N. R. af Ursin

Kaksi puhetta äänioikeudesta

1905


Julkaistu: 1905
Lähde: »Kaksi puhetta äänioikeudesta». Reino Drockilan kustannuksella, Oulu 1905
Skannaus: Työväenliikkeen kirjasto
PDF, oikoluku, HTML: Joonas Laine


 

 


 

Eteenpäin.

(Puhe pidetty Turussa 1/505.)

Mahtava virtaus käypi läpi aikakauden, se on kuin jättiläiskotkan siipien suhina ilmassa: — kansat kokonaisuudessaan pyrkivät omaa kohtaloansa itse ohjaamaan. Ranskan suurissa vailaukumouksissa keksittiin se tepsivä keino, jolla kansat ovat ryhtyneet ottamaan kohtalonsa omiin käsiinsä ja siten vähitellen syrjäyttäneet kaikki suuret ja pienet sortajansa.

Yleinen, suoranainen ja yhtäläinen äänioikeus on melkein kaikissa sivisiysmaissa päässyt valtaan, jos kohta vielä muutamia jälkiä vanhasta orjuuden tilasta onkin jälellä. Ranskassa, Sveitsissä, Ameriikassa, Saksassa, Espanjassa, Tanskassa, Norjassa vallitsee tämä yleinen äänioikeus; Italiassa, Belgiassa, Englannissa, Serbiassa, vieläpä Hollannissa, Ruotsissa ja Itävallassa on se nähtävästi toteutumaisillaan. Mutta Unkarilaiset ja Suomalaiset, ainoat suomensukuiset kansat Europassa — ne ovat vielä suuresti takapajulla.

Häpeän puna nousee suomalaisen kasvoille, kun — puhumattakaan aatelis- ja pappissäädyistä — ajattelee, että Suomen kaupungeissa v. 1900 kirkonkirjojen mukaan oli 326,709 henkilöä, muita että näistä ainoastaan 23,469:llä eli 7,2 %:lla on äänestysoikeus porvarissäätyyn ja että 23 kaupunkien väestöstä sai tyytyä 25 äänen ääniasteikkoon ja 800 Smk. sensukseen, vaikka ainoastaan 10 % työväestöstä pääsee 1,000 Smk. vuosituloihin; että maalaisväestön 2 miljoonasta noin 100,000 eli tuskin 5 % valitsi edustajia välillisesti talonpoikaissäätyyn.

1882 vuoden valtiopäivillä tekivät Suomen jäädyt anomuksen valtiopäiväjärjestyksen muuttamisesta äänioikeuteenkin nähden. Hallitus antoikin esityksen 1885 vuoden valtiopäiville, jossa ehdotettiin 800 mk. sensus, korkein äänimäärä 25:ksi ja poissuljettavaksi äänioikeudesta ainoastaan naiset, vapaasukuiset ja papit, sotilaat, palkolliset sekä kunnallisveronsa suorittamattomat. Mutta kiivaitten otteluitten perästä tämäkin vanhoillinen esitys säätyjen yhteissessä istunnossa (plenum plenorum'issa) hylättiin. 1894 vuoden valtiopäivillä esitettiin useampia anomuksia äänioikeuden laajentamiseksi, mutta lakivaliokunta ilmoitti, ettei se ole ehtinyt tutkia asiaa eikä aikakaan muka ollut sopiva tämmoisille uudistuksille, jonka tähden anomukset olisivat hyljättävät; mikä tapahtuikin. Mutta tämä veruke ei auttanut; seuraavilla valtiopäivillä v. 1897 tulvimalla tulvi anomuksia tästä asiasta, niin että säädyt saivat kun saivatkin yleisillä sanoilla lausutun anomuksen toimeen, että äänioikeus laajennettaisiin ja tarkemmin määriteltäisiin. Kuten jokainen tietää, oli tämmöinen hallituksen esitys esillä tämän vuoden valtiopäivillä. Mutta niinkuin v. 1894 ei nytkään ollut sopiva aika asian ratkaisemiseen: laillisia oloja ei maassa vallinnut. Myönnettäköön empimättä, että eduskunta oli täysin oikeutettu käyttämään työlakkoakin ja verojenkieltoa, kuten 1860-luvulla Unkarissakin tehtiin, pakoittaakseen hallitusta laillisten olojen palauttamiseen. Mutta kun ei sittekään laillisia oloja saatu, ei Suomen kansan eduskunta ollut millään tavalla oikeutettu jättämään ratkaisematta koko suuren kansan elinkysymystä, äänioikeusasiaa, sitä asiaa, joka enemmän kuin mikään muu olisi tukenut koko kansamme olemassaoloa ja erinomaisessa määrässä lisännyt saman kansaa vastastuskykyä. Nyt tuo pieni kermaluokka seisoo yksin sen sijaan, että äänioikeuden suomisella kansan syville riveille Suomen kansa olisi seisonut kuin yksi mies kaikkea sortoa vastaan.

Ei tarvitse vähääkään epäillä, että seuraavilla valtiopäivillä, jolloin äänioikeusasia taas tulee esille, se vastustajien puolelta kytketään yhteen täydellisen eduskuntauudistuksen kanssa kaksi- tahi, jos tahdotaan käydä oikein kansanvaltaisilta, yksikamarijärjestelmäksi. Mutta minä kehoittamalla kehotian työväkeä ja kansan syviä rivejä: älkää tarttuko tähän koukkuun. Jättäkää kerrassaan kaikki hourailut kaksi- ja yksikamarijärjestelmästä, jotka kyllä näyttävät kauniilta, mutta jotka vaan viivyttävät välttämätöntä uudistusta ehkä 10–20 vuotta. Yksikamarijärjestelmä, joka nykyään vallitsee ainoastaan kolmessa sivistysmaassa on toiseksi hyvin kaukainen ihanne ja aateli ynnä papisto muodostavat meillä nyt jo parempaakin ylähuonetta kuin jonkunlainen ylähuone tavallisen mallin mukaan. Ensin siis ilman verukkeitta ja viivytystä porvaris- ja talonpoikaissäätyjen kansanvaltaistuttaminen ja sitte vasta eduskuntalaitoksen täydellinen uudistus. Älkäämme kannattako mitään kauniita verukkeita.

Me tahdomme edelleenkin tarmokkaasti vaikuttaa laillisten olojen palauttamiseksi, mutta — muistakaamme se — nyt on äänioikeusasia ehdottomasti asetettava ensi sijalle Ei mitään tinkimistä tässä suhteessa! Se, joka ei suostu yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen, se olkoon Suomen tyoväen suoranainen vastustaja, vaikka hän muuten puhuisikin enkelien kielellä! Työläiset, älkää unohtako tätä!

Mutta ennen kaikkea älkäämme unohtako, että jokaisen uudistuksen toteuttamiseksi vaaditaan työtä, uupumatonta työtä! Ensi valtiopäivillä on äänioikeusasia ajettava loppuun, mistä hinnasta tahansa ja sitä varten on ryhdyttävä mitä tarmokkaimpiin toimenpiteisiin, jotka kerrassaan lyövät maahan ja murtavat kaiken vastuksen.

Ensiksi tulee valtiopäivillä rauenneen äänioikeusasian johdosta toimeenpanna yli maan suuria kansakokouksia, joissa tästä kysymyksestä tehdään tulevaisuuden varalle päätöksiä. Ja agitatsioonin hyväksi tässä asiassa on rahankeräyksiä mitä suurimmalla innolla toimeenpantava. Ensi valtiopäivien aikana, jolloin asia päätetään on ainakin 50,000:n ihmisjoukko ajetettava vastaan ottamaan valtiopäivämiehiä, kun he päätöksestä palaavat.

Toiseksi ovat, kuten Ruotsissakin tapahtui v. 1893 ja 1896, aikaansaatavat tavalliset kansanvaltiopäivät, joihin edustajat valitaan yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden perusteella. Nämä valtiopäivät, jotka olisivat kutsuttavat kokoon vuoden kuluessa, panevat myöskin suuren ääntenkeräyksen vireille.

Sitten on myöskin n. s. yleinen lakko niissä ammateissa, jotka tuntuvammin vaikuttavat yleiseen liikkeeseen, otettava vakavan harkinnan alaiseksi, siksi aikaa, kun ensi valtiopäivät yleisestä äänioikeudesta päättävät. Mutta jotta tämmöisestä suurlakosta voitaisiin puhua, on ammattijärjestö lujitettama ja yleinen ammattiyhdistyshallinto toimeen saatava aivan kohta, joka keskipisteestä tätä ammattijärjestöä kehittää.

Hallituksen tulee myöskin viipymättä vahvistaa kaikki raastuvankokousten kautta pyydetyt parannukset äänioikeusoloissa ja uusia raastuvankokouksia sitä varten pidettävä. Sillä muuten on pelkääminen, että ensi valtiopäiville liian monesta kaupungista valitaan vaan rutivanhoillisia edustajia. Niinikään tulee hallituksen mitä pikemmin palauttaa laillisuus koko laajuudessaan, ettei äänioikeuden vastustajille jäisi ainakaan tämä keppihevonen, vaan ainoastaan eduskunnan täydellinen uudistus.

Parasta on, että työkansa äänioikeusasian ajamisessa etupäässä luottaa omaan voimaansa. Kovin vastus tulee koitumaan vanhoillisesta ruotsalaispuolueesta. Mitä siltä taholta on odotettava näyttävät esim. herrojen Heimbergerin ja F. Heikelinkin porvarissäädyssä esittämät lausunnot viime valtiopäivillä ja hra Grotenfeltin aatelissa. Ja vielä paremmin käy eräästä v. 1903 julaistusta vanhoillisruotsinmielisestä julkaisusta selville, mitä työväen sopii toivoa tältä nurkkakunnalta (siv. 63): »näyttää selvältä, että suoranainen liittyminen työväenpuolueeseen sen erityisine valtiollisine tarkotuksineen ei sovellu yhteen jäsenyyden kanssa ruotsalaisessa puolueessa»! Tosin ovat muutamat, kuten hrat von Born, Aug. Nybergh ja G. Schybergsson hiukan suopeampia äänioikeusasian suhteen, mutta tuskin pääsevät voitolle. Varsinaiset nuorruotsalaiset ja työväenasian suosijat, kuten esim. Ivar Heikel, G. Schauman, G. Mattsson, H. Gummerus, A. Mörne ovat enemmän tai vähemmän äänioikeusreformin puolella. Samaa täytyy myös sanoa suomenmielisestä hallituspuolueesta (herrat Danielsson, Alin, Hynen y. m.), olkoon syy mikä tahansa. Jonkunlaista poliitista viisautta se on kaikissa tapauksissa, että ajoissa, kuten Englannin konservatiivien joukossa, tiedetään antaa perää ajan vaatimuksille. Nuorsuomalainen puolue on, kuten jokainen radikaalinen porvarispuolue, suuressa määrin taipumainen yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden myöntämiseen — muistettakoon herrojen Ingmanin, Mikkolan ja Ståhlbergin lausunnot —, mutta tämän puolueen on ainakin tässä kysymyksessä jyrkästi asetuttava erilleen vanhoillisruotsalaisesta ryhmästä; muuten ei kansa siitä välitä. —

Kokemus, esim. Ruotsista, Norjasta y. m., omasta maastammekin, on osoittanut, että äänioikeuden vastustajat saavat tehdä suurempia myönnytyksiä, mitä enemmän uudistusta viivytetään. Ensi valtiopäiviin ei ole pitkä aika, mutta siksi ehtii asiamme vielä enemmän kypsyä. Ja silloin tulee kansan symien rivien pakoittaa vastustajat myöntymään yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden säätämiseen. Syvät rivit ovat nyt jo niin suutuksissaan viivytyksestä, (sen tiedän, kun eri kaupungeissa olen ollut läsnä tämmöisissä kokouksissa) että on puhuttu kivistä, mutta viha vastustavia edusmiehiä vastaan voi aivan helposti ensi valtiopäivillä, jos yleinen ja yhtäläinen äänioikeus suorastaan hylätään, käydä niin valtavaksi, että Suomen kansan edusmies ehkä tarvitsee panssaripaitaakin jotakin hurjistunutta yltiöpäätä vastaan. Kuka ottaa silloin edesvastuun päällensä?

Suomen kansan syvät rivit! Ainoastaan yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden kautta voitte kohottaa omaa tilaanne, voitte kohottaa lapsienne, lastenlapsienne ja koko kansanne tilaa. Asianne on oikea. Ei tinkimistä vähääkään. Vastatkoot tämän oikean asian vastustajat seurauksista! Jollei yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta saavuteta ensi-valtiopäivillä, saamme sitä ehkä odottaa tuomiopäivään saakka. Mutta me odotamme ainoastaan ensi valtiopäiviin saakka — ei päivääkään sen kauemmin. Eläköön yleinen, suoranainen ja yhtäläinen äänioikeus Suomessa!

 


 

Mikä on pääasia?

Puhe pidetty Kuopiossa 4/6 ja Oulussa 24/6 1905.)

1848 vuoden vallankumous Ranskassa syntyi siitä, että hallitus ei tahtonut suostua minkäänlaiseen äänioikeuden laajennukseen. Ja sen mainingit ulottuivat useampiin muihinkin maihin, myöskin Saksaan. Siellä säädettiin melkein yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, mutta jo seuraavina vuosina pääsi taantumus vallalle aina vuoteen 1858, jolloin Vilhelm, myöhemmin Saksan ensimmäinen keisari tuli Preussin hallitsijaksi. Silloin taas joku »uudemman ajan» tuulahdus ja vapaamielisyyden puolueen merkitys kasvoi. Mutta tämä ei kestänyt monta vuotta. Preussin hallitus rupesi puuhaamaan uutta sotajärjestelmää ja vaati siihen uusia veroja eduskunnalta. Hallituksen ja eduskunnan väli rikkoutui auttamattomasti, kun jälkimäinen asettui jyrkästi kieltävälle kannalle. Eduskunta väitti, että hallituksella ei ollut mitään oikeutta tämmoiseen sotajärjestelmän säätämiseen vastoin eduskunnan tahtoa ja ilman sen myöntymistä. Riita vapaamielisten eli perustuslaillisten käsityksen mukaan ei ollut muuta kuin riita paremmasta oikeudesta.

Silloin astui taistelutantereelle Saksan suuri työväenagitaattori Ferdinand Lassalle. Hän väitti empimättä esitelmässään »Ueber Verfassungswesen» (valtiomuotojen luonteesta), että jokainen valtiomuoto riippuu asianomaisista valtasuhteista, että »valtiomuotokysymykset eivät ole oikeudenkysymyksiä, että todellisuudessa tämmoisissä asioissa vielä oikeus on sama kuin valta ja että huutaminen: »hallitusmuoto on vaarassa» ei auta, jos ei ole olemassa vastaavia voimia sen tukemiseksi. Ja toisessa puheessaan »Was nun?» (Mitä nyt)j hän esittää mihin keinoihin olisi ryhdyttävä, jotta nämä kansalliset voimat kasvaisivat: keinot ovat muka toiset Englannissa, toiset Saksassa j. n. e.

Lassallen väite herätti ääretöntä huomiota. Salsan perustuslailliset kiljuivat vihasta, vaikka Lassalle ei ollut lausunut muuta kuin mitä jokainen reaalipolitikko oikeaksi tunnustaa ja vaikka hän ei suinkaan ollut sanonut eikä tahtonutkaan sanoa, että tuo tosiasia on hyväksyttävä ja niinkuin sen olla pitää. Mutta seuraus tästä hyökkäyksestä Lassallea vastaan oli se, että hän vieraantui perustuslaillisista yhä kauemmaksi. Ja työväki itse teki samoin vapaamielisten ymmärtämättömän käytöksen johdosta yleensä. Siihen asti oli työväki enimmäkseen käynyt hallituksen vastustuspuolueen, vapaamielisten vanavedessä: se oli kuten Lassalle itse sanoo »der selbstlose Chor und Resonansboden der Fortschrittspartei» (edistyspuolueen vaatimaton kööri ja kumupohja). Mutta itsenäisyyden oireita oli jo olemassa. Työväestö pyysi ensin päästä vapaamielisten »kansallisyhdistyksen» jäseniksi; siihen vastattiin näiden puolelta, että työväestö on katsottava sen »kunniajäseniksi» ja kun ehdotettiin äänioikeusolojen korjaamista kansanvaltaisempaan suuntaan — hallitus oli näet muuttanut yleisen äänioikeuden — Preussissa vieläkin vallitsevaksi ylen rahavaltaiseksi kolmiluokkajärjestelmäksi —, niin enemmistö oli sitä mieltä, että tämä kysymys ei ollut polttava: olihan tuo vanhoillinen eduskunta pontevasti vastustanut hallitusta. Silloin loppui työväestön kärsivällisyys. Se päätti asettua aivan itsenäiselle kannalle, kun se selvään huomasi, että vapaamielisten tarkoitus oli perustuslaillisessa kysymyksessä käyttää köyhälistöä ainoastaan sen verran kuin heidän omat luokkaedut vaativat: köyhälistö saisi kyllä hakea kastanjat tulesta, siinä kaikki; vaivastaan se ei saisi sen enempää. Saksan proletariaatti päätti nyt kokoontua yleiseen kokoukseen asiain tilasta neuvottelemaan. Mutta tätä yleistä kokousta vastustivat vapaamieliset jyrkästi. Heidän äänenkannattajansa julisti: »juuri nykyään on työväen liike sopimaton, jos sillä yleensä on joku vaikutus, voi se vaan olla vahingollinen. Me elämme mitä totisimman valtiollisen taistelun aikana, meidän valtioelämämme on kovasti uhattu; nyt tulee kaikkien, jotka pitävät uskollisesti kiinni valtiomuodostamme, yhtyä mitä voimakkaimmin vastustamaan vastustajien hyökkäyksiä. Työväestön tulee käyttää koko voimansa yhteen suureen päämaaliin, joka on koko kansan sydämmellä, nimittäin henkiseen taisteluun valtiomuodosta». Tämä kuului sangen hyvältä ja otolliselta; ikävä vaan, että itsekkäisyys koko alastomuudessaan loistaa tämän tosiaan kauniin verhon takana. Saksan työväestö pani sen takia tuumansa kaikista näistä varoituksista huolimatta toimeen. Ja Lassalle kävi kirjoituksellansa »Offenes Antwort-Schreiben» alkaneen liikkeen etunenässä. Tässä kirjoituksessa, josta Skasan nyt niin mahtava työväenliike on saanut ensimäisen alkunsa, hän mahtavin kaunopuheliain sanoin toitottaa työväestön korviin, että sen tulee muodostua itsenäiseksi, valtiolliseksi puolueeksi ja asettaa yleisen, yhtäläisen ja suoranaisen äänioikeuden tämän puolueen periaatteelliseksi tunnussanaksi ja sotalipuksi. Ja Lassalle huutaa Saksan — ja kaikkien maitten — työväelle: »yleinen ja suoranainen äänioikeus ei ole vaan teidän valtiollinen, vaan myöskin teidän yhteiskunnallinen perusohjeenne, kaiken sosiaalisen avun perusehtona. Se on ainoa keino, millä voi parantaa työväestön aineellista tilaa .... Järjestykää laillista ja rauhallista, mutta väsymätontä, yhtämittaista agitatsioonia varten yleisen ja suoranaifen äänioikeuden saavuttamisekfi. Siitä tuokiosta asti, jolloin liitossamme on 100,000 työmiestä, on se jo oleva valta joka jokaisen täytyy ottaa lukuun. Levittäkää tämä huuto joka tehtaaseen, joka kylään, joka mökkiin. Vuodattakoot kaupunkilaistyömiehet korkeampaa tietoansa ja sivistystänsä maalaistyöväestöön. Puhukaa, keskustelkaa kaikkialla, joka päivä lakkaamatta, herkeämättä rauhallisissa julkisissa, kuten yksityisissäkin kokouksissa yleisen ja suoranaisen äänioikeuden välttämättömyydestä. Mitä enemmän teidän äänenne miljoonittain kaikuu, sitä vastustamattomaksi käy sen paino. Perustakaa kassoja, joihin jokaisen tulee maksaa osuutensa. Perustakaa näillä kassoilla, jotka huolimatta osuuksien pienuudesta muodostavat agitatsioonitarkoituksia varten suuremmoisen rahallisen voiman ..... lentokirjasia. Palkatkaa näillä varoilla agentteja, jotka vievät ymmärtäväisyyttä maan joka sopukkaan, tunkeuvat tällä huudolla jokaisen työntekijän, jokaisen mäkitupalaisen, jokaisen peltomiehen sydämmeen. Maksakaa näistä varoista korvausta semmoisille työmiehille, jotka tämän toiminnan kautta ovat kärsineet vahinkoa ja vainoa. Uudistakaa joka päivä tätä samaa, uudistaen tätä samaa, aina tätä samaa! Jota enemmän sitä uudistetaan, sitä enemmän se leviää, sitä mahtavammaksi kasvaa sen voima. Käytännöllisen menestyksen koko taito on siinä, että joka kerta kootaan koko voima yhteen kohtaan — tärkeimpään kohtaan eikä katsota oikeaan eikä vasempaan. Älkää katsoko oikeaan eikä vasempaan, olkaa kuuroja kaikelle, joka ei ole yleistä ja suoranaista äänioikeutta tahi on sen yhteydessä ja siihen johdattaa ...... Jos 88–96 % koko väestöstä käsittää yleistä äänioikeutta vatsakysymykseksi ja levittää sitä vatsan lämmöllä koko kansallisruumiiseen — olkaa huoleti, ei löydy sitä voimaa, joka kauan voisi tätä vastustaa. Tämä on se merkki, jonka teidän tulee pystyttää. Tämä on se merkki, jossa te voitatte. Teillä ei ole mitään toista!

 


 

Suomen kansa on sekin taistellut taisteluja isiltä perittyjen oikeuksien puolesta. Ja jokainen, jonka silmät ovat olleet auki, on nähnyt, että oikeus aina vielä on sama kuin valta.

Mitenkä voi Suomi tulla voimakkaammaksi? Emme voi nyt ottaa lukuun kanuunoja ja muita murhaaseita. Suomen kansa voi tulla voimakkaammaksi pääasiallisesti siten, että koko kansa saa ottaa osaa yleisten asioitten määräämiseen ja isänmaan menestyksen luomiseen tehokkaalla, aktiivisella tavalla. Ja se tapahtuu etupäässä yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden suomisella kaikille täysi-ikäisille kansalaisille ilman eroituksetta. Oikeuksia kaikille, ei vaan velvollisuuksia ja varsinkin kansallisuuden kallein aarre, yleinen ja yhtäläinen äänioikeus kaikille!

Valtiopäivät, »kansan eduskunta», ovat koettaneet puolustaa kansan oikeuksia. Mutta tämä eduskunta ei olekaan kansan eduskunta, vaan ainoastaan muutamien harvojen etuoikeutettujen kansalaisten eduskunta. Olkoon tämä selvänä ainakin Suomen köyhälistölle! Ja älköön tuo pieni joukkio rohjetko nimittää itseänsä Suomen kansan eduskunnaksi! Hävetköön toki! Kansan suuri, valtava enemmistö ei ole tätä eduskuntaa valinnut, tämä kantajoukko ei milloinkaan tule tunnustamaan semmoista rahavaltaisten joukkiota »Suomen kansan» edustajaksi. Raivottakoon tätä väitettä vastaan niin paljon kuin tahdotaan, ei se siitä muutu. Se on sittekin tosi ja tosi ei tulessakaan pala, »loistavalla otsalla» seisoo aina totuus tyynenä kaikkia parjaajia vastaan!

Eduskunta on puoltanut oikeuksiamme. Hyvä! Mutta se ei ole hankkinut sitä, mitä Lassalle vaati, oikeuksien tukemiseksi. Se tekee kuin perustuslailliset Preussissa. Se huutaa oikeuksia, mutta se ei hanki valtaa. Ja valta on meillä yleinen, suoranainen ja yhtäläinen äänioikeus.

Ei ole laillisia oloja maassamme. No niin! Sen takia on jarrutus pantava toimeen valtiomuodon suojelemiseksi. Hyvä! Mutta valtaa tarvitaan myös. »Missä tämä ristiriita on olemassa», sanoo Lassalle, siinä on kirjoitettu valtiomuoto — ei mikään Jumala eikä mikään huuto voi sitä auttaa — auttamattomasti hukassa!» Ja valta on meillä, toistan sen vielä kerran, yleinen, suoranainen ja yhtäläinen äänioikeus.

Aateliston ja porvariston päätös viime valtiopäivillä oli sen takia valtiollinen tyhmyys. Sillä kun he eivät tahtoneet hankkia voimaa tukemaan kansan eduskunnan ja itse kansan valtaa, pettivät he isänmaansa ja kansansa. Se tulee olemaan historian lahjoamaton tuomio.

Mutta se ei ollut ainoastaan valtiollinen tyhmyys, vaan se oli valtiollista itsekkäisyyttä, tahallista luokkaegoismia. Oman maan ja oman kansan valtiollista ahdinkotilaa käytettiin nähtävästi keppihevosena äänioikeuden syrjäyttämiseksi, omien luokkaetujen tukemiseksi. Yleijen äänioikeuden vastustajat eivät enää 20:llä vuosisadalla Kristuksen syntymisen perästä kehtaa suorastaan vastustaa sitä, vaan käyttävät kaikenlaisia verukkeita, asian lykkäystä, eduskunnan täydellistä uusimista ja koko kansan valtiollista ahdinkotilaa.

Ja laillisten olojen palauttaminen ei ole, totta tosiaan muuta kuin veruke, sillä jokainen reaalipolitiikko tietää, että, mitä laillisemmiksi olot maassa käyvät, sitä suuremmaksi kasvaa yleisen äänioikeuden vastustajien vastustus, sitä vähemmin on yläluokka päästyään pälkähästä halukas luovuttamaan mitään »vallastansa». Mutta kun yläluokka on hädässä, silloin se hakee turvaa alaluokankin riveistä, mutta päästyään vapaammille vesille, se ei anna sille mitään tästä avustuksesta.

Totuuden nimessä täytyy myöntää, että se on äänioikeuden laajentamiselle meillä suuri etu, että hallitus on syystä tai toisesta asettunut sen suhteen suopealle kannalle, jos kohta sen ehdotus ei ole kyllin pitkälle menevä. Ja sangen merkillinen seikka on, että muutamat hallitusta lähellä seisovat miehet, kuten esim. hra Danielsson, valtiopäivillä ovat puolustaneet jotenkin pitkälle käyvää reformia tässä suhteessa. Mikä hullunkurinen vastakohta ja samalla mikä häpeä: hallitus ehdottaa äänioikeuden laajennusta, sitä lähellä seisovat miehet sitä puolustavat ja »kansan eduskunta» hylkää kansan vallan laajentamista! O tempera, o mores! Ei mikään muu asia todista niin selvästi, että meiltä puuttuu todellinen kansan eduskunta kuin tämä yksinkertainen tosiasia. Semmoisten kansan edustajain pitäisi oikeastaan seisoa julkisella paikalla häpeämässä eikä kutsua itseänsä »kansansa perustuslaillisiksi puolustajiksi». Mikä ironiia!

Tämä on suoraa, peittelemätöntä puhetta! Mutta Lassalle oli siinäkin oikeassa, kun hän väitti, että mahtavin valtiollinen ase on suora peittelemätön puhe, kuinka asia oikeastaan on. Ja niin täytyy yleensä tehdä, vaikka aina on odottaminen »kansanvartijoiksi» luotujen loppumatonta kiljuntaa.

Suomen köyhälistö! Älkää arastelko! Tehkää aimo ryntäys kaikkia niitä vastaan, jotka tahtovat ryöstää teiltä teidän kallisarvoisimman aarteenne! Yhtykää empimättä kaikkiin niihin, jotka kannattavat yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta — muusta huolimatta. Se on nykyään tärkein asianne. Kaikki muu seuraa sitte tästä oikeudesta: se, mikä on saatu, pysyy paremmin käsissämme ja voimme paljoa suuremmalla todennäköisyydellä saada lisääkin, kun koko kansan todellinen eduskunta sitä vaatii ja koko kansa harrastaa isänmaan edistystä.

Yleinen äänioikeus ylipäänsä tekee kaiken kehityksen tasaiseksi ja estää väkivaltaisuuksia eri kansanluokkien harrastuksissa. Se ei ole muuttunut eikä muuta valtiota proletaariseksi, mutta se on tulevaisuuden proletaarisen valtion ehdottomana edellytyksenä. Ja turhaan on sitä vastaan väitetty sitä ja tätä. »Yleinen ja suoranainen äänioikeus», sanoo Lassalle »Työväenohjelmassaan»,[1] on ainoa keino, joka itsestänsä taas pysyväisesti tasoittaa ne hairahdukset, joihin sen väärin käyttäminen satunnaisesti on johtanut. Se on keihäs, joka itse parantaa ne haavat, jotka se on iskenyt. Ajan pitkään ei muu voikaan yleisen ja suoranaisen äänioikeuden vallitessa olla mahdollista, kuin että valittu eduskunta on sen kansan tarkka kuvastus, joka sen on valinnut.

Kansan täytyy sen takia aina pitää yleistä ja suoranaista vaalioikeutta välttämättömänä valtiollisena taistelukeinona, kaikkein perusteellisimpana ja tärkeimpänä vaatimuksenansa

Ja kun meilläkin on saatu yleinen, suoranainen ja yhtäläinen äänioikeus säädystä ja suvusta riippumatta, silloin on meidänkin tulevaisuutemme taattu.

»Oletteko te milloinkaan korkealta vuorelta nähneet auringon nousua?

»Purppurareunus panee äärimmäisen taivaanrannan punaiseksi ja veriseksi, ilmoittaen uuden valon tuloa, sumut ja pilvet lähtevät nopeasti liikkeelle, kasaantuvat kokoon ja heittäytyvät aamuruskoa vastaan, peittäen hetkeksi sen jäteitä — mutta ei mikään maallinen voima voi estää itse auringon vitkaista ja majesteetillista nousua, joka tuntia myöhemmin koko maailmalle näkyvänä, heleästi loistavana ja lämmittävänä seisoo taivaan kannella.

Mtitä tunti on jokaisen päivän luonnonkuvaamossa, sitä on yksi tai kaksi vuosikymmentä tuossa maailman historiallisen auringonnousun vielä paljoa suuremmoisemmassa näytelmässä!»

 


Toimituksen viitteet:

[1] Ks. Ferdinand Lassalle, Työväen ohjelma (1862). MIA huom.