Julkaistu: 'The Basis of Socialism. Historic', teoksessa »Fabian Essays in Socialism», s. 30–61. The Fabian Society, London 1889
Suomennos: N. R. af Ursin
Lähde: »Tulevaisuutta kohti. Sosialipoliittisia esitelmiä», s. 75–142. Toinen painos. Helsingin uusi kirjapaino-osakeyhtiö, Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki 1906
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Englannin sosiaalisen järjestelmän alkuhistoria 19:llä vuosisadalla todistaa niitten aatteiden vastustamatonta voimaa, joita kutsutaan sosialistisiksi. Tämä vuosisata Englannin sosiaalisessa historiassa alkaa melkein täydellisellä, mutta kuolemaan tuomitulla yksilöllisyydellä (individualismilla) teollisuuden alalla, jossa sen ohessa rajaton maan ja pääoman omistusoikeus tuotti poliittisen harvainvallan (oligarkiian). Niin vähän vastustusvoimaa oli tosiaan tuossa individuaalisessa järjestelmässä, että poliittisen vapautuksen edistyessä tuotantovälikappalten yksityisomaisuus on toisessa tai toisessa suhteessa määritetty, supistettu ja poistettu, kunnes nykyään empimättä voi väittää, että meidän aikamme sosialistinen filosofia ei ole muuta kuin itsetietoinen ja suora oppi niistä sosiaalisen järjestelmän periaatteista, joita jo suureksi osaksi on itsetiedottomasti käytäntöön otettu. Mainitun vuosisadan taloudellinen historia on melkein yhtämittainen kertomus sosialismin edistyksestä.
Sosialismilla on myöskin sisällisessä kehityksessään oma historiansa. Aina nykyaikaan saakka puolustivat yhteiskunnalliset uudistajat, luonnollisesti kyllä, aatteensa käytännöllisyyttä sillä, että he esittivät tarkoin määrätyn suunnitelman uuden järjestyksen kaikkine yksityisseikkoine, josta myös kaikki nykyajan huonot puolet ovat poistetut. Aivan niinkuin Platolla oli »Valtionsa» ja Thomas Morella »Utopiiansa», niin Baboeuf'illa oli »Yhdenvertaisuuden julistuksensa», Cabet'illa »Icariansa», St. Simonilla »Teollisuusjärjestelmänsä» ja Fourier'illa ihanteellinen »Phalanstere'nsa». Robert Owen kulutti kokonaisen omaisuuden saaduksensa uskomattoman sukupolven uskomaan »Uuden siveellisen maailmansa» oikeutta, ja itse Auguste Comte, joka kuitenkin seisoi useampien aikansa heikkouksien yläpuolella, katsoi välttämättömäksi liittää yksityiskohtaisen poliittisen suunnitelman filosofiaansa.
Kaikkien näitten esityksien johtavana piirteenä on se, minkä voisi kutsua niiden staatiseksi luonteeksi. Ihanteellinen yhteiskunta oli esitetty täydellisessä tasapainossa, jossa ei ollut tarpeellista eikä mahdollistakaan tehdä mitään oleellisempaa (organisempaa) muutosta. Sen perästä olemme oppineet, että yhteiskunnallinen uudistus ei tapahdu tällä tavalla. Pääasiallisesti Comte, Darwin ja Herbert Spencer ovat saattaneet meidät siihen käsitykseen, ettemme enää voi käsittää ihanteellista yhteiskuntaa muuttumattomana valtiona. Sosiaallinen ihanne on staatisesta muuttunut dynamiseksi (liikkeen alaiseksi). On tullut aksiomiksi (epäämättömäksi totuudeksi), että yhteiskunnallisen organismin kehitys ei voi olla muuta kuin yhtämittaista kasvamista. Ei mikään ajattelija nykyään odota yhtenäisyyden katkaisemista tahi koko yhteiskunnallisen kutomuksen äkkinäistä muutosta jollakin kehityksen asteella, vaan asteellista siirtymistä vanhasta järjestelmästä uuteen. Uusikin muuttuu usein vanhaksi, ennenkuin se itsetietoisesti on uudeksi tunnustettu; ja historia ei näytä meille mitään esimerkkiä uutoopisten ja vallankumouksellisten romaanien esittämistä äkillisistä muutoksista.
Vaikka sosialistit ovat oppineet tämän paremmin kuin useimmat heidän vastustajistaan, niin ei yleensä sosialismin kritiikki vielä ole huomannut tätä käsityksen muutosta ja käsittelee vielä pääasiassa noita vanhentuneita kehityksen vastaisia haaveiluja. Irvikuvia kuvitellun falansteren sisällisistä yksityisseikoista ja saarnoja Icarian epäonnistumisesta ei tarvitse enää ottaa huomioon, koska ne tulevat liian myöhään ja ovat merkityksettä, nyt kun sosialistit suosittavat ainoastaan semmoisen yhteiskunnallisen järjestysperusteen itsetietoista hyväksymistä, jota maailma jo on katsonut kansanvaltaisuuden ja teollisuuden mullistuksen välttämättömäksi tulokseksi. Sillä sosialismi on tähän aikaan hyökyaalto, joka tulvii läpi koko Euroopan, ja kun ei voida ymmärtää, mitenkä näennäisesti toisistansa riippumattomat tapaukset johtuvat toinen toisestansa, jotka ovat kahden sukupolven aikana nopeasti sitä kehittäneet — lyhyesti sanoen, kun eivät ole käsittäneet sosialismin henkistä historiaa, näemme nykyisten valtiollisten johtajaimme yleensä ällistyvän politiikan muuttunutta ulkomuotoa: molemmat suuret puolueet ajelevat sinne tänne nimettömän alavirtauksen edessä, jota eivät lainkaan tunne eivätkä käsitä. Joku epäselvä tunne sanoo heille, että sosialismi on yksi noista unelmista, joita he muistavat kuulleensa helposti kumotun muutamien inhimillisyydestä hurmautuneitten ranskalaisten mahdottomina haaveiluina, ja he kulkevat kulkuansa 19 vuosisadan läpi niinkuin maalainen harhailee Lontoon kaduilla. Yksi tahi kaksi ovat historiallisia haaveilijoita, jotka tarkkaan tuntevat entisyyden tapahtumat: mutta nykyisyys luiskahtaa heidän yhtä hyvin kuin toisienkin ohitse. He seisovat nykyajan yksityisiä tapahtumia niin lähellä, että he eivät näe, mitä heidän edessänsä tapahtuu. Eivät voi nähdä metsää puitten takia.
Päävirtaus, joka on sysännyt Euroopan yhteiskunnallisen elämän sosialismia kohti viime kuluneitten 100 vuoden kuluessa, on kansanvaltaisuuden vastustamaton edistyminen. De Tocqueville ajamalla ajoi ja kaksi sukupolvea sitte tämän totuuden vanhan maailman uppiniskaisiin korviin; ja me luulemme, että se siitä saakka kuuluu meidän henkiseen elämäämme. Mutta kuten useimmat sattuvat yleistotuudet ei tämäkään ole yleisesti toteutunut; ja De Tocquevillen kirja on aikojen kuluessa tullut »klassilliseksi», jota kaikki »siteeraavat», mutta ei kukaan lue. Kansanvaltaisuuden edistys on todellisuudessa usein vaan näennäinen... ja moni nykyajan valtiollisista demokraateista (kansanvaltaisista) ei voi ymmärtää, minkätähden yhteiskunnallisia ja taloudellisia aineksia sekoitetaan politiikkaan. Eivät he muka sen takia vastustaneet ylimystön valtaa: he eivät niin paljon rakastaneet suurta enemmistöä kuin he vihasivat vähemmistöä; ja kuten nykyään sanotaan — kuitenkin tavallisesti vaan naurettavien ihmisten puolelta — he ovat radikaaleja (äärimmäisiä) ainoastaan siitä syystä, etteivät itse ole ylimyksiä. Mutta mahdottomaksi käypi ajan pitkään kenellekään pysyminen siinä uskossa, että yhteiskunnan poliitillinen järjestys voi täydelleen muuttua ilman vastaavia muutoksia taloudellisessa ja yhteiskunnallisessa suhteessa... Pitemmän tai lyhyemmän väliajan perästä syntyy ehdottomasti uusi olojen ryhmitys, joka niin täydellisesti eroaa vanhasta järjestelmästä, että vaan historialliset kivettymät kuljeskelevat ympäri ja kieltävät, että siinä on mitään uutta olojen ryhmitystä tahi väittävät ettei mikään uusi tila ole mahdollinen tai suotava. Näistä kansanvaltaisuuden edistys — heiltä kun puuttuu taloudellinen käsityskanta — ei ole mitään muuta kuin vanhojen valtiollisten etuoikeuksien hävittäminen: mutta luonnollisesti ei voi pelkästä hävittämisestä ja hajoittamisesta löytää mitään kaunista. Nämä ovat puhtaasti poliittisia radikaaleja, jotka eivät tiedä mitään Comte'sta ja Carlyle'sta; he ovat sosiaalisissa asioissa jäännöksiä tieteentakaiselta aikakaudelta.
Puhtaat haaveilijat, utopistit taas, jotka omilla yksityisillä kangaspuilla kutoivat perusteettomia haaveilujaan uudistuvasta yhteiskunnasta, eivät hekään ylipäänsä ymmärtäneet aikakauden tehtävää. He olivat ajatuksissaan uudestaan eloon heränneitä Jooseppi toisia, hyväntahtoisia itsevaltiaita, jotka olisivat tahtoneet valaa vanhan maailman uusiin muotoihin, jos se vaan olisi ollut sulana. Heidän epäkypsiä tuumiansa vastaan yhtyivät valtiomiehet, raadikaalit ja taloustieteilijät; sillä he eivät välittäneet salaisesti vaikuttavista yhteiskunnallisista voimista, joita he eivät voineet kontrolleerata ja jotka lakkaamatta toimivat yhteiskunnallisen parannuksen saavuttamiseksi tavalla, jota utopismi ei aavistanutkaan.
Nykyisessä sosialistisessa liikkeessä on nämä kaksi virtausta yhdistettynä: yhteiskunnallisen uudistuksen puolustajat ovat kansanvaltaisuudelta oppineet, että ainoastaan mielten vähitellen tapahtuvan kääntymisen kautta uusien aatteiden puolelle sosiaalinen uudistus paloittain toteutuu. Kaikki yhteiskunnallisen elämän tutkijat, jotka seuraavat aikaansa, sosialistit yhtä hyvin kuin individualistit, tunnustavat, että kaikkien tähdellisten, oleellisten muutosten täytyy olla kansanvaltaisina ollaksensa kansan enemmistölle otollisia ja kaikkien mielissä valmistuneita, toiseksi asteellisia, siten vaikuttamatta mullistuksia, olkoon muuten edistys kuinka nopea tahansa: kolmanneksi ne eivät saa olla kansan silmissä siveellisyyttä vastaan sotivia ja siten yksityiskohtaisesti sitä turmelevia, ja vihdoin ovat ne ainakin tässä maassa joka tapauksessa pantavat toimeen laillisesti ja rauhallisesti. Sosialistit voivat sen takia täydelleen toimia yhdessä radikaalien kanssa valtiollisessa menettelyssään. Radikaalit taas tulevat luonnollisesti tunnustamaan, että yksinomaan poliittinen tasoitus ei riitä valtion pelastamiseksi vallattomuudesta ja epätoivoisasta tilasta. Molemmat haarat ovat pahoitetut tunnustamaan, että päävaikeus on taloudellisella alalla; ja yhä enemmän pääsee se käsitys juurtumaan, että kansanvaltaisuuden välttämätön tulos on se, että kansa itse kontrolleeraa (tarkastaa) sekä poliittista järjestelmää, että myös sen kautta tuotannon pääasiallisia välikappaleita; että järjestämättömään kilpailuun perustuvan taistelun sijaan astuu järjestynyt yhteistoiminta; ja että kansa tällä ainoalla mahdollisella tavalla johdonmukaisesti voittaa takasin sen, minkä John Stuart Mill kuhmu siksi »suunnattomaksi osaksi, jonka tuotannon välikappalten omistajat osaavat ottaa tuotannosta.» Kansanvaltaisen ihanteen taloudellinen puoli on todellisuudessa itse sosialismi.
19 vuosisadan keskivaiheilla vallitsi länsieuroopassa vielä järjestelmä, jonka perustus todellisuudessa oli feudalismia (läännitysjärjestelmää). Yhdysside ihmisten välillä oli pääasiassa alistuvaisuuden suhde. Yhteiskunnallinen valta oli joko hallitsijan tahi suurten maanomistajien käsissä. Muutamia lovia oli lyöty tuon järjestelmän täydellisyyteen, varsinkin sen kautta, että kaupunkien merkitys kasvoi ja samoin suhteellisesti vielä vähäarvoinen kauppasääty; mutta kansan suuri enemmistö eli hierarkisessa (pappisvaltaisessa) luokkajärjestelmässä, toisiinsa yhdistettynä vallan siteillä.
Mutta tämä järjestelmä oli jo kumoon menemässä. Kansan varsinainen pelastaja valtiollisesta orjuudesta oli Newcomen tai Watt, Hargreaves tai Crompton, Kay tahi Arkwright, kenen nyt sitten katsottanee enimmän vaikuttaneen 18 vuosisadan taloudellisen vallankumouksen aikaansaamiseksi. Näitten miesten keksinnöistä johtui sitte koko tuo koneteollisuus lukemattomine seurauksineen.
Taloudellisen vallankumouksen tulos, kun se hävitti keskiaikaisuuden ja teki ankaran rynnäkön entisyyden virkavaltaista itsevaltiutta vastaan, oli se, että se jätti kaikki yhteiskunnen uudet ainekset rajattoman vapauden valtaan. Yksityisen vapaus, siinä merkityksessä, että hänellä oli vapaus yksityisesti anastaa itsellensä tuotannon välikappaleet, nousi korkeimmilleen 19 vuosisadan alussa. Ei ollut minkäänlaisia hellätuntoisuutta osoittavia määräyksiä, jotka olisivat estäneet maan ja pääoman käyttämistä omistajan mahdollisen suurimmaksi voitoksi, vaikka monta miesten, naisten ja lasten henkeä tässä puuhassa uhrattiin. Tietämättömät ja ajattelemattomat kapitalistit puhuvat vielä tästä kauheasta ajasta ihastuksella. »Ei 5 % ei 10 %, vaan 1000 % loivat Lancashiren (puuvillateollisuuden) rikkaudet», lausui eräs heistä.
Kun taloustieteilijät näkivät, että paraimmatkin ponnistukset taloudellisten olojen järjestämiseksi lainsäädännön kautta epäonnistuivat, että nämä yritykset vieläpä olivat omiansa vahvistamaan yksityisten monopooleja (yksinomaisia oikeuksia), niin tulivat he yhä enemmän siihen käsitykseen, että täydellinen yksityisen vapaus oli paras.... Ja näin syntyi tuo oppi, jota professori Huxley sitte on kutsunut »administratiiviseksi nihilismiksi» (valtiolliseksi tyhjäntoimitukseksi). Se oli laisser faire, laisser aller'in apoteoosi (jumalaksi julistaminen).
Ensimmäinen mies, joka iski tuohon individualistiseen kilpeen oli Carlyle, joki tiesi, miten voi pakoittaa ihmisiä kuuntelemaan esityksiänsä. Vaikka hän erinäisissä ehdoituksissaan oli useammin väärässä kuin oikeassa, onnistui hänen kuitenkin pitää elävänä usko parempiin tarkoitusperiin kuin omaisuuden hankkiminen tässä maailmassa on ja sielun pelastaminen tulevassa. Sitten tulivat Maurice, Kingsley, Ruskin ja muut, jotka uskalsivat moittia tavalliseksi käynyttä keskisäädyn ihailua, kunnes vihdoin Comte'n ja John Stuart Millin, Darwinin ja Herbert Spencer'in kautta sosiaalisen organismin aate vihdoin oli tunkeutunut meidän taloustieteen professoriemmekin mieliin, jos kohta ei vielä heidän kirjoihinsa.
Sillä välin oli käytännön mies, huolimatta kaikista yllämainituista seikoista, pakosta kulkenut samaan suuntaan. Vastoin vallassa olevaa taloustiedettä ja vastoin vapaamielisten tehtailijoitten ponnistuksia oli Englanti pakoitettu ojentamaan kätensä heikoimpien kansalaisten turvaksi ja suojelukseksi... Kappale toisensa perästä on asteettain leikattu pääoman voitosta ja arvosta hyötyä tuottavien yhteiskunnallisten rajoitusten kautta, mitä tulee pääoman omistajien vapauteen käyttää sitä mielensä mukaan. Kappale kappaleen perästä on leikattu koron tuottamista tuloista siten, että asteettain verot ovat siirtyneet tavaran kuluttajista semmoisten henkilöitten maksettavaksi, jotka nauttivat tuloja yli kuningaskunnan keskimääriin — vähin tuloveronalainen tulo (3750 Smk) vastaa täsmälleen perheen keskimääräistä tuloa. Asteettain on myös valtiollista valtaa ja valtiollista järjestelmää maassa käytetty teollisuuden tarkoitusperien edistämiseksi ja nykyään onkin suurin työnantaja eräs kruunun ministeri (kenraalipostimestari) ja melkein jokainen liikehaara on siellä tahi täällä suorastaan kunnan, kaupungin tahi hallituksen käsissä ilman mitään välikäsiä eli kapitalisteja. Teoreetikot, jotka väittävät, että, jos kunta ottaa oman työnsä järjestämisen omiin käsiinsä, on se taloudellisesti sopimatonta, koska se muka sotii englantilaisten mahtavaa individuaalista riippumattomuuden tunnetta vastaan ja koska se muka on myöskin käytännöllisen politiikan ulkopuolella, harvoin aavistavatkaan, mihin määrin kaikki tämä jo on toteentunut. Puhumattakaan kansanvälisistä suhteista, sotajoukosta, laivastosta ja oikeudenkäynnistä hoitaa yhteiskunta, ainakin osassa Englannin saaria, postia, sähkölennätinlaitosta, tavarankuljetusta, rahanlyöntiä, maanmittausta, rahaliikettä, vaaka- ja mittalaitosta, valaistusta, katujen ja teitten kunnossapitoa, vakuutusta, laivarakennusta, kaupan välitystä, pankkiliikettä, maanviljelystä ja lainausliikettä. Se toimittaa monelle tuhannelle meistä syntymisestä kuolemaan saakka kätilöimen apua, pikkulastenhoitoa, kasvatusta, ylläpitoa, rokotusta, lääkärinhoitoa, lääkkeitä, jumalanpalvelusta, yleisiä huveja ja hautausta. Se panee toimeen ja ylläpitää omat kokoelmansa, puistonsa, taidemuseonsa, kirjastonsa, soittosalinsa, katunsa, tiensä, siltansa, teurastushuoneensa, paloruiskunsa, majakkansa, luotsinsa, lauttansa, pelastusveneensä, hinaajalaivansa, hautausmaansa, kylpylaitoksensa, pesuhuoneensa, lainausliikkeensä, satamansa, laivasiltansa, laivaveistämönsä, sairaalansa, apteekinsa, kaasulaitoksensa, vesijohtonsa, raitiotiensä, sähkökaapelinsa, maapalstansa, laitumensa, työväenasuntonsa, koulunsa, kirkkonsa ja lukusalinsa. Se herättää eloon ja julkaisee omat tutkimuksensa geologiassa, meteorologiiassa, statistiikassa, eläintieteessä, maantieteessä, vieläpä teologiiassakin... Jokainen näistä toimista ynnä sotajoukko, laivasto, poliisi ja oikeudenkäynti olivat ennen yksityisen yrittelijäisyyden käsissä ja niihin oli laillisesti kiinnitetty yksityistä pääomaa. Askel askeleelta on yhteiskunta ottanut ne huostaansa, joko kokonaan tai osaksi; ja yksityisen yritteliäisyyden ala on supistettu. Yhdessä tämän teollisuuden joutumisen kanssa valtion tai kunnan haltuun on myös puhtaasti personaallinen (yksilöllinen) aines liikkeen hoidossa vähentynyt. Entiset taloustieteilijät epäilivät, voisiko muuta kuin pankki- ja vakuutusliikettä järjestää osakeyhtiön muotoon: nyt voi menestyksellä mitä liikettä hyvänsä, aina leipomiseen ja maitotalouteen saakka hoitaa palkattujen virkamiesten kautta tyhjäätoimittavien osakasten laajoissa yhtiöissä. Enemmän kuin kolmas osa Englannin kaikista liikkeistä, päättäen liikepääomasta, on nyt osakeyhtiöitten käsissä, joiden osakkaat yhteiskunta voisi lunastaa ilman sen suurempaa vahinkoa heidän harjoittamille teollisuudenhaaroille, kuin jokapäiväinen osakkeitten myynti pörssille vaikuttaa.
Paitse yksityisten liikkeitten syrjäyttämistä valtion kautta registeröipi (luettelee), valvoo ja tarkastaa valtio melkein kaikki teollisuuden haarat, joita se ei vielä ole niellyt. Valtio määrää suuremmissa teollisuusliikkeissä työntekijäin iän, työajan, tarpeellisen ilman, valon ja tilan kuutiometrissä, lämpömäärän, puhdistuksen, lepopäivät ja ateriat; missä, milloin ja miten palkat ovat maksettavat; mitenkä portaat, nostoluukut, kaivokset ja louhimot ovat aidattavat ja suojustettavat; miten ja milloinka kalusto on puhdistettava, korjattava ja liikkeellä pidettävä. Kääreittenkin laatu, missä muutamat tavarat ovat myytävät, on tarkoin määrätty, ettei yksityinen kapitalisti voisi saada etua asemastaan. Joka taholla on hän kontrollin ja tarkastuksen alaisena ja mahdollisesti yhteiskunnan syrjäyttämänäkin ja sen ohessa on hänen pakko luovuttaa yleisiin tarkoituksiin yllä kasvava osa koroistaan.
Niilläkin aloilla, jotka vielä ovat yksityisten yrittelijäin käsissä, rajoitetaan täten joka päivä heidän toimintansa, ettei tuo yksityisen ahneuden synnyttämä anarkinen kilpailu, joka viime vuosisadan alussa muka oli ainoa yhteiskunnallisen toiminnan siunausta tuottava periaate, täydelleen hävittäisi valtiota. Kaiken tämän ovat »käytännölliset» miehet toimeenpanneet, jotka — se olkoon nimenomaan huomautettu — eivät tienneet mitään tieteellisestä yhteiskuntaopista, vaan arvelivat, että sosialismi on naurettavin kaikista unelmista eivätkä vähääkään välittäneet noista, kuten arvelivat suurisuisista yhteiskunnallisen uudistuksen vaatijoista. Niin vastustamaton on sosiaalisen edistyssuunnan voima, että joka toimellaan he juuri edistivät todellista sosialismia, jota he halveksivat ja hävittivät sitä individuaalista uskoa, jota he tunnustivat. He toimivat paremmin, kuin he itse luulivat toimivansa.
Ainoastaan harvat voivat nähdä, mihin saakka meidän itsetiedoton sosialismi jo on päässyt ja tämä tarkkanäköisyyden puute tekee sen, että paljon aikaa ja vaivaa tuhlataan sekä puheessa että paperilla esitettäessä naurettavan epäkäytännöllisiä esityksiä jokapäiväisten olojen mahdottomuudesta. Useimmat tuntevat paikallishallinnosta ainoastaan oman kaupunkinsa. Ja kuitenkin ovat kaupunginhallitukset tehneet enimmin meidän teollisuuselämämme »sosiaaliseeraamiseksi» ja viime vuosisadan kunnallishistoria on vielä kirjoittamatta. Ainoastaan muutamia seikkoja olkoon tässä mainittuna teollisuuden progressivisesta (edistyvästä) muuttumisesta kunnalliseksi. Useimmat meistä tietävät, että paikallishallitukset ovat ryhtyneet huolta pitämään teistä, kaduista ja silloista, jotka kerran olivat tykkänään yksityisen yritteliäisyyden huostassa, niinkuin myöskin valaistuksesta, kaikkien kulkuväylien puhdistuksesta sekä likaviemärien, vesijohtojen ja kanavien hoidosta. Puolet (v. 1889) kaasun käyttäjistä kuningaskunnassamme saapi tarpeensa yleisistä kaasulaitoksista, joita on 168 eri paikassa enemmän kuin 3 miljoonan vuotuisella menosummalla (3 milj. puntaa 75 milj. Smk). On tuskin tarpeellista lisätä, että yleisön hyöty tästä on suunnaton, vaikka lunastussumma on ollut kohtuuttoman suuri ja että kaasuteollisuuden siirtyminen kunnan käsiin nopeasti edistyy — ei vähemmän kuin 12 kuntaa on saanut lainoja tätä tarkoitusta (yksi myös sähkövaloa) varten yhden ainoan vuoden kuluessa. Samalla nopeudella on veden hankinta siirtynyt kunnan toimeksi: menot siitä nousevat jo yhteen miljoonaan puntaan. 65 kuntaa lainasi tätä varten rahaa v. 1887–88, maalais- ja kaupunkikuntia melkein samassa määrässä. Raitiotiet ja lautat ovat olleet saman kehityksen alaisia. Noin 31 kaupunkia, melkein kaikki suuremmat maakuntakeskustat omistavat ainakin useammat raitioteistään. Eikä ole merkkiäkään siitä, että tämä individualismin vaistomainen heittäminen sikseen olisi vähentymässä. Ei yksikään parlamentin jäsen ole esittänyt lakia, joka toteuttaisi Herbert Spencerin anarkistiset (persoonallisuuden täydellistä vapautta puoltavat) periaatteet hänen teoksessaan: »ihminen valtiota vastaan» (Man versus the State). »Vapauden ja omaisuuden puolustusliiton puolueelliset harrastukset eivät ole voineet estää vanhoillisia parlamentteja edelleen kannattamasta sosialistista lainsäädäntöä. Gladstone huomautti v. 1886 eräälle ystävälleen, että Home Rule -kysymys (Irlannin itsehallinnonkysymys) muuttaisi vapaamielisen puolueen radikaaliseksi. Hänen olisi ennen pitänyt sanoa, että se tekisi molemmista sosialistisen puolueen... Ei sen tähden ole kummallista, että Englannin ammattikongressi jo kaksi kertaa on julistanut kannattavansa maan ottamista valtion huostaan ja että Lontoon kaupunginneuvoston enemmistö on asettunut pääasiallisesti sosialistiselle pohjalle. Jyrkempien sosialistien kaikki vaatimukset, jotka ovat heti toteutettavissa, on radikaalinen puolue usein ottanut yleiseen ohjelmaansa. Niinkuin John Stuart Mill, ovat radikaalit, vaikkei yhtä selvillä sanoilla, kääntyneet puhtaasti poliittisesta kansanvaltaisuudesta täydelliseen, vaikka kohta itsetiedottomaan sosialismiin.
Ei liene tarpeellista huomauttaa, että nykyajan yhteiskunnalliseen filosofiaan ei voi jäädä vaikuttamatta politiikan ja teollisuuden kehitys. Verkalleen juurtui ihmisten mieliin tuo uuden yhteiskunnallisen järjestelmän aate ja uusi sosiaalisen elämän tarkoitus. Huomattiin (uudestaan), että yhteiskunta on jotain enemmän kuin useampien yksilöitten yhteenasettaminen, että sen olemassaolo eroaa sitä muodostavien yksilöitten olomuodoista. Hyvä yhteiskunta huomattiin olevan jotain enemmän kuin joku joukko hyviä kansalaisia; se on mitattava toisella mitalla ja punnittava toisella vaa'alla kuin yksilöllinen henkilö. Yhteiskunnan täytyy välttämättömästi, itsetietoisesti tai itsetiedottomasti pitää silmillä yhteisyyttään yhteiskuntana: sen elämä on korkeampi kuin jonkun sen jäsenistä; ja yksilön edut ovat ehdottomasti usein ristiriidassa kokonaisuuden etujen kanssa. Vaikka yhteiskunnallinen organismi (elimistö, osien vaikutus toisiinsa) on kehittynyt yksilöitten yhteenliittymisestä, niin yksilö nyt muodostaa sosiaalisen organismin, josta hän itse on osana; hänen elämänsä on syntynyt n. s. laajemmasta elämästä; hänen ominaisuutensa ovat muodostuneet sosiaalisten vaikutusten mukaan; hänen toimensa osat eroittumattomasti kietoutuneet muitten toimiin ja ovat osia kokonaisuudesta. Ilman sosiaalisen organismin jatkumista ja terveyttä ei yksikään ihminen nyt voi elää tai viihtyä; ja sen takia on sen eheänä pysyminen hänen varsinaisena silmämääränä. Hänen itsetietoinen vaikutin toiminnassa olkoon tai oikeammin sen täytyy aina olla individuaalinen, mitä häneen itseensä tulee; mutta missä tämä toiminta huomataan vahingolliseksi sosiaaliselle hyvinvoinnille, täytyy kokonaisuuden aikaisemmin tai myöhemmin ehkäistä sitä; muuten syöksyy tämä kokonaisuus itse jäsentensä erehdyksien kautta perikatoon. Sosiaalisen terveyden edellytykset ovat siis tieteellisen tutkimuksen tutkintoaineena. Löytyy aina erityinen sosiaalisten suhteitten järjestys, joka tuottaa vähimmän määrän inhimillistä kurjuutta, mikä silloin on mahdollista »luonnon niukkuuden» keskellä. Viisikymmentä vuotta sitte otaksuttiin, että täydellinen vapaus, individuaalinen tahi ihmisen riippumattomuus ynnä rikoslaki aikaansaisivat tämmöisen asiain tilan jokaiselle kansalle; ja tästä sukeutui tuo laisser faire'n ylistetty perustelma. Tänään tietää jokainen, joka asiaa on tarkastanut, etteivät tosiasiat myönnä tämmöistä optimistista (valoisaa) katsantotapaa. Me tiedämme nyt, että luonnollisessa valinnassa sillä kehityksen asteella, jolla sivistyneen ihmiskunnan olemassaolo on kysymyksessä, valitut yksilöt eivät ole yksityisiä ihmisiä, vaan yhteiskuntia. Tämän valinnan vaikutus edellisillä asteilla on kyllä samansuuntainen, mutta kuitenkin aivan toisenlainen. Alhaisempien eläinten kesken on ruumiillinen voima tahi notkeus pääominaisuutena: jos joku taivaallinen haltija mustekaloissa kehittäisi hienoa runollista kykyä, ei tämä etevämmyys sittekään estäisi niiden joutumista kömpelön naapurinsa saaliiksi. Ja jos sitte korkeammalla asteella henkinen kyvykkäisyys tulee etevimmäksi ominaisuudeksi, niin joku erityinen aivojen kehitys, joka johti alkuperäistä miestä tulen ja työkalujen keksintöön, teki suhteellisesti heikon villin kykeneväksi, kukistamaan kumppalinsa ja jäämään heidän jälkeensä eloon.
Henkinen etevämmyys kehittyy tämän mukaan nopeasti, mutta me emme kyllin ota huomioon, että tämänkin etevämmyyden on voittanut toinen, sosiaalinen järjestys. Sivistyneet ateenalaiset, saraseenit ja provensaalit joutuivat alakynteen taistelussaan olemuksensa puolesta asianomaisten kilpailijainsa kanssa, jotka, vaikka yksilöinä heikommat, siihen aikaan olivat itsellensä luoneet arvokkaamman yhteiskunnallisen järjestelmän. Ranskan kansaa ei voitettu viime sodassa sen takia, että saksalainen keskimäärin oli 11⁄2 tuumaa korkeampi kuin ranskalainen eikä senkään takia, että hän oli lukenut viisi kirjaa enemmän, vaan sen tähden, että saksalaisten yhteiskunnallinen järjestelmä, ajan vaatimuksiin katsoen, oli tehokkaampi kuin ranskalaisten. Jos me tahdomme vastedeskin pitää meidän suoranaisen vaikutusvaltamme emmekä vaan muistoa meidän etevämmyydestämme, niin täytyy meidän panna enemmän huolta yhteiskunnallisen järjestön parantamiseen, josta olemme osia, kuin meidän oman yksilöllisyyden kehittämiseen. Tahi oikeammin sanoen, jokaisen yksilöllisyyden täydellinen ja sopusointuinen kehittäminen ei välttämättömästi samalla ole hänen oman persoonallisuutensa korkein kehitysaste, vaan ainoastaan mikäli hän mahdollisen paraimmiten täyttää vaatimattoman tehtävänsä tuossa suuressa sosiaalisessa koneistossa. Meidän täytyy heittää sikseen tuo luulottelumme, että olemme rippumattomia yksilöitä ja taivuttaa mielemme, jolle oma itse on kyllin, alistumaan korkeamman tarkoituksen, yleishyödyn alle. Täten astuu itsetietoinen »suoranainen mukautuminen» varmasti »välillisen mukautumisen» sijaan, joka oli entinen, itsetiedoton ja hävittävä taistelu olemuksesta; ja mikäli yhteiskunnallinen ymmärrys kasvaa, on ihmisen yhä enemmän nähty hankkivan itsellensä sekä »luonnon herruuden», että myöskin itsetietoisen kontrollin oman sosiaalisen kohtalonsa suhteen.
Uusi tieteellinen oppi sosiaalisesta järjestelmästä on täydelleen syrjäyttänyt taloustieteilijäin ja filosoofisten äärimiesten rakkaat perusaatteet. Me näimme heidän iloisesti purjehtivan anarkiiaa kohti laisser faire'n virralla. Sen jälkeen on virta kääntynyt. John Stuart Mill'in »Political Economy'n» ilmestyminen v. 1848 merkitsee sopivasti vanhan individuaalisen taloustieteen rajapyykin. Jokainen uusi painos Millin kirjasta muuttui yhä enemmän sosialistiseksi. Hänen kuolemansa perästä maailma oppi tuntemaan hänen omakätisesti kirjoitetusta elämäkerrasta, että hän puhtaasti kansanvaltaisesta poliittikosta oli muuttunut vakaantuneeksi sosialistiksi.
Ja täytyihän kansanvaltaisuuden pakostakin kiintyä tähän oppiin. Kun kansan syvät rivit suruksensa tulivat vakuutetuiksi individualismin kykenemättömyydestä hankkia siedettävät elämänehdot neljälle viidennekselle koko kansasta (katso prof. L. Levi'n kirjettä Timesille 13⁄8 1880), oli odotettavissa, ettei individualismi eläisi yli niiden pääsyn valtiolliseen vaikutukseen. Jos yksityisten omistusoikeus maahan ja pääomaan välttämättömästi pitää useampia työntekijöitä alituisessa köyhyydessä (ilman heidän omaa syytänsä) tehdäksensä muutamat tyhjäntoimittajat rikkaiksi (ilman heidän omaa ansiotansa), niin yksityisomaisuus maan ja pääoman suhteen välttämättömästi tulee käymään samaa tietä, kuin feudalismi, jonka sijaan se astui. Niin kauan kun kansanvaltaisuus poliittisessa hallinnossa edelleen on vallitsevana perusteena, voi aivan varmaan ennustaa, että sosialismi on oleva sen taloudellinen toisinta. Jokaisen lisäyksen poliitilliseen valtaansa tulee aivan varmaan köyhälistö käyttämään taloudellisen ja yhteiskunnallisen asemansa turvaamiseksi.