Sidney & Beatrice Webb

Englannin ammattiyhdistysliikkeen historia

1894


VI Luku.

Separatistiset virtaukset.

(1863–1885).

Vuosien 1851–1863 välisellä aikakaudella olivat kaikki ammattiyhdistysliikkeen toimeenpanevat voimat keskittyneet Lontooseen. Vuosina 1863–1867 alkoivat sitävastoin, kuten olemme edellisessä luvussa nähneet, eräät sellaiset maaseudun järjestöt, kuin Glasgowin ja Sheffieldin ammattiyhdistysneuvostot, sekä sellaiset yksityiset maaseudun johtomiehet, kuin Alexander Macdonald ja John Kane, näytellä tärkeätä osaa yleisessä liikkeessä. Tapahtumista rikas vuoden 1867 ahdinkoaika ja siitä johtunut valtiollinen taistelu on pakottanut meidät keskeyttämään liikkeen kasvamista koskevan esityksemme, voidaksemme seurata lontoolaisten johtajain parlamentarista toimintaa. Mutta sillä aikaa kuin Juntta ja sen liittolaiset voittivat suuret voittonsa Westministerissä, siirtyi ammattiyhdistysmaailman keskipiste huomaamatta Lontoosta Humberin pohjoispuolella oleviin teollisuuspiireihin. Tämä johtui ennen kaikkea kahden suuren maaseutujärjestön, hiilikaivostyöläisten ja puuvillatyöntekijäin, nopeasta kasvamisesta.

Kaivostyöläisillä, jotka nyt ovat mahtavana voimana ammattiyhdistysliikkeessä, ei ollut vuoteen 1863 saakka ainoatakaan vaikuttavaa järjestöä. »Suurbritannian kaivostyöntekijäin liitto», joka syntyi, kuten olemme nähneet, vuonna 1843 ja alkoi äkkiä toimia sangen pontevasti, oli jälleen hävinnyt vuoden 1844 onnettoman lakon jälkeen. Martin Jude koetti vuonna 1850 tarmokkaasti saada uutta kansallista liittoa syntymään, mutta yritys ei onnistunut. Siitä saakka kävivät »ne unionien jätteet, jotka vielä olivat hengissä, vuosi vuodelta yhä harvalukuisemmiksi ja kooltaan pienemmiksi, kunnes vuoden 1855 lopulla voitiin sanoa, että kaivostyöläisten järjestöt olivat kuolleet kaikkialla».[1] Niiden henkiin herättäminen oli sen lahjakkaan miehen sitkeän työn tulos, joka oli seuraavat viisitoista vuotta kaivostyöläisten arvossapidettynä johtajana.

Alexander Macdonald, jonka elinkautista uhrautuvaa toimintaa kaivostyöntekijät saavat kiittää nykyisestä asemastaan ammattiyhdistysmaailmassa, on samoin kuin William Newton puolittain vanhan Trade Unionismin tilapäinen, asianharrastuksesta toimiva johtaja ja puolittain uuden suunnan palkattu virkamies. Ollen itse kaivostyöläinen ja kaivosmiehen poika oli hän hankkimainsa tietojen ja varallisuuden kautta kohonnut sellaiseen asemaan, että hän voi antautua vuodesta 1857 tykkänään ajamaan kaivostyöläisten asiaa. Kuvarikas kieli ja hiukan kerskaileva luonne ei tuottanut hänelle haittaa niiden raakojen ja sivistymättömien työntekijäin keskuudessa, joita hän johti. Pääasiallisena syynä hänen menestykselliseen toimintaansa ei kuitenkaan ollut hänen puhetaitonsa eikä hänen järjestämiskykynsä, vaan se seikka, että hän osasi oikein arvostella, mitkä erityiset muutokset olivat välttämättömiä kaivostyöläisten aseman korjaamiseksi, ja se taktillinen kyky, että hän voi antaa näille muutoksille sopivan lain muodon. Samoin kuin hänen ystävänsä Allan ja Applegarth piti hänkin parlamentarista toimintaa melkein yksinomaisena keinona päämääränsä saavuttamisessa. Juntta tyytyi vaatimaan ammattiyhdistysten jäsenille lain turvaamaa vapautta, mutta Macdonald taas käytti alusta alkaen vaikutusvaltaansa saadaksensa työehdot laissa määrätyiksi. Ja vaikka hän samoin kuin hänen lontoolaiset liittolaisensakin neuvotteli usein porvaristoon kuuluvain ammattiyhdistysliikkeen ystäväin kanssa ja käytti ahkerasti hyväkseen heidän apuaan alahuoneessa, esiintyi hänen valtava itsenäisyytensä ja henkinen joustavuutensa siinä, että hän ei koskaan vähimmässäkään määrässä luopunut ammattiyhdistysliikkeen varsinaisesta periaatteesta, työntekijän alimman toimeentulomahdollisuuden ylläpitämisestä pakon avulla.

»Vuonna 1856», kertoo Macdonald myöhemmin, »astuin ensimäisen kerran Skotlannin ja Englannin välisen rajan ylitse saadakseni aikaan paremman kaivoslain, oikean menettelyn punnituksessa, kasvatusta nuorisolle, työn rajoitetuksi kaivoksissa kaksitoista vuotta täyttäneille, työpäivän lyhennetyksi kahdeksaan tuntiin vuorokaudessa, työnjohtajain kehittämisen, palkan maksun joka viikko maassa käyvällä rahalla, truckjärjestelmän poistamisen ja monta muuta hyödyllistä asiaa, joita on liian paljon tässä lueteltaviksi. Pian tämän jälkeen liittyi asia toiseensa, ja vuoden 1858 lopussa taistelimme kaikin voimin paremman lainsäädännön puolesta».[2] Kaivosklubeista ja eri paikkakunnilla olevista komiteoista, jotka esittivät näitä lainsäädäntöä koskevia vaatimuksia, muodostui paikallisten järjestöjen keskuksia, joiden kanssa Macdonald oli alituisessa kirjeenvaihdossa. Eräs Etelä-Yorkshiren kaivostenomistajain vuonna 1858 toimeenpanema, useisiin tuhansiin työntekijöihin ulottuva mielivaltainen sulku liitti tämän hiilialueen työntekijät lujaksi paikallisjärjestöksi. Tämän avulla voi Macdonald vielä samana vuonna kutsua Ashton-under-Lyneen kansallisen kongressin, jossa edustajat kuitenkin voivat sanoa edustavansa ainoastaan neljäätuhatta ammattiyhdistyksiin järjestynyttä työntekijää. Mutta kaivostyöläisten kansallisen unionin varsinaisen toiminnan voidaan kuitenkin sanoa alkaneen vasta vuoden 1863 lopulla. Ja samana vuonna pidetyn Leedsin kongressin keskusteluissa kuvastuu sama Macdonaldin politika, jota hän kuolinpäiväänsä saakka väsymättä saarnasi kaivostyöläisille ja johon suuri enemmistö, väliin siitä luovuttuaan, aina lopullisesti taipui.

Leedsin kaivostyöläisten kongressi oli monessa suhteessa huomiota ansaitseva kokous. Sen sijaan kuin edellisten kongressien luonteenomaisena tunnuksena oli ollut summaton puhetulva, sai Macdonald nuo viisikymmentäyksi edustajaa, jotka olivat marraskuun 9–14 päivinä 1863 koolla Kansan kooperativisalissa (Peoples Cooperative Hall), järjestämään istuntonsa samalla tavalla kuin Kansallinen yhteiskuntatieteellinen seura, ja jakaantumaan eri valiokuntiin lainsäädäntökysymyksiä, yleisiä valituksia ja yhteiskunnallista järjestymistä varten. Nämä kolme valiokuntaa laativat kukin mietintönsä kongressille.[3] Tehdaslain säädännön ja kartismin kannattajana kuuluisaksi tullut Joseph Rayner Stephens, »kongressin kappalainen», avasi joka päivä kokouksen keskustelut rukouksella. Osastojen kertomuksissa ja kokouksen monissa päätöksissä tapaamme Macdonaldin ohjelman kaikki kohdat. Elantokannan ylläpitämistä lainsäädännön järjestämäin työehtojen avulla pidettiin niin tärkeänä, että se aiheutti kokonaisen sarjan ehdotuksia, jotka sittemmin ovat melkein kaikki siirtyneet kaivostyölakiin. Sen käsityksen vastakohtana, joka tahtoo jättää palkat tuotteen hinnasta riippuviksi, esitettiin selvästi se periaate, että kaikki vaikutus työntekijäin normaliseen elinkantaan on estettävä tuotannon järjestämisen ja valvonnan kautta. »Liikatyö», sanotaan kertomuksessa, »synnyttää liikatuotannon, alhaiset palkat ja halvat hinnat ovat seurauksena, ja samoin myöskin huonot tottumukset ja huono terveys, ja silloin on tuotannon ja voiton väheneminen välttämätöntä. Raatamisen rajoittaminen ja sitä vastaava ruumiillisen terveyden kohoaminen lisäävät tuotantoa voiton kannalta katsoen, samalla kuin ne rajoittavat sitä siten, etteivät varastot pääse liian täyteen; paremmat palkat synnyttävät parempia tottumuksia, josta seuraa säästö työn käyttämisessä ... Liikatyön ja liikatuotannon huonot vaikutukset työpalkkoihin ja työntekijöihin synnyttävät siis oikeutettuja valituksia. Ja me olemme sitä mieltä, että mikäli nämä seikat ovat yhteiskunnallisten sopimusten aiheuttamaa ihmistyötä, voidaan ja tulee niitä järjestää lainsäädännön kautta. Tämän järjestämisen täytyy tietysti tapahtua kahdelta taholta. Osaksi se voidaan suorittaa pakollisen lainsäädännön kautta, mutta periaatteen — (sic) tulee olla vapaaehtoisen sopimuksen tulos».[4]

Sangen tarmokkaasti vaadittiin, että työaika kaivoksissa on rajoitettava kahdeksaan tuntiin päivässä. Mutta Macdonaldin neuvosta tehtiin se taktillinen päätös, että täysi-ikäisten työmiesten työaikaa ei vaadittu laissa määrättäväksi, vaan tyydyttiin parlamentille tehdyssä anomuksessa pyytämään ainoastaan poikain työaikaa rajoittavaa lakia. Huvittavaa on nähdä, että Northumberlandin ja Durhamin kaivostyöläisten sekä heidän muilla paikkakunnilla työskenteleväin toveriensa välisen syvän erimielisyyden alku on jo tällöin huomattavissa. Durhamin kaivostyöläisten tuleva johtaja William Crawford selitti, kuinka läheisessä yhteydessä lasten työajan lainsäädännöllinen järjestäminen on täysi-ikäisten miesten työajan määräämisen kanssa. Kokouksen yleinen mielipide oli, että on vaadittava ankaraa lakimääräystä, joka kieltää käyttämästä poikia kaivoksissa enemmän kuin kahdeksan tuntia päivässä, mutta Crawford selitti, että: »lakimääräistä kahdeksantuntista työpäivää ei voida saada toteutetuksi hänen edustamassaan kaivospiirissä». Hän vaati, että poikain tulisi työskennellä kymmenen tuntia ja täysi-ikäisten miesten kuusi tuntia päivässä.[5] Hän ehdotti sentähden pojille lakimääräistä kymmentuntista työpäivää. Kongressi ei kuitenkaan suostunut luopumaan kahdeksantuntisen työpäivän periaatteesta. Tässä mielessä laadittu lakiehdotus hyväksyttiin lopuksi ilman vastustusta.

Toisesta Macdonaldin vaatimasta uudistuksesta on ollut sangen laajalle ulottuvia vaikka ennakolta arvaamattomia seurauksia kaivostyöläisten järjestöille. Kaivostyömiesten palkan mielivaltainen lyhentäminen sen tekosyyn nojalla, ettei joku määrä vaunuja tai tynnyreitä muka ollut aivan täynnä, oli jo kauan aikaa ollut syvän katkeruuden aiheena. Oli muuttunut säännölliseksi tavaksi, että tunnottomat kaivosten omistajat selittivät suuren prosenttimäärän työntekijäin kuormia huonosti täytetyiksi, päästäkseen sillä tavalla maksamasta louhimispalkkaa louhitusta hiilimäärästä kokonaisuudessaan. Tämä epäkohta tuli vielä tuntuvammaksi sen kautta, että maanpinnan alapuolella työskentelevän kaivosmiehen ansio riippui tykkänään sen työnantajain edustajan rehellisyydestä, joka maanpinnalla merkitsee hänen suorittamansa työmäärän. Tämän johdosta vaativat työntekijät, että heidän tulee saada asettaa punnitsemispaikalle oma edustajansa valvomaan, mistä määrästä työntekijälle on palkka maksettava. Vuonna 1859 syntyi tämän johdosta Etelä-Yorkshiressä suuria taisteluita, jolloin työnantajat kiivaan vastarinnan jälkeen suostuivat tähän työntekijäin vaatimukseen.

Sen jälkeen koetti Etelä-Yorkshiren kaivostyöntekijäin unioni Macdonaidin avulla tarmokkaasti saada kaivostyöntekijälakiin pykälää, jossa säädettiin, että hiilet ovat kaivosten johtajain toimesta punnittavat, jolloin työntekijäin edustajan on sallittava tarkastaa punnitsemista. Tämä työntekijäin anomus synnytti parlamentissa kiivaan taistelun, jonka tuloksena oli, että vuoden 1860 laki salli jokaisen kaivoksen työntekijäin asettaa punnitsemisen valvojan, mutta rajoitti näiden valitsemisen sellaisiin henkilöihin, jotka todella olivat työssä kysymyksenalaisessa kaivoksessa.[6]

Kaivostenomistajain juonittelut saivat kuitenkin tämän voiton pysymään kauan aikaa mitättömänä. Niinpä erotettiin esim. Barnsleyssä punnituksenvalvojaksi valittu Normansell heti vaalin jälkeen toimestaan ja kiellettiin häneltä pääsy kaivokseen. Kun työnantajaa sakotettiin tämän lainvastaisen teon johdosta, vetosi hän ylimpään oikeuteen, ja ammattiyhdistys sai vasta kahden vuoden sangen kalliin oikeudenkäynnin perästä työnantajan pakotetuksi ottamaan työntekijäin edustajan jälleen toimeensa.[7] Seuraavien kahdenkymmenen vuoden kuluessa koettivat kaivostenomistajat alituisesti kiertää tämän lain määräyksiä. Jos ei työntekijöitä voitu houkutteluilla tai uhkauksilla saada luopumaan punnituksenvalvojan valitsemisoikeudesta, niin koetettiin tätä kaikin mahdollisin keinoin estää toimestaan. Usein estettiin hän pääsemästä punnituslaitoksen läheisyyteen. Toisissa kaivoksissa asetettiin painot siten, että hän ei voinut niitä selvästi nähdä. Hänen laskujaan väitettiin mitä kiivaimmin vääriksi ja hänen sekaantumisensa asiaan kostettiin hänelle katkerasti. Mutta siitä huolimatta taisteli kaivostyöntekijäin liitto sitkeästi asiansa puolesta saadakseen punnituksenvalvojan aivan riippumattomaan asemaan. Vuoden 1872 kaivoslaki vahvistikin hänen asemaansa jonkun verran ja vihdoin vakuutti vuoden 1887 laki työntekijöille oikeuden, että kussakin kaivoksessa työskentelevät henkilöt saivat enemmistön päätöksen nojalla koko kaivoksen kustannuksella asettaa punnituksenvalvojan, jolla oli täysi valta pitää tarkkaa ja itsenäistä luetteloa jokaisen yksityisen työntekijän suorittamasta työstä.

Olisi hauskaa tutkia ja saada selville, missä määrässä kaivostyöläisjärjestöjen luonteenomaiset tunnusmerkit johtuvat tästä ainoasta lainsäädännöllisestä uudistuksesta. Sen tunnustaminen ja siitä johtuva työntekijäin yhteisen menettelyn hyväksyminen kehotti suorastaan yhteenliittymiseen. Määräys, että koko kaivoksen oli aina suoritettava sen edustajan tuottamat kustannukset, jonka valitsemiseen tarvittiin vain työntekijäin enemmistö, on käytännössä johtanut siihen, että jokaisessa kaivoksessa on erityinen alasihteri, joka ei maksa ammattiyhdistykselle mitään. Mutta melkein sitäkin tärkeämpiä ovat tulokset olleet näiden luottamusmiesten luonteeseen nähden. Punnituksenvalvojan täytyy olla luonteeltaan niin taipumattoman, että eivät työnjohtajain tahi työnantajain taholta tulevat uhkaukset tai imartelut vaikuta häneen mitään. Hänen tulee myöskin olla elintavoiltaan täysin säännöllisen, toimissaan tarkan ja tunnollisen sekä tottuneen laskijan. Täten muodostavat punnituksenvalvojat ihmeellisen hyvän värväysalueen, josta voidaan lakkaamatta saada kykeneviä ammattiyhdistysten sihterejä tai työväenedustajia.

Vuonna 1863 pidetty Leedsin kongressi oli ensimäinen vuosittain tai puolivuositttain uudistuvain kaivostyöläisedustajain kokousten sarjassa, jotka suuressa määrässä lujittivat heidän järjestöjään. Olemme jo maininneet sen tehokkaan avustuksen, mitä vuoden 1867 »isäntä ja palvelija» -lakia vastaan suunnattu liike sai Macdonaldilta. Mutta vuosien 1864 ja 1869 välillä milloin yhdessä milloin toisessa kreivikunnassa keskeytymättä puhjenneet lakot ja työnsulut vaikuttivat sen, että kansallinen liitto ei voinut saavuttaa pysyvää sananvaltaa huonoimmin järjestyneiden alueiden työntekijäin keskuudessa. Vuonna 1869 perustivat muutamain Lancashiren kaivosten työntekijät kilpailevan yhdistyksen nimeltä »Kaivostyöläisten yhteensulautunut liitto», jonka tuli antaa heille järjestetympää avustusta paikallisten lakkojen sattuessa. Tämä hajaannus kuitenkin vain lisäsi ammattiyhdistyksiin järjestyneitten kaivostyöläisten lukua, joka nousi muutamassa vuodessa tuohon ennen kuulumattomaan summaan 200,000.

On helppo ymmärtää, kuinka suuressa määrässä tämä nyt kokeneitten parlamentaristen taktikojen johtama kaivostyöläisten armeija kohotti ammattiyhdistysten luottamusmiesten valtiollista vaikutusvaltaa. Vaikka työväestöstä olikin ainoastaan osa äänioikeutettuja, huomataan heidän vaikutustaan jo vuoden 1868 yleisissä vaaleissa, ja kun ammattiyhdistyskongressi asetti vuonna 1871 parlamentarisen komitean, valittiin Macdonald sen puheenjohtajaksi. Seuraavana vuonna onnistui hänen saada useita niistä pienistä muutosehdotuksista, joiden puolesta hän oli laskenut vaakalaudalle vaikutusvaltansa valtiollisessa maailmassa, otetuksi uuteen kaivosliikettä koskevaan lakiin. Ja vuonna 1874 tuli hän sekä hänen virkaveljensä Thomas Burt, kuten olemme nähneet, ensimäisinä työväenedustajina parlamentin alahuoneeseen.

Yhtä tärkeä kuin nuo hiukan hajallaan olevat kaivostyöläisjoukot oli Lancashiren puuvillatyöntekijäin luja järjestö, jota aletaan vuodesta 1869 alkaen pitää sangen tärkeänä tekijänä ammattiyhdistysmaailmassa. Lancashiren kudontatyöntekijät, jotka olivat näytelleet tämän vuosisadan ensimäisinä vuosikymmeninä niin tärkeää osaa ammattiyhdistysliikkeessä ja joiden tarmokas »Short Time» -komitea oli vuonna 1847 saanut toteutetuksi lain kymmentuntisesta työpäivästä, näyttävät lähinnä seuranneina vuosina joutuneen sisällisten riitojen ja rappeutumisen tilaan. Tosin perustettiin vuonna 1853 nykyinen »Puuvillankehrääjäin yhteensulautunut liitto». Mutta tämä yhteinen järjestö vietti aina vuoteen 1869 saakka kituvaa elämää sentähden, että sellaiset tärkeät paikalliset järjestöt kuin Oldhamin ja Boltonin joko pysyivät tykkänään erillään liitosta tai olivat sitä kohtaan aivan kylmäkiskoisia. Melkein samanlaisessa asemassa olivat puuvillakankurit. Vuonna 1853 perustetun »Blackburn liiton» syrjäytti vähitellen »North East Lancashire Association» (Koillis-Lancashiren liitto), eräs vuonna 1858 perustettu pienempäin kaupunkien kankuriyhdistysten järjestö. Tämän liiton, joka syntyi »Blakburn liiton» hajaantumisen johdosta, tuli erityisesti kustantaa yhteinen harjautunut hintojen laskija, joka kykeni puolustamaan työntekijäin etuja niissä pitkällisissä väittelyissä, joita syntyi Englannin puuvillateollisuuden tunnusmerkkinä olevain monimutkaisten kappalepalkkatariffien johdosta.[8]

On vaikea saada liikkeen ulkopuolella olevaa käsittämään, mikä suuuri vaikutus näillä taidokkaasti laadituilla »listoilla» on ollut Lancashiren ammattiyhdistysliikkeeseen. Se yleinen tyytyväisyys — vieläpä suoranainen ihastuskin, jota Lancashiren puuvillatyöntekijät tuntevat kappalepalkkajärjestelmää kohtaan, on tykkänään näiden sitovasti vahvistettujen ja julkaistujen listojen tulos. Niiden toinen ja vielä tärkeämpi tulos oli uuden ja aivan erityisen ammattiyhdistysten luottamusmiesten luokan syntyminen. Sillä vaikka tariffi oli valmistettu mitä huolellisemmin ja ulottui kaikkiin yksityiskohtiin — kuten esim. Boltonin kehrääjäin tariffi (»Bolton Spinning List»), joka sisälsi kahdeksankymmentäviisi tiheään painettua sivua numeroita[9] — niin ovat laskut kuitenkin niin monimutkaisia, etteivät ainoastaan tavalliset työntekijät tai tehtailijat ole kykenemättömät niitä käsittämään, vaan että niitä ei voi oppinut matematikokaan suorittaa, ellei hän tarkkaan tunne teknillisiä yksityiskohtia. Ja kuitenkin määrätään jokaisen noiden kymmenien tuhansien työntekijäin viikkoansio näiden tariffien nojalla suoritettujen tarkkojen laskujen perustuksella, jotka usein ovat tehtävät erikseen kutakin työntekijää varten. Ja kun tariffin muuttaminen on kysymyksessä, voi usein tapahtua, että kokonaisen piirin normalipalkka riippuu siitä, kuinka nopeasti ja tarkasti työntekijäin edustajat voivat laskea ja käsittää, mitä joku asiaan vaikuttavia monilukuisia tekijöitä koskeva muutosehdotus vaikuttaa. On ilmeistä, että taitava työväenjärjestäjä tai etevä puhuja oli useimmiten tällaiseen työhön aivan kykenemätön. Tämän johdosta tuli sekä kutojain että kehrääjäin kesken tavaksi, että uusi sihteri valittiin tutkinnon perustuksella, joka muodostui vähitellen yhä täydellisemmäksi sen mukaan kuin itse tutkijat — toisin sanoen toimessa olevat luottamusmiehet — kehittyivät taitavammiksi. Ensimäinen tämän tutkinnon suorittanut sihteri oli Thomas Birtwistle,[10] joka alkoi vuonna 1861 kolmikymmenvuotisen kunniakkaan ja menestyksellisen toimintansa Lancashiren kankurien palveluksessa. Muutamassa vuodessa keräytyi hänen ympärilleen pieni joukko luottamusmiehiä, jotka olivat valitut samojen vaatimusten perustuksella. Vuodesta 1871 alkaen saivat ammattiyhdistysliikkeen neuvonantajat tervetulleen lisän »pumpulimiehistä»: ryhmä viisaita, terävänäköisiä ja taistelukykyisiä luottamusmiehiä, samalla sekä kirjanpitäjiä että asianajajia.

Näiden henkilöiden johdolla saavuttivat Lancashiren puuvillatyöntekijät erinomaisia tuloksia. Heidän ensimäinen tehtävänsä oli tariffien voimaan saattaminen ja täydentäminen kaikissa piireissä. Kun palkkamäärät ja palkkaliikemenettely täten saatiin vahvistetuiksi, käyttivät he kykynsä parantaakseen muita työehtoja sopivain lainsäädäntötoimenpiteitten avulla.

Aina vuodesta 1830 alkaen olivat Lancashiren työntekijät, erittäinkin kehrääjät, tarmokkaasti ja keskeyttämättä vaatineet työajan ja muiden työehtojen järjestämistä teollisuusalallaan lainsäädännön kautta. Vuonna 1867 päätti Lancashiren kudontatyöntekijäin edustajakokous pappismies J. R. Stephensin johdolla, että »oli ryhdyttävä vaatimaan sellaisia lainsäädäntötoimia, jotka turvaisivat niinhyvin täysi-ikäisille miehille ja naisille kuin nuorille henkilöillekin tehtaissa yhtäläisen kahdeksantuntisen työpäivän, ruoka-aikoja lukuunottamatta; ja että tämän kahdeksantunnin lain tuli motoreihin nähden sisältää asianmukaisia rajoitusmääräyksiä.[11] Kun liike-elämä elpyi ja ammattiyhdistysten voimat sen johdosta varttuivat vuosina 1871 ja 1872, ryhdyttiin samaan menettelyyn uudelleen. Oldhamin kehrääjät koettivat tosin vuonna 1871 saada lakon avulla työt lopetetuiksi tehtaissa lauantaisin kello 12 päivällä. Mutta kun tämä yritys ei onnistunut, kokoontuivat sekä kehrääjäin että kankurien eri paikallisyhdistysten edustajat — enimmäkseen ammattiyhdistysten luottamusmiehiä — ja perustivat tammikuun 17 p. 1872 tehdaslain uudistusliiton saadakseen aikaan lakimääräyksen, joka vähentäisi työajan 60 tunnista 54 tuntiin viikossa.

Näiden varovain taktikojen parlamentarinen politika on vain uusi todistus siitä käytännöllisestä opportunismista, joka on kuvaavana piirteenä Englannin ammattiyhdistysliikkeen miehissä. Puuvillatyöntekijäin luottamusmiehet eivät tahtoneet vuonna 1872 julkisesti liittyä ammattiyhdistyskongressin parlamentariseen komiteaan, joka siihen aikaan oli sekautunut kiihkeään agitationiin rikoslain lisämääräysten poistamiseksi. »Muutamat 'Short Time Committeen' (Työajanlyhennys-komitean) jäsenet», sanotaan kongressikertomuksessa arvelematta, »uskoivat, että jo pelkkä yhteistyökin kongressin komitean kanssa tuottaisi enemmän vahinkoa, kuin hyötyä — — — koska lordi Shaftesbury ja muut olivat selittäneet, että he eivät suostu kannattamaan mitään ammattiyhdistysten etuja tarkoittavaa toimenpidettä».[12] Yleisöön ja alahuoneeseen nähden nojautui siis kysymyksenalainen laki »tykkänään toisille perusteille», kuten kertomuksessa sanotaan. Sen määräykset rajoitettiin, kuten kymmentuntista työpäivää koskevan lainkin, muodollisesti naisiin ja lapsiin. Paitsi ammattiyhdistysten esitaistelijain, kuten Th. Hughesin ja Mundellan kannatusta, saatiin ehdotukselle siten sellaisten filantropien kuin lordi Shaftesburyn ja Samuel Morleyn kannatus.

Tuskin lienee tarpeellista sanoa, että Lancashiren puuvillatyöntekijäin kokeneet johtajat eivät suinkaan vaihtaneet yksinomaan naisten ja lasten tähden työpäivänlyhentämis-liikettä tarkoittavia hyökkäyslakkoja parlamentariseen agitationiin. Tehdaslain uudistusliiton pöytäkirjat eivät hiisku sanaakaan naisten ja lasten kärsimyksistä, vaan niissä kuvastuu kauttaaltaan täysi-ikäisten miespuolisten kehrääjäin lyhennetyn työpäivän vaatimus. Ja siinä »tehdastyöläisille» osotetussa kiertokirjeessä, joka kutsui kokoukseen, missä tämä liitto perustettiin, näemme kehrääjäin sihterin toiselta puolelta vastustavan sitä »väärää katsantokantaa, että kaikki lainsäädännöllinen sekautuminen täysi-ikäisten miesten työhön olisi taloudellinen virhe», ja toiselta puolen taas vaativan »lakimääräyksiä, jotka tuntuvasti rajoittaisivat työaikaa tehtaissa», jotta hänen valitsijansa, jotka kaikki olivat täysi-ikäisiä miehiä, myöskin saisivat nauttia niitä yhdeksäntunnin työpäiviä eli viidenkymmenenneljän tunnin työviikkoja, mitä muiden ammattien työntekijöille oli niin auliisti myönnetty».[13] Oli kuitenkin tarpeetonta jopa vahingollistakin esittää asia julkisuudessa täten. Miespolven kokemus oli opettanut Lancashiren työntekijöille, että jokainen todellinen naisten ja lasten työpäivän lyhentäminen tehtaissa välttämättömästi tuotti vastaavan työajanlyhennyksen niille täysi-ikäisille miehille, jotka työskentelivät heidän kanssaan yhdessä. Ja kun otetaan lukuun se henki, joka vuonna 1872 oli vallalla alihuoneessa, vieläpä muiden ammattien työntekijöidenkin keskuudessa, oli täysi-ikäisten miesten työajan rajoittaminen lainsäädännön avulla yhtä mahdoton toteuttaa silloin kuin vuonna 1847.

Työajan lyhennystä tarkoittava lakiehdotus laadittiin siis siten, että se sananmukaisesti tarkoitti ainoastaan naisia ja lapsia, joiden kärsimyksistä kymmentuntisen työpäivän vallitessa puhuttiin sangen paljon sekä kokouksissa että sanomalehdissä. Tämä taistelu suoritettiinkin itse asiassa »naisten hameitten suojassa» kuten eräs kyvykäs asian puoltaja[14] avomielisesti selitti. Kohtalon ivaa oli, että tämä laki, kuten Broadhurst[15] myöhemmin osotti, »sai osakseen mitä kiihkeintä vastustusta naisten järjestöjen taholta». Professori Fawcett vaatikin eräässä alahuoneen istunnossa vuonna 1873 lakiehdotuksen hylkäämistä nimenomaan naispuolisten työntekijäin edun kannalta.[16] Mutta vaikka ehdotus rajoittuikin ainoastaan naisiin ja lapsiin, kohtasi sitä mitä kiivain vastarinta kaikkien liikehaarojen tehtailijoitten ja kapitalistien taholta. Ja alahuoneessa vastusti suuri enemmistö kaikkia työnantajain vapauden rajoituksia. Silloinen ministeristö ei auttanut asiaa ensinkään eteenpäin. Lakiehdotus esitettiin ensimäisen kerran vuonna 1872 ja toisen kerran vuona 1873, mutta sen pitemmälle ei päästy. Vihdoin sysäsi hallitus vuonna 1873 kysymyksen syrjään asettaessaan kuninkaallisen komitean tutkimaan tehdaslainsäädännön vaikutuksia. Mutta sillävälin tulivat uudet yleiset parlamenttivaalit yhä lähemmäksi ja vaatimus »yhdeksäntuntisesta työpäivästä naisille ja lapsille tehtaissa» liitettiin siihen parlamentariseen ohjelmaan, jonka hyväksymistä koko ammattiyhdistysmaailma vaati ehdokkailta kannatuksensa ehtona.[17]

Me olemme jo huomauttaneet, kuinka herkästi silloinen vanhoillinen puolue kuunteli ammattiyhdistysten vaatimuksia. Sentähden ei olekkaan ihmeellistä, että kun Mundella uudessa parlamentissa esitti anomuksensa toistamiseen, niin sisäasiain valtiosihteri, herra — sittemmin kreivi — Cross selitti, että hallitus aikoi esittää oman lakiehdotuksen asiasta. Se tosiasia, että hallituksen ehdotuksen nimenä oli Tehdaslakiehdotus naisten terveydestä j. n. e. — » Factories (Health of Women etc.) Bill» — ei riittänyt lepyttämään niitä, jotka vastustivat siinä ehdotettua lyhennettyä työaikaa tehtaissa. Mutta kehrääjäin suureksi mielihyväksi ei tästä vastustuksesta ollut mitään tulosta, ja vaikka laki ei säätänytkään yhdeksäntuntista työpäivää, rajoitti se kuitenkin työajan 56 12 tuntiin viikossa. Tämä lyhyt ja menestyksellinen parlamentarinen taistelu saattoi puuvillatyöntekijät läheisempään yhteyteen lontoolaisten johtajien kanssa, ja Lancashiren edustajilla on ollut vuodesta 1875 alkaen huomattava vaikutusvalta ammattiyhdistyskongresseissa ja niiden parlamentarisissa komiteoissa. Tästä alkaen saivat yksityiskohtaiset tehdaslainsäädäntöä tarkoittavat muutosehdotukset ja ehdotukset tehokkaista toimenpiteistä sen toteuttamiseksi pysyvän sijan virallisissa ammattiyhdistysten ohjelmissa.

Puuvillatyöntekijäin toisaalta ja hiilikaivostyöntekijäin välillä toisaalta voidaan huomata hauska yhtäläisyys. Pintapuolisesti katsoen voi tuskin löytää kahta erilaisempaa ammattia. Ja kuitenkin ovat näiden kummankin ammatin järjestöt historiaansa, kehitystapaansa ja politikan, menettelytavan sekä tarkoitusten luonteenomaisiin tunnusmerkkeihin nähden hämmästyttävän yhtäläiset, vaikka niillä ei ole minkäänlaisia erityisesti yhteisiä harrastuksia, ei minkäänlaista julkista yhteistoimintaa, ja vaikka ei millään tavalla ole todistettavissa, että toinen olisi jäljitellyt toistansa. Monet näistä yhdenmukaisuuksista voivat johtua siitä valtavasta paikallisesta yhteenliittymisestä eri piireissä, joka on kummallekin ammatille ominaista. Tästä paikkakunnallisesta yhteenliittymisestä riippuu ehkä se mahdollisuus, että vahvat liitot voivat pysyä pystyssä ilman keskitettyjä rahastoja ja että elinvoimaiset ammattiyhdistykset voivat toimia ilman avustuskassoja. Toinen yhdenkaltaisuus huomataan siinä, että kummankin ammatin alalle on syntynyt aivan erityinen ammattiyhdistysten luottamusmiesten luokka, joka on yhdistysten jäsenlukuun verraten paljoa suurempi, kuin kone- ja rakennusammateissa. Mutta huomattavin ja ehkä tärkein yhdenkaltaisuus on se kestävyys, millä sekä kaivosmiehet että puuvillatyöntekijät ovat vaatineet lain suojaa elantokantansa turvaamiseen ja saaneet tämän menettelytavan ammattiyhdistysliikkeensä johtavaksi periaatteeksi.

Sillä aikaa kuin nämä mahtavat ammattiyhdistysarmeijan osastot työskentelivät laillisen suojelemisen hyväksi, saattoivat eräällä toisella alalla saavutetut voitot joukottain ammattiyhdistysten jäseniä aivan päinvastaiseen vakaumukseen. Menestyksellinen yhdeksäntuntista työpäivää tarkoittava liike vuosina 1871 ja 1872 — kollektivisen työsopimuksen aiheuttama työajan lyhennys kone- ja rakennusammateissa — veti vertoja niille voitoille, joita kaivostyöläiset ja puuvillatyöntekijät saavuttivat lainsäädännön kautta.

Aina suuresta Lontoon rakennustyöntekijäin lakosta alkaen vuosina 1859–1861 oli työajan lyhentämistä tarkoittava liike jatkunut eri osissa maata. Kivimuurarit, puusepät ja muut rakennusalalla toimivat työntekijät olivat useissa kaupungeissa saavuttaneet pitemmän tai lyhemmän taistelun kautta jonkunlaisia tuloksia, joita pidettiin yhdeksäntuntisena työpäivänä. Vuonna 1866 alkoi samanlaista myönnytystä tarkoittava liike koneenrakennustyöntekijäin keskuudessa Tynen varsilla, mutta heti sen jälkeen sattunut liikepula keskeytti tämän yrityksen. Kun yhteensulautuneitten koneenrakentajain keskuspiirikomitea Newcastlessa keskusteli tästä kysymyksestä vuonna 1870, pääsi varovaisuuden henki voitolle, joten asian johdosta ei ryhdytty enempiin toimenpiteisiin. Mutta Sunderlandin työntekiiät tarttuivat vuoden 1871 alussa äkkiä asiaan käsiksi ja alkoivat lakon saman vuoden huhtikuun 1 päivänä. Neljä viikkoa kestäneen taistelun jälkeen ja ennenkuin muilla paikkakunnilla olevat konetyöläiset olivat edes ehtineet päästä kunnolleen selville voiton mahdollisuuksistakaan, suostuivat paikkakunnan työnantajat vaatimukseen, ja yhdeksäntuntinen työpäivä oli saavutettu.

Oli selvää, että Sunderlandissa alkanut liike leviäisi muihin lähiseudun koneteollisuuspiirien keskuksiin. Koko koillisen piirin koneenrakennusalan työnantajat kokoontuivatkin jo huhtikuun 8 päivänä Newcastleen sopiakseen yhteisestä menettelytavasta työntekijäin vaatimuksia vastaan. Mutta työntekijäinkin oli ensin luotava järjestönsä. Vaikka Newcastlesta onkin sittemmin tullut eräs ammattiyhdistysliikkeen parhaita keskuksia, kuului siellä koneenrakentajain yhteensulautuneeseen liittoon vuonna 1871 ainoastaan viisi- tai kuusisataa jäsentä. Samoin olivat pannuseppäin, höyrykoneenrakentajain ja rautavalimoiden kaavailijain järjestöt tässä kaupungissa heikkoja. Todennäköistä on, että kolmesta koneenrakennusalalla toimivasta työntekijästä oli kaksi järjestöjen ulkopuolella. Sentähden perustettiinkin yksinomaan agitationia varten »yhdeksäntunnin liitto», johon kuului sekä ammattiyhdistysten jäseniä että niiden ulkopuolella olevia. Tämän liiton onnistui valita puheenjohtajakseen herra John Burnett,[18] »koneenrakentajain yhteensulautuneen liiton» paikallisen osaston johtava jäsen, joka sittemmin saavutti suuren maineen tämän mahtavan järjestön ylisihterinä. »Yhdeksäntunnin liitosta» tuli itse asiassa, vaikka ei nimeltään, tilapäinen ammattiyhdistys. Sen toimeenpaneva valiokunta johti kaikkia keskusteluja työntekijäin taholta, vetosi ammattiyhdistysmaailmaan saadakseen avustukseen tarvittavia rahoja ja piti asian johdosta syntyneessä taistelussa huolen kaikista yksityiskohdista.[19]

Tämä viisi kuukautta kestänyt lakko, joka tuotti täydellisen voiton työntekijöille, on useammassa kuin yhdessä suhteessa huomattava tapahtuma ammattiyhdistysliikkeen historiassa. Se menestys, jolla useita tuhansia järjestymättömiä työntekijöitä johdettiin ja pidettiin kurissa, vaikka heillä ei ollut minkäänlaisia kerättyjä rahastoja, ja se taito, joka esiintyi koko taistelun johdossa, teki näiden työntekijäin johtajain nimen kuuluisaksi koko työväenmaailmassa. Se taktillinen taito ja kirjallinen kyky, millä työntekijäin asia esitettiin yleisölle, tuotti tuon ennen kuulumattoman tuloksen, että »Times»[20] ja »Spectator» ryhtyivät kannattamaan sen vaatimuksia. Rahoja tuli ensin hitaasti, mutta kolmen kuukauden kuluttua niitä alkoi saapua joka taholta. Herra Joseph Cowen »Newcastle Daily Chronicle» lehdessä kannatti tarmokkaasti työntekijöitä alusta alkaen ja auttoi heitä monella tavalla. Koko kuningaskunnan työnantajat joutuivat liikkeeseen ja koneenrakennustoiminimet suorittivat yli koko maan eräänlaista veroa shillingin kultakin työssä olevalta työntekijältä maksaakseen Newcastlen tehtailijain suuria menoja. Huolimatta »Internationalen» voimakkaista ponnistuksista tuotiin maahan useampia satoja ulkomaalaisia työntekijöitä, joista kuitenkin useimmat saatiin uudelleen lähtemään tehtaista.[21] Vihdoin suostuivat työnantajat työntekijäin tärkeimpiin vaatimuksiin, ja kaikissa koneteollisuusalalle kuuluvissa paikkakunnan tehtaissa tuli siitä saakka käytäntöön 54-tuntinen työviikko.

Tieto tästä voitosta levisi nopeasti, ja kun samaan aikaan sattui olemaan hyvä liikeaika, sai yhdeksäntuntista työpäivää tarkoittava liike uutta yllykettä. Yli koko kuningaskunnan keskusteltiin jokaisessa pienessä ammattiyhdistyksessä, eikö jo olisi aika jättää tätä koskeva vaatimus työnantajoille. Lontoon, Manchesterin ja muitten suurempain keskuspaikkojen koneenrakentajat saivat työnantajansa ilman lakkoa suostumaan näihin vaatimuksiin. Clyden varsilla olevain laivavarvien suuri työläisarmeija meni vielä askeleen etemmäksi ja sai työviikkonsa lyhennetyksi 51 tuntiin. Rakennustyöläiset seurasivat heti esimerkkiä. Puuseppäin, kivimuurarien, muurarien, rakennuslevyseppäin ja muiden järjestöjen paikallisyhdistysten luottamusmiehet esittivät työnantajille työpäivän lyhennystä ja tuntipalkan korotusta koskevia vaatimuksia. Useissa tapauksissa johtivat ammattiyhdistyksiin kuulumattomat liikettä. Mutta ennen pitkää huomattiin, että näiden vaatimusten rauhallinen ratkaiseminen riippui siitä, kuinka suureksi työnantajat arvioivat työntekijäin rahallisen voiman ja heidän kykynsä jatkaa lakkoa niin kauvan, että siitä voi tulla tuntuvaa vahinkoa liikkeelle. Kaikkialla, missä työnantajat olivat vakuutettuja tästä, suostuivat he tavallisesti ilman taistelua työntekijäin vaatimuksiin.

Tämä menestys kasvatti suuressa määrässä taipumusta yhteiseen esiintymiseen kysymyksenalaisissa ammateissa ja osotti sovittelun tärkeäksi keinoksi työehtojen parantamisessa. Yhdeksäntuntista työpäivää tarkoittavan liikkeen tuottamien etujen vastapainoksi ilmestyi tosin ennen pitkää taipumus säännölliseen ylityöhön. Mutta liikkeen innokkaat luottamusmiehet jättivät tämän tykkänään huomioonottamatta ja yksityiset työntekijät lienevät salaisesti iloinneetkin siitä, koska siten voitiin saada suuremmat tulot.[22] Toiselta puolen oli kumoamaton tosiasia, että työntekijä, jonka tuli käyttää koneita kudontatehtaassa, oli ainoa ammattinsa jäsen, joka ei päässyt nauttimaan ammattitoveriensa saavuttamaa työajan lyhennystä, ja että lyhemmän työpäivän hankkiminen oli hänelle mahdotonta voimassa olevain lainsäädännöllisten rajoitusten tähden. Samaan aikaan siis, jolloin kudonta- ja kaivostyöväestö oli, kuten olemme nähneet, erittäin taipuva yhä suuremmassa määrässä käyttämään parlamentarista toimintaa elantokantansa turvaamiseksi, tulivat yhteensulautuneitten koneenrakentajain ja rakennustyöläisten johtajat aivan päinvastaisiin johtopäätöksiin niiden tosiasiain perustuksella, joita heillä oli silmien edessä.

Mutta vaikka yhdeksäntuntista työpäivää tarkoittavan liikkeen tulokset olivatkin sangen suuressa määrässä vahvistaneet luottamusta ammatilliseen yhteenliittymiseen ja kollektivisiin sopimuksiin työnantajain kanssa, niin eivät työntekijäin saavuttamat voitot lisänneet kummankaan suuren yhteensulautuneen liiton arvoa. Juntan keskuudessa ilmestyvä ja yhä kasvava taipumus sen porvarillisten ystäväin edustamiin taloudellisiin katsantokantoihin kävi selville siitä, että Allan, Applegarth ja Guile hiljaisuudessa vetäytyivät syrjään koko ammatillisten kysymysten johdosta. Jo vuonna 1865 näemme yhteensulautuneitten koneenrakentajain toimeenpanevan neuvoston selittävän, että se tosin oli myötätuntoinen edistysliikettä kohtaan, mutta ei kyennyt sitä kannattamaan raha-avustuksilla eikä voinut kehottaa jäseniänsä suorittamaan ylimääräistä veroa tätä tarkoitusta varten.[23] »Koneenrakentajain neuvoston vanhoillinen katsantokanta» synnytti lakkaamatta katkeroita arvosteluja. Sanottiin, että edistyksen pääasiallisina vastustajina olivat neuvoston puheenjohtaja Danter sekä ylisihteri Allan, jotka olivat käyneet ahdasmielisiksi »toimittuaan ahkerasti monta vuotta ahtaassa piirissä ... Yhteensulautunut liitto ei ollut perustamisestansa saakka ratkaissut vielä ainoatakaan sosialista kysymystä eikä se voinut tulevaisuudessakaan toivoa voivansa taistella edistyksen puolesta. Sen rahat ovat sijoitetut hyödyttömästi ja lyhytnäköisesti, täydellisesti saiturin tavoin, samalla kuin sen neuvojen tunnusmerkkinä on täytetyn tehtävän aiheuttama kangistunut välinpitämättömyys».[24] Suurenmoisin ammatillinen liike sitten vuoden 1852 suoritettiin onnellisesti ja voitokkaasti huolimatta johtajista ja heidän julkisesta vastenmielisyydestään sekä siitä, ettei päämajasta mitenkään johdettu tai valvottu liikettä. Vaikka yhdeksäntuntista työpäivää tarkoittava lakko oli itse asiassa alkanut Sunderlandissa jo huhtikuun 1 p. 1871, ei Lontoossa oleva toimeenpaneva valiokunta hiiskunut heinäkuuhun saakka sanaakaan tästä taistelusta. Vasta tämän kuukauden lopulla, jolloin Newcastlen työntekijät olivat jo olleet seitsemän viikkoa lakossa, laadittiin kiertokirje, jossa osastoja kehotettiin keräämään vapaaehtoista avustusta taisteleville veljille. Syyskuussa perustettiin vihdoin osastojen kesken toimitetun äänestyksen nojalla uudelleen »rahasto aavistamattomia tarpeita varten» (»Contingent Fund»), josta maksettiin lakkorahoja, ja vasta nyt, neljätoista viikkoa kestäneen taistelun jälkeen, myönnettiin, paitsi tavallista työttömyysapua, viiden shillingin suuruinen lakkoavustus viikossa niille pienenä vähemmistönä oleville työntekijöille, jotka olivat liiton jäseniä. Liiton kustannuksella lähetettiin asiamies estämään työnantajain yritystä tuottaa ulkomailta koneenrakentajia maahan, mutta tätä ainoaa menoa lukuunottamatta suoritettiin kaikki taistelun tuottamat kustannukset »yhdeksäntunnin liiton» keräämistä varoista.[25]

Ja jos hetkeksi käännymme koneenrakentajain yhteensulautuneesta liitosta muihin tämän ajan suuriin ammatillisiin ja avustusyhdistyksiin, voimme helposti huomata samanlaisen pyrkimyksen niiden toimeenpanevain valiokuntain pöytäkirjoissa ja haaraosastojen keskusteluissa. Olkoonpa kysymys kivimuurareista tai räätäleistä, raudanvalajista tai rakennustyöläisistä, kaikkialla näemme toimeenpanevan keskusvaliokunnan luopuvan ammatillisen politikan oleellisesta periaatteesta, kaikkialla näemme saman alotteiden puutteen ammatilliseen toimintaan nähden ja samoja enemmän tai vähemmän itsepäisiä yrityksiä estää haaraosastojen ammatillista toimintaa. Niinpä näimme esim. että salvumiesten yhteensulautuneen liiton johtomiehet eivät kysymyksenalaisena vuonna edes koettaneetkaan saada takapajulle jääneissä piirikunnissa palkkoja korotetuksi yleisten keskipalkkojen tasalle, eivätkä käyneet käsiksi ylityötä tai kappalepalkkaa koskeviin kysymyksiin. Päinvastoin näemme haaraosastojen puolustavan itseään keskushallinnon edessä, kun he olivat paikkakunnallansa tehneet pieniä tämänsuuntaisia yrityksiä. Samoin näemme, kuinka osastot, saadakseen vastahakoiset rahastojenhoitajat myöntämään lakkoavustusta, puolustautuivat sillä, että kenraliunionin (eräs vanhempaa mallia oleva kilpaileva ammattiyhdistys) taistelupolitika taikka ammattiyhdistyksiin kuulumattomain edesvastuuttomat lakkokomiteat olivat pakottaneet heidät yhtymään palkankorotusliikkeeseen.

Kun yhdistykset aikojen kuluessa kasvoivat, ilmestyi itse asiassa puutteellisuuksia niissä säänöissä, joita Newton ja Allan olivat laatineet rakkaiksi käyneille yhteensulautuneille liitoilleen ja joita muut ammattiyhdistykset olivat niin suuressa määrässä jäljitelleet. Vaikeudet, jotka johtuivat siitä, että mitä erilaatuisimmilla koneenrakennusammatin aloilla toimivia työntekijöitä koetettiin pitää samassa järjestössä, kiinnittivät lakkaamatta luottamusmiesten koko tarkkaavaisuuden ja ajatukset puoleensa. Teollisuuden alalla tapahtuvat nopeat, varsinkin yhä lisäytyvästä uusien koneiden käytäntöönottamisesta johtuvat muutokset vaativat tarkkaan tosiasiaan tuntemiseen ja kypsään harkintaan perustuvaa taipuvaisuutta sekä jossakin määrin laajaa katsantokantaa. Jo yksistään se seikka, että sopusointuista ja kuitenkin kehityskykyistä ammattiyhdistyspolitikaa oli pidettävä yllä sadoissa haarayhdistyksissä, olisi vaatinut palvelukseensa kokonaisen ja kaikista muista toimista vapaan luottamusmiesten esikunnan. Mutta kaikki nämä velvollisuudet olivat kuitenkin yhden ainoan palkatun luottamusmiehen hartioilla, jonka toimia valvoi päivän ruumiillisesta työstä väsyneet iltaisin kokoontuvat työntekijät.[26]

Tulokset olisi voitu jo ennakolta arvata. Liiton nopea kasvaminen synnytti koko joukon toisarvoista hallinnollista työtä. Toimeenpanevan valiokunnan oli myönnettävä jokainen tapaturmakorvaus ja vanhuudenavustus. Sen täytyi joka viikko ratkaista tusinoittain erilaatuisia anomuksia apurahojen myöntämisestä. Kun joku sen kymmenistätuhansista jäsenistä ei saanut osastoltaan sitä, mitä hän pyysi, kääntyi hän toimeenpanevan valiokunnan puoleen. Valiokunnan tuli kuukausittain julkaista laajaperäinen kertomus ammatillisesta asemasta. Osastojen tilit olivat tarkastettavat neljännesvuosittain, niistä oli otettava otteita ja liitettävä ne yleiskertomukseen, joka jo sellaisenaan vaati sangen paljon työtä ja harkintaa. Eri osastojen satoja sihterejä ja rahastonhoitajia oli alituisesti valvottava, niiden töitä oli erityisten kokeitten avulla tarkastettava ja alituisesti muistutettava heitä liiton ohjeena olevien monimutkaisten sääntöjen laiminlyömisestä tahi satunnaisesta rikkomisesta. Toimeenpanevan valiokunnan aika kului itse asiassa kokonaan »rahakysymyksiin» ja liiton rahastojen suojelemiseen tuhlausta, säännötöntä hoitoa tai epärehellisyyttä vastaan. Puhtaat liikeasiat paisuivat pian summattoman laajoiksi, ja ylisihteri sai käyttää kaiken tarkkaavaisuutensa sen erikoisasiain paljouden järjestämiseen, jonka jokainen posti hänelle toi.

Suurenmoisesta avustusjärjestelmästäkin oli erityiset haittansa. Allan alkoi pitää yhä tarkempaa huolta liiton omaisuudesta, joka oli hänen mielestään sekä takauksena että tunnusmerkkinä hänen järjestönsä menestymisestä. Ei mikään asia ollut niin tärkeä, että se olisi saanut vaikuttaa pyhään rahaston säästöön. Koneenrakentajain yhteensulautuneen liiton toimeenpaneva keskusvaliokunta hylkäsikin itse asiassa lakon taisteluaseena. »Meidän mielestämme», selitti Allan vuoden 1867 kuninkaallisessa komiteassa, »ovat kaikki lakot rahojen ehdotonta tuhlausta ei ainoastaan työntekijäin vaan myöskin työnantajain kannalta».[27] Aavistamattomain tarpeitten rahasto, ainoa, josta lakkoavustusta voitiin jakaa, lakkautettiin useat kerrat vuosien 1860–1872 välillä jäsenten kesken toimitetun äänestyksen nojalla, asetettiin uudelleen voimaan, ja sitten taas lakkautettiin. Ammattiyhdistysmiehet, jotka muistivat vanhoja taisteluja, katselivat hämmästyneinä ja levottomina sitä uutta henkeä, joka oli vallannut heidän ennen niin toimintakykyisen järjestönsä. Yksinpä kokenut Dunningkin, jonka maltillisuus oli, kuten jo olemme huomauttaneet, aiheuttanut ensimäisen manifestin, missä voidaan huomata tämän uuden hengen oireita, katsoi olevansa pakotettu julkisesti vastustamaan Allanin tarmottomuutta. »Ammattiyhdistyksenä», kirjoittaa hän vuonna 1866, »on tuo ennen niin voimakas koneenrakentajain yhteensulautunut liitto nykyjään yhtä kykenemätön ryhtymään lakkoon, kuin »Hearts of Oak», »Foresters» tai mikä muu suuri avustus3rhdistys tahaan — — — ennen se täytti kummankin tehtävänsä, mutta nyt se täyttää vain toisen, se on ainoastaan apukassayhdistys, joka jakaa jäsenilleen työttömysavustusta ja mahdollisesti sen lisäksi myöskin matka-apua — — — koneenrakentajain yhteensulautunut liitto ei ole enään ammatillinen järjestö».[28]

Olisi väärin luulla, että se hitaus ja välinpitämättömyys, joka nyt oli vallannut yhteensulautuneet liitot, olisi ollut välttämätön seuraus niiden varallisuuden karttumisesta tai niiden avustuskassatoiminnasta. Vuonna 1832 perustettujen ja vuosina 1865–1875 niin hyvin jäsenlukuunsa kuin rahastoihinsakin nähden nopeasti kehittyneiden pannuseppien ja rautalaivanrakentajain liittojen huomattava voima ja menestys todistavat, että laajaa avustusjärjestelmää ei suinkaan ole mahdoton yhdistää voimakkaaseen ja johdonmukaiseen ammattiyhdistyspolitikaan. Tämä aivan verraton menestys johtuu luullaksemme siitä, että pannusepät olivat hankkineet riittävän joukon palkattuja toimimiehiä hoitamaan ammatillisia asioitansa. Vuosien 1873–1889 välillä jokaiseen suurempaan piiriin valituilla »piirikunnan edustajilla» ei ollut kerrassaan mitään tekemistä avustuskassojen hoidossa, vaan heidän tuli toimia yksinomaan sovittelutyössä työnantajien kanssa. Päinvastoin kuin koneenrakentajain, salvumiesten, kivimuurarien ja raudanvalajoitten ylisihtereillä, joilla oli vain yksi palkattu apulainen, oli pannuseppäin kyvykkäällä sihterillä Robert Knightillä käytettävänään kokonainen esikunta taitavia avustajia, joten hän kykenikin ei ainoastaan pitämään työnantajia ja itsevaltaisia jäseniä kurissa, vaan myöskin menestyksellä sovittamaan ammattiyhdistyksen politikan teollisuuden vaihtelevain vaatimusten mukaiseksi. Lyhyesti sanoen: suurten ammatillisten apukassayhdistysten hallintojen lamautuminen ei johtunut siitä, että niillä oli avustuslaitos hoidettavana, vaan siitä, että niillä ei ollut, kuten kaivostyöläisillä, puuvillatyöntekijöillä ja pannusepillä, ammattimaisesti tointansa harjoittavia järjestäjiä palveluksessaan.[29]

Kun ammatillisten asiain johto jätettiin täten tykkänään syrjään, seurasi siitä välttämättömästi, että yhteensulautumistaipumus tykkänään laimeni, vieläpä että järjestöön jo yhtyneet osastot muutamissa tapauksissa erosivat siitä. Erityiset riippumattomat yhdistykset, kuten höyrypannunrakentajain, höyrykoneentyöntekijäin sekä ko-operatiivisten seppien, luopuivat tykkänään yhtymisaatteista suurempain kilpailijainsa kanssa. Vuonna 1872 muodostivat mallisepät, jotka jo kauvan olivat olleet tyytymättömiä erikoisammattinsa etujen laiminlyömisen johdosta, oman erityisen järjestönsä, joka siitä saakka on kilpaillut yhteensulautuneen liiton kanssa tämän erittäin taitavan koneenrakentajaluokan suosiosta. Eikä Allan välittänytkään huolehtia siitä, että hänen järjestönsä käsittäisi koko koneenrakennusammatin. Se periaate, joka oli ollut vallitsevana yhteensulautuneessa liitossa aina sen perustamisesta saakka — niiden suojeleminen, jotka olivat säännöllisen oppiajan suoritettuaan hankkineet itsellensä »oikeuden ammattiin» — oli jo sulkenut liiton ulkopuolelle joukottain työntekijöitä, jotka itse asiassa työskentelevät jollakin sen käsittämällä alalla, kun taasen avustuslaitoskin, tuntien kylmäkiskoisuutta voittoatuottamattomia aineksia kohtaan, koetti puolestansa rajoittaa jäsenyyden sellaisiin koneenrakennusteollisuuden haaroihin ja sellaisiin näillä aloilla työskenteleviin henkilöihin, jotka voivat ansaita sen alimman tuntipalkan, minkä piirikomitea oli määrännyt kutakin eri paikkakuntaa varten.

Tästä sulkemisjärjestelmästä seurasi välttämättömästi, että syntyi uusia yhdistyksiä, joihin suurten järjestöjen hylkäämät pääsivät jäseniksi. Niinpä olivat konetyöläisten ja metallintakojain pienet paikalliset klubit Machesterissa kehittyneet vuosien 1867–1872 välillä kansallisiksi järjestöiksi ja alkoivat vaatia suurempaa huomiota paremmin palkattujen koneenrakentajain taholta, joiden kantapäille he nyt pyrkivät. Ikäänkuin julkiseksi vastalauseeksi sitä ylimyksellistä pykälää vastaan, mikä sulki järjestön ulkopuolelle kaikki ne työntekijät, jotka eivät voineet saada määrättyä korkeaa normalipalkkaa, syntyi vuonna 1872 uusia liittoja, kuten merihöyrykonetyöntekijäin yhdistys, yhteensulautuneitten messinkityöntekijäin kansallinen yhdistys, koneenrakennustyöntekijäin ja koneenrakentajain riippumaton järjestö sekä hella-, kamini-, kaasukeittiö-, kuumavesijohto-, taidemetalli- ja muiden seppien yhteensulautuneet yhdistykset. Joukko seppiä, jotka eivät olleet aikoinaan päässeet yhteensulautuneeseen järjestöön niiden sääntöjen tähden, olivat perustaneet vuonna 1857 Skotlannin rautaseppien yhteensulautuneen ammattiyhdistyksen, jonka jäsenluku alkoi nyt nopeasti kasvaa. Vihdoin kiellettiin tähän aikaan muutamilta paikallisyhdistyksiltä pääsy yhteensulautuneeseen liittoon sentähden, että ne joko käsittivät sellaisia ammatin haaroja, joita säännöt eivät hyväksyneet järjestöön otettaviksi, taikka että niiden jäsenten keski-ikä oli niin korkea, että heitä täytyi katsoa voittoatuottamattomiksi jäseniksi yhdistyksessä, joka myönsi korkean vanhuudenavustuksen. Täten tuli vakuutusyhtiön kitsasteleva saituriuskin puolestaan avustamaan »työväen ylimyskunnan» luomiseen tähtääviä pyrkimyksiä.

Monet seikat vaikuttivat siis yhteisesti siihen, että ammattiyhdistyksellisen vaikutusvallan keskusta siirtyi Lontoosta maaseudulle. Koneenrakennustyöläisten, salvumiesten ja raudanvalajain suuret ammatilliset avustusyhdistykset kadottivat vähitellen sen vaikutusvallan ammatillisissa asioissa, jonka Juntan valtiollinen toiminta oli niille hankkinut. Juntta joutui itsekin hajoamistilaan. Applegarth, joka oli monessa suhteessa ryhmän johtaja, erosi vuonna 1871 sihterintoimestaan ja luopui ammattiyhdistysliikkeestä. Odger antautui vuodesta 1870 alkaen yhä enemmän yleisen politikan alalle. Allan, joka jo kauan oli sairastanut parantumatonta tautia, kuoli vuonna 1874.

Sillä välin kasvoi ammattiyhdistysliike maaseudulla nopeasti. Koneenrakentajain yhteensulautunut liitto, joka niin kauan oli ollut jäsenlukuunsa nähden ensimäinen, alkoi joutua varjoon kaivostyöläisten ja puuvillankehrääjäin liittojen rinnalla. Vieläpä alkoi itse rautateollisuusalallakin sen kanssa pahoin kilpailla höyrypannutyöntekijäin (rautalaivanrakentajain) nopeasti kasvava järjestö, jonka keskuspaikkana oli Newcastle, sekä Darlingtoniin keskittyneet rautatyöntekijät, kun taasen pohjoisten kreivikuntien kaikkiin osiin syntyi pienempiä konetyöntekijäin yhdistyksiä. Salvumiesten yhteensulautuneen liiton tekemä päätös osottaa myöskin puolestaan halua päästä erilleen Lontoosta. Liitto päätti nimittäin vuonna 1871 muuttaa päämajansa Manchesteriin, josta oli seurauksena, että Lontoolaiset johtajat eivät voineet enää käyttää hyväkseen Applegarthin seuraajan J. D. Priorin neuvoja, joka oli eräs Juntan kyvykkäimpiä kannattajia.

Mutta vaikka Lontoon vaikutus ammattiyhdistysliikkeeseen loppui, ei mikään muukaan kaupunki perinyt johtavaa asemaa. Machesteriin tosin sijoittui useiden kansallisten järjestöjen keskushallinnot ja siellä ehkä asui tähän aikaan huomattavin ryhmä ammattiyhdistysliikkeen johtajia.[30] Mutta vaikuttavat voimat eivät olleet siellä niin täydellisesti keskittyneet, kuin aikoinaan Juntassa. Vaikka Manchester olisikin voinut sangen hyvin muodostaa ammattiyhdistysministeristön pohjan, oli Alexander Macdonald kumminkin tavattavissa ainoastaan joko Glasgowissa tai Lontoossa, Robert Knight Liverpoolissa ja myöhemmin Newcastlessa, John Kane Darlingtonissa ja kaivostyöläisten luottamusmiehet hajallaan siellä täällä maassa, kun taasen Henry Broadhurst, joka oli vuonna 1873 tullut George Hovvellin jälkeen parlamentarisen komitean sihteriksi, samoin kuin John Burnett, koneenrakennustyöläisten yhteensulautuneen liiton ylisihteri, ja Lontoon työneuvoston sihteri George Shipton olivat luonnollisesti edelleenkin pääkaupungissa. Lontoosta muuttaminen ei siis luonut uutta ammattiyhdistysjärjestön toimeenpanevaa keskustaa toiselle paikkakunnalle, vaan synnytti päinvastoin eri ammattiyhdistyksissä lakkolaishengen, edisti paikallisetujen harrastusta ja kaikenlaatuista erikoispolitikaa.

Olemme koettaneet hieman tarkemmin kuvailla sitä sisällistä kehittymistä, jonka alaisena ammattiyhdistysliike oli 1867–1875, saadaksemme lukijan käsittämään vuosina 1878 ja 1879 tapahtunutta surullista murroskautta ja siitä johtunutta ammattiyhdistysmaailman hajautumista kahteen vihamieliseen leiriin, joita uudelleen kutsuttiin vanhaksi ja uudeksi unionismiksi. Mutta kaikki nämä vuosien 1871–1875 väliset vaillinaiset ilmiöt katoavat sittemmin tavattoman taloudellisen kehityksen ja sen aiheuttaman ammatillisen liikkeen elpymisen varjoon. Vuosina 1871–1875 saavutettu parlamentaristen voittojen sarja synnytti, kuten olemme nähneet, ammattiyhdistysliikkeen johtajissa riemuitsevan voitontunteen. Sen pienen työläisryhmän mielestä, joka oli johtanut aikoinaan liikkeen vapauttamista ja tunnustamista tarkoittavaa taistelua, on näiden vuosien edistys melkein uskomatonta. Vielä vuonna 1867 pidettiin ammattiyhdistysten luottamusmiehiä »olutmyymälä-agitatoreina», »tunnottomina, laiskoina henkilöinä, jotka mässäsivät harhaanjohtamassa hullujen kustannuksella», ja jotka pitivät väkivallan ja murhan avulla yllä hirmujärjestelmää, mikä ei ollut turmioksi ainoastaan maan teollisuudelle, vaan myöskin heidän uhreikseen joutuneitten onnettomain työntekijäin menestykselle ja luonteenkehitykselle. Polisit ja rauhantuomarit pitivät ammattiyhdistykseen kuuluvaa työntekijää, joka kulki jäsenkorttineen työnetsinnässä, jonkunlaisena rangaistavan irtolaisen ja vallankumouksellisen henkilön välisenä olentona. Mutta vuonna 1875 sitävastoin valittiin jo suurten ammattiyhdistysten johtajia kaupunkien kouluneuvostoihin, vieläpä itse alahuoneeseenkin, ja hallitus pyysi heitä ottamaan osaa kuninkaallisiin komiteoihin sekä kuunteli kunnioittaen heidän esityksiänsä parlamentin sivuhuoneissa. Tämä valtiollinen menestys oli vain ulkonainen merkki itse ammattiyhdistysliikkeen tavattomasta levenemisestä. Parlamentarisen komitean kertomuksessa vuodelta 1874 sanotaan: »Äsken loppuunkuluneella vuodella ei ole vertaistaan ammattiyhdistysliikkeen nopeaan levenemiseen ja kehittymiseen nähden. Näin näkyy olevan laita melkein kaikilla ammattialoilla, mutta varsinkin on kehitys huomattavissa niissä ammateissa, jotka ovat tähän saakka olleet huonosti järjestyneitä». Tarkkoja numerotietoja ei ole enää saatavissa. Mutta kun vuoden 1872 ammattiyhdistyskongressi sanoi edustavansa ainoastaan 375,000 järjestynyttä työntekijää, oli vuoden 1874 kongressissa edustettuna lähes kolmenkertainen määrä järjestöjä, joihin kuului 1,191,922 jäsentä.[31] On todennäköistä, että ammattiyhdistysten jäsenluku lisääntyi vuosina 1871—1875 kaksinkertaiseksi.

Tämän edistyksen näemme kuvastuvan myöskin työnantajain mielialassa. Vuoden 1873 lopulla selittää äsken perustettu »työnantajain yhdistynyt kansallinen liitto», että »yksityisten työnantajain vapaaehtoiset ja tilapäiset ponnistukset, vieläpä yksityisten ammattien tai paikkakuntien työnantajayhaistysten toimenpiteet ovat aivan voimattomia ammattiyhdistysten tavattoman kehityksen — laajalle tähtääväin, mutta selvästi lausuttujen tarkoitusperien — ja huolellisesti suunniteltujen järjestöjen rinnalla»: »Harvat voivat aavistaakaan», sanotaan kirjoituksessa edelleen, »kuinka laajat ja lujat nämä järjestöt ovat, kuinka suuret niiden apulähteet ja kuinka mahtava niiden vaikutus — — —. Ammattiyhdistyksillä on hallussaan tavattomia rahastoja, joista he ammentavat täysin kourin, kun heidän tarkoitustensa saavuttaminen on kysymyksessä, ja hämmästyttävää on, kuinka suuren osan palkastaan ammattiyhdistysten jäsenet antavat johtajainsa käytettäväksi — — — niillä on suuri joukko palkattuja johtajia, joista useimmat ovat sangen taitavia lakkojen johtajia, monet kyvykkäitä järjestäjiä. Kaikki nämä muodostavat yhdessä erityisen luokan, erityisen ammatin, jonka edut ovat aivan erilaiset — vaikka eivät silti välttämättömästi vastakkaiset — kuin heidän johtamainsa työntekijäin, mutta sitävastoin kaikissa tapauksissa jo heidän olemisensa perustuksellakin aivan vastakkaiset kuin työnantajain ja muiden kansalaisten edut — — —. Heidän runsaat rahavaransa, heidän vaikuttavat järjestönsä ja osaksi myöskin eräiden korkea-arvoistenkin oppineitten miesten väärät humaniset pyrinnöt vaikuttavat sen, että he saavat jokaisessa tilaisuudessa, milloin riitoja syntyy, kokonaisen armeijan kirjallisia kykyjä välittömästi käytettäväkseen. Heillä on oma sanomalehdistönsä tämän toiminnan harjoituskenttänä. Heidän toimittajansa pääsevät vapaasti muutamiin Lontoon johtaviin lehtiin. He järjestävät sangen usein julkisia kokouksia, joissa palkatut puhujat istuttavat aatteitaan työntekijöihin ja kehottavat heitä määräämään ehtoja parlamentinehdokkaille. Sillä tavalla he voivat vaikuttaa parlamentin jäseniin ja tätä kunniaa tavoiteleviin henkilöihin niin suuressa määrässä, ettei se ole minkäänlaisessa suhteessa heidän todelliseen voimaansa ja etteivät ne henkilöt, jotka eivät ole nähneet sen seurauksia, voi sitä ensinkään uskoa. Heillä on pysyvä parlamentarinen komitea ja ohjelma, ja tarmokkaita parlamentin jäseniä on aina heidän käytettävinään. Kulloinkin vallassa oleva ministeristö kuuntelee aina tarkkaavasti heitä, ja heidän tiedoantonsa otetaan vastaan sangen nopeasti ja huomaavaisesti. Heillä on suuri edustajajoukko koolla Lontoossa joka kerta kun on luultavaa, että parlamentti aikoo keskustella jostakin ammattiyhdistysten esittämästä kysymyksestä. Kun he ovat raha-asioista riippumattomia ja suorastaan tätä toimintaa varten asetettuja, joten eivät mitkään muut toimet häiritse heidän työtänsä, ovat he samanlaisessa asemassa kuin hyvin järjestetyn ja hyvin valmistetun armeijan esikunta, jonka käytettävänä on kaikki keinot, mitä varovaisuus ja yksinomainen määrättyä päämäärää tarkoittava toimeen antautuminen voivat hankkia».[32] Ei ole ihmeellistä, että ammattiyhdistyskongressin parlamentarinen komitea, joka oli muodostunut juuri tästä kirjoituksesta mainitusta »johtajain esikunnasta», painatti ja jakoi edustamainsa työntekijäin keskuuteen joukottain tätä vastenmielisesti annettua kykeneväisyystodistustaan.

Tutkija saa oikeamman käsityksen vuosina 1873—1875 vallinneesta asemasta kuin riemuitsevat ammattiyhdistykset toiselta ja levottomuuden valtaamat työnantajat toiselta puolen. Ensiksikin huomaa lukija jo edellisestä luvusta, että niin suuri kuin ammattiyhdistysliikkeen numeroilla ilmaistava kasvaminen näinä vuosina olikin, ei se kumminkaan ollut verraton. Mikäli me voimme arvostella, oli ammattiyhdistyksellinen kehitys vuosina 1830–1834 suurempikin kuin vuosina 1871–1875, samalla kuin se oli juoksuunsa nähden paljoa repäisevämpi. Itse asiassa on Englannin ammattiyhdistysliikkeen historiassa kolme eri kehityskautta, vuosina 1833–1834, 1873–1874 ja 1889–1890. Kun ei meillä ole täydellisiä eikä luotettavia tilastollisia tietoja, on sangen vaikea sanoa, millä näistä aikakausista jäsenluvun lisäytyminen oli suurin. Vuosien 1889–1890 keihitys ei ole vielä — 1894 — osottanut koko voimaansa, emmekä me voi sentähden arvostella sen merkitystä liikkeelle. Sitä vastoin on helppo huomata, että vuosien 1873–1874 kehityksen tunnusmerkkinä on osaksi edellistä kehityskautta muistuttavia, osaksi siitä eroavia piirteitä.

Samoin kuin vuosien 1833–1834 kehityskautena käsitti ammattiyhdistysliikkeen tavaton laajeneminen vuonna 1872 myöskin maalaistyöväestön. Niiden lähes neljänkymmenen vuoden aikana, jotka olivat kuluneet Dorchesterin työntekijäin karkotuksesta, oli maalaistyöväestö saanut kokea sekä hyviä että huonoja aikoja, jotka eivät olleet aiheuttaneet minkäänlaisia heidän asemaansa tarkoittavia yhteisiä ponnistuksia. Helmikuun 7 p. 1872 kokoontui kuitenkin muutamien Warwickshiren seurakuntain työntekijöitä Wellesbournessa keskustelemaan huolistaan. Viikkoa myöhemmin piti eräs työntekijä Joseph Arch Barfordista toisessa kokouksessa puheen, joka tuotti hedelmiä. Maaliskuun 11 p. päätti kaksisataa työntekijää ryhtyä lakkoon saadaksensa suuremman palkan. Päinvastoin kuin useimmat muut lakot sai tämä jo alusta alkaen sanomalehdistön myötätuntoisuuden puolelleen.[33] Sanomalehdistö hankki lakkolaisille sekä myötä-tuntoisuutta että rahoja. Maaliskuun 29 päivänä pidettiin Leamingtonissa parlamentinjäsen Auberon Herbertin johdolla Warwickshiren maanviljelystyönteki-jäin yhdistyksen perustava kokous, jossa eräs varakas työväen ystävä lahjoitti uudelle yhdistykselle 100 puntaa. Joseph Archin kaunopuheliaisuutta, apostolista innostusta ja väsymätöntä tarmokkuutta saadaan kiittää siitä, että liike levisi keskimäisten ja itäisten kreivikuntien maalaistyöväestön keskuudessa kuin kulovalkea. Se järjestäytymiskuume, joka seuraavina kuukausina valtasi koko maalaisväestön, muistuttaa todellakin suurten kansallisten yhteenliittyneitten ammattiyhdistysten nopeaa kasvamista neljäkymmentä vuotta aikaisemmin. Kahden kuukauden kuluessa oli kahdessakymmenessäkuudessa kreivikunnassa edustajain kokouksia, joissa paikalliset yhdistykset päätettiin muuttaa »kansalliseksi maanviljelystyöntekijäin liitoksi». Vuoden lopulla voi liitto ylpeillen viitata jäsenlukuunsa, joka nousi lähes sataantuhanteen. Samaan aikaan syntyi muitakin maanviljelystyöntekijäin yhdistyksiä, jotka eivät suostuneet liittymään kansalliseen liittoon, ja maaliskuussa 1873 kutsui Lontoon ammattiyhdistysneuvosto kokouksen saadakseen menettelyn yhdenmukaiseksi. Kokouksessa ilmestyi huomattavaa vastahakoisuutta kaikkia keskittämisyrityksiä kohtaan, mutta vihdoin saatiin puolikymmentä pienempää yhdistystä muodostamaan liiton nimellä »The Federal Union of Agricultural and General Labourers» (»Maanviljelys- ja ulkotyöväen yhdistynyt liitto»), johon kuului noin 50,000 jäsentä.

Ammattiyhdistykset olivat alusta alkaen taipuvat avustamaan maalaistyöväestöä ja lähettivät huomattavia summia heidän rahastoihinsa. Farmarit (maanomistajat ja vuokraajat) vastasivat työntekijäin vaatimuksiin sulkemalla työstä kaikki äsken perustettuun unioniin kuuluvat työntekijät, jotka alkoivat nyt saada avustusta sangen monilta ammattiyhdistysneuvostoilta ja yksityisiltä yhdistyksiltä kaikkialla maassa.[34] Herra George Howell, silloinen parlamentarisen komitean sihteri, George Shipton, Lontoon äskenperustetun ammattiyhdistysneuvoston sihteri, ja useat muut käyttivät kaikki vapaaikansa ja yönsä täydentääkseen maanviljelystyöväestön järjestöjä. Uudet järjestöt saivat itse asiassa suuren joukon toimihenkilöitä entisiltä ammattiyhdistyksiltä. Joseph Arch sai erään puuseppä Henry Taylorin taitavaksi pääsihterikseen ja Kentin maanviljelystyöväestö sai palvelukseensa erään kirjaltahan. Tämä apu sekä vaikuttavain filantropien lahjoitukset saivat aikaan, että murroskausi meni ohitse nopeammin kuin vuosina 1833–1834. Monissa kylissä riitti paljas haaraosaston perustaminen korottamaan palkat. Mutta samoin kuin vuosina 1833–1834 synnytti nytkin maalaistyöväestön rohkeus — kun se uskalsi jäljitellä kaupunkilaistyöväestön yhteenliittymistä — sanomatonta katkeruutta maanomistajissa ja heidän liittolaisissaan. Milloin he suinkin uskalsivat, erottivat he armotta jokaisen työntekijän, joka oli liittynyt ammattiyhdistykseen. Tarpeetonta on sanoa, että maaseutujen rauhantuomarit mitä auliimmin auttoivat farmareita. Edistääkseen erästä Chipping Nortonin läheisyydessä syntynyttä työnsulkua, tuomitsi kaksi rauhantuomaria, jotka sen lisäksi olivat pappeja, kuusitoista työläisvaimoa pakkotyövankeuteen, koska he olivat »häirinneet» ammattiyhdistykseen kuulumattomia työnhaluisia työntekijöitä. Muutamilla tuomituilla vaimoilla oli pieniä rintalapsia. Farringdonissa aijottiin saattaa edesvastuuseen erään kokouksen johtajat siitä, että he olivat muka »häirinneet liikettä yleisellä tiellä». Tämä yritys jäi sikseen ainoastaan sentähden, että paikkakunnalle lähetettiin eräs etevä asianajaja Lontoosta vaikuttamaan paikallisiin viranomaisiin. Lukemattomat halpamaista tyranniutta ja sortoa todistavat toimenpiteet osottivat, kuinka kaukana tilanomistajat olivat kapitalististen työnantajien jäljessä työntekijäin yhteenliittymisoikeuteen nähden. Ja yhtä tyly oli valtiokirkkokin. Parlamentin jäsenen Samuel Morleyn johdolla Exeter-salissa pidetyssä kokouksessa oli arkkipiispa — myöhemmin kardinali — Manning ainoa puhujalavalla esiintyvä pappismies. Kuvaavana esimerkkinä siitä, miltä kannalta maalaispapisto katseli tätä yhteiskunnallista liikettä, mainittakoon erään oppineen piispan virallinen lausunto. Syyskuun 2 päivänä 1872 lausui Gloucesterin piispa t:ri Ellicott Gloucestershiren maanviljelysyhdistyksen kokouksessa pitämässään puheessa nimenomaan, että kylän karjalätäköt ovat sopivia paikkoja »agitatoreille», toisin sanoen edustajille, joita oli lähetetty perustamaan uusia liiton haaraosastoja. Farmareihin, maalaisaatelistoon ja kirkkoon liittyi myöskin armeija. Kun maalaistyöväestö ryhtyi elokuussa 1872 palkankorotusta tarkoittavaan lakkoon, lähettivät Oxfordshiren ja Berkshiren upserit sotilaita auttamaan maanviljelijöitä viljankorjuussa ja siten lamauttamaan yhdistyksen ponnistuksia.

Nämä maaseudulla sattuneet levottomuudet ja se despotinen henki, jonka ne synnyttivät maan- ja kymmenysten omistajissa, ovat luullaksemme vaikuttaneet valtiollisessa suhteessa sangen tuntuvasti. Meidän ei tarvitse tässä tehdä selkoa siitä, mitä ne vaikuttivat valtiokirkon poistamista tarkoittavaan agitationiin ja maaseuduilla kasvavaan radikalismiin. Sen sijaan huomaamme, että ammattiyhdistysten ohjelmaan ilmestyi tästedes maareformia ja rauhantuomarien summittaista päätösvaltaa koskevia vaatimuksia, vaikka ei näillä vaatimuksilla näytä ensi silmäyksellä olevan minkäänlaista yhteyttä kaupunkien teollisuustyöväestön vaatimusten kanssa. Mutta vaikka maalaisväestö onkin suuresti vaikuttanut ammattiyhdistysliikkeeseen, ei silloinen Trade Unionismi voinut tehdä sanottavaa sen hyväksi. Maalaistyöväestö sai tosin runsaasti rahoja ja henkilökohtaista avustusta muihin ammatteihin kuuluvilta veljiltä. Suurten unionien ja ammattiyhdistysneuvostojen pöytäkirjat ja tilit osottavat, kuinka lämpimän ja avuliaan vastauksen maalaistyöväestön vetoaminen sai puuseppien, koneenrakennustyöntekijäin, kaivosmiesten ja muiden ammattien tahoilta. Lontoon ammattiyhdistysneuvosto rupesi menestyksellä vastustamaan sotaväen lähettämistä farmarien avuksi ja sai aikaan uuden määräyksen, joka nimenomaan kielsi vastedes sellaisen avustuksen »lakkojen ja muiden riitojen sattuessa maanomistajain ja heidän työntekijäinsä välillä».[35] Ammattiyhdistysten johtajat käyttivät Chipping Nortonin asiassa langetetun tuomion synnyttämää yleistä tyytymättömyyttä tehokkaana todistuksena saadakseen »Criminal Law Amendement Actin» (rikoslain lisäyksen) peruutetuksi.

Mutta tästä oli sangen vähän apua maalaistyöväestölle. Kuumeentapainen usko, että yhteenliittyminen on yleiskeino kaikkia yhteiskunnallisia epäkohtia vastaan, alkoi vähitellen laimentua. Toinnuttuaan ensimäisestä hämmästyksestä, alkoivat farmarit itsepintaisesti vastustaa työntekijäin vaatimuksia ja voittoja sekä koettivat kaikin keinoin valloittaa menettämänsä alan takaisin. Joka talvi käytettiin työnsulkua yksityisten liiton osastojen nujertamiseksi. Tässä hävitystyössä auttoi heitä heidän läheinen suhteensa työntekijöihin. Ei ollut vaikea istuttaa sivistymättömän maalaistyöläisen epäilevään mieleen turmiollista epäluuloa siitä, mihinkä ne pennit, joita hän lähetti kaukaiseen keskuskassaan, todella käytettiin. Eikä järjestökään suinkaan ollut täydellinen. Syntyi usein vaikeuksia ja viivytystä, kun oli avustettava uhattuja haaraosastoja tai erotettuja työntekijöitä. Kylän pastori, lääkäri tai ravintolan isäntä oli aina saapuvilla, kun epäluulon herättäminen »palkattuja agitatoreja» vastaan oli kyseessä. Muutamien vuosien kuluessa olivat useimmat riippumattomat yhdistykset lopettaneet toimintansa, ja Archin suuri kansallinen liitto oli supistunut muutamiin tuhansiin siellä täällä keskimäisissä kreivikunnissa hajallaan oleviin jäseniin, jotka itse asiassa muodostivat vain pieniä kylien sairas- ja hautausavustusyhdistyksiä.

Siten huomaamme tämän »peltokapinan» äkillisessä kasvamisessa ja nopeassa hajoamisessa eräitä piirteitä, jotka muistuttavat vuosien 1833–1834 yleisten ammattiyhdistysten meteorintapaista ilmestymistä. Mutta ammattiyhdistysliikkeen kehitys vuodesta 1871 vuoteen 1875 on muissakin suhteissa aikaisemman ammattiyhdistysliikkeen kehityksen kaltainen. Mainittuina vuosina samoin kuin vuosina 1833–1834 ja 1852 valloitti tuotannonvälineitten haltuunottaminen sangen suurten ammattiyhdistyksiin kuuluvain joukkojen mielet. Näemme taaskin ammattijärjestöjen koettavan perustaa omia työpajoja. Ko-operativista tuotantoa tarkoittavat suunnitelmat vuosina 1871–1875 muistuttavat enemmän vuoden 1852 yrityksiä kuin Owenin kypsymätöntä kommunismia. Vuosien 1833—1834 Trade Unionismissa joutui elantokannan ylläpitämistä tarkoittava ammattiyhdistysten periaate tykkänään syrjään sen owenilaisen aatteen rinnalla, että koko maan tavarantuotanto oli jätettävä kansallisten yhdistysten toimeksi, joihin kaikkien työntekijäin tulisi kuulua. Mutta vuosien 1852 ja 1871–1875 välisenä käytännöllisenä aikana alistettiin tämä aate, jonka mukaan työntekijäin tuli olla »omina työnantajinaan», tykkänään ammattijärjestöjen tärkeimpäin tehtäväin alaiseksi.[36] Mitä unelmia yksityiset filantropit kulloinkin lienevät hautoneetkin, pitivät kummankin aikakauden ammattiyhdistykset näitä osuuskunnallisia työpajoja joko ainoastaan mukavina ammattiyhdistysten avustuslaitoksina tai keinoina, joiden avulla määrätty joukko niiden jäseniä voi kiertää palkkatyön ehtoja.[37] Kaikkien näiden yritysten onnistumattomuus kuuluu siis pikemmin osuustoimintaliikkeen kuin ammattiyhdistysliikkeen historiaan. Seuraavassa osassa käsittelemme näiden kummankin työväenluokan liikkeen lopullista suhdetta toisiinsa. Nykyistä tarkoitustamme varten on kylliksi kun mainitsemme, että näiden kokeitten aiheuttamat monien kymmenien tuhansien puntien tappiot vihdoinkin saivat vanhojen ammattiyhdistysten luottamusmiehet vakuutetuiksi siitä, kuinka sopimatonta oli käyttää ammattiyhdistysjärjestöjä ja ammattiyhdistysten kassoja osuuskunnalliseen tuotantoon. Vielä nytkin on tosin erään osuustoimintaryhmän ihanteena, että tuotanto on suoritettava tuottajain liittojen välityksellä, ja väliin valtaa tämä aate yksityisten ammattiyhdistysten jäsentenkin mielikuvituksen. Mutta toisenlaiset tuotannonvälineitten yhteisomistuksen ihanteet ovat jo sysänneet syrjään vuosien 1833–1834 owenilaisuuaen ja vuoden 1852 »kristillisen sosialismin».[38] Sen jälkeen emme enää näe ammattiyhdistysten yhdistyksinä kokeilevan osuustoiminnan alalla.

Yleensä on vuosien 1873–1874 ja vuosien 1833–1834 välisen ammattiyhdistysliikkeen kehityksen eroavaisuus silmäänpistävämpi kuin näiden kahden aikakauden välinen yhtäläisyys. Vuosien 1833–1834 ammattiyhdistysmiehet eivät tavoitelleet sen vähempää kuin kapitalististen työnantajain poistamista, jolloin nämä ehdottomasti kieltäytyivät kärsimästä tai hyväksymästä heidän järjestöjään. Uutena piirteenä, joka on kuvaava vuosien 1873–1874 liikkeen kehitykselle, oli se kohtuullisuus, mitä työntekijät osottivat, vaatiessaan osaansa näiden hyvien liikeaikojen tuottamasta suunnattomasta voitosta. Toiselta puolen luopui suurin osa työnantajia vastenmielisyydestään. He tunnustivat ammattiyhdistykset, vieläpä suostuivat — tosin monen kieltäymisen perästä — siihen periaatteeseen, että työehdot olisivat järjestettävät sovittelulautakuntien tai puolueettomain ammattiin kuulumattomain keskuudesta valittujen sovintotuomarien välityksellä. Vuosina 1867–1875 asettettiin lukemattomia sovittelulautakuntia ja sovintotuomioistuimia, joissa työnantajain ja ammattiyhdistysten edustajat neuvottelivat samanlaisten ehtojen perustuksella. Tämän aikakauden työntekijäin lienee tosiaankin ollut vaikea kuvitella, kuinka sitkeän itsepäisesti työnantajat olivat vuodesta 1850 aina vuoteen 1870 vastustaneet kaikenlaista sekautumista työehtoihin, joiden säätämistä he silloin pitivät omana yksityisenä asianaan. Kun koneenrakennustyöntekijäin yhteensulautunut liitto ehdotteli vuonna 1851, että silloin puhjennut riita jätettäisiin sovinto-oikeuden ratkaistavaksi, jättivät koneenrakennustehtailijat tämän ehdotuksen yksinkertaisesti huomioonottamatta. Ne komiteat, joita alahuone oli asettanut vuosina 1856 ja 1860, huomasivat, että työntekijäin edustajat puolustivat yksimielisesti työriitojen ratkaisemista sovinto-oikeuksien kautta, kun taasen työnantat sanoivat suuresti epäilevänsä tämän menettelyn käytännöllisyyttä. Yhtävähän onnistui herra Mundellan vuonna 1860 Nottinghamiin sukkateollisuuden alalle järjestämän sovittelukomitean tai Rupert Kettlen vuonna 1864 Wolverhamptonissa perustaman rakennustyöläisten yhteisen komitean saada työnantajain vakaumusta muutetuksi. Mutta teollisuusylimystön katsantokanta muuttui vuosina 1869–1875 ammattiyhdistysten johtajain suureksi mielihyväksi. »Kun me 25 vuotta sitten vaadimme», selitti Alexander Macdonald vuonna 1875, »sovittelulautakuntia periaatteellisesti tunnustetuiksi, saimme osaksemme pilkkanaurua työnantajain etujen valvojain taholta, mutta ei mikään liike ole levinnyt niin nopeasti eikä juurtunut niin syvään kuin tämä silloin alkamamme. Katselkaa kunnioitusta herättävää asemaa Englannissa ja Walesissa. Northumberlandissa on työntekijöillä ja työnantajilla yhteisiä lautakuntia — — — Durhamshiressä on myöskin perustettu sovittelulautakunta, ja 75,000 työntekijää luottavat rauhallisesti tämän laitoksen tuomioihin. Yorkshiressä on samassa asemassa 40,000 työntekijää.[39]

Mutta vaikka sovintotuomioistuinten ja sovittelulautakuntien vuonna 1869 alkanut perustaminen merkitsikin ammattiyhdistysliikkeen huomattavaa edistystä ja erityisesti todisti, että suuret työnantajat täydellisesti tunnustivat ne, oli tästä voitosta kumminkin sellaisiakin tuloksia, jotka olivat suuressa määrässä omiaan laimentamaan näitä etuja.[40] Työntekijät olivat nimittäin voittaneet nämä tuloksensa samoin kuin valtiollisetkin voittonsa kalliilla hinnalla. Heidän oli täytynyt mukautua vastustajansa katsantokantaan. Kun työnantajain ja työntekijäin edustajat alkoivat neuvottelemaan palkkatariffien käytäntöönottamisesta, näemme noiden niin monen ammatillisen taistelun uppiniskaisten johtajain vähitellen ja huomaamatta hyväksyvän sen kapitalistisen uskonkappaleen, että palkkojen täytyy välttämättömästi vaihdella kapitalistien voiton ja myöskin jokaisten markkinahintojen muutosten mukaan.[41] Niinpä näemme esim., kuinka työnantajain viisas johtaja Darlingtonissa, David Dale, esim. sai John Kanen ja koko seuraavan rautatyöntekijäin sukupolven täydellisesti uskomaan, että palkat voitiin järjestää ainoastaan tuotteen markkinahintojen perustuksella. Vuosien 1870–1873 korkeat hinnat poistivat työntekijöistä viimeisenkin epäilyksen tätä uutta oppia kohtaan. Northumberlandin kaivostyöläisten edustajain kokous päätti vuonna 1874 käyttää toimeenpanevan valiokuntansa[42] muodostelemaa lausetta: »hinnat määräävät palkan», joka päätös nimenomaan uudistettiin edustajainkokouksissa vuosina 1877 ja 1878. Kun hinnat nopeasti laskeutuivat vuonna 1879, näemme toimeenpanevan valiokunnan vieläkin selittävän: »liittona olemme aina puolustaneet sitä mielipidettä, että palkat perustuvat hiilten markkinahintaan».[43] Eräässä huvittavassa, helmikuun 1 p. 1878 päivätyssä kirjeessä saivat Burt, Nixon ja Young, jotka olivat silloin kuten nykyäänkin Northumberlandin kaivostyöntekijäin palkattuja virkamiehiä, tilaisuuden mainita liikkuvaa palkka-asteikkoa koskevia keskusteluja selostaessaan, että he olivat sopineet työnantajain kanssa siitä, että alinta palkkaa ei määrätä.[44] Ja vaikka automatisesti tomivain palkansovittelutariffien tuottamat käytännölliset vaikeudet estivätkin liikkuvain listain käyttämisen muissa ammateissa, hyväksyi kuitenkin ammattiyhdistysmaailma yleensä vaitiollen itse tämän periaatteen. Sen opin sijaan, että työntekijäin elantokantaa oli sekä hyvinä että huonoina aikoina pidettävä pakollisesti yllä, astui siten vähitellen usko palkka-asteikkoon, joka liikkui ylös ja alas niiden miesten liikekeinottelujen mukaan, jotka määräsivät yleishinnat.

Ajattelevammat työväenjohtajat eivät hyväksyneet tätä uutta oppia ilman vastalauseita. Niinpä varotti Lloyd Jones eräässä kirjoituksessa vuonna 1874 työntekijöitä sen opin tuottamista vaaroista, että palkat täytyy määrätä markkinahintain mukaan, jonka opin ammattiyhdistykset nyt ovat hyväksyneet, sovittaneet käytäntöön ja seuraavasti myöskin pitänevät edullisena. Nämä yhdistykset käyttävät valitettavasti tätä oppia sovintotuomioissa, hyväksyvät sen neuvotteluissa työnantajain kanssa ja juurruttavat siten käytäntöön menettelytavan, joka on sangen turmiollinen työntekijäin asialle ... sentähden olisi ammattiyhdistysten johtajain ensimäinen velvollisuus määrätä alin raja, jonka alle palkka ei saisi koskaan laskeutua ... raja, joka takaa työntekijälle riittävän ravinnon ja jonkun määrän elämän nautintoa sekä kotoista mukavuutta, ei kurjia nälkäpalkkoja, vaan palkan, jolla voi elää ... Ken hyväksyy nämä vaihteleviin markkinahintoihin perustuvat sopimukset, jättää itse asiassa kohtalonsa toisten käsiin. Hän heittää lastensa leivän pahimman kilpailun pyörteisiin, jossa työnantajain sokeat ja itsekkäät pyrinnöt määräävät kaiken».[45] »Minä olen täydellisesti samaa mieltä», kirjoittaa professori Beesly, »Beehive»-lehden viime numerossa julkaistun Lloyd Jonesin[46] huomattavan kirjoituksen kanssa, jossa hän vaatii, että hiilikaivostyöntekijäin on määrättävä alin palkka työstänsä ja pakotettava työnantajat ottamaan tämän huomioon ainoana varmana ja pysyvänä perustuksena keinottelulaskuissaan. Kaikkien työntekijäin tulisi pitää tätä ihannetta silmämääränään».[47]

Eikä tämä katsantokanta rajoittunut ainoastaan ammattiyhdistysliikkeen ystäviin. Myöhemmin tulemme näkemään, kuinka kiivaasti sekä puuvillantyöntekijät että pannusepät vastustivat palkkojen riippuvaisuutta tavarain hintojen vaihteluista. Alexander Macdonaldkin oli vaistomaisesti vihamielisellä kannalla äsken keksittyä liikkuvan palkka-asteikon periaatetta vastaan, vaikka hän hyväksyikin sovittelukomiteat.[48] Pian tulemme näkemään, että se ristiriita, joka oli Macdonaldin palkkojen ja työajan järjestelyä koskevien oppien välillä toiselta puolen ja toiselta puolen taas Northumberlandin ja Durhamin johtajain taloudellisen katsantokannan välillä, hajoitti järjestyneet kaivostyöläiset kahteen keskenään vihamieliseen leiriin.

Vuosien 1871–1875 ammattiyhdistysliike oli siis paljoa mutkallisempi ja käsitti monta paljoa vaikeampaa tehtävää, kuin pelonalaiset työnantajat tai voitonvarmat ammattiyhdistysten jäsenet kuvittelivat. Tarvittiin vain kovien aikojen painoa, ennenkuin ammattiyhdistysten jäsenet saivat selville, etteivät he muodostaneet sellaista lujaa ja hyvin järjestettyä armeijaa, kuin »työnantajain kansallinen liitto» oli kuvitellut, vaan ainoastaan joukon hajallaan olevia osastoja, joista jokainen noudatti omaa erikoispolitikaansa, mikä ehkä usein oli aivan päinvastainen kuin muiden osastojen.

Liike-elämän kukoistuskausi, jonka vaikutuksesta ammattiyhdistysliike oli, kuten olemme nähneet, saavuttanut vuosina 1873 ja 1874 korkeimman kehityksensä, päättyi aivan äkkiä. Taantumus huomattiin ensin kivihiili- ja rautateollisuuden alalla, joilla kehityskin ehkä oli ollut nopein.[49] Ensimäisenä ilmiönä oli shillinkiin nouseva palkanalennus päivässä, johon Skotlannin itäosien kaivostyöläisten täytyi suostua helmikuussa 1874. Vuoden varrella alenivat palkat ja hinnat alenemistaan näillä kummallakin tärkeällä teollisuusalalla. Tammikuussa 1875 puhkesi Etelä-Walesissa pelottava riita, koska useat tuhannet kaivos- ja rautatyöntekijät kieltäytyivät alistumasta kolmanteen 10 prosentin palkkojen alennukseen. Taistelua jatkui toukokuun loppuun, jolloin ryhdyttiin työhön. Mutta silloin ei enää riittänyt 10 prosentin alennus vaan palkat pienennettiin 12 12 prosenttia. Sen lisäksi tehtiin sopimus, »että jokaisen palkkojen muutoksen ... tulee riippua liikkuvasta palkka-asteikosta, joka määrätään hiilien myyntihinnan mukaan».[50] Seuraavana vuonna levisi liikepula kudontateollisuuteen ja koski osittain myöskin kaikkia muita teollisuusaloja maassa. Rakennusteollisuus oli kuitenkin vilkas, jonka tähden Manchesterin salvumiehet käyttivät tätä hetkeä alkaakseen palkkojen korotusta tarkoittavan taistelun. Onneton lakko, joka alkoi vuoden 1877 alussa ja kesti sen loppuun saakka, hävitti salvumiesten ja rakennuspuuseppäin yleisen liiton, joka siihen aikaan oli suuruudeltaan kolmas ammattiyhdistys rakennusalalla, ja saattoi Manchesterin salvumiehet lamaustilaan, josta he eivät vielä nytkään ole täysin toipuneet. Huhtikuussa 1877 vaativat Clyde-alueen laivanrakentajat palkankorotusta. Työnantajat sulkivat silloin työstä kaikki laivavarvien työntekijät siinä toivossa, että laivan salvumiehet peruuttaisivat vaatimuksensa. Clyden pääteollisuus oli yli kolme kuukautta täydellisesti seisahduksissa, ja riita ratkaistiin vihdoin syyskuussa 1877 siten, että suostuttiin lordi Moncrieffin sovintotuomioon, jolloin työntekijät luonnollisesti joutuivat kokonaan tappiolle. Heinäkuussa 1877 puhkesi kivimuurarien ja heidän työnantajansa välillä riita, jolloin Lontoon uuden raatihuoneen urakoitsijat Bull & Comp, herättivät mitä syvintä katkeruutta tuottaessaan saksalaisia työntekijöitä lakonrikkojiksi. Työntekijäin alkuperäinen vaatimus palkkojen korottamisesta ja työajan lyhentämisestä oli tarkoittanut ainoastaan Lontoon työntekijöitä, mutta sitä mukaa kuin tämä sitkeä taistelu jatkui, muodostui siitä koko maan käsittävä kivimuurarien yhdistyksen ja yhteenliittyneiden rakennusurakoitsijain välinen taistelu. Huolimatta korkeasta lakkoverotuksesta ja muiden ammattien keräämästä 2,000 punnan avustuksesta täytyi sen pienen joukon, joka vielä oli pysynyt lakossa, ryhtyä 8 kuukautisen taistelun jälkeen työhön maaliskuussa 1878 työnantajain määräämillä ehdoilla.

Myöskin puuvillateollisuus tuli suurimman palkkataistelun näkymöksi, mitä siihen saakka oli ollut. Useiden pienempäin palkanalennusten jälkeen, jotka olivat vuonna 1877 synnyttäneet paikallisia lakkoja, »naulattiin maaliskuussa vuonna 1878», kuten »Times» kertoo, »seitsemänkymmenen Englanninpenikulman laajuisella alueella, jossa työskenteli 250,000 puuvillankehrääjää, kaikkialle tiedonantoja siitä, että palkkoja alennetaan kuukauden kuluttua 10 prosenttia.» Alkoi jättiläislakko, joka saattoi puuvillatyöntekijäin ja heidän työnantajansa vastakkaiset teoriat yleisen keskustelun alaisiksi. Työntekijät myönsivät, että tehtaat tuottivat tappiota ja että joku muutos oli saatava aikaan. Mutta kun työnantajat tunnustivat, että tappio johtui liian suuresta valmistuksesta, väittivät työntekijät, että ainoa paranuskeino oli liikavalmistuksen lopettaminen. He suostuivatkin sen tähden 10 prosentin palkanalennukseen sillä ehdolla, että liikettä jatkettaisiin tehtaissa ainoastaan neljä päivää viikossa. Syntyi kiivas sanasota, mutta tehtailijat pysyivat järkähtämättömästi vaatimuksessaan, että työntekijäin oli suostuminen alennukseen ilman mitään ehtoja, ja hylkäsivät kaikki sovitteluehdotukset. Kaikeksi onnettomuudeksi joutui työntekijäin asia kärsimään Blackburnissa sattuneiden vakavien levottomuuksien tähden, jolloin yhteenliittyneitten tehtailijain johtajan eversti Raynsford Jacksonin talo ryöstettiin ja poltettiin. Kymmenen viikkoa kestäneen taistelun jälkeen täytyi työntekijäin suostua tehtailijain asettamiin ehtoihin.[51]

Vuosien 1875–1878 väliset riidat olivat vain alkunäytöksenä yleiseen hyökkäykseen ammattiyhdistysten voimia vastaan. Alituisesti kasvava teollisuuspula kohosi korkeimmilleen vuosien 1878 ja 1879 liikeseisahduksessa, joka on pahimpia, mitä Englannin liikemaailmassa koskaan on sattunut. Ahdinkoa lisäsivät varsinkin Skotlannissa ne laajat tappiot, jotka johtuivat City of Glasgow pankin vararikosta. Kautta koko kuningaskunnan meni suuria liikkeitä vararikkoon, hiili- ja rautakaivokset seisoivat, tyhjinä makasivat laivat satamissa ja yleinen toivottomuuden sekä epäilyksen tunne valtasi koko teollisuusmaailman. Kaikilla teollisuusaloilla oli joukottain työttömiä työntekijöitä. Ammattiyhdistysten luettelojen mukaan oli työttömäin jäsenten luku muutamissa tapauksissa aina 25 prosenttia. Kapitalistit koettivat, kuten oli odotettavissakin, käyttää tätä ahdinkoaikaa peruuttaaksensa niitä myönnytyksiä, joihin heidän oli täytynyt suostua edellisinä vuosina. »Työnantajille näyttää tulleen aika», kertoo rautateollisuuden työnantajaliiton joulukuussa 1878 levittämä salainen kiertokirje, »jolloin liian suuria hyödyttömään nautintoon tuhlattuja palkkoja on pienennettävä ja jolloin ne joutilaisuuden tunnit, jotka ovat hyödyttömästi heitetyt pois, ovat vaadittavat takaisin teollisuuden ja voiton palvelukseen, käyttämällä ne uudestaan tuottavaan työhön». Tulokset kuvastuvat ammattiyhdistysten kertomuksissa. Yhteensulautuneitten salvumiesten liiton kuukausikertomuksessa tammikuulta 1879 sanotaan, että »koko yhdistyneitten kuningaskuntien työnantajat julistavat tiedonantoja palkkojen alennuksista ja työajan jatkamisesta niin kiihkeästi ja röyhkeästi, että se on jyrkässä ristiriidassa niiden kärsivällisyyttä ja kohtuullisuutta puoltavain oppien kanssa, joita parempina aikoina lakkaamatta toitoteltiin englantilaisten työntekijäin korviin». Koneenrakentajain yhteensulautuneen liiton toimeenpaneva valiokunta kertoo:

»historia ei tunne aikakautta, jolloin maassa olisi ollut niin paljon teollisuusriitoja. Vaikea liikepula on vallinnut edelleenkin, ja työnantajamme, jotka nyt ovat järjestyneet paremmin kuin koskaan ennen, näkyvät koettavan etsiä mahdollisimman paljon riidan aiheita meitä vastaan. Toisaalla pannaan tai koetetaan panna toimeen tuntuvia palkkojen alennuksia, toisaalla taasen koetetaan alentaa maksua ylityöstä, ja useassa tapauksessa on käyty käsiksi työaikaankin. Tämä menestyi Clyde-piirissä niin hyvin, että työviikko on koko Skotlannissa tullut 3 tuntia pitemmäksi ... Eräs tämän liikepulan synnyttämä huomattava ilmiö on se sorto, jota työnantajat harjoittavat työntekijöitä kohtaan sellaisissa piireissä, missä työntekijät ovat osottaneet suurinta kärsivällisyyttä, missä he ovat helpoimmin ryhtyneet sovinnollisiin toimenpiteisiin ja vähimmän vastustaneet työnantajain uusia päähänpistoja. Esimerkkinä voidaan mainita Clyden alue, jonka työntekijät melkein vastustamatta suostuivat aluksi kahteen tuntuvaan palkkojen alennukseen, joutuakseen heti sen jälkeen työaikaa koskevain summittaisten hyökkäysten uhreiksi». Näyttää melkein siltä, että työnantajat eivät tahtoneetkaan luoda yleistä järjestelmää liitoillensa, vaan antautuivat säännöttömiin hyökkäyksiin.[52]

Vuosina 1878–1880 lisäytyivät siis lakot useimmissa- ammateissa sangen huomattavassa määrässä.[53] Useimmat niistä päättyivät työntekijäin täydelliseen tappioon. Palkkoja alennettiin tuntuvasti melkein kaikilla teollisuusaloilla. Northumberlandin kaivostyöläiset, joiden keskimääräinen päiväpalkka oli ollut maaliskuussa 1873 9 shillinkiä ja 1 12 penceä, saivat marraskuussa 1878 4 shillinkiä 9 penceä ja tammikuussa 1880 4 shillingiä ja 9 penceä. Useat skotlantilaiset työntekijät saivat kärsiä vielä äkkinäisempiä palkkojen alennuksia. Niinpä saivat esim. Glasgowin kivimuurarit, joiden tuntipalkka oli ollut vuonna 1877 9 tai 10 penceä, vuoden 1878 lopussa ainoastaan 6 penceä tunnilta, ja heidän oli vaikea saada tälläkin palkalla työtä. Vielä vaarallisempia hyökkäyksiä tehtiin työaikaa vastaan. Työnantajat koettivat pitkin linjaa jatkaa työpäivää. Clyden varrella toimivain työntekijäin täytyi luopua 51 tuntisesta työviikostaan, jonka he olivat taistelullaan saavuttaneet. Rautateollisuuden työnantajainliitto, jonka kirjeen olemme edellä maininneet, päätti ryhtyä yleiseen hyökkäykseen yhdeksäntuntista työpäivää vastaan. »Työnantajaliiton jäsenten suuri enemmistö on päättänyt», kirjoittaa liiton sihteri, »muilla työaloilla toimivain työnantajain kannattamana ilmoittaa tehtaissaan, että työtunnit lisätään samaan määrään, kuin ennen yhdeksäntuntisen työpäivän käytäntööntuloa».[54] John Burnettin tarmokas sekautuminen asiaan esti kuitenkin työnantajain liiton suunnitelman. Hän sai kiertokirjeen käsiinsä ja julkaisi parissa tunnissa sen sekä taitavasti,laaditun tiedonannon ammattiyhdistyksensä jäsenille ja lähetti kirjoituksen heti kaikille sanomalehdille. Sanomalehdistö tuomitsi työnantajain suunnitelman, eivätkä he ryhtyneet yhtenäiseen tai järjestettyyn toimintaan. Konetehtailijat koettivat kuitenkin yksityisesti kaikin keinoin saada käytäntöön entistä 57 tai 59 tunnin työviikkoa, ja ainoastaan mitä suurimmilla voimainponnistuksilla voitiin työaika pysyttää n. k. »Society Shops» (työpajoissa, joissa yhdistysten jäsenet työskentelivät) 54 viikkotunnissa.

Mutta muut ammatit eivät edes voineet säilyttää entistä työaikaansa. Useissa kaupungeissa jatkettiin salvumiesten työaikaa 2 tai 3 tuntia viikossa.[55] Surullisempi oli se tosiasia, että rajoitetun työajan periaatteestakin täytyi tykkänään luopua useilla pienemmillä teollisuusaloilla. Vieläpä niinkin hyvin järjestyneissä ammateissa kuin koneenrakentajain, salvumiesten ja kivimuurarien, rajoitti säännöllinen ylityö ja urakkajärjestelmän suorittaminen normalityöpäivän pelkkiin sanoihin.[56] Näiden vuosien monista ammattiyhdistysten kertomuksista voimme huomata näiden väärinkäytösten lisääntymisen ja sen tuottamat tulokset. Työttömyysavustusta nauttivain työntekijäin luku kasvaa alituisesti, kunnes raudanvalajain ja pannuseppäin ammattiyhdistysten, joissa oli Vuosina 1872–73 ollut tuskin yhtä prosenttia työttömiä, täytyi vuonna 1879 maksaa työttömyysapua yli 20 prosentille jäsenistä. Koneenrakentajain yhteensulautunut liitto maksoi vuosien 1878–1880 kuluessa yksinomaan tämänlaatuista avustusta kokonaista 287,596 puntaa. Lyijy- ja läkkisepäntyöntekijäin täytyi kahden vuoden ajalla vuosina 1880–1882 eroittaa yhdistyksestään lähes 3:s osa jäseniä, jotka olivat laiminlyöneet jäsenmaksujensa suorittamisen. Raudanvalajat, jotka olivat vuonna 1876 keränneet rahastoonsa yli 5 puntaa jokaista jäsentä kohti, suorittivat vuoden 1879 kuluessa jokaisen pennin tästä kassasta ja pelastuivat täydellisestä vararikkotilasta ainoastaan siten, että yhdistyksen varakkaammat jäsenet myönsivät sille useita lainoja. Kivimuurarien yhdistys tyhjensi kassansa kokonaan samalla tavalla ja senkin täytyi turvautua samaan keinoon välttääkseen maksujen lakkauttamista. Vielä raskaammin sattui ahdinkoaika skotlantilaisiin yhdistyksiin. »City of Glasgow» pankin vararikon aiheuttama täydellinen hämminki hävitti kaikki Skotlannin ammattiyhdistykset niin tarkoin, ettei niitä jäänyt henkiin enemmän kuin puolikymmentä. Tästä iskusta ei Skotlannin ammattiyhdistysliike ole vielä nytkään täydellisesti toipunut.

Itse asiassa osotti vuosi 1879 ammattiyhdistysliikkeessä yhtä syvää ammattiyhdistysliikkeen taantumusta kuin vuosien 1873–1874 kukoistusaika oli osottanut niiden edistystä. Sitä taloudellista ahdinkoa, jonka alaisena ammattiyhdistykset olivat 1879, voidaan verrata ainoastaan vuosien 1839–1842 ahdinkoaikaan. Mutta liikkeen vahva vaurastuminen, josta juuri olemme kertoneet, esti edellisellä aikakaudella kohdanneen hajaannuksen puhkeamasta uudelleen esiin.

Vuoden 1879 ahdinko saattoi tosin useita satoja ammattiyhdistyksiä unhotuksiin. Maatyöntekijäin yhdistykset, joita oli syntynyt nopeasti kuten sieniä, hajosivat joko kokonaan tai supistuivat merkityksettömiksi avustusyhdistyksiksi. Ahtaitten aikojen hyökylaine huuhtoi tykkänään olemattomiin satojen vähäpätöisten ammattien pieniä yhdistyksiä, jotka olivat hyvien aikojen vallitessa puhjenneet kukoistukseen yli koko maan. Laajalle ulottuneet kansalliset järjestöt kuivuivat itse asiassa ainoastaan paikallisiksi, suurimpiin teollisuuskeskuksiin keskittyneiksi yhdistyksiksi. Suuri kansallinen kaivostyöläisten liitto, joka syntyi, kuten olemme nähneet, vuosina 1862–1863, oli vuonna 1879 enää hengissä ainoastaan Northumberlandissa, Durhamissa ja Yorkshiressä. Sen nuorempi kilpailija, kaivostyöläisten yhteensulautunut liitto, joka oli aina vuoteen 1875 saakka käsittänyt koko Etelä-Walesin ja keskimäiset kreivikunnat, hajosi ja katosi kokonaan näkyvistä. Rautatyöläisten kansallinen yhteensulautunut liitto, joka oli perustettu myöskin vuonna 1862 ja johon vuonna 1873 oli kuulunut 35,000 järjestynyttä työntekijää kaikista osista maata, näki vuonna 1879 jäsenlukunsa supistuvan ainoastaan 1,400:aan, jotka olivat keskittyneet muutamiin tärkeimpiin paikkoihin Englannin pohjoisosassa.[57] Muutamissa piireissä, kuten esim. Walesin eteläosassa, lakkasi ammattiyhdistysliike täydellisesti.[58]

Mutta liikkeen selkäranka säilyi kuitenkin terveenä kaikista näistä vammoista huolimatta. Vaikka koneen-rakentajain ja rakennusammattien suuret kansalliset yhdistykset menettivätkin vararahastonsa, pysyi niiden jäsenluku kuitenkin entisellään. Ja myrskyn voivat kestää muutkin kuin avustukseen perustuvat ammattiyhdistykset. Northumberlandin ja Durhamin kaivostyöläisten ja puuvillatyöntekijäin melkein puhtaasti ammatilliset järjestöt säilyttivät asemansa, vaikka niiden jäsenluku alenikin hiukan. Liikkeen valtiollinen järjestökin säilyi entisellään. Paikalliset ammattiyhdis-tysneuvostot hoitivat toimensa keskeytymättä. Vuosittain pidettiin nyt kuten ennenkin ammattiyhdistyskongressi, joka valitsi entiseen tapaansa vakituisen parlamentarisen komiteansa. Lyhyesti sanoen: vaikka monta yksityistä ammattiyhdistystä oli kadonnut ja vaikka monet muut näkivät kassojensa häviävän ja jäsenlukunsa supistuvan, niin osottavat vuoden 1879 koettelemukset, että ammattiyhdistysliike oli vihdoinkin kasvanut kaiken hajoomisvaaran ulkopuolelle ja että ammattijärjestöstä oli tullut pysyvä aines yhteiskunnallisessa rakennuksessamme.

Näemme siis, ettei suinkaan se työ, jonka Allan ja Applegarth olivat suorittaneet ammattiyhdistysliikkeen lujittamiseksi, ollut mennyt hukkaan. Ja samalla kun liike oli lujittunut ja tietoisuus päämäärästä käynyt selvemmäksi, oli myöskin opittu tarkemmin erottamaan eri edut ja kulloinkin noudatettava erilainen politika toisistaan. Jokainen ammattiala koetti ratkaista omalla tavallaan omat teollisuuskysymyksensä. Kun kaivostyöläiset ja puuvillatyöntekijät esim. valmistelivat omia määritelmiään työehtojen järjestämisestä lainsäädännön avulla, kannattivat koneenrakennus- ja rakennustyöläiset johtajainsa ylistämää sosialipolitista »laissez faire» (»anna-mennä») periaatetta. Kyvykkäiden johtajainsa kehotuksesta hiilikaivostyöläiset ja rautatyöntekijät pohjoisissa kreivikunnissa hyväksyivät sen periaatteen, että palkkojen täytyy riippua hinnoista, kun taasen puuvillatyöntekijät[59] ja jossakin määrässä myöskin pannusepät puolustivat sangen innokkaasti päinvastaista katsantokantaa, että normalipalkan määrääminen on teollisuuden ensimäinen välttämätön edellytys. Ja kun kaivos- ja puuvillatyöntekijät pitivät järjestö]ään etupäässä yhdistyksinä, jotka suojelivat heitä ammatillisissa asioissa, levisi taas Juntan jälkeläisten keskuudessa rauta- ja rakennusammattien alalla yhä laajemmalle vakava luulo, että todellinen »tieteellinen ammattiyhdistysliike» perustui hyvin järjestettyyn avustukseen ja varovaisesti suunniteltuun eläkerahastoon. Niin kauan kuin liike-elämä kukoisti ja näitä eri suunnitelmia voitiin siis menestyksellä toteuttaa, ei eri ryhmäin kesken syntynyt erimielisyyksiä. Puuvillatyöntekijät hyväksyivät yleensä koneenrakentajain alkaman liikkeen yhdeksäntuntisen työpäivän hyväksi ja nämä taas puolestaan kannattivat Lancashiren kehrääjäin vaatimaa tehdaslakia. Kaivostyöläiset ihailivat sitä miehuullista vastusta, jolla puuvillatyöntekijät koettivat torjua vuosien 1877–1879 palkkojen alennuksia, kun taasen puuvillatyöntekijöillä ei ollut mitään sitä vastaan, että kaivostyöläiset tahtoivat suostua asettamaan palkkansa riippuviksi hiilten hinnasta. Ja vaikka useimmat ammattiyhdistykset pitivätkin koneenrakentajain yhteensulautuneen liiton suuria jäsenmaksuja ja vahvoja kassoja suuressa arvossa, eivät he kuitenkaan voineet olla samalla kunnioittamatta Northumberlandin hiilikaivostyöläisiä, jotka olivat menestyksellä pitäneet jo miespolven ajan yllä voimakasta, yksistään ammatillisia tehtäviä toteuttavaa unionia.

Vaikka tämä erilainen politika olikin vuodesta 1885 alkaen riidan aiheena niiden eri suuntien välillä, joita uudelleen alettiin kutsua »vanhaksi» ja »uudeksi» unionismiksi, ei se kuitenkaan alussa estänyt yhteisesti pyrkimästä ammattiyhdistysliikkeen yhteiseen päämäärään. Sisällinen tyytymättömyys ja uusi arvosteleva henki puhkesi esiin vasta vuosien 1878–1879 synkkinä aikoina, jolloin jokainen ammattiyhdistys sai kärsiä tappioita. Vasta sitten kun oli huomattu, että puhtaasti ammatilliset yhdistykset eivät olleet kyllin lujia ja että apukassayhdistykset toiselta puolen eivät olleet kiinnittäneet kyllin suurta huomiota ammatillisiin asioihin, vasta sitten kun Lancashiren ja Yorkshiren hiilikaivostyöläiset olivat häätyneet vastustamaan liikkuvain asteikkojen synnyttämiä alituisia palkanalennuksia ja kun muutamat Lancashiren puuvillatyöntekijäin johtajat epäilivät ryhtyä puolustamaan lakimääräistä työpäivää; sekä vihdoin vasta sitten kun kaivostyöläisten mahtava osasto ryhtyi vastustamaan kaivoslainsäädännön laajentamista, ja kun koneenrakennus- ja rakennustyöläisten osasto alkoi vaatia lain määräämää työpäivää, vasta sitten kuulemme julistettavan, että »nämä kaksi järjestelmää eivät voi toimia yhdessä, sillä ne ovat vastakkaisia ja hävittävät toistensa työn».[60]

Ahtaat liikeajat saattoivat siis näkyviin useammassa kuin yhdessä suhteessa eroavat mielipiteet siitä, mikä ammattiyhdistyspolitika oli oikea. Mutta muutamissa ammateissa synnytti teollisuusseisahdus vielä pahempaa hajaannusta. Kun valmistamismenettely kehittyi ja muuttui keksintöjen käytäntöön ottamisen kautta ja kun uusia raaka-aineita alettiin käyttää entisten asemasta — kuten esim. laivanrakennuksessa rautaa puun asemasta — huomaamme, että toisten ammattien työ alkaa syrjäyttää muutamien ammattien oppineita työntekijöitä toimistaan. Nykyaikainen valtamerihöyrylaiva, joka oikeastaan on valsatuista teräslevyistä rakennettu, loistavasti sisustettu, vesillä liikkuva hotelli, ei suinkaan kuulu sellaisen laivanrakentajan ammattialaan kuin Pietari suuri oli. Mutta vanhanaikaiset laivanrakentajat eivät suinkaan suostuneet vastustelematta luopumaan oikeudestaan rakentaa minkälaisia laivoja tahaan. Vuoden 1879 liikeseisahdus tuntui syvästi laivan- ja koneenrakennusammateissa, joilla kummallakin alalla oli sangen korkea prosenttimäärä työttömiä jäseniä. Kuten olemme nähneet, huomasivat yhdistykset, että työttömien jäsenten avustus rasitti huolestuttavasti heidän rahastojansa, ja olivat sen johdosta entistä ankarampia jokaista »tunkeutumista» kohtaan sille työalalle, jota he pitivät jäsenillensä laillisesti kuuluvana. Tähän aikaan sattui sangen usein kahden unionin välillä toisen ammattiin sekautumista sekä töitten oikeaa rajoittamista koskevia keskusteluja, ja siten syntyi työnantajain kanssa käytävien tavallisten taistelujen lisäksi katkeroita taisteluita eri ammattiyhdistysten välillä. Koneenrakennustyöntekijät valittivat sitä, että pannusepät olivat vaatineet yksinoikeuden kaikkiin niihin töihin, joissa käytettiin kulmarautaa. Mallipuusepät vastustivat mitä kiivaimmin sitä, että tavalliset salvumiehet luulottelivat olevansa oikeutettuja valmistamaan koneenmalleja. Glasgowin messinginvalajat olivat kiukuissaan siitä, että rautatyöntekijät edelleenkin valoivat ne suuret messinkiesineet, joita messinginvalajat eivät alkujaan olleet voineet ottaa valaakseen. Laivanrakennusalalla oli laivanrakentajain ja pannuseppien työn välisen rajan määrääminen alituisena riidanaiheena. Kun kuninkaallisten laivavarvien virkamiehet eivät noudattaneet eri ammattien välistä tavallista luokittelua, synnytti se suurta tyytymättömyyttä koneenrakentajissa, jotka näkivät, kuinka laivanrakentajille usein annettiin suoritettavaksi putkijohtotöitä, ja Broadhurst esitti vihdoin tämän asian alahuoneelle.[61]

Eivätkä nämä riidat koskeneet ainoastaan eri ammattien välisiä pulmallisia rajakysymyksiä. Vuonna 1877 valitti vasta aivan äsken muodostunut levyseppäinapulaisten ammattiyhdistys ammattiyhdistyskongressissa katkerasti sitä, että pannuseppäinyhdistys oli koettanut kaikin voimin hajoittaa heidän yhdistystänsä. Selitykseksi mainittakoon, että levyseppäin apulaiset muodostavat suuren työläisjoukon laivavarveissa, mutta he eivät ole työnantajain vaan pannuseppäin yhdistysten jäsenten palkkaamia.

Rakennusalalla syntyi toisaalta kivimuurarien ja muurarien, toisaalta rakennusapulaisten välille lukuisia riitoja. Kun terracotta otettiin käytäntöön, syntyi muurarien ja marmoriseoksen valajoiden välillä alituisesti riitoja siitä, mihin ammattiin uusi työ oikeastaan kuului. Tällaisia riitoja oli tietysti sattunut jo ennemminkin. Mutta suurten apukassayhdistysten valta-asema näissä ammateissa antoi niille uuden merkityksen. Yksityisten työntekijäin työttömyys voi ahtaina aikoina tuottaa suuriakin rahallisia vaikeuksia niille ammattiyhdistyksille, jotka maksoivat avustusta tällaisessa tapauksessa. Sen sijaan kuin nämä riidat olivat ennen olleet yksityisten työntekijäin välisiä, näemme niiden nyt muuttuvan mahtavien yhdistyksien välisiksi taisteluiksi, jolloin jokainen yhdistys puolusti riidanalaista työtä omien jäsentensä suoritettavaksi. »Kun työntekijät eivät ole ammatillisesti järjestyneet», sanoo erään suuremman yhdistyksen ylisihteri, »eivät nämä pienet seikat herätä sanottavaa huomiota, mutta heti kun kaksi suurta ammattia järjestyy, koettaa jokainen ammattiyhdistys luonnollisesti valvoa omien jäsentensä etuja».[62]

Myöhemmin koetamme tutkia tämän samaan ammattiin kuuluvain kilpailevain haarojen välisen kateuden historiaa, luonnetta ja kehitystä. Tässä meidän on vain kiinnitettävä huomiota siihen, mitä tämä kateus vaikutti heikontaessaan ammattiyhdistysmaailman vaikuttavien osastojen välisiä siteitä. Paikalliset ammattiyhdistysneuvostot, jotka olisivat voineet saavuttaa valtiollista vaikutusvaltaa, joutuivat aina lamaan kun kilpailevain ammattiosastojen välillä sattui riitoja. Vaikutusvaltainen Liverpoolin laivanrakentajain ammattiyhdistysneuvosto, joka suoritti niin tärkeän tehtävän herra Plimsollin agitationissa uuden kauppalaivojen varustamista koskevan lain hyväksi, hajosi vuonna 1880 niiden riitojen johdosta, joita oli laivanrakentajain, laivanpuuseppäin ja rakennussalvumiesten välillä laivan rakennustöistä. Kaikkien ammattiyhdistysneuvostojen, mutta varsinkin satamakaupungeissa olevain, pöytäkirjat kertovat lukemattomia hyväntahtoisia tällaisten riitojen sovittamista tarkoittavia yrityksiä, jotka kuitenkin päättyivät melkein aina siten, että jompikumpi riitelevistä ammattiyhdistyksistä erosi. Sitäpaitsi estivät nämä riidat vaikuttavan yleisen liiton muodostumista. Koneenrakentajain yhteensulautunut liitto koetti yhdessä pannuseppien, raudanvalajoitten ja höyrykonetyöntekijäin liittojen kanssa saada aikaan keskinäisen suojelusliiton torjumaan hyökkäyksiä yhdeksäntuntista työpäivää vastaan. Mutta muutamien kuukausien kuluttua täytyi yrityksestä luopua, koska oli syntynyt riitoja toisaalta koneenrakentajain ja pannuseppien ja toisaalta yhteensulautuneen liiton ja höyrykonetyöntekijäin yhdistysten välillä.[63] Pannuseppäin alotteesta syntyi vuonna 1881 toinen samanlainen liike, mutta sekään ei onnistunut.[64]

Laajemmatkaan järjestöt eivät onnistuneet sen paremmin kuin kone- ja laivanrakennusammatit. Ammattiyhdistyskongressi on useat kerrat päättänyt puolustaa ammattiyhdistysten jäsenten yleistä veljeytymistä ja yhteisen liiton muodostamista kaikkien eri yhdistysten välillä. Mutta eri ammattien väliset riidat, yhdistysten monet eri muodot, erilaatuinen ammatillinen politika, josta jo on mainittu, ja ennen kaikkea se kilpailu, jolla saman teollisuusalan keskenään kateelliset yhdistykset koettivat hankkia itselleen jäseniä ja laajentaa työalaansa, esti kaiken tehokkaan yhteistoiminnan. Sheffieldin kongressin jälkeen 1874 koettivat rauta- ja rakennusteollisuuden johtavain yhdistysten edustajat perustaa »järjestyneitten ammattiyhdistysten liiton» ja kehottivat kaikkia yhdistyksiä liittymään tähän yhteistä puolustusta varten. Mutta työehtojen lainsäädännöllistä järjestämistä ihailevat puuvillankehrääjät eivät tahtoneet olla missään tekemisissä liiton kanssa, joka ajatteli yksinomaan lakkokassoja. Koko suunnitelma olikin itse asiassa pikemmin eräitten ammattiyhdistysten johtokuntain ehdotus kuin yleisen yhteistoiminnan kaipauksen ilmaus. Kukin ammattiyhdistys työskenteli, kuten jo olemme nähneet, oman politikansa mukaan ja valvoi vain omia etujaan. Tällaisissa oloissa täytyi kaikkien yritysten raueta turhiin, jos ne tarkoittivat muutakin kuin ainoastaan nimellistä yhteistoimintaa. Siitä huolimatta päätti Edinburgin kongressi vuonna 1879 vielä kerran koettaa, ja parlamentarinen komitea lähetti maan kaikille ammattiyhdistyksille »järjestyneitten ammattiyhdistysten liiton» sääntöehdotuksen, jonka se oli laatinut. Tähän kutsumukseen saapui kuitenkin ainoastaan puolikymmentä vastausta.[65] Kun yleisen liiton perustamista tarkoittava ehdotus esitettiin uudelleen vuoden 1882 kongressissa, ei se saavuttanut minkäänlaista kannatusta. Paikallisten ammattiyhdistysneuvostojen edustajat väittivät nimenomaan tekevänsä kaiken sen, mitä tällainen liittokin voisi käytännössä saada aikaan. Puuvillankehrääjäin avomielinen edustaja Thomas Ashton lausui mielipiteensä vielä selvemmin. »Jo monta kertaa», sanoi hän, »on parlamentarinen komitea ja muut komiteat koettaneet luoda sellaista järjestöä, kuin nyt on ehdotettu, mutta asia on aina huomattu mahdottomaksi — — — Olisi ehdottomasti mieletöntä hyväksyä tuollainen ehdotus. Maan ammattiyhdistysten on mahdoton sulautua yhteen; niiden edut ovat liian erilaiset ja ne ovat liian kateellisia toistensa taisteluista».[66]

Ylläoleva tutkimus ammattiyhdistysliikkeen sisäisistä oloista vuosien 1875–1879 välillä osottaa kaikessa vaillinaisuudessaankin, missä määrässä liike oli näinä vuosina jotenkin ahdasmielisen partikularismin vallassa. Vuosina 1880–1885 koettivat eri yhdistykset yksinomaan kartuttaa jäsenlukuansa ja täyttää kassojansa, jotka olivat niin huomattavasti kärsineet vallinneen liikepulan johdosta. Vuosittain uudistuvat ammattiyhdistyskongressit, parlamentarinen komitea ja näiden vuosien kuluessa sattuneet valtiolliset neuvottelut olivat itse asiassa ainoana yhdyssiteenä noiden toisistaan erillään ja usein toistensa kanssa riidassa olevain liikkeen yksityisten ryhmäin välillä. Kaikissa taloudellisissa kysymyksissä oli ammattiyhdistysmaailma jakautunut taisteleviin ryhmiin, joilla ei ollut yhteistä päämäärää ja joista jokainen valvoi oikeastaan vain omia asioitaan, joutuen siten usein suorastaan vastustamaan toisten taktikaa ja tarkoituksia. Työväenluokan etuja ja mielipiteitä koskevat ristiriidat olivat syvempiä ja monilukuisempia kuin oli aavistettukaan. Seuraavassa luvussa näemme, kuinka toistensa aseman väärä arvosteleminen sai ammattiyhdistykset hajoamaan »vanhoihin» ja »uusiin» unionisteihin, joka hajaannus heikonsi koko työväenliikkeen moneksi vuodeksi.

 


Viitteet:

[1] Alexander Macdonaldin lausunto kaivostyöläisten kongressissa Leedsissä 1873. Alexander Macdonaldin isä oli alkujaan merimies, mutta rupesi myöhemmin kaivostyöläiseksi Lanarkshiressa. Alexander syntyi v. 1821 ja alkoi kahdeksanvuotiaasta työskennellä kaivoksessa. Palavan opinhalun innostuttamana valmistautui hän yksikseen niin hyvin kuin voi Glasgowin yliopistoon, johon hän tuli vuonna 1846. Voidakseen tulla toimeen käytti hän entiset säästörahansa sekä työskenteli kesäaikoina kaivosmiehenä. Vielä yliopistossa ollessaan tuli hän tunnetuksi koko Skotlannin kaivostyöläisten johtajana. Hän rupesi v. 1850 opettajaksi, josta toimesta hän kuitenkin luopui 1857, käyttääkseen koko aikansa agitationiin kaivostyöväestön hyväksi. Kun »Kaivostyöväestön kansallinen liitto» perustettiin v. 1863, valittiin hän presidentiksi, jossa asemassa hän pysyi kuolemaansa saakka. Aikojen kuluessa oli hän onnistuneen liikekeinottelun avulla hankkinut melkoisen omaisuuden, jonka nojalla hän voi käyttää kaikki voimansa sen parlamentarisen ohjelman toteuttamiseen, minkä kaivostyöntekijät olivat hänen vaikutuksestaan hyväksyneet. Hän antoi v. 1865 parlamentin erikoiskomitealle tärkeän lausunnon »isäntä ja palvelija» -laista. V. 1868 esiintyi hän Kilmarnoch Burghs'in vaalipiirin ehdokkaana, mutta peruutti ehdokkuutensa estääkseen hajaannusta radikalisessa puolueessa. Vuoden 1874 yleisissä vaaleissa menestyi hän paremmin, hän valittiin Staffordin edustajaksi, joten hän sekä herra Burt joutuivat ensimäisinä »työväen edustajina» parlamenttiin. Hän valittiin kohta tämän jälkeen työväenlainsäädäntöä käsittelevän kuninkaallisen komitean jäseneksi ja laati siinä toimessa vähemmistön vastalauseen. Macdonald kuoli v. 1881. Hiilikaivostyöntekijäin historia, jota hän aikoi kirjoittaa, on nähtävästi jäännyt vain suunnitelmaksi. Lukuunottamatta hänen monia eri tilaisuuksissa pidettyjä puheitaan sekä erästä lentokirjaa nimellä »Notes and Annotations on the Coal Mines Regulation Act» (Muistutuksia ja huomautuksia hiilikaivosten järjestyssääntöihin) 1872 (Glasgow 1872, 50 sivua), ei meillä ole tiedossa muita hänen kynänsä tuotteita. »Newcastle Chronicle» lehdessä marrask. 17 p. 1883 on hänestä Lloyd Jones'in kirjoittama sangen kunnioittava muistokirjoitus, josta on suurin osa julkaistu t:ri Baernreitherin teoksessa »English Associations of Working Men» (Englannin työväenyhdistykset) s. 408.

[2] Puhe kaivostyöläisten kansallisessa kongressissa Leed-sissä 1873.

[3] Kokous valitsi alakomitean, jonka tuli laatia ja julkaista kertomus keskusteluista. Tämä oli, kuten alkulauseessa sanotaan, »työn historiassa tähän saakka kuulumaton yritys». Ja todella ilmestyikin tunnetun Longmanin toiminimen julkaisemana 1864 huolellisesti laadittu teos nimeltä »'Transactions and Results of the National Association of Coal, Lime and Ironstone Miners of Great Britain, held at Leeds, (Kiivihiili-, kalkki- ja rautamal-mikaivosmiesten yleisen yhdistyksen toiminta ja saavutukset Leedsissä) Marraskuun 9, xo, it, 12, 13 ja 14 p. 1863. Tämä 174 sivua laaja kirja, jonka kansikuvana oli kaivosaukolla työskenteleviä naisia sekä nimilehdellä Gladstonen kirjoituksista otettu tunnuslause, herätti lukevassa yleisössä suurta arvonantoa ja mielenkiintoa.

[4] Edellämainittu julkaisu s. 14.

[5] Edellämainittu julkaisu s. 17. Northumberlandissa ja Durhamissa työskentelivät hakkaajat kahdessa vuorossa, kun taasen pojilla oli vain yksi vuoro.

[6] Vuoden 1860 »Mines Regulation Act» (Kaivantojen järjestyssääntö) 29 luku.

[7] Kaivostyömiesten johtajana on John Normansell, Etelä-Yorkshiren kaivostyöläisliiton edustaja, vuosien 1863–1875 välillä asetettava Macdonaldin rinnalle. Hän syntyi Torkingtonissa Cheshiren kreivikunnassa vuonna 1830. Hänen isänsä oli »pankkimies», mutta poika joutui aikaisin sekä isättömäksi että äidittömäksi. Hän alkoi seitsenvuotiaana työskennellä kaivoksessa, ja kun hän meni naimisiin yhdeksäntoista vuoden vanhana, ei hän vielä osannut kirjoittaa omaa nimeänsä. Muutettuaan Etelä-Yorkshireen alkoi hän siellä johtaa liikettä, jonka tarkoituksena oli saada työväenedustaja valvomaan punnitusta. Paikkakunnan hiilikaivoksenomistajain täytyi suostua tähän vuonna 1859. Normansell valittiin tähän toimeen siinä kaivoksessa, missä hän työskenteli, ja hänestä tuli pian koko piirin johtava henkilö. Vuoden 1864 työnsulun jälkeen valittiin hän liiton sihteriksi. Liittoon kuului silloin ainoastaan kaksituhatta jäsentä, mutta kahdeksassa vuodessa kohotti hän liiton jäsenluvun kahteenkymmeneentuhanteen ja perusti erittäin hyvin järjestetyn avustuslaitoksen. Normansell oli ensimäinen kaupungin valtuusmieheksi valittu työntekijä. Hän valittiin tähän toimeen Barnsleyssä, ja hänen edustamansa ammattiyhdistys sijoitti hänen nimessään pankkiin tuhat puntaa, jotta hän voisi täyttää ne rahalliset ehdot, joita vaalia varten siihen aikaan vaadittiin. Hänen kuolemansa jälkeen päätti ammattiyhdistys antaa tämän summan hänen leskelleen. Normansell antoi vuonna 1867 lausunnon sekä hiilikaivosteollisuutta käsittelevälle parlamentariselle erikoiskomitealle että »isäntä ja palvelija» -lakikomitealle, samoin vuonna 1868 kuninkaalliselle ammattiyhdistyskomitealle ja vuonna 1873 hiilentuontia käsittelevälle komitealle.

[8] Parhaan ja itse asiassa ainoan tarkan kuvauksen näistä puuvillateollisuuden palkkalistoista sisältää eräs komitean kertomus, joka annettiin brittiläisen liiton taloudelliselle osastolle. Komiteaan kuuluivat professorit Sidgwick ja Foxwell, A. H. D. Acland, W. Cunningham ja professori J. E. C. Munro. Tämä julkaisi viimeksimainitun laatiman kertomuksen: »On the Regulation of Wages by means of Liste in the Cotton Industry» (Työpalkkojen järjestämisestä palkkalistojen avulla puuvillateollisuudessa), Manchester 1887, Heywood. Kaksi osaa: Kehrääminen ja Kutominen.
Periaatteet, joiden mukaan nämä palkkauslistat ovat laaditut, ovat niin monimutkaisia, että me, se meidän täytyy tunnustaa, emme vielä pitkän tutkimisen jälkeenkään ole saaneet täysin selville eräitä kohtia. Ja vaikka professori Munro on selittänyt useita vaikeuksia, täytyy meidän otaksua, ettei edes hänkään esitä muutamiin yksityiskohtiin nähden asiaa kaikin puolin oikein.

[9] Bolton and District Net List of Prices for Spinning Twist, Reeled Yarn or Bastard Twist and Weft, on Self-actor Mules (Boltonin ja lähiseudun nettopalkkalista kerratusta ja rulla- ynnä sekalangasta ja kuteista itsetoimivilla kehruukoneilla) Bolton 1887, 85 siv.

[10] Vuonna 1892 nimitti sisäasiainvaltiosihteri Birtwistlen, joka silloin jo oli ikämies, tehtaantarkastajaksi, ottaen huomioon vuoden 1891 Factory and Workshops Act'in (Tehdas- ja verstaslain) »erikoisluettelopykälän», koska Birtwistle oli ainoa henkilö, jonka huomattiin kykenevän ymmärtämään ja selittämään kutomoiden palkanlaskumenettelyn mutkallisuuksia.

[11] »Beehive»-lehti helmikuun 23 p. 1867. Kiertokirjeen, jossa tämä päätös julkaistiin, ovat allekirjoittaneet puuvillankehrääjäin ja puuvillakankureitten ammattiyhdistysten senaikuiset johtavat luottamusmiehet.

[12] Parlamentarisen komitean kertomus ammattiyhdistyskongressille tammikuussa 1873.

[13] Kiertokirje joulukuun 11 p. 1871, jonka oli valmistavan kokouksen nimessä allekirjoittanut Thomas Mawdsley — ei sihteri James Mawdsley, I. P.

[14] Thomas Ashton, I. P., Oldhamin kehrääjäin silloinen sihteri, on usein uudistanut tämän lausunnon. Työntekijäin tunnettu äänenkannattaja »Cotton Factory Times» selitti toukokuun 28 p. 1893 kahdeksantuntista työpäivää tarkoittavan liikkeen johdosta, että nyt on verho poistettava ja agitationia johdettava todellisen lipun alla. Naisia ja lapsia ei tarvitse enää ottaa tekosyyksi miesten työajan lyhentämisessä.

[15] Hänen puheensa Bristolin ammattiyhdistyskongressissa v. 1878.

[16] Professori Beesly kirjoittaa »Mehiläispesä» lehdessä toukokuun 16 p. 1874: »kaiken sen jälkeen, mitä olen kuullut, olen taipuvainen uskomaan, ettei mikään seikka ole vaikuttanut tehokkaammin siihen tappioon, jonka vapaamielinen puolue kärsi Lancashiressä viime vaaleissa, kuin herra Fawcettin puhe yhdeksäntuntisesta työpäivästä viime parlamentissa».

[17] Sheffieldin ammattiyhdistyskongressin kertomus tammikuulta 1874.

[18] John Burnett, joka oli syntynyt vuonna 1842 Almvickissä Northumberlandissa, tuli yhdeksäntuntista työpäivää tarkoittaneen lakon päätyttyä »Kansallisen sivistysliiton» kiertäväksi puhujaksi ja liittyi »Newcastle Chronicle» lehden toimitukseen. Allanin kuoleman jälkeen valittiin hän vuonna 1875 koneenrakentajain yhteensulautuneen liiton ylisihteriksi. Hän sai vuonna 1866 hoitaakseen äsken perustetun työväenasiain kirjeenvaihtajatoimen kauppakollegiossa, jossa toimessa hän laati ja julkaisi sarjan kertomuksia ammattiyhdistyksistä ja lakoista. Kun työdepartementti perustettiin vuonna 1893, tuli hänestä sen ensimäinen pääkirjeenvaihtaja työväenasioita varten ja hän lähetettiin tutkimusmatkalle Yhdysvaltoihin, jotta hän laatisi kertomuksen juutalaisten maahanmuuton vaikutuksista.

[19] Tästä taistelusta on John Burnett antanut tarkan kuvauksen teoksessaan »History of the Engineers Strike in Newcastle and Gateshead» (Newcastlen ja Gatesheadin koneenkäyttäjäin lakon historia) Newcastle 1872, 77 s. Koneenrakennustyöntekijäin yhteensulautuneen liiton toimeenpanevan valiokunnan yleiskertomuksessa on selonteko taistelusta joulukuun 31 päivään 1872. »Newcastle Daily Chronicle» lehti huhtikuusta lokakuuhun 1871 sisältää yksityiskohtiin ulottuvan yhtäjaksoisen kertomuksen. Tärkeitä ovat myöskin »Times»-lehden johtavat kirjoitukset ja kirjeet syyskuussa 1871.

[20] »Times»-lehden pääkirjoituksessa syyskuun 11 p. 1871 selitettiin, että »työnantajain menettely oli koko tämän riidan aikana ollut typerää ja epäpolitista». Tämä saattoi sir, sittemmin lordi William Armstrongin kirjoittamaan kiivaan vastalauseen yhdistyneitten työnantajain puolesta. »Me kummastuimme», kirjoittaa tuo suuri teollisuuspäällikkö, »nähdessämme, että pääkirjoituksenne kuvailee meidän olevan toivottoman vaikeassa asemassa. Ja meidän täytyy todella myöntää, että jos liitto itse olisi saanut määrätä kirjoituksen hengen, se tuskin olisi voinut käyttää sanoja, jotka olisivat paremmin soveltuneet palvelemaan sen tarkoitusperiä, kuin pääkirjoituksessanne käytetyt. Vielä enemmän meitä hämmästyttää, että »Spectatoriin» ilmestyy samaan aikaan samassa hengessä laadittu kirjoitus. Me olimme luulleet, että ne sivistyneet ja valistuneet luokat, joiden mielipiteet tavallisesti esiintyvät »Times»-lehden palstoilla, eivät kannattaisi yritystä, jonka tarkoituksena on pakottaa työnantajat myönnytyksiin ainoastaan yhteenliittymisen pelkän voiman avulla».

[21] Tässä suhteessa oli »Internationalesta» suuri hyöty. Burnettin vaatimuksesta matkusti »Internationalen» Lontoossa oleva tanskalainen sihteri mannermaalle estämään tätä siirtymistä. Koneenrakentajain yhteensulautunut liitto suoritti hänen matkansa tuottamat kustannukset.

[22] Ylityöstä kertoo Burnett, että »vuoden 1871 lakon aikana huomattiin mahdottomaksi saada aikaan ehdotonta yhdeksäntuntista työpäivää, sillä työnantajain ensimäisenä sovinnon ehtona oli, että ylityötä oli edelleenkin tehtävä, milloin se oli tarpeellista».

[23] Lontoon kaavailijain kokous palkankorotuskysymyksen johdosta, »Beehive»-lehti lokakuun 21 p. 1865.

[24] »Amalgamatorin» kirje »Beehive»-lehdessä tammikuun 19 p. 1867.

[25] Syvät rivit olivat asialle myötätuntoisempia kuin toimeenpaneva valiokunta. Liiton alaosastot ja komiteat muodostivat pääasiallisesti verojen keräämiskomitean.

[26] Myöhemmin hän sai toverikseen apulaissihterin ja vihdoin vielä toisenkin. Mutta nämä apulaiset olivat samoin kuin ylisihterikin kotoisin työväen riveistä ja huolimatta heidän suuresta kokemuksestaanteollisuusalalla olivat he kaikissa tapauksissa jotenkin sopimattomia kirjanpito y. m. toimiin, joita heiltä vaadittiin. Kivimuurarien ja raudanvalajain suurilla apukassa-ammattiyhdistyksillä on vielä nykyjäänkin paitsi ylisihteriä ainoastaan yksi apulaissihteri eikä ainoatakaan kirjuria.

[27] Kysymys n:o 827 ammattiyhdistyskomitean kertomuksessa (maaliskuun 26 p. 1867.)

[28] Kirjansitojain ammattilehti »Trade Circular» tammikuussa v. 1866.

[29] Vuonna 1892 asetti koneenrakentajain yhteensulautunut liitto ei ainoastaan piirikuntaedustajia, samoin kuin pannusepätkin olivat tehneet, vaan myöskin palkatun toimeenpanevan neuvoston. Salvumiesten yhteensulautunut liitto on sen jälkeen myöskin asettanut piirikuntaedustajia, ja muut kansalliset liitot seuraavat yleensä esimerkkiä.

[30] Tässä mainittakoon Manchesterin ja ympäristön ammattiyhdistysliikkeen johtajain liito. Se oli syntynyt eräästä yhteisestä tilapäisestä komiteasta, joka oli valittu avustamaan Etelä-Walesin lakossa olevia kaivostyöläisiä 1875. Tämä nimestä päättäen suurenmoinen liitto — tuttavien kesken sitä kutsuttiin nimellä »kummalliset ihmiset», the peculiar people — pani toimeen sangen usein puoleksi vakavia puoleksi perheenomaisia kokouksia, joissa Manchesterin lukuisain yhdistysten johtajat saivat tilaisuuden tärkeisiin neuvotteluihin ammattiyhdistysten politikaa koskevista kysymyksistä. Yhdistys on vielä hengissä, ja tämän teoksen kummankin kirjoittajan on kunnia kuulua sen varapuheenjohtajiin.

[31] Sheffieldin ammattiyhdistyskongressin kertomus 1874. — Tämän teoksen liitteenä oleva taulu esittää niin tarkan vertailevan tilaston ammattiyhdistysten voimasta, kuin on ollut mahdollista saada aikaan.

[32] Yhteenliittyneitten työnantajain kansallisen liiton julkaisema »Statement as to Formation and Objects» (Esitys liiton perustamisesta ja tarkoituksesta), joulukuun 11 p. 1873. Ammattiyhdistyskongressin parlamentarinen komitea on uudelleen painattanut tämän julkaisun. Liiton riveihin kuului suuri joukko sen aikuisia suuria »teollisuuden päämiehiä», niiden joukossa sellaisia laivanrakentajia kuin Laird, Harland and Wolff; kudontatehtailijoita kuten Crossley, Brinton, Marshall, Titus, Sait, Akroyd ja Brocklehurst; konetehtailijoita kuten Mawdsley, Son and Field, Combe, Barbour and Combe ja Beyer and Peacock; rautavalimoidenomistajia kuten David Dale ja John Menelaus; rakennusurakoitsijoita kuten Trollope Lontoossa ja Neill Manchesterissa; ynnä suurteollisuutta harjoittavain ylähuoneen jäsenten edustajia kuten Sir James Ramsden, joka edusti Devonshiren herttuaa, ja Mr. Fischer Smith, joka oli Dudleyn kreivin asiamies.

[33] Se nopea julkisuus, minkä agitationi saavutti, johtui etupäässä »Leamington Chronicle» lehden toimittajan Mr. J. E. Matthew Vincentin suosiollisuudesta työntekijöitä kohtaan ja myöskin siitä, että »Daily News» päätti lähettää sotakirjeenvaihtajansa Archibald Forbesin kiireen kaupalla Warwickshiren ja julkaisi liikkeen puolesta sarjan kirjoituksia. Pappismies F. S. Attenborough on teoksessaan »Life of Joseph Arch» (»Joseph Archin elämä») 37 s. Leamington, 1872, aikalaisena kuvannut Joseph Archin varhaisempaa elämää. A. W. Clayden teos »The Revolt of the Field» (»Kapina pelloilla»» 234 s. Lontoo 1874) ja t:ri Friedrich Kleinwächterin teos »Zur Geschichte der Englischen Arbeiterbewegung in Jahre 1872» (Englannin työväenliikkeen historiasta vuonna 1872, 104 s. Jena 1875) kuvailevat samaa tapahtumaa.

[34] Birminghamin ammattiyhdistysneuvosto esim. levitti seuraavan kehotuksen:
»Suuri maalhistyöväestön sulku!
»Yleisön arvosteltavaksi! Onko työntekijä palkkansa ansainnut?
»Tämä kysymys koskee kaikkia vapauden ja rauhallisen kehityksen ystäviä, joiden ratkaistavaksi jätetään, täytyykö sen elämän ja toivon kipinän, joka on syttynyt maanviljelyspiirikunnissa työskenteleväin veljiemme rinnoissa, sammua nykyisen työnsulun tukahduttamana. Vastaus kuuluu: ei, ja se kajahtaa kymmeniltätuhansilta huulilta. Mutta olkaamme käytännöllisiä! Pienikin rahallinen avustus on arvokkaampi kuin syvin myötätuntoisuus; me emme saa pysähtyä surkuttelemaan, vaan meidän täytyy koettaa kiirehtiä avustamaan. Maanviljelystyöväestön asia on samalla meidän oma asiamme, työehdot ovat kaikissa muodoissa sangen läheisessä yhteydessä keskenään, ja jokainen kysyköön itseltään yksinkertaisesti: kuinka paljon minä voin antaa apua ja kuinka nopeasti minä voin sen tehdä? Jos jäämme mietiskelemään pitkäksi aikaa, voi avustus tulla liian myöhään. Nämä miehet, meidän veljemme, jotka nyt ovat kovassa ahdingossa, voivat ehkä kaatua uhreina, vaikka meidän voimakas apumme olisi voinut pelastaa heidät, jos se olisi ajoissa saapunut. Heidän rahastoiltaan vaaditaan sangen paljon, kun niin suuri joukko työntekijöitä on pakotettu työttömyyteen. Ja tämä on tapahtunut ainoastaan siitä syystä, että he ovat nykyisen elintarpeitten kallistumisen tähden vaatineet palkkojansa korotettavaksi 13 shillingistä 14 shillingiin viikossa. Rahaa tarvitaan epäilemättä, ja ainoastaan rahojen avulla on voitto saavutettavissa. Toivokaamme siis, että Birmingham taasenkin tulee avuksi ja päättää kohottaa nämä miehet menestyksellä vastustamaan sitä sortoa, mitä tämä työnsulku osottaa.
»Tämä kansan suuri ylimmäinen pappi ja vapauttaja pyytää nyt meidän avustustamme. Me emme saa antaa sen vedota turhaan meihin. Sen menneinä päivinä suorittamat ponnistukset ovat liian jaloja, sen nykyjään puolustama asia on liian oikea, ja taistelun tulokset ovat liian tärkeät voidaksemme vaitiollen sivuuttaa ne. Ryhtykäämme kaikki heti työhön! Jokainen meistä voi antaa vähän ja jokainen kehottakoon naapuriansa seuraamaan esimerkkiä. Taistelu voi käydä kovaksi. Se koskee vapautta ja yhdistymisoikeutta. joita meidänkin taistelumme ovat tarkoittaneet. Me olemme jo saaneet muutamia etuja yhteenliittymisestämme, ja meidän täytyy nyt auttaa heitä perustamaan järjestöjä. Me emme saa sallia, että se toivon säde, joka nyt valaisee kärsivällisten ja päättäväin tovereittemme polkua, sammuu työnantajain sokean hulluuden tähden, jotka itse ovat jossakin määrässä heidän yläpuolellansa olevain luokkain orjia ja tahtoisivat muuttaa alapuolellansa olevat työntekijät elinkautisiksi orjiksi, jos he voisivat sen tehdä, vieläpä vaikka asia tuottaa vahinkoa heille itselleenkin. Näin ei saa käydä. Me emme saa sallia, että näiltä ihmisiltä riistetään yhteenliittymisoikeus, ellemme tahdo heidän tulevaisuutta vielä toivottomammaksi, kuin heidän entisyytensä on ollut. Kerätköön joku jokaisessa tehtaassa ja jokaisessa työpajassa apua kaikilta, jotka tahtovat sitä antaa, ja avustakoon siten varojen karttumista, jotka ovat välttämättömät, jos mieli näiden miesten voida torjua heitä vastaan nousseita voimia. Sillä tavalla osotamme heidän välinpitämättömille sortajilleen, että me pidämme välttämättömänä velvollisuutenamme avustaa toisiamme, kunnes kaikki oikeutetut vaatimuksemme ovat saaneet voiton.
»Kaikki Birminghamin ammattiyhdistysneuvoston jäsenet valtuutetaan keräämään ja ottamaan vastaan avustuksia rahastoon ja kiitollisesti otetaan muidenkin kerääjäin apua.
»Birminghamin ammattiyhdistysneuvoston puolesta
»W. Gilliver, sihteri.»

[35] »Queens Regulations for the Army for 1873», Article 180 (»Kuninkaan perussäännöt armeijalle vuodeksi 1873», pykälä 180). Koko kirjeenvaihto on julkaistu Lontoon ammattiyhdistysneuvoston kertomuksessa kesäkuulta 1873.

[36] T:ri Robert Jannaschin teos »Die Streiks, die Cooperation, die Industrial Partnerships» (»Lakot, osuustoiminta ja teollisuusyhtiöt») 66 s. Berlin 1868.

[37] Kun myötätuntoisuus osuustoiminnallista tuotantoa kohtaan oli niin yleistä, on vaikea kussakin yksityistapauksessa tarkasti erottaa, milloin määrärahat tulivat ammattiyhdistysten kassoista, milloin yksityisiltä henkilöiltä ammattiyhdistysten nimessä ja usein myöskin niiden välityksellä. Etelä-Yorkshiren kaivostyöläisten liitto käytti vuonna 1875 kolmekymmentätuhatta puntaa rahastostaan ostaaksensa Shirlandin hiilikaivoksen, jossa sittemmin työskenneltiin liiton laskuun. Mutta ennen pitkää pakotti liikkeen tuottama alituinen tappio liiton myymään kaivoksen, jolloin se menetti koko perustamispääoman. Vuonna 1873 perustivat Northumberlandin ja Durhamin kaivostyöläiset »Cooperative Mining Company'n» (osuustoiminnallisen kaivosyhtiön) ostaakseen erään hiilikaivoksen. Tähän yritykseen otti liittokin osaa, mutta se päättyi äkkiä ja koko pääoma meni hukkaan. Vuonna 1871 saivat muutamat Newcastlen koneenrakentajat, jotka olivat tehneet lakon yhdeksäntuntisen työpäivän puolesta, muutamilta ystäviltään ja suosijoiltaan varoja, joilla he perustivat oman konetehtaan, mutta tämäkään yritys ei onnistunut, ja liike täytyi lopettaa vuonna 1876. Leicesterin sukankutojain liitto, johon kuului 2000 jäsentä, alkoi vuonna 1875 valmistaa tuotteita omaan laskuunsa ja osti tätä tarkoitusta varten erään pienen liikkeen. Mutta seuraavana vuonna päätti liiton jäsenten enemmistö, että rahastoa ei saanut käyttää tällaiseen tarkoitukseen. Silloin tämä osuuskunnallinen liike myötiin yksityisistä henkilöistä muodostuneelle yhtiölle nimellä »Leicesterin sukankutojayhdistys». Tämä liike on pystyssä vielä nytkin, mutta tuskin kymmenes osa osakkaista on liikkeen työssä. Ammattiyhdistysten jäsenet tekivät näinä vuosina lukemattomia pienempiä kokeita saaden tuntuvampaa tai laimeampaa kannatusta asianomaisten järjestöjen taholta, mutta useimmat niistä täytyi epäonnistuneina hyljätä. Muutamia tällöin perustettuja liikkeitä on vielä käynnissä, mutta ei ainoakaan niistä ole enää minkäänlaisessa yhteydessä ammattiyhdistysliikkeen kanssa. Viime vuosina ovat muutamat ammattikunnat koettaneet uudistaa tämänsuuntaisia yrityksiä. Niinpä ovat esim. useimmat suutarintyöntekijäin kansallisen järjestön paikalliset osastot ostaneet Leicesterin kenkä- ja jalkinetehdasosuuskunnan osuuksia. Lontoon niinityöntekijäin, Staffordshiren savenvalajoiden, Birminghamin läkkiseppien ja muutamien muiden alojen ammattiyhdistykset ovat lunastaneet osuuksia ammattinsa osuuskunnaisiin liikeyrityksiin. Benjamin Jonesin perusteellinen teos »Cooperative Production» (»Osuuskunnalleen tuotanto»), Lontoo 1894, sisältää näistä tarkkoja erikoistietoja.

[38] Eräässä toisessakin suhteessa muistuttaa vuosien 1872–1874 ammattiyhdistysliikkeen kehitys vuosien 1833–1834 liikettä. Kummallakin aikakaudella koetettiin saada naispuolisia palkkatyöntekijöitä ammattiyhdistysten riveihin. Jo aikaisemminkin oli silloin tällöin perustettu naistyöläisten ammattiyhdistyksiä, mutta ne kuolivat sangen pian. Vuonna 1872 perustettiin vanhin nykyjään elävä yhdistys, johon kuuluu yksinomaan naisia, nimittäin Edinburgin koruneulojattarien yhdistys. Kaksi vuotta myöhemmin alkoi nykyaikaisen naisammattiyhdistysliikkeen varsinainen esitaistelija rouva Paterson toimia tällä alalla, ja vuonna 1875 perustettiin useita pieniä Lontoon kirjansitojattarien, koruneulojattarien, paita- ja kaulustyöntekijäin sekä neulojattarien yhdistyksiä, joihin myöhemmin liittyi naisräätälien sekä pesijättärien j. n. e. järjestöt. Rouva Emma Ann Paterson (syntyjään Smith) oli erään Lontoolaisen opettajan tyttö. Hän syntyi vuonna 1848, oli vuosien 1867–1873 välillä peräkkäin työntekijäin klubin ja liittolaitoksen sekä naisten äänioikeusliiton apulaissihterinä, ja meni vuonna 1873 naimisiin taidepuuseppä Thomas Patersonin kanssa. Jouduttuaan opintomatkallaan Yhdysvalloissa yhteyteen New-Yorkin sateenvarjotyöntekijättärien ammattiyhdistyksen kanssa koetti hän sieltä palattuaan vuonna 1874 järjestää Etelä-Englannin työntekijättäriä. Kirjoitettuaan muutamia sanomalehtikirjoituksia perusti hän liiton nimeltä »Womens Protection and Provident Leagae» (»Naisten suojelus- ja huolenpitoliitto») — nykyinen »Womens Trade Union League» (»Naisten ammattiyhdistysliitto») suorastaan edistämään ammattiyhdistysasiaa, sekä samana vuonna Bristoliin »National Union of Working Women», (»Työläisnaisten kansallinen unioni»). Vuosien 1875–1886 välillä oli hän jokaisessa ammattiyhdistyskongressissa, asetettiin usein ehdokkaaksi partainentariseen komiteaan ja sai Hullin kongressissa enimmät äänet kaikista valitsematta jääneistä ehdokkaista. Hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1886 ilmestyi Womens Union Journal» lehdessä tunnustava kertomus hänen elämästään ja toiminnastaan.

[39] »Capital and Labour» (»Pääoma ja työ») lehden selostus kesäkuun 16 p. 1875.

[40] Henry Cromptonin tätä asiaa perusteellisesti käsittelevä teos on »Industrial Conciliation» (»Teollisuussovittelu») Lontoo 1876. Samaa asiaa käsittelevät yksityiskohtaisesti L. L. Pricen kirjoitukset, ennen kaikkea »Industrial Peace» (»Teollisuusrauha») Lontoo 1887 sekä »Journal of the Statistical Society» lehdessä 1890 kesä- ja syyskuussa (IV osaa, s. 290 ja 420) ilmestyneet kirjoitukset »The Relations between Industrial Conciliation and Social Reform» (»Teollisuussovittelun ja sosialisen uudistuksen keskinäiset suhteet») sekä »The Position and Prospects of Industrial Conciliation» (»Teollisuussovittelun asema ja toiveet»). Erityisesti Amerikaa varten ovat kirjoitetut Joseph D. Weekin »Report on the Practical Working of Arbitration and Conciliation in the Settlement of Differences between Employers and Employes in England» (»Kertomus sovinto-oikeuksien jä sovittelujen käyttämisestä Englannin työnantajain ja työntekijäin välisten erimielisyyksien ratkaisemisessa») Harrisburg 1879 sekä hänen esitelmänsä. »Labour Differences» (»Työriidat») New-York 1886. Sovinto-oikeuksien menettely on hyvin esitelty Sir Rupert Kettlen kirjoittamassa »Strikes and Arbitration» (»Lakot ja sovinto-oikeus») Lontoo 1866, samoin Mundellan lausunnossa ammattiyhdistyskysymystä käsittelevälle 1868 komitealle sekä hänen esitelmässään »Arbitration as a Means of Preventing Strikes» (»Sovinto-oikeus lakkojen ehkäisykeinona») Bradford 1868, 24 s., samoinkuin t:ri R. Spence Watsonin esitelmässä »Boards of Arbitration and Conciliation and Sliding Scales» (»Sovinto-, sovittelu- ja liikkuva palkka-asteikkolautakunnat»), joka on painettu »Barnsley Chronicle»-lehdessä maaliskuun 20 p. 1886. E. Renalin kirjoitus »On Arbitration in the Hosiery Trades of the Midland Counties» (»Sovinto-oikeudesta Keski-Englannin kuntien sukkateollisuuden alalla»), julkaistu »Journal of the Statistical Society» lehdessä joulukuussa 1867, 30 os. s. 548, sisältää aikaisemman kertomuksen Nottinghamissa saavutetuista kokemuksista. Huomiota ansaitsevat myös t:ri Brentanon kirja »Arbeitseinstellungen und Fortbildung des Arbeitsvertrags (»Työlakot ja työsopimuksen kehitys») Leipzig 1800, ja t:ri Schulze-Gaevernitzin teos »Zum Sozialen Frieden» (»Yhteiskunnalliseen rauhaan»), Leipzig 1892, 2 osaa. Seuraavassa osassa käsittelemme perusteellisemmin ammattiyhdistysten ja työnantajain välistä suhdetta koskevia kysymyksiä.

[41] Vuoden 1870 jälkeen sattuneet hintojen vaihtelut osottavat, kuinka tuhoisasti tämä periaate olisi vaikuttanut palkkatyöläisiin, jos se olisi yleisesti hyväksytty. Vuosina 1870–1894 aleni »Economistin» laatima markkinahintojen keskimääräistä korkeutta osottava luku 2996 alituisesti 2082 saakka huolimatta liikeaikojen vaihteluista tai työnantajain voiton suuruudesta. Palkkojen ja tuotteen markkinahintojen välinen määrätty suhde olisi tehnyt työntekijät sellaisinaan osattomiksi tuotannon parantamisen, rahtimaksujen halpenemisen ja korkokannan alenemisen tuottamista eduista, jotka toisin menetellen voitiin saada hyödyttämään työntekijäin elantokannan parantamista.

[42] Toimeenpanevan valiokunnan kirje lokakuun 12 p. 1874.

[43] Sama lokakuun 21 p. 1879. Todella käytäntöön otetut liikkuvat palkkalistat esitetään II liitteessä.

[44] »Miners Watchman and Labour Sentinel» (»Kaivostyöläisten vartija ja työläisten airut») lehti helmikun 9 p. 1878, eräs maan pohjoisosien kaivostyöläisten tilapäinen virallinen äänenkannattaja, jota julkaistiin Lontoossa tammikuusta toukokuuhun v. 1878.

[45] Lloyd Jonesin kirjoitus »Beehive»-lehdessä heinäkuun 18 p. 1874 »Should Wages be Regulatcd by Market Prices?» (»Tuleeko markkinahintojen määrätä työpalkat?»), sekä hänen kirjoituksensa samassa lehdessä maaliskuun 14 p. 1874.

[46] Lloyd Jones, eräs ammattiyhdistysliikkeen kyvykkäimpiä ja rehellisimpiä ystäviä, syntyi Bandonissa Irlannissa vuonna 1811. Hänen isänsä oli Manchesterilainen sametinleikkaajamestari. Lloyd Jones, joka myöskin oli alkujaan sametinleikkaaja, perusti aluksi samoin kuin isänsäkin pienen liikkeen, mutta luopui sittemmin tästä ammatista ruvetaksensa sanomalehtimieheksi. Hänestä tuli vähitellen osuustoimintaliikkeen innokas apostoli ja hän teki vuonna 1850 Thomas Hughesin ja E. Vansittart Nealen kanssa huomattavan luentomatkan Lancashireen. Muutamia vuosia myöhemmin näemme hänet Lontoossa läheisessä yhteydessä ammattiyhdistysliikkeen johtajain kanssa, joiden kanssa hän oli hyvä ystävä. Aina Beehive-lehden perustamisesta saakka kirjoitteli hän 18 vuoden kuluessa alituisesti siihen. Hänen kirjoituksensa todistavat kirjallista kykyä, tarkkaa taloudellisten asiain tuntemista ja viisasta varovaisuutta. Vuodesta 1870 alkaen aina kuolemaansa saakka 1886 valitsivat monet ammattiyhdistykset hänet useimmiten edustajaksensa sovitteluneuvotteluissa. Vuoden 1885 yleisissä vaaleissa oli hän Chester-le-Streetin vaalipiirin ehdokkaana Durhamin kreivikunnassa, jossa sekä viralliset vapaamieliset että vanhoilliset vastustivat häntä, joten hän jäi valitsematta. (Hän sai 3606 ääntä, viralliset vapaamieliset 4409 ja vanhoilliset 2018. E. B.) Hän kirjoitti yhdessä J. M. Ludlowin kanssa »The Progress of the Working Classes» (»Työväenluokan edistys») Lontoo 1867, ja julkaisi myöhemmin »The Life, Times, and Labours of Robert Owen», (»Robert Owenin elämä, aika ja työt»), johon sittemmin eräs hänen poikansa W. C. Jones on liittänyt muistokirjoituksen. (Lloyd Jones oli Robert Owenin oppilas, ja hänen vuosikausia kestänyt toimintansa owenilaisten yhdistysten agitatorina vaikutti aikoinaan sen, että hänen täytyi luopua ammatistaan. E. B.)

[47] »Beehive»-lehti toukokuun 16 p. 1874.

[48] Nämä tiedot ovat Macdonaldin personallisilta ystäviltä ja työtovereilta, parlamentinjäsen Thomas Burtilta ja Ralph Youngilta, jotka eivät olleet hänen kanssansa yhtä mieltä tässä suhteessa, eivätkä myöskään sille läheistä sukua olevassa tuotannon rajoittamista koskevassa kysymyksessä, jota Macdonald oli puolustanut koko vaikutuskautensa ajan, kuten näkyy esim. hänen puheestaan »Bristol Mercuryssä» helmikuun 13 p. 1878.

[49] T:ri Kleinwächterin kirja »Zur Geschichte der englischen Arbeiterbewegung in den Jahren 1873 und 1874» (»Englannin työväenliikkeen historia vuosina 1873 ja 1874») luo yhtäjaksoisen kuvan näistä tapahtumista.

[50] »Beehive»-lehti kesäkuun 5 p. 1875.

[51] Kankurien manifesti kesäkuulta 1878 esittää selvästi työntekijäin asian.
Toverit! Me olemme yhdeksän viikkoa olleet osallisina eräässä huomattavimmassa työn ja pääoman välisessä taistelussa, mitä maailmanhistoria voi esittää. Sadattuhannet tehdastyöläiset taistelevat työnantajainsa kanssa siitä, miten kangastavarain liikavalmistus voidaan parhaiten rajoittaa ja samalla poistaa riittämättömien raakapuuvillavarastojen aiheuttamia epäkohtia. Korjataksensa tätä asemaa ehdottavat työnantajat 10 prosentin alennusta palkoista, jotka sovittiin 25 vuotta sitten. Me taasen väitämme, että palkkojen alennus ei voi poistaa liikatuotantoa eikä pelastaa meitä raaka-aineen rajoitetun tuonnin synnyttämistä epäkohdista. Tämä on kuitenkin työnantajain teoriaa, ja me olemme taistelun eri asteilla tehneet seuraavat esitykset, joiden perustuksella tämä tuhoava riita olisi koetettava saada loppumaan:
1) 10 prosentin palkanalennus ja 4 päivän työ viikossa tai 5 prosentin alennus ja 5 päivän työ, kunnes liikatuotanto ja puuvillan puutteesta johtuvat vaikeudet ovat kadonneet.
2) On jätettävä yhden tai useampain puolueettomain miesten ratkaistavaksi koko se kysymys, onko työaikaa lyhennettävä tai palkkoja alennettava taikka onko tehtävä molemmat.
3) Koko kysymys on jätettävä komitean ratkaistavaksi, johon kuuluu 2 Manchesterissa asuvaa kauppiasta tai agenttia, 2 Manchesterin teollisuusaloja tuntevaa laivankuljettajaa, 2 pankiria, joista toisen valitsevat tehtailijat, toisen taas työntekijät, sekä 2 tehtailijaa ja 2 työntekijää. Komitean puheenjohtajana tulisi olla lordi Derbyn, Mancesterin piispan tai kenen tahansa muun puolueettoman miehen, jotka myöskin saisivat olla ratkaisijoina, jos sellaista tarvitaan.
4) Riidanalainen kysymys olisi pantava kahtia, jolloin me suostumme ehdottomasti työhön 5 prosentin palkanalennuksella.
5) Burnsleyn pormestarin välityksellä olemme ehdottaneet, että me suostumme työskentelemään kolme kuukautta 5 prosentin palkanalennuksella ja jos eivät liikesuhteet ole siihen saakka parantuneet, suostumme alistumaan vielä suurempaan alennukseen.
6) Lopuksi suostuimme ehdottomaan 7 12 prosentin palkanalennukseen.

[52] Koneenrakentajain j. n. e. yhteensulautunut liitto, kertomus neuvoston keskusteluista, vuosi 1878–1879, s. 18.

[53] G. Phillips Bevanin kirjoitus »The Strikes of the Post Ten Years» (Viimeisten kymmenen vuoden lakot) Journal Stat. Soc. lehdessä maaliskuussa 1880, 14 osa, s. 35–54. Olemme saaneet selville, että »Times»-lehden vuosina 1876–1889 mainitsemat lakot vaihtelevat seuraavasti:

1876 17     1881 20     1886 24
1877 23     1882 14     1887 27
1878 38     1883 26     1888 37
1879 72     1884 31     1889 111
1880 46     1885 20            

[54] »Iron Trades Employers' Association» liiton sihterin Sidney Smithin salainen kiertokirje joulukuussa 1878. Se on julkaistu koneenrakennustyöntekijäin yhteensulautuneen liiton kiertokirjeessä tammikuun 3 p. 1879 ja saman liiton toimeenpanevan neuvoston kertomuksessa vuodelta 1878–1879, s. 31.

[55] Täten lisättiin työtunteja Manchesterissa, Boltonissa, Ramsbottomissa, Wrexhamissa, Falmouthissa, Aldershotissa j. n. e.

[56] Lienee paikallaan huomauttaa oloja tuntemattomalle lukijalle, että ammattiyhdistykset olivat useimmilla aloilla saaneet käytäntöön korotetun maksun ylityöstä. Mutta tämä koski useimmiten vain aikapalkalla työskenteleviä. Kappalepalkalla työskentelevät eivät saaneet korotusta.
On selvää, että jos työntekijältä, joka iloitsee nimellisestä 9 tuntisesta työpäivästä, vaaditaan säännöllistä ylityötä ja maksetaan tästä ainoastaan tavallisen urakkataksan mukaan, niin ei hänellä ole mitään etua työajan nimellisestä rajoittamisesta. Useille tuhansille koneenrakennus- ja rakennusalalla työskenteleville ei yhdeksäntuntisen työpäivän nimellisestä säilyttämisestä 1878 ja sitä seuraavina vuosina ollut tämän suurempaa hyötyä.

[57] Ammattiyhdistyskongressien edustamaa jäsenlukua osottava tilasto oli alimmillaan 1881, jolloin edustettavia ilmoitetaan olleen ainoastaan 13 siitä, mitä niitä oli 1874. Mutta nämä tilastolliset tiedot ovat kuitenkin monessa suhteessa harhaanviepiä. Vuoden 1879 kongressissa oli edustajia paljoa vähemmän kuin missään muussa kongressissa sitten vuoden 1872 ja edustettujen yhdistysten luku oli myöskin pienin tämän vuoden jälkeen.

[58] Bristolin tynnyrintekijäin yhdistyksen puheenjohtaja kirjoittaa vuonna 1878: »neljä vuotta sitten oli näissä laaksoissa — Etelä-Walesissa — enemmän kuin 40,000 ammatillisesti järjestynyttä työntekijää ja nykyjään ei ole koko piirissä ainoatakaan ammattiyhdistystä.» (Esitelmä liikepulaa käsittelevässä paikalliskongressissa, »Bristol Mercuryssä» helmikuun 13 p. 1878).

[59] Ylisihterin kehotus maaliskuun kuukausikertomuksessa 1862 ja vuosikertomuksissa 1882 ja 1888. Robert Knight on aina vastustanut palkkojen äkillisiä vaihteluja, jolloin ne »toisinaan ovat kerjäläisen nälkäpalkkoja, toisinaan taasen suhteellisesti korkeita», ja tiedämme, että nykyjään — 1894 — keskustellaan parhaaltaan hyvällä menestyksellä normalipalkasta, jossa voi sattua ainoastaan vähäisiä muutoksia kummallekin puolelle.

[60] Parlamentin jäsen George Howellin teos »Trade Unionisin, New and Old» (Ammattiyhdistysliike, uusi ja vanha») Lontoo 1891, s. 235.

[61] »Journal of the House of Commons», (Alahuoneen lehti) lausui maaliskuun 14 p. 1882: »alahuoneen mielestä on vahingollista yleiselle palvelukselle, turmiollista sotalaivojemme kestävyydelle ja väärin hänen majestetinsa laivavarvien koneenrakentajia kohtaan, että työnvalvojiksi ja johtajiksi asetetaan henkilöitä, joilla ei ole ammatissa käytännöllistä kokemusta, tai että töiden suorittaminen uskotaan henkilöille, joilla ei niihin ole tarpeellisia tietoja eikä tottumusta.

[62] Salvumiesten ja puuseppien yhteensulautuneen liiton ylisihteri Mr. Chandlerin lausunto. (Labour Commission, 1892, 3:s osa, kysymys 22,014).

[63] Koneenrakentajain yhteensulautuneen liiton »Abstract Report» (Lyhennetty kertomus) kesäkuun 30 p. 1876.

[64] Vuonna 1890 onnistui Robert Knightin, joka oli koko ajan taistellut yhteensulattamisaatteen puoltajain ensi rivissä, perustaa »yhdistettyjen kuningaskuntien koneenrakennus- ja laivanrakennusammattien liitto», johon ei koneenrakennustyöntekijäin yhteensulautunut liitto kuitenkaan yhtynyt. Mikäli olemme kuulleet, kului tämän liiton toimeenpanevan valiokunnan aika pääasiallisesti niiden riitojen sovitteluun, joita oli syntynyt eri yhdistyksien välillä eri ammattien välisten rajojen rikkomisesta ja määräämisestä.

[65] Kun tätä aijetta koetettiin uudelleen toteuttaa vuonna 1890, käytettiin näitä vanhoja vuonna 1879 laadituita sääntöjä.

[66] Manchesterin kongressin kertomus 1882.