Kirjoitettu: Tammikuussa 1899 (esitelmä opiskelijoiden kokouksessa Berliinissä)
Julkaistu: »Geistiges Proletariat, Frauenfrage und Sozialismus». Expedition der Buchh. Vorwärts, Berlin 1902
Suomennos: N. R. af Ursin
Lähde: »Tulevaisuutta kohti. Sosialipoliittisia esitelmiä», s. 143–178. Toinen painos. Helsingin uusi kirjapaino-osakeyhtiö, Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki 1906
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Meidän aikanamme vierii kaikissa sivistysmaissa mahtava hyökyaalto: kaipuu ja pyrintö saada elää ja toimia vapaana, voimakkaana personnallisuutena. Ihminen taistelee päästäksensä vapaaseen ihmisyyteen. Tämä mahtavan kaipuun hyökyaalto on vastustamattomalla voimalla temmannut mukaansa suuret joukot naisiakin. Myöhemmin kuin mies on nainen herännyt itsetietoisuuteen omasta persoonallisuudestaan. Helposti selitettävä asia. Nainen oli toimeentulonsa kautta kauemmin kuin mies sidottuna yhteisöön, perheeseen. Tämän yhteisön piirissä ei hän saanut ainoastaan toimeentuloansa, vaan myöskin elämänsä sisällyksen. Edelleenkin tunsi hän ensi sijassa olevansa yhteisön jäsenenä, eikä persoonallisuutena.
Meidän päivinämme ovat asiat toisin. Kapitalistinen tuotantojärjestelmä mullistelee taloudellista ja yhteiskunnallista elämää, joka taas järkyttää perheen perusteita ja naisen tähänastisia tehtäviä siinä. Tätä taloudellista kehitystä vastaa silminnähtävästi se seikka, että yksityistalouden taloudellinen toimintapiiri rajoittuu yhä ahtaammalle, vieläpä näyttää oireita häviämiseen. Teollisuus anastaa itsellensä toisen haaran toisensa perästä entisestä tuottavasta kotityöstä ja siirtää ne kodista tehtaaseen eli verstaaseen. Teollisuus ottaa ne täten naisen kädestä, joka ennen oli kodin käsityöläinen kaikkea varten, jättäen ne määrätyille ammattityöläisille. Kehruun, kutomisen ja värjäyksen perästä otti se sukkien valmistuksen ja vaatteiden ompelemisen, hedelmien ja kasviksien sisäänpanon y. m. s. Kaasuvalo ja elektrinen valo, keskuslämmitys, höyrypesulaitokset y. m. s. supistavat vielä enemmän naisen taloudellista toimintapiiriä. Lyhyesti sanoen: tuotantotekniikki ja tuotantotapa yleensä ovat siihen määrin kehittyneet, että kodin taloudelliset työt ovat kutistuneet aivan vähäisiksi. Koulu- ja sivistysolojen kehitys — lastentarhoista saakka — vähentää äidin entiset kasvattavat tehtävät. Yhdessä mainittujen muutosten kanssa ja muitten erilaisten vaikuttimien johdosta, ilmestyy aivan selviä oireita perheen höllentymisestä ja rappeutumisesta.
Ylempien kymmenentuhannen luokassa itse omistus hävittää perheen. Se vie rahanaimisiin, jotka perustuvat periaatteeseen: »Mitä pääoma on yhdistänyt, ei siveysoppi saa eroittaa». »Kaksi prostitutsioonia käy yhdestä hyveestä» sanoo Fourier. Kun omaisuus tahi yhteiskunnallinen asema yksilöllisen taipumuksen ja persoonallisen arvon sijasta ratkaisevasti määräävät avioliiton solmimisen, silloin on perheen siveellinen perustus hävitetty. Siten on tärkein edellytys olemassa perhe-elämän rappeutumiselle ja häviölle, jonka omistus vielä sillä edistää, että se vapauttaa naisen äidin ja puolison velvollisuuksista. Juuri paraimmille naisille ylemmissä yhteiskunnallisissa piireissä suopi perhe yhä harvemmin mitään sisällisesti tyydyttävää, henkisesti kohottavaa elämän sisällystä.
Varsinaiset seuraukset kapitalistisesta tuotannosta horjauttavat perheen pienessä ja keskinäisessä porvaristossa kuten myös porvarillisessa älystössä, intelligensissä. Kapitalistisen tuotannon voittokulku murtaa ja turmelee yhä enemmän pikku- ja keskiporvariston itsenäisyyttä. Se edistää ja enentää päällänsä työskentelevän köyhälistön ylituotantoa. Riistävä pääoma tarvitsee älykkäitä, tieteellisesti koulutettuja työvoimia ja se tahtoo niitä kuten käsityönkin köyhälistöä niin halvasta kuin mahdollista. Näin joutuu niittenkin arvossa pidetty ja yhteiskunnallinen asema, jotka työskentelevät henkisen työn ammateissa yhä suurempaan vaaraan ja muuttuu monella alalla kohta köyhälistömäiseksi. Laajojen porvarillisten kerrosten valitukset kääntävät yleisen huomion tähän asiain tilaan ja tilasto näyttää sen aivan selvään. Eräs seikka tekee varsinkin, että taloudellisen toimeentulon epävarmuutta ja huonontumista sangen kipeästi tunnetaan pikku- ja keskiporvariston ja porvariston älystön piireissä. Nouseva sivistys enentää ja hienontaa tarpeet. Ne elinehdot, jotka ovat mahdolliset, ovat jyrkässä ristiriidassa niiden elinehtojen kanssa, joita tavoitellaan.
Aikaa myöten vähentyvät avioliitot mainituissa porvarillisissa piireissä. Cr. von Mayer todistaa kirjassaan »Statistik und Gesellschnftslehre» (Freiburg 1897, 2, 384), että enimmissä Europan valtioissa avioliittojen luku on vähentynyt. Tosin ei tilasto anna suoranaista numeroihin perustuvaa todistusta, että avioliittojen väheneminen etupäässä tapahtuu porvarillisissa piireissä. Mutta sen puolesta puhuvat epäsuorasti todistusvoimalla useat tosiasiat; muun muassa se kieltämätön seikka, että yleisesti tunnetuista syistä avioliiton solmimiset köyhälistössä ovat lukuisat ja suhteellisesti aikaiset. Pikku- ja keskiporvariston ja porvarillisen älystön luokassa taas ei avioliittojen luku ainoastaan vähene, vaan avion solmimisen ikäraja siirtyy tuonnemmaksi. A. von Firck'in kirjoituksen mukaan (Zeitschr. des kön. preuss. stat. Bureaus 1889) menivät Preussissa valtion virkamiehet keskimäärin 33 v. ikäisinä avioliittoon. Miten kauan nykyään lääkärien, lainoppineitten, kemikkojen, opettajien j. m. täytyy lykätä avioliittonsa tuonnemmaksi — ellei niillä ole varallisuutta eivätkä tahdo alentua naimaan rahojen takia — on kyllä tunnettu asia.
Nämä ilmiöt ovat kyllä selitettävissä. Niin kuin asiat nykyään ovat, kammoksuvat miehet vastata perheen elatuskustannuksista. Avion vastukset vaikuttavat sitä voimakkaammin, mitä tarpeettomammaksi yhteiskunta tekee miehelle oman kodin ja sukuvietin tyydyttämisen avioelämässä. Ravintolat, klubit y. m., jotka tarjoovat »vanhalle pojalle» kaikenmoisia mukavuuksia ja etuja, vaikuttavat sen, että he tuskin kaipaavatkaan omaa kotia. Proletaarisen työvoiman orjuuttaminen pääoman kautta taas pitää huolen siitä, että kansan tyttäriä riittävässä määrässä vajoo julkiseen tai salaiseen prostitutsiooniin tahi kevytmielisiin »suhteisiin». Siten saapi porvarillinen miesmaailma mukavasti sukuviettinsä tyydytetyksi eikä se tuota minkäänlaisia raskaita velvollisuuksia vaimoa ja lapsia kohtaan. Jos »suhde» johonkin tyttöön, joka antautuu rakkaudesta eikä rahan takia, ei jää ilman seurauksia, niin ovat pahimmassa tapauksessa aineelliset uhraukset tämän johdosta paljoa pienemmät kuin aviollisten lasten kasvatuksesta. Porvarillinen oikeus on naimattoman äidin ja aviottoman lapsen suhteen itse laillistettu raakuus ja näyttäytyy sitenkin olevan luokkaoikeutta. Mutta ilotyttöjen sylissä ja lyhytikäisissä, pintapuolisissa rakkaudenseikkailuissa haihtuu mieheltä vähitellen puhtaus ja voima suureen rakkauden intohimoon, joka alkuperäisellä luonnon voimalla saattaa hänet elämänyhteyteen yhden ainoan kanssa. Monta miestä, ja usein juuri kelvollisimpia pidättää toinenkin sisällinen syy naimisista: mitä rikkaammaksi ja hienommaksi heidän persoonallisuutensa kehittyy, mitä enemmän sisällystä he antavat elämällensä, sitä vaikeammaksi käypi heille nykyisten olojen vallitessa löytää sopiva elämänkumppali. Vaikuttavat eetilliset (siveydelliset) seikat aikaansaavat siten »aviopulan». Monenlaiset olosuhteet, joista nurinkurinen kasvatus ei ole vähäpätöisin, vievät monelta porvarilliselta tytöltä kyvyn ja tahdon ollaksensa perheenäitinä tuossa entisessä hyvässä merkityksessä, Samalla estävät ne heitä kehittymästä voimakkaiksi, monipuolisiksi persoonallisuuksiksi, jotka voisivat olla miehelle, ymmärtäväisiä elämän ja toiminnan kumppaleita. Mutta niissä naisyhdistyksissä, joissa taas totisesti pyritään persoonalliseen syventymiseen, on tämä pyrintö naisen yhdenarvoisuuteen porvariston rappeutumisen ja muitten seikkojen kera siellä ja täällä suurten etevyyksien ohessa myös herättänyt eloon monta ikävää ja nurinperoista ominaisuutta.
Näin vaikuttaa monta erilaista seikkaa yhdessä, että pikku- ja keskiporvaristossa ja porvarillisessa älystössä naimattomien naisten luku kasvaa, jotka eivät enää voi saada toimeentuloansa ja toimintaa perheessä. Sillä yksi asia on vielä huomioon teroitettava; mikäli perhe lakkaa olemasta alkuperäisesti tuotannollinen yhteisö, mikäli yllä mainitut taloudelliset olot toteutuvat, sikäli supistuu yksityisperhe yhä ahtaammaksi ja se voipi yhä vähemmin yllä pitää ja elättää naimattomia tyttäriä, tätiä y. m. Tämä tosiasia antaa vasta naisten suuremmalle lukuisuudelle miehiin verraten useimmissa maissa oikean merkityksen, kun naiskysymystä on arvosteltava. Se tekee nuo naimattomat naiset leipää ja toimintaa kaipaaviksi. Mutta ei vaan naimattomien porvarillisten naisten luku ole kasvamassa. Niittenkin porvarillisten perheitten lukumäärä kasvaa, joissa ei miehen työnansio yksin riitä lähimmäisten perheenjäsenten ylläpitoon. Naimattomien tyttärien ohessa täytyy useampien naitujenkin naisten ansiotyöllään kartuttaa perheen tuloja. Naimisissa olevien porvarillisten naisten luku on ansiota eri henkisen työn ammateissa ja taiteenhaaroissa hakevien naisten joukossa sangen suuri, samoin niittenkin piirissä, jotka esiintyvät vaatetus- ja liinavaateteollisuudessa n. s. naisten käsityön alalla varsinaisten ammattityöntekijättärien kilpailijoina. Tämä on yksi todistus lisää keski- ja pikkuporvariston kasvavasta köyhälistyttämisestä. Siis ei enää ole vaan muutamia harvoja, pontevia naisia, jotka vastustamattomasti sisällisestä pakosta astuvat perheen ulkopuolelle ulos maailmaan. Joukkoja, vieläpä nopeasti kasvavia joukkoja porvarillisia naituja naisia ja tyttöjä irtautuu perheestä ja lähtee taloudellisen pulan ja eetillisten olojen pakosta ulos »elämän taisteluun».
Köyhälistössä pääoman riistämishalu hävittää perheen. Tämä riistämishalu kiihoittaa työnantajia hankkimaan helppoja ja helpoimpia työvoimia, he tahtovat tehdä proletaarisen perheen kaikki jäsenet itsellensä suoraan veronalaisiksi. Edistyvä tuotantotekniikki, joka on tehnyt jäntevän ja oppineen työvoiman tarpeettomaksi ja yleensä vähentää ihmisvoiman käyttämistä tuotannossa samoin kuin kulkuneuvojen välejä lyhentävä kehitys, joka heittää työmiesjoukkoja taantumisen alaisista maista ja seuduista toisille työpaikoille, sallii kapitalististen työnostajien alentaa miesten palkkoja. Mutta hätä köyhälistön perheissä komentaa raa'asti siihen keinoon, mille voimakoneet ja sukkelat tuotantotemput luovat mahdollisuuden: naisen osanottoon tehtaan ja verstaan työhön. Tuhansia, satojatuhansia naisia temmataan perheestä ja sen velvollisuuksista ja pakotetaan leivänhankintaan, josta vaan pääoma kostuu.
Näin irrottaa kaikissa yhteiskunnallisissa piireissä, jotka löytyvät nykyisessä yhteiskunnassa, historiallinen kehitys naisen toimineen ja olosuhteineen yhä enemmän perheen yhteydestä ja pakoittaa häntä ulos maailmaan eiämäntaisteluun ja henkiseen syventymiseen. Yhä enemmän löytää hän siellä oman persoonallisuutensa. Ankarassa ulkonaisessa hädässä, sielun, sydämmen, velvollisuuksien vaikeissa ristiriidoissa kysyy hän itseltänsä: kuka minä olen? mitä minä voin? mitä minun tulee tehdä?
Nykyinen naisliike on eetillis-psykologiselta kannalta naisen pyrkimys persoonallisuutensa vapaaseen kehittämiseen. Luonnollisesti täytyi tämän liikkeen alkaa kapinoimisella sitä yhteisöä vastaan, jonka jäsenenä nainen etupäässä tulee kysymykseen, perhettä vastaan. Perheen alaisuudessa oli naisen elämä siihen asti kehittynyt. Naisen irtautuminen perheestä näytti sen takia perustavan hänen yhteiskunnallisen arvonsa muuttumisen, hänen vapaan persoonallisuutensa kehittymisen.
Taistelussa tätä tarkoitusperää varten olivat yksipuolisuudet sekä toisella että toisella puolella välttämättömät. Vanhan katsantokannan puolustajat eivät naisessa nähneet muuta kuin pelkän naisen. Kaikki, mikä naisessa on yleisinhimillistä oli muka tämän pelkän naisellisuuden alle alistettava ainiaksi, edellisen tuli »naiselliseen omituisuuteen» ja »naisellisiin erikoistehtäviin» katsoen surkastua. Naisliikkeen kannattajat panivat tätä vastustajiensa ihannetta vastaan, joka teki naisen pelkäksi naiseksi, toisen ihanteen, joka käsitti naisen ainoastaan ihmiseksi. Yksipuolisten naisvapauttajattarien (»Frauenrechtlerinnen») käsityksen mukaan täytyi kukistaa nainen naisessa, vieläpä tappaakin, jotta ihminen voisi hänessä päästä eloon. Monessa naisvapauttajattarien teoksessa kummittelee »uuden naisen» ihannetyyppinä eräs luonnoton sukupuoleton olento, kahden jalan käyvä suvuttoman ihmisyyden valheellinen hourailukuva, »uusi Eeva», joka halveksii kaikkea naisellista inhimillisesti ala-arvoisena ja kelvottomana, hylkää kaikki naiselliset erikoistehtävät alentavaisina ja yksin pyrkii elämään pelkkänä ihmisenä.
Naisliike on jo omasta keskuudestaan synnyttänyt välttämättömän vastakohdan tämmöistä yksipuolisuutta ja lyhytnäköisyyttä vastaan ja siten osoittaunut kyllin kypsyneeksi. Tämä vastavirtaus on kyllä ollut karkeata laatua ja liiallinenkin, mutta itsessään terveellinen. Laura Marholm asetti tuota naisvapauttajaihannetta vastaan »nais-minänsä», oikeammin »ei-muuta-kuin-naisen»; hän supisti kaiken naisellisen omituisuuden jyrkästi aistilliseen sukuvietin »elämänjuureen». Kuitenkin on tämän yksipuolisesti törkeän käsityksen rinnalle naisluonteesta vähitellen astunut oikeampi naisen henkisen omituisuuden arvostelu. Tätä edustaa etenkin hienotunteinen Ellen Key.
Tietysti täytyy naisliikkeen taistellessaan vastustajiensa kanssa huomauttaa, että nainen on ihminen, mutta sen täytyy myöskin tunnustaa, että nainen on naisellinen ihminen. Tämä kuuluu jokapäiväiseltä, mutta se on noita eri yksipuolisuuksia vastaan mieleen teroitettava. Naisen individualiteetti (luonteen omituisuus) ei voi täysin kehittyä eikä korkeinta aikaansaada ainoastaan naisena tai ainoastaan ihmisenä. Inhimillisyyden ja naisellisuuden täytyy naisessa sopusointuisasti yhdessä kehittyä ja päästä valtaan. Puhtaan inhimillisyyden surkastuminen vaikuttaa epäedullisesti naisellisuuden kehitykseen ja viepi liialliseen hempeyteen. Todellisen naisellisuuden kuolettaminen estää inhimillisyyden kehitystä ja siitä johtuu tuo väärään joutunut miesmäisyys. Ihmisenä toimii varmaankin yleensä täydellä kypsyneellä voimalla se nainen, joka on saanut rakkauden onnea osakseen ja näkee, miten hänen omat ja hänen rakkaan puolisonsa harrastukset kasvavat ja varttuvat terveissä lapsissa. Naisena toimittanee se nainen parasta, joka täysin kehittyneenä ihmisenä ulkopuolella kotiansa on niin kuin kotona, antaa lapsillensa kalliina perintönä voimakkaasti kehittynyttä inhimillisyyttä ja perheen elämässä esiintyy elvyttävänä, eteenpäin ponnistavana voimana. Naisliikkeen lopputarkoitukseua ei siis suinkaan ole mikään miesnainen. Se ei tahdo, että nainen apinoitsee miestä ja tarkastaa, »mitenkä hän rykii ja mitenkä hän sylkii». Se taistelee päinvastoin hänen yhteiskunnallisen liikuntavapautensa puolesta, johon sisältyy naisen kehitys naiselliseksi täysi-ihmiseksi.
Kirjallisuus ei näytä meille mitään kuvaa ihanteellisesta »uudesta naisesta», naisesta, joka on naisellinen täysi-ihminen. Siinä esiintyvät »uudenaikaiset» naisluonteet näyttävät vaan yksityisiä piirteitä siitä, jotka sen lisäksi vielä usein ovat vinoon vedetyt, koska oloja on katsottu toisen tai toisen ennakkoluulon lasien avulla. Selitettävissä kyllä. Puuttuuhan vielä yhteiskunnalliset edellytykset, jotta nainen voisi naisellisena täysi-ihmisenä kehittyä ja elää. Minkä nykyaika meille näyttää, on vaan puolinaista työtä. Uuden naisen tyypit varsinkin ameriikkalaisessa ja englantilaisessa naisvapautuskirjallisuudessa, jotka sitä paitse melkein poikkeuksetta kovasti loukkaavat taiteellistakin tunnetta, ovat suuresti vaikuttaneet siihen, että naisliikettä on väärin arvosteltu. Suhteellisesti täydellisin »uuden naisen» tyyppi ilmestyy venäläisessä kirjallisuudessa. Monenlaisten historiallisten olojen yhteensattumuksesta on venäläisen älystön keskuudessa 60:nen lopulta 80:nen keskivaiheille naisellinen erikoisluonne kehittynyt vapaammaksi, voimakkaammaksi ja monipuolisemmaksi kuin muualla.
Taistelussaan persoonallisuutensa kehittämiseksi pakoitetaan naista myös yhteiskunnalliseen taisteluun. Erikoisluonteen kehitysmahdollisuudestakin pitävät nuo tunnetut sanat paikkansa:
»Vieretysten sovinnossa elelevät aatteet,
Tosiseikat ankarasti vastatusten käyvät.»
Persoonallisuus kehittyy, elää ja toimii vissien yhteiskunnallisten olojen piirissä, joiden kahleet ainoastaan harvat voimakkaat luonteet jaksavat murtaa. Nouskoon levottomuus kysyvässä, etsivässä naissielussa kuinka korkealle tahansa; olkoon hänen halunsa ja pyrkimyksensä vapaaseen naiselliseen täysi-ihmisyyteen kuinkakin palava: hänen kaipuunsa ja tahtonsa voima murtuu enimmäkseen niitä yhteiskunnallisia sulkuja vastaan, jotka vielä tänään supistavat naisen kehitystä ja toimintaa. Täytyy poistaa nämä sulut, jos nainen tahtoo kehitys- ja toimintavapautta persoonallisuudellensa. Jokaisen totisen naisliikkeen täytyy sen takia olla yhteiskunnallista taistelua. Valtiolliset oikeudet ovat tehokkaimmat aseet naisen taistelussa yhteiskunnallisen tasa-arvoisuuden saavuttamiseksi. Naisen täydellinen valtiollinen tasa-arvoisuus täytyy siis niiden päävaatimuksena olla, jotka johdonmukaisesti puolustavat naisen persoonallisuuden oikeutta. Luokkaeroitus ja luokkavastakohtaisuus eivät kuitenkaan salli että naisten sosiaalinen taistelu on yhteinen. Ne asettavat sille tarkoitusperiä aina sen luokan mukaan, missä naiskysymys esiintyy.
Kun proletaarinen naisliike ensi kädessä on pakotettu taistelemaan kapitalistista yhteiskuntajärjestelmää vastaan, tulee porvarillisen naisliikkeen käydä luokkataistelua miessuvun yhteiskunnallisia etuoikeuksia ja yhteiskunnallista valtaasemaa vastaan. Sillä naissuvun yhteiskunnallinen alaikäisyys on syynä siihen, ettei porvarillinen nainen voi vapaasti kehittyä ja elää. Köyhälistön naiselta taas ryöstää hänen vapaan inhimillisyytensä porvariston luokkavalta, sorto ja yhteiskunnallinen tasaarvoisuuden puute, joka työväenluokkaa raskaasti painaa. Köyhälistönkin nainen tarvitsee yhteiskunnallista tasa-arvoisuutta sukupuoliolentona, mutta ennen kaikkea voidaksensa kaikella voimallansa taistella kapitalistisia järjestelmää vastaan. Yhteiskunnallista vapautustansa ei hän samoin kuin porvarillinen nainen saavuta eikä yhdessä hänen kanssaan taistelussa miestä vastaan omassa kansanluokassaan; sen hän päin vastoin saapi yhdessä miehen kanssa samassa luokassa taistelussa niin sanottua porvarillista yhteiskuntaa vastaan, siihen myös enin osa porvariston naisista luettuna. Siten tulee köyhälistön nainen taistellessaan persoonallisuutensa oikomien puolesta onnen kaikkea pystyttää sulkuja — ammattijärjestön ja lainsäädännön kautta — kapitalistista riistojärjestelmää vastaan. Mutta ensimäisessä tehtävässä ei ole kaikki. Olisi ryöstää siltä sen tarkoituksen varsinainen suuruus ja ylevyys, jos luulisi, että kaikki vaan tarkoittaa taistelua »työn kohottamiseksi», kuten vilpittömät ja vilpilliset porvarilliset ystävät mielihyvällä tunnustavat. Lopputarkoitus on »poliittisen vallan siirtäminen köyhälistön käsiin, jotta kaikki luokkavalta poistettaisiin ja sosialistinen yhteiskunta astuisi sijaan».
Mutta porvarillisenkin naismaailman sisällä on olemassa luokkavastakohtia, jotka asettavat eri kerroksille eri tehtäviä etupäässä toimitettavaksi. Ylempien kymmenentuhannen nainen on omaisuuden omistajana taloudellisesti riippumaton miehestä. Mutta naituna kadottaa nainen monessa maassa kokonaan eli osaksi määräämisoikeutensa tämän omaisuuden ja siten myöskin persoonallisen elämänsä suhteen. Omaisuuden oikeudellinen turvaaminen ja sen vapaa käyttäminen on sen takia näitten naisten päävaatimus. Kuitenkaan ei se millekään muulle naisluokalle ole yhtä tärkeä kuin ylimpien yhteiskunnallisten kerrosten naisille. Sen tärkeys supistuu aina mikäli omaisuuden suuruus supistuu ja sen sijaan käypi toinen vaatimus erittäin tärkeäksi: että nainen saapi täyden käyttöoikeuden siihen, minkä hän työllään ansaitsee.
Puuttuva, riittämätön omistus on pääasiassa se taloudellinen syy, joka pakoittaa keski- ja pikkuporvariston ja porvarillisen älystön naisen jättämään perheensä. Ei oma omaisuus, vaan oma työ voi sen takia antaa hänelle taloudellisen itsenäisyyden, joka on perustuksena hänen persoonallisuutensa kehitykselle. Kaksi vaatimusta esiintyy näitten naiskerrosten pääpyrintönä ja taistelun esineenä: vapaus saada ammattisivistystä sekä ammattitointa katsomatta sukupuoleen. Taloudellisen hädän ohessa vaatii tätä pyrkimys uuteen tyydyttävään elämänsisältöön. Yllä mainittuihin vaatimuksiin yhtyvät sen takia myöskin henkisesti ja siveellisesti korkeimmillaan seisovat naiset ylempien kymmenentuhannen maailmassa. Suurien porvarillisten naisjoukkojen kannattamina ja johtopäätöksissään mullistavina ja syvästi vaikuttaen taloudellisiin oloihin, perhe-elämään ja tavanmukaiseen ajatus- ja tunne-elämään näyttäytyvät ne porvarillisen naisliikkeen ydin- ja keskipisteenä.
Naiskysymystä arvostellessaan osoittavat sivistyneet ja oppineet, joiden käytettävinä ovat yhteiskunnan sivistysvälikappaleet, että he ovat paljoa enemmän takapajulla ja paljoa ahdasmielisempiä kuin proletaarit, jotka nykyinen yhteiskunta hylkää köyhinä ja sivistymättöminä, mutta jotka ovat muodostaneet sen kulmakiven, josta uusi, korkeampi yhteiskunnallinen järjestys saapi alkunsa. Mikäli työväestö luokkatietoisesti, historiallisesti ajattelee, sikäli tervehtii se vapauteen pyrkivää naista miehen yhdenvertaisena, yhtäoikeutettnna työ- ja taistelukumppalina yhteiskunnallisen elämän kaikilla aloilla. Opiskelevat ja oppineet sitä vastoin usein vastustavat naista, sivistystä, syvempää, rikkaampaa elämän sisällystä hakevaa naista kilpailijanansa; he tuomitsevat hänet takaperoiseksi, vieläpä siveellisesti haaksirikkoiseksi, velvollisuutensa laiminlyöjäksi, joka menee hänelle asetettujen rajojen yli: hänen harrastuksissaan näkevät he sivistyksen vahingoittamista, mutta ei suinkaan sen rikastuttamista. Tuskin milloinkaan tottuu nuori mies noissa piireissä pitämään ja kunnioittamaan oman luokkansa tyttöä ja naista yleensä, yhdenvertaisena, samaan malliin pyrkivänä kumppalina ja toverina.[1] Mutta köyhälistön naista katselee hän porvarillisen »säätyarvonsa» huipulta syntyperäisenä työorjana, joka — jos hän on nuori, kaunis ja myötäantava — saapi kunnian ylläpitää suhdetta väliaikaiseksi ratoksi porvarillisille nuorukaisille, joilla nyt kerran yleisen käsityksen mukaan ei ole mitään siveyttä eikä sitä muka tarvitsekaan.
Todistukseksi siitä raa'asta käsityskannasta, joka vallitsee useammissa ylioppilaspiireissä »tosinaisellisuudesta» ja suhteista siihen, panen tähän muutaman sanan eräästä konservatiivisesta (vanhoillisesta) sanomalehdestä. »Muutamat ylioppilasyhdistykset pitävät joka viikko niin sanottuja virallisia sukupuoli-iltamia, joissa on luvallista, vieläpä siveellisenä velvollisuutenakin in venere (rakkaudessa) syntiä tehdä nuorimmasta nalikasta vanhimpaan vetelehtijään saakka. Viime mainituista ei hauskempaa pilaa löydy kuin nuorten keltanokkien usuttaminen »tosinaisellisuuden» kimppuun ja voi niitä, jotka eivät näyttäydy tässä toimessa mieheksi tahi rohkenevat osoittaa inhoa... Vielä yksi selitys. Toht. Blaschko on tarkkaan tieteelliseen tutkimukseen perustuvassa »Syphilis und Prostitution» nimisessä teoksessaan esittänyt, että ylioppilaat prostitueerattujen perästä näyttävät korkeimman määrän sukupuolitautisia. Veneerisissä taudeissa oli 53 % prostitueerattuja, 25 % ylioppilaita, ravintolanaisia 13,5 %, työmiehiä 8 %, sotamiehiä 4,3 %. Nämä luvut osoittavat että ilotytöt ja ravintolanaiset ovat ne naistyypit, joihin opiskeleva miesmaailma on enimmin tutustunut. Kummako sitte, että naissukua alhaisesti arvostellaan.
Kaikenlaisia ihanteellisia ja tieteellisiä syitä esittävät yliopistolaiset vastustaessaan naisen ammattisivistystä ja ammattikunta. Kokouksissaan selittävät he, että ainoastaan huolenpito tieteen edistyksestä saattaa heidät vastarintaa tekemään. Tiede raukka, mille alhaiselle kannalle täytyy sen vajota, jos henkisesti ala-arvoinen naissuku ryhtyy tieteelliseen työhön! Ja se väite, että naissuku ainoastaan voi luoda tieteellisesti ala-arvoista, vieläpä että sen täytyy niin tehdä, perustellaan heti »fysiologisella» ja »historiallisella» todistuksella. Mutta tuo niin sanottu fysiolooginen todistus naissuvun tieteellisestä kyvystä on tarkoitusperäinen, vielä toistaiseksi todistamaton väite. Historiallisen johtopäätöksen taas naisen henkisestä kyvystä voi tehdä vasta silloin, kun rajaton kehittymisen ja toimimisen kyky koko naissuvulle eikä vaan »ylhäisemmille tyttärille» on olemassa; jos naismaailmassa jokainen kyky saa kehittyä vapaasti naisellisen omituisuuden mukaisesti eikä vaan miesten tavan mukaan. Sattuvasti sanoo Ellen Key naisen henkisestä ominaisluonteesta ja hänen kehittymiskyvystään »nainen on uusi aines tutkimukselle ja ainoastaan vuosisatoja kestävä vapaus työn valinnassa ja persoonallisessa kehityksessä voi antaa aihetta hyvin perusteltuihin johtopäätöksiin».
Ainoastaan yksipuolinen naisvapautusoppi voi väittää, että naisen ja miehen henkisessä ominaisuudessa on konemainen yhtäläisyys, jota voi määritellä niin sanoakseni kyynärpuun mukaan. Mutta eroavaisuus naisen henkisten ominaisuuksien suhteen ei suinkaan ole sama kuin vähempiarvoisuus. Ei se siis oikeuta naissuvun ulossulkemiseen korkeamman sivistyksen ja ammattitoimen tieltä, vaan päinvastoin se oikeuttaa hänen päästämiseen siihen. Juuri sukupuolten henkisten erikoisominaisuuksien nojalla ei naisen toiminta vie tieteellisen ja taiteellisen elämän köyhdyttämiseen ja supistamiseen, päinvastoin tämän elämän rikastuttamiseen, suurempaan monipuolisuuteen ja vaihtulevaisuuteen. Itse Russel Wallace on tämän monasti mieleen teroittanut. Ei älyniekan toimi ole pantava mittapuuksi vaaditulle kyvylle ja toimitetulle työlle. Sen takia tie vapaaksi, jotta nainen niinkuin mies voisi luoda ja toimia, jokainen omituisuutensa mukaan sukupuolen jäsenenä ja omituisuutensa mukaan persoonana; mutta ennen kaikkea ei tuota nykyisen yhteiskunnallisen ympäristön varjossa surkastunutta ihmistä, vaan vapaasti kehittyvä persoonallisuus!
Pääsyy, minkätähden oppineet piirit vastustavat naisen pääsemistä korkeampaan sivistykseen ja ammattitoimintaan on, kuten jo mainittu, kilpailunpelko. Se on kyllä ymmärrettävissä. Kun keskisäädyn taloudellista itsenäisyyttä yhä enemmän uhataan häviöllä suurten pääomien puolelta, tunkevat asianomaisten kerrosten pojat yhä enemmän oppineisiin toimiin. Toiselta puolen tarvitsee kapitalistinen taloudenjärjestelmä päällä niinkuin kädellä työskentelevää köyhälistöä. Kapitalistisen yhteiskunnan täytyy sen tähden edistää henkisen köyhälistön syntyä. Kaikissa kapitalistisesti kehittyneissä maissa voi numeroilla näyttää toteen ylioppilasten ja opiskelevien nousevaa lukua. Ja seuraus tästä nykyisessä yhteiskuntajärjestelmässä? Ensiksi, että tuhannet tieteellisesti ja taiteellisesti sivistyneet eivät enää voi hankkia itsellensä taloudellisesti riippumatonta, sivistyksensä mukaista toimeentuloa. Heistä tulee päällään työskenteleviä proletaareja, jotka kuten kädellä työskentelevät köyhälistön jäsenet ovat pahoitetut myymään työnsä ja siten persoonansa ja antautumaan pääoman riiston alaisiksi. Mutta tämä ei ole kylläksi. Meillä on nykyään reservijoukko päällään työskenteleviä, ylimääräinen sivistysköyhälistö, ei juuri sen takia, että meiltä puuttuu toimitettavia sivistystehtäviä, vaan sentähden, että tarjona olevien älyllisten (intellektuaalisten) voimien käytäntö ei enää ole suhteellisesti niin kysyttyä eikä tuota pääomalle kyllin voittoa. Kuinka monta onkaan niitä, jotka »nälkäisinä kyntävät aivoillaan».
Yksi esimerkki riittäköön nykyisten olojen selvittämiseksi. Ensimmäinen itse ilmoittaminen Miquel'in veroitusuudistuksen mukaan[2] todisti että ainoastaan 10 %:lla Berliinin lääkäreistä oli vuosituloja yli 8,000 saksan markan (1 s. m. = 11⁄4 Smk)! Muilla aloilla opiskelevilla ei ole sen parempaa.
Mikä merkitys kilpailukysymyksellä on yliopistomaailman piirissä, kun puhutaan naisen korkeammasta ammattitoiminnasta, sen todistaa kaksi tosiasiaa. Ei Venäjällä eikä Pohjoisameriikassakaan yleensä tämä vaatimus ole kohdannut läheskään niin sitkeätä vastarintaa opiskelevien puolesta kuin meillä. Minä kyllä hyvinkin tunnen ne monenlaiset historialliset olosuhteet, jotka yhdessä ovat tämän vaikuttaneet. Mutta, näitten joukossa lienee tuskin mikään ollut niin vaikuttava kuin se tosiasia, ettei kummassakaan maassa löydy ylimääräistä miespuolista sivistysköyhälistöä, vieläpä etteivät tarjona olevat opiskelleet henkilöt riittäneetkään tarpeelle. Toht. Herzenstein'in kirjoituksen mukaan v. 1883 Wratsch'issa olisi silloin sairauspäivien luvun mukaan pitänyt olla 50,000 lääkäriä Venäjällä. Mutta todellisuudessa ei ollutkaan kuin 14,000. Katsoen tähän asiain tilaan ei naislääkäriä pelätty kilpailijana, vaan häntä tervehdittiin ilolla avustajana. Siihen aikaan, jolloin Pohjoisameriikassa liike naistutkintojen hyväksi alkoi, oli mies enimmäkseen ja pääasiallisesti dollaria takaa ajamassa taloudellisella alalla. Tiede ja taide olivat jonkunlaista ylellisyystavaraa, joka jätettiin naissuvulle. Naisten tunkeutumista parempiin ammatteihin vastustettiin sen takia heikosti. Nykyään alkavat tässä suhteessa olot muuttua. Mikäli taloudelliset olosuhteet siellä muuttuvat, kuulee väitettävän, että naisen jokainen edistysaskel korkeamman ammattitoiminnan alalla on miehelle vastaava, taka-askel.
Ei ole epäilemistäkään, että porvarillisten naisvapauttajattarien vaatimus: vapaa ammattitoiminta naissuvulle, jos se toteutetaan, viepi taloudelliseen ristiriitaan miesten ja naisten työn välillä. Tätä ristiriitaa he eivät voi poistaa; päinvastoin he ajavat sen aina huippuunsa asti. Heidän voimansa loppuvat, kun vastassa on ilmiöitä, jotka perustuvat kapitalistiseen inhimillisen työvoiman kiristämiseen. Kapitalistisen tuotantojärjestelmän olemukseen kuuluu, ettei nainen tieteen, taiteen ja teollisuuden alalla esiinny etupäässä miehen työkumppalina, joka jalossa kilpailussa koettaa hänen kanssaan yhdessä tuottaa mitä parasta voi yhteiskunnan rikastuttamiseksi aineellisessa ja sivistyksellisessä suhteessa. Ammatissa toimivasta naisesta tulee päinvastoin taloudellisten lakien nojalla miehen kilpailija ja lokakilpailija (»Schmutzkonkurrentin»), joka tekee hänen toimeentuloehtonsa huonommiksi ja epävarmemmiksi. Mitä tässä suhteessa proletaari saa kokea taistellessaan niukan leipänsä puolesta, sen kokevat taiteilijat ja oppineet taistellessaan »säädynmukaisen» toimeentulon puolesta.
Luokkatietoiset (»klassenbewusst») teollisuuden palveluksessa työskentelevät työntekijät ovat kuitenkin oppineet käsittämään kysymystä naisen työstä historian mukaisesti eikä vaan pelkkänä palkkakysymyksenä. On jo aika, että yliopistolainenkin kohoaa samaan korkeaan asemaan, että hän pakosta luopi hyveen. Sillä hänenkin täytyy suostua naisen ammattitoimintaan, tahtokoon tai olkoon tahtomatta. Historialliset voimat, jotka irroittavat naisen perheestä ja pakoittavat häntä porvarillisissa piireissä antautumaan henkiselle ammattitoiminnalle, eivät lakkaa eivätkä taukoa. Ne istuvat ajan kangaspuilla, toimivat yhtä mittaa ja nälän ja heränneen itsetietoisuuden kautta saattavat ne porvarilliset naiset oppineitten ja taiteilijain maailmaan taistelemaan sivistyksen ja ammattitoiminnan vapauden puolesta. Perhe taloudellisena yksilönä, suljettuna tuotannon ja kulutuksen elimistöuä hajoaa yhä enemmän kapitalistisen kehityksen edistyessä. Siinä on takaus, että naisvapauttajattarien vaatimukset kerran voittavat. Historia kulkee kulkuansa sisällisten lakiensa mukaan välittämättä etuluuloista ja loukatuista, hetkellisistä erikoiseduista. Pelko, että opiskelevan miesmaailman taloudelliset edut kärsivät naisvapautuksen tarkoitusperien toteuttamisesta, häviää vasta kun kapitalistinen yhteiskunta häviää. Sillä ainoastaan sosialistinen yhteiskunta asettaa kaikkien taloudellisen kilpailun sijaan kaikkien taloudellisen solidariteetin.
Huolimatta kilpailupelosta vaikuttaa eräs toinenkin hyvin tärkeä seikka yliopistomaailman vastahakoisuuteen naisen ammattitoimintaa ja hänen etu- ja toimialansa laajentamista vastaan. Tämä on perhetehtävien lukuunottaminen. Eihän ammattitoiminnan ainoastaan tule olla jonkunlainen avioliiton korvaus eli keino, jolla naimattomien tai leskiksi joutuneitten ja lapsettomien naisten taloudellista tai henkistä pulaa autetaan. Taloudellinen pakko ja sisällinen kutsumus viepi naitujakin vaimoja, lapsilla siunattuja äitejä ammattiuralle. Ei naiskysymys esiinny porvarillisissa piireissä yksin »vanhanpiian» kysymyksenä, kuten Edv. v. Haartman arveli, vaan yleensä naisellisen persoonallisuuden kehitys- ja toimintakysymyksenä. Yhtyvätkö naisen perhe- ja ammattivelvollisuudet sopusointuisasti? »Se on kysymys.» Kapitalistinen yhteiskuntajärjestelmä asettaa useimmissa tapauksissa molemmat velvollisuuden alueet auttamattomaan ristiriitaan. Välistä täytyy toisen, välistä toisen kärsiä; ainoastaan erittäin voimakkaat naisluonteet voivat kunnollisesti hoitaa molempia ja silloinkin ainoastaan uhraamalla liian rajusti voimiansa. Sopusointuisa persoonallisuuden kehittäminen on useimmille naisille mahdoton asia.
Mikä katkera pettymys! Porvarillinen nainen ei ryhdy ammattityöhön ainoastaan hankkiakseen toimeentuloa ja taloudellista itsenäisyyttä; vaan hän hakee siitä syvempää, rikkaampaa elämänsisällystä. Mutta jos nainen ammatillisella toiminnalla ihmisenä voittaakin, niin kadottaa hän toiselta puolen sangen usein suuren osan elämänsisällyksestään naisena. Äitinä ja puolisona voi hän olla ainoastaan niin sanoakseni »sivuammatissa», ainoastaan siinä määrässä kuin ammatti sallii.
Pintapuolinen naisvapautus tosin arvelee, että nainen voi samalla täydellisesti hoitaa sekä ammatti- että perhetehtävät. Yleensä asian laita ei ole niin, ellei nainen ehkä käsitä ammattiaan jonkunlaisena puuhailevan laiskottelemisen muotihaarana ja äitinä olemista ikävänä sattumuksena, ehkäpä kirottunakin tapauksena. Onko sopusointuinen ammatti- ja perhevelvollisuuksien yhdistäminen mahdollinen, ei ole arvosteltava sen mukaan, mitä muutamat yksityiset naiset ovat aikaansaaneet, jotka henkensä voiman ja tahtonsa tarmon puolesta ovat sukunsa keskinkertaisia kykyjä etevämpiä. Ratkaisevaa on tietysti, mitenkä asia muodostuu suurelle enemmistölle. Varmaankin oikea on naisvapauttajattarien väite, että taloudellis-teknillinen mullistus on vapauttanut naisen entisestä tuotannollisesta toimesta kodissaan. Varmaa on myöskin, että tarkoituksenmukainen kotitalouden järjestäminen vielä enemmän voi supistaa puolison ja äidin toimintaa kodissa. Mutta käsi kädessä tämän taloudellisen työalan supistuksen kanssa perheessä käypi heidän henkisen ja siveellisen toiminta- ja velvollisuuspiirin laajennus ja syventyminen. Nykyajan ihminen hakee rakkaudesta, avio- ja perhe-elämästä korkeampaa, monipuolisempaa ja rikkaampaa sisällystä, kuin hänen esi-isänsä. Jos naisen pitää täyttää puolison ja äidin korkeammat tehtävät, niin täytyy hänen olla vahva, sopusointuisasti kehittynyt henkilö, hänellä täytyy myös olla tilaisuus perheessä kehittyä. Se nainen, jonka nykyään ammattia harjoittavana täytyy tähän uhrata paras osa voimastaan ja ajastaan, ei yleensä voi lapsille ja miehelle antaa, mikä heille tulisi antaa. Tuskallisissa ristiriidoissa täytyy hänen hakea vastausta kysymykseen: mitä olen velkaa perheelleni, mitä ammatilleni, maailmalle? Ja vaikka hän kuinka paljon tahansa vaivaisi järkeänsä ja mieltänsä pyrkiessään sovintoon, sopusointuiseen velvollisuuksiensa tasapainoon: liian usein täytyy hänen alistua tuon kovan lain alle: joko–tahi, ja usein tuntuu kuin miekka lävistäisi hänen sielunsa. Milloin ei ihminen, milloin ei nainen pääsee täydelleen nauttimaan oikeuttaan ja täyttämään velvollisuuttaan. Sen sijaan että hän voisi jos on lahjakas, antaa rikkaasta persoonallisuudestaan ja täydestä inhimillisyydestään omaisillensa enemmän, on nainen siis usein pahoitettu ottamaan varoistaan niukemmalta. Tämänkin kaikista syvimmän ristiriidan selvittämisessä joutuu porvarillinen naisliike vararikkoon ja sen täytyy jättää naisen vapauttaminen sosialistiselle yhteiskunnalle.
Historiallisen menon tuulta ja merta ei voi ohjata ja käskeä. Naiskysymyksenkin suhteen moninaisine pulmineen ei apua saada yhteiskunnallisesta taantumisesta, vaan yhteiskunnallisesta mullistuksesta. Ei naisvapautus, vaan yksin yhteiskunnan muuttuminen kapitalistisesta sosialistiseksi voi haihduttaa ne ristiriidat, jotka syntyvät kapitalismin vallitessa, kun naisliikkeen historiallisista oloista sukeutunut tarkoitusperä lähenee toteuttamistaan. Kuten yksityisomaisuuden ja kapitalistisen riiston kanssa taloudellinen vastakohta mitä tulee nais- ja miestyöhön häviää, niin häviää myös vastakohtaisuus naisen ammatti- ja perhevelvollisuuksissa.
Kun tuotantovälikappalten yksityisomistuksen häviössä yhteiskunnalta haihtuu sen tavaraluonne, kun pääoman voitto ei sille enää loista johtotähtenä, kun ei enään kilpailu leivästä ja vallasta saata kaikkia taisteluun kaikkia vastaan; silloin ei enää ammatissa työskentelevä nainen ole miehen taloudellinen kilpailija, hän on miehen työtoveri, hänen kumppalinsa harrastuksissa ja toimissa. Ei yksityisellä eikä kokonaisella luokallakaan ole mitään etua naistyön käyttämisestä miestyön kilpailijana. Mutta ei miesmaailmallakaan ole mitään taloudellista eikä yhteiskunnallista etua ammattitoiminnan kieltämisestä naissuvulta. Voittoisasti sitä vastoin vaatii kaikkein yhteisetu kaikkien kykyjen vapaata, täyttä kehitystä, kaikkien yhteiskunnan jäsenten osanottoa niillä aloilla, jonne luonnonlahjat ja taipumus johtavat. Nyt astuu kaikkien yhtäläisyys voimaan. Ei mitään pakko- ja kuritushuoneyhtäläisyyttä, joka tappaa yksilöllisyyden. Semmoinen yhtäläisyys on meillä nytkin. Ei, vaan se yhtäläisyys, joka huudahtaa erikoisluonteelle: »elä ja toimi», se taloudellinen yhtäläisyys, joka antaa kehitysmahdollisuuden kaikille. Huolimatta sosiaalisista vaikutuksista voivat nyt naisen luonnonlahjat, omituisuutensa mukaisesti, luonnollisesti ja teeskentelemättä vapaudessa kehittyä, vapaudessa toimia, niin ettei sisar toiminnallansa vahingoita veljen toimentuloa. Ei silloin enää leivän puute ja toimeentulon epävarmuus uhkaa miestä naistyön johdosta päinvastoin saapi hän odottaa helpoitusta vaivoissaan ja puuhissaan ja sen johdosta suurempaa vapautta ja monipuolisempaa kehittymismahdollisuutta. Jos ammattitoiminta avaa naiselle maailman, antaa se miehelle kodin takasin. Sillä jos nainen kaikilla inhimillisen toiminnan aloilla seisoo miehen vieressä hänen työkumppalina, niin saapi tämä aikaa ja voimaa toimiaksensa työtoverina vaimon rinnalla kodin kehittämisessä ja lapsien kasvattamisessa. Naisen persoonallisuuden ja hänen elämänsisällyksensä rikastuttaminen ja syventäminen; miehen työn helpottaminen ja monipuolisemman kehityksen mahdollisuus hänelle; perhe-elämän korkeampi, sopusuhtaisempi muodostus; aineellisen ja henkisen pääoman kasvaminen yhteisössä; nämä ovat ne voitot, jotka seuraavat sosialistisessa yhteiskunnassa naissuvun ammattitoiminnasta kaikilla aloilla.
Ainoastaan sosialistinen yhteiskunta poistaa vastakohdan ammatti- ja perhevelvollisuuksien välillä, joka on syynä pahimpiin ristiriitoihin naisen elämässä meidän aikoinamme. Kun ei kuollut pääoma enää hallitse eläviä ihmisiä eikä omistus enää lyö ihmistä niin sanoakseni kuoliaaksi, kun ei yhteiskunnan taloudellinen elämä enää riipu riistosta ja kilpailusta, niin että taistelu olemassa olosta käy rajusti ja leppymättömästi ja yksityinen vaan voi nousta tuhansien ruumiitten yli, joita raa'assa kamppailussa tallataan maahan: silloin ei myöskään enää ammattityö kahlehdi koko ihmistä, parainta osaa ihmisestä. Sosialistisessa yhteiskunnassa voipi siis nainen toimia ammatissaan uhraamatta sillä kehitystänsä ja perhevelvollisuuksiansa. Toiselta puolen toimii ja puuhaa hän kodissaan silti alistumatta miehen taloudellisen tai yhteiskunnallisen vallan alle. Kun yksityistalous tuotannollisena yhteytenä häviää, muuttuu perhe puhtaasti siveelliseksi kokonaisuudeksi, joka perustuu naisen ja miehen yhdenvertaisuuteen. Naisen perheellinen toiminta ei enää kanna epävapaan työn leimaa miehen palveluksessa, sitä arvostellaan vapaana yhteiskunnallisena toimena. Naisen taloudellinen itsenäisyys on taattu, mille alalle hän vaan kohdistaa päätoimintansa. Hänen ammattityönsä ja toimintansa perheessä yhtyvät sopusuhtaiseksi kokonaisuudeksi, vaikka varmaankin sosialistisessakin yhteiskunnassa ei häneltä ensin puutu taisteluja selvyyden saavuttamiseksi hänen toimintansa rajoista kotona ja ulkona maailmassa. Sillä ei täydellisinkään yhteiskuntajärjestys mielestäni voi poistaa niitä pakoittavia sisällisiä vaatimuksia, jotka syntyvät äitiydestä ja henkisestä toimintakulusta ja välistä jakamattomasti vaativat kumpikin koko persoonallisuuden toimintaa ja voimia.
Mutta sosialistinen yhteiskunta luopi kuitenkin oloja, jotka lieventävät toisen tai toisen velvollisuuspiirin yhteentörmäyksestä syntyneet ristiriidat. Mutta ainakin häviävät siinä ne olosuhteet, jotka kapitalistisessa järjestelmässä ratkaisevasti vaikuttavat siihen, että välttämättömät sielun taistelut ulkonaisten olojen pakosta ja näiden kautta ratkaistaan. Nämät taistelut jäävät puhtaasti siveellisiksi ristiriitaisuuksiksi, jotka nainen siveellisesti kypsyneenä ja vapaana ratkaisee.
Nyt vasta on yhteiskunnallinen mahdollisuus olemassa, että naisen ihmisyys ja naisellisuus kehittyvät kauniissa sopusoinnussa. Naisellisuuden kehitys ei hävitä ihmisyyttä, vaan suojelee pintapuolisesti ja kierosti matkimasta miestä. Ja inhimillisyyttä ei naisellisuus hävitä, pitää tätä vaan alallansa. Kansalaisena antaa nainen yhteiskunnalle, mitä yhteiskunnalle kuuluu, mutta puolisona ja äitinä myöskin perheelle, mikä tälle tulee antaa. Ei hän arvostele persoonallisuuden arvoa, toimiensa yleishyödyllisyyttä kirjoittamiensa hyvien tai huonojen romaanien eikä tutkinnoissa saatujen arvosanojen mukaan, kuten naisvapauttajattaret tekevät. Naisellisuuden orjuuttaminen, aviottomuus ja lapsettomuus eivät hänestä näytä inhimillisyyden korkeimman kehityksen huipulta. Uusi nainen tahtoo olla puolisona ja äitinä, mutta puolisona ja äitinä sanan korkeimmassa merkityksessä. Ei minäkään surkastuneena olentona, jonka kehitys on pinnoitettu johonkin Prokrustesvuoteeseen, ei, hän tahtoo olla vapaana, voimallisena, täysin kehittyneenä persoonallisuutena.
Mikä ristiriita nykyään! Puolison tehtävä julistetaan korkeaksi ja pyhäksi ja se on täytetty, jos nainen on muodon puolesta talon täydellinen edustaja, ehkäpä vaan joku kaunis korukalu: paremmassa tapauksessa totteleva palvelijatar, uskollisesti häärivä hoitaja ja taloudenpitäjä. Nainen on tullut »pyyteliääksi» (»begehrlich»). Hän ei tahdo palvella miehen alaisena, vaan seisoa hänen vieressään, kulkea eteenpäin hänen kanssansa korkeita tarkoitusperiä kohti. Hän pyrkii sen takia tulemaan hänen ihanteittensa kannattajaksi ja edistäjäksi vakaumuksen nojalla, hänen vaivojensa ja tuskiensa kumppaliksi, hänen taistelujensa asetoveriksi. Vaimo tahtoo kotiutua miehen maailmassa ja taas valmistaa hänelle kodissa kokonaisen maailman.
Mikä huutava järkevyyden puute! Äidin tehtävää ylistetään korkeimpana ja vaikeimpana kaikista tehtävistä. Mutta kypsyneenä ja sopivana tämän tehtävän täyttämiseksi pitäisi jokaisen hanhen olla, joka eilen leikki nukkensa kanssa ja tänään tarjoo »ikuisen naiselliset» sulonsa tanssijaisten markkinoilla. Kypsynyt ja sopiva tosiaan muodostamaan ihmisiä! Eikö semmoinen ristiriitaisuus saata ajattelemaan tuota sananlaskua: »vaikeata ei ole tulla äidiksi, mutta paljon vaikeampaa on olla äitinä.» Nainen on tullut pyyteliääksi. Hän ei vaan tahdo olla lapsen uskollinen hoitaja ja vaalija, hän on ylpeä siitä, että saa muodostella ihmisolentoa, jota on kantanut sydämmensä alla. Hän tahtoo taistelemalla päästä selväksi, voimakkaaksi, vapaaksi, vakaantuneeksi erikoisluonteeksi, jotta voisi lapsillensa jättää jaloimman inhimillisyyden siemenet, jaloimman inhimillisyyden pyrinnöt kallisarvoisena perintönä. Voimakkaana persoonallisuutena tahtoo hän opettaen, toimien, nauttien seisoa maailmassa ja kodissa kasvattaaksensa lapsensa voimallisiksi, murtumattomiksi ihmisluonteiksi, mutta myöskin laajanäköisiksi, ylevämielisiksi kansalaisiksi yhteiskunnassa. Heidän aikansa sivistyksen tulee liikkua heidän suonissaan ja veressään, jotta äiti jäisi eläväksi voimaksi lastensa elämässä eikä vaan muistoksi lapsuuden avuttomuudesta ja äidillisestä, vaalivasta uskollisuudesta. Siis nainen ulos tuosta pelkästä emännöitsijätoimesta! Polku vapaana, jolla naissuku voi kulkea sivistyksen lähteille! Nainen tahtoo päästä täydelliseksi ihmiseksi, sillä hän tahtoo äitinä ylpeästi lausua koko maailmalle, täynnä Prometeuksen henkeä: tässä minä istun ja muodostan ihmisiä minun kuvani mukaan, minuun tulevan sukupolven, sukupolven vapaita ja voimakkaita ihmisiä, jotka kykenevät kärsimään ja iloitsemaan; sukupolven kaiholla pyrkiviä ja taistelevia, joille taivas ei ole liian korkealla eikä helvetti liian alhaalla eikä maailma liian laaja inhimilliselle käsitykselle; sukupolven, joka alituisessa taistelussa aina pyrkii eteenpäin, joka aina toisesta totuudesta rientää toisen hakuun. Nykyinen yhteiskunta estää naista kehittymästä voimakkaaksi, sopusointuisaksi persoonallisuudeksi, joksi hänen itsensä, omiensa takia täytyy pyrkiä. Naisen, joka on herännyt tuntemaan persoonallisuuden arvon ja selvästi käsittää yhteiskunnalliset olosuhteet, hänen täytyy sen takia kaipuulla huudahtaa tuolle historiallisten voimien valmistamalle sosialistiselle yhteiskunnalle: »tulkoon sinun valtakuntasi!» Ja hän ei vaan kaipaa tätä valtakuntaa, vaan hän taistelee myöskin sen edestä.
Naisen kehitys voimaakkaaksi, vapaaksi erikoisluonteeksi tulee yhä enemmän välttämättömäksi rakkauden ja avioliiton edellytykseksi. Jokapäiväinen siveellisyyden saarnaaja kauhistuu avioerojen paljoutta. Mutta ei pappien rukoukset eivätkä säädynmukaiset kaavat voi pysyttää avioliiton siveellistä voimaa! sen tulee kasvaa persoonallisesta yhteentaipumisesta ja sisällisestä yhtäläisyydestä. Missä tämä puuttuu, siinä surkastuu tavanmukaisen vieretysten elämisen pitkäpiimäisyydessä miehen ja vaimon henkinen omituisuus. Juuri henkisesti korkealla seisovalle miehelle on avioliitossa naisen takapajulle jääminen vaarallinen. Vaimon ala-arvoisuus on hänen omalle kehityksellensä esteenä ja lannistaa hänen ponnistuksiensa ja toimiensa lentoa. Kuka meistä ei ole nähnyt rakasta ystävää, joka aurinkoa ikävöiden kotkan siivillä pyrkii ylimpiä korkeuksia kohti? Mutta katso, kiimaillen hän yhtyy hanheen ja kynittynä seisoo kohta tuo uljas lintu tuossa tavallisena hanhiukkona, joka ei pyri kodin pihan ulkopuolelle ja tyytyy tuotteliaan viran hiljaiseen laidunnurkkaan. Eteenpäin pyrkivästä tulee paikallaan seisova ja kohta taantuva vanhoillinen. Hänen persoonallisuudellensa on avioliiton tulos esitetty tuossa murhaavassa kritiikissä, joka löytyy suurkapitalismin älykkään filosoofin, runoilijafilosoofin Nietzschen tunnetussa teoksessa (Also sprach Zarathustra 1898 s. 103): »oi tuota kahden sielun kurjuutta; oi tuota kahden sielun lokaa; oi tuota kahden toistansa miellyttämistä!» Missä naiselta puuttuu voimaa miehen kanssa nousta ylöspäin, siellä luisuu mies tavallisesti alas naisen jokapäiväisyvteen. Omituisuutensa paraimman osan kuolettaminen ja surkastuminen tuon yhdessä vietetyn elämän seurauksena kehittymisen asemasta yhä korkeammalle! Sillä persoonallisuuden ja avioliiton vuorovaikutuksesta sekä miehen että naisen suhteen pitää paikkansa tuo syyttävä puolustus, jonka Zarathustra panee avioliitonrikkojan suuhun: »kyllä minä rikoin avioliiton, mutta ensin rikkoi avioliitto minut» (s. t. siv. 807). Jos nykyajan ihminen ei löydä tätä yhteistä harrastusta ja pyrkimystä ylöspäin, niin on perustus laskettu avioliiton pilaantumiselle. Sydämmessä ja aivoissa liikkuu silloin joka hetki tuo natsarealaisen ajatuksensynniksi leimaama toisen miehen tai naisen himoitseminen, ajatuksen synti, joka monasti vaikuttaa perhe-elämään turmiollisemmin kuin äkkinäisessä veren kuohussa tehty törkeä tekosynti.
Avioliitto sisällisesti kiinteänä siveellisenä yhteytenä edellyttää naisen ja miehen vapaata erikoisluonnetta. Ainoastaan yhdenvertaisten voimakkaitten ja vapaitten välillä on täydellinen rakkauden onni löydettävissä. Erinomaisella selvyydellä huomasi tämän yksi ihmiskunnan suurista älyistä, eräs suurmies taiteen valtakunnassa. Richard Wagner sanoo: ainoastaan voimakkaan rakastuminen toiseen voimakkaaseen on rakkautta. Heikon rakkaus voimakasta kohtaan on pelkoa ja nöyryyttä; voimakkaan rakkaus taas heikkoa kohtaan on lempeyttä ja sääliväisyyttä. Ainoastaan kahden voimakkaan rakkaus on rakkautta, toisen antautumista toiselle, joka ei voi meitä pahoittaa (Kunst und Revolution 1849 s. 47). Ainoastaan kun kaksi voimakasta, vapaata persoonallisuutta yhtyy rakkaudessa, silloin avioliitto on pulmakseni Nietzschen sanoilla »kahden tahto luoda se, mikä on enemmän kuin ne, jotka sen loivat», silloin on se tuo ihanteellinen elämän- ja toiminnanyhteys, joka vuorottaisessa antamisessa ja vastaanottamisessa kohottaa yksityisen henkilön oman itsensä yli ja antaa hänelle samalla korkeimman onnen ja suurimman luomisvoiman. Sen tähden tervehtiköön kansalainen ilolla tieteen ja taiteen valtakunnassa yhteiskunnan perinpohjaista uudistusta, joka luopi yhteiskunnalliset edellytykset naisen täydelliselle inhimillisyydelle. Se asettaa miehen viereen työtoverin, tasa-arvoisen elämänkumppanin.
Tuhansittain löytyy nuoria miehiä, jotka tieteellisellä ja taiteellisella tilalla faustintapaisella innolla kaivaen ahneesti tavoitelevat kultaisia aarteita, mutta vihdoin ovat iloisia ja saavatkin olla iloisia, jos löytävät onkimatoja: tuotteliaan viran tahi heidän toimeentuloansa tukevan avioliiton. Ainoastaan harvat voivat ihanteittensa mukaan kaipuutansa vastaavasti todellisesti ja vapaasti harjoittaa tiedettä ja taidetta. Ainoastaan vähäset muruset persoonallisuudesta jäävät puolisolle ja isälle jälelle, joka tuopi kotiinkin tulojen hankinnan ja ammattiorjuuden levottomuutta. Kansalainen surkastuu tottelevaiseksi alamaiseksi, joka ahtaassa lukuhuoneessaan, toimistossaan tahi kuvapajassaan ei tunne hengähdystäkään historiallisesta kehityksestä, vaan luulee, että maailmanhistorian kulku mukautuu jonkun sotilassaappaan mukaan. Niin kauan kun pääoma kahlehtii työn, antaa ammattitoiminta eikä inhimillisyys sille omituisen leimansa. Ammattityyppinä astuu professori, opettaja, virkamies y. m. ensin silmiin eikä vapaana, voimakkaana erikoisluonteena.
Vapautta vailla täytyy oppineen ja taiteilijan elää toimeentulonsa takia, vapautta vailla täytyy hänen palvella valtaa. Oppinutta vastaan, joka kansalaisena hankki itsellensä erään ylellisyystavaran, oman, valtion kaavamaisuudesta poikkeavan vakaumuksen, tekaistaan tilapäisesti n. s. lex Arons.[3] Gerhard Hauptmannia, joka on oikeassa taideteoksessa esittänyt erään kansanluokan huudon ja pyrkimyksen vapauteen ja toimeentuloon, ei katsottu Schillerpalkintoa ansaitsevaksi. Hoviloosi epuutetaan siltä teaatterilta, joka esittää hänen Kankurinsa.[4] Mutta Hohenzollernpatsaitten puistokäytävää ylistetään suurimpana taideluomana ja sen sanotaan laskeneen perustuksen uudelle mediciläiselle aikakaudelle.[5] Kuten mies känsäisine käsineen, niin voi oppinutkin ja taiteilija vasta sosialismin voiton kautta kehittyä vapaaksi persoonallisuudeksi. Sattuvasti lausuu Richard Wagner: »nouskaamme käsityöläisyyden kurjuudesta kalpeille rahasieluineen vapaaseen, taiteelliseen inhimillisyyteen loistavine maailmansieluineen; todellisuuden väsyneistä päiväpalkkalaisista tahdomme me kaikki muuttua kauniiksi, voimallisiksi ihmisiksi, joille kuuluu maailma korkeimman nautinnon ikuisesti kuihtumattomana lähteenä.» Hänen teoksensa: »Kunst und Revolution» on älykkään miehen klassillinen todistus yhteiskunnan sivistyksen ja taloudellisten olojen eroamattomasta sosiaalisesta yhteydestä. Taiteellisen älyn ounastuksella käsitti Wagner, että yhteiskunnan kehittyminen korkeimpaan sivistykseen asti edellyttää täydellisen yhteiskunnan uudistumisen, joka poistaa työtä tekevän kansanluokan kiristämisen ja orjuuden ja siten suopi jokaiselle yksityiselle henkilölle omituisuutensa vapaan kehityksen, korkeimman sivistyksen ja korkeimman onnen. Sillä »kun jossakin kansassa eivät kaikki ihmiset voi olla yhtä vapaita ja onnellisia, täytyy kaikkien ihmisten olla yhtäläisesti kurjia orjia.»
Muinaisuudessa oli suurten työtä tekevien luokkien orjuus edellytyksenä vallitsevan vähemmistön henkiselle kohoamiselle, korkeamman sivistyksen kukoistukselle. Niin ei ole meidän aikoinamme. Toteutunut on se ehto, josta Aristoteles[6] teki orjuuden poistamisen riippuvaksi. Kutojain sukkulat lentelevät itsestänsä lakkaamatta edes takasin; myllykivet liikkuvat huikaisevan nopeasti orjankäden niihin koskematta. Taloudellisteknillinen edistys kapitalistisessa yhteiskunnassa on luonut orjia raudasta ja teräksestä. Kiristäjien kiristäminen poliittiseen valtaan päässeen köyhälistön puolelta muuttaa taas nämä rautaiset ja teräksiset orjat joukkojen kiristämisen ja orjuuttamisen välikappaleista muutamien käsissä yhteiskunnan palvelijoiksi. Silloin tekevät nykyajan kuolleet orjat elävien ihmisten orjuuden tarpeettomaksi ja kaikkien vapauden perustukselle nousee sosialistinen yhteiskunta, uushellenismin yhteiskunta.
Yhtäläisten, vapaitten ja voimakkaitten yhteiskunta, taide ja tiede kaikkien yhteisomaisuutena. Jokaiselle mahdollisuus päästä tietorikkaaksi ja taiteelliseksi persoonallisuudeksi. Tietysti ei jokaisesta tule tieteellisesti työskentelevä henkilöä, vaan jokaisesta tulee oppiva ja ymmärtävä henkilö. Varmaankaan ei jokainen pysty taiteellisesti luomaan, vaan jokainen voi taiteellisesti nauttia. Nyt vasta voi se taide versoa, jonka esteetikko Vischer asetti kaikkien taiteitten yli: kaunis elämäntaito. Yksilön persoonallisuus on sopusuhtainen, kaunis kokonaisuus, yksityisen elämä taideluoma.
Ilma on meidän päivinämme raskas niiden kaipuusta, jotka tahtoisivat kohota ahtaudesta ja surkastuksesta vapaaseen ihmisyyteen. Maaperä on täynnä ituja, jotka lämmössä ja auringonpaisteessa voisivat kauniisti nousta taimelle, mutta joita nyt puute säälimättä tallaa. Miljoonissa sieluja, jotka vielä äsken eivät uskaltaneet ajatella vapauttaan, kihisee ja sihisee pyrkimys vapauteen. Täydellisen inhimillisyyden etumaisena puolustajana kaikille seisoo luokkatietoinen köyhälistö historian näyttämöllä, sillä sen kannattama sosialistinen liike merkitsee enemmän kuin känsäisen nyrkin taistelua, joka vaatii leipää vatsan täytteeksi. Se on kapina elävän ihmisyyden orjuuttamista vastaan kuolleen omistuksen kautta; se on vahvin, voimallisin ponnistuksen ilmiö, jossa persoonallisuus pyrkii kehityksen vapauteen. Täysi ihmisyys kaikille on se kaikkein pyhin, minkä taisteleva köyhälistö valtiollisissa ja taloudellisissa taisteluissaan yksinkertaisessa liitonarkissa tuopi mukanansa ja jolle se vasta neljänkymmenenvuotisen marssinsa perästä kapitalismin erämaassa voi sosialistisessa yhteiskunnassa rakentaa arvokkaan temppelin.
Meidän aikoinamme, jolloin tulee taistella persoonallisuuden arvon ja vapauden puolesta, on yliopistomaailman tehtävä tosiaan aivan toinen kuin se, minkä Dubois-Reymond sille määräsi, että sen muka pitäisi olla Hohenzollernin keisarisuvun tieteellisenä henkivartiostona. Sen pitäisi murtaa vapaudelle tie, jota myöten täysin kehittynyt persoonallisuus astuu upeassa voimassaan ja kauneudessaan. Meidän aikamme yhteiskunnalliseen pyrkimykseen pitäisi yliopistojen ja akademiiojen oppilaitten osaa ottaa siitä tarkasti ja puolueettomasti oppiaksensa; oppineen ja taiteilijan pitäisi taistelevana seisoa sotarintamassa tavallisen työmiehen vieressä.
Ei mitään harhakuvituksia! Taistelijan tulee maksaa ryhtymisensä taisteluun suurilla uhrauksilla. »Vapauden palvelus on ankara palvelus, se ei tuota kultaa eikä valtioitten suosiota».[7] Se tuopi sen sijaan muuta: terävimmät okaat; luopumisen rakkaista tavoista, rakkaampien taipumusten uhraamisen, entisten ystävyyksien rikkomisen, ehkä isän ja äidin jättämisen, riitautumisen veljien ja sisarien kanssa. Yksin ja käsittämättömänä seisoo tuo »luopio» porvarillisesta maailmasta monasti taistelutoveriensa keskuudessa; vieraana ja samalla kotonaan varakkaan kansanluokan laaksossa, johon hän kasvatuksen ja elämäntapojen nojalla kuuluu; vieraana ja samalla kotonaan köyhälistön kukkuloilla, johon taas vakaumus on hänet lujasti liittänyt. On hauska taistella, on hauska elää, sillä henget ovat heränneet. Jotka seisovat varjossa, pyrkivät auringon valoon, jotka maassa ryömivät, nousevat pystyyn; nykyisistä orjista tulee taistelijoita, sillä he pyrkivät vapauteen. Sen takia kaikista uhrauksista huolimatta ei mitään pelkoa eikä väistymistä, päinvastoin rohkeutta ja taisteluhalua! Ken omassa rinnassaan tuntee, että hänen oma sielunsa mahtavasti pyrkii vapauteen, eteenpäin silloin taistelemaan kaikkien ihmisten vapauttamiseksi; eteenpäin taisteluun, joka tarkoittaa vapaasti kukoistavaa inhimillisyyttä sekä naiselle että miehelle!
[1] Tulee huomata, että kysymys tässä on pääasiallisesti saksalaisista oloista. Käänt. muist.
[2] Katso tästä K. Juutilaisen kirjoitusta Valvojassa. [Käänt. muist.]
[3] Tarkoittaa niitä yliopistoja koskevia määräyksiä, jotka aiheutuivat tohtori Aronsin, Berliinin yliopiston fysiikan dosentin, valtiollisesta toiminnasta sosialistiseen suuntaan. [Käänt. muist.]
[4] Hauptmanin »Kankurit» esittävät mieltä järkyttävällä tavalla Silesian kankurien taistelua parempien olojen saavuttamiseksi. [Käänt. muist.]
[5] Thiergartenin suuressa puistossa Berliinissä on eräs käytävä molemmin puolin varustettu nykyisen Preussin ruhtinassuvun kuvapatsailla. Taiteellisesti ei niillä ole suurta arvon. — Medici'n rikkaat ruhtinaat Florensissa edistivät suuresti taidetta. Käänt. muist.
[6] Katso Arist. Polit. I, 3. Käänt. muist.
[7] Sanat eräästä L. Uhlandin runosta. Käänt. muist.