenevät laskuja ja arvioita tekemään, mutta työväen tulee itse pontevasti koettaa poistaa nämä epäkohdat.[20*] Ennen kaikkea on kuitenkin sekä valtion että kunnan asia itse ryhtyä yleisten töitten toimittamiseen, missä se vaan suinkin käypi laatuun, omassa »regiessa»; tämä ei ole vaikeata, jos valtio ja kunta tietävät aina hankkia itsellensä kelvollisia työnjohtajia — kokemus Suomestakin osoittaa tämän oikeaksi. Silloin ei penniäkään joutavasti uhrata »välikäsien» rikastuttamiseksi ja hyvinvointi tuossa suuressa työväenjoukossa kasvaa. Sattuvasti on eräs ranskalainen tiedemies tästä asiasta puhuessaan lausunut: »kaikkien etu on, että kaikki voivat hyvin ja solidaariseti kehittyvät ... Huono laskutapa on valmistaa tuotteita halvasta hinnasta kuluttamalla tai pilaamalla työkonetta. Jos työmies on heikontunut, masennettu, riittämättömästi palkattu ja ravittu ja huonoissa asumisoloissa, niin se on satunnaisen edun takia panna koko ihmiskunnan pääoma vaaranalaiseksi.»

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Ferninand Lassalle.

Georg Brandes'in kuvaamana.

Kun pohjoismaiden, vieläpä Euroopan nykyään elävä mainioin kirjallisuuden tarkastaja muutamia kuukausia sitte täytti 60 vuotta ja sen johdosta eri lehdissä ja aikakauskirjoissa luotiin katsaus Georg Brandes'in suureen elämäntyöhön, niin hyvin harvoissa mainittiin eräs hänen teoksensa, joka ei suinkaan ole merkitystä vailla. Se on sosialismin tienraivaajan Ferdinand Lassallen elämäkerta, joka ilmestyi Brandesin kynästä noin kolme vuosikymmentä sitte. Tämä elämäkerta on sitä merkillisempi, kuin Brandes oikeastaan on Lassallen ensimmäinen elämäkerran kirjoittaja. Vasta hänen perästä ovat Franz Mehring, Edward Bernstein ja E. von Plener — kaksi ensin mainittua sosialistiselta, Plener katedersosialistiselta kaunalta — kuvanneet tämän merkillisen miehen elämää.[21*] Mutta Brandes'in elämäkerta on sittenkin ehkä kaikista etevin jo siitä syystä, että hän noista neljästä elämänkirjoittajasta on itse etevin ja nerokkain. Tunnettu prof. Adolph Wagner on suoraan tästä Lassallen elämäkerrasta lausunut, että se on »loistavasti» kirjoitettu teos ja jokainen asianymmärtäväinen voi empimättä yhtyä tähän lausuntoon. Sentähden lienee syytä tutustuttaa suomenkielistäkin yleisöä tähän Lassallen kuvaukseen.

Tietysti ei voi kummastella, että niin älykäs mies kuin Brandes yleensä ryhtyi Lassallen elämäkerran kirjoittamiseen. Lassalle oli hänkin mies, joka nautti — eroavista mielipiteistä huolimatta — Alexander von Humboldtin suurta suosiota (hän kutsui L:en »ihmelapseksi»), Saksan mainio runoilija H. Heine on hänestä lausunut mitä parhaimmat kiitokset, Savigny, historiallisen oikeusopin perustaja niinikään, klassillisen muinaistutkimuksen suurmies August Böckh seurusteli hänen kanssaan ystävällisesti ja sepitti 80-vuotiaana hänen hautakiveä varten nuo kuuluisat sanat: »tässä lepää, mikä kuolevaista oli Ferdinand Lassallessa, ajattelijasta ja taistelijasta», Adolph Wagner on väittänyt, että »tuon suuren sosiaalidemokratisen agitaattorin sekä ystävät, että vihamiehet ovat yksimielisiä siitä, että Lassalle toiminnallaan on muuttunut suuremmoiseksi historialliseksi persoonaksi» ja itse Bismarck, rautakansleri puhui sangen kunnioittavasti hänestä Saksan valtiopäivillä v. 1878. Henkilöstä, joka vastustajien leiristä on saanut niin paljon kiitosta ja tunnustusta, kannattaa nerokkaan miehen kyllä kirjoittaa elämäkerta. Tähän tulee vielä, että paitse yhtäläistä heimolaisuutta — Lassalle oli, kuten Disraeli ja Brandes juutalaista syntyperää — tuossa suuressa agitaattorissa oli piirteitä, jotka kongeniaalisesti vetivät puolensa Georg Brandesin, etupäässä palava reformihalu ja elävä oikeudentunto sammumattoman tiedonhalun ja suunnattoman tiedonrikkauden ohessa.

Brandes väittää heti elämäkerran alussa, että »harvoin on maailmanhistoriassa tavattu niin suuri määrä sekä tietopuolista että käytännöllistä älykkäisyyttä samassa henkilössä». Sangen itsetietoiseti lausuikin Lassalle itse: »joka riviä varten, jonka minä kirjoitan, varustaudun aikani koko tietoisuudella». Lassalle on kirjoittanut kaksi varsinaisesti tieteellistä teosta, toisen filosoofisen tuosta kuuluisasta muinaisuuden ajattelijasta Herakleitoksesta ja toisen oikeustieteellisen »System der erworbenen Rechte». Edellinen teos on esitys hyvinkin merkillisen viisaustieteilijän opista, jonka pääydin on: »kaikki on muuttelevaista» — näkyvissä maailmassa ei ole mitään pysyvää, juuri tämä muuttelevaisuus on kaiken olemisen ydin; kaikki on siirto toisesta tilasta toiseen, jokainen olio synnyttää muuttuessaan vastakohtaisuuksia. Tämä viimeinen kohta muistuttaa jo suuresti kuuluisaa ajattelijaa Hegeliä ja luultavasti on, Brandesin arvostelun mukaan, Lassalle Hegelin opin nojalla, jonka ihailija hän oli, tullut Herakleiton syvämietteisen opin tulkitsijaksi. Lassallen laajalla, kaksi nidosta käsittävällä teoksella on vieläkin, vaikka se kohta on 50 vuoden vanha, arvonsa tieteessä; muun muassa on tunnettu prof. Steinthal kutsunut sitä »erinomaisen ansiokkaaksi teokseksi». — Lassallen toinen tieteellinen teos teki hänet vielä kuuluisammaksi tieteellisessä maailmassa: äsken mainittu maailman kuulusa Savigny ylisti ensimäistä osaa, joka ehti ilmestyä ennen hänen kuolemaansa, suuresti ja siinä Lassalle varsin onnistuneestikin esittää oikeuskäsitteiden historiallista kehitystä. Toinen osa on yhtä älykkäästi ajateltu, mutta peruste ei enää pidä paikkaansa; jo Brandes lausuu tästä epäilyksensä ja tunnettu oikeustieteilijä Jhering onkin tämän todeksi näyttänyt.

Mutta niin kuin Mehring, Saksan sosialidemokratiian historioitsija (Gesch. der deutschen Socialdemokratie 1,468) arvelee, niin Brandes'inkin mielestä Lassallen sisällisin ihminen ei sittekään ollut tiedemies, vaan käytännöllisen toiminnan mies, uusien olojen luoja. Sillä hän oli »muinainen roomalainen, mitä tulee tahdon lujuuteen, toimeliaisuuteen, valtiolliseen älykkäisyyteen sekä luomis- ja järjestämiskykyyn». Sitä paitsi »oli hän valtaa varten luotu, hallitsijaksi leimattu», mutta kun hän oli vaan keskisäädyn lapsi, tuli hänestä kansanvaltaisuuden mies ja agitaattori» — niin, yksi suurimmista agitaattoreista, mikä milloinkaan on elänyt.

Tavatonta tahdon lujuutta ja toimeliaisuutta osoitti Lassalle jo hyvin nuorena. Vasta 15–16-vuotiaana, pakoitti hän, kun vanhemmat epäröivät, sisarensa viettelijän naimaan hänet. Vielä enemmän lujuutta ilmeni siinä kuuluisassa oikeusjutussa, johon hän ryhtyi kreivitär Hatzfeldtin, Saksan äsken kuolleen lontoolaisen lähettilään äidin hyväksi. Kun hän rupesi tähän oikeusjuttuun, oli hän vaan 20-vuotias, mutta syvästi vaikutti hänen mieleensä se hävytön menettely, joka tuli kreivittären osaksi hänen miehensä, vanhan hekumoitsijan puolesta. Ja Lassalle vakuuttaa itse, että hän puolustaessaan suojattiansa samalla puolusti kaikkia sorron alaisia vääryyttä harjoittavia vastaan, hengen voimaa rahan valtaa vastaan, totuutta valhetta vastaan. Brandes on aivan oikeassa, kun hän huomauttaa, että Lassallen vakuutuksessa on rehellisyyden ja totuuden leima. Oli näet Lassallen puolustuksesta tehty skandaalijuttu, kuten luonnollista, kun kaunis nuori mies puolusti ihanaa, jos kohta 19 vuotta vanhempaa naista, varsinkin kun tuo nuorukainen oli jossain määrin tunnettu naisten ihailijaksi. Useampia vuosia kestäneitten ponnistusten perästä voitti Lassalle, hän sai 15,000 Smk. vuosipalkan, kreivitär oli vapaa miehestään ja Lassalle oli loistavan oikeudenkäynnin kautta kahdeksassa vuodessa kehittynyt eteväksi ja kuuluisaksi asianajajaksi.

Keskellä tätä oikeusjuttua sattuvat 1848 vuoden merkilliset tapahtumat. Preussin kuningas Friedrich Wilhelm IV oli häpeämättömästi rikkonut lupauksensa kansalle ja niin kuin muut sosialismin etevimmät johtajat Marx ja Engels — jälkimäinen ase kädessä —, kehoitti Lassalle suoraan ja julkisesti aseelliseen vastustukseen valapattoista kuningasta vastaan. Lassalle olikin periaatteiltaan tasavaltalainen, vaikka hän elämänsä loppupuolella oli lähestyvinänsä kuningaskuntaa ja Bismarckia ajaaksensa läpi elämänsä suurimman työn, yleisen äänioikeuden, jossa hän loistavasti onnistuikin. Vuonna 1849 seisoi hän tuomariensa edessä Düsseldorffin kaupungissa. Siitä puheesta, jonka Lassalle puolustuksekseen aikoi pitää — ei piti, kuten Brandes väittää (k. Bernstein, Lassalle, Reden u. S. I, 204 — huomauttaa Brandes sattuvasti, että »se on ihmeteltävimpiä todistuksia nuorukaisen rohkeudesta ja kaunopuheliaisuudesta, mitä maailmanhistoria tuntee. Ellei tietäisi, ei kukaan ihminen ottaisi uskoaksensa, että 23-vuotias nuorukainen, on sen pitänyt. Tässä seisoo Lassalle jaloimman ja puhtaimman tunteen vallassa. — — — Sanan miekkaa heiluttaa hän tässä voimakkaasti ja taitavasti — — — tahtomatta vähääkään tällä taidollaan loistaa. Tässä puheessa ilmestyy hän ensi kerran valoisana, kauniina henkensä koko korkeudessa». Brandes huomauttaa, mitenkä kiihkoisasti Lassalle tässä puheessa puolustaa oikeutta valtaa vastaan. »Miekka on kyllä miekka, mutta se ei ole oikeus. — — — Kuitenkin hajoitettiin kokous (kansalliskokous), väkivaltaisesti säädettiin uusi valtiomuoto s. o. hylättiin koko julkinen oikeusasema kynänpiirroksella, väsymättä murrettiin vähitellen maan oikeusjärjestö, jäsen jäsenen perästä, laki lain perästä pirstottiin. Tämä järjestö heitettiin romukammioon ja julkeasti asetettiin sen sijaan sic volo, sic iubeo (niin minä tahdon, niin minä käsken) ja pistimien kaunopuheliaisnus. — — — En milloinkaan voi vastalauseetta kärsiä, että verisintä väkivaltaa (die sanglantaste Gewalt) harjoitetaan oikeuden valenaamarin alla, lain varjolla, että laki leimataan rikokseksi ja rikos laiksi». Mutta Brandes'in mielestä täytyi semmoisessa käytännöllisessä nerossa, jommoinen Lassalle oli, varhaan herätä ajatuksen »ideaalisen oikeuden voimattomuudesta», varsinkin kun omin silmin näki 1848 vuoden ponnistusten niin kurjasti raukeavan. Lassalle oli samaa mieltä kuin Marx ja Engels. Hän valittaa haikeasti, ett'ei kansalliskokous ajoissa luonut kansallisvartiostoa valtiomuodon suojelemiseksi. Hän tekee purevasti ivaa kaikesta »passiivisesta» vastarinnasta. »Vallan» tulee ehdottomasti suojata oikeutta — muistaakseni on yllämainittu Jheringkin lausunut, että Dikeella (oikeuden jumalattarella) on toisessa kädessä vaaka, mutta toisessa miekka.

Eräässä esitelmässä »valtiomuodoista» osoittaa hän vielä selvemmin, että valtiomuoto aina on semmoinen kuin »todelliset vallansuhteet» asianomaisessa valtiossa. Kun »todelliset vallansuhteet» kirjoitetaan paperille, syntyy maan voimassa oleva valtiomuoto. »Kirjoitetuilla valtiomuodoilla on ainoastaan silloin arvoa ja pysyväisyyttä, jos ne tarkasti vastaavat todellisia, yhteiskunnassa vallitsevia vallansuhteita». Hallitusmuotoa on siis — sanoo Lassalle — kuningas, jos häntä tottelee sotajoukko; mutta hallitusmuotoa on rahaylimystökin ja sitä voisi myös olla työväestö, jos sillä olisi valta. Eräässä pienessä lentokirjasessa (Bernstein, Lassalles Red. I. p. 547) sanookin Lassalle suoraan: »oikeuden pitäisi kyllä käydä vallan edellä, mutta todellisuudessa käypi aina valta oikeuden edellä, kunnes oikeus on hankkinut itsellensä niin paljon valtaa, että se voi kukistaa vääryyden vallan». Ja hän lisää: »ei kenellä muulla Preussin valtiossa ole oikeutta puhua oikeudesta kuin kansanvaltaisuudella, vanhalla ja oikealla kansanvaltaisuudella. Sillä se yksin on pitänyt kiinni oikeudesta eikä ole ruvennut tinkimään vallan kanssa». Muuten on tarkasti huomioon otettava, että Lassallen mielestä yleinen mielipide, yleinen sivistys myöskin on valtiomuotoa, sillä sekin estää vallassa olijoita monesta toimenpiteestä.

Lassalle liikkui myöskin kirjallisesti varsinaisen suurpolitiikan alalla. Ja tässäkin suhteessa ilmeni hänen terävä älynsä kaikessa loistossaan. Hän viittasi jotenkin selvästi sen tien, jota sitten Bismarck kulki Saksan yhteyden aikaansaamiseksi. Ja hän lausui siinä myöskin peittelemättä, ettei kansanvaltaisuus pettämättä omaa ohjelmaansa voinut tallata jalkojensa alle periaatetta, että jokaisen kansallisuuden tulee saada elää vapaana toisen rinnalla.

Lassalle koetti myöskin esiintyä runoilijana. Brandes, varsinkin tällä alalla pätevä arvostelija, väittää, että hänen näytelmänsä »Franz von Sickingen» on runollisessa suhteessa jotenkin arvoton tuote, mutta aatteellisesti on se täynnä yleviä mietteitä ja Lassallen oman luonteen kuvauksena on se kerrassaan erinomainen.

Uskonpuhdistuksen ritari Ulrich von Hutten oli rakastunut Sickingenin tyttäreen, joka puolestansa myöskin rakasti tuota uljasta ritaria. Mutta Hutten muistuttaa lemmityllensä: »ennen kuin antaudut minulle, tiedä, mikä kirous minua ajaa eteenpäin! Se on mahtavin, ankarin kaikista, minkä Jumala rakkautensa vimmassa voi syytää kuolevaisen yli. Oi, tuo vanha taru on aina tosi! Kun vanhassa Roomassa kuilu keskellä toria aukeni ja kaupunkia uhkasi rutto ja tuho, silloin sanoi oraakeli: jumalat leppyvät ainoastaan, jos kuiluun heitetään, mikä teillä on arvokkainta. Ja katso, täysissä sotatamineissa, komeassa ratsupuvussa heittäytyi Curtius hevosineen kuiluun, uhraten itsensä manalan haltijoille. Paraimpien ihmisten täytyy heittäytyä ajan kuiluun, ainoastaan niitten ruumiitten yli sulkeutuu ammoava kuilu».

Ja Sickingen lisää tähän: »meidän tulee uhrata elämämme suurten aatteiden palveluksessa, näitten työpajassa yksin ovat sukupolvet uskollisia palvelijoita». Yhtäkauniisti lausuu hän uskotullensa Balthasar'ille: »Balthasar, älä katso maahan, katso ylös, äärimmäisyydessä vasta näyttäytyy miehen koko voima. Kalveten väistyvät silloin kaikki epäilykset ja hänen henkensä kohoaa puhtaassa suuruudessaan. Hän panee koko elämänsä yhdelle kortille ja hän leimahtaa toimeen, joka silmänräpäyksessä muuttaa kaikki olot».

Brandes huomauttaa, että juuri näissä sanoissa ilmestyy todellinen, ihanteellinen Lassalle, semmoinen kuin hän oli elämänsä parhaimpina hetkinä. Ja sehän juuri on mies. Minkä tuloksen — huudahtaa Brandes — me saisimme suurimmistakin älyniekoista, jos me lukisimme kaikki hetket, jolloin he eivät ole olleet oma itsensä ja jos me sen mukaan heitä arvostelisimme! »Onko se oikein aina takertua kiinni suuren neron notkoihin ja heikkouksin?» Ja Brandes myöntää kuitenkin empimättä, että niitä Lassallella oli monta kyllä: muun muassa turhamaisuutta ja jyrkästi käskevä luonne, joka tahtoi hallita.

Kun eduskunta ja hallitus taas 1860-luvulla törmäsivät yhteen, toivoi Lassalle tehokasta menettelyä vapaamielisen porvariston puolelta. Mutta tässä hän pettyi. Silloin loi hän enemmän kuin ennen katseensa syviin riveihin, näiltä odotti hän sitä, mitä porvaristo ei mahtanut antaa: valtiollista vapautta ja edistystä; hän päätti herättää työväestöä itsetietoisuuteen ja valtiolliseen tajuntaan: Lassallesta tuli täten tuo suuri agitaattori, joka mahtavalla puhekyvyllänsä vaikutti kansansa suureen enemmistöön, tulkiten sille selvästi ja helppotajuisesti tieteen salaisuudet ja herättäen leimahtaneilla puheillansa sitä horrostilasta ja uneliaisuudesta.

»Flectare si neqveo superos, Acheronta movebo».[2]

Kun ei voinut puistattaa yläluokkaa kansan oikeuksia suojelemaan, kääntyi hän alempien kerrosten puoleen. »Antakaa minulle — huudahtaa hän — 500,000 saksalaista työmiestä, jotka liittyvät minun yhdistykseeni (Lassallen perustamaan yleiseen saksalaiseen työväenyhdistykseen) ja meidän valtiollinen taantuminen ei enää ole olemassa». Lassalle oli sitä miettä, että työväki ainoastaan yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden avulla voisi kohota jonkunlaiseen merkitykseen. Tätä tarkoitusta saavuttaakseen ei Lassalle pelännyt jonkunlaista tilapäistä yhteistyötä Bismarckinkaan kanssa, kuten hänen viimeiset toimet ja puheet osoittavat. Bismarck ja Lassalle olivat monessa suhteessa samaa henkeä, vaikka he kulkivat aivan eri suuntiin. Kumpikin oli hallitsijaluonne ja mitä lujimman tahdon edustaja; he kulkivat molemmat tarkoitusperäänsä kohti heittäen kaikki esteet syrjään. Bismarck on julkisesti Lassallesta lausunut, että »hän tiesi paljon ja on paljon oppinut», että hän »oli yksi nerokkaimmista ja rakastettavimmista ihmisistä, joita ikinä oli kohdannut», hän »oli ponteva mies, jonka kanssa oli opettavaista keskustella»; keskustelut kestivät monta tuntia ja Bismarck katsoi ne sittekin liian lyhyiksi. Lassallen kirjasia oli Bismarckin pöydällä tavattavissa. Mutta Lassalle oli myöskin suuressa määrin kunnianhimoinen — sanoo Bismarck — ja lisää leikillisesti: »aivan selvillä ei Lassalle ollut, loppuisiko Saksan keisarikunta Hohenzollern'in vai Lassallen hallitsijasukuun». Ja tämä mies valmisti innokkaalla työllään maaperää niin valmiiksi yleiselle äänioikeudelle, että kun hän vuonna 1864 taas — kuinka monennen kerran! — seisoi tuomariensa edessä syytettynä siitä, että hän agitatsioonillansa yleisen äänioikeuden hyväksi oli tahtonut kumota valtiomuodon, profeetallisesti voi huudahtaa: »ehkä ei vuosikaan kulu umpeen, ennen kuin tämä äänioikeus on säädetty». Kului tosiaan kolme, mutta yleisen äänioikeuden säätäminen Saksan kansalle on sittenkin suureksi osaksi Lassallen ansio. Ja se oli epäilemättä Lassallen suuri elämäntyö. Se näkyy olevan Brandesinkin ajatus ja varsinkin on Bernstein selvästi osoittanut tämän oikeaksi (k. Social. Monatsh. 1901 siv. 597 ja seur.) Sillä tunnettu tieteilijä Rodbertus, »taloudellisen sosialismin Ricardo» (kuten A. Wagner häntä on nimittänyt) oli yleistä äänioikeutta vastaan ja itse Marx väitti vielä 1868 kirjeessään Schweitserille) Lassallen suureksi virheeksi, että hän agiteerasi yleisen äänioikeuden hyväksi. Suuretkin miehet voivat perinpohjin erehtyä! Lassalle oli tässä suhteessa terävä-älyisempi ja selvänäköisempi kuin Marx ja hän tuli siten Saksan valtiollisen työväenpuolueen luojaksi. Lakkaamatta hän puuhasi yleistä äänioikeutta, vaikka hän suoraan myöntää, että työväestö ensin voi käyttää sitä väärinkin, kunnes sen käyttäminen sille parempaa opettaa. Yleisen äänioikeuden suhteen oli Lassalle taipumaton. Ja syystä kysyy Bernstein, missä Saksan työväestö nyt olisi, ellei Lassallen suuri elämäntyö olisi ollut olemassa. Ja Saksan työväestön suuremmoinen poliitinen edistys yteisen äänioikeuden kautta on taas mahtavasti vaikuttanut muihinkin maihin, joissa tässä suhteessa oltiin takapajulla, kuten Belgiaan, Itävaltaan, Hollantiin, Ruotsiin y. m. Lassalle tahtoi — vaikka hän ei pelännyt mullistuksia — etupäässä työväestön osanotolla valtiolllseen elämään kasvattaa sitä uusia oloja varten, samalla kuin se näin luopi niitä ja joskin nämä vaatisivat väkivaltaisuuksia, on työväestö tähän valmisteltava: »paljoa ennen kuin barrikaadit voivat kohota ulkomaailmassa, täytyy kansalaisten sisässä sen kuilun löytyä, joka nielee valtiomuodon». Mutta hän on aina pyrkinyt — niin lausui hän eräässä puheessa — täyttämään tätä kuilua, etteivät kansalaiset tarvitsisi joutua mullistajien alaisiksi; sen takia tulisi yläluokan kiittää semmoisia miehiä ja — kuten Sokrates vaati — syöttää heitä Prytaneionissa valtion kustannuksella, eikä vainota syytöksillä!

Brandes arvelee, että Lassallen suuri vaikutusvoima riippuu hänen valtamasta puhetaidosta. Se on epäilemättä oikein. Hän kirjoitti aina puheensa täydelleen, mutta hän piti ne vapaasti, hyvän muistinsa avulla useimmiten sanasta sanaan niinkuin hän ne oli sepittänyt. Ja mikä kaikkein enimmin vaikutti, oli hänen tavaton rohkeutensa. Tämä rohkeus ilmenee esim. seuraavissa väitteissä: »teillä on nyt kyllin kokemusta nähdäksenne, minkälainen tuo vanha itsevaltias on. Siis ei mitään uutta tinkimistä sen kanssa, vaan: peukalo silmään ja polvi rinnalle!» Ja vallankumouksesta hän lausuu: »se tulee joko kaikessa laillisuudessa ja rauhan siunauksilla, jos asianomaisilla on kyllin viisautta ajoissa mukautua — tahi se ilmestyy jonkun ajan kuluessa väkivallan kaikkine kouristuksineen, kiharat hurjasti liehuen ja vaskiset sandaalit jalassa!» Tämän kanssa yhteydessä on hänen taipumuksensa aina suoraan lausua, miten asia on, lausua suora totuus. »Totuuden kanssa ei voi tinkiä! Yhtä hyvin voisi tinkiä sen tulipatsaan kaussa, joka kävi Israelin kansan edessä». Lassallen käsityksen mukaan pukeutuu sorto aina mielellänsä totuuden ja oikeuden valepukuun ja mahtavin ase sen kannattajien kukistamiseksi on tämän valepuvun rikkirepiminen. »Tämä on ainoa silta, jolla voimaton oikeus voi muuttua vallaksi». Niin täytyy muun muassa totuuden esittämisellä saada tuolle pienelle kouralliselle ihmisiä selville, ettei se ole koko mailma, vaan »että sen alla köyhä kansa käänteleikse mykässä, sanomattomassa tuskassa, suunnattomissa laumoissa, jotka toimittavat kaiken, mikä elämää sulostuttaa, tekevät meille sivistyksen, valtion koossa pysymisen mahdolliseksi, suorittavat tappelut ja verot — eikä heillä ole ketään, joka heistä huolen pitäisi!» — — —

Brandes lähtee vihdoin tutkimaan, mistä Lassalle on aatteensa saanut. En ryhdy tätä selittämään. Aatteet ovat jotenkin samat niin K. Marxin ja uudemman sosialismin. Hänen käsityksensä pääomasta keskittyy lauseeseen: »das Eigenthum ist Fremdenthum», jonka voisi kääntää: omaisuus on vieraisuus s. o. toisen omaisuutta, samoin kuin Proudhon aikoinaan lausui: »omaisuus on varkautta». Ei myöskään maksa vaivaa puhua Lassallen rautaisesta palkkauslaista, koska useammat, m. m. Marx, ovat sen auttamattomasti kumonneet, yhtä vähän kuin tuotantoyhdistyksistä valtion avustuksella, joita Lassalle oikeastaan tahtoi toimeenpantavaksi silloin, kun työväestö oli määräävänä kansan eduskunnassa.

Lassalle kului loppuun loppumattomissa agitatsiooneissa ja puuhissa työväen hyväksi, kunnes armoton luoti v. 1864 teki hänestä todellisen lopun kaksintaistelussa erään kaunottaren takia.

Lassalle muodostaa Marxin ja Engelsin kanssa sosialismin kolminaisnuden, on yksi sen kaikkein suurimmista miehistä. Kaikki asiantuntijat, hänen vastustajansa ehkä etupäässä myöntävät, että Lassalle on tehnyt suunnattoman paljon sosiaalidemokraatiian edistyttämiseksi ja työväestön kohottamiseksi. Työväen kohottaminen oli hänen mielestänsä koko kansan kohottaminen ja vasta silloin kuin koko kansa, eikä vaan etuoikeutetut kansanluokat, on ottanut kansan tulevaisuuden käsiinsä, on se pysyväisesti ja ainiaaksi taattu.

Brandesin elämäkerta antaa jotenkin täydellisen kuvan tästä merkillisestä suurmiehestä — ainoastaan muutamia piirteitä puuttuu, kuten esim. hänen vastustava kantansa seisovien sotajoukkojen ja työlakkojen suhteen. Mutta yleensä täytyy myöntää, että Georg Brandes tässäkin elämäkerrassa on osoittanut samaa älyä ja samaa tasapuolista mieltymystä kuvattavaan henkilöön, kuin muissakin kuvauksissaan ja hän on siten antanut Lassallelle, kuten Pindaros laulunsa esineille, »paremman lahjan kuin sata muistopatsasta».

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Työajan lyhennys.

I.

Ammoisista ajoista asti on kestänyt ikäänkuin taistelua elävän ja kuolleen koneen välillä tuotannon kartuttamiseksi. Aina 18teen vuosisataan asti oli elävä kone, työntekijä voitolla, mutta mainitun vuosisadan loppupuolella muuttui suhde päinvastaiseksi: kuollut kone kohosi määrääväksi ja elävä kone sen vieressä näytti ainoastaan toisarvoiselta suuruudelta. Kuolleet koneet voivat käydä kuinka kauan tahansa ja mitä kauemmin ne olivat käynnissä, sitä enemmän pääomanomistajat rikastuvat: kuten eräs tehtailija lausui Marxille: joka 10 minuutin pitemmästä käynnistä, valui uusi tuhat määrä rahoja hänen taskuunsa. Näin pitentivät koneet työväestön työajan luonnottoman pitkäksi. »Kapitalistinen tuotanto pitenti työntekijäin työajan lyhentämällä hänen elämänalansa» lausuu Karl Marx sangen sattuvasti.

Englannissa, jossa tämä muutos ensin tapahtui, oli ennen työaika sekä maalais- että tehdastyössä ainoastaan 8–10 tuntia eikä suinkaan liioin orjallinen. Mutta koneet tekevät Englannin kansasta melkein aivan toisen kansan. Heidän voimakas ryhtinsä hävisi ja nuo ennen niin rakastetut urheiluharjotukset joutuivat syrjälle. Ei ollut enää aikaa eikä voimia eikä edes haluakaan semmoiseen niinkuin ennen.

Mutta ihmisvoimien haaskaamista vastaan kuolleen koneen palveluksessa nousi ensin voimakas vastavirtaus samassa Englannissa. Alussa vähennettiin lapsien työaika tehtaissa: ei ollut harvinaista, vaan päinvastoin tavallista, että sitä ennen 10-vuotiaat lapset, vieläpä 6–8 vuotiaatkin, työskentelivät tehtaissa 14–16 tuntia (!) ainoastaan 12 tunnin loma-ajalla, monasti sangen epäterveellisessä ilmassa. Kun käytettiin eri kerroksia, saivat tulijat ja menijät vaihtaa vuodetta, niin että tämä aina pysyi lämpimänä eikä huonetta tarvittu (!) lämmittää. Sitten tuli naisten vuoro. Englannin suuri sosialisti Robert Owen, joka itse oli työnantaja, vähensi työajan omissa tehtaissaan 16 tunnista 1212, sitte 1112 ja vihdoin 1012 tunniksi. Tämä tapahtui jo vuosisadan alkupuolella. Joku muu seurasi esimerkkiä. Mutta vasta v. 1847 säädettiin Englannin kuuluisa 10:tuntinen työpäivä lain kautta naisille ja nuorille henkilöille kutomateollisuuden alalla ja käytännöllisistä syistä täytyi tämän työajan tulla samalla alalla työskentelevien täyskasvuisten miestenkin osaksi, koska työntekijäin enemmistö kutomateollisuudessa oli naisia. Mutta tulos saatiin kuitenkin pääasiallisesti toimeen kahden mahtavan puolueen taistelun kautta työväestön ulkopuolella — mikä taistelu samalla näyttää, että luokkaegoismi usein on suurten, näennäisesti korkea-aatteisten reformien pohjalla ja että »taloudellisella historiankatsannolla» joka opettaa että henkisetkin aatteet saavat alkunsa taloudellisista olosuhteista, on paljon perää. Äsken mahtavasti paisunut industrialismi tahtoi hankkia itsellensä niin halpoja työvoimia kuin suinkin ja rupesi ajamaan viljatullien poistamista, otaksuen, että siten työpalkat alenisivat, kun leipä halventuisi. Kostaaksensa vapaamielisille, jotka yleensä olivat näitä tehtailijoita, vastasivat vanhoilliset, jotka etupäässä kärsivät maanviljelijöinä viljatullien poistamisesta, siten, että he ryhtyivät kovaan agitatsiooniin työpäivän lyhentämiseksi. Tällä tavalla poistettiin viljatullit ja 10 tuntinen työpäivä saatiin lain kautta säädetyksi. Tämä viimemainittu toimenpide oli ensimmäinen suuri voitto täyskasvuisten työajan lyhentämisessä — äärettömän suuri edistysaskel. Saksan suuri historioitsija L. v. Ranke on väittänyt, että sapatin säätäminen oli ensimäinen askel orjuuden poistamiseksi ja Englannin 10 t. työpäivä on sekin suuri merkkipäivä valkoisen orjuuden historiassa. Tuhoa ja turmiota ennustettiin Englannin kutomateollisuudelle tästä toimenpiteestä, varsinkin työnantajien puolelta. Mutta tulos oli aivan toinen. Päinvasioin kiinnitettiln enemmän pääomaa tähän teollisuushaaraan kuin ennen. Vv. 1841–50 (1847 v. laki ei päässyt oikein voimaan ennen kuin 1850) oli Englannin pumpulitavaran ulosvientiarvo asukasta kohti 17 shillinkiä (noin 21–22 Smk), mutta vv. 1851–60 27 ja vv. 1871–80 43; vv. 1850–55 perustettiin 570 uutta tehdasta tällä alalla (14,387 hevosvoimaa), 226 laajennettiin (5,977 hevosvoimalla) ja vaan 177 h. v.) lakkautettiin! Englannin esimerkkiä seurattiin sitte useimmissa sivistysmaissa mitä tulee lasten, nuorten henkilöiden ja naisten työajan suhteen. Mutta v. 1877 määrättiin kaikille Sveitsin teollisuuden haaroille 11:tuntinen maksimaalityöaika: ja sama turmio ennustettiin tämänkin maan teollisuudelle tästä koituvan, mutta ihan yhtä turhaan kuin Englannille v. 1847: ennustus ei toteutunut. Itävalta sai v. 1885 niinikään 11 tuntisen pisimmän työpäivän. Pohjoisamerikassa on määrätty (hallinnollisesti) 8:tuntinen työaika kaikille valtion töissä työskenteleville työntekijöille ja vihdoin Ranskan äskeisen sosialistisen ministerin Millerand'in alotteesta säädettiin (v. 1900), että kaikissa tehtaissa, joissa on sekalaista työväkeä (naisia, miehiä, lapsia) — ja näitä on melkein 12:ssa kaikista liikkeistä käsittäen 23 koko työväestöstä — oli pantava 11:tuntinen työpäivä käytäntöön, sitte kahden vuoden perästä 1012 ja v. 1904 10:tuntinen työpäivä.

Hallitusten ja eduskuntien ohessa toimii monessa maassa — esim. Englannissa ja Ranskassa — useampia yhdistyksiä, lyhennetyn työpäivän hyväksi. Mutta ennen kaikkea on työväki itse pontevasti puuhannut lyhyemmän työajan puolesta. Hyvällä se ei liioin ole saavutettu. Lukuisat työlakot ovat sille tietä raivanneet. Muutamissa maissa, esim. Sveitsissä (ainakin vv. 1860–1894) oli enemmän työlakkoja lyhyemmän työajan saavuttamiseksi kuin työpalkkojen korottamiseksi. Ja sangen useasti on työväestö valmis uhraamaan jonkun osan pienestä palkastaankin, jos se sillä vaan voi päästä liian orjuuttavasta työstä. Varsinkin tämä seikka näyttää, miten raskaasti pitkän työpäivän ies painaa työväen niskaa. Ja kun v. 1889 pidettiin Pariisissa suuri sosialistien kokous, päätettiin siinä nimenomaan, että kaikkialla, missä työväkeä on, 1 p. toukokuuta olisi vietettävä 8-tuntisen työpäivän saavuttamiseksi, työkansan suurena vapautusjuhlana, jotta työ kerran sillekin muuttuisi orjuuttavasta painajaisesta ihmiselämän siunaukseksi ja ilontuojaksi. Lontoossa pidettiin jo seuraavana vuonna mahtava kansankokous Hyde Park'issa, jossa oli 14 milj. osanottajaa ja 16 puhujalavaa ja 1892 vuoden mielenosoitukseen otti osaa G. Shiptonin ilmoituksen mukaan Gladstonelle 34 milj. ihmistä. Työväen omat ponnistukset ovat kantaneet kauneimmat hedelmät Australiassa, jossa suurin osa työväestöstä työskentelee vaan 8 tuntia, vaikka tämä ei ole laissa määrätty.

Ja yleisessä mielipiteessä voittaa lyhyempi työaika yhä enemmän alaa. Siihen on vaikuttanut ja vaikuttaa edelleen suuresti eräs ensi silmäyksellä oudostuttava seikka.

Ei mikään asia näytä luonnollisemmalta ja yksinkertaisemmalta kuin se, että kun tehdään 1 eli 2 tunti työtä vähemmin kuin ennen, saadaan vastaavasti vähemmin työntulostakin, toisin sanoen kun 12 tunnin sijaan tehdään työtä vaan 10 tuntia, tuotanto vähenee kuudennella osalla. Kun tämmöinen vähennys tuntimäärässä tarkotettiin Englannin 10 tunnin lailla v. 1847 väitti Richard Cobden, vapaakaupan kuuluisa puoltaja, että semmoinen laki panisi jokaisen koneen Englannissa seisomaan; Englannin etevimmät tehtaantarkastajat, kuien esim. Horner, asettuivat ensin ainakin epäilevälle kannalle ja tämän maan suurin historioitsija Macauley, joka v. 1846 piti loistavan puheensa 10 tuntisen työpäivän hyväksi, oli vielä 1833 vuoden liikkeessä, hänkin, ollut vastustajien puolella. Ja kuitenkin voi nyt pitää toteennäytettynä, varmana tosiasiana, että työntekijä 10 tunnissa saapi yhtä paljon tahi ainakin melkein yhtä paljon aikaan kuin 12, 8 tunnissa yhtä paljon, kuin 10, monasti vielä enemmänkin, riippuen asianhaaroista. Tämä merkillinen tosiasia, jolla on ratkaiseva merkitys työajan lyhentämisen kysymyksessä, on suurella joukolla esimerkkejä vahvistettu. Äsken mainittu Horner lausuu jo v. 1851: »kaikissa tehdashaaroissa, joissa palkat maksetaan kappaleen mukaan, on huomattu, että 1012 tunnissa toimitettu tuotantomäärä on vaan hiukan pienempi kuin 12 tunnissa aikaansaatu. Muutamissa tapauksissa kuuluu se olevan aivan yhtä suuri». Ja Jos. Chamberlain, Englannin nykyinen siirtomaan ministeri (entinen tehtailija Birminghamista) tunnustaa: »kun me lyhensimme työajan 12 tunnisia 10:een — 17 % lyhennys —, oli tuotannon vähennys noin 8 % ja kun me taas lyhensimme 10:stä 9:ään — 10 % lyhennys — oli tuotannon vähennys %». Ja tässä on huomioon otettava, ettei koneitten kiiruhtamiseksi y. m. tehty mitään. Mutta paljoa loistavammat ovat enimmät tulokset niissä liikkeissä, joissa kokeita on tehty. En voi tuoda esille kuin muutamia esimerkkejä tarjona olevasta suuresta luvusta.[22*] Jo v. 1874 lausuu Anth. J. Mundella — joka juoksupojasta eräässä kirjapainossa vihdoin astui Englannin kauppaministerin paikalle — »olen sitä monta vuotta perätysten koettanut (tehtaissani) ja tulos on se, että tuotanto on suurempi kuin 8–7 kuin 6–6. Kuvaavimpia esimerkkejä on rullakartiinitehtailija Freesen (Berliinissä ja Hampurissa). Jo v. 1890 lyhensi hän työajan tehtaissaan 9 tuntiseksi ja kun tämä tuotti hyviä tuloksia v. 1892 8 tuntiseksi. Tarkkojen havaintojen perästä on hän tullut siihen tulokseen, että 8 tunnissa tuotanto on suurempi kuin 9 tunnissa ja yhtä hyvää kuin ennen, vaikkei koneiden käyntiä ole kiiruhdettu. Aivan samoihin tuloksiin ovat useammat englantilaiset firmat tulleet (Allan, Johnson, Short, Mather y. m.), jotka osaksi jo ennen rupesivat kokeilemaan tällä alalla ja nyt käyttävät 6-tuntista työpäivää suurella menestyksellä tahi ainakin 48 tuntista työviikkoa (lauantaina usein vähemmin, muina päivinä hiukan enemmän kuin 8 t). Muistettava on, että palkkoja ei ole alennettu. Ja merkillisintä kaikista on, että kokemus on aivan sama niistä työntekijöistä, jotka työskentelevät päiväpalkalla (esim. Matherin suuressa rautatehtaassa, Burrough's kemiallisessa laitoksessa y. m). Sveitsistä todistaa ansiokas tehkaantarkastaja Schuler aivan samaa tehtaanisäntien kirjojen nojalla. Loistavimpia esimerkkejä tuotannon kasvamisesta lyhyemmän työajan kautta antaa meille Itävallassa viralliset tiedonannot Rossiz'in kivihiilikaivoksista. Vv. 1882–84 oli tuotanto keskimäärin 2,188,853 kaksoissentneriä ja 1885—88 2,155,814 k. s. työpäivän ollessa 1112 tuntia; mutta vv. 1891–93 2,800,562 ja 1894–96, 3,150,367, kun työpäivä oli lyhennetty 9 tuntiseksi; joka miestä kohti tuli 1886–88 1,594 k. s., mutta 1894–96 2,178 k. s. tahi noin 40 % enemmän. Ja ulkomaan esimerkit todistavat, että kaikki tämä pitää paikkansa yhtä hyvin käsityönkin (esim. kirjansitomisen y. m.) kuin varsinaisen tehdastyön alalla.

 

II.

Kuinka on mahdollista, ekkä lyhyemmässä ajassa saapi aivan yhtä paljon aikaan kuin pitemmässä? Työnantajat itse hämmästyivät alussa tämmöisistä tuloksista sangen suuresti. Ja kuitenkin on selitys jotenkin yksinkertainen. Jokainen tietää, että työnantajat yleensä pyrkivät järjestämään kaikki työt kappaleen mukaan juuri siitä syystä, että työ täten saadaan voimaperäisemmäksi. Tätä järjestelmää vastaan ei itse asiassa olisi mitään muistuttamista, elleivät työnantajat käyttäisi sitä väärin. Kun nimittäin huomataan, että työntekijä voi ansaitaksensa enemmän pinnistää voimiansa ja vielä enemmän tavaraa toimittaa lyhyemmässäkin ajassa, alentavat työnantajat useasti palkat niin, että koko työntekijän voimain pinnisys ainoastaan työnantajalle tuottaa lisättyä voittoo. Työmies ponnistelee taas voimiaan ja sama ilmiö uudistuu. Juuri tämä voimain lisääntyvä pinnistysmahdollisuus selittää myöskin yllämainitun tosiasian, että lyhyemmässä, vieläpä paljon lyhyemmässä ajassa voi saada yhtä paljon ja enemmänkin toimeen kuin pitemmässä ajassa. Työ on vaan järkiperäisesti järjestettävä, jos tähän tulokseen tahtoo päästä: ennen kaikkea on kahden työkerroksen asemesta, joista toinen alkaa klo 6 aamulla tahi ennen pantava ainoastaan yksi k:lo 8:sta ainoastaan yhdellä lomalla. Nyt selviävät työn voimaperäisyyden perusteet melkein itsestänsä. Useammat englantilaiset työnantajat ovat tarkkojen huomioitten nojalla saaneet selville, että aamutunnit 6–8 ovat jotenkin arvottomia, ainakin 50 % huonompia, kuin myöhemmät tunnit. Tämä on luonnollista, kun työntekijät saapuvat työhönsä unisina ja nälkäisinä: silloin tietysti ei voi olla yhtä huolellinen ja säntillinen toimessaan kuin reippaana ja virkeänä ollessa; langat katkeavat useammin, konetta ei voidella täsmällisesti y. m. s. Varhaisempi saapuminen työhön on, sakoista huolimatta, aina säännöttömämpi. Eräs työnantaja laski myöhästymiset 9-tuntisen työpäivän vallitessa 2,46 %, 8-tuntisen aikana ainoastaan 0,46 %; toinen sai 20 % ja 4 %. Ja kun vaan on yksi loma, säästyy ainakin 14 tuntia, joka menee valmistuksiin ennen varsinaista työtä ja osaksi lopettamiseen. Aivaa niinkuin pitkä työaika rantatiellä aikaan saapi monta onnettomuutta, kun työntekijän työkyky työajan loppupuolella on suuresti lamassa, ei pitkän työajan vallitessa muillakaan aloilla viimeisistä tahi ainakin viimeisestä tunnista ole paljon hyötyä: »viimeinen tunti syöpi voiton»; alkuosa seuraavan päivän työajasta menee monasti sen korjaamiseen, mitä edellisen päivän lopussa on pilattu. Lyhyempi työaika vähentää kokemuksen mukaan sairaudenkin kohtaukset työväestössä ja edistää siten työkykyä. Tosin pingoittaa voimaperäisempi työ työntekijäin voimia enemmän, mutta sekä työntekijät että työnantajat vakuuttavat, että se ei sittekään niin väsytä ja raatele kuin pitkä työaika tehtaitten ja työhuoneitten epäterveellisessä ilmassa. Mutta ennen kaikkea synnyttää lyhempi työpäivä kaksi suurta muutosta työntekijän sisällisessä ihmisessä. Kun hän huomaa, ettei hän enää ole työorja, vaan että hänellä on aikaa muihinkin toimiin ja harrastuksiin, tekee hän työnsä iloisemmalla mielellä, hänessä herää rakkautta työhön. Tätä eivät tosin kaikki pysty ymmärtämään, yhtä vähän kuin kaikki opettajat käsittävät tuon opettamisen suuren pääsalaisuuden, jonka Herbart on niin elävästi mieliin terottanut: rakkauden herättämisen opetettavaan aineeseen, jonka puutteessa kaikki metoodit ja rangaistukset merkitsevät sangen vähän. Tämän rakkauden kohottaa työntekijässä suuresti sekin toimenpide, että lauantai-iltapuoli jätetään vapaaksi. Toinen sangen tärkeä seuraus työajan lyhennyksestä on se, että työntekijän äkykkäisyys kehittyy ja älykkäämpi työntekijä on monta vertaa arvokkaampi kuin kehittymättömämpi, sillä juuri hän vaikuttaa kokemuksen mukaan tuntuvasti tuotannon lisääntymiseen: työntekijä voi tietysti kirjallisuuden viljelemisellä useampina vapaahetkinä kehittää ymmärrystänsä ja ajatuskykyänsä. Nykyään maksetaankin tämmöiselle työntekijälle syystä korkeampi palkka.

Selvä voitto työnantajille työajan lyhentämisestä on tietysti se, että huolellisempi työntekijä säästää koneita ja raaka-aineita ja että kuluu vähemmin valoa, lämpöä, voidetta y. m. Ja vielä suurempi voitto koituu hänelle siltä, että hän saa työhönsä paraimmat työntekijät — se on ainakin kokemus ulkomailta —; samoin kuin lyhyempi työaika Englannissa houkutteli Edvard III:n aikana Flandrian kuuluisia kutojia sinne laskemaan perustuksen tämän maan nyt niin kukostavalle ja kaikkia muita maita voittavalle kutomateollisuudelle.

Kaiken tämän lisäksi voipi vielä lisätä tuotantoa työajan lyhentämisen korvaukseksi koneen kulun kiiruhtamisella ja uusilla keksinnöillä. Mutta vaikka näillä seikoilla on suuri merkityksensä, vakuuttavat kuitenkin kaikki työnantajat (Owen'ista alkaen) että tuotannon entisellään pysymiseen, kun työaika lyhennetään, vaikuttaa etupäässä työntekijän lisääntynyt kyky valtavan suuremmassa määrässä kuin nuo yllämainitut toimenpiteet. Ja tämä suurempi kyky johtuu ensi sijassa suuremmasta halusta työhön ja suuremmasta älykkäisyydestä, jotka verrattomasti kasvavat työajan lyhentämisen kautta.

Olen esittänyt tähän asti lyhyemmän työajan tueksi ainoastaan ulkomaan miesten lausuntoja. Mutta meidänkin maasta niitä ei tykkänään puutu. Niin väittävät esim. työnantajat Leppänen ja Kohlström suutarien ensimmäisessä yleisessä kokouksessa Helsingissä v. 1897 nimenomaan, että työmies voi saada yhtä paljon aikaan 10 tunnissa kuin 12:ssa. Ja meidän etevin tehtaantarkastajamme, kanslianeuvos Lindeberg vainaja lausui kertomuksessaan v. 1895: »että työajan lyhennys useammilla paikoilla voidaan toteuttaa työväestön hyväksi ja aikaan saamatta mitään vahinkoa työnantajille, ei sovi epäillä sen kokemuksen nojalla niistä liikkeistä, joissa lyhennys on toimeenpantu .... Työajan lyhennys edellyttää, ettei sen kautta tuotannon paljous eikä laatu mene alaspäin .... »Siis meilläkin on jo alku oikeaan käsitykseen asianomaisten puolelta.

Mutta käsitys, että työajan lyhentyessä tuotanto pysyy entisellään haihduttaa myöskin monta ennakkoluuloa sekä työnantajien että työntekijäin puolella. Ensiksi sen työnantajien tekemän moitteen, että kotimaan ja etenkin ulkomaan kilpailu ei salli työajan lyhentämistä. Amerikan valtioitten Massachusett'in ja Connecticut'in kilpailu on sangen ankara ja kuitenkin edellinen voittaa, vaikka sillä yleensä on 10 tuntinen ja toisella 11 t. työpäivä. Samoin voivat 6 tuntia työskentelevät tehtaat Saksassa ja muualla hyvin kilpailla aivan vieressä olevien pitemmän aikaa käyvien kanssa, mikä tietysti olisi mahdotonta, jos tuotanto olisi paljoutensa tahi laatunsa puolesta vähäisempi. Toinen perätön väite on se, että lyhyempi työpäivä vaan lisäisi ylityötä. Päinvastoin on kokemus ulkomailla osottanut, että (ainakin jonkun ajan perästä) työväestö ei välitä ylityöstä, kun he voivat ylläpitää samaa tuotantoa ja siis ansaita yhtä paljon kuin ennen. Kehittyneemmät naisetkin väittävät suoraan, että he vaikkapa kadottavat suurenkin osan ansiostansa ennen, kuin he tahtoisivat palata »kuritustyöhön», pitkään työpäivään takaisin.[23*]

 

III.

Edellisessä näimme, kuinka erehdyttäviä ovat työnantajain taholla vielä usein vallitsevat käsitykset, että lyhyempi työpäivä aiheuttaisi tuotannon vähennystä. Työväestö taas on väärässä, kun yleensä luulee, että lyhyemmän työpäivän kautta työttömien luku vähenee. Itse tuo nerokas J. Burns on tässä suhteessa peräti erehtynyt, kun hän lausuu: »Minä työskentelen lyhyemmän työpäivän hyväksi pääasiassa periaatteellisessa tarkotuksessa toimia työttömäin hyväksi». Samaa mieltä näkyy oleman Englannin toinen suuri työväenjohtaja Tom Mann. Tarkemmat tutkimukset ovat kuitenkin osottaneet, — ellei ota lukuun muutamia aivan harvoja toimia — että kun 10-tuntinen työpäivä pantiin toimeen Englannissa, tuskin nimeksikään suurempi määrä työntekijöitä sai paikkoja, vaikka reformi koski noin 23 Englannin silloisesta tehdastyöväestöstä. Sama on kokemus Australiasta, jossa 6-tuntinen työpäivä on sangen yleinen, vähentämättä kuitenkin työttömien lukumäärää. Sen takia onkin esim. tunnettu sosialisti Bebel luopunut tuosta työväestön yleisestä mielipiteestä:[24*] »Mekin myönnämme, että toivo sanottavan työtilaisuuden lisääntymisestä työpäivän lyhentämisen kautta on erehdys». Työttömyyden poistaminen ei ole nykyisen yhteiskunnan vallassa — sitä se ei voi, kuten toht. H. Braun sanoo, vaikka se käyttäisi kaikki päivät ja yöt sen pulman aprikoimiseen, sillä työttömyyden olemassa-olo ja poistaminen riippuu aivan erityisistä edellytyksistä. Toinen yleinen erehdys työväessä on se, että lyhyempi työpäivä muka korottaa palkan. Tästä lausuu mielestäni sangen sattuvasti insinööri, tunnettu kirjailija G. J. Steffen: »lyhennetyllä työpäivällä on taipumus kohottamaan työntekijän elämänvaatimuksia ja siten vahvistamaan hänen kykynsä hankkimaan ja pidättämään itsellensä entistä korkeampaa työpalkkaa. Muuten on palkankorotus ainoastaan hyvin vähässä määrässä suorastaan odotettava työpäivän lyhentämisestä.

Tuotannon palautuminen entiselleen työajan lyhentämisen perästä ei aina ole heti huomattavissa, ennenkuin uudet olot vähän aikaa ovat olleet vaikuttamassa. Englantilainen konetehtailija Allan lyhensi v:sta 1892 työpäivän 8-tuntiseksi, mutta asetti ensin varovaisuuden vuoksi sen ehdon, että työväestö suostuisi 12 vuodeksi 5 % palkanalennukseen, jos tämän ajan kuluttua (joka muuten näyttää liian lyhyeltä), ei tuotanto vähentyisi, maksaisi hän entiset palkat ja suorittaisi myös tuon 5 % alennuksen perästäpäin. 12 vuoden perästä hän tekikin näin ja muutos ei ollut maksanut työnantajalle eikä työväestölle penniäkään. Näin voivat meilläkin työnantajat menetellä, jos liioin pelkäävät aineellista tappiota. Sitapaitse voivat he vähitellen pyrkiä 8-tuntiseen työpäivään, kuten jo sosialisti Molkenbuhr katsoi Erfurtin kokouksessa luonnolliseksi,[25*] tosin riittämättömillä perusteilla. Ulkomailla on monasti hypätty ilman haittaa 12 tunnista suoraan 8 tuntiin; mutta ken tahtoo olla varovainen, hän menköön ainakin koetteeksi joksikin vuodeksi 10 tunnista (joka meillä alkaa olla jotenkin yleinen) 9:ään. Se näyttäisi meilläkin edes hyvää harrastusta.

Jos me nyt lopuksi luomme katsahduksen siihen, mitä etuja työpäivän lyhennyksestä voi olla, huomaamme ensiksi, että siitä on ekonomisia etuja sekä työnantajalle että työväestölle; jälkimäiselle kuitenkin vaan silloin kun tuotanto lyhennyksen kautta kasvaa ja palkka suoritetaan kappaleen mukaan (jolloin tietysti työnantajankin voitto kasvaa). Mutta ennen kaikkea kohoaa koko kansan taloudellinen kanta, kun se saapi työkykyisemmän työväestön, joka voi suorittaa voimaperäisempää työtä. Tämä on tietysti äärettömän tärkeä asia aikana, jolloin melkein joka kansan pystyssä pysyminen maailman kilpailussa riippuu sen kehittyneemmästä työ- ja tuotantokyvystä. Toiseksi se edistää syvien rivien fyysillistä, ruumiillista hyvinvointia, joka, jumalan kiitos, meidän aikoinamme saavuttaa yhä suuremman merkityksen. Kolmanneksi se kohottaa kansan siveellistä kantaa, vähentää juoppoutta, suopi työväelle aikaa oleskella enemmän perheensä keskuudessa, kasvattaa lapsiansa ja kartuttaa tietojansa sekä ottaa kansalaisena ja ihmisenä osaa isänmaansa ja ihmiskunnan yleisiin asioihin. Aivan tavallinen väite monen työnantajan suussa on kyllä se, että työpäivänlyhennys vaan edistää juoppoutta ja rentustelemista, mutta eittämätön kokemus Englannista ja Australiasta, joissa maissa työpäivä on lyhyin, todistaa, useampien työnantajienkin lausunnon mukaan, että työväki (poikkeuksia lukuunottamatta) käyttää liikenevää joutoaikaansa tietojen hankkimiseen, puutarhatyöhön ja urheiluun. Pitkä työpäivä päin vastoin, joka ylenmäärin rasittaa ruumista ja tylsyttää aisteja, edistää juuri juoppoutta ja muuta irstaisuutta. Todistuksena tästä on muun muassa se tosiasia, että esim. Australiassa ovat kaikkein kiivaimpia työpäivän lyhentämisen vastustajia olleet — kapakkojen omistajat. Ja vihdoin voi hyvällä syyllä sanoa, että lyhempi työpäivä edistää poliittistakin valppautta ja älykkäisyyttä — väitetäänhän, että Englannin kansan kehittyneet poliitiset olot johtuvat sen lyhyestä työpäivästä; tämän väitteen teki jo Henri VI:nen (1422–1461), tunnettu ylituomari Fortescue.

Mutta mikä on sitten syynä, että työnantajat yleensä vielä niin kovasti vastustavat työpäivän lyhentämistä? Ylipäänsä voi niistä nimittäin sanoa, mitä eräs valistunut Englannin työnantaja ja harras reformiystävä lausui: »vapaaehtoisesti eivät työnantajat milloinkaan suostu kahdeksantuntiseen työpäivään. 40 vuotisen kokemuksen aikana en minä ole nähnyt heidän vapaaehtoisesti korottavan palkkoja tahi lyhentävän työaikaa ja käsitykseni mukaan ei kukaan muu voi saattaa 8-tuntista työpäivää yleisesti käytäntöön, kuin lainsäädäntö». Ja senkin takia tulee työväen hankkia itsellensä valtiollista vaikutusvaltaa yleisen äänioikeuden kautta. Kuitenkin on jotain saavutettavissa myöskin työväen yhteenliittymisellä ja sitäkin tulee työväestön innokkaasti harrastaa. Työnantajien vastustus perustuu etupäässä tietämättömyyteen ja velttouteen, etteivät huoli ryhtyä tekemään kokeita; osaksi myöskin työväen orjastuttamisen haluun.

Mutta vastustus tulee aikaa voittain yhä heikommaksi. Ajan mahtavia virtauksia ei kukaan, eivät maailman mahtavimmat, kauan voi vastustaa. Sillä joka kansan valistuneimmat ainekset huomaavat kohta, että tähän kysymykseen keskittyy kysymys koko kansan edistymisestä tai taantumisesta. Reformia joka tekee kansan kilpailukykyisemmäksi, terveemmäksi, siveellisemmäksi ja vapaamielisemmäksi, se ei saa jäädä riippumaan muutamien yksityisten kierosta käsityksestä. Koko kansan parasta on aina silmällä pidettävä. Uudemman siveysopin pääsävel on: niin suuri onni kuin suinkin niin suurelle osalle ihmiskuntaa kuin suinkin on mahdollista. Se on korkein käsky jokaiselle ihmiselle maan päällä. Kaikki muut jotka tämän käskyn halveksivat, asettuvat itsekkäisyyden kannalle — suuremmassa tai vähemmässä määrässä — se on jo selvä ja kieltämätön tosiasia. Mutta itsekkäisyyden tulee väistyä ja kaikkien ihmisten harrastaa koko kansan, koko ihmiskunnan yhteistä onnea.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Valoa kohti.

Kun hohenstaufilainen keisari Friedrich II (✝1250) lahjoitti Euroopan ensimmäiselle yliopistolle Bolognassa muutamia kallisarvoisia kirjoja, lausui hän seuraavat ylevät sanat: »joutilaisuudessa emme ole kuluttaneet yhtään säästettyä hetkeä, vaan totisella ilolla olemme käyttäneet sitä hyvien teosten lukemiseen, jotta sielu syventymällä tieteeseen kirkastuisi ja voimistuisi, sillä muuten on ihmisen elämä ilman sääntöä ja ilman vapautta. Sen takia olemme me ensin käännättäneet nuo oivalliset teokset meitä itseämme varten; mutta koska tieteitten kalliit aarteet eivät levittämällä ja jakamalla vähenny eikä pilaannu, vaan tuottavat enemmän siunausta, mitä enemmän niitä levittää ja jakaa, niin me emme tahdo kätkeä näitä viisaan työskentelyn hedelmiä, emmekä tahdo iloita yksinomaisesta omistuksesta, vaan teemme muitakin osallisiksi tästä suuresta omaisuudesta».

Tässä lausuttu periaate on tullut vielä laajemmassa määrässä aikakautemme tunnussanaksi. »Aikamme suuri tehtävä», sanoo Lassalle (Die Wissensch. n. die Arb.) »on juuri toimeenpannut, mitä pimeämmät vuosisadat eivät pitäneet edes mahdollisena ajatellakaan: tuoda tiede kansalle!» »Valoa kansalle», näin kaikuu kaikkialla, kaikki kilpailevat tässä harrastuksessa keskenänsä huolimatta, kuuluvatko he muuten toiseen vai toiseen uskontunnustukseen, toiseen vai toiseen valtiolliseen ryhmitykseen.

Ja merkillisiä tuloksia onkin tällä alalla aikaansaatu. Tanskaa v. 1807 kohdannut suuri kansallinen onnettomuus synnytti piispa J. S. Grundtvigissa syvimmät isänmaalliset tunteet ja hän herätti näitten tunteitten vaikutuksesta eloon kansanopistot, jotka vuodesta 1844 saakka ovat levinneet yli pohjoismaiden ja muuallakin, etupäässä maalaisväestön keskuudessa. Naisten kehoituksesta piti dosentti (sitte prof.) J. Stuart v. 1867 useammissa Englannin kaupungeissa esitelmiä (tähtitieteessä) suurelle yleisölle. Tästä syntyivät sitte hänen alotteesta v. 1873 nuo kansantajuiset yliopistokurssit (University Extension), jotka Cambridge yliopistosta ovat levinneet yli koko Euroopan (varsinkin Englannin ja Pohjoisamerikan). Ennen muita huomiota herättävät ovat nämä luennot mannermaalla olleet Wienissä, jossa v. 1901 pidettiin 86 kurssia neljässä sarjassa, 6 esitelmää kussakin sarjassa; kuulijoita oli 10,131 (puolet tyoväkeä). Wienin yliopisto, joka näitä johtaa suhteellisesti runsaalla valtion avulla, on täten tullut siinä määrin kansan suosioon, että kun työväestön suuri mielenosoituskulkue 1 p. toukokuuta kulki yliopiston ohi, kaikui kaikkien suusta: eläköön yliopisto, eläköön tiede! eikä yliopistoa, kuten muita julkisia rakeunuksia tarvittu poliisivoimalla juotella. Johdatan tässä vielä muistiin semmoisia suuremmoisia varsinaisia kansansivistyslaitoksia kuin A. Cooperin ja Ch. Pratt'en Union Colleges New-Yorkissa, Peoples Palace ja Toynbee Hall Lontoossa, Victoria University Manchesterissa, Universités populaires Pariisissa, (St. Antoine ja Belleville), Humboldtakademie ja Urania Berliinissä, Volksheim Wienissä, Arbetarinstitutet Tukholmassa y. m. Useammissa maissa löytyy vielä erityisiä seuroja kansansivistyksen edistämiseksi, kuten Wiener Volksbildungsverein, Gesellschaft für Verbreitung von Volksbildung Berliinissä (samansuuntaisa kuin meidän kansanvalistusseuramme[26*]); kaikkialla perustetaan lukusaleja ja kansankirjastoja, sekä pysyväisiä enä kiertäviä.

Kansan hyväksi pannaan toimeen kansankonsertteja, kansannäytäntöjä, erityisiä taidenäyttelyjä — huomautettakoon vaan Barnett'in johtamasta taidegalleriasta Lontoon itäosassa — samoin myös leikkejä ja ruumiinharjoituksia. Suurimmat miljoonien omistajat, kuten Rockefeller ja Carnegie, jotka muuten eivät ole paraimpia työnantajia, ovat muitten kanssa yksimielisiä, kun on kysymys alempien kansankerrosten »sivistyttämisestä»; Carnegie esim. on väittänyt: »paras lahja, jonka voi kansalle antaa, on julkinen kirjasto» (Public library) ja hän onkin perustanut useampia semmoisia, etupäässä Edinburgh'issa, syntymämaansa pääkaupungissa. Ja mitä nuo monet laitokset sitte oikeastaan tarjoavat kansan syville riveille? Tarkastakaamme tätä asiaa hiukan lähemmin muutamissa esimerkeissä — tavallisia kansakouluja ja niiden jatkoluokkia en tässä esityksessäni ole liioin lukuun ottanut.

Toukokuussa v. 1887 avasi Englannin kuningatar itse Lontoon köyhimpään osaan, Eastendiin rakennetun kansanpalatsin. Sen tarkoitukseksi on nimenomaan sanottu sekä kansan sivistyttäminen että sopivien huvitusten toimeenpaneminen. Tätä toista puolta ei Englannissa pidetä sivuseikkana, jossa ruumista hoidetaan yhtä hyvin kuin sieluakin, periaatteen mukaan, että »terve sielu asuu terveessä ruumiissa». Tietopuolinen opetus »teknillisessä korkeakoulussa» käsittää semmoisia aineita, jotka voivat olla hyödyksi köyhemmän kansanluokan toimeentulolle ja jakaantuu päiväkouluun (semmoisia oppilaita varten, jotka voivat uhrata koko aikansa opetukseen) ja iltakouluun, jossa ne käyvät, jotka päivällä työskentelevät jossakin ammatissa). Päiväkoulun kurssissa, joka käsittää kolme vuotta, opiskelevat semmoisen 12–16 vuotiset nuoret henkilöt jotka ovat suorittaneet kuusi astetta kansakoulusta; siinä opetetaan Englannin, Ranskan ja Saksan kieliä, matematiikkaa, fysiikkaa ja kemiaa sekä ammattipiirustusta. Koulumaksu on 50 Smk. vuodessa, mutta stipendejä ja apurahoja on niin runsaasti, että köyhyyden takia tuskin kukaan estetään suorittamasta koko koulukurssin. Niitä varten, jotka pyrkivät vielä korkeammalle tiedoissa, löytyy erityisiä päiväluokkia, joissa opetusta ja käytännöllistä ohjausta annetaan 2 tai 3 vuotta. Täten voi tavallisen työmiehen lapsi päästä yliopistosivistykseen saakka, vieläpä usein ilman mitään kustannuksia. Samoin voivat he taide- ja taideteollisuusluokkien läpi tulla taideakatemian oppilaiksi. Tämän lisäksi opetetaan alkaville ja edistyneemmille eri iltakursseissa jotenkin samat aineet ja he pääsevät jotenkin samaan lopputulokseen pitemmässä ajassa. Iltakoulussa on 150 luokkaa hyvinkin eri aloja varten.

Virkistykset jakaantuvat myöskin kahteen osaan. Toiseen ottaa koko suuri yleisö osaa. »Kuningattaren holvisalissa», jossa on 2,500 istuiupaikkaa, ja joka on yhteydessä komean taimitarhan kanssa annetaan ainakin kolme kertaa viikossa hyviä konsertteja ja toimeenpannaan muitakin näyttelyitä. Erityisessä rakennuksessa on säännöllisiä taide- ja taidetellisuusnäyttelyitä. Mahdottoman suuressa uimabasiinissa ui kesällä keskimäärin 1,000 henkilöä päivässä, talvella muuttuu se toiseksi turnaushuoneeksi. Sitä paitse löytyy avonaisia puutarhoja, leikki ja turnaus paikkoja. Kirjasto on myöskin jokaisen käytettävissä.

Virkistysten toinen ryhmä on pääasiallisesti laitoksen oppilaita varten. He saavat harjaantua kaikenmoisissa leikeissä ja ulkopeleissä (lawntennis, cricket y. m.). Tansseja on myöskin välistä, joihin mies- ja naisoppilaat saavat kutsua tuttavansa; joskus on osanottajia 400. Erityisiä oppilasklubeja ja oppilaskirjasto on olemassa, samoin seurusteluhuoneita joissa soittoa ja muita taiteita harjotetaan. Terveellisiä ulkomatkoja meren rannalle tehdään myöskin, jotka voivat kestää 10 päivääkin.

Toinen kansan sivistyslaitos on tohtori Anton Nyströmin perustama Stockholms arbetareinstitut. Perustaja kertoo itse, että hänen oli ensin sangen vaikeata saada laitokselle aineellista kannatusta, kunnes Ruotsin uuden valtiomuodon luoja, entinen valtioministeri De Geer ensiksi pani nimensä listalle, koska hän oli vakuutettu, että »täytyi pitää huolta kansan todellisesta valistamisesta, koska valtiollinen kehitys yhä enemmän johtaa äänioikeuden laajentamiseen ja työkansa aina saapi suuremman vaikutusvallan yhteiskunnan yhteisissä asioissa» (sopii muistaa, että De Geer nimenomaan sanoi Ruotsin nykyisen toisen kamarin tulleen »niin vähän kansanvaltaiseksi kuin mahdollista»). Tukholman työväenopistoa ylläpidettiin alussa suureksi osaksi yksityistää varoilla. — Hj. Branting lahjoitti esim. sille 3,000 kruunua — mutta sitte on se saanut säännöllisiä kunnan ja valtion apua. Opetus tarkottaa yleisen kansantajuisen ja tieteellisen sivistyksen jakamista, se annetaan melkein joka ilta noin kahdeksan kuukauden kuluessa suuressa 500 kuulijaa käsittävässä salissa; läsnä on eri kursseissa 50–150 kuulijaa, enimmäkseen työkansaa, niin että noin 20,000 kuulijaa siellä saapi opetusta joka vuosi. Tämä opetus ei edellytä muuta kuin kansakoulun tiedot ja opetusaineet ovat (eri vuosina eri tavalla) matematiikkaa, tähtitiedettä, meteorologiaa, fysiikkaa, kemiaa, fysiologiiaa, anatomiiaa, terveysoppia, eläin- ja kasvitiedettä, valtio- ja lakitiedettä, taloustiedettä ja maantiedettä, Ruotsin historiaa, yleistäsivistyshistoriaa ja eläviä kieliä. Opiston omassa sievässä rakennuksessa on sitäpaitsi lukusali ja kirjasto ja sunnuntaisin pannaan siellä toimeen soitantoa.

Vielä suurempi merkitys kuin muilla yleisen kansansivistyslaitoksilla, on ylempänä mainituilla kansankirjastoilla, joihin Englannissa ja Ameriikassa uhrataan suunnattomia summia (Bostonin kaupunki esim. antaa vuosittain 800,000 mk.) Kirjoja on esim. New-Yorkin public librariessa noin 400,000, Manchesterissa 250,000 j. n. e., erityisiä komeita huoneita löytyy sanomalehtiä, aikakauskirjoja ja tarkempia tutkimuksia varten (suuri käsikirjasto »reference library»). Kirjojen käytäntö on kerrassaan hämmästyttävä, esim. Bostonissa ja Chicagossa vuosittain 112 milj. nidosta. Kirjastot ovatkin auki 4,000 tuntia vuodessa ja jokainen saapi niitä vapaasti käyttää. Lukuhalu on juuri näitten kirjastojen kautta hyvin suuri ja yhä vaan kasvamassa. Kokemus on näyttänyt, että alussa lukee noin 80 %o kaunokirjallisuutta — paraimpia kirjailijoita — mutta sitte tulee muutamien vuosien perästä vakavampaa lukemista niin että kaunokirjallisuudelle jääpi vaan 30–35 %.

Ja nyt voitanee syystä kysyä: minkä tähden näin suuria ponnistuksia kansan sivistyttämiseksi? Tuleeko se siitä paremmaksi tahi onnellisemmaksi?

Kun Dijon'in akademiia vv. 1749 asetti kysymyksen: onko edistys tieteissä ja taiteissa vaikuttanut puhtaampien tapojen aikaansaamiseksi? vastasi siihen kuuluisa J. J. Rousseau — kieltävästi. Tämä vastaus herätti aikanansa suurta hämmästystä. Mutta yksi nykyajan kuuluisimpia filosoofeja, E. v. Hartmann, pessimistisen suunnan pääedustaja, on aivan samaa mieltä: »tosiaan eivät ihmisten pahuus ja hävittävä itsenäisyys ole tähän saakka parantuneet, itsekkäisyyden on vaan keinotekoisesti tukkinut lain ja porvarillisen yhteiskunnan sulku, mutta avoimen tulvan asemasta on se löytänyt tuhat salateitä, joita myöten se tunkee sulkujen läpi. Epäsiveellinen mieliala on asteellisesti sama kuin ennen; mutta se on kätkenyt möhkäjalkansa ja käypi nyt hännystakissa». Ja Hartman ei seiso yksin. Etevä siveysstatistiikko, A. v. Oettingen väittää hänkin, tosin ei niin jyrkästi, että tavallisella sivistyksellä ei ole juuri mitään vaikutusta siveelliseen elämään, vaan omatunto on tehtävä herkkätuntoisemmaksi. Ja eräs tunnettu tutkija yhdessä nykyajan paraimmista filosoofisista aikakauskirjoista (Vierteljahrsschrift f. wiss. Philosophie v. 1899) väittää niinikään, että sivistys on sievistänyt, mutta ei syventänyt ihmisen siveellisiä ominaisuuksia.

Tämän käsityksen nojalla on esim. perustettu eräs seura: »Gesellschaft für ethische Kultur» (seura siveellisyyden viljelemistä varten), joka on saanut alkunsa Ameriikasta prof. F. Adlerin alkuvaikutuksesta ja Berliinin tähtitieteen prof. V. Försterin alotteesta. Se väittää juuri, että vanhat uskonnolliset käsitteet eivät enää jaksa pitää ihmisiä siveyden palveluksessa, että yleensä entiset ihanteet ovat kuluneet ja että puhdas siveysoppi on saatettava voimaan jokaisen yksityisen ihmisen käsitykseen ja elämään. Ja Goethekin, Saksan suurin runoilija ja tietäjä, sanoo (das goldene Zeitalterissa), ettei voi yksityisissä ihmisissä, etsittäköön vaikka kuinka (»suche mann, wie man auch will») huomata, että ihmiset parantuisivat. Onko siis koko inhimillinen sivistys turha? Mitä tätä sitte istutetaan alempiin kansakerroksiin niin ahkerasti?

Ja kuitenkin lausuu sama tietäjä Goethe mainiossa näytelmässään Faust, jossa hän on kuvannut ihmissielun taisteluja, rientoja ja ponnistuksia seuraavat sanat Mefistofeleen, pahan hengen kautta »jok' aina epäjää» ja joka oli viekotellut Faustin pois vaivaloiselta totuuden etsinnästä:[27*]

»Niin halveksippa järkee, oppi vaan,
Jotka ihmisen on oppahat ja soihdut!
Annappa, valheen hengen soihdut
Sun noituuteen vie huimimpaan —
Niin ainian sa oot mun kynsissäin.

Eikö tämä ole totta?

Ja empiirisen, kokemukseen nojautuvan tutkimustavan keksijä ja empiirisen filosofiian luoja, yksi ihmiskunnan suurimmista älyniekoista englantilainen Bacon of Berulam on lausunut: »qvantum scis, tantum potes», (niin paljon kuin tietää, niin paljon mahtaa). Samoin oli Saksan suuren »kansankiihottajan», Liebknechtin lempilause: »tieto on valtaa — valta on tietoa». Hän asetti nähtävästi tiedon ja vallan samaan suhteeseen kuin lämpö ja liikunta ovat toisiinsa Mayerin lain mukaan tahi niinkuin valo ja lämpö otaksutaan syntyvän eeterin hiukan erilaisesta liikunnasta.

Olisiko tämäkin harhaluulo?

Ei suinkaan. Goethekin »uskoo», että ihmiskunta kokonaisuudessaan paranee ja jalostuu. Mutta se tapahtuu paljoa suuremmassa määrässä välillisesti kuin välittömästi sivistyksen ja tietojen kautta.

Jos ei ota lukuunkaan, että sivistyksen levittämisellä tyydytetään jonkunlaista synnynnäistä tietämisen tarvetta ja tiedonhalua jalommanluontoisissa ihmisissä (jommoista esim. jo Plato ja Cicerokin tunnustivat, tuskin sopii epäillä, että esim. Grundtvigin kansanopistot, joiden päätarkotuksia on isänmaallisen mielen herättäminen, ei suoranaisesti synnyttäisi yleviä aatteita oppilaitten mielessä, jotka sitte pakottavat jaloihin tekoihinkin. Ja on epäilemättä Gustav Freytagilla oikein, kun hän väittää, että kansankirjastot pääasiallisesti olivat syypäänä siihen, että elsasslotringilaiset niin kauan pysyivät ranskalaismielisinä.

Mutta tietojen välillinen vaikutus ihmiskunnan kohottamiseksi ja jalostuttamiseksi on kuitenkin monta kertaa mahtavampi.

Tiedot ja niin kutsuttu sivistys tekevät ihmisen luonnon ja olojen herraksi, sillä hän voi siten näitä arvostella omantakeisesti ja itsenäisesti.

Mitä tämä merkitsee, saatiin esim. viimeisessä suuressa ranskalais-saksalaisessa sodassa vv. 1870–71 kokea. Aivan yleisesti väitettiin, että siinä Saksan koulumestari vei voiton ranskalaisilta. Ranskalaiset upseerit itse, jotka vankeina oleskelivat saksalaisten sotamiesten keskuudessa sodan aikana, olivat hämmästyksissään näiden ymmärryksestä ja arvostelukyvystä ja puhuivat siitä peittelemättä kansalaisillensa. Ja seuraus on, että Ranska sodan jälkeen ryhtyi suuremmoisiin puuhiin kansakoululaitoksensa kohottamiseksi, sillä menestyksellä, että Ranskan kansakoulut nykyään seisovat edistyksen kukkuloilla ja kelpaavat malleiksi useimmille muille kansoille. Ja sama on kokemus teollisuudenkin alalla. Sivistynein työntekijä tulee, vaikka se saapikin korkeamman palkan kuin sivistymätön, sittekin halvemmaksi ja tuotteliaimmaksi. Riittää, jos todistukseksi tuon esille muutaman venäläisen työnantajan lausunnon, koska Venäjällä tämä seikka astunee paremmin kuin muualla näkyviin. Niin lausuu tämä venäläinen työnjohtaja: »koulu totuttaa huomaamatta ihmistä siisteyteen ja tarkkuuteen, kehittää hänessä paljon enempää huomaavaisuutta pikkuseikoissa ja kykyä kohta nähdä työn tärkeitä puolia ... sen takia täytyy käyttää suurempaa hyötyä tuottaviin töihin semmoisia työntekijöitä, jotka ovat saaneet täydellisen koulukasvatuksen». Nykyään onkin tapana maksaa 20–30 pros. enemmän palkkaa niille venäjän työmiehille, jotka osaavat lukea ja kirjoittaa. Tietojen kautta kohoaa siis työmiehen palkka ja toimeentulo ja siten voi hän yhteiskunnallisestikin kohota. Samassa kuin hänen toimeentulonsa paranee, vähenee hänen riippuvaisuutensa kaikenlaisista ulkonaisista ja painostavista olosuhteista.

Mutta kun tämä riippuvaisuus vähenee, kohoaa myös asianomaisen itsetietoisuus ja siitä seurauksena tyytymättömyys oleviin oloihin. Ja tämä taas on kaiken todellisen edistyksen ehto. Tieto on niin sanoakseni revolutsionaarinen voima, sillä sen omistajalla on omatakeinen käsitys olevista oloista ja ihmisistä. Ja vielä lisäksi, yhtäläisempi sivistys on omiansa veljestyttämään ihmisiä. Tämän totuuden lausui jo Ranskan vallankumouksen kuuluisa filosofi Condorcet: (opetus) »on keino, — — — mitenkä voi vähentää sitä eriläisyyttä, joka johtuu omaisuusolojen eriläisyydestä, ja sulattaa toisiinsa ne kansanluokat, jotka tämä erillisyys pyrkii toisistansa erottamaan».

Tällä tavalla kulkee ihmiskunta uutta yhteiskuntaa, uutta aikaa kohti, joka vähitellen luopi uusia siveellisiäkin sääntöjä, nykyisistä paljon poikkeavia. Sillä siveysopinkaan määräykset eivät ole mitään »metafyysisiä kategoriioja», vaan ne ovat historiallisia tuloksia ja tuotteita ihmiskunnan suuressa kehityksessä. Juuri näitten tulosten saavuttamiseksi vaikuttaa tieto ja sivistys mahtavasti. Olkoon se sen takia jokaisen suora velvollisuus, joka tahtoo myötävaikuttaa siihen, hankkia itsellensä tietoja ja sivistystä; kuten Liebknecht sanoo: »Jokaisen tulee hankkia itsellensä tietoja, niin paljon kuin hän suinkin voi, hänen tulee terottaa ja parantaa 'henkiset aseensa' suurta vapaudentaistelua varten».

»Tieto on valtaa, valta on tietoa», juuri tiedolla pääsee ihmiskunta vihdoin tuohon luvattuun maahan, jos kohta moni, kuten Israelin kuuluisa johtaja ei näkisikään sitä muuten kuin kaukaa Horeb'in vuorelta.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Belgian työväen vapauden taistelua.

Monessa suhteessa sopii Belgian pieni kansa esimerkiksi muille kansakunnille. Ja varsinkin on sen työkansa kunnostanut itseänsä useammilla eri aloilla. Belgian työväenliike on ikäänkuin sulattanut itseensä kolmen ympäröimän suuren kansan hyvät puolet: englantilaisen itseauttamisen aatteen, jonka nojalla se on kooperativisissa yhdistyksissä itsellensä luonut vankan, horjumattoman aineellisen perustuksen, saksalaisen johdonmukaisen taktiikin eli menettelytavan taistelusta vastustajia vastaan, sen poliitisen harrastuksen etenkin äänioikeuden saavuttamiseksi, ja vihdoin ranskalaisen ihanteellisen katsantokannan (»le socialisme integral»), jonka mukaan työväenliike tarkoittaa työkansan kohottamista kaikilla aloilla, aineellisessa, siveellisessä ja taiteellisessa suhteessa.

Mahdoton on minun tässä esittää koko tuo suuri uudistus- ja vapautustyö entisistä, masentuneista oloista — tässä seuraa ainoastaan selonteko siitä mahtavasta, ihmeteltävästä taistelusta, jota Belgian työkansa vuoteen 1893 asti kävi saadaksensa yleistä äänioikeutta eli sitä asetta, jolla se sitte voi pakoittaa muut kansanluokat yhä enemmän kuuntelemaan sen ääntä ja kallistamaan korvansa niille valituksille, jotka alemmat kansankerrokset syystä esittävät tilansa kurjuudesta. Sillä sangen sattuvasti on Servy, Belgian työväenpuolueen ja nykyään myöskin kansanvälisen työväensekretariaatin sihteeri eräässä julkaisussa huomauttanut: »kaikki porvarilliset puolueet, jotka tänään puhuvat niin korkealla äänellä suuresta myötätuntoisuudesta työväestöä kohtaan, käyttävät tätä kieltä ainoastaan olojen pakosta, kasvavan sosialismin vaikutuksesta ja siitä syystä, että vaalit ovat lähellä». Belgian, kuten koko maailman, työkansa on saanut kokea, että työkansaa kaikkialla halveksitaan, missä sillä ei ole tuota mahtavaa välikappaletta, yleistä äänioikeutta käytettävänään. Ja sen takia se ryhtyikin noihin suuremmoisiin ponnistuksiin sen saavuttamiseksi, joita koko mailma ihailee. —

Ennen kuin Belgian työväestö kävi tähän jättiläistaisteluun, oli se hankkinut itselleen hyvän järjestön. Gandin kutojat liittyivät ensimmäiseen ammattiyhdistykseen v. 1857 ja sitte yhteenliittyminen yhä jatkui. Vielä tärkeämpi oli suuren ravintoyhdistyksen Booruit'in perustaminen v. 1880 niinikään Gandin kaupungissa. Se on pääasiallisesti Edward Anseelen työtä.[28*] Kuten jo mainitsin, luotiin täten (ja jäljennösten kautta) Belgian työväenliikkeelle vankka aineellinen pohja, jota vailla tämä liike ei olisi läheskään saanut niin suuria tuloksia aikaan.

Kun tällä tavalla niin sanoakseni perustus oli laskettu, siirtyi Belgian työväki — suhteellisesti aikaisin — valtiolliselle uralle, vaatien etenkin luonnottomien äänioikeusolojen korjaamista. Ja nämä olivat tosiaan luonnottomia — vaikka tavallansa paremmat kuin meikäläiset. Äänioikeus perustui näet 42 Smk. suoranaiseen veroon, niin että ainoastaan noin 2 %:lla koko väkiluvusta ja noin 8 %:lla täysi-ikäisten miesten luvusta oli äänioikeus.

V. 1866 julkaisivat Belgian työmiehet erään manifestin, jossa he peittelemättä esittävät vaatimuksensa. He lausuvat muun muassa:

»Mitä uudistusta työmies etusijassa vaatii? Sitä, joka liikkuu kaikkien mielessä: äänioikeuden uudistusta. Ja nykyisestä vaalijärjestyksestä johtuvatkin kaikki muut epäkohdat. Census (veroperuste), joka on sen henki, viepi äänestykseen ainoastaan pääoman; työ on sittä poissuljettu ... Me emme luule, että pääomanvalitsijat voivat meitä edustaa. Porvaristo yksin ei voi käsittää, mitä työmies tarvitsee. Me tahdomme saada oikeuden itse määrätä edustajamme, me emme enää tahdo olla holhouksen alaisia! Porvariston maanmiehet ajattelevat etupäässä porvariston etuja: se on ihmisluonnon laki, jota ei voi muuttaa. Me tahdomme vaalimiehiä työväestön piiristä, jotta meitäkin ajateltaisiin .... Me tahdomme ennen kaikkea veroperusteen poistamista. Me pyrimme siihen kaikella sinä pontevuudella, jota voivat osoittaa ne ihmiset, jotka käsittävät, että osanotosta maan hallitukseen riippuu melkein tykkänään heidän luokkansa tulevaisuus ... 155 milj. frangin valtiokulunkiarviosta ovat suoranaiset verot, ainoat, jotka oikeuttavat valitsemaan, ainoastaan 34 milj. Nykyiset vaalimiehet tuskin siitä maksavat 20. Nämä 20 milj. antavat oikeuden säätää lakia ... Mutta me maksamme suurimman osan epäsuorista veroista, meidän niskoillamme lepää tuo suunnattoman suuri sotaväenoton suoranainen verotakka ... Me voimme, jos meiltä kielletään se uudistus, jota vaadimme, taistella sen saavuttamiseksi ... Porvaristo on taistellut saadaksensa paloittain sen, mitä se nyt nauttii, me voimme taistella kun ne ja me olemme päättäneet sen tehdä. Porvaristo on antanut meille esimerkin siitä, mitä toimeliaisuus, sitkeys ja pontevuus voivat aikaansaada: me seuraamme tätä esimerkkiä».

Räin lausuivat jo v. 1866 Belgian työmiehet. Jotenkin samaan aikaan ehdottivat työväen voimain vahvistamiseksi suuret kansanjohtajat Caesar de Paepe ja Jean Bolders oman työväen puolueen perustamista. Olot pakoittivat siihen vastustamattomasti. Belgian kansa oli jaettu kahteen suureen leiriin: kirkollisiin ja vapaamielisiin, jotka keskenänsä rahan perustuksella taistelivat vallasta. Työväki koetti v. 1884 äärimmäisen vasemmiston kanssa yhdessä asettaa omia ehdokkaita, mutta tulos oli melkein naurettava. Eräs vaali tuotti 400 ääntä työväen ja radikaalien ehdokkaalle kaikista 18,000:sta! Tämmöiset tulokset aukaisivat työväen silmät. Työväenpuolue perustettiin v. 1885 ja se asetti yleisen ääniotkenden saavuttamisen päämaalikseen.

Yläluokka ei ottanut liiaksi tästä huoliakseen. Se luotti etenkin Belgian »kansan rauhalliseen luonteeseen» — aivan samoin kuin yläluokka muuallakin.

Mutta jo seuraavana vuonna näytti tämä sama Belgian kansa, ettei se ollut niinkään rauhallinen. Charleroi'n suuressa tehdaspiirissä puhkesi työlakko, jonka etupäässä toimeenpanivat kaivosmiehet, ne työmiehet, jotka gandilaisten esimerkin jälkeen pontevammin ja sitkeämmin kuin muut taistelivat suurta, mainehikasta taistelua koko työväenluokan kohottamiseksi. Sanotaan, että heidät lähinnä kiihoitti tähän voimain ponnistukseen De Juisseaux'in julkaisema »Kansan katkismus». Lakko ei mennyt vähällä: poltto ja ryöstö kävivät sen jäljissä — kaksi päivää levittivät työmiehet kauhua ja pelkoa porvariston riveihin: Belgian »tyyni» kansa oli noussut raivoon. Mutta työväen rivit eivät vielä olleet täydessä kunnossa ja yläluokan kosto oli hirveä. Edward Anseele, gandilaisten ja Belgian työväenliikkeen suuri kansantribuuni tuomittiin puolen vuoden vankeuteen, kun hän oli uskaltanut kehoittaa sotaväkeä olemaan ampumatta streikkaavia veljiään. Useammat tuomiot huomattiin perästäpäin aivan vääriksi, tuomitut ihmiset syyttömiksi.

Mutta koko tämä ajometsästys työväen johtajia vastaan kiihoitti vaan työkansaa ja ajoi sen suurissa laumoissa sosialismin syliin. Syntyi jyrkempi suunta, joka tahtoi yleisellä, heti toimeenpantavalla työlakolla saada aikaan yleisen äänioikeuden. Työväki itse ei enään odottanut johtajiensa kehoitusta: omin neuvoin se pani suuria työlakkoja toimeen yleisen äänioikeuden hyväksi, jolloin dynamiitti taas oli liikkeellä vv. 1886 ja 1888. Anseele ja Bolders koettivat tarhaan pidättää työkansaa: työlakot eivät olleet kyllin valmistetut eivätkä sen takia tuottaneetkaan suoranaisia tuloksia.

Mutta vuonna 1890 ryhtyi Belgian työväen puolue johtamaan säännöllistä, johdonmukaista agitatsioonia yleisen äänioikeuden saavuttamiseksi. Monta eri keinoa käytettiin. Muun muassa lähetettiin korkeammalle papistolle kiertokirje, jossa heiltä pyydettiin selitystä siihen, minkä takia he vastustivat yleistä äänioikeutta, kehoitettiin eri puolueitten edustajia tulemaan »kansankotiin» (maison du peuple) vaihtamaan mielipiteitä asiassa ja elokuussa pantiin toimeen suuri kansankokous Brysselissä.

Tässä suuressa kansankokouksessa, johon useammat ylimääräiset junat olivat tuoneet väkeä maaseudultakin tuhansittain, vannoi Belgian työkansa Bolders'in kehoituksesta juhlallisen valan, että »se lakkaamatta ja väsymättä taistelisi siihen päivään saakka, jolloin se yleisen äänioikeuden saavuttamisella olisi hankkinut itsellensä isänmaan». Yleistä työlakkoa yli koko maan ruvettiin yhä enemmän katsomaan sopivammaksi keinoksi. Yltympäri koko maata pidettiin mahtavia kokouksia, joissa muun muassa lausuttiin: »me tahdomme sitä, mitä tuo yleenkatoolinen Espanjan kuningatarkin on alamaisillensa antanut». Espanja oli näet juuri siihen aikaan saanut melkein yleisen äänioikeuden. Mutta Belgiassa panivat juuri katooliset s. o. papisto ja niiden johtaja Woeste kovasti vastaan. Ja eduskunta, jossa nämä olivat enemmistönä, ei hyväksynyt ehdotusta yleisestä äänioikeudesta. Työkansa joutui silloin kuohuksiin, yhä kiivaammin vaadittiin yleistä työlakkoa ja työväen puolueen ylimääräisessä kokouksessa keväänä 1891 päätettiin ryhtyä tähän keinoon, jos hallitus vastustaisi hallitusmuodon uudistusta tässä suhteessa.

Mutta kaivostyömiehet kyllästyivät jo ennen asian venyttämiseen: toukokuussa 1891 lakkasi 100,000 kaivosmiestä työskentelemästä ja 3 viikkoa he perheinensä näkivät nälkää ja puutetta ainoastaan yleisen äänioikeuden saavuttamiseksi. Se oli kerrassaan ihmeteltävä uhraavaisuus semmoisen asian hyväksi, joka ainakaan ei heti voinut muuttua leiväksi.

Tämä toimenpide tepsi. Yläluokka — pelkäsi: parlamentin keskusvaliokunta ja sitte itse eduskuntakin hyväksyi periaatteellisesti vaaditun valtiomuodon tarkastuksen toukok. 1892. Ja kuitenkin on tunnettu asia, etteivät Woesten johtavat vanhoilliset eivätkä Frère-Orban'in vapaamieliset millään ehdolla olisi tahtoneet tätä tulosta. Mutta pelko on mahtava vaikutin va[ltiolli]sessakin[3] elämässä. Se näkyi vielä paremmin pääratkaisun hetkellä. Sillä hallitus ja yläluokka koettivat, minkä voivat venyttää asiaa. Eikä millään tavalla oltu määrätty, mimmoiseksi tuo päätetty tarkastus tulisi. Parlamentin valmistama valiokunta hylkäsikin sen tähden yleisen äänioikeuden ja eräs vanhoillinen revisiooniehdotus hyväksyttiin. Valtaistuinpuheessa ei puhuttu tuosta kaikkien mieliä jännittävästä reformikysymyksestä sanaakaan. Poliisia ja sotaväkeä pidettiin varalla, mutta se ei voinut lannistaa kansan kiihtymystä. Huudettiin yleisesti kaduilla: »eläköön yleinen äänioikeus!» Porvarikaartikin — agitatsioonia oli ahkerasti harjoitettu sotaväenkin keskuudessa — otti osaa tähän huutoon. Pieniä monivärisiä lippuja, joihin on kirjoitettu: »yleinen äänioikeus», heitettiin alas ikkunoista, vieläpä itse kuninkaan patsaan eteen. Kun kansaneduskunnassa kuningasmieliset huusivat: »eläköön kuningas», kaikui Jansonin ja muitten yleisen äänioikeuden kannattajien puolelta: »eläköön yleinen äänioikeus». Alemmat kansankerrokset olivat entistä enemmän kuohuksissa; sanottiin suoraan, että, ellei yleistä äänioikeutta annettaisi, niin se otettaisiin, — liike kansassa sai yhä enemmän vallankumouksellisen luonteen. Joulupäivänä pidettiin, Anseele puheenjohtajana, työväenpuolueen kokous, jossa päätettiin heti ryhtyä yleiseen lakkoon, jos yleinen äänioikeus hylättäisiin. Vapaamuurarit muun muassa lupasivat auttaa lakkolaisten vaimoja ja lapsia, etteivät joutuisi kurjuuteen. Väkivaltainen menettely sai paljon kannattajia — niin kiihtynyt oli kansa.

Silloin ehdoitti progressiivinen tahi radikaalinen puolue (porvariston äärimmäinen siipi), että pantaisiin toimeen yleinen kansan äänestys, jotta sekä ystävät että viholliset saisivat nähdä, mikä yleinen mielipide kansassa oikeastaan tässä asiassa oli. Tämä tapahtuikin 26 p. helmik. 1893. Tulos pääkaupungissa oli se, että 60,079:stä äänestäjästä 76,344 puolusti yleistä äänioikeutta (näistä oli 40,592 ilman äänioikeutta silloisen valtiomuodon mukaan) ja koko Belgiassa 148,343:sta oli 140,326 yleisen äänioikeuden puolella.

Muta kaikesta tästä huolimatta rohkeni kansan eduskunta — tässä kuitenkin oli edustettuna ainoastaan yläluokka, joka pelkäsi reformilla menettävänsä valtansa — 11 p. huhtik. hylätä yleisen äänioikeuden 115:lla äänellä 26 vastaan!

Se oli suora härsytys taisteluun. Mahtavan suuri kokous pidettiin heti »kansankodissa» Brysselissä, jossa päätettiin panna yleinen työlakko heti käytäntöön: 48 tunnissa oli se järjestetty yli koko maan ja siihen otti osaa yli 200,000 työmiestä! Lakon ylijohtajina olivat Jean Bolders pääkaupungissa ja Edward Anseele Gandissa. He koettivat voimiensa mukaan vastustaa kaikkia väkivaltaisuuksia, mutta useammissa paikoissa, kuten Antwerpenissä ja Mons'issa ryhtyi työväki sittekin semmoisiin: pääkaupungissa hyökättiin myöskin vanhoillisten johtajan Woesten ja pormestari Buls'in kimppuun. Suoranainen kapina oli tulossa ja sanovat herättivät yhä enemmän kertomuksillaan väkivaltaisuuksista kauhua ja pelkoa porvaristossa, joka ei edes voinut varmasti luottaa sotaväkeenkään.

Silloin keksi — kun vallankumous oli oven edessä — prosessori Nyssens, joka myöhemmin tuli Belgian ensimmäiseksi työministeriksi, erään välityskeinon. Hänen ehdotuksensa mukaan olisi suostuttava yleiseen äänioikeuteen s. o. jokaiselle olisi myönnenävä yksi ääni, mutta sen lisäksi vielä yksi lisä-ääni perheenisille ja vissin varallisuuden omistajille ja kaksi lisä-ääntä eli yhteensä kolme ääntä korkeamman sivistyksen edustajille. Pääministeri Beernaert väitti juhlallisesti parlamentissa, ettei »kansaneduskunta pane mitään merkitystä kadulta tuleville uhkauksille (s. o. kansan suuren enemmistön äänelle), niinkuin se ei ennenkään ole niistä huolinut», mutta jokainen asiantuntija tietää, että pelko parlamentissa oli äärettömän suuri ja että pääministeri itse oli edellisenä iltana ryhtynyt välittäjien kautta työväen kanssa sovinnon hieromisiin sillä ehdolla, että Nyssensin ehdotus parlamentissa hyväksyttäisuiin. Tämä oli jo valmistavassa valiokunnassa saanut 9 ääntä 8 vastaan (3 ei äänestänyt) ja kauhun valtaamana hyväksyi sen 18 p. huhtik. 1893 koko eduskuntakin 119 äänellä 14 vastaan. Ei senaattikaan, toinen kamari pannut vastaan.

Näin oli vihdoin Belgian kansa saanut yleisen äänioikeuden, vaikka se ei ollutkaan aivan puhdas. Työkansa oli pääasiallisesti päässyt tarkoituksensa perille. Se oli ponnistanut voimiansa viimeiseen saakka eikä se huolinut asettaa kaikkia alttiiksi yleisen työlakon toimeenpanemisella vielä jälellä olevan murusen saavuttamiseksi, s. o. noitten ylä-äänien poistamiseksi. Ja siinä se teki sangen viisaasti. Se, minkä työväki oli saavuttanut oli kuitenkin vielä saavuttamattomaan verraten sittenkin äärettömän paljon. Koko työväen asema muuttui tämän päätöksen kautta melkein tykkänään. Sen osanotto vaaleihin ja yleisten asioitten hoitoon vilkastui suuressa määrin. Innokkaasti sitä kehoitettiinkin ottamaan osaa ensimäisiin parlamenttivaaleihin, eräässä julistuksessa lausutaan muun muassa — vaikka uuden lain mukaan jokaisen äänivaltaisen täytyi ottaa osaa vaaleihin — »älä unohda, että sinun tulee äänestää, ajattele niitä, jotka ovat sinulle rakkaat, muista lapsiasi, joiden tulevaisuutta sinun tulee valmistaa ... työmies, olet nähnyt vaimoja nälkäpalkasta, olet nähnyt veljiesi ruhjoutuvan teollisuuden murhaavassa taistelussa ... kuka oletkin, jonka raha hirveällä vallalla on kukistanut ja joka uneksii suuremmasta oikeudesta ja paremmasta tulevaisuudesta, tule kanssamme ... Ellet tunne sosialismia, opi sitä tuntemaan, älä kuule niitä, joiden etu se on sinua pettää, vaan hanki puolueettomia tietoja; jos tunnet ohjelmamme, niin tiedät, että se huokuu ainoastaan rakkautta kurjia kohtaan. Sosialismi on rauhan, rakkauden ja oikeuden oppi, joka on peloittava ainoastaan etuoikeutetuille ja toisten kustannuksella hyötyville; koko maailmassa vähäiset ja jalomieliset henkilöt panevat toimensa siihen; tule siis edistämään sen voittokulkua».

Ensimmäinen vaalitulos uuden vaalilain perustuksella oli työväelle sangen edullinen, sen edustajille annettiin kaikkiansa 345,159 ääntä (vanhoillisille 1 miljoonan paikoille, vapaamielisille 600,000) ja se sai 29 edustajaa eduskuntaan. Myöhemmin on äänimäärä kasvanut 12 miljoonaan. Yhä mahtavammaksi on Belgian työväen valta kasvanut; Belgiassa uudistuu sama ilmiö kuin Englannissa ja muualla: työväen kasvava merkitys ja valta hajoittaa yhä enemmän vapaamieliset ainekset, niiden oikeisto uppoo vanhoillisuuteen ja vasemmisto taas yhtyy työväenpuolueeseen, joka kristillisenkin työväestön piiristä ja maalaistyöväestöstä saapi aina uusia, vereksiä voimia.[29*]

Kun työväki Belgiassa saavutti ensimmäisen suuren voittonsa, lähettivät Ranskan sosialistit sille sydämmellisen onnittelukirjoituksen. Tästä merkillisestä kirjoituksesta panen tähän muutamia kappaleita. »Sulattaen yhteen yleisen äänioikeuden ja sosialismin, olette te osoittaneet kaikille noitten molempien käsitteinen välttämättömän yhteyden: valtiollisen ja yhteiskunnallisen yhtäläisyyden. Kohta maailman tulee valita papillisen tahi jonkun muun itsevaltiuden ja sosialistisen vapauden välillä, eikä ole epäilyksen alaista, kumpiko valitaan ........ Se, mikä on sosialismin voima, se on se tosiasia, ettei se yhdellekään kansalle, vaikka vastustajamme sen väittävätkin, ole mikään laina muualta tahi tuontitavara. Jokaisessa kansassa se syntyy sen omasta historiallisesta kehityksestä ja yleisistä taloudellisista olosuhteista ..... sosialismi on kaikille kansoille samalla kertaa kansallinen ja kansainvälinen, se on elävä side, joka yhdistää isänmaan ja ihmiskunnan käsitteet toisiinsa».

Tähän suuntaan kulkee nyt Belgian tyoväenliike jättiläisaskelin eteenpäin. Työväenliike on Belgiassa, kuten yleensä sen uusimmassa muodossa, sangen nuori ja kuitenkin on se muutamissa vuosissa saanut kerrassaan ihmeellisiä tuloksia, jotka ovat omiansa hämmästyttämään koko maailmaa. Ja millä se on saavutettu? Ensiksi erinomaisella sitkeydellä, joka ei ole milloinkaan hellittänyt,[30*] vaan aina pitänyt tarkoitusperää silmällä ja aina pontevasti ja pelkäämättä pyrkinyt sitä kohti. Ja toiseksi mitä suurimmalla uhraavaisuudella, joka ei huku hetken tuloksiin, vaan tietää, että uhraamalla muutamia hetken etuja voi saavuttaa paljoa suurempia tuloksia tulevaisuudessa. Ja vihdoin yksimielisellä menettelyllä, joka voi unohtaa pieniä erimielisyyksiä, kun suuri yhteinen ihanne on saavutettava, varsinkin kun matkustajat eivät yleensä ilman pakkoa anna perään. Ja kaikissa näissä suhteissa sopii Belgian työväki loistavaksi esimerkiksi Suomenkin työväestölle.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Kantianismi ja sosialismi.

Viisaustiede, filosofiia on kaikkina aikoina vaatinut, että se saisi käydä »tieteitten tieteestä». Ja jonkinlaista perää voi tosiaan olla tämmöisessä vaatimuksessa, viisaustiede kun koettaa muitten tieteinen laskemalla perustuksella päästä olemuksen ongelmoiden perille.[31*] Tämän tieteen edustajista kohoaa kaksi muita korkeammalle, hollantilainen juutalainen Barruch Spinoza (✝1677) ja saksalainen Immanuel Kant (✝1804). Edellinen on uudemman panteismin, luomisen kaikkijumalaisuuden luoja, jota hyvin suuri osa nykyajan filosoofeista kannattaa, jälkimäinen on uudemman tieteellisyyden ja siveysopin perustaja — ainakin on hänen siveysoppinsa saanut suunnattoman paljon kannattajia. Kantin jälkeen saattoivat niin sanotun deduktiivisen filosofiian edustajat, etenkin Hegel, aikansa filosofinen oraakkeli, filosofian meidän aikoinamme huonoon huutoon ja sentähden kajahtaa nyt yltympäri filosoofien keskuudessa huuto: »takasin Kantin luo» (»Zurück auf Kant»); on syntynyt mahtava liike, joka on tunnettu Kantianismin tahi »Uuskantianismin» nimellä. Se julkaisee oman aikakauskirjan »Kantstudien», joka sisältää kirjoituksia Kantista ja hänen opistaan. Koska nyt filosoofisella alalla tämä Kantianismi on sangen suuresti levinnyt, on se epäilemättä monelle kansalaisellemmekin, joka ei voi näihin asioihin ulkomaan kirjallisuuden avulla syventyä, hauska kuulla, missä suhteessa tämä filosoofinen suunta on aikamme mahtavimpaan liikkeeseen sosialismiin. Teen sen takia erään saksalaisen teoksen nojalla lyhyesti selkoa tästä hyvinkin merkillisestä asiasta.

Kant oli, kuten tiedetään, hyvin ihastunut Ranskan suureen vallankumoukseen ja Pohjois-Amerikan vapautussotaan ja hän tervehti molempia suurella mielihyvällä. Yleensä hän oli vapauden ja oikeuden harras kannattaja sekä toisessa että toisessa suhteessa. Taloudellisissakin asioissa ei hän kuitenkaan ollut tuon ylenpalttisen vapauden edustaja, joka nykyään käypi manchesteriopin nimellä; itse Adam Smith, uudemman taloustieteen perustaja oli hänkin vähemmän tämän kannan puoltaja kuin ylipäänsä otaksutaan.

Että Kant ei voinut olla mikään sosialisti sanan varsinaisessa merkityksessä, on itsestään selvä siitä yksinkertaisesta syystä, että 18:toista vuosisadalla varsinaista sosialismia ei ollut olemassa. Ja kuitenkin on Marburgilainen professori H. Cohen ainakin jonkunlaisella todennäköisyydellä suoraan väittänyt, että »saksalaisen sosialismin todellinen ja oikea luoja» on juuri Immanuel Kant.

Kantin siveysopin pääperustus on siinä, että hänen käsityksensä mukaan ihmisen siveellinen toiminta ei tarkoita eli oikeammin sanottu ei saa tarkoittaa yksityisen ihmisen hyvinvointia ja onnea, vaan kaikki ihmisen teot ovat johdettavat eräistä siveellisistä periaatteista, joiden pätevyyttä eivät mitkään olosuhteet voi muuttaa. Tämmöinen oppi jo semmoisenaan syrjäyttää kaiken varsinaisen itsekkäisyyden: tuo siveellisyyden kategorinen imperatiivi (= ehdoton käsky) ei salli yksityisen ihmisen omien etujensa takia poiketa määrätyistä, järkähtämättömistä säännöistä. Mutta vielä paremmin käypi Kantin siveysopin yhteisaatteellisuus selville, jos ottaa huomioon, että sen pääperuste on seuraava lause: »toimi niin, että sinä aina käsittelet ihmiskuntaa sekä oman persoonasi että jokaisen muun persoonan suhteen myöskin tarkoituksena eikä milloinkaan yksinomaan vaan välikappaleena». »Jokainen järkevä olento», siis köyhin päiväpalkkalainenkin, »on olemassa omana tarkoitusperänä» (»als Zweck an sich selbst»), ei ole siis mikään kone, »ei mikään välikappale toisen tai toisen tahdon käytettäväksi mielivaltaisesti», ei ole mikään »tavara», vaan hän on »persoona», jossa meidän tulee kunnioittaa ihmisyyttä.

Jos me nyt vertaamme nämä aatteet sosialismin siveellisiin pääperusteluihin, niin jokainen huomaa, että ne ovat ihmeellisen yhtäläisiä. Merkillistä on myös, että jo Kant antaa ensimäiselle sosialistiselle valtiojärjestyksen luonnokselle, Platonin »Valtiolle» suuren tunnustuksen, väittäen, että sen ydin yleensä on oikea ja ettei sovi kaikkea siinä, mikä muka sotii kokemusta vastaan, pitemmittä mutkitta hyljätä; sillä nykyiset vastustukset eivät niinkään aina lähde ihmisen luonteesta, vaan pikemmin oikeain periaatteiden laiminlyömisestä lainlaadinnassa. Kantin valtionihanne onkin se, jossa ihmiskunta voi tarkoituksenmukaisesti kehittyä eikä toinen »nauti etuja, joiden takia toisen täytyy sitä enemmän kärsiä». Kant oli ylipäänsä sitä mieltä, että ihmiskunnan pitäisi »evolutsioonin», kehityksen kautta edistyä, eikä »revolutsioonin», mutta hän toivoo kuitenkin, että ainakin »useampien revolutsioonein perästä se, mikä on luonnon korkein tarkoitus, yleismaailmallinen tila, jossa kaikki ihmiskunnan alkuperäiset (hyvät) taipumukset voivat kehittyä, kerran saadaan aikaan». Otettakoon tässä huomioon, että Kant oli »ikuisen rauhankin» innokkaimpia puoltajia ja militarismin vastustajia ja että yleensä suurille miehille on omituista kauas tähtäävä ihanteellinen katsantokanta!

Uuskantiamsmin perustaja prof. Cohen on — hän kun itse on nähnyt sosialismin suuruuden päiviä — lausunut tästä voittoisasta liikkeestä: »sosialismi on oikeassa, mikäli se perustuu siveysopin ihanteellisuuteen. Ja siveysopin ihanteellisuus on sen perustanut». Cohen myöntää, että sosialismi sivistyneitten mielissä on »jättiläisaskeleilla edistynyt». »Ainoastaan itsekkäisyys, joka on se todellinen materialismi» ei tunnusta »tätä yleisen tajunnan totuutta», joka tosiaan vielä on »julkinen salailuus»; se vetoo kirjoitettuun tahi omien etujen mukaan tulkittavaan lakiin ja »säätyjen vahvistettuihin etuoikeuksiin». Mutta Cohen vaatii myöskin — ja sitä voi hyvällä syyllä vaatiakin — että sosialismi ei sen takia saa laiminlyödä jokaisen kansan erityisiä oikeuksia s. o. kansallisuusaatetta (sen puhtaassa muodossa).

Muut uuskantianit ovat käyneet Cohenin jälkiä. Niin esim. toinen Marburgilainen prof. Natorp, joka nojautuen suureen kasvattajaan Pestalozziin[32*] vaatii (»Sozialpädagogik» nimisessä teoksessa), että nämä aatteet ovat kasvatuksen kautta juurrutettavat nuorison mieleen; sillä kaikki kasvatus on oikeastaan yhteiskunnallista kasvatusta (= Sozialpädagogik) ja hän väittää, että sosialismi ei kuoleta oikeata yksilöllisyyttä (= individualismia), koska kohoaminen yhteistunteeseen ei vie oman itsen supistamista, vaan laajentamista, yksilön todellista kehittämistä.

Vielä merkillisempi ilmiö kuin muutamien kantianien kallistuminen sosialismiin on useampien varsinaisten sosialistien kääntyminen Kantianismiin s. o. he tahtovat juuri Kantin opin avulla todistaa sosialismin siveellisen olemassaolo-oikeuden. Vaikka Marx itse on lähtenyt Hegelin filosoofisista alkuperusteista — ovathan esim. tämän teesi, antiteesi ja synteesi hänen taloudellisen järjestelmän formaalisia peruskiviä — ja vaikka hän ei ole varsinaisesti perustellut sasialismiansa Kantiin eikä yleensä siveysoppiin, niin voi kuitenkin muutamissa paikoin hänen pääteoksessaan huomata jonkunlaisia aiheita tämmöiseenkin käsitykseen — niin ainakin voi häntä käsittää — ja useat muut sosialistit, joiden luku yhä näkyy olevan kasvamassa, ovat tarkemmin määritelleet tätä kantaa, etenkin ranskalainen Jaurès ja saksalainen Bernstein. He arvelevat, että eräs seikka on lisättävä tuohon materialistiseen historiankatsantoon, joka tarkasti nojantuu kausaliteetti- (= syy- ja seuraus) oppiin maailman ilmiöitten selittämisessä ja väittävät, että kaikki historialliset muodostumiset aiheutuvat joka ajan taloudellisesta luonteesta ja ovat sen mukaisia. Tämä lisäys olisi juuri tuo Kantin luoma siveellisen tarkoituksenmukaisuuden aate, joka on sosialisminkin perusteena ja viepi ihmiskunnan eteenpäin yhä suurempaa täydellisyytiä ja yhä parempaa tulevaisuutta kohti. Toisin sanoen sosialismi on tämän käsityksen mukaan oikeutettu juuri sen takia, että se nojautuu Kantin ylevän siveysopin pääperustuksiin ja tuon »kategorisen imperatiivin» järkähtämättömään pääsääntöön.

 


Kirjoittajan huomautukset:

[1*] Tämän olen tarkemmin selittänyt tuonempana kirjoituksessa: »Valoa kohti».

[2*] Tästä viimeisestä pykälästä käydään nykyään kiivasta sanakiistaa sosialistien kesken. Sen vastustajat riemuitsevat siitä — varmaankin ilman syytä. Erimielisyyttä ilmestynee joka elinvoimaisessa opissa.

[3*] Myönnettävä on kuitenkin, että joku, kuten ennen esim. Bebel, näin teki ja siitä sai niittää vastustajiltaan paljon ivaa. Nykyään ollaan yleesä sosialistisella taholla Liebknechtin mieltä, että uusi yhteiskunta vähitellen kasvaa vanhan »sisään».

[4*] Historia tuntee toisenlaistakin menettelyä, kun epäkohdat ovat kasvaneet liian suuriksi. Muistettakoon vaan meidän oma »reduktsionimme», joka syöksi monta aatelisperhettä todelliseen kurjuuteen.

[5*] Tahdon huomauttaa, että paljon jyrkemmin esim. tunnettu englantilainen taloustieteilijä Mill vaatii perintö-oikeuden rajoittamista nähtävästi nykyisen talousjärjestelmän perustuksella.

[6*] Tietysti uskonto ei ole sekoitettava pappisvaltaan tahi semmoiseen oppiin jota työväenliikkeen kahlehtimiseksi aina viittaa tuohon »taivaanvaltakunnan maksettavaksi asetettiin vekseliin», joka korvaa kaikki kärsimykset täällä maan päällä.

[7*] Tahdon niille, jotka liioin kaipaavat rahaa, huomauttaa, että nykyisessäkin yhteiskunnassa yhä enemmän tullaan toimeen ilman rahaa ja että n. s. clearingjärjestelmä tekee sen yhä tarpeettomammaksi.

[8*] Toiset, kuten Stuart Mill, joka (nähtävästi älykkään vaimonsa vaikutuksesta) ikänsä loppupuolella oli sosialisti (se näkyy hänen autobiography'sta) ja Ellen Key, joka myöskin on luettava sosialistien joukkoon, pelkäävät, että sosialismi mahdollisesti lisänä tulisi kahlehtimaan individualiteetin ja individuaalisen vapauden. Päinvastoin on kuitenkin varma, että sosialismin valitut toimimiehet eivät voi säätää mitään, joka sanan vars. merkityksessä polkisi yksilön vapautta eivätkä sitä haluaisikaan, ainakin ei enemmän kuin nykyinen yhteiskunta. Mutta moni hyödyllinen laki, esim. kieltolaki saataisiin siten toimeen.

[9*] Tässä ei ole kysymys tuosta »Propaganda der That'ista», joka käyttää murhaa ja tappoa aseenaan toivottomissa oloissa.

[10*] Olen käyttänyt Hedw. Jahnin onnistuneet (saksalaiset) käännökset. Vasta myöhemmin olen ollut tilaisuudessa vertaamaan ne alkuperäisiin originaaleihin Fatalita ja Tempesta.

[11*] Tämän ja seuraavat käännökset runopukuun on hyvän tahtoisesti toimittanut oppilaani Arvo Haveri.

[12*] Sinä nukut Ruotsin kansa. Ken tahtoo lepoasi häiritä? Mutta petos tikarinen ja väkivalta nuijineen valvoo ympärilläsi. Oi jos lauluni, haudan äänen syvyydellä, ukkosen jyrinällä, sinut herättäisi!

[13*] Sinä valvot oikeuden, vapauden puolesta. Kuule ihmisyyden ääntä, jos et runoilijan ääntä kuuntele. Vielä voit rohkeudellasi hämmästyttää ja pelottaa maailman ja kaatuessasi toki pelastaa kunniasi.

[14*] Olkoon tässä vielä mainittu, että Birmingham 17 vuodessa voitti kaasulaitoksensa kautta 17,850,900 mk., Glasgow voitti vuonna 1893 vesijohdollaan 1,050,000 mkkaa, ja kaasulaitoksillaan 737,500 mk. (k. Dolman, Municipalities at work, siv. V.)

[15*] K. etenkin Foyer, le minimum de salaire en Belgique. Paris 1877.

[16*] Katso tarkemmin Bulletin of the Department of Labor III siv. 260.

[17*] Katso esim. Hugo, Städteverw. n. Municipalsoz. in Engl. siv. 255 seur.

[18*] Vert. Soziale Praxis IV, 247.

[19*] K. etenkin Raport on Contracts given out by public Authorities to Associations of Workmens 1896 etenkin siv. 81 seur. ja Soziale Praxis VI, 550.

[20*] Italiassa ottavat usein työväen työkunnat teknillisen johtajan, vieläpä lainoppineenkin avuksensa.

[21*] Verrattakoon myös J. Forsmanin kirj. Valvojassa viime vuoden loppupuolella.

[22*] K. esim. Hadfield-Gibbins, a shorter working day (siv. 135 seur.)

[23*] Jahresbericht der badischen Fabrikinspektion f. 1894 siv. 43.

[24*] K. N. Zeit v. 1897 siv. 424.

[25*] K. Protokoll des Parteitags zu Erfurt v. 1891 siv. 154.

[26*] Viime mainittu levitti vv. 1892–98 ilmaiseksi 42,196 ja perusti 413 kirjastoa.

[27*] K. Forsmanin käännös.

[28*] Tämä on merkillisimpiä ja vaikuttavimpia miehiä Belgian työväen vapaudentaistelussa. Hänen mainio kuvauksensa Belgian työväen ponnistuksista, romaani »Uhrautunut kansan hyväksi» on ilmestynyt minun kääntämänä (ranskankielestä) Osakeyhtiö Sammon kustannuksella.

[29*] Belgiassa on omituinen tapa agiteerata maalaistyöväestön keskuudessa. Kun kansa on kirkon edustalle kokoontunut, ilmestyy yht'äkkiä joku velosipedisti, joka pitää sille kiihoituspuheita ja jakelee työväen kirjallisuutta.

[30*] Äskeinen ponnistus yleisen äänioikeuden täydelliseksi saavuttamiseksi ei, kuten tunnettu, onnistunut. Missä määrin johtajien antama peräytymiskehoitus oli paikallaan jääköön vielä toistaiseksi ratkaisematta (vert. muun muassa Ed. Anseele, Der Kampf um das allg. Stimmrecht in Belgien. Sozial. Monatsh. 1902 siv. 407 seur.)

[31*] Katso esim. prof. Paulsenin »Einleitung in die Philosophie», josta se, joka katsoa osaa, saapi tarkemman selonteon tästä asiasta.

[32*] Hänen aatteistaan saapi jonkunlaisen käsityksen esityksestäni Työväenkalenterissa V 51 seur.

 


Toimituksen viitteet:

[1] Tämän alunperin fraktuuralla painetun teoksen w:t muutettu v:ksi. Muuten teksti on jätetty alkuperäiseen muotoonsa. MIA huom.

[2] "Jos en voi jumaloita ma voittaa, taivutan Tuonen." Vergilius, Aeneis. Seitsemäs laulu, 312. Suom. K. Siitonen, 1888. MIA huom.

[3] Sanan hakasulkeisiin merkityt kirjaimet puuttuvat lähdeteoksesta, ja ne on tähän lisätty arvauksen perusteella. MIA huom.