Grigori Zinovjev

Kansainvälisen työväenliikkeen polttavat kysymykset

1920


Kirjoitettu: 14. toukokuuta 1920
Julkaistu: »Наболевшие вопросы международного рабочего движения». Изд-во Коммунист, Интернационала 1920
Suomennos: Tuntematon
Lähde: »Kansainvälisen työväenliikkeen polttavat kysymykset. Kommunistisen Internatsionaalen toinen kongressi ja sen tehtävät». Suomalaisten Kommunistien Sarjajulkaisu N:o 84. V. K. P:n Suomalaisten Järjestöjen Keskus-Toimisto, Pietari 1920
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine


 

Toista vuotta on kulunut siitä, kun pidettiin Kommunistisen Internatsionaalen ensimäinen eli perustava kongressi. Kommunistinen liike on tänä menneenä vuotena tavattomasti kasvanut koko maailmassa. Melkein kaikissa maissa, missä elää ja taistelee työväenluokka, meillä on nyt laajalle levinnyt kommunistinen sanomalehdistö ja nopeasti kasvavat kommunistiset järjestöt. Kommunistiselle liikkeelle tulee lakkaamatta joka päivä yhä uusia, yhä mutkallisempia ratkaisutehtäviä. On luonnollista, että Kommunistisen Internatsionaalen hetimiten on välttämätöntä kutsua kokoon toinen kongressinsa, josta, niin voidaan epäilemättä sanoa, tulee todella eturivin proletaarien yleismailmallinen kongressi. Lähestyvässä toisessa kongressissa meidän tulee arvioida se rikas kokemus, joka on saatu vuoden 1919 kevään ja vuoden 1920 kesän välisenä aikana. Meidän tulee antaa koko maailman proletariaatille aivan tarkka ja selvä vastaus liikkeen kaikkiin kipeimpiin kysymyksiin.

Aivan vartavasten, antaakseen kaikkien maiden työläisille mahdollisuuden tehdä lopullisen valintansa, herrat sosialipetturit määräsivät heinäkuun 31 päiväksi v. 1920 oman kongressinsa — II:n Internatsionaalen kongressin, jonka pitäisi kokoontuman Genevessä. Toivomme, ettei herra Huysmansin ja hänen osaveljiensä taas tarvitse lykätä toistaiseksi II:n Internatsionaalen kongressia.

Puoli vuotta takaperin nämä herrat jo olivat rasvanneet kaikki sitä varten, että kutsuttaisiin kokoon II:n Internatsionaalen kongressi. Kutsut oli jo lähetetty, edustajakokouksen paikka määrätty, mutta aivan odottamattoman äkkiä herrat Huysmansit lykkäsivät toistaiseksi kongressinsa. Nyt kyllä jo on selvää, mistä se johtui. Huysmans ja kumppanit vainusivat, että saksalainen Riippumattomien puolue aikoo jättää II:n Internatsionaalen hukkuvan laivan. Herrat Huysmansit vainusivat, että ranskalaiset sosialistit ovat tekemäisillään samoin. Ja herrat Huysmansit katsoivat parhaaksi lykätä kongressinsa. Me kovasti pelkäämme, että samallaiset yllätykset voivat kohdata Huysmansia nytkin. Totta kyllä, II:ssa Internatsionaalessa ei enää ole juuri ketään poislähtijää. Mutta siitä huolimatta eivät herrat Huysmansit lainkaan ole turvattuja heille epämieluisilta sattumilta.

Mutta olisi mitä suurin vahinko, jos herrain Huysmansien taaskin täytyy lykätä kongressinsa. Selvyyden vuoksi, havainnollisuuden vuoksi, me hartaasti toivoisimme, että rinnan III:n Internatsionaalen yleismaailmallisen kongressin kanssa pidettäisiin vaikkapa vain II:n Internatsionaalen kongressin kuvakin. Sen edustajakokouksen päiväjärjestyksessä, jonka Huysmans ja kumppanit ovat määränneet pidettäväksi Genevessä, on kysymykset diktatuurisia ja demokratiasta, sosialismin puolesta käytävän taistelun keinoista y.m. Olisi varsin toivottavaa, että koko maailman työmiesten silmäin edessä pidettäisiin kaksi kongressia, että kaikkien maiden proletariaatilla olisi nähtävänään kaksi tarkkaa, selvää, valmiiksi laadittua ohjelmaa, joita voi verrata keskenään ja joista tulee valita kerta kaikkiaan toinen tai toinen.

Keltaisesta II:sta Internatsionaalesta eivät eroa eivätkä ole eronneet ainoastaan »keskustan» väliainekset, vaan myöskin ne kaukonäköisimmät opportunistit, jotka ovat laskeneet, mitä tuleva päivä heille valmistaa, ne, jotka »ovat ymmärtäneet, että jos he tahtovat käyttää hyväkseen vielä edes jonkunlaista vaikutusvaltaansa työväenluokkaan, heidän tulee vaikkapa vain muodollisesti erota kavaltajain ja murhaajain likaisesta toisesta Internatsionaalesta.

II:sta Internatsionaalesta, kuten tiedetään, ovat muutaman kuukauden kuluessa eronneet:

  1. Saksan Riippumattomien Puolue.
  2. Ranskan Yhdistetty Sosialistinen Puolue.
  3. Englannin Riippumaton Työväenpuolue.
  4. Sveitsin Sosialistinen Puolue.
  5. Ameriikan Sosialistinen Puolue.
  6. Espanjan Sosialistinen Puolue.

Mainittujen puolueitten johtajain enemmistönä ovat välillä olevat keskusta-ainekset, jotka tärkeimmissä kysymyksissä horjuvat toisen ja kolmannen Internatsionaalen välillä, s.o. porvariston ja proletariaaiin välillä.

Mutta lisäksi on II:sta Internatsionaalesta eronnut esim. venäläisten mensheviikkien puolue. »Kommunistitsheskii Internationalin» tässä numerossa julkaisemme otteen Moskovan Työläisten ja Puna-armeijalaisten Edustajain Neuvoston virallisesta pikakirjoituspöytäkirjasta, joka sisältää Venäjän mensheviikkien pääjohtajan L. Martovin virallisen ilmoituksen siitä, sitä hänen puolueensa on eronnut II:sta Internatsionaalesta. Venäjän työläisten kohtalolle ei mensheviikkien II:sta Internatsionaalesta eroamisella ole mitään vakavaa merkitystä. Venäläisten mensheviikkien vaikutus Venäjän proletariaatin keskuudessa on mitätön. Mutta II:n Internatsionaalen hajoamisen oireena on myöskin venäläisten mensheviikkien siitä eroamisella hyvin suuri merkitys. Eri maista luoksemme saapuneet toverit ovat monta kertaa kertoneet, miten herrat Brantingit, Scheidemannit, Reunaudelit, Huysmansit, Hendersonit työväenkokouksissa ovat korulauseina puhuneet siitä, että Venäjällä ei todellista työväenliikettä edusta kommunistien puolue, vaan ... mensheviikkien puolue, ja ovat ylpeästi huomauttaneet mensheviikkien puolueen olevan II:n Internatsionaalen uskollisen puoluelaisen.

Nyt on tämäkin »todiste» riistetty mainituilta herroilta sosialipettureilta. Toisesta Internatsionaalesta on edelleen lähtenyt (ainakin toisella jalallaan astunut pois) puolalainen Bund, jonka johtajana on tunnettu opportunisti V. Medem. Mutta Neuvosto-Venäjällä toimivien Bundin kaikkien järjestöjen konferenssi hyväksyi äskettäin valtavalla äänten enemmistöllä seikkaperäisen päätöslauselman, joka ilmaisee solidarisuutta III:n Internatsionaalen kanssa.

Ketä sitten on jäänyt II:een Internatsionaaleen? Jos meitä kehotettaisiin mainitsemaan, sanokaamme, kolme tunnetuinta nimeä, jotka tätä nykyä toteuttavat II:n Internatsionaalen käytännöllistä puolta, niin ei meillä olisi muita mainittavia, kuin Pilsudski, Noske ja Branting.

Josef Pilsudski, puolalaisten ja venäläisten työmiesten murhaaja, ranskalaisten pankkiirien palkattu agentti, joka nyt on ryhtynyt sotaan venäläisiä ja ukrainalaisia työmiehiä ja talonpoikia vastaan, on sen saman puolalaisen »sosialistisen» puolueen isä ja tosiasiallinen innostuttuja, puolueen, jota II:n internatsionaalen Toimeenpanevassa Komiteassa edustaa herra Dashinski. Koko maailman työläiset ja, uskallamme olettaa, myöskin Belgian Työväenpuolueeseen, jonka johtajana vielä on herra Huysmans, kuuluvat työmiehet vihaavat teloittaja Pilsudskia, joka on ottanut itselleen mitä likaisimman tehtävän Ranskan pörssiltä. Mutta valitettavasti eivät kaikki nämä työmiehet tiedä, että tämän kaikkein likaisimman pankkiirikoplan kaikkein inhottavin agentti on osakkaana siinä huysmansilaisessa osakeyhtiössä, jota nimitetään II Internatsionaaleksi.

Branting on jo tietysti tunnustettu II:n Internatsionaalen johtaja. Brantingista on nyt tullut Ruotsin pääministeri. Ruotsin kuningas ja Ruotsin porvaristo hoksasivat, että paras kahlekoira, joka vartioi heidän lihavia voittojaan taisteluun heränneeltä Ruotsin proletariaatilta, on juuri Branting, tuo Ruotsin sosialidemokratian pää. Emme tiedä onko Ruotsin kuningas liittynyt virallisesti Ruotsin sosialidemakraattiseen puolueeseen. Kenties Branting II:n Internatsionaalen tulevassa kongressissa laulaa »omalle» kuninkaalleen samallaisen ylistysvirren, kuin hän ja Henderson lauloivat surullisen kuuluisassa II:n Internatsionaalen Bernin konferenssissa silloiselle paroonilleen Woodrow Wilsonille. Mutta yhden seikan me tiedämme: kaikkein katalimmat teot, mitä milloinkaan on tehty Ruotsissa, kaikkein julkeimmat häväistykset, mitä milloinkaan on tuntenut Ruotsin työväenluokka, kaikkein pimeimmät kepposet, mitä milloinkaan ovat tehneet kansainvälisen diplomatian väärinpelaajat Ruotsissa, ovat nyt II:n Internatsionaaten johtajan Brantingin ja hänen puoluetoverinsa, Ruotsin ulkoasiain ministerin, parooni Palmstjärnan työnä.

Noske. Hänen virkaurastaan viime vuoden aikana voidaan hiukkasen puhua. Ranskan porvariston kaikkein verisin kenraali, Pariisin Kommuunin teloittaja, Gallifet, nähkääs, on vain piimäsuu verrattuna melkein-»sosialistisen» Saksan tasavallan entiseen sotaministeriin herra Noskeen. Tätä nykyä Noske on vapautettu kunnioitettavista sotaministerin velvollisuuksistaan Saksan sosialidemokraattisessa hallituksessa. Noskella on nyt suuret ansiot. Ja saksalaiset toverit, joiden kanssa hiljattain saimme keskustella, aivan vakavasti ilmoittavat meille, että virallinen Saksan sosialidemokratia yhdeksi pääedustajakseen II:n Internatsionaalen Huysmansilaiseen Toimeenpanevaan Komiteaan valitsee juuri ... Gustav Nosken. Tämän johdosta sydämellisesti onnittelemme II Internatsionaalea. Branting, Pilsudski, Noske — ovatkin tuon II Internatsionaaleksi kutsutun keltaisen järjestön sopivia johtajia ja innostajia.

Vanhoista sosialistisista puolueista, jotka joskus ovat muodostaneet II:n Internatsionaalen pohjan, jäävät II:n Internatsionaalen riveihin nyt vain scheidemannilaiset ruumenet, jotka tuota pikaa voivat seurata Saksan Riippumatonta puoluetta.[1*] Jäävät myöskin Suomen valkoiset sosialidemokraatit, suomalaisen Gallifetin, kenraali Mannerheimin, osaveljet, ja muutamia mitättömiä ryhmiä.

Mutta II Internatsionaalen riveihin jää, sitä ei saa unohtaa, muutamia jäsenmäärältään suuria, työläisiin nojautuvia järjestöjä, jotka ovat vielä voimakkaana apuna porvaristolle. Me puhumme Englannin »Työväenpuolueesta», maltillisista englantilaisista trade-unioneista ja herra Gompersin johtamista vanhoista Amerikan ammattiliitoista. Muistammehan kuinka noin 10 vuotta takaperin II:n Internatsionaalen Toimeenpanevassa Komiteassa oli kova kiista siitä kysymyksestä, otetaanko vai eikö oteta II:n Internatsionaalen riveihin Englannin Työväenpuoluetta, josta Kautskykin silloin sanoi, että se on kauttaaltaan porvarillisten pyrkimysten läpitunkema. Tätä nykyä on tämä »Työvenpuolue» todellisuudessa ainoa suuri työväenpuolue, joka vielä on jäänyt II Internatsionaaleen. Samaa on sanottava Ameriikan ammattiliitoista, joita johtaa porvariston tunnettu agentti Gompers. II:n Internatsionaalen todellisena pohjana ovat nämä kaksi suurta työväen järjestöä, joilla tosin ei ole mitään yhteistä sosialismin kanssa (mikäli on kysymys näiden järjestöjen »johtavasta)» osasta), mutta jotka lukuisuuteensa nähden ovat huomattavana voimana.

Kun Kommunistinen Internatsionaale voittaa puolelleen nekin työväenkerrokset, jotka vielä kulkevat »Työväenpuolueen» mukana Englannissa ja Gompersin ammattiliittojen mukana Ameriikassa, silloin voidaan sanoa, että porvaristo on menettänyt viimeisenkin tukensa työväenliikkeessä.

 

* *
 * 

 

Kun me maaliskuussa v. 1919 perustimme Kommunistisen Internatsionaalen, niin saimme vielä kuulla yksityisiä lausuntoja, jotka tähtasivät siihen, että Kommunistisen Internatsionaalen virallinen julistaminen on vielä ennenaikaista. Lukija muistaa, että saksalaisten spartakistien ainoa edustaja, joka oli ensimäisessä kongressissamme v. 1919, katsoi Kommunistisen Internatsionaalen virallisen perustamisen parhaaksi vielä lykätä.

Runsas vuosi on kulunut, ja nyt on jo ehdottoman selvää, että nämä heikkouskoisen mielipiteet olivat aivan perusteettomia. Kommunistisen Internatsionaalen julistaminen oli ajan vaatima. Vieläpä voidaan sanoa, että me vähän myöhästyimme sen perustamisessa ja siten hidastutimme kansainvälisen proletariaatin järjestöllistä yhteenliittymistä.

On kulunut 15 kuukautta ensimäisestä kongressistamme. Näiden 15 kuukauden aikana on Kommunistisen Internatsionaalen poliittinen vaikutus kasvanut joka päivä. Aatetoveriemme luku on kasvanut ja kasvaa lakkaamatta. Lippumme tenho on lisääntynyt ja lisääntyy päivästä toiseen. Kuten suuri magneetti, vetää Kommunistinen Interaatsionaale puoleensa koko maailman eturivin työläisten sydämet. Mutta samalla emme salaa itseltämme sitä, että meidän järjestöllinen vaikutuksemme kansainväliseen proletariaattiin on vielä verrattain heikko. Meillä ei vielä läheskään ole sitä kansainvälistä järjestöä, joka on välttämätön menestyksellistä taistelua varten.

Juuri siitä syystä, että kommunismin aatteellinen vaikutus päivä päivältä tulee yhä suuremmaksi ja suuremmaksi, on meidän välttämättä heti määrättävä tarkat järjestöpuitteet, joissa tulee olemaan se meidän kansainvälinen työväenliittomme, jota kutsutaan Kommunistiseksi Internatsionaaleksi. Me emme salaa itseltämme sitä, että Kommunistinen Internatsionaale on tullut jossain määrin »muotiasiaksi». Joka päivä milloin yhdessä milloin toisessa maassa hyväksytään kymmeniä ponsilauselmia, jotka osottavat, että se ja se järjestö on päättänyt liittyä Kommunistiseen Internatsionaaleen. Mikäli nämä järjestöt ovat proletaarisia kokoonpanoltaan, mikäli nämä päätöslauselmat ilmaisevat jonkun maan työläisten hartaan halun ojentaa veljellisen kätensä muiden maiden työläisille, mikäli ne ilmaisevat yhä kasvavaa proletaarien kypsyyttä ryhtyä viimeiseen taisteluun porvariston kanssa, sikäli nämä päätöslauselmat tietenkin ansaitsevat vain mitä lämpöisintä tervehtimistä. Mutta kun me kuulemme, että herrat Crispienit ja Hilferdingit Saksassa, Morris Hillquit ja hänen hengenheimolaisensa Ameriikassa odottamatta myös alkavat ilmaista myötätuntoa III Internatsionaalea kohtaan ja ovat valmiit tietyillä ehdoilla siihen liittymään, sanomme itsellemme: täytyy sulkea Kommunistisen Internatsionaalen portti, täytyy panna luotettava vartija Kommunistisen Internatsionaalen portille.

Me ymmärrämme hyvin, etteivät mainitsemamme, kokemuksesta viisastuneet, opportunistit nyt hyvällä mielellä kolkuta Kommunistisen Internatsionaalen portille. Jos Ameriikan sosialistisen puolueen viralliset, Hillquitin johtamat kermakerrokset hyväksyvät päätöslauselmia Kommunistiseen Ihternatsionaaleen liittymisestä, merkitsee se sitä, että Ameriikan syvien rivien työmiehet vallankumouksellistuvat päivä päivältä ja ojentavat meille veljellisesti kätensä. Jos parlamenttikonstien mestarit, kuten Hillquit ja Kumpp., eivät katso »ylös» parlamentin Olympokseen, vaan »alas» työväen muurahaiskekoon, jonka asukkaat kiiruhtavat Kommunistisen Internatsionaalen riveihin, merkitsee se sitä, että amerikkalaiset työläiset vapautuvat porvariston ja sosialikavaltajain vaikutuksen alaisuudesta ja tulevat proletaarisen vallankumouksen kannalle.

Aivan samaa on sanottava saksalaisen Riippumattomien puolueen oikeistolaisista »johtajista». Belgian Työväenpuolueen edustajakokouksessa herra Huysmans äskettäin riemulla toisti Kautskyn hänelle lausumat sanat. Kautsky oli ilmoittanut Huysmansilte: jos minun puolueeni (s.o. Saksan Riippumattomien puolue) pakoittaa minut (s.o. Kautskyn) tekemään valinnan Riippumattomien puolueen ja II:n Internatsionaalen välillä, niin valitsen minä II Internatsionaalen. Huysmans lausui nämä sanat ikäänkuin ne olisivat olleet paras todistus II:n Internatsionaalen elinvoimaisuudesta. Mutta me tiedämme: »kauhea on uni, mutta armelias on jumala». Kautskyllä on joskus ollut vaikutusvaltaa Saksan työväenliikkeessä. Mutta nyt ei todellakaan ole ollenkaan liioiteltua sanoa, että Kautskyn puolella on vain hänen oma mustepullonsa — huonoine, vedensekaisine musteineen. Saksan Riippumattomain puolueen johtajiin lukeutuvat piintyneimmnät sovittelijat, jos heidän valittavakseen asetettaisiin joko liittyminen (tietysti vain virallisesti, tietysti vain sanoissa) Kommunistiseen Internatsionaaleen tai luopuminen Riippumattomien puolueen johtajain asemasta, luonnollisesti pitävät edellisiä parempana. Senpä vuoksi lähellä olevan Kommunistisen Internatsionaalen toisen kongressin tehtävänä nyt onkin olla sallimatta sellaisten »johtajain» tehdä tuota kepposta. Kommunistisen Internatsionaalen tulee pysyä toiminnan Internatsionaalena, sen tulee olla kunniallisena kansainvälisenä työläisten yhteenliittymänä, työläisten, jotka ovat julistaneet porvaristolle ratkaisevan taistelun, sen tulee olla yhdestä metallikappaleesta valettuna järjestönä. Itse Kommunistisen Internatsionaalen aate ei siedä sovittelijakoplan kaksimielisyyksiä ja vanhaa »sosialistista» diplomatiaa.

Tämä määrittelee meidän suhteemme siihen ryhmään, jota nyt joskus ivaten sanotaan »kahden ja puolen» (ei 2:sen ja 3:nnen, vaan 212:n) Internatsionaalen ryhmäksi. Puhumme niistä puolueista, jotka ovat eronneet II:sta Internatsionaalesta, mutta jotka eivät vielä ole liittyneet III:teen Internatsionaaleen. Ne ovat puolueita, joista puhuimme edellä, s.o. saksalaisten Riippumattomien puolue, ranskalaisten »yhdistyneitten» puolue, Englannin Riippumaton Työväenpuolue j.n.e. Meidän vastauksemme Saksan Riippumattomien puolueelle (julkaistu »Kommunistinen Internatsionaale» aikakauslehden 9:nnessä numerossa) on meidän jyrkkä ilmoituksemme tähän kysymykseen nähden. Me tiedämme: mainittuihin puolueisiin kuuluvat työmiehet valtavana enemmistönä ovat meidän puolellamme. Nämä työmiehet hartaasti haluavat taistella III:n Internatsionaalen riveissä porvaristoa ja sosialikavaltajia vastaan. Näille työmiehille me lähetämme lämpimän tervehdyksemme ja sanomme heille, että aina ilolla haluamme nähdä heidät riveissämme. Mutta me olemme aivan varmat siitä, että meidän puolueisiin kuuluvat työmiehet sitä pikemmin vapautuvat puolueittensa etujoukon politiikkaa määrääväin huonojen paimenten turmiollisesta vaikutuksesta, mitä räikeämmin me paljastamme kaikki nämä herrat Kautskyt, Hilferdingit, Hillquitit ja Kumppanit. Onneksi olkoon, sanomme me näihin puolueisiin kuuluville työmiehille! Mutta — vapautukaa ensin painolastistanne, ajakaa ensin hiiteen ne »johtajanne», jotka todellisuudessa ovat porvariston asiamiehinä joukossanne.

Tuleeko Kommunistisen Internatsionaalen lähestyvän toisen kongressin olla samanmielisten kokous, sellaisten miesten edustajakokous, jotka ovat kokonaan saman aatteen läpitunkemia ja pyrkivät saavuttamaan täydellisen ohjelmallisen ja teoreettisen (tietopuolisen) selvyyden, vai tuleeko sen olla suuri yleismaailmallinen kongressi, joka esittäisi mahtavan poliittisen mielenosoituksen osaa ja liittäisi yhteen mitä laajimmat työtätekevien joukot? Oletamme kumpaistakin. Mutta ensi sijassa samanmielisten kongressi. Työväenliikkeen asema kaikissa ratkaisevissa maissa on sellainen, vallankumouksellisten mielialojen kasvaminen koko maailmassa on sellainen, että, elleivät ulkonaiset vastukset estä, Kommunistisen Internatsionaalen tuleva toinen kongressi tulee olemaan voittoonsa kulkevan maailman proletariaatin poliittisten voimien mitä valtavin mielenosoitus.

Mutta kuitenkin on tulevan kongressin pääasiallisimpana tehtävänä: Kommunistisen Internatsionaalen käytännöllisen politiikan tarkka ja selvä määritteleminen, III:n Internatsionaalen lujittuminen niiden todellisten samanmielisten järjestönä, joilla on yksi ohjelma, yksi taktiikka (menettelytapa) ja jotka kulkevat samaa tietä.

Kommunistisen Internatsionaalen v. 1919 pidetyn ensimäisen kongressin päätehtävänä oli kommunismin lipun nostaminen koko maailmassa, kommunistisen ohjelman julistaminen. Tämä tehtävä on täytetty. Menestys on ollut aivan odottamattoman suuri. Nyt on kysymys toisesta askeleesta. Kommunistisen Internatsionaalen toisen kongressin v. 1920 tulee selittää kommunismin ohjelma ja osoittaa kommunistisen liikkeen taktiikka.

Tämä ei merkitse sitä, että me voisimme vetää kaikki kommunistiset puolueet saman haravan alle. Kommunistinen Internatsionaale hyvin tietää, että eri maiden työläisten täytyy ottaa huomioonsa tavattoman monenlaiset olosuhteet ja taktiikkansa sovelluttaa näihin olosuhteisiin. Tarkastellessamme niitä päämaita, joissa kommunismi jo on lujasti juurtunut, voimme me jakaa nämä maat neljään ryhmään.

1) Venäjä, missä proletaarinen kumous jo on tapahtunut, missä työväenluokka jo kolmen vuoden ajan on ollut vallassa ja missä päätehtävänä on toisella kädellä hyökkäävän vihollisen torjuminen, toisella kädellä — kommunistisen talouden rakentaminen.

2) Saksa, Itävalta ja osittain Balkanin valtiot, missä vallankumous on alkanut ja missä proletaarinen kumous syntyy tavattoman kiusallisten vaikeuksien kautta.

3) Englanti, Ranska, Italia — maat, joissa on voittajaporvaristo, vanhimmat parlamentilliset traditsioonit (perimätiedot), missä työväenluokan keskuudessa tapahtuu juuri paraillaan mitä syvin repeileminen ja arvojen uudestaan arvioiminen.

4) Sorretut kansallisuudet ja siirtomaat, kuten Irlanti, Intia, nyt osittain Turkki y.m., missä vapautusliike samalla ei voi olla saamatta koristeekseen kansallista väriä ja missä tämän johdosta kommunisteilla on aivan erikoiset tehtävät.

Kommunistisen Internatsionaalen toinen kongressi ottaa laskuihin kaikki nämä olosuhteiden kirjavuudet. Jokaista päätöstä tehdessään se tulee pitämään lähtökohtanaan tätä monimuotoisuutta ja tulee muistamaan, että koko kapitalistisen maailman uudestarakentaminen, maailman, joka on ollut ja on vielä surullisen kuuluisissa porvarillisissa »siteissä», — on kyllin monimutkainen tehtävä.

Kommunistisen Internatsionaalen toinen kongressi luonnollisesti keskittää huomionsa niihin taktillisiin kysymyksiin, jotka ovat eurooppalaisen eturivin työväenliikkeen tärkeimpien maiden ratkaistavina. Mutta se muistaa ei ainoastaan Ameriikan, vaan myöskin Intian, Persian, Jaappanin ja muut maat.

 

* *
 * 

 

Yhtenä tärkeimpänä taktillisena kysymyksenä, joita meidän toinen kongressimme tulee käsittelemään, on kysymys parlamentarismista. Tästä kysymyksestä kiihkeästi väitellään Saksassa, Englannissa, Italiassa ja monissa muissa maissa.

Ennen kaikkea tietysti on välttämätöntä ottaa selville: mistä me riitelemme? Me emme kiistele siitä, tuleeko porvariston voittaneen proletariaatin säilyttää parlamenttijärjestelmä. Hyvin tiedämme, että parlamentillinen järjestelmä on porvarillisten valtioiden järjestelmä. Proletaarisen diktatuurin muotona ovat Neuvostot, eivätkä demokraattiset parlamentit. Kommunistien kesken luullakseni tapahtuu väittely yksinomaan siilä, voidaanko, tuleeko tietyissä olosuhteissa käyttää hyväkseen porvarillista parlamenttia niin kauan kuin se on olemassaNeuvostojen puolesta käytävän taistelun ja proletaarisen diktatuurin eduksi. Yksinomaan siten on kysymys esitettävä.

Ja siihen, siitä olemme vakuutetut, Kommunistisen Internatsionaalen toinen kongressi vastaa: ei ainoastaan voida, vaan vieläpä tuleekin käyttää hyväkseen porvarillista parlamenttarismia — aivan samoin kuin käytämme hyväksemme esimerkiksi laillisten sanomalehtien julkaisemismahdollisuutta porvariston diktatuurin aikana, aivan samoin kuin meidän tulee käyttää hyödyksemme jokaista laillista mahdollisuutta pääoman diktatuurin vallitessa.

Koko maailmassa, Neuvosto-Venäjää lukuunottamatta, s.o. sitä maata lukuunottamatta, missä proletariaatilla jo on valta, on sanomalehdistö joukkojen sortamisen elimenä, aivan samoin kuin porvarillinen parlamenttarismikin. Eikä sentään kukaan kaikkein »vasemmistolaisimmista» kommunisteista ole vielä ajatellut sellaista, ettei porvarilisen demokratian aikana pitäisi käyttää hyväkseen laillista työväen sanomalehdistöä, vaikka tämän viimemainitun joskus täytyisi ottaa lukuun sensuurin ehdot ja mukautua porvarillisiin lakeihin. Jokseenkin samanlainen on meidän suhteemme kysymykseen porvarillisista parlamenteista. Venäjän mustasotnjalaisen Valtakunnan Duuman 500:n tilanherra- ja porvariedustajan vastapainona olleet kuusi työväen edustajaa tekivät arvaamattoman suuren palveluksen työväen vallankumoukselle. Sodan alussa karkoitti tsaari heidät pakkotyövankeuteen, mutta heidän työnsä johdosta seurasi heitä matkalla satojen tuhansien venäläisten työläisten ja talonpoikain myötätunto.

Ja meille älköön sanottako, eitä tämä oli mahdollista vain Venäjällä! »Älä sano: en voi — sano: en tahdo». Liebknecht yksinään — 500 porvari-, junkkeri- ja piintynyttä sovittelijademokraatti-edustajaa vastaan — teki proletaariselle vallankumoukselle Saksassa unohtumattomia palveluksia, kun hän yksinään kaikkia vastaan äänesti sotamäärärahojen myöntämisiä vastaan, kun hän lyhyin puhein edustajapaikaltaan säälimättömästi paljasti porvarillisen valtion.

Höglund ollen yksinään muutamia satoja ruotsalaisia tilanherroja ja porvareita vastassa — teki suuria palveluksia Ruotsin työväenluokalle, kun hän paljasti militarismin sopimukset ja kutsui työväenluokkaa taisteluun. Samaa olemme nähneet Serbiassa, Bulgariassa. Samaa saamme pian nähdä kaikissa maissa, missä on olemassa jonkun verran vaikuttava, jonkun verran kunnioitusta ansaitseva kommunistinen puolue. Lähteä rynnäkköön kapitalismin linnakkeita vastaan, pyrkiä viemään mukanaan miljoonaiset joukot ja samaan aikaan olla omaamatta itse riittävästi voimaa ja järjestyneisyyttä voidakseen porvarillisessa parlamentissa takoa itselleen edes pienen kommunismin taistelijain ryhmän, joka ei antaudu porvarillisen parlamentarismin valheellisen vaikutuksen alaiseksi, joka ei liukastele »demokraattisten» parlamenttien sileällä parkettilattiallä, — merkitsee samaa, kuin antaa itsestään vaikutus: nämä miehet osaavat puhua leveitä lauseparsia, mutta eivät osaa tehdä vakavaa vallankumouksellista työtä.

Älköön meille myöskään sanottako, että meillä jo ilman sitäkin on riittävästi mahdollisuuksia puhua »kansan kanssa» ettei parlamentin puhujalava meille ole tarpeen. Se on vähemmistön katsantokanta. Se on omanlajistaan aristokratismia (ylimysläisyyttä). Se on niiden katsantokanta, jotka jo ovat maistaneet tiedon puusta ja jotka jo ovat ymmärtäneet porvarillisen rakennuksen, tasapaino-opin. Meille ovat tärkeitä laajemmat joukot. Meidän, kommunistien, tulee nyt oppia tekemään liikkeitä paljonmerkitsevillä luvuilla. Meidän täytyy jokaista askeltamme vertaillen mitata sillä, minkä vaikutuksen se tekee, ei tuhansiin, ei kymmeniin tuhansiin, vaan miljooniin ja kymmeniin miljooniin ihmisiin. Paitsi kaupunkityoläisten etujoukkoa, joka jo tuntee porvarillisen demokratian arvon, on kaupungeissa vielä olemassa miljoonia porvariston sokaisemia ihmisiä. Ja pikkukaupungeissa, maaseudulla asuu miljoonia ja kymmeniä miljoonia talonpoikia, työtä tekeviä pikkuomistajia, jotka ennen sotaa nöyrästi kestivät vaivat ja vastukset ja taivuttivat niskansa porvarillisten yksinvaltiaiden ikeen alle. Nuo ihmiset alkavat vasta nyt herätä uuteen elämään. Parlamentin puhujalavalta lausuttu rohkea sana, jota ei saa vaikenemaan paikallinen porvarillinen sanomalehti, eikä pappi saarnapöntöstään, on heille sangen suurimerkityksinen.

Mutta kun on kysymys parlamenttarismin hyväkseenkäyttämisestä, ei meille ole tärkeää ainoastaan agitatsioonin ajankohta, vaan myöskin järjestymisen ajankohta.

Me muistamme, että tov. Lenin, kun me Sveitsissä maaliskuussa v. 1917 saimme ensimäisen sähkösanoman Venäjällä tapahtuneesta ensimäisestä vallankumouksesta, pietarilaisille ystävillemme lähettämissään ensimäisissä sähkösanomissaan erikoisesti huomautti välttämättömyydestä saada aikaan Pietarin Kaupungin Duuman kunnallisvaalien määrääminen. Mikä aiheutti tämän huomautuksen? Tov. Lenin muisti Pariisin Kommuunin esikuvan, Kommuunin, joka syntyi, kuten tiedämme, kunnallisvaaleista. Tov. Lenin tiesi varsin hyvin, eitä meidän puolueellamme, joka on ollut olemassa jo noin 20 vuotta, vaikka sillä jo silloin olikin sangen huomattava vaikutus Venäjällä, niin olimme me sentään heikosti raudoitettuja järjestöllisessä suhteessa. Me haimme niitä teitä, joita kulkien puolueella olisi mahdollisuus jokaisessa kaupungissa ulottaa laajalle järjestölliset juurensa, ja me tulimme siihen johtopäätökseen, että kaupunkien itsehallintovaalit vallankumouksen olosuhteissa ehdottomasti antavat tuon mahdollisuuden. Me muistamme edelleen, kuinka noin kuusi viikkoa ennen suurta lokakun vallankumousta v. 1917 samassa Pietarissa toimitettiin uudet Pietarin Kaupungin Duuman kunnallisvaalit. Silloin oli jo työmiesten enemmistö meidän puolellamme. Vaalipäivinä lähtivät Pietarissa kaikki raitiotievaunut liikkeelle varustettuina suurilla julistuslehtisillä, joissa kehotettiin äänestämään kommunistien listan puolesta. Kaikki puolueet liittyivät meitä vastaan, ja siitä huolimatta me saimme tavattoman suuren vaalivoiton. Kysytään: estikö vai auttoiko sellainen parlamenttarismin hyväkseen käyttäminen meidän lokakuun voittoamme? Tähän asti olemme varmasti uskoneet, että se ei ollut esteeksi, vaan tosiaankin avuksi. Niinä kahdeksana kuukautena, jotka kuluivat porvarillisesta helmikuun kumouksesta proletaariseen lokakuun vallankumoukseen Venäjällä, meidän puolueemme koetti jokaisen päivän, jokaisen tunnin käyttää hyväkseen muodostaakseen itselleen koko maassa ehjän järjestösolujen verkon, jotka sitten olivat proletaarisen diktatuurin pohjana. Ellemme me 8 kuukauden kuluessa olisi ennättäneet kautta maan muodostaa suuria kommunistisia ryhmiä työväen ja sotilaiden edustajain Neuvostoissa, ammattiliitoissä ja kaupunkien itsehallintoelimissä, niin emme me olisi voineet lokakuussa ottaa valtaa. Ja vielä enemmän — me emme olisi kyenneet tätä valtaa pitämään. Meillä täytyi jokaisessa kaupungissa olla ryhmä miehiä, jotka käytännössä saivat oppia ratkaisemaan asuntokysymystä, elintarvekysymystä ja kaikenlaisia muita tärkeitä elinkysymyksiä. Ilman sitä olisimme pysyneet vain propagandan ja agitatsioonin puolueena. Ilman sitä emme olisi voineet tarttua hallitusperäsimeen.

Eikä tämä lainkaan estänyt sitä, että meidän Neuvostomme muutama kuukausi voitokkaan proletaarisen vallankumouksemme jälkeen lakkauttivat, paikottain yksinkertaisesti hajoittivat, kaupunginduumat, jotka oli valittu yleisen äänioikeuden perusteella, ja asettivat niiden sijaan työmiesten ja sotilaiden edustajain Neuvostojen osastot, jotka valittiin proletaarisella perusteella. Mutta juuri tuona välikautena ennen vallan anastamista emme me jättäneet käyttämättä hyväksemme ainoatakaan mahdollisuutta, me tarrasimme kiinni »laillisten» mahdollisuuksien jokaiseen kyynärään. Me muistimme, että kommunistisen puolueen tulee koettaa pesiytyä jokaiseen suureen kaupunkiin, jokaiseen suureen ammattiliittoon, jokaiseen tehtaaseen, jokaiseen talonkomiteaan, kaupungin itsehallinnon jokaiseen elimeen.

Hyvin tunnettua on myöskin, että kommunistinen puolue Venäjällä, jo pitäessään valtaa käsissään, määräsi ja suoritutti Perustavan Kokouksen vaalit, otti osaa näihin vaaleihin ja että sillä oli ryhmänsä Perustavassa Kokouksessa. Ja varmaa on, että vaikuttavan kommunistisen ryhmän olemassaolo Perustavassa Kokouksessa vain auttoi tätä Perustavaa Kokousta asianmukaisella hetkellä proletaarisen vallankumouksen tieltä. Kommunistinen Internatsionaale on sitä mieltä, ettei yksistään parlamenttikysymyksen tähden missään tapauksessa pidä sallia kommunistien hajaantumista. Uskomme Kommunistisen Internatsionaalen toisen kongressin asettuvan samalle katsantokannalle. Mutta samalla tulee se aivan yksikantaisesti puolustamaan sitä, että kommunistit säännöllisesti käyttäisivät hyväkseen parlamentlarismia kaikissa porvarillisissa demokratioissa muistaen, että tämä on yksi parhaimpia keinoja, joiden avulla voimme aukaista joukkojen silmät näkemään kapitalististen puolueiden todellisen luonteen.

 

* *
 * 

 

Toinen sangen tärkeä ratkaisutehtävä, joka tulee Kommunistisen Internatsionaalen toisen kongressin suoritettavaksi, on kysymys ammattiliitoista. Me jo huomautimme edellä, että jos II Internatsionaalella vielä on jotain merkitystä porvaristolle, niin on asianlaita siten vain sen vuoksi, että Saksan, Englannin ja Ameriikan ammattiliitot vielä seuraavat tätä II keltaista Internatsionaalea. Muutamat ultra-»vasemmistolaiset» toverit tekevät tästä sen johtopäätöksen, että sitä pahempi ammattiliitoille ja sitä vähemmän tarvitsee meidän kiinnittää niihin huomiota. Mutta tällä johtopäätöksellä ei sentään voi olla mitään yhteistä kommunismin kanssa. Jos joku tosiasia ei meitä miellytä, niin emme me voi siitä suoriutua lauseparrella, että sitä pahempi sanotulle tosiasialle. Meidän tehtävämme ei ole ainoastaan selittää jokin tosiasia, vaan myöskin muuttaa se. Ammattiliittoja koskevassa kysymyksessä ei kommunistien tehtävänä ole vain selittää, kuinka porvariston ja sen agenttien tueksi tulleet monimiljoonaiset, pikkuporvarilliset, reformistiset ammattiliitot syntyivät ja kehittyivät pitkällisen, rauhallisen, reformistisen porvarillis-demokraattisen kauden pohjalla. Meidän tehtävämme on pitkällisen, sitkeän ja järkähtämättömän työn kautta muodostaa aluksi näiden liittojen sisäpuolella suuria kommunistisia ryhmiä ja sitten niiden kautta suunnata kaikki nämä liitotkin toiselle tielle.

Kansainvälinen proletaarinen liike, voidaan sanoa, on nyt suorastaan takertunut ammattiliittokysymykseen. II Internatsionaale on hajonnut. Se on totta. Mutta samaan aikaan »vapaitten», todellisuudessa keltaisten ammattiliittojen Internatsionaale Amsterdamissa on alkanut uudestisyntyä. Kun porvariston toinen jalka rampautui, niin astuu se pontevasti toisella jalallaan. Menetettyään melkein kokonaan toisen Internatsionaalen, tuon poliittisten järjestöjen kansainvälisen yhtymän, joka oli ollut olemassa aina siihen asti, kun täydellisesti paljastettiin vanhat sosialidemokraattiset puolueet, jotka olivat tehneet mitä uskollisimman palveluksen pääomalle, koettaa porvaristo nyt istuutua toisen ratsun selkään: ammattiliittojen Internatsionaalen selkään. Ja liioittelematta voidaan sanoa: rosvoja edustava Kansain Liitto on nyt vähemmän vaarallinen kansainväliselle proletaariselle vallankumoukselle, kuin amsterdamilainen keltaisten ammattiliittojen Internatsionaale. Kaikkein takapajuisimmatkin työläiset Länsi-Euroopassa ja Amerikassa alkavat nyt ymmärtää, että Kansain Liitto on — rosvokopla. Mutta että ammattiliittojen Amsterdamin Internatsionaale, totta puhuen, on tuon samaisen rosvomaisen Kansain Liiton asioimistoimisto, siitä eivät vielä ymmärrä noiden samojen maiden miljoonat ja miljoonat järjestyneetkään työläiset. Varmuudella voidaan sanoa: vedettyämme puolellemme ne suuret ammattiliitot, jotka nyt ovat porvarillisen politiikan ainoana joukkotukena, me samalla poistaisimme pahimman esteen menestyksellisen ja nopean proletaarisen vallankumouksen tieltä. Kansainvälinen proletariaatti jäisi silloin katselemaan silmistä silmiin kansainvälisiä, imperialistisia rosvoja. Välipuskurit tulisivat poistetuiksi. Yhteentörmäys seuraisi ehdottomasti ja viipymättä. Ja voitto tietysti olisi meidän puolellamme.

Kas siinä syy, miksi, kysymyksellä meidän suhteestamme ammattiliittoihin tulee olemaan ensiluokkainen merkitys Kommunistisen Internatsionaalen II:lle Kongressille.

Muutamat muka »vasemmistolaiset» saarnaavat joukottaista ammattiliitoista eroamista. Nämä vasemmistolaiset lauseparsisepät olettavat, että tehtävämme suorittamiseen riittää se, kun halveksivasti irvistäen läimäytetään saksalaisia ammattiliittoja vasten naamaa halveksivin huudahduksin: «vapaan-keltaiset ammattiliitot!»

Niin, liitot, jotka sietävät johtajainsa joukossa herroja Legieniä, Sassenbachia, Robert Schmidtiä ja muita pääoman käskyläisiä, niin, — ne liitot tällä hetkellä ovat »vapaan-keltaisia» liittoja! Se on totta. Mutta vaikka nuo liitot olisivat vielä kolme kertaa »keltaisempia» kuin ovat nyt, niin ei meillä silloinkaan olisi oikeutta niistä erota, koska noihin liittoihin on järjestyneenä miljoonia proletaareja. Kun tsaarin hallitus santarmieverstiensä, kuten surullisen kuuluisan santarmi-»sosialistin» Subatovin, kautta järjesteli keltais-papillisia ammattiliittoja Venäjällä, niin bolshevikit eivät eronneet näistä ammattiliitoista, vaan olivat hekin niissä taistellakseen sisästä käsin taantumuksellisia vaikutuksia vastaan ja aukaistakseen työläisten silmät näkemään näiden liittojen esittämän osan. Kun tsaarin hallitus otti käytäntöön tehtaissa tehtaitten vanhinten laitoksen mitä taantumuksellisimman vaalilain perusteella, niin bolshevikit käyttivät tätäkin järjestömuotoa hyväkseen, ja ainoastaan sellainen järjestö, joka pelkää omaa varjoaan, joka ei luota omiin voimiinsa, joka on riittämättömästi järjestynyt ja kurianoudattava voidakseen menestyksellisesti vastustaa vihollisen kaikkia hajoittavia vaikutuksia, vain sellainen järjestö pelkää mennä taantumuksellisiin työväenliittoihin pitäen tarkoituksenaan niiden käyttämistä etujensa ajamisessa.

Saksan »vapaan-keltaisiin» ammattiliittoihin kuuluu nyt 7 miljoonaa jäsentä. Valitettavasti ovat nämä 7 milj. jäsentä melkein kokonaan ammatillisen byrokratian (virkavallan) kourissa. Saksan »vapaan-keltaisten» ammattiliittojen koko järjestökoneisto on rakennettu niin, että ammatillinen byrokratia voi käännellä liittoja aivan mielensä mukaan. Vain vähitellen, hitaasti, kiusallisen hitaasti eturivin työläiset, jotka ovat järjestyneet näihin liittoihin, alkavat jälleen päästä voitolle keltaisesta ammattiliittobyrokratiasta. Mutta tosiasia sentään on, että »vapaan-keltaisiin» ammattiliittoihin on järjestynyt miljoonia saksalaisia työläisiä. Herra Kappin vastavallankumouksellisen kumouksen viikko osoitti hyvin selvästi, kuinka tavattoman suurta osaa edelleenkin esittävät nämä »vapaan-keltaiset» ammattiliitot, ja ne olivatkin ainoat, jotka kykenivät ajoissa pelastamaan Ebertin ja Scheidemannin kruunun, ja samalla myös porvariston kruunun.

Ja mitä voivat toistaiseksi meidän ultra-»vasemmistolaiset» ystävämme järjestöllisessä suhteessa asettaa »vapaan-keltaisten» ammattiliittojen vastapainoksi. Saksan »vasemmisto»-kommunistit ovat perustaneet »yleissaksalaisen Työväenliittonsa» (Arbeiterunion). Nimi on kaikuva, nimikilpi komea, mutta mitä on sen takana? »Vasemmisto»-kommunistit itse ilmoittavat, että heidän Arbeiterunioniinsa koko Saksassa on parhaassa tapauksessa järjestynyt noin 100,000 työläistä. Saksan syndikalistit niin ikään laskettelevat sangen runsaasti »vapaan-keltaisille» ammattiliitoille osoitettuja herjaussanoja. Saksalainen syndikalismi kasvoi puoliporvarillisista paikallisista liitoista. Entä sitten? Saksalaiset syndikalistit itse ilmoittavat, että monien vuosien kuluessa heidän on onnistunut järjestää riveihinsä enintään noin 250,000 liiton jäsentä. Ja siinä on kaikki, mitä meidän »vasemmistolaisillamme» on panna vastapainoksi herrojen Legienien johtamille seitsenmiljoonaisille liitoille!

Helisevin lauseparsin, sanoin hyökkääminen »vapaan-keltaisten» ammattiliittojen kimppuun on helppo, mutta ei lainkaan vakava tehtävä. Jos venäläiset kommunistit menshevikkejä vastaan taistellessaan olisivat rajoittuneet pelkkään suunsoittoon ja hyökkääviin lauseparsiin »pois liitoista», niin olisivat ammattiliitot vielä nytkin menshevikkien, s.o. venäläisten Legienien käsissä. Meidän »vasemmistolaisten» ystäviemme tulee lukea meidän Venäjällä käymämme taistelun historia ja silloin he tietävät, että useitten vuosien ajan ammattiliike Venäjällä oli venäläisten sosialikavaltajain käsissä. Vielä tsaarilaisuuden kukistamisen jälkeen, vuoden 1917 helmimikuun vallankumouksen jälkeen ammattiliittojen yleisvenäläisessä konferenssissa v. 1917 venäläisillä menshevikeillä oli enemmistö ammattiliitoissa. Vielä elokuussa v. 1917 tuossa Moskovassa pidetyssä surullisen kuuluisassa Valtakunnan Neuvottelukokouksessa, jonka Venäjän porvaristo järjesti agenttiensa, Kerenskin ja Kumpp. kautta, olivat menshevikit ammattiliittojen valtuuskunnassa hyvin voimakkaat. Venäläiset kommunistit eivät ottaneet itselleen tunnuslausetta »pois liitoista». Päinvastoin, he suuntasivat silloisiin »vapaan-keltaisiin» venäläisiin ammattiliittoihin parhaat voimansa. He järjestivät jokaisessa liitossa, jokaisessa piirissä, liiton jokaisessa osastossa kommunistisen solunsa, bolshevikkiryhmänsä. Joskus tähän ryhmään alussa kuului vain jokunen kolme miestä. Jokaisessa taistelutapauksessa, jokaisessa tapausten käänteessä, jokaisessa tienmutkassa, jokaisesta pienimmästäkin aiheesta nämä ammattiliittojen kommunistiset ryhmät ryhtyivät avotaisteluun »vapaan-keltaista» enemmistöä vastaan. Vähitellen kertyi ammattiliittojen pienen kommunistisen ryhmän ympärille kaikki se aines, mikä oli rehellistä ja ajattelevaa venäläisissä ammattilitoissa. Askel askeleelta käytiin taistelua jokaisen ammattiliiton hallinnosta. Tavattoman työläästi, sitkeästi ja järkähtämättö täytyi taistella kaikkein vihamielisimpien ammattiliittobyrokraattien karkoittamiseksi virkapaikoiltaan. Ja sellaisella sitkeällä taistelulla vihdoin päästiin siihen, että me valtasimme ammattiliitot. Ja tämän mitä voimakkaimman aseen me riistimme »vapaan-keltaisten» johtajain käsistä.

Kas sillä tavoin vakavat puolueet taistelevat sosialipetturien vaikutusta vastaan. Ja jos me emme osaisi muuta kuin huutaa ammattiliittovirkamiehiä vastaan, jos me rajoittuisimme vain siihen, että enemmän tai vähemmän järkevästi parjaisimme heitä, kuten nyt tekevät meidän »vasemmistolaiset» ystävämme taistelussaan niin sanottuja »Bonzen» (pikkujumalia, epäjumalia) vastaan, niin kuorma pysyisi nytkin paikallaan; me jatkaisimme parjaustamme, mutta keltaiset johtajat pysyisivät edelleenkin miljoonaisissa liitoissa.

Jos me nyt huudamme Saksassa, Englannissa tai Ameriikassa tunnuslauseen »pois liitoista», niin merkitsee se samaa, kuin esittää tunnuslause »pois järjestyneiden työläisten riveistä». Vanhoissa »vapaan-keltaisissa» ammattiliitoissa on nyt järjestyneinä miljoonia työläisiä. Näillä miljoonilla on tuhansia ennakkoluuloja, he ovat välistä vielä kokonaan niiden piintyneitten sovittelijain kourissa, jotka ovat liittojen johtomiehinä ja jotka näitä liittoja myyskentelevät, kuten mustalaiset hevosia. Mutta nämä ammattiliittojen miljoonat jäsenet luopuvat ehdottomasti ennemmin tai myöhemmin noista kaupustelijoista ja lähtevät proletaarisen vallankumouksen tielle. Se on yhtä välttämätöntä, kuin on sosialismin voitto kapitalismista. Yksi on mahdoton ilman toista. Sosialismi ei voi voittaa tempaamatta pois porvariston vaikutuksen alaisuudesta noissa liitoissa tätä nykyä järjestyneinä olevia miljoonia työläisiä. Ja tämä työläisten vapautuminen porvarillisten keltaisten johtajain vaikutuksen alaisuudesta tapahtuu sitä pikemmin, mitä vähemmän me huudamme tunnuslausetta »pois liitoista» ja mitä sitkeämmin me työskentelemme näiden liittojen sisällä.

Kommunistien tulee olla kaikkialla, missä ovat järjestyneinä työväenjoukot. Kommunistien tulee osata olla myöskin vähemmistönä. Kommunisteilla täytyy joka tapauksessa olla oma erikoinen järjestönsä, joka on riippumaton kaikenlaisista »vapaan-keltaisista», vapaista ja kaikista muistakin liitoista. Kommunisteilla tulee olla puolueensa, joka, olipa se sitten kuinka vähälukuinen tahansa, aina puolustaa koko työväenluokan etuja. Mutta kommunistien tulee, aina toimien järjestyneesti, toimien puolueena, esiintyen suunnitelmallisesti, heittää parhaat voimansa sinne, missä on petettyjä työläisjoukkoja. Ja mitä enemmän petettyjä nämä työläiset ovat, mitä viekkaammin on rakennettu se koneisto, jonka avulla näitä työmiehiä pietetään, sitä enemmän kommunistien tulee ponnistaa vapauttaakseen työläiset tämän koneiston vaikutuksen alaisuudesta. Ottaa kommunismin tuntosarvilla kiinni kaikista työväenjärjestöistä, levittää kommunististen aatteiden vaikutusta kaikkien etäisimmässä maakuntakolkassa, missä on [1] olemassa jokin »vapaan-keltaisten» ammattiliittojen osasto, se on tietenkin paljon työläämpää, kuin heittää tunnuslause »pois liitoista» ja muodostaa lohdutuksekseen valekaunis »Työväen Liitto», jossa on kourallinen jäseniä. Onhan vanhastaan tunnettu asia, että Patjomkinin kylien kuvaaminen on yleeinsä puhuen paljon helpompaa, kuin tehdä vakavaa proletaarista työtä. Ken edellistä pitää parempana, hän ei kulje Kommunistisen Internatsionaalen polkua.

Saksassa ja muissa maissa on viime kukausina herännyt aate, että vanhojen ammattiliittojen sijaan asettaisiin niin sanotut tuotantoneuvostot (Betriebsräte). Nämä tuotantoneuvostot muodostavat samanlaisen järjestön, kuin meillä Venäjällä ovat olleet ja ovat tehdaskomiteat. Nämä ovat elimiä, joita työmiehet valitsevat itse liikkeissä etupäässä tehtaan asiain hoitoa varten.

Kommunistinen Internatsionaale luonnollisesti kannattaa aivan täydellisesti sellaisten tuotantoneuvostojen eli tehdaskomiteain muodostamisen aatetta — varsinkin tällaisten komiteain muodostamista itsealotteisesti vallankumouksellisella pohjalla, vallankumouksen tilanteessa. Mutta samalla ei saa hetkeäkään ajatella, että nämä tehdaskomiteat voisivat jossain määrin korvata tuotannollisia ammattiliittoja. Neuvosto-Venäjällä nämä tehdaskomiteat ovat itse muodostuneet tuotannollisten ammattiliittojen perussoluiksi. Tehdaskomiteat (eli tuotannolliset tehdasneuvostot) Venäjällä ovat alkuperäisiä järjestökollektiiveja, joiden pohjalle tuotannolliset ammattiliitot ovat rakennetut.

Nykyisten »vapaan-keltaisten» ammattiliittojen uudistamisessa tulevat nämä tehdaskomiteat myötävaikuttamaan mitä tehokkaimmin. Nykyisten »vapaan-keltaisten» liittojen uudestisyntyminen tapahtuu suuressa määrin näiden tuotantoneuvostojen kautta. Näin on asia. Kommunistien tulee kiinnittää huomionsa tehdaskomiteain, noiden uudestisyntyväin ammattiliittojen perussolujen, valtaamiseen. Mutta samalla meidän tulee, maksoi mitä maksoi, vallata itse liitotkin. Ei voida anastaa valtaa ja pitää sitä, ellei ole vallattu sitä tavatonta koneistoa, jona ovat nyt esimerkiksi kuljetustyöläisten valtavat ammattiliitot. Tässä koneistossa on paljon ruostunutta, tässä koneistossa on paljon romua. Kaiken sen heittää menemään proletaarinen vallankumous, kaiken sen uudistaa mieleisekseen proletaarinen diktatuuri. Mutta meidän huomiomme täytyy olla kiintyneenä juuri tämän koneiston valtaamiseen, kelvottoman heittämiseen pois siitä ja kaiken muodostamiseen uudestaan vallankumouksellisen proletariaatin esikuvan mukaan.

Kova kuohunta on alkanut vanhojen ammattiliittojen keskuudessa. Englannin trade-unionit eivät ole enää samoja, kuin ne olivat viisi vuotta takaperin. Samaa voidaan sanoa myöskin Gompersin Työn Liitosta Amerikassa. Saksassa on alkanut ja on täydessä käynnissä vanhojen piintyneitten ammattibyrokraattien paikoiltaan karkoittamisen prosessi. »Kolmiliito», s.o. Englannin kolmen suurimman ammattiliiton yhtymä, alkaa selvästi unohtaa Englannin »klassillisen» trade-unionismin vanhan porvarillisen perimätiedon. Trade-unionien kongressin kanssa samanaikaisesti Lontoossa maalisk. v. 1920 pidetty Englannin ammattiliikkeen vasemmistoedustajain kokous on tärkeä tapaus Englannin proletaarisen liikkeen historiassa (kts. selostusta siitä N:o 10 »Komm. Intern.») Jos eri maiden kommunistiset puolueet osaavat ottaa oikean suunnan ammattiliittoihin nähden, niin ei tämä vanhojen liittojen vasemmistolaistuminen tulekaan kasvamaan päivittäin, vaan tunnittain.

Ei voida millään tehdä suurempaa palvelusta Legieneille, Gomperseille ja herroille Jouheaux'ille (lue: Shuo'ille). kuin vanhojen liittojen boikottauksen »vasemmisto-»taktiikalla ja eroamisella niistä. Legienille, Jouheaux'ille, Gompersille ja Kumpp. onkin tarpeen vain se, eitä työmiesten parhain osa eroaisi »heidän» liitoistaan, ja jättäisi heidät yksinvaltiaiksi isänniksi näihin järjestoihin. Tätä mielihyvää Kommunistinen Internatsionaale ei sentään suo keltaisille johtajille. Kommunistisen Internatsionaalen Toinen kongressi epäilemättä antaa tunnuslauseen: vaikkapa vain muutamia kymmeniä miehiä käsittävän pienen kommunistisen ryhmän muodostamisella jokaisessa ammattiliitossa on täysin vallankumouksellinen merkitys, mutta kymmenkunnalla päätöslauselmalla, jotka koskevat eroamista »vapaan-keltaisista» liitoista, on aivan taantumuksellinen merkitys.

Kommunistinen Internatsionaale, perinpohjin lyötyään tuon poliittisten järjestöjen yhtymänä olleen II Internatsionaalen, asettaa nyt päiväjärjestykseen taistelun vaikutuksesta ammattiliittoihin. Ammattiliitot kokevat saman kehityksen, kuin ovat kokeneet proletariaatin poliittiset puolueet. Hajaannus ammatillisen liikkeen sisällä on jo alkanut ja menee nopeaa vauhtia eteenpäin. Siellä täällä liike kulkee ammattiliittojen suoranaisen hajoamisen kautta. Siellä, missä se on välttämätöntä, ei Kommunistisella Internatsionaalella ole mitään sitä vastaan. Kuluu vain verrattain vähän aikaa, kun tätä nykyä »vapaan-keltaisiin» ammattiliittoihin kuuluvain työmiesten valtava enemmistö tulee meidän puolellemme, valtaa nä- mä liitot, muokkaa ne todella proletaarisiksi liitoiksi, järjestää ne uudelleen tuotantoperiaatteen mukaan, karkottaa niistä pääoman agentit, muuttaa ne taistelujärjestöiksi, joista tulee, kuten tuli Venäjällä, proletaarisen diktatuurin selkäranka.

 

* *
 * 

 

Ja lopuksi. Kommunistisen Internatsionaalen toisen kongressin täytyy määritellysti lausua mielipiteensä siitä osasta, jota esittävät poliittiset puolueet, — sekä ennen että jälkeen proletariaatin suorittaman vallan valtaamisen. Kysymykset puolueen ja luokan keskinäissuhteista, puolueen diktatuurista, ja luokan diktatuurista joukon ja johtajain välisistä suhteista — nämä kysymykset näyttelevät nyt mitä suurinta osaa kommunistien välisissä väittelyissä muutamissa maissa.

Oudolta se kuuluu, mutta muutamat ryhmät, jotka pitävät itseään proletaarisen sentralismin (keskittyneidyyden) kaikkein vakuutetuimman puoltajan ja saarnaajan, Marxin, puoluelaisina, epäilevät keskitetyn kommunistisen puolueen välttämättömyyttä, joskus myöskin kommunistisen puolueen välttämättömyyttä yleensä.

Kommunistisen Internatsionaalen ensimäinen kongressi ilmaisi sellaisen mielipiteen, että esimerkiksi Maailman Teollisuustyöläiset (I.W.W.) tulee vetää mukaan kommunistiseen liikkeeseen mahdollisina liittolaisina. Ja se oli epäilemättä oikea ratkaisu. Maailman Teollisuustyöläiset ovat sen kauden tyypillinen ilmiö, jolloin vanha työväenliike on tullut umpikujaan ja joutunut kokonaan sosialipetturien käpäliin, mutta samalla ovat alkaneet uuden yhteiskunnan synnytystuskat ja ovat ilmestyneet lähestyvän proletaarisen vallankumouksen ensimäiset enteet. Maailman Teollisuustyöläisten Liitto on hankkinut itselleen huomattavan vaikutusvallan juuri Ameriikassa, s.o. siinä maassa, missä ammattiliikkeen johtajat ovat olleet erittäin lahjottavissa olevia, missä »demokraattisen» porvariston sorto on tullut erikoisen häikäilemättömäksi ja missä objektiiviset proletaarisen vallankumouksen edellytykset ovat eritoten kypsyneet. Maailman Teollisuustyöläisten Liiton taktiikka ei ole harkittua eikä johdonmukaista. Maailman Teollisuustyöläisten Liitto on sen seikan ilmaisuna, että amerikkalaisen nylkyrimiljoneerin ja Gompersin mallisen lahjottavissa olevan työväen-»johtajan» kaksinkertaisen keen alla huokailevain eri työläisryhmien kädet alkavat puristua nyrkkiin. Nyrkki, joka on uhkaavasti kohotettu kapitalistista nylkemistä vastaan — kas se on sitä Maailman Teollisuustyöläisten taktiikkaa. Epäilemättä on kapitalismia vastaan kohotettua työmiehen nyrkkiä paljon mieluisempi nähdä, kuin sellaisen työmiehen kuvaa, joka on jähmettynyt tylsän nöyräksi kapitalistista istutusmaiden omistajaa ja hänen palkattua käskyläistään sosialidemokraattia kohtaan. Mutta nyrkkiin puristettuun kouraan ei sisälly eikä voi sisältyä sorretun luokan koko taktiikka, luokan, jonka tulee taistella kokonaista vihollismaailmaa vastaan ja täytyy selvästi nähdä koko tiensä päästä päähän.

Maailman Teollisuustyöläiset (I.W.W.) esiintyvät sitä vastaan, että työväenluokka välttämättä tarvitsee poliittisen puolueen, vaikka kysymys olisi kommunistisestakin puolueesta. Maailman Teollisuustyöläiset kutsuvat itseään joskus kommunisteiksi, mutta vastustavat kaikkea poliittista taistelua sekoittaen sen politikoimiseen. Maailman Teollisuustyöläiset tahtovat uudistaa nykyisen yhteiskunnan, rakentaa sen ammattiliittojen pohjalle. Keskipisteenä on — ammattiliittojen Pääneuvosto, kehänä — eri ammattiliitot ammattien tai parhaassa tapauksessa tuotantojen mukaan. Jokainen puolue, mihin luettuna kommunistinenkin puolue, on Maailman Teollisuustyöläisten kannalta katsoen pahe, on politikoitsijain ryhmä, jolla on omat itsekkäät ryhmäetunsa. Kaikenlainen sentralismi, myöskin kommunistisen puolueen sentralismi, on johdonmukaisten Maailman Teollisuustyöläisten mukaan sietämätöntä orjuutusta. Maailman Teollisuustyöläiset eivät hylkää ainoastaan parlamenttarismia, poliittisen taistelun yhtenä muotona, vaan myöskin poliittisen taistelun yleensä.

Ja sentään me sanomme, että Maailman Teollisuustyöläiset voivat olla Kommunistisen Internatsionaalen mukanakulkijoina. Gompersiin ja Legieniin verrattuna ovat Maailman Teollisuustyöläiset edistysaskeleena. Toisaalla — pääoman palkatut käskyläiset, toisaalla — miehet, jotka vimmatusti vihaavat pääoman orjuutta, vaikka he eivät vielä olekaan täydellisesti ymmärtäneet millä tavoin voidaan menestyksellisesti kukistaa kapitalismin järjestelmä, joka on rakennettu petoksen ja väkivallan monimutkaiselle viekkaussommitelmalle.

Niin verrattuna »vapaan-keltaiseen» ammattiliikkeeseen, joka toistaiseksi on vielä kokonaan pääoman agenttien käsissä, on vallankumouksellinen syndikalismi ja Maailman Teollisuustyöläisten taktiikka edistysaskel.

Mutta verrattuna vallankumoukselliseen marxilaisuuteen, verrattuna johdonmukaiseen kommunismiin, on niinsanottu vallankumouksellinen syndikalismi ja Maailman Teollisuustyöläisten taktiikka askel taaksepäin, se on taantumuksellista liikettä.

Ilman voimakasta kommunistista puoluetta on mahdoton vapauttaa proletariaattia kapitalismin orjuudesta. Kommunistinen puolue on — työväenluokan aivot. Kommunistinen puolue on — proletariaatin silmät. Yksityinen ihminen, jolta puutuu näkö, jolla ei ole päätä hartiain välissä, eikä voi kulkea tietä pitkin, ei löydä päämääräänsä, ei saavuta sitä, mitä vapaa ihminen tarvitsee. Samoin työväenluokkakaan ilman kommunistista puoluetta ei voi täyttää sitä historiallista tehtävää, joka sille on määrätty. Kommunistinen puolue on työväenluokan etujoukko. Kommunistinen puolue on työväenluokan se osa, joka on kaukonäköisin, rehellisin ja rohkein, jaloin, kykenevin itseuhrautuvaisuuteen ja taisteluun. Kommunistinen puolue on työväenluokan etujoukon käsissä se vipusin, jonka avulla voidaan panna liikkeelle taisteluun koko luokka. Työväenluokka ilman kommunistista puoluetta on samaa, kuin mahtava vartalo ilman päätä.

Kun me kohtaamme ihmisen, joka pitää itseään kommunistina ja samalla aikaa haluaa kieltää itsenäinen kommunistisen puolueen aatteen, sanomme me sellaiselle toverille: puolueen välttämättömyyden aatteen kieltäminen on samaa kuin itse hakata poikki oikea kätensä. Olettakaa, että teidän on taisteltava rotevaa rosvoa vastaan. Mitä sanoisitte te sellaiselle hyväntoivottajalle, joka tulisi teille sanomaan: ennenkuin alatte taistelun tuon rosvon kanssa, hakatkaa pois oikea kätenne? Mutta eivätkö juuri sellaisia neuvoja anna meille ne »vasemmistolaiset» toverit, jotka eivät ymmärrä, että taistelussa rosvokapitalismia vastaan me tarvitsemme välttämättä oikeaa kättämme (puoluetta), että me tarvitsemme lujan, voimakkaan, rautaisen oikean käden.

Ja tätä yksinkertaista totuutta eivät ole lainkaan ymmärtäneet jotkut »vasemmisto»-kommunistit, jotka kulkevat Maailman Teollisuustyöläisten kannattajain jälkiä. Täytyy surkutellen hymyillä lukiessaan, kuinka esimerkiksi »vasemmistolainen» Fritz Wolfheim, yksi saksalaisten »vasemmisto»-kommunistien johtajista mitä vakavimmin ilmein sanoo saksalaisille eturivin työmiehille, että puolueen esittämää osaa koskevassa kysymyksessä heidän tulee seurata Maailman Teollisuustyöläisiä. Fritz Wolfheim ja hänen hengenheimolaisensa pitävät itseään erittäin etumaisina kommunisteina. Todellisuudessa he vetävät liikettä taaksepäin vallankumouksellisesta marxilaisuudesta sekavaan, tolkuttomaan syndikalismiin. Ei voi olla tuntematta sääliä lukiessaan, kuinka saksalaiset »vasemmisto»-kommunistit ohjelmajulistuksessaan edustajakokouksensa puolesta, joka pidettiin Berliinissä huhtikuussa v. 1920, ilmoittavat: me olemme muodostaneet uuden kommunistisen työväen puolueen, mutta »se ei sentään ole puolue sanan todellisuutta merkiten». Saksalaiset »vasemmistolaiset» eivät lausu ajatustaan loppuun asti, mutta aivan selvää on, että hekin kulkevat tässä Fritz Wolfheimin ja hänen hengenheimolaistensa jälkiä, ja nämähän, totta puhuen, kieltävät kommunistisen puolueen välttämättömyyden yleensä ja kuvittelevat, että proletaarinen vallankumous voidaan suorittaa jonkun muodottoman, puolueettoman »työväen liiton» avulla.

Noin 3 vuotta takaperin venäläiset menshevikit Venäjän ensimäisen vallankumouksen tappion jälkeen keksivät surullisen kuuluisan aatteen, puolueettoman työläisten edustajakokouksen aatteen, tämän edustajakokouksen piti, useitten menshevikkien ajatuksen mukaan, korvata proletariaatin poliittinen puolue, s.o. puolue »sanan varsinaista merkitystä käyttäen». Venäläiset eturivin työmiehet nauroivat silloin tätä taantumuksellista aatetta. Muutamat meidän »vasemmistolaiset» toverimme Saksassa ja muissa maissa itse huomaamattaan toistavat nyt samaa taantumuksellista lorua jota puhuivat venäläiset menshevikit v. 1906–1907.

Kommunistinen puolue on meille yhtä välttämätön, kuin ilma keuhkoille, kuin leipä nälkäisille. Ilman sitä on työväenluokka, kuin ilman peräsintä ja ilman purjeita. Ilman sitä emme pysty tekemään aatteellista emmekä järjestettyä vastarintaa porvaristolle ja sen agenteille. Mutta meille ei ole välttämätön vain kommunistinen puolue; me tarvitsemme kommunistista puoluetta, joka on ankarasti keskitetty, jossa vallitsee rautainen kuri ja sotilaallinen jarjestömuoto. Niin, juuri sotilaallinen! Sen on osoittanut Venäjän Kommunistisen Puolueen kokemus — sen puolueen, joka tähän asti on ainoa valtaa maassaan pitävä työväen puolue. Tämä puolue muodostui 20 vuoden kuluessa sen pohjan muodostaneitten parhaitten proletaarien luonnollisen valinnan kautta. Tämän puolueen ohjesääntö julistaa »demokraattisen sentralismin» periaatetta. Tämä puolue on toteuttanut rautaisen keskityksen mitä erilaisimmissa olosuhteissa: tsaarilaisen taantumuksen mitä raskaimmissa olosuhteissa ja samoin kansalaissodan vuosina. Venäjän Kommunistiseen Puolueeseen kuuluu tätä nykyä noin 600,000 jäsentä. Venäjän ammattiliitoissa on 412 miljoonaa jäsentä. Niiden henkilöjen luku, jotka käyttävät äanioikeutta Venäjän työmiesten ja talonpoikain edustajain Neuvostojen vaaleissa, on suunnilleen 80 miljoonaa. Nykyisen Neuvosto-Venäjän alueella asuvain ihmisten luku on — noin 120 milj. Sellaiset ovat perusluvut.

Meidän vihollisemme, venäläiset Scheidemannit ja Gompersit, meidän menshevikkimme ja sosialivallankumouksellisemme koko ajan syyttävät meidän puoluettamme siitä, että se on muodostanut Venäjällä puolueen diktatuurin, eikä »työtätekevän kansan» diktatuuria. Mutta jokainen tietoinen proletaari Venäjällä tietää, että ilman kommuniistisen puolueen rautaista diktatuuria Neuvostovalta Väjältä ei olisi kestänyt kolmea viikkoakaan, saatikka kolmea vuotta. Jokaisen tietoisen työläisen tulee ymmärtää, että työväenluokan diktatuuria ei muutoin voidakaan toteuttaa, kuin sen etujoukon — s.o. kommunistisen puolueen kautta. Kun työväenluokan on täytynyt puolustautua vihollisjoukkoja vastaan, kun sen on täytynyt taistelussa kestää lukemattomia vihollisia vastaan, kun puoli maailmaa julisti sille sodan, — on Venäjän Kommunistinen Puolue johtanut tätä sen taistelua, ollut sen pääesikuntana. Kun on täytynyt puoluejärjestyksessä mobilisoida kymmeniä tuhansia miehiä ja lähettää heidät rintamille, kun työmiesten joka päivä on täytynyt uhrata elämänsä, kun työläishallituksen jokaisen 24 tunnin kuluessa on täytynyt tehdä päätöksiä, joilla kaikilla on ollut erikoisen tärkeät seuraukset, — silloin on ollut tarpeen keskitetty puolue sisäisine sotilaallisine kurineen, rajattomine innostuksineen, puolueen jäsenten ehdottomine luottamuksineen täysivaltaiseen keskukseen, molemminpuolisine, toverillisine proletaarisine yhteenliittymineen. Vain sillä tavoin me saatoimme voitiaa, vain sellaisten olosuhteitten vallitessa puolue saattoi heittää tänään kymmenisen tuhatta jäsentään yhdelle rintamalle, huomenna siirtää heidät toiselle taistelurintamalle, ylihuomenna panna parhaat voimat kuljetuslaitokseen, taas jonkun ajan kuluttua kiireesti lähettää kymmeniä tuhansia jäseniään tuotantolääneihin hankkimaan elintarpeita nälkää näkeville keskuksille j.n.e., j.n.e. Lukematonta vihollismäarää vastaan ei voida taistella, jos puuttuu valtaa käyttävä pääesikunta, jos puuttuu mitä ankarin rautainen kuri, jos ei ole muodostettu järjestöä, jota kokonaan johdetaan yhdestä keskuksesta.

Ei järjestöjen federatiivisesta tyypistä eikä paikallisten ryhmien »autonomiasta» tule nyt huolehtia niiden maiden kommunistien, joiden koko taistelu vallasta on vielä edessä. Heidän tulee huolehtia yhtenäisen, ankarasti keskitetyn, yhdestä kappaleesta valetun puolueen muodostamisesta, puolueen, jossa vallitsee rautainen kuri ja joka on rakennettu täydellisen proletaarisen keskityksen perusteille. Ilman sitä ei voida voittaa, ilman sitä on vallankumouksen häviö ehdoton.

Eikä pidä ajatella, että kommunistisen puolueen esittämän osan tärkeys vallan anastamisen jälkeen lainkaan pienenisi. Päinvastoin, sama Venäjän vallankumouksen esimerkki on osoittanut, että vallan anastamisen jälkeenkin kommunistisen puolueen osa pysyy jättiläismäisen suurena ja joka päivä kasvaa. Kaikki taloudellisen rakentamisen, sotilaallisen järjestyksen, kansanvalistuksen, elintarvepolitiikan y.m. y.m. kysymykset — kaikki nämä kysymykset, joista kokonaan riippuu proletaarisen vallankumouksen kohtalo, ratkaistaan Venäjällä ennen kaikkea ja enimmäkseen puoluejärjestojen puitteissa. Ja koska näihin puoluejärjestöihin on koottu kaikki, mikä on parhainta Venäjän työväenluokassa, kaikki, mikä on taisteluissa karaistunutta ja koeteltua, niin puolueen kontrolli neuvostoelimiin nähden, ammattiliittoihin nähden, on ainoa luotettava tae siitä, että ei toteuteta ammattikunta-, ryhmäetuja, vaan koko proletariaatin etuja.

Vallankumouksellisen syndikalismin, Maailman Teollisuustyöläisten ja muutamain vasemmisto-kommunistien kannattajat haahmoittelevat varsin hyviä suunnitelmia siitä, miten he luovat »tulevaisuuden yhteiskunnan» (Zukunftstaat) ilman joutavaa sentralismia, ilman ylhäältä käsin tapahtuvaa painostusta, yksinomaan toverillisen solidaarisuuden perusteella. Kaikki tämä on sangen kaunista. Mutta me emme saa viehättyä Bellamyn-henkisiin utooppisiin romaaneihin. Täytyy muistaa se kauhea kansalaissota, joka on edessämme ennen, kuin me kukistamme pääoman vallan. Mutta meidän »vasemmistolaiset» toverimme unohtavat sanoa meille, minkä järjestön avulla he kukistavat kapitalismin, julistavat proletariaatin diktatuurin ja puolustavat tätä diktatuuria vihollisten, hyökkäykseltä, — jos heillä kerta ei tule olemaan keskitettyä järjestöä? Nämä meidän »vasemmistolaiset» ystävämme unohtavat vastata pääkysymykseen: kysymykseen siitä, minkälaisiin järjestömuotoihin valautuu proletariaatin diktatuuri sinä lähimpänä välikautena, joka kestää useampia vuosia ja jonka kuluessa keskitetty, sotilaallinen proletaarijärjestö on conditio sine qua non [ehto, jota ilman ei (nim. mikään voi tapahtua), suom.].

Proletaarille, joka vähänkin on ajatellut proletaarisen vallankumouksen mahdollista kulkua missä maassa tahansa, pitäisi olla aivan selvää, että ilman proletaarisen punaisen armeijan muodostamista ei voi olla puhettakaan kommunismin voitosta. Mutta miten voidaan muodostaa luja punainen armeija muuten, kuin koko maan mittakaavassa, mitä ankarimman keskityksen ja rautaisen kurin perusteilla? Muodostettaisiinko tosiaankin erikoinen metallimiesten punainen armeija rinnakkain kirjatyöläisten, puunjalostustyöläisten j.n.e. itsenäisen punaisen armeijan kanssa? Mutta eikö Maailman Teollisuustyöläisten Liiton ja meidän »vasemmistolaisten», mutta älyttömien toveriemme periaatetta johdonmukaisesti toteutettaessa täytyisi turvautua juuri sellaiseen punaisen armeijan muodostamistapaan, s.o. täytyisi jo ennakolta tuomita proletaarinen vallankumous varmaan häviöön.

Kaikki nämä kysymykset tulee tyhjentävästi selittää Kommunistisen Internatsionaalen lähestyvän toisen edustajakokouksen. Sen tulee tehdä loppu syndikalistisista ennakkoluuloista kommunistisen puolueen osaa koskevassa kysymyksessä, tulee säälittä heittää menemään pikkuporvarilliset mielipiteet proletaarista sentralismia koskevassa kysymyksessä: sen tulee viitoittaa oikeat keskinäissuhteet kommunististen parlamenttiryhmien ja kommunistisen puolueen välille kokonaisuudessaan (tietysti sillä perusteella että kommunistiset parlamenttaarikot täydellisesti alistuvat kommunistisen puolueen — laillisen tai laittoman, se on saman tekevää — alaisiksi); sen tulee puhdistaa kommunistinen vehnä syndikalistisista akanoista.

 

* *
 * 

 

Viime hetkellä on Kommunistisen Internatsionaalen Toimeenpaneva Komitea lisännyt päiväjärjestykseen uuden kohdan, jonka se on varustanut otsikolla: Suhde »keskustan» uusiin virtauksiin, jotka hyväksyvät kommunistisen ohjelman vain sanoissa, ja III Internatsionaaleen liittymisen ehdoista.

Tämä on — sangen tärkeä pykälä päiväjärjestyksessä.

Kommunistisen Internatsionaalen Toimeenpanevan Komitean nimessä julaistut teesit ovat mitä tärkeimpänä aatteellis-potiittisena ainehistona, joka osoittaa, kuinka Toimeenpaneva Komitea olisi tahtonut suunnata pian kokoontuvan toisen kongressin politiikan. Me tahdomme huomauttaa »vasemmisto»-tovereillemme heidän virheistään, me tahdomme mitä päättävimmin varoittaa heitä niistä erehdyksistä, joita he tekevät.

Varsinkin meidän, venäläisten kommunistien, on velvollisuus se tehdä. Emmehän me sitä varten ole käyneet koko taistelua »vasemmistolaisia» tolkuttomuuksia vastaan kansallisessa mittakaavassa, että nyt luopuisimme tästä taistelusta kansainvälisessä mittakaavassa, — kun nämä kysymykset kerta ovat tulleet kansainvälisiksi.

Me emme pelkää käydä aatteelliseen emmekä järjestölliseen, jos niin tarvitaan, taisteluun kommunistisen taktiikan »vasemmistolaisia» vihollisia vastaan. Mutta samalla me emme myöskään hetkeksikään unohda, että »vasemmistolaisten» joukossa on paljon meidän aatteellemme mitä uskollisimpia miehiä, jotka antavat henkensä kommunismin puolesta ja jotka huomenna, virheensä huomattuaan, tulevat kokonaan meidän puolellemme.

Me näemme, kuinka jo muutamissa maissa syntyy sellaisten »kommunistien» ryhmiä, jotka vain sanoissaan hyväksyvät »kommunismin» periaatteet. 3:s Internatsionaale tulee »muotiasiaksi». On olemassa miehiä, jotka koettavat panssaroida itsensä III Internatsionaalen liittymisellä sitä varten, että teoissa saisivat jatkaa »keskustan» kautskylaista politiikkaa. Löytyy miehiä, jotka pitäen itseään »kommunisteina» lykkäävät proletaarisen vallankumouksen mahdollisuuden utuiseen kaukaisuuteen — kuten ennen tekivät muutamat ortodoksit» (»puhdasoppiset») joiden Endziel (päämäärä) oli vain kauniina suojustimena, kaukaisen tulevaisuuden musiikkina.

Alkaa muodostua kommunismin »valtiomiesten» ryhmiä, jotka määräävät vuorot: »tehköön ensin se ja se maa neuvosto-vallankumouksen, ja sitten tulee meidän vuoromme j.n.e.

Sellaisia oikeisto-»kommunisteja» me käymme mitä leppymättömintä taistelua.

 

* *
 * 

 

Kommunistisen Intenatsionaalen Toimeenpaneva Komitea on sitä mieltä, että toisen kongressin tulee yrittää laatia Internatsionaalen ohjesääntö. Tällä alalla ei tietenkään ole tärkeä muodollinen, paperipuoli, vaan asian sisältö. Meidän tulee muodostaa kansainvälinen kommunistinen järjestö, joka vastaa ajan henkeä, s.o. joka pystyy tositeollisesti johtamaan eri maiden proletariaatin taistelua, sitä taistelua, joka tapahtumain kulun johdosta tulee yhä enemmän ja enemmän kansainväliseksi.

Kommunistisen Internatsionaalen toisen kongressin tulee meidän mielestämme ehdottaa, että muutamat puolueet, jotka ovat liittyneet Kommunistiseen Internatsionaaleen, tekisivät ehdottomasti kaikki välttämättömät käytännölliset johtopäätökset tästä kommunistiseen Internatsionaaleen liittymisestä. Me oletamme, että kaikkien Kommunistiseen Inlernatsionaaleen liittyneiden puolueiden tulee täydellisesti hyväksyä. Kommunistisen Internatsionaalen ohjelma ja taktiikka ja vastaavasti muuttaa nimityksensä. Tämä kysymys ei ole pienimerkityksinen. Meille on välttämätöntä, että jokainen takapajulla oleva maatyöläinen, työtalonpoika ja työläisnainen olisi täydellisesti selvillä siitä eroituksesta, mikä on proletaarista kumousta kannattavain kommunistien ja porvaristoa työväenluokan kuristamisessa auttavain sösialidemokraattien välillä. Nimen muuttaminen yksin ei tietysti mitään sano jos sisältö jää vanhaksi. Mutta ken on muuttanut työnsä sisällön, ken on tullut kokonaan kommunismin kannalle, hänen tulee muuttaa myöskin puolueensa nimi.

Edelleen tulee meidän vaatia, että Kommunistiseen Internatsionaaleen liittyneet puolueet erottavat riveistään ne herrat sosialidemokraatit, jotka, vaikka ovatkin näissä Kommunistiseen Internatsionaaleen liittyneissä puolueissa vähemmistönä, jäävät näihin puolueisiin sabotashia varten. Menemättä kauaksi mainitsemme esimerkiksi italialaisen puolueen, joka ensimäisenä liittyi Kommunistiseen Internatsionaaleen ja jolla on paljon suuria ansioita proletaariseen vallankumoukseen nähden. Me olemme täydellisesti yhtä mieltä sveitsiläisen toverin Humbert-Drozin kanssa, joka äskettäin erikoisessa kirjoituksessaan vaati italialaisesta puolueesta eroittamaan herroja Turatia ja Kumpp. Turati ja hänen ystävänsä ovat tiettyjä opportunisteja, II Internatsionaalen kannattajia. Italialaisen puolueen enemmistö on aivan varmasti kommunismin katsantokannalla. Mutta samalla Turati pysyy tämän puolueen riveissä ja on muodollisesti Kommunistisen Internatsionaalen jäsen. Asioita on mahdoton jättää sille tolalle. Se merkitsisi II Internatsionaalen huonoimpien perimätietojen jatkamista. Se merkitsisi samaa kuin sietää näennäisen yhtenäisyyden vuoksi riveissään miehiä, jotka ratkaisevalla hetkellä kavaltavat proletaarisen vallankumouksen. Ken on sanonut A, hänen täytyy myös sanoa B. Ken on sanonut: minä menen Kommunistiseen Internatsionaaleen, hänen täytyy kerrassaan ainaiseksi voida erota omista sosialidemokraateistaan. Ken ei liity Kommunistiseen Internatsionaaleen vain muodon vuoksi, tehdäkseen myönnytyksiä työväen mielialalle, halveksitun »diplomatian» vuoksi, hänen tulee osata tehdä tästä tosiasiasta kaikki käytännölliset johtopäätökset.

Kaksi maailmaa on toisiaan vastassa. Luokka luokkaa vastassa! Proletaarit porvaristoa vastassa! Pienimmästäkin kaksimielisyydestä sellaisessa asemassa johtuu mitä turmiollisimmat seuraukset. Pienimmästäkin aatteellis-poliittisesta tai järjestöllisestä virheestä proletariaatti sellaisessa tilanteessa maksaa tuhansia liikoja uhreja. Ohjelman selvyys, taktillisen linjan suoruus, järjestörakenteen tarkkuus — kaikki tämä on ehdottoman välttämätäntä Kommunistiselle Internatsionaalelle, jos se tahtoo täyttää sen suuren historiallisen tehtävän, jonka se on itselleen ottanut.

Kommunistisen Internatsionaalen pian pidettävä toinen kongressi tulee olemaan koko maailman eturivin työmiesten kenraaliharjoituksena lähestyvien ratkaisevien taistelujen edellä. Kaikkien maiden työläiskommunistien tulee tehdä voitavansa, jolla lähestyvä toinen kongressi voisi kirjoittaa proletariaatin vapausliikkeen historiaan sen sivun, mikä on langennut sen tehtäväksi...

Kursk—Harkov.
14 pnä toukokuuta 1920
G. Sinovjev.

 


Kirjoittajan huomautukset:

[1*] Nyt meille ilmoitetaan, että Itävallankin sosialidemokratia on kieltäytynyt ottamasta osaa II:n Internatsionaalen Geneven kongressiin. Se on peitetyssä muodossa tapahtunutta — eroamista II:sta Internatsionaalesta. G. S.

 


Toimituksen viitteet:

[1] Tässä kohtaa lähdeteoksen sivulle 29 on tullut ladontavirheen vuoksi yksi ylimääräinen rivi, "jokunen kolme miestä. Jokaisessa taistelutapaukses-". Rivi esiintyy teoksessa aiemmin sivulla 27. MIA huom.