Pankkeihin virtaa yhteen kaikki teollisuudenharjoittajain, kauppiasten ja maanviljelijäin liikenevä pääoma, kaikki pienet säästöt ja kaikki rahat, joita niiden omistajat eivät voi sillä hetkellä käyttää. Siten on pankeilla alinomaan käytettävissään suuria määriä toisten rahaa, ja tämä käyttöoikeus antaa niille tavattoman vallan yhteiskunnassa. Viimeisten vuosikymmenten aikana ennen sotaa ovat pankit saattaneet koko suurteollisuuden valtansa alle. Teollisuudenharjoittajia vallitsi heidän herranaan finanssipääoma. Se, joka siihen aikaan harkitsi teollisuuden yhteiskunnallistamista, saattoi aivan oikein luulla, että se parhaiten alkaisi pankkien yhteiskunnallistamisella. Sillä jos yhteiskunta tulisi pankkien valtiaaksi, saisi se sen kautta valtaansa myös teollisuuden.
Sota on kuitenkin huomattavasti muuttanut pankkien taloudellista toimintaa. Sodan kestäessä ovat pankit tulleet siinä määrin valtioluoton välineiksi, että niiden muut toimet ovat sen rinnalla joutuneet kokonaan varjoon. Pohjaltaan ovat ne olleet ainoastaan armeijanjohdon pakkotilauslaitoksia, joille on annettu tehtäväksi ottaa pakolla sotatarkotuksiin viimeinenkin liikenevä penni. Suurimman osan pankkien saatavista muodostavat senvuoksi saatavat valtiolta sekä lainat valtion velkasitoumuksia vastaan. Pankkien yhteiskunnallistamisella ei senvuoksi nykyhetkellä olisi ensinkään samoja vaikutuksia kuin rauhanaikana. Se tuskin olisi nyt niin helppo suorittaa, kun me tarvitsemme ulkomaiden luottoa rakentaaksemme jälleen kansantaloutemme, ja tuskin niin viisasta ja vaikuttavaa, kuin se olisi ollut rauhan aikana.[1]) Meidän teollisuustuotantomme yhteiskunnallistaminen ei siis voi alkaa pankkien yhteiskunnallistamisella. Meidän täytyy antaa pankkien ensin selvittää sodanaikuiset liikeasiansa, ottaa jälleen käsiinsä säännölliset rauhantehtävät ja kehittää niitä, ennenkuin voidaan alkaa ajatella pankkien yhteiskunnallistamista. Pankkien yhteiskunnallistaminen ei voi olla alkuna suureen yhteiskunnallistamistyöhön, vaan sen täytyy olla sen loppuna ja kaiken kruununa.
Pankkien yhteiskunnallistamisella on aivan toinen tehtävä kuin suurteollisuuden tai suurtilojen yhteiskunnallistamisella. Tässä ei ole kysymys maan tai työvälineiden ottamisesta yhteiskunnan haltuun, vaan siitä vallasta, jonka pankkien käytettäviksi asetettujen vieraiden pääomien käyttöoikeus tuottaa. Tämä valta on riistettävä rahapääomalta ja jätettävä yhteiskunnan haltuun. Senvuoksi ei tässä tapauksessa ole mikään pakkoluovutus tarpeen; riittää, kun annetaan koko kansan edustajien haltuun se valta, jota nyt pankkien osakkeenomistajat valitsemiensa hallintoneuvostojen kautta käyttävät. Tämä tapahtuu, kun lailla määrätään, että jokaisen suurpankin hallintoneuvoston jäseniä ei tästä lähtien valitse osakkaiden yleiskokous, vaan lain määräämät yhtymät. Laki voi esim. määrätä, että yhden kolmanneksen jokaisen suurpankin hallintoneuvoston jäsenistä valitsee eduskunta, multa että teollisuusliitot, maatalousyhtymät, kulutusosuuskunnat, ammattiyhdistykset ja toimihenkilöiden järjestöt nimittävät kaksi muuta kolmannesta. Sellainen lain kautta tapahtuva hallintoneuvoston kokoonpanon määräämisvalta riittää yhteiskunnallistamaan vallan pankkien käytettävissä oleviin miljardeihin.
Kun pankkeja eivät enää hallitse suurosakkeenomistajat, vaan koko kansan edustajat, käy vaikeudetta päinsä sulattaa kaikki maan suurpankit maan keskuspankiksi. Tämän pankin johto tulee olemaan koko maan huoltolaitoksen johtona. Tämän pankin johtoon täytyy luonnollisesti pyrkiä hankkimaan kunnollisimpia ammattimiehiä. Se käynee parhaiten päinsä siten, että asetetaan erityinen valtuusto, jonka tulee tehdä ehdotuksensa maan keskuspankin pääjohtajien nimitystä varten. Sellaisen valtuuston tulee olla kokoonpantu valtion raha-asiainhallinnon johtavista miehistä, teollisuusliittojen ja suurten kauppajärjestöjen pääjohtajista, ja kauppakorkeakoulun opettajakunnan sekä pankkivirkailijoiden järjestöjen edustajista. Niin pian kuin on täytettävä joku johtajan paikka maan keskuspankissa, tekee tämä neuvosto ehdotuksensa ja kansallisen keskuspankin hallintoneuvoston on nimitettävä joku ehdokkaista.
Kaikkien suurpankkien sulautumisella yhdeksi ainoaksi parhaiden ammattimiesten johtamaksi, koko kansan edustajain tarkastuksen alaisena olevaksi kansalliseksi maan keskuspankiksi olisi mitä mahtavimmat seuraukset. Kun pankkien välinen kilpailu häviäisi, laskisi korkokanta. Kun keskuspankki olisi välittömässä liikeyhteydessä maan kaikkien omistavien henkilöiden kanssa, ei se enää tarvitsisi arvopaperipörssiä saadakseen arvopapereita myydyksi. Arvopaperipörssi menettäisi kaikki taloudelliset tehtävänsä ja samalla kaiken merkityksensä. Koko se mahti, jolla finanssipääoma on tähän saakka vallinnut teollisuutta ja vuorityötä, joutuisi kansanvaltaisen yhteiskunnan haltuun. Luottoa myöntäessään voisi pankki suosia työläisten kulutus-, maataloudellisia ja tuotanto-osuuskuntia, edistää niiden oman tuotannon kehitystä ja sen kautta tulla tärkeäksi välikappaleeksi useiden teollisuudenhaarojen yhteiskunnallistamisessa.
Mutta tähän eivät rajoittuisi keskuspankin tehtävät. Päinvastoin siitä tulisi koko kansantalouden johtava elin; joka tulisi säännöstelemään pääoman ja työn jakoa eri tuotantohaarojen kesken.
Nykyään on jokaisen kapitalistin päätettävissä, miten hän haluaa käyttää pääomansa. Ei kukaan määrää yksityiselle kapitalistille, onko hänen käytettävä pääomaansa rauta- tai tiilitehtaan, puuvillakutomon tai lasitehtaan perustamiseen. Yhteiskunnalla ei ole mitään laitosta, joka säännöstelee pääoman jakoa eri tuotantohaarojen kesken. Senpä vuoksi tapahtuukin yhtenään, että muutamat tuotantohaarat saavat liian vähän, toiset liian paljon pääomaa. Kapitalistit perustavat tusinan sementtitehtaita, ja vasta kun nämä tehtaat ovat valmiita, saavat he tietää, että markkinoilla ei tarvita niin paljon sementtiä. Rakennusliikkeet supistavat rakennustoimintaa ja vähän ajan kuluttua huomaavat ne, että on rakennettu vähemmän asuinrakennuksia kuin kansa olisi tarvinnut. Hyvin tärkeänä syynä yhä uudelleen palaaviin pulakausiin on se, että kapitalistisessa yhteiskunnassa ei ole ketään, joka huolehtisi suhteellisuuden säilymisestä eri tuotantohaarojen välillä, eri tuotantohaarojen tasasuhtaisesta, tarpeen vaatimuksia vastaavasta kehityksestä. Tästä huolehtiminen tulee nyt olemaan maan keskuspankin tehtävänä. Sillähän tulee olemaan käytettävissään koko yhteiskunnan pääomat. Se tulee päättämään, mille tuotannonhaaralle tätä pääomaa annetaan. Koska sitä ohjaavat kansan luottamusmiehet, voi se aina siirtää liikenevän pääoman sinne, missä kansa sitä tarvitsee; siis käyttää sitä sellaisten teollisuudenhaarojen laajentamiseen, joiden tuotteista vallitsee puute, ja pidättää sitä poissa niistä, jotka eivät työskentele kansan välttämättömien tarpeiden tyydyttämiseksi: siten tulee pankkien yhteiskunnallistaminen olemaan ratkaiseva askel kapitalistisessa yhteiskunnassa vallitsevan anarkian voittamiseen. Keskuspankin hallintoneuvosto tulee olemaan koko kansantalouden korkein taloudellinen virasto, korkein johtava elin. Vasta pankkien yhteiskunnallistamisen tapahduttua voi yhteiskunta johtaa työtään suunnitelmanmukaisesti, jakaa tuotantovoimat tarkoituksenmukaisesti eri haaroille, järjestellä tuotannon tarkoituksenmukaisesti kansan tarpeitten mukaisesti.
[1] On huomattava taaskin, että puhe on etupäässä itävaltalaisista pankeista sodan jälkeen. Suomen olosuhteet ovat jotenkin samanlaiset kuin Itävallassa ja Saksassakin ennen sotaa. Pankkiliikkeen yhteiskunnallistamisella olisi meillä suurenmoinen ja kauaksi kantava merkitys. Sen kautta valtio saavuttaisi valvontaoikeuden ja -tilaisuuden niin suurteollisuuteen kuin kauppaankin nähden. [T. T.]