Valtiollinen vallankumous on syössyt keisarin valtaistuimelta, poistanut herrainhuoneen, murskannut etuoikeuksilla varustetun äänioikeuden maakunnissa ja kunnissa. Kaikki valtiolliset etuoikeudet on lakkautettu. Kaikki valtion kansalaiset ovat nyt tasa-arvoisia luokka-, sääty- tai sukupuolieroavaisuuksiin katsomatta.
Mutta valtiollinen vallankumous on vain puoli vallankumousta. Se lopettaa valtiollisen sorron, multa jättää taloudellisen riistämisen entiselleen. Kapitalisti ja työläinen — he ovat oikeudellisesti samanarvoisia, he nauttivat yhtäläisiä valtiollisia oikeuksia, mutta siitä huolimatta on toinen kuitenkin kapitalisti, toinen työläinen, toinen tehtaiden ja kaivosten omistaja, toinen köyhä ia turvaton kuin kirkonrotta.
Valtiollinen vallankumous ei poista taloudellista riistämistä, päinvastoin se tekee sen vasta oikein tuntuvaksi. Olemmeko poistaneet keisarin mahdin pysyäksemme kapitalismin sorron alaisina? Olemmeko murtaneet kenraalien, virkaherrain, lääniherrain vallan tullaksemme pankkitirehtöörien, yhtiöpomojen, pörssikeinottelijain rengeiksi? Näin kysyvät työläisjoukot. Puolinainen vallankumous herättää halun täydelliseen. Valtiollinen mullistus herättää halun yhteiskunnalliseen uudestimuodosteluun. Kansanvallan voitto johtaa taisteluun sosialismin toteuttamisesta.
Kansanvallan voitto Keski-Europassa on sodan tulos, keskusvaltain tappion seuraus. Sota on hävittänyt molempien sotilasmonarkioiden sotilaalliset voimakeinot, riistänyt hallituksilta niiden pakotuskeinot ja sen kautta johtanut kansanvallan voittoon. Mutta sama sota on myös aiheuttanut suunnattomia taloudellisia mullistuksia; nämä mullistukset tekevät sosialismin ehdottomaksi välttämättömyydeksi.
Neljän ja puolen vuoden aikana eivät kansat ole rakentaneet asuntoja, vaan kaivaneet juoksuhautoja, ne eivät ole rakentaneet koneita, vaan valmistaneet kranaatteja ja shrapnelleja, ne eivät ole viljelleet peltoja, vaan ruokkineet tykkejä. Maastamme on riistetty ravintoaineet, koneemme ovat kulutetut loppuun, rautatiemme ovat laiminlyödyt, vaatteemme ovat kuluneet riekaleiksi — yhteiskunnan koko rikkaus on tuhottu. Sodan kautta ovat kansat tulleet köyhiksi, sanomattoman köyhiksi.
Kaikki kansat ovat köyhtyneet, mutta Keski-Europan kansat vielä paljon enemmän kuin muut. Sillä me olemme voitettuja. Meidän täytyy suorittaa voittajille korvausta sotavahingoista, maksaa veroa. Olimmepa miten köyhiä tahansa, niin täytyy meidän köyhyydestämme vielä suorittaa jättiläisvero toisille, voittajille!
Me tulemme tekemään työtä. Mutta minkävuoksi? Ensiksi täytyy meidän tehdä työtä saattaaksemme kesannoksi joutuneet maat kasvukuntoon, korvataksemme loppuun kulutetut koneet uusilla, saattaaksemme jälleen kuntoon rappeutuneet rautatiet. Ja sitten täytyy meidän tehdä työtä tuottaaksemme kaikki ne tavarat, joilla maksamme veron voittajille. Jääkö meille sellaisten olosuhteiden vallitessa vielä kylliksi työvoimaa tuottamaan riittävästi, mitä itse tarvitsemme: ravintoa, vaatteita ja asuntoja?
Me tulemme olemaan köyhiä, sanomattoman köyhiä. Onko meillä varaa sellaisessa köyhyydessä vielä suorittaa työtulostamme veroa lihaville papeille ja ylpeille kreiveille, rehenteleville gulasheille ja joutilaille koroillaeläjille? Voiko kansa, joka on niin köyhtynyt, sietää, että sen työn niukka tulos jaetaan niin epätasaisesti?
Me olemme liian köyhiä voidaksemme edelleen jakaa työmme tuotteet kapitalistien ja suurtilallisten kanssa. On kyllin paha, että meidän sotakorvauksen muodossa on maksettava veroa vieraille kapitalisteille; me emme sen ohessa voi jäädä veronmaksajiksi kotimaisille kapitalisteille. Meidän taloudellisesta hädästämme on vain yksi ainoa tie pelastukseen: sosialismi! Sota, joka vei kansanvallan voittoon, on myös ajanut meidät sosialismin toteuttamisen tielle.
Mutta miten voimme päästä sosialistiseen yhteiskuntajärjestykseen? Miten voimme saattaa koko kansan omaisuudeksi tehtaat ja kaivokset, metsät ja viljelysmaat, suuren maa- ja rahapääoman, jotka nyt ovat kapitalistien ja suurtilallisten omaisuutta?
Valtiollinen vallankumous voi olla yhden päivän työ. Yksinvallan tilalle tasavalta, vähemmistön etuoikeuksien tilalle kaikkien tasa-arvoisuus — tämä on aina ollut yhden iskun, yhden suuren hetken työ. Monet arvelevat, että myöskin yhteiskunnallinen mullistus voisi tapahtua yhtä nopeasti, yhtä äkillisesti kuin valtiollinen vallankumous. Jonakin kauniina päivänä voisivat työläiset yhdellä iskulla ottaa haltuunsa kaikki tehtaat, kaivokset, kaupat, pankit, suurtilat, ajaa yksinkertaisesti kapitalistit ja heidän tirehtöörinsä pellolle; siten olisi illalla työtätekevän kansan omaisuutta se, mikä aamulla vielä oli kapitalistien ja suurtilanomistajien omaisuutta. Onko asian laita todella siten? Voiko yhteiskunnallinen vallankumous todella tapahtua niin nopeasti ja yksinkertaisesti?
Meidän hyvinvointimme riippuu kahdesta seikasta: ensiksikin siitä, miten paljon tavaraa yleensä koko maassa tuotetaan, ja toiseksi siitä, miten tämä tavaravarasto jaetaan eri kansanluokkien kesken. Sosialismi tahtoo lähinnä muuttaa tavarain, tuotteiden jaon. Nykyoloissa saa toimeton kapitalisti, joka on perinyt omaisuutensa herra isältään, paljon suuremman osan yhteiskunnan tavaravarastosta kuin ahkerin ja kunnollisin työmies. Sellaisia eroavaisuuksia ei sosialistisessa yhteiskunnassa tunneta. Siinäkään ei tosin voida jakaa tavaroita aivan yhtäläisesti. Siinäkin täytyy ahkeria paremmin palkita kuin laiskoja: muutenhan eivät useat enää olisikaan ahkeria. Siinäkin täytyy runsaammin maksaa keksijälle, joka keksii uusia työtapoja, järjestäjälle, joka ohjaa kansantalouden uusille urille, kuin sille, joka mitään ajattelematta suorittaa päivätyötänsä; muutenhan eivät monet enää viitsisi nähdä vaivaa saattaakseen työtavat täydellisemmiksi. Mutta ainoastaan todellinen, yhteiskunnalle tehty palvelus, eikä peritty maaomaisuus tai tarkotuksettomasti kokoonhaalittu pääoma, oikeuttaa vaatimaan suurempaa osaa yhteiskunnan tuotannosta. Siten tulee sosialismi siis lähinnä muuttamaan yhteiskunnan tavaravaraston jaon. Mutta tämä voi hyödyttää työtätekevää kansaa ainoastaan siinä tapauksessa, että tavaroiden tuotanto samalla ei vähene. Sillä jos sosialistisessa yhteiskunnassa tuotetaan puolta vähemmän tavaroita kuin kapitalistisessa, niin eivät työläiset sosialistisessa yhteiskunnassa eläisi paremmin, vaan todennäköisesti vielä paljon huonommin kuin kapitalismin herruuden alaisina: oikeudenmukaisinkaan jako ei meitä ensinkään hyödytä, jos on vähemmän jaettavaa. Siten on siis sosialismille määrätty sen tehtävä: sen täytyy muuttaa tavaroiden jako oikeudenmukaisemmaksi ilman että sen ohessa tavaroiden tuotanto kärsii!
Me olemme köyhtyneet pelottavasti. Meidän koko tuotantokoneistomme laiminlyömisen johdosta, raaka-aineiden puutteen johdosta, liian niukalla ravinnolla eläneiden ihmisten työvoiman heikontumisen johdosta tuotamme me paljon, paljon vähemmän tavaroita kuin rauhanaikana olemme tuottaneet. Mutta kun me tuotamme vähemmän, voimme luonnollisesti vähemmän kuluttaakin. Mitä pienempi on yhteiskunnan tuotanto, mitä pienempi sen omistama tavaramäärä, sitä vähemmän tulee oikeudenmukaisimmassakaan jaossa yksityisen osalle, sitä vähemmän voi siis yksilö käyttää ja nauttia. Tällaisena aikana täytyy meidän varoa tekemästä mitään, mikä yhä enemmän turmelisi tuotantokoneistoamme, vaikeuttaisi raaka-aineiden saantia, rajoittaisi tuotantoamme, yhä pienentäisi työmme kokonaistuottoa. Meidän köyhyytemme pakottaa meitä muodostamaan tavarain jaon oikeudenmukaisemmaksi; mutta se pakottaa meitä myös suorittamaan tämän muutoksen siten, että tavaratuotanto ei sen ohessa mitenkään joudu kärsimään.
Kuvitelkaamme nyt, että työläiset jonakin päivänä väkivalloin ottaisivat haltuunsa kaikki teollisuuslaitokset, ajaisivat kapitalistit, heidän tirehtöörinsä ja virkamiehensä yksinkertaisesti ulos ja ottaisivat laitosten johdon omiin käsiinsä! Sellainen mullistus voisi luonnollisesti tapahtua ainoastaan verisessä kansalaissodassa: ja on selvää, että kansalaissota hävittäisi suuria määriä tuotantovälineitä, koneita, rautatiekalustoa; meidän muutenkin niin pelottavasti kokoonkutistunut tuotantolaitoksemme joutuisi yhä kurjempaan kuntoon. Kapitalistiset ulkomaat kieltäisivät meiltä tarvitsemamme raaka-aineet ja luoton, jota ilman emme voi tuottaa raaka-aineita maahan, Amerikka ja ympärysvallat tiukentaisivat saartoa. Meidän teollisuuslaitostemme täytyisi raaka-aineiden puutteessa jäädä seisomaan. Useimmat tehtaiden johtajat, insinöörit, kemistit, tilanhoitajat, teknikot ja kaikenlaiset tehdas- ja kauppavirkailijat, jotka yksin kapitalistisessa yhteiskunnassa ovat pystyneet hankkimaan suurten yritysten johtamiseen tarvittavia tietoja, kieltäytyisivät työskentelemästä meidän kanssamme. Pystyisivätkö työläiset omin päin etsimään raaka-aineiden saantipaikkoja ja järjestämään monimutkaisen työn nykyaikaisessa suurteollisuudessa, jossa jokainen työläinen suorittaa vain vähäisen osan kustakin työstä ja josta hän senvuoksi tuntee vain pienen alan? Kansalaissodan intohimojen valtaamilla työläisillä ei olisi rauhaa eikä halua työntekoon; työteho vähenisi pelottavasti. Tämän kaiken tuloksena olisi, että tuotettaisiin vielä vähemmän tavaroita kuin nyt. Tosin olisi tavaroiden jako oikeudenmukaisempi, mutta yksityinen työläinen ei siitä huolimatta saisi enempää, vaan todennäköisesti vielä paljon vähemmän kuin nyt, sillä koska tuotettaisiin paljon vähemmän tavaroita, olisi sen vuoksi myös paljon vähemmän tavaroita jaeltavana. Kansa, joka sosialismilta toivoo tilaansa parannusta, pettyisi surkeasti, ja tämä pettymys syöksisi sen kapitalistisen vastavallankumouksen syliin.
Tällä tavalla emme siis voi toteuttaa sosialismia. Meidän täytyy kulkea aivan toista tietä. Meidän täytyy hitaasti rakentaa sosialistinen yhteiskunta säännöllisellä järjestävällä työllä, edeten askel askeleelta päämäärästämme tietoisina. Jokaisen niistä toisiaan seuraavista toimenpiteistä, joiden tulee johtaa meidät sosialistiseen yhteiskuntaan, täytyi olla tarkoin harkittu; sen ei tule ainoastaan tehdä tavarain jakoa oikeudenmukaisemmaksi, vaan myös parantaa niiden tuotantoa; se ei saa hävittää tavaratuotannon kapitalistista järjestelyä saattamatta samalla voimaan sosialistista järjestelmää, joka pystyy johtamaan tavarain tuotantoa vähintään yhtä täydellisesti. Valtiollinen vallankumous oli väkivallan työtä; yhteiskunnallinen vallankumous voi olla ainoastaan rakentavan, järjestelevän työn tulos. Valtiollinen vallankumous oli muutamien hetkien työ; yhteiskunnallisen vallankumouksen täytyy olla useita vuosia kestävän rohkean, mutta myös tarkasti harkitun työn tulos. Tällä käsityskannalla ei ole mitään yhteyttä eilisen ja toispäiväisen, lyhytnäköisen revisionismin tai reformismin kuvitelmien kanssa. Tämä luuli, että yhteiskunta rauhallisesti voisi »kasvaa» sosialistiseksi, ilman että siihen yleensä tarvitaan mitään väkivaltaista vallankumousta. Tämä oli kuitenkin erehdys. Sillä yhteiskunnallinen vallankumous edellyttää, että työväki anastaa valtiollisen vallan; ja työväestö ei voinut eikä voi anastaa valtiovaltaa muuten kuin vallankumouksellisin keinoin. Multa jos valtiollinen valta kerran on anastettu, on työväestöllä edessään aivan uusi tehtävä, jota ei voida suorittaa valtiollista vallankumousta varten aiotuilla keinoilla. Sillä valtiollinen vallankumous ei koskaan voi muuta kuin »vapauttaa tulevan yhteiskunnan alkuaineet», kuten Marx sanoi, mutta uuden yhteiskunnan rakentaminen näistä alkuaineista on tehtävä, jota ei voida suorittaa katutaisteluilla, ei kansalaissodalla, vaan ainoastaan luovalla lainsäädäntö- ja hallintotyöllä.