Otto Bauer

Bolshevismi vaiko sosialidemokratia

1920


 

Kolmas osa

Europan vallankumouksen tehtäviä.

11 §. Yhteiskunnallinen vallankumous teollisuusvaltiossa.

Länsi- ja Keski-Euroopassa muodostui jo feodaalisen yhteiskunnan aikana voimakas porvaristo. Jo keskiajan toisella puoliskolla se loi oman kaupunkikulttuurinsa ja puolusti verisissä taisteluissa kunnallista vapauttaan läänitysherroja vastaan. Jo uskonpuhdistuksen aikana se oli saanut aatteilleen määräävän vaikutusvoiman kansoihin. Pienteollisuuden ajalla se tuki nousevaa kuningasvaltaa läänitysherroja vastaan. Porvarillisten vallankumousten aikana se mursi rajattoman kuningasvallan ja tuhosi läänityslaitoksen jätteet. Se on ollut ja on edelleenkin porvarillisen demokratian yhteiskunnallinen pohja.

Näin ei ollut asianlaita Venäjällä. Venäjällä ei ole milloinkaan ollut voimakasta porvaristoa. Länsi- ja Keski-Euroopassa oli käsiteollisuus nykyisen kaupunkielämän pohja, mutta Venäjällä ei käsiteollisuus milloinkaan ole kehittynyt. Siellä huolehtivat talonpoikaiset käsityöläiset, kustari, kaikesta siitä, mikä Länsi- ja Keski-Euroopassa oli kaupunkien käsityöläisten tehtävänä. Venäjän kaupungit olivat sen vuoksi yksinomaan siviili- ja sotilashallinnon keskuksia ja niiden asujaimiston muodostivat suurimmaksi osaksi vain virkamiehet, sotilaat, hengelliset, pikkukauppiaat, kun taas Länsi- ja Keski-Euroopan itsetietoinen ja puolustuskykyinen käsityöläismestarien ja -kisällien luokka on aina puuttunut Venäjän kaupungeista. Sen vuoksi eivät Venäjän kaupungit milloinkaan esikapitalistisella ajalla muodostaneet itsenäistä yhteiskunnallista mahtia. Ne eivät, kuten Länsi- ja Keski-Euroopassa, olleet rajattoman yksinvallan tuki, vaan ainoastaan sen tuote. Ne eivät, kuten myöhemmin Länsi- ja Keski-Euroopassa, olleet se vallankumouksellinen voima, joka mursi rajattoman yksinvallan, vaan yksinomaan rajattoman yksinvallan hallintoelimistön keskuksia. Porvarillista demokratiaa ei Venäjällä ole ollut eikä ole voinut olla.

Tämä kaupunkien kehityksen perinpohjainen erilaisuus selittää, minkä vuoksi Venäjällä Länsi- ja Keski-Euroopan vallankumouksien tapainen porvarillinen vallankumous oli mahdoton. Se seikka, ettei Venäjällä milloinkaan ollut kehittynyt lukuisaa, taloudellisesti itsenäistä ja sen vuoksi itsetietoista porvaristoa, selittää, minkä vuoksi Venäjällä vallankumous voi puhjeta vasta sitten, kun tehdasteollisuus oli antanut kaupungeille uuden luonteen, luonut niihin lukuisan teollisuusköyhälistön. Se selittää niin ollen toisaalta, minkä vuoksi rajaton yksinvalta voi säilyä Venäjällä niin paljoa kauemman, minkä vuoksi porvarillisen vallankumouksen täytyi tapahtua siellä niin paljoa myöhemmin kuin Länsi- ja Keski-Euroopassa. Ja toisaalta se selittää, minkä vuoksi porvarillinen vallankumous voi siellä olla vain proletaarisen vallankumouksen välitön alkunäytös. Mutta tämä kaupunkien kehityksen perinpohjainen erilaisuus selittää samalla myöskin sen, minkä vuoksi Länsi- ja Keski-Euroopan työväestöllä on vastassaan paljoa lukuisampi, taloudellisesti paljoa voimakkaampi, henkisesti paljoa itsetietoisempi porvaristo kuin Venäjällä.[1]

Nykyisen kapitalismin kehitys on vielä lisännyt Venäjän ja Europan porvaristojen erilaisuutta. Länsi- ja Keski-Euroopassa on kapitalistiluokka kehittynyt kotimaisen porvariston keskuudesta. Ja pääoman olemassaolo on juuri ollut uuden keski- ja pikkuporvariston olemassaolon perusteena. Sillä kapitalistin riistämä lisäarvo on juuri muodostanut sen rahaston, josta hän on palkannut lääkärin ja asianajajan, oppineen ja taiteilijan, insinöörin ja kauppiaan ja maksanut kaikki ylellisyystuotteet. Siten kehittyy Länsi- ja Keski-Euroopan kaupungeissa rinnan kapitalistiluokan kanssa keski- ja pikkuporvaristo, jonka taloudellinen olemassaolo liittyy välittömästi kapitalistiluokan olemassaoloon. Näiden välinen etuyhteys muuttuu vielä läheisemmäksi finanssipääoman kehittymisen johdosta. Finanssipääoman kehittyminen toisaalta »demokratisoi» omistusolot: »henkinen työläinen», joka on sijoittanut säästönsä teollisuusyhtiön osakkeisiin, tuntee itsensä solidaariseksi kysymyksessä olevaa teollisuusyhtiötä hallitsevan suurpääoman kanssa. Toisaalta finanssipääoman kehittyminen erottaa liikeyrityksen johdon ja omistuksen toisistaan; tehtaan virkailija tietää, että hänen tulevaisuustoiveensa ja kohoamismahdollisuutensa ovat riippuvaisia osakeyhtiön laajentumisesta. Siten kerää nykyaikainen kapitalismi Länsi- ja Keski-Euroopassa uusia, lukuisia ryhmiä ympärilleen. Nämä ryhmät, joiden taloudellinen olemassaolo liittyy »kansallisen teollisuuden» kehittymiseen, kannattavat nationalistista ja imperialistista ajatussuuntaa, jossa ilmenee heidän alistumisensa kapitalistiluokan johtoon.[2]

Tämäkään kehitys on tuskin hipaissutkaan Venäjää. Venäjän kapitalismi ei ole kotimainen kasvi. Sen on Länsi- ja Keski-Euroopan finanssipääoma istuttanut Venäjälle. Ne kapitalistit, joille Venäjän tehtaat, kaivokset ja rautatiet kuuluivat, eivät olleet venäläisiä, vaan ranskalaisia, belgialaisia, englantilaisia ja saksalaisia. Venäläisten työläisten tuottamaa lisäarvoa ei kulutettu Pietarissa ja Moskovassa, vaan Pariisissa ja Lontoossa, Brysselissä ja Berliinissä. Sitä ei sen vuoksi käytetty venäläisten, vaan ranskalaisten ja englantilaisten, belgialaisten ja saksalaisten lääkärien ja opettajien, näyttelijäin, kokottien ja sanomalehtimiesten palkkaamiseen. Ei Venäjän, vaan Ranskan ja Belgian, Englannin ja Saksan ylellisyysteollisuuksien kuluihin käytettiin Venäjän työläisten tuottama lisäarvo. Ei Venäjän, vaan Ranskan keski- ja pikkuporvariston keskuuteen levitettiin Venäjän teollisuusyritysten osakkeita. Ulkolaisten hallussa olivat Venäjän suurteollisuuden johtavat paikat. Venäjän suurteollisuutta hallitsevan suurpääoman kanssa ei sen vuoksi itse Venäjän keski- ja pikkuporvaristo tuntenut itseänsä niin solidaariseksi kuin Länsi-Euroopan pienomistajat. Se seikka, että nykyaikainen kapitalismi on Venäjällä ulkomaisen pääoman perustama ja hallitsema, selittää niin ollen, minkä vuoksi ei Venäjällä, kuten Länsi- ja Keski-Euroopassa, ole kehittynyt lukuisaa keski- ja pikkuporvaristoa, jonka taloudelliset edut liittyvät pääomaan ja joka on henkisesti pääoman johdossa.[3]

Siten on Länsi- ja Keski-Euroopassa työväenluokkaa vastassa keski- ja pikkuporvaristo, joka muodostaa melkoista suuremman osan väestöä kuin Venäjällä ja joka on paljoa solidaarisempi suurpääoman kanssa kuin Venäjällä. Mutta ei ainoastaan köyhälistön voitettava vastustaja ole paljoa lukuisampi ja paljoa paremmin yhteen liittynyt kuin Venäjällä. Venäjän mallin mukaan tapahtuneella yhteiskunnallisella vallankumouksella olisi myöskin kokonaan toisenlaiset seuraukset täällä kuin Venäjällä. Äkillinen, väkivaltainen, korvauksetta tapahtuva pääoman takavarikoiminen, kaikkien lisäarvoerien, osakkeiden, valtiovelkojen kuoletusten, hypoteekkien ja panttauskirjojen yksinkertainen mitättömäksi julistaminen kohtaa Venäjällä etupäässä suurpääomaa, ennen kaikkea ulkomaista. Länsi- ja Keski-Euroopassa kohtaisi takavarikoiminen sen sijaan laajoja pikkuporvariston, sivistyneistön, virkamies- ja palveluskunnan sekä talonpoikaisväestön kerroksia, jotka jo täällä, nykyaikaisen finanssipääoman kehittyneissä muodoissa, ovat sijoittaneet vähäiset säästörahansa osakkeisiin, valtionobligaatioihin, panttikirjoihin, ja olisi sillä täällä niin ollen seurauksena verrattomasti ankarampi yhteiskunnallinen mullistus kuin Venäjällä. Kun Venäjältä takavarikoidaan pääoma, niin se kohtaa välittömästi Pariisissa, Lontoossa ja Brysselissä sijaitsevia Venäjän teollisuusyhtiöitä ja välillisesti niin ollen näiden kapitalistien hyväksi työskenteleviä ranskalaisia, belgialaisia ja englantilaisia ylellisyysteollisuuksia. Jos Länsi- ja Keski-Euroopassa anastetaan kapitalistien omaisuus, niin yhdellä iskulla menettävät kotimaiset ylellisyysteollisuudet olemassaolonsa pohjan, yhdellä iskulla joutuu satojatuhansia pienliikkeenharjoittajia, työläisiä, virkailijoita, kaikilla aloilla toimivaa sivistyneistöä ansiottomiksi ja näiden joukkojen siirtäminen toisille toimialoille on hyvin pitkällinen ja vaikea tehtävä. Täällä olisi niin ollen verrattomasti raskaampi taloudellinen pula välttämätön.

Venäjän ja Europan porvaristojen erilaisuus ilmenee myöskin näiden maiden sivistyneistöjen erilaisessa suhtautumisessa. Rajattoman yksinvallan aikana sivistyneistö oli kaikkialla vallankumouksellista. Porvarillinen vallankumous tapahtui kaikkialla sen johdolla. Länsi- ja Keski-Euroopassa oli sivistyneistö porvarillisen vallankumouksen aikakautena porvarillisen demokratian etunenässä. Venäjällä ei ollut porvarillista demokratiaa. Siellä ei sivistyneistö voinut löytää vallankumouksellisille mielipiteilleen muuta toimialaa kuin työväenliikkeen, se ei voinut siellä omistaa muita vallankumouksellisia aatteita kuin sosialismin. Niinpä onkin 90-luvun alusta lähtien koko Venäjän sivistyneistö sosialistisesti koulutettua. Ei missään ole sosialistisiin puolueisiin liittynyt niin paljon sivistyneistöä, ei missään ole marxilaisuus vaikuttanut niin voimakkaasti porvarilliseen tieteeseen, ei missään maassa ole taiteen alalla sosialinen tunne päässyt niin valtavasti esille kuin Venäjällä. Samaan aikaan, jolloin Länsi- ja Keski-Euroopan sivistyneistö oli kokonaisuudessaan joutunut imperialismin kiroihin, oli hyvin suuri osa Venäjän sivistyneistöä täydelleen sosialismin vaikutuksen alaista. Samaan aikaan, jolloin »kansallisen teollisuuden» nopea nousu oli Länsi- ja Keski-Euroopan sivistyneistön ylpeys ja toivo, piti Venäjän sivistyneistö köyhälistön taistelua ulkomaista pääomaa vastaan, joka hallitsi Venäjän teollisuutta ja teki Venäjän yksinvallan veronkantajakseen, Venäjän kansan vapaustaisteluna vieraita sortajia vastaan.[4]

Mutta tämäkin, ennen vallankumousta niin voimakkaan sosialistisen vaikutuksen alaisena ollut sivistyneistö kauhistuu proletaarista vallankumousta, sekin ajautuu takaisin porvariston leiriin nähdessään välittömästi edessään todellisten proletaarien rajun liikkeen. Marraskuun vallankumous kohtasi mitä voimakkainta, katkerinta vastarintaa sivistyneistön taholta. Ensimmäisinä viikkoina marraskuun vallankumouksen jälkeen insinöörit jarruttivat työskentelyä tehtaissa, opettajat keskeyttivät opetuksen, lääkärit kieltäytyivät parantamasta sairaita![5] Kun proletaarinen vallankumous kohtasi tällaisen vastarinnan sivistyneistön taholta Venäjälläkin, jossa sivistyneistö kuitenkin oli miespolven ajan ollut sosialismin voimakkaan vaikutuksen alaisena, niin millainen tulee tämä vastarinta olemaan Länsi- ja Keski Euroopassa, missä sivistyneistön edut ovat verrattomasti lujemmin liittyneet pääomaan ja missä suurin osa sivistyneistöä on nationalismin ja imperialismin vaikutusvallassa! Täällä on puhumaan ja kirjoittamaan harjaantuneen sivistyneistön johto porvariston tärkeimpiä voimatekijöitä. Täällä täytyy vastarinnan sivistyneitten taholta, joiden avutta ei valtiota voida hallita, ei tehdasta käyttää, ei kansantaloutta järjestää, tulla yhdeksi proletaarisen vallankumouksen pelottavimmaksi esteeksi.

Samalla kuin kapitalismi on Länsi- ja Keski-Euroopassa osannut sitoa kaupunkiporvariston harrastukset omiin etuihinsa ja oman vaikutuksensa alaiseksi paljon läheisemmin kuin Venäjällä, on se samalla saanut maaseudulta lujan tuen lukuisassa, taloudellisesti voimakkaassa, kapitalistisen hengen läpitunkemassa talonpoikaisväestössä. Porvarillisen vallankumouksen jälkeen on Länsi- ja Keski-Euroopan talonpoikaisväestö sivuuttanut monta kehitysvaihetta, joista jokainen on olennaisesti vaikuttanut kapitalistisen yhteiskunnan luokkien välisiin voimasuhteisiin.

Porvarillisen vallankumouksen aikakautena olivat talonpoika ja tilanherra vastakkain. Perinnöllisen alamaisuuden ja päivätyövelvollisuuden poistaminen, tilanherralle maksettavien verojen lakkauttaminen, tilalla olevien metsien ja niittyjen käyttöoikeuden järjestäminen uudestaan, tilanherran maan jakaminen talonpojille, ne ovat tämän kehitysjakson antifeodalisen talonpoikaispolitiikan päämäärät. Mutta talonpoika ei vielä ole kypsynyt saavuttaakseen nämä päämäärät itsenäisen, tietoisen politiikan avulla. Talonpojat »eivät kykene ajamaan luokkapyrkimyksiään omassa nimessään, ei parlamentissa eikä konventissa. He eivät kykene edustamaan itseään, heitä on edustettava. Heidän edustajansa täytyy samalla olla heidän herransa, heidän yläpuolellaan oleva arvovalta, rajaton hallitusvalta, joka suojelee heitä muita luokkia vastaan sekä lähettää heille ylhäältä sadetta ja päivänpaistetta. Pikkutalonpoikien poliittisen vaikutusvallan lopullinen ilmenemismuoto on niin ollen se, että toimeenpaneva valta alistaa yhteiskunnan alaisekseen».[6] Rajaton hallitusvalta, joka vapauttaa talonpojan feodalismista ja samalla kuitenkin on herrana hänen yläpuolellaan, on konventin hirmuhallitus, Bonaparten militaristinen yksinvalta, neuvostojen diktatuuri.[7]

Feodalismin lakattua jatkuu kehitys edelleen. Suurkaupunkien ja suurteollisuuden syntyessä paikalliset markkinat, jolloin talonpoika myy viljansa välittömästi myllärille, lihansa teurastajalle, muuttuvat kansallisiksi ja kansainvälisiksi, jolloin talonpojan ja kuluttajan välillä on kokonainen ketju kauppiaita. Taloudellisesti kokematon, rahalaskuun tottumaton talonpoika saa vastapelaajakseen hioutuneen kauppiaan. Hän näkee, että hänen tuotteittensa hinnan määrää hänelle käsittämätön pörssikeinottelu. Samalla talonpoikien luontaistalous yhä suuremmassa määrin häviää, talonpoikien liittyessä rahatalouteen kasvaa heidän pääomantarpeensa, talonpoika joutuu kiskojain kynsiin, hypoteekkivelat kasaantuvat muuttuen sietämättömiksi, niin pian kuin amerikkalaisen ja venäläisen viljan välinen kilpailu alkaa 70-luvulta lähtien polkea viljan hintaa. Nyt ei talonpojan vihollisena enää ole läänitysherra, vaan kauppa-, koronkiskuri-, hypoteekki- ja pörssipääoma. »19:nnen vuosisadan aikana astui läänitysherran sijalle kaupunkien koronkiskuri, feodaalisten maavelvollisuuksien sijalle hypoteekki, aristokraattisen maaomistuksen sijalle porvarillinen pääoma. Talonpojan palsta on nyt vain verhona, jonka suojassa kapitalisti saa ottaa maasta sen tuoton, korot ja verot ja jättää maanviljelijän itsensä huolehtimaan työpalkkansa saamisesta».[8] Siten alkaa talonpoikaispolitiikan antikapitalistinen vaihe. Kiskurilakien ja perintöoikeuden palauttaminen, kiinnevelkojen poistaminen, termiinikaupan kieltäminen, talonpoikien tuotto-osuuskuntien järjestäminen ovat sen päämääriä. Mutta se seikka, että talonpoika joutui taisteluun kapitalismia vastaan, ei saattanut häntä, kuten Marx toivoi, proletariaatin, vaan samaan aikaan myöskin kauppa- ja kiskuripääomaa vastaan taistelevan kaupunkien pikkuporvariston, ennen kaikkea käsityöläisten, liittolaiseksi. Ja käsityöläisten ja talonpoikien pikkuporvarillinen antikapitalismi muuttui läänitysherrojen ja kirkon välikappaleeksi näiden käyttäessä »liikkuvaa pääomaa» vastaan katkeroituneita käsityöläisiä ja talonpoikia puskurina porvarillista vapaamielisyyttä vastaan. Se oli kristillisen ja feodaalisen »sosialismin» sekä antisemitismin kukoistusaikaa, jolloin taantumuspuolueet järjestivät talonpoikaisväestöä omia tarkoituksiaan varten. Näissä taisteluissa heräsivät talonpoikaisväestön poliittiset harrastukset ja niissä oppivat talonpojat lukemaan sanomalehtiä, johtamaan vaalitaisteluja, käyttämään paikallisia itsehallintoelimiä luokkatarkoituksiinsa. Tämän kehityskauden tuloksena oli niin ollen talonpoikaisväestön poliittisen sivistystason melkoinen kohoaminen. Mutta ennen kaikkea antoivat tämän jakson taistelut mitä voimakkaimman sysäyksen maataloudellisen osuustoimintalaitoksen kehittymiselle.

90-luvun keskivaiheilta lähtien on havaittavissa uusia kehitysvirtauksia. On kasvanut uusi polvi, joka jo on saanut nauttia parempaa kansakoulusivistystä ja kasvanut kaupunkien kulttuurielämän läheisemmän vaikutuksen alaisena, ei enää pidä niin itsepintaisesti kiinni vanhoista perinnäistavoista, vaan ohjaa talonpoikaiselämän huomattavasti uusille, järkiperäisille urille. Tämä vaikutus ilmenee talonpoikien yksityiselämässäkin — ajateltakoon vain esim. puvuissa tapahtunutta muutosta ja kaksi-lapsi-järjestelmän levenemistä — mutta ennen kaikkea talonpoikaistalouden kansallistumisessa ja voimaperäistymisessä. Maan tuottavaisuus lisääntyy tällä jaksolla huomattavasti. Talonpoikien talouden voimaperäistyttämistä helpottaa 90-luvun toisella puoliskolla maailmanmarkkinoilla alkanut viljan hintojen kohoaminen, samalla kun kaupunkien ja teollisuusalueiden kasvamisen johdosta myöskin liha, maito ja vihannekset samanaikaisesti kallistuivat. Kun hinnat kohoavat ja maan tuottavaisuus lisääntyy, niin eivät hypoteekkivelat enää ole rasittavana kuormana. Kiskurin on osuuskassa karkottanut maaseudulta. Kauppamiehen ovat osuusliikkeet osaksi syrjäyttäneet, osaksi on hän menettänyt herättämänsä pelon, kun talonpoika on oppinut paremmin laskemaan. Pörssi ei enää huoleta talonpoikaa, kun siellä noteeratuilla hinnoilla on noususuunta. Talonpoikien antikapitalistinen mieliala on hävinnyt. Heitä innostavat kokonaan toisenlaatuiset kysymykset. Ennen kaikkea koettavat he suojelustullien avulla säilyttää maataloustuotteiden hinnat kalliina. Tässä tullitaistelussa ovat he käsi kädessä ei ainoastaan suurmaanomistajain, vaan myöskin suojelustulleja kaipaavien suurteollisuuden harjoittajain kanssa kaupunkien työväestöä vastaan. Tullitaistelussa talonpoikaisväestö lopullisesti omistaa kaikki poliittiset luokkapyrkimysten edustusmenetelmat, se esiintyy itsenäisenä ja itsetietoisena luokkana ja oppii samalla pitämään proletariaattia päävihollisenaan. Samaan aikaan teollisuuden nopea kehittyminen houkuttelee työläisiä maalta kaupunkiin, talonpoikien talouden voimaperäistymisen johdosta lisääntynyttä työvoimien kysyntää ei voida kaupunkeihin siirtymisen johdosta tyydyttää ja maataloustyöläisten vaatimukset kasvavat. Nyt asettuu talonpoika vastustamaan kaikkia kaupunkityöläisten aseman parannuksia, sillä ne edistävät kaupunkeihin siirtymistä, siis lisäävät maaseudulla työvoimien puutetta ja kasvattavat maataloustyöläisten vaatimuksia. Tässäkin suhteessa näkee talonpoika proletariaatissa vihollisensa. Talonpoika alkaa ennen kaikkea tuntea olevansa omistaja, jolla on yhteiset edut suurmaaomistajain ja teollisuudenharjoittajain kanssa. Talonpoikaispolitiikan antiproletarinen kehitysjakso esiintyy yhä selväpiirteisemmin.

Sota jouduttaa tätä kehitystä. Talonpoika vapautuu hypoteekeista ja hänelle kasaantuu melkoisia pääomia, jotka hän sijoittaa valtionobligaatioihin ja pankkeihin. Hänen pyrkimyksensä kohdistuu suuressa määrin lisäarvon kaikkien muotojen koskemattomuuden säilyttämiseen. Samalla hän käsi kädessä kaupunkien kauppapääoman kanssa taistelee kaupunkilaiskuluttajien hyväksi määrättyä, kaupunkien työväestön kannattamaa, valtion taholta harjoitettavaa maataloustuotteiden säännöstelyä vastaan. Lopuksi sota ja vallankumous herättävät maataloustyöläiset. Ensimäistä kertaa he suurin joukoin liittyvät ammatillisiin järjestöihin ja käyvät menestyksellisiä palkkataisteluja. Sen kautta talonpoikaisväestön ja proletariaatin välinen ristiriita kärjistyy yhä voimakkaammin.

Venäjän vallankumouksen pohjimmainen juuri on Venäjän maaseudun liikakansoitus. Se seikka, että talonpoikaistaloissa oli väkeä niin paljon, etteivät kaikki voineet saada tarpeeksi työtä eikä ravintoa, teki Venäjän talonpojat vallankumouksellisiksi. Talonpoikien ajatustavalle määräävänä tosiseikkana Länsi- ja Keski-Euroopassa on työväestön puute, maatyöläisten vähentyminen, se ajaa talonpojat porvariston leiriin. Venäjän talonpojan on itsensä täytynyt tehdä palkkatyötä tilanherran maalla. Länsi- ja Keski-Euroopassa määrää talonpojan ajatussuunnan kokonaisuudessaan hänen työnantajapyrkimyksensä. Venäjän talonpoika on proletariaatille kiitollinen maastaan. Länsi- ja Keski-Euroopan talonpoika vihaa proletariaattia, joka alentaa hänen tuotteittensa hintoja ja kohottaa hänen työläistensä palkkoja. Venäjän talonpoika on poliittisesti välinpitämätön ja saamaton. Länsi- ja Keski-Euroopan talonpoika on ollut poliittisissa taisteluissa mukana kaksi miespolvea ja kouliintunut käyttämään kaikkia poliittisia taisteluvälineitä. Venäjän talonpojan voi proletariaatti alistaa johtonsa alaisiksi. Länsi- ja Keski-Euroopan talonpojat ovat suljettuna rintamana proletariaattia vastaan. Venäjän talonpojalle saattoi proletariaatti neuvostojärjestelmässään antaa muodollisesti täydet kansalaisoikeudet ja kuitenkin samalla asettua itse asiassa häntä holhoamaan. Länsi- ja Keski-Euroopan talonpoika ei enää ole holhottavissa, neuvostodiktatuuria toimeenpantaessa olisi häneltä todennäköisesti väkivalloin riistettävä oikeudet, nujerrettava hänet ja pidettävä häntä poljettuna. Mutta väkivaltaisesti voidaan vallankumouksessa riistää oikeudet vain sellaisilta luokilta, jotka muodostavat väestön pienen vähemmistön ja ovat yhteiskuntaruumiin loiseläimiä. Oikeuksien väkivaltainen riistäminen ylivoimaisesti lukuisalta yhteiskuntaluokalta, jolla on yhteiskunnan elimistölle elinehtoa merkitsevä tehtävä, jonka työ on yhteiskunnalle välttämätön ja jonka passiivinenkin vastarinta aiheuttaisi vaarallisen pysähdyksen yhteiskunnan aineenvaihdossa, saattaa tuskin onnistua.

Missään tapauksessa ei vallankumous voi voittaa, jos ei sillä ole maaseudulla ensinkään tukea. Jollei proletaarinen vallankumous voi saada puolelleen talonpoikaa, niin täytyy sen maaseudulla nojautua maataloustyöläisiin ja loisiin. Maaseutuväestön poliittinen eritteleminen, »maaseutuköyhälistön» ja »maaseutuporvariston» välisten ristiriitojen kehittäminen saattaa onnistua helpommin Länsi- ja Keski-Euroopassa kuin Venäjällä, missä eritteleminen on vaikeampaa yhteismaajärjestelmän johdosta. Keski-Euroopan vallankumous v. 1918 on horjuttanut maaperää, maataloustyöläisten herääminen on toistaiseksi sen tärkein tulos.

Olosuhteet eivät ikävä kyllä ole kaikkialla samanlaiset. Onhan Keski-Euroopassakin. esim. Itävallan alppiseuduilla, laajoja alueita, joissa maalaisväestön jakautuminen on hyvin vähäistä ja joissa maaseutuproletariaatin muodostaa pelkkä paimenväestö. Tämän jäsenet taas ovat talonpojanpoikia ja -tyttäriä, heidän kohtalonsa liittyy täydelleen talonpoikaisperheen kohtaloon ja he nojautuvat sekä poliittisesti että henkisesti siihen. Sellaisilla alueilla, joissa maaolot ovat tällaisia, ei proletaarinen vallankumous saata löytää minkäänlaista tukea maaseudulta.

Sellaisilla alueilla taas, missä maanviljelys on etupäässä suurviljelystä, jonka palveluksessa on lukuisa maaseutuköyhälistö, tahi jossa on vallitsevana suurtalonpoikien luokka, joka saa työvoimansa lukuisten pienpalstaisten keskuudesta, voi teollisuusköyhälistö saada liittolaisia suurtiloilta ja maakylistä. Mutta täällä taas on proletaarisen vallankumouksen ratkaistavana muita vaikeita tehtäviä.

Suurimmaksi osaksi eivät suurtilalliset Venäjällä viljelleet maataan kapitalistisesti, vaan osaksi vuokrasivat sen talonpojille, osaksi taas antoivat talonpoikien muokata sitä »työllämaksujärjestelmän» mukaan. Sen vuoksi oli tilanherran maan tuottavaisuus siellä hyvin vähäinen, viljelykset mitä vähimmässä määrin voimaperäisiä. Länsi- ja Keski-Euroopassa sitä vastoin on suurmaanomistus kapitalistisen suurviljelyksen pohjalla, työn tuottavaisuus on paljoa suurempi kuin talonpoikien pienviljelyksillä, suurviljelykset voivat antaa kaupungeille paljoa enemmän tuotteitaan ja ovat sen vuoksi niiden elintarpeiden hankinnan pohjana. Täällä voi proletaarinen vallankumous ainoastaan sosialisoida suurviljelykset, niiden jakamista pikkutalonpojille ja maatyöläisille ei voida sallia, sillä se saattaisi maatalouden takaisin alhaisemmalle teknilliselle tasolle ja vaarantaisi kaupunkien elintarpeiden saannin sekä alentaisi pysyvästi kansan laajojen kerrosten elintasoa. Venäjän mallisesta vallankumouksesta, joka aluksi yksinkertaisesti repii yksityisomistuksen siteet ja sitten jättää maanomistusolojen uuden järjestelyn »joukkojen luomisvoiman» tehtäväksi, olisi todennäköisesti täälläkin seurauksena suurtilojen jakaminen, siis vain muodollisesti vallankumouksellinen, mutta todellisuudessa sekä teknillisesti että sosiaalisesti taantumuksellinen maa-alojen mullistus. Länsi- ja Keski Euroopan proletaarisen vallankumouksen tärkeimpiä ja vaikeimpia tehtäviä on huolehtia siitä, ettei maanomistusoloissa tapahtuva vallankumous jää maalaisköyhälistön alkeellisen liikkeen tehtäväksi, vaan että valtiovalta suorittaa sen suunnitelmanmukaisesti ja koko yhteiskunnan etuja silmälläpitäen.

Yleensä ei nykyaikaisen teollisuusvaltion monimutkainen koneisto voisi sietää sitä, että omistusolojen mullistaminen jätettäisiin alkeellisen, vaistomaisesti ja ilman suunnitelmaa tapahtuvan joukkotoiminnan varaan samalla tavoin, kuin Venäjällä tapahtui ensimmäisenä puolena vuotena marraskuun vallankumouksen jälkeen. Venäjällä on väestön ylivoimainen enemmistö vielä talonpoikia, heille on elintarpeitten saanti joka tapauksessa turvattu. Ja kaupunkien asujaimistolle, joka on vain suhteellisen pieni osa koko väestöstä, voidaan hätätilassa aina hankkia välttämättömimmät tarpeet pakko-otoilla jättiläislaajuisilta maanviljelysalueilta. Länsi- ja Keski-Eurooppa, jossa paljoa suurempi osa väestöä asuu sullottuina yhteen kaupunkeihin ja taajaväkisille teollisuusalueille, tarvitsee paljoa monimutkaisempaa kuljetus-, jako- ja vaihtokoneistoa turvatakseen kaupunkinsa ja teollisuusalueensa nälältä. Jokainen yhteiskunnan aineenvaihdossa tapahtuva häiriö voi täällä aiheuttaa nälkäkatastrofin, johon itse vallankumouskin sortuu. Venäjän vallankumous jätti aluksi valtion ja kansantalouden koko koneiston anarkkisten, alkeellisten, hävittävien voimien saaliiksi. Vasta sitten kun ne ensin olivat täydelleen tuhonneet byrokraattisen valtiokoneiston ja kapitalistisen kansantalousjärjestelmän, siirryttiin vähitellen luomaan uutta järjestystä syntyneeseen sekasortoon. Tällainen menettely on totta kyllä radikaalein keino vanhan valtakoneiston täydelliseksi murtamiseksi ja uuden rakennuksen pohjan raivaamiseksi. Mutta niin väkivaltaisen, niin pitkäaikaisen, valtion ja talouden johtoa niin täydelleen repivän leikkauksen sietää kyllä maanviljelysmaan voimakas ruumis, teollisuusmaan herkempi elimistö tuhoutuisi siitä. Länsi- ja Keski-Euroopassa on köyhälistövallankumouksessa pidettävä vaari siitä, ettei yhteiskunnan aineenvaihto keskeydy. Siellä ei sen vuoksi saada tuhota kapitalistista elimistöä, ennen kuin sosialistinen elimistö on valmiina pantavaksi sen sijalle jatkamaan sen toimintaa.

Mutta ennen kaikkea ei proletaarinen vallankumous myöskään saa keskeyttää kansainvälisiä taloussuhteita. Venäjän tapainen maanviljelysmaa, joka elää omasta sadosta ja jonka kansantaloudessa ulkomaisia raaka-aineita käyttävällä teollisuudella on suhteellisen vähäinen merkitys, voi kestää saartoa vuosikausia. Nykyaikainen teollisuusvaltio ei sitä voi. Keski- ja Länsi-Eurooppa eivät ole normaaleissakaan tuotanto-oloissa voineet elää tuottamatta elintarpeita valtameren takaa, nyt, jolloin sota on imenyt maan ehdyksiin, on tämä tuonti entistäkin välttämättömämpi. Ja ilman Amerikan puuvillaa ja kuparia, Australian lampaanvillaa ja Afrikan kumia ei Länsi-Eurooppa voi työskennellä. Toisaalta taas on tuotantomme (Itävallan) nykyisin paljon pienempi kuin normaalioloissa. Työväestömme työkyky on vuosikausia kestäneen nälkiintymisen johdosta vähentynyt, höyrykattiloitamme ei hiilien puutteen vuoksi voida lämmittää, koneemme ovat vailla työaineistoa. Sen vuoksi emme voi vaihtaa tarvitsemiamme elintarpeita ja raaka-aineita työmme tuloksiin. Kaikkien Länsi- ja Keski-Euroopan maiden kauppabalanssissa on pelottavan suuri passiivinen saldo. Kun emme voi vaihtaa tarvitsemiamme elintarpeita nykyisen työmme tuloksilla, on meidän hankittava niitä joko ennen tehdyllä tahi vastaisuudessa tehtävällä työllämme. Jos ostamme niitä ennen tehdyllä työllä, on meidän siis myytävä ulkomaisille kapitalisteille osa tuotantokoneistoamme, tehtaitamme, teollisuuslaitostemme osakkeita. Jos taas vastaisella työllämme, on meidän otettava luottoa ulkomailta ja luvattava osa vastaisen työmme tuloksista koroiksi ulkolaisille kapitalisteille. Meidän täytyy pyytää ulkomaista pääomaa maahamme, sallia sen perustaa tänne uusia liikeyrityksiä, riistää täällä vastaisuudessa lisäarvoa. Kaikki se on välttämätöntä, sodan ehdoton seuraus, sillä mitään muuta mahdollisuutta ei meillä ole peittää kauppabalanssimme passiivinen saldo, s.o. hankkia meille välttämättömiä elintarpeita ja raaka-aineita, joita emme kykene maksamaan nykyisen työmme tuloksilla. Ja samanlainen tilanne, joskin hyvin erilaisessa määrässä, on kaikissa sotaa käyneissä Keski- ja Länsi-Euroopan maissa. Mutta hankkivatko ulkomaiden kapitalistit maastamme osakkeita ja teollisuuslaitoksia, antavatko he teollisuudellemme luotolla raaka-aineita, sijoittavatko he pääomaa maahamme, jos sitä uhkaa proletaarinen vallankumous korvauksetta tapahtuvine pakkoluovutuksineen? Ja miten turvaisi proletaarinen vallankumous kansamme elintarpeiden saannin, teollisuutemme raaka-aineet, jos se juuri tekisi mahdottomaksi ainoan mahdollisen menettelytavan ulkomaisten raaka-aineiden ja elintarpeiden hankkimiseksi? Tässä taaskin on Länsi- ja Keski-Euroopan proletaarisella vallankumouksella ratkaistavanaan tehtävä, jolla oli verrattomasti pienempi merkitys agraarisella Venäjällä, sillä eihän siellä tarvita ulkomaisia elintarpeita ensinkään eikä ulkomaisia raaka-aineita niin välttämättä. On totta, että sota on luonut proletaarisen vallankumouksen subjektiiviset, sielulliset edellytykset vallankumouksellistuttamalla Europan työläisjoukot. Mutta totta myöskin on, että sota on huonontanut sotaa käyneitten teollisuusmaiden proletaarisen vallankumouksen objektiivisia, taloudellisia edellytyksiä lamaannuttamalla niiden tuotannon ja tekemällä ne siten entistä paljoa suuremmassa määrin riippuvaisiksi ulkomaista, ennen kaikkea Amerikasta, jonka ei tarvinnut kärsiä sodan kurjuutta, vaan joka siitä rikastui ja sen vuoksi säästyi myöskin vallankumoukselta.

Mitä merkitsee kauppabalanssimme passivisuus? Sitä, että meidän täytyy kuluttaa amerikkalaista viljaa, amerikkalaista kuparia, siis Amerikan työläisten työn tuloksia, voimatta antaa Amerikan työläisille niistä korvaukseksi oman työmme tuloksia. Mutta vaikkapa maailmantalous järjestettäisiinkin sosialistiseksi, niin eivät Amerikan työläiset antaisi meille työnsä tuloksia ilman vastaavaa korvausta, sillä merkitsisihän se, että me riistäisimme Amerikan työläisiä. Vaikkapa maailmantalous järjestettäisiinkin sosialistiseksi, niin täytyisi meidän, kun emme kykene vaihtamaan Amerikan työläisten työn tuloksia nykyisen työmme tuloksiin, maksaa ne entisen työmme tuloksilla, siis luovuttamalla osa tuotantokoneistoamme, tahi vastaisen työmme tuloksilla, siis sitoutumalla luovuttamaan osan vastaisista tuotteistamme. Teollisuusosakkeittemme myynti ulkomaisille kapitalisteille, korollisten velkojen ottaminen ulkomaisesta pääomasta, tuotantovoimiemme riistämisen luovuttaminen ulkomaiden kapitalisteille ovat vain kapitalismille ominaisia muotoja, joissa nykyisten ulkomaisten tuotteiden vaihto meidän työmme entisiin ja vastaisiin tuloksiin tapahtuu. Itse tällaista vaihtoa ei Keski- ja Länsi-Euroopan proletaarinen vallankumous voi jättää tekemättä. Se voi suorittaa sen ainoastaan näissä, kapitalismille ominaisissa muodoissa, niin kauan kuin elintarpeita ja raaka-aineita tuottavat maat ovat kapitalistisia. Mutta samalla se, proletaarisena vallankumouksena, joka särkee kapitalistiset muodot, tekee tämän tavaravaihdon kapitalistisen muodon käyttämisen ja siten itse tavaravaihdonkin mahdottomaksi. Proletaarinen vallankumous kohtaa tässä niin ollen esteen, joka pelottavasti rajoittaa sen toimintavapautta. Se ei ole esteenä proletaariselle vallankumoukselle yleensä, mutta kyllä kansallisissa puitteissa tapahtuvalle proletaariselle vallankumoukselle. Länsi- ja Keski-Euroopan proletaarisen vallankumouksen toimintavapaus on rajoitettu sen kautta, että sota toisaalta hävitti Europan mantereen luoden siellä siten proletaarisen vallankumouksen sielulliset edellytykset, toisaalta taas rikastutti Amerikkaa siten lujittaen siellä kapitalismia.

Proletaarisen vallankumouksen taloudelliset ja yhteiskunnalliset edellytykset ovat niin ollen Länsi- ja Keski-Euroopassa kokonaan toisenlaiset kuin Venäjällä. Sen vuoksi täytyy proletaarisen vallankumouksen täällä tapahtua kokonaan toisenlaisissa muodoissa kuin viimemainitussa maassa.

Proletaarisen vallankumouksen täytyy täällä ennen kaikkea turvata yhteiskunnallisen tuotanto- ja vaihtoprosessin jatkuminen ja välttää yhteiskunnan aineenvaihdon kaikkinainen katkeaminen. Sen vuoksi ei se saa jättää teollisuutta ja kauppaa anarkkisen »työväenkontrollin» valtaan eikä myöskään kansallistuttaa sitä yhdellä iskulla. Sen täytyy toimia asteittain, ensiksi kansallistuttaa vain sellaiset teollisuuden ja kaupan haarat, missä siirtyminen kapitalistisesta järjestelmästä sosialistiseen voi tapahtua tuotantoa ja liike-elämää keskeyttämättä. Eikä kaikkia tuotannonhaaroja saada sosialisoida saman suunnitelman mukaan, vaan sosialisoimismuodot on sovellettava eri tuotannonhaarojen erikoisten olojen mukaan. Joskin kapitalisti voidaan kokonaan syrjäyttää monelta tuotantoalalta, niin toisilla taas on liikkeenharjoittajan järjestävä työ vielä välttämätön ja niillä täytyy tyytyä alistamaan hänet entistä tehokkaamman yhteiskunnallisen valvonnan alaiseksi ja muuttamaan hänet siten yhteiskunnan toimitsijaksi silti poistamatta häneltä harrastusta liikkeen menestykseen ja tappamatta hänen aloite-intoaan. Erikoisesti ei proletaarinen vallankumous saa jättää maanomistusolojen uudistamista alkeellisten joukkoliikkeiden tehtäväksi, vaan on sitä lujin käsin ohjattava. Ja lopuksi on sosialisoimisen muodot, laajuus ja erikoisesti ajankohta määrättävä siten, ettei ulkomaisen luoton hankkiminen ja elintarpeita ja raaka-aineita varten välttämättömän ulkomaisen pääoman saaminen käy mahdottomaksi.

Samoista syistä on proletaarisessa vallankumouksessa meneteltävä siten, etteivät ne omistavien luokkien kerrokset, joiden toiminta on yhteiskunnan tuotantoprosessille välttämätön, keskeytä työskentelyään, vaan jatkavat sitä. Ne ovat valtion ja tuotantokoneiston hallintoelimissä toimiva sivistyneistö, talonpoikaisväestö ja pienteollisuuden harjoittajat. Länsi- ja Keski-Euroopassa ei näitä kerroksia voida syrjäyttää kuten Venäjällä. Mutta ei niiltä myöskään voida yksinkertaisesti riistää oikeuksia, sillä sitä varten olisi välttämätöntä väkivaltaisesti nujertaa ne ja pitää ne nujerrettuina, minkä johdosta ne taas ryhtyisivät jarruttamaan ja tavaravaihto keskeytyisi. Näille kerroksille täytyy sen vuoksi myöntää yhteiskunnallista ja valtiollista vaikutusvaltaa, vaikkapa vain valvovana vastustusryhmänä.

Kaikesta tästä johtuu edelleen, ettei Länsi- ja Keski-Euroopan proletaarisessa vallankumouksessa voida yhdellä kynänvedolla tehdä mitättömäksi moninaisia lisäarvon anastamistapoja — valtionobligaatioita, panttikirjoja, hypoteekkeja, pankkitalletuksia jne. — eikä takavarikoida teollisuuspääomaa eikä maaperää ilman korvausta. Korvaukseton takavarikoiminen kävisi päinsä, jos se voitaisiin ulottaa samanaikaisesti koko kapitalistiluokkaan. Sillä olisi sietämättömiä yhteiskunnallisia seurauksia, jos sosialisoiminen suoritetaan vain asteittain, siis takavarikoidaan jonkun teollisuushaaran kapitalisteilta heidän omaisuutensa ilman muuta, mutta jätetään jonkun toisen alan kapitalisteille omaisuus koskemattomaksi. Jos kaikki lisäarvomuodot yksinkertaisesti lakkautettaisiin, niin ei ainoastaan pääoma, vaan myöskin laajat kerrokset pikkuporvaristoa, sivistyneistöä ja talonpoikaisväestöä asettuisivat kiivaaseen vastarintaan. Samalla se yhdellä iskulla tuhoaisi kaikki ne teollisuus- ja elinkeinohaarat, joiden tuotteina lisäarvo ilmenee — ylellisyysteollisuudet ym. — tekisi leivättömiksi ne sivistyneistön laajat kerrokset, joille kapitalistit maksavat palkan lisäarvosta ja siten ajaisi vastavallankumouksen leiriin kokonaisia armeijoita, ei ainoastaan elinkeinonharjoittajia ja sivistyneistöä, vaan myöskin työläisiä. Lopuksi se tuhoaisi ulkomaisen pääoman ja ulkomaisen luoton kaikki saamismahdollisuudet, siis keskeyttäisi elintarpeitten ja raaka-aineiden tuonnin. Proletaarisessa vallankumouksessa voidaan täällä niin ollen aluksi takavarikoida vain täyttä korvausta vastaan, kaikki lisäarvomuodot on aluksi säilytettävä; riistäjien riistäminen, korvauserien takaisin velkominen ja lisäarvomuotojen lakkauttaminen voidaan täällä suorittaa vain vähitellen, asteittain, suunnitelmanmukaisen verolainsäädännön avulla.

Niin ollen täytyy proletaarisen vallankumouksen talouspolitiikan olla Länsi- ja Keski-Euroopassa kokonaan toisenlaisen kuin Venäjällä. Missä proletariaatilla on vastassaan taloudellisesti ja poliittisesti verrattomasti voimakkaampi, verrattomasti lujemmin kapitalistisiin etupyyteisiin liittynyt pikkuporvaristo, sivistyneistö ja talonpoikaisväestö, missä laajojen, yhteiskunnalle välttämättömien työtätekevien kerrosten edut ovat välillisesti tahi välittömästi kapitalististen riistomuotojen mukaisia, missä yhteiskunnallisen koneiston hienouden ja monimutkaisuuden vuoksi kaikkinainen yhteiskunnan aineenvaihdon keskeytyminen voi aiheuttaa välittömästi vastavallankumoukseen johtavan nälkäromahduksen, missä ilman ulkomaista pääomaa ja ilman ulkomaista luottoa ei voida turvata elintarpeiden ja raaka-aineiden saantia, siellä ei voida jäljitellä Venäjän neuvostotasavallan talouspolitiikkaa. Länsi- ja Keski-Euroopassa ei voida, kuten Venäjällä, jättää yhteiskunnan elimistöä aluksi puolen vuoden ajaksi vaistomaisten joukkoliikkeiden väkivaltaisesti tuhottaviksi ja sitten pakoittaa kansanjoukot alistumaan perin pohjin uuteen järjestykseen, pienen vähemmistön hallitsemaan valtiovaltaan. Hävitysajalla Keski- ja Länsi-Euroopassa kuoltaisiin nälkään. Despoottisen uuden järjestelyn kaudella täällä auttamattomasti kompastuttaisiin yhteiskunnallisessa työjaossa välttämättömien, laajojen kansanjoukkojen vastarintaan. Siirrettäessä kansantaloutta kapitalistisista muodoista sosialistisiin ei täällä voida aluksi kaikkea olevaista hajottaa ja sitten liittää pirstaleet uudeksi rakennukseksi, valtio- ja kansantalouselämän jatkuvaisuutta ei täällä saada keskeyttää. Siirtymisen täytyy täällä tapahtua vähitellen, suunnitelmanmukaisesti, järjestelmällisesti muuttamalla kapitalistisia muotoja.

Samoin kuin proletaarisen vallankumouksen talouspolitiikan täytyy Länsi- ja Keski-Euroopassa olla täydelleen toisenlaisen kuin Venäjällä, täytyy myöskin köyhälistön valtamuodon olla täällä kokonaan toisenlaisen. Sillä valtamuoto ja vallan harjoittamisen sosiaalinen sisältö ovat sisäisessä yhteydessä keskenään. Neuvostodiktatuurissa, jossa kaikki valta keskitetään köyhälistön käsiin ja kaikilta omistavilta luokilta riistetään kaikki oikeudet, muuttuvat voimasuhteet äkillisesti jokaisessa liikkeessä. Samana päivänä, jolloin Neuvostodiktatuuri saatetaan voimaan, tulee kapitalistien johto kaikissa liikkeissä, siis itse kapitalistinen tuotanto, mahdottomaksi. Neuvostodiktatuuri pakoittaa niin ollen yhteiskunnan heti sosialisoimaan kaikki liikkeet, se pakoittaa ryhtymään sosialisoimiseen sielläkin, missä yhteiskunnalla ei ole sosialisoitujen liikkeiden johtoa varten tarvittavaa hallintokoneistoa ja se saattaa anarkian vallalle niissäkin liikkeissä, joita ei voida sosialisoida. Tekemällä liikkeiden kapitalistisen johdon yhdellä iskulla mahdottomaksi Neuvostodiktatuuri saattaa aluksi koko tuotannon anarkian tilaan, josta voidaan päästä vasta vähitellen itsevaltaiseksi muuttuvan valtiovallan kautta. Jos taas proletariaatti demokratian pohjalla ja demokraattisia keinoja käyttäen saavuttaa poliittisen vallan, niin silloin ei kapitalistisen valtion koneistoa aluksikaan tuhota, vaan sen johto ainoastaan otetaan köyhälistön edustajain käsiin. Valtio- ja talouselämän jatkuvaisuus ei sen vuoksi keskeydy. Tämä jatkuvaisuus hidastuttaa epäilemättä yhteiskunnallista mullistusprosessia, sillä vallattu koneisto sopeutuu vain vähitellen, ankaran hankauksen alaisena, uusiin tehtäviinsä. Mutta toisaalta juuri tämän jatkuvaisuuden nojalla voidaan järjestelmällisesti ja suunnitelmanmukaisesti muuttaa olevat olot käyden käsiksi aina vain niihin tehtäviin, joiden ratkaiseminen jo on mahdollista, ja ainoastaan sillä tavoin voidaan Länsi- ja Keski-Euroopan erikoisissa yhteiskunnallisissa oloissa nykyisellä kehityskaudella siirtyä kapitalismista sosialismiin. Demokratia on täällä se muoto, jota noudattamalla proletariaatti voi saavuttaa vallan ja käyttää valtaa silti väkivaltaisesti riistämättä oikeuksia proletariaattia vastustavilta työtätekevän kansan luokilta, joilla on kansantaloudessa tärkeät tehtävät, ja eristämättä niitä pois yhteistoiminnasta ainakaan valvovina vastustusryhminä, menettämättä välttämättömän tarpeellista ulkomaista luottoa ja aiheuttamatta yhteiskunnallisen tuotanto- ja kiertoprosessin väkivaltaisen keskeyttämisen kautta taloudellista romahdusta, johon myöskin proletariaatin vallan täytyisi sortua. Venäjän karkeassa, alkeellisessa talousruumiissa on taloudellinen mullistus mahdollinen vain bolshevismin muodoissa, s.o. mullistuksen täytyy ensi asteellaan välttämättä olla anarkkinen ja juuri sen vuoksi toisessa vaiheessaan välttämättä despoottinen. Tämän taloudellisen tehtävän toteuttamiseksi on Neuvostodiktatuuri sopiva valtiomuoto. Länsi- ja Keski-Euroopan yhteiskuntain luokkasuhteet, niiden herkkä taloudellinen koneisto ja niiden riippuvaisuus kansainvälisistä taloussuhteista vaativat, että taloudellinen mullistus tapahtuu vähittäisenä, suunnitelmanmukaisena uudistustyönä. Tämän tehtävän mukainen valtiomuoto on demokratia.

Mutta tätä käsitystä vastaan asettuu laajojen työläiskerrosten malttamattomuus. He näkevät, että luokkatietoinen proletariaatti on vähemmistönä vaaleissa, sen edustajat vähemmistönä demokraattisessa parlamentissa. He epäilevät sen vuoksi, voidaanko valta anastaa demokratian avulla. He arvelevat, että proletariaatti voisi väkivaltaisesti nujertamalla omistavat luokat ja saattamalla voimaan vähemmistödiktatuurin anastaa valtiovallan. Mutta tällainen ajatustapa jättää täydelleen huomioonottamatta, että yhteiskuntaolojen muuttaminen vaatii muutakin kuin pelkkää väkivaltaa.

Teollisuusköyhälistö ei voi rakentaa sosialistista yhteiskuntaa, ennen kuin se on voittanut puolelleen sivistyneistön ja maataloustyöläisten laajat kerrokset. Juuri Venäjältä saatu kokemus on osoittanut, miten välttämätön »ammattimiesten», »teknikkojen ja spesialistien» avustus on. Maataloustyöläisten antama tuki on meille sitäkin välttämättömämpi, kun meidän täytyy ottaa huomioon, että talonpojat ovat meitä vastassa. Kun ei sivistyneistö edes vaaleissa ole äänestänyt meidän puolestamme, niin asettuisiko se meidän käytettäväksemme väkivaltaisen vallankumouksen jälkeen? Osoittaahan Venäjällä saavutettu kokemus, että sosialistisestikin kasvatettu sivistyneistö kammoksuu väkivaltaisesti toimeenpantua proletaarista diktatuuria. Jolleivät maataloustyöläisten laajat joukot nyt vielä edes vaaleissakaan esiinny luokkatietoisina, niin voisimmeko me vallankumouksessa johtaa heidän liikettään agraariliikkeen johdon liukuessa pois proletaarisen yhteisjärjestön valvonnasta? Jos henkiset työläiset ja maataloustyöläiset liittyvät teollisuusköyhälistöön, niin silloin luokkatietoinen proletariaatti muodostaa kansan enemmistön jokaisessa teollisuusvaltiossa, silloin se voi demokraattisilla keinoilla anastaa vallan ja käyttää sitä. Kun me vielä olemme vähemmistönä vaaleissa ja demokraattisissa edustuslaitoksissa, niin se todistaa, että liian suuret joukot henkisiä ja maataloustyöläisiä vielä ovat meidän riviemme ulkopuolella. Silloin eivät sosialistisen rakennustyön objektiiviset, yhteiskunnalliset edellytykset vielä ole täytetyt. Ja näitä edellytyksiä ei pelkkä väkivalta voi korvata. Väkivalta on kätilönä jokaiselle vanhalle yhteiskunnalle tämän ollessa synnytystuskissa uuden yhteiskunnan syntyessä, mutta väkivalta ei voi saada uutta yhteiskuntaa syntymään, ennen kuin se on vanhan kohdussa kehittynyt.

 

12 §. Teollisuusdemokratia.

Venäjä on sivistyneen ihmiskunnan toinen napa, Englanti toinen. Venäjällä vasta nyt tuhottiin feodaaliset työolot ja saatettiin porvarilliset omistussuhteet maaseudulla voimaan. Englannissa vaihdettiin päivätyövelvollisuus jo 14. vuosisadalla rahamaksuihin, myöskin puolifeodaalinen copyhold (= veroläänitys) muutettiin jo 15. ja 16. vuosisadalla puhtaasti porvarilliseksi leaseholdiksi (= vuokrajärjestelmäksi) ja jo 17. vuosisadalla olivat feodaalisten työolojen viimeisetkin jätteet kadonneet. Venäjällä on rajaton yksinvalta vasta nyt voitettu kahdessa suuressa vallankumouksessa. Englannissa oli vain Tudorien aikana, 16. vuosisadalla, lyhyt rajattoman yksinvallan kausi, 17. vuosisadan vallankumouksesta lähtien on siellä jatkuvasti kehitetty ja rakennettu parlamentillista hallitusmuotoa, 19. vuosisadalla siellä vanha, harvainvaltainen parlamentarismi muutettiin ilman väkivaltaista vallankumousta, useiden rauhallisten uudistusten kautta demokraattiseksi. Venäjällä oli kapitalismi uusi, ulkomailta tuotettu ilmiö. Englannin kapitalismi on 14. vuosisadalla lähtien, kapitalistisen villakaupan ja kapitalistisen lammashoidon alettua, kehittynyt jatkuvasti ja elimellisesti. Venäjä on vielä nytkin agraarimaa, jossa talonpojat muodostavat väestön ylivoimaisen enemmistön. Englanti on teollisuusmaa, jossa teollisuusköyhälistö muodostaa kansan enemmistön, eivätkä maanviljelyksenkään harjoittajat ole siellä talonpoikia, vaan kapitalisteja ja palkkatyöläisiä. Venäjällä näemme proletaarisen vallankumouksen agraarimaassa, joka vasta nyt vapautuu feodaalisista maaoloista ja rajattoman yksinvaltaisesta valtiomuodosta ja jossa nuori, ulkomailta tuotu pääoma ja nuori, vasta äskettäin talonpoikaisväestöstä irtautunut proletariaatti käyvät taistelua jättiläismäisen talonpoikaisen ympäristön keskellä. Englannissa on työväenliike kapitalistisen kehityksen kukkuloilla porvarillisten omistusolojen ja porvarillisen demokratian pohjalla taistelussa pääomaa vastaan, joka jo vuosisatojen aikana on soveltanut kaikki yhteiskuntaelämän haarat olemassaoloehtojensa mukaisiksi.

Venäjällä oli vallalla kapitalismin ja yhteiskunnan välinen ristiriita. Työväenliike kehittyi alusta alkaen vallankumouksellisen sosialismin vaikutuksen alaisena, ja myöskin sivistyneistö, pikkuporvaristo ja talonpoikaisväestö olivat vihamielisellä kannalla pääomaan nähden. Englannissa sitä vastoin ei kapitalismi ole voittanut puolelleen ainoastaan omistavia luokkia, puolen vuosisataa on se henkisesti hallinnut myöskin proletariaattia, saattanut työväenjoukot sille sovinnollisiksi. Onhan Englanninkin proletariaatilla tosin ollut vallankumouksellinen kautensa, sinä aikana, jolloin tehdasjärjestelmä oli Englannissa yhtä nuori kuin nyt Venäjällä, chartismin aikana. Mutta chartismin kukistuttua — vuodesta 1848 19. vuosisadan lopulle — ei kapitalismi vallinnut ainoastaan työläisten työvoimaa, vaan myöskin heidän sielunsa. Työläiset olivat sopeutuneet kapitalismiin. Työväenliike oli yksinomaan ahtaissa ammatillisissa rajoissa tapahtuvaa järjestötoimintaa, johon ei sekaantunut minkäänlaisia yhdistäviä luokka-aatteita, se oli rauhallista joukkosopimusten solmimista, apukassojen ja osuuskuntien kehittämistä. Yksityiset työläiskerrokset valvoivat erikoisetujaan kapitalistisen yhteiskunnan puitteissa, mutta työväenluokassa ei ilmennyt myrskyä kapitalistista yhteiskuntaa vastaan.

Vasta buurisodasta lähtien alkoi Englannin työväestö herätä kapitalistisesta hypnoosista. Kun elintarpeitten hinnat kallistuivat maailmanmarkkinoilla, kun liikkeenharjoittajain tiukempi järjestäytyminen sekä Saksan ja Amerikan teollisuuksien kärjistyvä kilpailu vaikeuttivat palkkojen korotusvaatimusten toteuttamista, aleni Englannin työläisten reaalipalkka. Kasvava tyytymättömyys herätti uinuvan luokkatietoisuuden. Tyytymättömyys ammatillisten järjestöjen saavutuksiin työnsi työväen joukkoja poliittiseen taisteluun. Labour Representation Comitteen (= Työväen edustuskomitean) perustaminen (1900), sen muuttaminen itsenäiseksi puolueeksi (1903), työväen ensimmäinen suuri vaalivoitto parlamenttivaaleissa v. 1906 olivat ensimmäiset käänteen merkit. Niitä tervehdittiin liiallisin toivein. »Työväenpuolueen kasvava vaikutusvalta herättää omistavissa luokissa kauhua, johon verrattuna lakon pelko lakkaa olemasta valtatekijänä teollisuuselämässä.»[9]

Pettymyksen täytyi tulla. Parlamentissa, jossa suojelustullien ja vapaakaupan kannattajien välinen taistelu oli ratkaistava, ei Labour Party voinut olla muuta kuin suuren vapaamielisen puolueen lisäke. Sen sosiaalipoliittiset saavutukset, niin merkityksellisiä kuin ne itsessään olivatkin, eivät nopeasti edistyvän kallistumisen ja reaalipalkkojen yhtä nopean alenemisen aikana voineet tyydyttää joukkoja. Sen ahdasotsainen reformismi ei voinut herättää innostusta. »Juuri samalla hetkellä, jolloin hallitsevat luokat onnittelivat toisiaan siitä, että parlamentillinen työväenpuolue oli onnellisesti syrjäytetty, puhkeaa rauhattomuus työväen keskuudessa dramaattisella, räjähdyksen tapaisella voimalla koko maassa.»[10]

Joukkojen taistelunhalu oli herännyt. Lakkoaalto vyöryy yli maan. Lakot keskittyvät ja muodostuvat jättiläistaisteluiksi, kuten rautatieläisten, satamatyöläisten ja kaivosmiesten taistelut v:n 1911 ja 1912. Aloite siirtyy liikkeessä johtajilta joukoille: joukot asettuvat vastustamaan ammattiliittojen johtoelimiä, ne tekevät lakkopäätöksiä vastoin ammattiliittojen sääntöjä. Samaan aikaan voimistuu joukoissa henkinen toimintahalu. Labour Partyn perustaminen ja kehittyminen oli saattanut Englannin työväenliikkeen ensimmäistä kertaa sosialistien johtoon ja nyt Labour Partya kohtaan herännyt pettymys saattoi joukot hyvin alttiiksi ranskalaiselle syndikalismille ja amerikkalaiselle industrial unionismille. Sosialismi ja syndikalismi taistelevat henkisestä ylivallasta työväen keskuudessa. Ammattiliittojen uudistamis- ja niiden johdon demokratisoimisvaatimuksissa, niiden taistelutapojen radikalisoimispyrkimyksissä, »eristäytymisen» hävittämisessä yhdistämällä ammatilliset liitot teollisuusliitoiksi ja ottamalla oppimattomat työläiset näihin liittoihin, vanhan johtajapolven syrjäyttämisessä nuoren, saksalaisen sosialismin ja ranskalaisen syndikalismin vaikutuksessa kasvaneen jälkipolven tieltä — kaikessa siinä ilmenee työväenjoukoissa vallitseva kuohunta.[11]

Labour Partya kohtaan herännyt pettymys palautti joukot takaisin ammatilliseen toimintaan. Mutta joukkojen vallankumouksellinen mieliala valoi ammatilliseen toimintaan uutta henkeä. Joukot eivät enää pidä lakkoa yksinomaan taisteluna jonkun joukkosopimuspykälän parantamiseksi, vaan taisteluna itse pääoman valtaa vastaan käytävässä sodassa. »Huomattavinta on», lausuu kaivostyöläisten liiton sihteeri Frank Hodges, »että teollisuudessa työskentelevät ihmiset ovat oppineet tietämään, ettei heillä eikä heidän isillään ennen heitä ole koko elämänsä aikana ollut minkäänlaista vaikutusvaltaa teollisuuden johtoon.»[12] Ammatillisen toiminnan lopullisena päämääränä eivät joukot enää pidä työehtojen parantamista, vaan ammattiliittojen taholta harjoitettavaa itse teollisuuden valvontaa.

Tänä syyskautena puhkesi sota. Englannin hallituksen täytyi panna toimeen yleinen asevelvollisuus ja saattaa koko teollisuus sodan palvelukseen. Ammattitaitoisten työläisten täytyi päästää naisia ja oppimattomia työläisiä sellaisille paikoille, joissa he yksin olivat ennen toimineet, ja luopua monista ammattiliittojen sääntöjen pykälistä, jotka estivät työn tuottavaisuuden lisäämistä. Sotatarvetehtaissa toimivan työväestön täytyi uhrata monia vapauksiaan ja lakko-oikeutensa. Englannin hallitus ei uskaltanut pakoittaa työväestöä kaikkeen tähän. Sen täytyi ennen jokaisen sotalain julkaisemista neuvotella ammattiliittojen kanssa ja tehdä niiden kanssa kompromisseja. Parlamentti voi päättää vain sen, mistä ammattiliittojen kanssa oli sovittu. Tällainen menettely, jota jatkuvasti noudatettiin koko sota-ajan, lisäsi voimakkaasti työläisten itsetietoisuutta. Toisaalta sota sai aikaan täydellisen muutoksen Englannin kapitalismin rakenteessa. Valtio otti valvontavallan sotateollisuuteen, rautateihin ja kaivoksiin, säännösteli raha- ja tavarakauppaa sekä järjesti elintarpeiden ja raaka-aineiden kulutuksen. Yksilöllisen kapitalismin sijalle astui valtiokapitalismi. Kun valtio hallitsee kansantaloutta, niin työväenjoukoissa herää pyrkimys hallita valtiota, se johtaa niin ollen joukot sosialismiin. Mutta sotataloudesta saadut kokemukset osoittavat samalla, miten huonosti valtion byrokratia kykenee kansantaloutta järjestämään, ja sen vuoksi herää joukoissa viha kaikkivaltaista, yksilön kaikkiin toimiin sekautuvaa, kaikkea yksilöllistä vapautta rajoittavaa valtiota vastaan. Syndikalistiset virtaukset voimistuvat niin ollen työväenliikkeessä.

Työväestön levottomuus puhkesi itse sodankin aikana tuon tuostakin ilmoille. Heti sodan päätyttyä puhkeaa se esille entistä voimakkaammin. Mutta liikkeellä on nyt jonkun verran toisenlainen luonne kuin ennen. Labour Partyn poliittinen toiminta ja vallankumouksellisen taisteluhalun innostama ammatillinen toiminta eivät enää joukkojen mielestä millään tavoin ole toistensa vastakohtia. Labour Partyn kasvaminen, ammattiliittojen välitön poliittinen vaikutus, suora lakkotoiminta — kaikki ne ovat vain saman kehityksen eri puolia. Ja poliittisen ja ammatillisen toiminnan yhtyminen ilmenee myöskin liikkeen aatesuunnassa, jossa Labour Partyn reformistinen valtiososialismi ja ammattiliittojen vallankumouksellisten ainesten syndikalismi yhtyvät yhdeksi kokonaisuudeksi. Tämän yhtymisen tulos on englantilainen »guild-sosialismi». Vanhemman, pikkuporvarillisen sosialismin aatteista syntyneenä on guild-sosialismi viime vuosikymmenenä kehittynyt siihen määrin, että se on vähitellen muodostunut voimakkaimmaksi henkiseksi tekijäksi Englannin työväenliikkeessä.

Englannin guild-sosialismin aatteellisena pyrkimyksenä on sosialistinen yhteiskunta. Työvälineiden on oltava valtion omaisuutta. Mutta valtio ei saa hallita niitä byrokratiansa kautta, vaan on niiden hallinto jätettävä työläisten haltuun. Jokainen ammattiliitto muuttuu »kansalliseksi killaksi», s.o. koko valtion alueen käsittäväksi tuotanto-osuuskunnaksi, ja tämä ottaa haltuunsa asianomaisen teollisuushaaran hallinnon. Oman teollisuushaaransa sisäiseen hallintoon nähden on kansallinen kilta vapaa valtion vaikutuksesta. Mutta jos yksityinen teollisuushaara joutuu vastakkain yhteiskunnan kanssa, siellä asettuu sen kanssa tekemisiin valtio, paikalliset itsehallintoelimet tahi kulutusosuuskunnat kuluttajien edustajina; sekakomitea, johon kuuluu killan ja yhteiskunnan, kuluttajain etuja valvovan elimen edustajia, määrää tuotettavien tavarain laadun ja hinnan. Valtio jättää niin ollen kunkin teollisuushaaran sen sisäiseen hallintoon nähden työläisten itsehallinnon ja myöskin kuluttajia koskeviin asioihin nähden työläisten ja kuluttajien yhteisen itsehallinnon alaiseksi. Valtio itse taas tasoittaa kaikille työläisille yhteiskunnan työn tuloksista tulevat osuudet kantamalla työvälineiden omistajana kultakin kansalliselta killalta veron ja määräämällä tämän veron suuruuden poistaa työpalkkojen eroavaisuuden.

Tämä pyrkimys on nyt tullut välittömästi liikkeellepanevaksi voimaksi. Ennen kaikkea kaivostyöläiset käyvät koko työväestön tukemana suurenmoista, koko maata järkyttävää taistelua vaatien kaivosteollisuuden kansallistuttamista ja sen hallinnon järjestämistä valtion ja kaivostyöläisten yhteistoiminnan pohjalle. Rautatieläisillä, posti- ja sähkölennätinvirkailijoilla on samanlaiset pyrkimykset.

Guild-sosialismi ottaa kuitenkin huomioon, että lähiaikoina voidaan sosialisoida vain kaivosteollisuus ja rautatiet. Muiden teollisuuksien alalla arvelevat sen kannattajat kehityksen saattavan käydä toisella tavoin. Teollisuudenharjoittajat, joita »työn rauhattomuus» yhä enemmän vaivaa, ovat, ajattelevat he, lopuksi pakotettuja tarjoamaan työväestölle osuutta teollisuuden hallintoon. Samoin kuin yksityinen kapitalisti ottaa »junior partnerin», nuoremman osakkaan, liikkeeseensä, tulevat myöskin liikkeenharjoittajat kokonaisuudessaan olemaan valmiit myöntämään työläisille jonkunlaisen »junior partnershipin», osallisuuden teollisuuden hallintaan toisella, alistetulla sijalla. Perustetaan teollisuuteen itsehallintoelimiä, »sekakomiteoita», joihin kuuluu liikkeenharjoittajia ja työläisiä, ja joiden kautta työläiset tulevat osallisiksi hallinnosta ja vastuusta. Mutta siihen ei työväestö saa tyytyä. Sen tulee ammatillisten voimakeinojensa tukemana laajentaa valvontavaltaansa teollisuuteen nähden yhä enemmän, anastaa liikkeenharjoittajilta toimintahaara toisensa jälkeen, kunnes liikkeenharjoittajilla ei lopuksi ole mitään tehtävää teollisuudessa ja työväestö on kypsynyt teollisuuden hallintoa varten. Silloin on mahdollista erottaa toimettomaksi jääneet kapitalistit kokonaan teollisuudesta. Sillä jokainen luokka, jolla ei enää ole yhteiskunnallista tehtävää, kuolee.[13]

Guild-sosialismilta ei puutu vallankumouksellista henkeä, onhan se kehittynyt vallankumouksellisen syndikalismin voimakkaan vaikutuksen alaisena. Myöskin sen edustajat huomauttavat yhä uudelleen, että kapitalistien lopullinen, täydellinen poistaminen teollisuudesta todennäköisesti saattaa tapahtua vain vallankumouksen kautta. Mutta he eivät aseta vallankumousta alkuun, vaan loppuun. Ensin täytyy työväestön jatkuvasti laajentamalla valvontaoikeuttaan teollisuuteen nähden käytännössä oppia tämä valvonta, hankkia teollisuuden johtamiskyky, ennen kuin se voi ottaa haltuunsa teollisuuden hallinnan.[14]

Guild-sosialismin käytännölliset ehdotukset ja teoreettiset tulevaisuudenkuvat perustuvat erikoisesti anglosaksilaiselle demokraattiselle katsomukselle ominaiseen ajatuksenjuoksuun. Englannissa on demokratian kehitys ollut kokonaan toisenlaista kuin mantereella, missä rajaton yksinvalta tuhosi yksilöiden, kaupunkien ja maakuntien feodaaliset »vapaudet» ja alisti koko maan byrokraattisen valtakoneistonsa alaisiksi. Porvarillinen vallankumous ei peruuttanut tätä prosessia, vaan päätti sen. Porvarillisen vallankumouksen jälkeen oli maa edelleenkin keskeisen vallan johtaman byrokraattisen koneiston hallittavana ja muutos oli vain siinä, ettei hallitusta enää asettanut ja valvonut itsevaltias, vaan yleisissä vaaleissa valittu parlamentti. Toisin on kehitys käynyt Englannissa. Siellä ei rajaton yksinvalta ole milloinkaan päässyt vakiintumaan, se ei ole milloinkaan kyennyt luomaan byrokraattista koneistoa, yksilöiden, kaupunkien ja kreivikuntien läänitysaikaisiin vapauksiin ei milloinkaan ole kajottu. Täällä merkitsi porvarillinen vallankumous sitä, että paronien, maalaisaateliston ja kaupunkiylimysten Plantageneteilta, Tudoreilta ja Stuarteilta hankkimat vapaudet siirtyivät perinnöksi aluksi porvaristolle, lopuksi koko kansalle. »Turmeltuneiden seurakuntakokouksien, kiskovien kaupunkineuvoskuntien, kaupunkien vihaa pursuavien köyhäinhallitusten ja tosiasiallisesti perinnöllisten maaseutujen rauhantuomarien sijalle»[15] asetettiin vv. 1882, 1888 ja 1894 julkaistujen reformilakien kautta kreivi-, piiri- ja seurakuntien demokraattiset itsehallintoelimet. Perin pohjin erilaisen alkuperänsä nojalla on Englannissa demokratialla kokonaan toisenlaiset luonteenomaiset piirteet kuin mannermaalla. Ranskassa valitsee kansa parlamentin, se muodostaa hallituksen, joka taas hallitsee koko maata byrokratiansa avulla. Yksityinen kansalainen ja yksityiset väestöryhmät voivat vaikuttaa hallintokoneistoon vain välillisesti ottamalla osaa parlamenttivaaleihin. Englannissa sitä vastoin hoitaa kansa itse omat asiansa kreivi-, piiri- ja seurakunnissa, paikallisten itsehallintoelimiensä kautta se käyttelee »selfgovernment»ia, itsehallintoa. Valtio on vain ylin itsehallintoelin, jonka on huolehdittava koko maan yhteisistä asioista, mutta ei saa sekautua kreivi-, piiri- ja seurakuntien paikalliseen itsehallintoon. Paikallisten yhtymien »selfgovernment» valtion sisällä on Englannin demokratian peruste.

Guild-sosialismi siirtää nyt Englannin demokratian periaatteet poliittiselta alalta taloudelliselle. Samoin kuin poliittinen demokratia merkitsee, ettei kansa salli enää kuninkaan eikä harvainvallan hallita itseään, niin ei sen enää talouselämässäkään tule antaa kapitalistiluokan hallita itseään, vaan on sen tehtävä se itsensä; sosialismi ei ole mitään muuta kuin »industrial democracya», taloudellista demokratiaa. Ja demokratia ymmärretään englantilaisessa mielessä: kuten poliittinen demokratia perustuu kaupunkien ja kreivikuntien itsehallintoon, niin on taloudellisenkin demokratian perustuttava eri teollisuushaarojen ja eri liikkeiden itsehallintoon, »selfgovernmentiin». Samoin kuin Englannin demokratia ei salli, että paikallisten hallintoelimien johdossa olisi keskushallituksen lähettämiä virkamiehiä, pidetään myöskin hylättävänä valtiososialismia, joka jättäisi taloudelliset hallintopiirit keskushallituksen asettamien virkamiesten ohjattaviksi. Samoin kuin valtion poliittista valtaa rajoittavat paikallisten hallintopiirien itsehallinto-oikeudet, samoin täytyy yksityisten teollisuushaarojen itsehallinto-oikeuden rajoittaa valtion taloudellista valtaa. Täten määrittelee guild-sosialismi päämäärän »industrial selfgovernmentina», taloudellisena itsehallintona.

Samalla kuin guild-sosialismi omistaa englantilaisen demokratian periaatteet soveltaen niitä talouselämään, se myöskin sisältää koko englantilaisen vanhan, näiden periaatteiden pohjana olevan yksilöllisyyden. Se esiintyy yksityisen työläisen ja yksityisen työläisryhmän puolustajana valtiovaltaa vastaan. Se hylkää valtiososialismin, sillä jos valtio hallitsisi teollisuutta, merkitsisi se vain yksityisten työläisryhmien alistamista kaikkivaltaisen byrokratian määräysvaltaan. Se selittää, että työläisten vapaus ja valtion, vaikkapa sitten työväenluokan hallitseman valtion asettamien virkamiesten johto teollisuuden alalla ovat yhtä ristiriitaisia käsitteitä kuin työläisten vapaus ja kapitalististen liikkeenharjoittajain valta teollisuudessa. Vieläpä se menee niinkin pitkälle, että se pitää yksityisten työläisten ja työläisryhmien vapauden nimessä teollisuuden valvontavallan jakamista työläisten ja liikkeenharjoittajain kesken parempana kuin valtion yksinomaista valtaa teollisuuden alalla.[16] Ja juuri tämä ajatustapa määrää sen kannan yhteiskunnalliseen vallankumoukseen nähden. Valtiososialismi, joka jättää liikkeiden johdon edistyneen, valtiota hallitsevan työläisvähemmistön määräämän tehdasbyrokratian käsiin ja joka vaatii työläisiltä »ehdotonta alistumista» (Lenin) valtion asettamien tuotannonjohtajien määräyksiin antaen näille tämän alistumisen toimeenpanoa varten »laajat kurinpitovaltuudet» (Trotski), sellainen valtiososialismi on varmasti aina mahdollinen, olkoonpa työväki sitten millä kehitystasolla tahansa. Sellainen sosialismi sitä vastoin, jonka perustana on »selfgoverning workshop» itsehallintoinen liike, on mahdollinen vasta sitten, kun työväestö vähitellen laajentamalla valvontavaltaansa teollisuuteen nähden on hankkinut teollisuuden itsehallintoa varten tarpeelliset henkiset ja siveelliset kyvyt. Työväestön täytyy ensinnä käyttää poliittisia ja ammatillisia taistelukeinojaan laajentaakseen teollisuuden valvontaoikeuttaan yhä enemmän, ennen kuin se kykenee käytännössä tätä valvontaa hoitamaan ja, ei ainoastaan sysäämään kapitalistit pois teollisuuden alalta, vaan myöskin itse ryhtymään käsiksi teollisuuden johtoon.

Bolshevismi syntyi Venäjän sosialidemokratian keskuudessa sosialidemokraattisen puolueen järjestömuotoja koskevan riidan yhteydessä. Menshevikit tahtoivat perustaa puolueen demokraattisten, työläisten itsensä muodostamien järjestöjen liittona. Bolshevikit pelkäsivät, että kouluttamattomien, vain lähimpiä taloudellisia etujaan ajattelevien työläisten liittyminen puolueeseen saattaisi heikontaa puolueen vallankumouksellista luonnetta. Vain pienien »ammattivallankumouksellisten» muodostamien, keskuskomitean yhtenäisessä johdossa olevien komiteoiden tuli Leninin vv. 1902 ja 1903 esittämien järjestösuunnitelmien mukaan muodostaa puolue ja pitää järjestämänsä ja johtamansa työläiset määräysvallassaan. Ajatus »vallankumouksellisen järjestön joukkoliikettä hallitsevasta diktatuurista» erotti bolshevikit menshevikeistä.[17] Tätä tiukasti keskitetyn vallankumouksellisen järjestön joukkoliikkeeseen kohdistuvaa diktatuuria toteuttavat bolshevikit nykyisin, ei enää ahtaassa pienen puoluejärjestön mittakaavassa, vaan koko laajalla Venäjällä. Tiukasti keskitetyn »ammattivallankumouksellisten» hallitsevan valtiovallan kaikkiin työvoimiin ja työpaikkoihin kohdistama diktatuuri — sitä on bolshevismi. Se on sellaisen työväenliikkeen aatesuunnan ajajain sosialismia, jotka pitävät proletariaatin joukkoliikettä vain määrätyn yhteiskunnallisen aatteen toteuttamisvälineenä ja jotka, samoin kuin he itse eivät ole vallankumoustaistelussaan kammonneet mitään uhrauksia, tahtovat toteuttaa aatteensa mistä hinnasta hyvänsä, vaikkakin joukkojen täytyisi kärsiä nälkää, kylmää, valtionorjuutta, ennen kuin ne saavuttavat luvatun maan. Teollisuusdemokratian ajatus sitä vastoin on lähtöisin taistelevista työläisjoukoista itsestään. Työväestön jatkuvasti laajentaessa vaikutusvaltaansa teollisuuteen nähden käytännöllisessä ammatillisessa taistelussa, herää siinä ajatus laajentaa vaikutusvaltaansa teollisuuteen edelleenkin niin pitkälle, että se lopuksi voi ottaa koko teollisuuden omaan hoitoonsa. Ja kuten työväestö lisää ammatillisen toimintansa tehoa sen puolueen poliittisella toiminnalla, johon yksityiset ammatilliset järjestöt ovat liittyneet säilyttämällä autonomiansa teollisuutta koskevissa asioissa, niin samoin se ajattelee vastaisen sosialistisen valtion autonomisten »kansallisten kiltojen» liittona. Se ei ole sellaisten ajattelijain sosialismia, jotka pitävät proletariaattia vain aatteensa välikappaleena, vaan itse työväenliikkeen sosialismia, jonka aate on muodostunut jokapäiväisessä käytännöllisessä taistelussa ja työpajoissa.

Vaikkakin venäläisen bolshevismin ja englantilaisen guild-sosialismin ajatuksenjuoksut usein lähenevät toisiaan polemisoitaessa parlamentillista valtiososialismia vastaan, ovat ne kuitenkin sosialistisen aatemaailman jyrkimmät vastakohdat. Venäjän proletariaatti on kasvanut vallankumoustaistelussa tsaarivaltaa vastaan. Se on tsarismin kaikkivaltaisen valtiovallan sijalle asettanut yhtä kaikkivaltaisen proletariaatin valtiovallan. Sen sosialismi asettaa kapitalistien liikkeissä harjoittaman rajattoman herruuden sijalle yhtä rajattoman valtiovallan edustajan herruuden, valtiovallan, joka itse puolestaan on vain työväenluokan vallankumouksellisen holhoojajoukon valtaväline. Englannin proletariaatti sitä vastoin on kehittynyt sellaisen demokratian maaperällä, joka ankarasti puoltaa yksilön vapautta ja kuntien itsehallintoa kaikenlaista valtiovallan sekaantumista vastaan, vaikkapa valtiovalta olisi kuinka demokraattisesti muodostettu hyvänsä. Sen sosialismi pyrkii sen vuoksi suojaamaan työläisten vapautta ja yksityisten teollisuushaarojen itsehallinto-oikeutta kaikkia valtiovallan määräyspyrkimykaiä vastaan, vaikkakin tämä valtiovalta olisi työväenluokan käsissä. Ja tässä vastakkaisuudessa ei ilmene ainoastaan Venäjän ja Englannin työväenluokkien kansallinen, historiallisista oloista, perinnäistavoista ja isiltä perityistä aatesuunnista johtuva erilaisuus. Siinä ilmenee mieluumminkin eri kehitysasteilla olevien työväenluokkien ajatustavan erilaisuus.

Sosialismin alkuperäinen ja voimakkain vaikutin on taloudellisen epätasaisuuden herättämä vastustuspyrkimys. Työläinen vertaa omaa hätäänsä kapitalistin rikkauteen. Hän tahtoo anastaa vallan »ryöstääkseen ryöstetyn» takaisin, väkisin toteuttaakseen taloudellisen tasa-arvon. Tarvittiin 15- ja 18-vuosisatojen itsevaltaisten monarkioiden despotismia läänitysajan tuhatlukuisten »oikeuksien» ja »vapauksien» tasoittamiseksi, yleisen oikeudellisen tasa-arvon aikaansaamiseksi aluksi saattamalla kaikki yhtä oikeudettomiksi itsevaltaiseen ruhtinasvaltaan nähden ja vasta sen kautta sen pohjan luomiseksi, jolla porvarillinen vallankumous voi toteuttaa kaikkien tasa-arvon lain edessä. Samaten on köyhälistön despoottinen diktatuuri tarpeen, jos mieli lyhyessä ajassa häikäilemättä kukistamalla etuoikeutettujen ryhmien vastustus saattaa kaikkien omaisuus ja tulot samanlaisiksi. Alkuperäinen tasaamiskommunismi johtaa köyhälistön diktatuuriin.

Mutta jos työväestö on jo sivuuttanut pitemmän poliittisen demokratian ja proletaarisen järjestäytymisen kauden, niin silloin puhkeaa sosialismi toisenlaisesta juuresta. Kansansivistyksen kohoamisen, vilkkaan poliittisen toiminnan ja ammatillisten taistelujen, työväenjärjestöissä saavutetun itsekasvatuksen sekä suojeluslakien ja ammatillisten taistelujen kautta saavutetun runsaamman vapaa-ajan nojalla ovat entisaikojen työorjat vähitellen voineet kasvaa vapaiksi, itsetietoisiksi persoonallisuuksiksi. Ja samaa mukaa kuin työläinen muuttuu persoonallisuudeksi, muuttuu hänessä vapaudenkaipuu ajattelun ja toiminnan voimakkaimmaksi vaikutteeksi. »Työläisiä eivät saata joukkotoimintaan niin suuressa määrin omaisuuden epätasaisuus eikä jaossa ilmenevät ristiriidat kuin halu vastustaa yksilöllisten työnantajain mielivaltaa, vapaiden työpajojen aate.»[18] Kuten vapaa mies ei tahdo valtiossa enää alistua satunnaisen perintöoikeuden nojalla hänen herrakseen joutuneen kuninkaan määräysvaltaan, vaikkakin tämän kuninkaan valta on perustuslaeissa tarkoin rajoitettu, niin ei hän enää tahdo myöskään työpaikassaan olla perintöoikeuden nojalla määräävän herran alaisena, vaikkakin ammattiliitto jo on olennaisesti supistanut tämän herran valtaa. Vapaudenkaipuu johtaa nyt tämän persoonallisuudeksi kypsyneen työläisen sosialismiin. Mutta tällainen vapaudenkaipuu ei saa tyydytystä despoottisesta sosialismista, jonka nojalla itsevaltainen keskusvalta, vaikkapa se sitten olisikin työväenluokan asettama, esiintyy jokaisen työpaikan, jokaisen työläisen herrana, vaan se voi tyytyä vain sellaiseen yhteiskuntajärjestykseen, jossa jokaiselle yksilölle jää laaja vapaa toimintapiiri, jokaiselle yhteistyöjärjestölle laaja itsehallinto. Korkealle kehittyneen proletariaatin vapaudenkaipuusta on kasvanut teollisuusdemokratian »industrial selfgovernement»-aate.

Itse kapitalismin kehitys edistää tätä proletariaatin aatteellisen päämäärän muuttumista. Manchester-vapaamielisyyden aikana asetti proletariaatti kapitalistisen anarkian vastakohdaksi sosialismin talouselämän suunnitelmanmukaisena, valtion ohjaamana järjestyksenä. Valtiokapitalismin ajalla esiintyy sosialismi valtiovallan itsevaltaa, talouselämän byrokraattista hallitsemista vastaan teollisuusdemokratiana. »Kunkin ihmisen ajatustavasta ilmenee, mitä häneltä puuttuu», sanoo Goethe.

Myöskin Venäjällä yritti proletariaatti aluksi järjestää kansallistetun teollisuuden sellaisiin muotoihin, jotka muistuttivat englantilaisen guild-sosialismin järjestämismuotoja. Mutta siellä, vielä takapajulla olevan, vasta äskettäin järjestäytyneen, teollisuuden valvontaan täysin tottumattoman proletariaatin yrittäessä ryhtyä johtamaan koko teollisuutta, se ei onnistunut. Tuotantolaitoksissa vallalle päässyt anarkia pakotti neuvostovallan turvautumaan valtiososialismiin sen selväpiirteisimmässä, jyrkimmässä muodossa. Keski- ja Länsi-Euroopassa on proletariaatti sivistyksellisesti kehittyneempää, paremmin järjestäytynyttä, siellä on työläisten osallisuudella teollisuuden johtoon verrattomasti paremmat edellytykset. Mutta siitä huolimatta ei proletariaatin diktatuuri sielläkään voisi johtaa teollisuusdemokratiaan. Sillä köyhälistön diktatuuri kohtaisi siellä paljoa lujempaa vastarintaa sivistyneistön, pikkuporvariston ja talonpoikaisväestön taholta ja sillä olisi verrattomasti raskaampia taloudellisia kriisejä voitettavinaan, verrattomasti suurempia taloudellisia tehtäviä ratkaistavinaan kuin Venäjällä. Sen täytyisi siellä turvautua vielä paljoa enemmän väkivaltaan kuin viimemainitussa maassa. Sen täytyisi siellä vieläkin nopeammin luoda valtavan suuri valtakoneisto murtaakseen vastaan niskuroivien luokkien jarrutuksen ja väkivaltaisesti toimeenpannakseen uuden ammatillisen järjestelyn kansanjoukoissa. Niitä tavattoman suuria tehtäviä, joihin köyhälistödiktatuurin siellä täytyisi ryhtyä käsiksi, ei voitaisi — kuten seuraavassa pykälässä taloudellista sosialisoimisprosessia eriteltäessä vielä havainnollisemmin osoitetaan — ratkaista muuten kuin keskeisen valtiovallan kaikkiin työvoimiin ja kaikkiin työpaikkoihin kohdistuvan terroristisen väkivaltaherruuden avulla. Diktaattorinen pakkovalta ja selfgovernment ovat sovittamattomia vastakohtia. Proletariaatin diktatuuri muuttuu välttämättä laajoihin proletaarijoukkoihin kohdistuvaksi diktatuuriksi, joiden joukkojen täytyy ostaa luokkansa valta luopumalla luokkansa yksilöiden ja ryhmien vapaudesta. Ei mikään vapautta kaipaavien persoonallisuuksien luokka, korkealle kehittynyt työväestö voi kauan sietää diktatuuria valtiossa ja työpajoissa, diktatuuri voi nykyaikaisessa teollisuusvaltiossa parhaassa tapauksessa olla vain lyhyt siirtymävaihe. Teollisuusdemokratian rakentamiseen ei johda diktatuuri, vaan yksinomaan demokratian suunnitelmanmukainen ulottaminen poliittiselta alalta kansantalouteen.

 

13 §. Omaisuuden ja tuotannon sosialisoiminen.

Sosialismi tahtoo tehdä mitättömiksi lisäarvomuodot, lakkauttaa kapitalistiluokalle virtaavat lisäarvoerät, minkä kautta saataisiin varoja työtätekevien joukkojen reaalipalkkojen korottamiseksi. Lisäarvo esiintyy kapitalistisessa yhteiskunnassa liikeyrittäjän voittona, pääoman korkoina ja maakorkona, siis rahatuloina. Lisäarvon tällaisen ilmenemistavan johdosta herää yleinen harhakuvitelma, että joukkojen elintasoa voitaisiin yhdellä iskulla parantaa takavarikoimalla omistavien luokkien rahatulot ja jakamalla ne työläisille. Mutta todellisuudessa on lisäarvon siirtäminen omistavilta luokilta työväestölle paljoa vaikeampi ja mutkallisempi tehtävä.

Raha on vain tavaroiden maksuosoite. Ja kun työläiset kuluttavat toisia tavaroita kuin omistavat luokat, on työväenluokan rahatulojen lisääminen omistavien luokkien kustannuksella tehoton, jollei samalla lisätä niiden tavaroiden tuotantoa, joita työväenluokka kuluttaa. Jos työläisten rahapalkkaa korotetaan samalla lisäämättä elintarpeiden, asuntojen ym. työväestön kaipaamien tuotteiden valmistusta, niin työläiset eivät voi saada korotetulla palkallaan entistä enempää elintarpeita, asuinhuoneita jne. Rahapalkan korottamisen tasoittaa kaikkien niiden tavaroiden kallistuminen, joihin työläisten kysyntä kohdistuu, reaalipalkka pysyy ennallaan. Jos siis takavarikoimme lisäarvon jakaaksemme sen työläisille, niin täytyy meidän, jos todella mieli sen kautta korottaa työläisten reaalipalkkaa, samalla kertaa supistaa niiden tavaroiden tuotantoa, joita kapitalistit enimmäkseen kuluttavat, ja lisätä taas työläisten kuluttamain tavarain tuotantoa. Jos esim. kapitalistien kuluttama osa lisäarvoa on kuudes osa koko yhteiskunnan työn tulosten arvosta, niin työskentelee kaikista työläisistä kuudes osa ylellisyysteollisuuksissa, jotka tuottavat tavaroita kapitalistien kulutusta varten. Jos nyt lisäarvo on takavarikoitava ja kapitalistien ennen kuluttama osa siitä jaettava työläisille, niin ylellisyysteollisuudet on pantava seisomaan ja niissä toimineet työläiset siirrettävä sellaisille aloille, jotka tuottavat elintarpeita ja asuntoja työläisten tarpeiksi. On siis siirrettävä kuudes osa työläisväestöä uusille ammattialoille. Ammattien vaihtaminen vaatii monissa tapauksissa myöskin asuntopaikan siirtoa, siis myöskin uusien asuntojen rakentamista. Mutta ennen kaikkea on tämän toimialan vaihtamisen edellytyksenä, että kyseessä olevat suuret työläisjoukot saavat myöskin niillä toimialoilla, joihin heidät siirretään, tarpeelliset tuotantovälineet. Se taas vaatii uusien tehtaiden ja talousrakennusten rakentamista, lukemattomien koneiden, tarvekalujen ym. valmistamista.[19] On selvää, että tällainen valtava toimialojen ja paikkakuntien vaihtaminen ja samalla kertaa tapahtuva yhteiskunnallisen tuotantokoneiston muuttaminen vaatii joka tapauksessa pitkän ajan. Lisäarvon takavarikoimisen kautta ei sen vuoksi missään tapauksessa voida heti korottaa työläisten reaalipalkkaa. Aluksi voidaan vain suurentaa rahatuloja, ilman että reaalipalkka kasvaa, ja vain vähitellen, sitä mukaa kuin suurten muutoksien tekemisessä edistytään, kohoavat myöskin heidän reaalitulonsa. Mutta nykyoloissa on näiden muutoksien suorittaminen vielä paljoa hitaampaa kuin muuten, koska hiili- ja raaka-ainepulan aikana uusien tehtaiden, asumusten ym. rakentaminen kohtaa voittamattomia esteitä.

Työväenluokan vapauttaminen kapitalistisesta riistosta edellyttää siis kaksi toimenpidettä: ensinnäkin juridisen kapitalististen lisäarvomuotojen takavarikoimisen ja toiseksi taloudellisen tuotannon muuttamisen, työvoimien ja työvälineiden siirtämisen kapitalisteja varten valmistettavien ylellisyystavaroiden tuotannosta elintarpeiden tuotantoon työläisiä varten.

Joukkojen elintasoa voidaan kohottaa vain siinä määrin, kuin tuotannon muuttaminen edistyy. Pelkän juridisen takavarikoimisen kautta ei sitä tuntuvasti voida parantaa. Jos kerran tuotannon muuttaminen voi tapahtua vain vähitellen, pitemmän ajan kuluessa, niin ei työläisiä hyödytä vähääkään, jos juridinen takavarikoiminen säädetään yhdellä kertaa. Äkillinen takavarikoiminen ei tee koko työväestön reaalipalkkojen korottamista mahdolliseksi, mutta kyllä osan työläisiä, ylellisyysteollisuuksissa toimivat, työttömiksi ja leivättömiksi, ilman että heitä kuitenkaan voitaisiin heti siirtää toisille tuotannonhaaroille.

Mutta silloinkin, kun lisäarvon takavarikoiminen on suoritettu ja tuotannossa on tehty vastaavat muutokset, ovat työväenluokan reaalitulot lisääntyneet vain vähän. Sillä eiväthän kapitalistit kuluta suurempaa osaa lisäarvosta, vaan kasaavat sen, s. o. muuttavat sen pääomaksi käyttäen sen tuotantokoneistonsa laajentamiseen ja parantamiseen. Tätä kapitalistisen kehityksenaikana nopeasti lisääntyvää lisäarvon osaa ei sosialistinenkaan yhteiskunta voisi jakaa työläisille, koska sekään ei voi luonnollisestikaan jättää jatkuvasti laajentamatta ja parantamatta yhteiskunnallista tuotantokoneistoa. Sosialistinen yhteiskunta voi sen vuoksi käyttää työväenluokan aseman parantamiseen vain vähäisemmän osan lisäarvoa, sen, jota kapitalistiluokka ei kasaa, vaan kuluttaa. Mutta työläisten lukumäärä on paljoa suurempi kuin kapitalistien. Lisäarvomäärä, joka tekee muutamille tuhansille kapitalisteille mahdolliseksi nautintorikkaan ja ylellisen elämän, ei voi jaettuna miljoonille työläisille olennaisesti parantaa ainoankaan työläisen elintasoa. Sosialismi ei niin ollen voi pelkästään muuttamalla yhteiskunnan työntulosten jakoa suurestikaan kohottaa joukkojen asemaa. Se voi tuntuvasti parantaa joukkojen elintasoa vain siinä tapauksessa, että sen onnistuu tuntuvasti lisätä itse yhteiskunnan työn tuloksia, että se siis kykenee laajentamaan tuotantoa sekä muuttamaan sen järki- ja voimaperäisemmäksi.

Karl Kautsky laski v. 1902, että lisäarvon takavarikoimisen kautta voitaisiin työläisten tulot tehdä kaksinkertaisiksi, jos lisäarvo jaettaisiin työläisten kesken. Mutta niin ei voitaisi tehdä, koska suurin osa lisäarvoa täytyisi myöskin »riistäjien riistämisen» jälkeen käyttää yhteiskunnan tuotantokoneiston laajentamiseen ja parantamiseen. »Me näemme siis, ettei palkkojen korottamiseen jää kovinkaan paljoa kapitalistien nykyisistä tuloista, vaikkakin yhdellä iskulla takavarikoimme pääoman. On sen vuoksi ehdottoman välttämätöntä työläisten palkkojen korottamiseksi lisätä tuotantoa yli sen nykyisen määrän».[20] Jos tämä oli totta jo v. 1902, niin vielä suuremmassa määrin se pitää paikkansa nykyisin. Sillä lisäarvo, joka voitaisiin jakaa työläisjoukoille, on nyt paljoa pienempi kuin ennen sotaa.

Yhteiskunnassa tuotetun lisäarvon määrä on riippuvainen: ensinnäkin yhteiskunnassa suoritetun tuottavan työn määrästä ja toiseksi lisäarvon prosentista. Lisäarvon prosentti taas itse on riippuvainen työn tuottavaisuudesta. Se »kohoaa lisääntyvän ja laskee vähenevän tuottavaisuuden kanssa».[21] Mutta nykyisin toisaalta tehdään raaka-aineiden ja hiilien puutteen johdosta paljoa vähemmän työtä kuin ennen sotaa ja toisaalta on sota-aikana maanviljelyksessä ja kaivosteollisuudessa harjoitetun ryöstöviljelyksen sekä työväenluokan sielullisen väsymyksen johdosta työn tuottavaisuus paljoa pienempi kuin ennen sotaa. Sen vuoksi täytyy lisäarvomäärän nykyisin olla pienempi kuin ennen sotaa.

Toisaalta täytyy yhteiskunnan nyt kasata paljoa suurempi osa lisäarvoa kuin muuten. Sillä koska sota sekä keskeytti yhteiskunnan tuotantokoneiston laajentamisen ja parantamisen että lisäksi lakkautti kulutettujen tuotantovälineiden tavallisen uusimisen ja hävitti tuotantovälineitä äärettömiä määriä, niin täytyy nyt yhteiskunnan työstä paljoa suurempi osa kuin tavallisesti käyttää tuotantokoneiston uusimiseen ja laajentamiseen. Ja kun lisäarvon määrä on entistä paljoa pienempi ja kun siitä on entistä paljoa suurempi osa kasattava, niin on selvää, että yhteiskunta voisi, vaikka lisäarvo täydellisestikin takavarikoitaisiin, vain hyvin vähän lisätä työläisten tuloja. Enemmän kuin milloinkaan ennen on nyt totta, ettei joukkojen elintasoa voida kohottaa pelkästään muuttamalla yhteiskunnan työn tulosten jakoa, vaan ainoastaan tuotantoa lisäämällä.

Sosialismin on sen vuoksi ensinnäkin muutettava tuotannon järjestelyä asettamalla kapitalisteja varten toimivien ylellisyysteollisuuksien sijalle elintarpeiden tuotannon ja lisäksi ja ennen muuta on sen lisättävä tuotantoa yleensä ja saatettava se järkiperäisemmäksi. Tuotantoa voidaan lisätä poistamalla kapitalismiin, järjestettyynkin kapitalismiin liittyvä anarkia, järjestämällä tavaratuotanto ja -jakelu suunnitelmanmukaisesti, lakkauttamalla kilpailu ja kauppa sekä siirtämällä tuottavaan työhön ne ihmisjoukot, jotka osaksi välittömästi työskentelevät kilpailutaistelussa, osaksi tuottavat kilpailutarpeita. Järkiperäisemmäksi voidaan tuotanto muuttaa keskittämällä se teknillisesti täydellisimmille työpaikoille ja varustamalla ne täydellisimmillä työvälineillä. Mutta molemmat nämä toimenpiteet, sekä suurien ihmisjoukkojen muuttaminen kilpailun elimistä tuotantoelimiksi että tuotannon keskittäminen ja järkiperäistyttäminen vaativat suurien ihmisjoukkojen siirtämistä toisille ammattialoille ja toisille paikkakunnille sekä lukuisten uusien tuotantolaitosten ja asumuksien rakentamista, ne vaativat siis joka tapauksessa paljon aikaa. Ne voidaan joka tapauksessa suorittaa vain vähitellen ja erikoisen hitaasti nykyisen hiili- ja raaka-ainepulan aikana. Ja vain sitä mukaa kuin ne voidaan suorittaa, voi sosialismi todella kohottaa joukkojen elintasoa.

Joukkojen elintason kohottaminen ei niin ollen edellytä yksinomaan juridista toimenpidettä, nim. riistäjien riistämistä, vaan myöskin taloudellisen prosessin, yhteiskunnallisen tuotanto- ja jakokoneiston kansallistuttamisen. Koska tämä taloudellinen prosessi saattaa tapahtua vain vähitellen, voidaan myöskin joukkojen elintaso kohottaa vain vähitellen, vaikkakin juridisesta riistotoimenpiteestä annettaisiin asetus yhdellä kertaa.

Demokraattinen ja despoottinen sosialismi eroavat toisistaan ensi sijassa siinä, että juridiset toimenpiteet, tuotantovälineiden ja lisäarvomuotojen takavarikoiminen, on niiden mukaan suoritettava eri tavoilla. Jos tämä kaikki aiotaan tehdä yhdellä iskulla, niin silloin ovat diktatuuri ja terrori välttämättömiä. Demokratiaa noudattaen voidaan takavarikoiminen suorittaa vain vähitellen, askel askeleelta, järjestelmällisesti muuttamalla voimassaolevia oikeusoloja. Varma tosiasia sen vuoksi on, että diktatuuri on keino, jolla voidaan suuresti jouduttaa juridista sosialisoimistoimenpidettä. Mutta on kokonaan toinen kysymys, voiko diktatuuri jouduttaa myöskin taloudellista sosialisoimisprosessia, tuotannon muuttamista ja kansallistuttamista. Ja vain siinä tapauksessa, että se voi sen tehdä, on se todella keino joukkojen elin- ja sivistystason kohottamiseksi.

Nyt on helppo huomata, että tavarain tuotannon ja jakelun muuttaminen ja kansallistuttaminen ovat riippuvaisia asianomaisena ajankohtana voimassaolevasta kapitalistisen kansantalouden rakenteesta, että ne siis on suoritettava eri tavoin kansantaloudellisten olojen mukaan.

Hyvin suuri osa Venäjän teollisuutta kuului ulkomaisille kapitalisteille. Lisäarvon anastaminen kävi siellä seuraavalla tavalla: Venäjällä toimiva teollisuusyritys myi tuotteensa joko talonpojille tahi valtiolle, joka maksoi ne talonpoikien suorittamilla veroilla. Voidakseen ostaa teollisuustuotteita ja maksaa verot täytyi talonpojan myydä viljaa. Hän myi sen kauppiaille, jotka vuorostaan veivät viljan ulkomaille, vaihtoivat sen ulkomaisiin maksuvälineisiin myyden ne sitten taas teollisuuslaitokselle. Teollisuuslaitos käytti nämä maksuvälineet suorittaakseen voitto-osuudet ulkomaisille osakkailleen. Olennaisesti merkitsee koko tämä kiertokulku sitä, että teollisuusyritys vaihtaa tuotteitaan viljaan ja luovuttaa tämän viljan muodossa lisäarvon ulkomaisille osakkailleen ja jättää heidän tehtäväkseen vaihtaa tämän viljan kotoisiin ylellisyysteollisuustuotteisiinsa. Jos nyt lisäarvomuodot lakkautetaan, jos siis voitto-osuuksia ei enää lähetetä osakkaille, vaan jaetaan ne työläisille, niin tapahtuu vain sellainen muutos, ettei sitä viljaa, jonka talonpoika myy voidakseen ostaa teollisuustuotteita, enää viedä ulkomaille, vaan ostavat ja kuluttavat sen Venäjän työläiset. Se viljamäärä, joka ostettiin teollisuusyrityksen voitolla, ei siis enää lankea ulkomaisten osakkaiden, vaan Venäjän työläisten hyväksi. Venäjän tuotannossa ei tässä tapauksessa tapahdu minkäänlaisia muutoksia, niitä tapahtuu vain tuotteiden jakelussa.

Kokonaan toinen olisi asianlaita, jos lisäarvomuodot lakkautettaisiin esim. Englannissa. Englantilainen kapitalisti hankkii lisäarvolla Englannin ylellisyysteollisuuksien tuotteita. Jos nyt kapitalisteilta riistetään omaisuus ja lisäarvo jaetaan työläisille, niin toisaalta on keskeytettävä ylellisyysteollisuuksien toiminta ja toisaalta laajennettava niitä tuotannon haaroja, jotka tuottavat elintarpeita Englannin työläisille, samoin kuin niitä, jotka valmistavat vientitavaroita, joilla vaihdetaan ulkomailta elintarpeita Englannin työläisille. Tällöin siis lisäarvomuotojen lakkauttaminen vaatisi todella muutoksia tuotannossa sekä työvoimien ja työvälineiden siirtämistä sellaisilta tuotannonhaaroilta, jotka valmistavat tavaroita kapitalistien tarpeiksi, muille aloille.

Kun suurin osa Venäjän teollisuutta oli ulkomaisen pääoman hallussa, kun taas Länsi- ja Keski-Euroopan maissa kotimainen pääoma on määräävänä, niin on selvää, että kapitalistisen riiston lakkauttamisen johdosta tuotannossa suoritettavat muutokset ovat viimemainituissa maissa paljoa välttämättömämmät kuin Venäjällä.

Venäjän teollisuus on hyvin nuori. Kaikki nykyaikaisen tekniikan saavutukset on tuotu Venäjälle valmiina. Venäjän teollisuus on sen vuoksi keskittynyt verrattain harvoihin, teknillisessä suhteessa hyvin täydellisiin teollisuuslaitoksiin. Sosialismi voi sen vuoksi ottaa teollisuuden haltuunsa tarvitsematta suurestikaan muuttaa tuotantokoneistoa. Toisin on asianlaita esim. Englannissa. Siellä on tehdasteollisuus alkanut jo vuosisataa aikaisemmin, siellä on sen vuoksi jokaisella teollisuuden haaralla useita eri suuria ja erilaisella teknillisellä asteella olevia tuotantolaitoksia. Siellä sosialismi voi ja sen täytyy seisauttaa takapajulla olevat teollisuuslaitokset ja keskittää tuotanto teknillisessä suhteessa täydellisimpiin. Vanhoissa teollisuusmaissa on yhteiskunnallisen tuotantokoneiston kansallistuttaminen niin ollen paljon laajakantoisempi tehtävä kuin Venäjällä.

Venäjällä ovat talonpojat väestön ylivoimaisena enemmistönä ja talonpoikaistalouksien tuotteista jää hyvin suuri osa myymättä talonpoikaisperheiden itsensä käytettäväksi. Venäjän kansan työn tuloksista ei suurempi osa niin ollen ole markkinoita varten valmistettavia tavaroita, vaan omiksi tarpeiksi valmistettavia tuotteita. Esim. Englannissa on asia toisin, siellä on maatalous vain suhteellisesti vähäinen osa koko maan tuotannosta ja maatalouskin tuottaa etupäässä markkinoita varten eikä omiksi tarpeiksi. Teollisuusvaltioissa on kansallisen työn tuloksista niin ollen paljoa suurempi osa tavaroita kuin Venäjällä. Sen vuoksi teollisuusvaltiossa myöskin paljoa suurempi osa väestöstä työskentelee tavarakaupan alalla sekä kilpailutaistelussa ja kilpailuvälineiden valmistuksessa kuin Venäjällä. Nyt täytyy sosialismin, kuten tiedämme, järkiperäistyttää yhteiskunnallinen jakokoneisto ja siirtää tuottavaan työhön ne ihmisjoukot, joita kapitalismi käyttää kilpailutaisteluun ja kilpailutarpeiden tuottamiseen. Luonnollisesti ovat tämänkin kansallistuttamistehtävän mittasuhteet melkoista laajemmat kuin Venäjällä.

On siis selvää, että kaikki ne kolme prosessia, jotka muodostavat sosialisoimisen taloudellisen sisällön, ovat Länsi- ja Keski-Euroopassa paljoa laajaperäisempiä tehtäviä kuin alkeellisella kansantaloudellisella tasolla olevalla Venäjällä. Kysymys on siitä, voiko köyhälistön diktatuuri edistää ja jouduttaa niiden suorittamista. Itse asiassa näyttää asianlaita olevan sellainen. Diktatuuri ei ainoastaan murra porvariston taholta tuotannon muuttamiseen ja kansallistuttamiseen kohdistuvaa vastarintaa, vaan samalla se paljoa helpommin kuin demokraattinen sosialismi kukistaa itse työväestön keskuudessa tätä prosessia vastaan ilmenevän vastustuksen. Suuria työläisjoukkoja on, jos mieli muuttaa tuotanto sosialistiseksi, siirrettävä entisistä ammateistaan ja entisiltä asuntopaikoiltaan muille aloille ja muille paikkakunnille. Erinäisten työläisryhmien ammatilliset ja paikalliset edut joutuvat ristiriitaan työväenluokan kokonaisetujen kanssa. Demokratia voi voittaa tämän eri työläisryhmissä ilmenevän vastustuksen vain valistustyöllä, vetoamalla työläisten järkeen ja yhteistuntoon, siis vain vähitellen. Diktatuuri kukistaa tämän vastarinnan käyttämällä kaikkia sotilaallisia ja terroristisia pakotuskeinoja, joihin se työväenluokan nimessä nojautuu eri työläisryhmiä vastaan. Juuri sen vuoksi, että köyhälistön diktatuuri muodostuu köyhälistöön kohdistuvaksi diktatuuriksi, ja vain siinä tapauksessa, että se siksi muodostuu, voi se paljoa nopeammin kuin demokratia suorittaa sosialismin edellytyksenä olevan suuren, koko tuotantoon ja jakeluun kohdistuvan muuttamistyön.

Mutta onko suuren muuttamistyön suorittaminen väkivaltaisilla diktatuurikeinoilla kaikkialla mahdollinen? Venäjällä ovat nämä kansallistuttamisen yhteydessä tapahtuvat muutokset tarpeellisia vain verrattain pienessä mittakaavassa. Ja Venäjän työläinen sietää sen, että neuvostovalta kutsuu hänet työarmeijaan ja lähettää hänet sinne, missä häntä tarvitaan. Englannissa täytyy muutos- ja kansallistuttamisprosessin koskea paljoa syvemmältä joukkojen elintottumuksiin. Siellä on miljoonia työläisiä siirrettävä uusille ammattialoille, uusille asumasijoille. Sietäisikö Englannin työläinen, jonka yksilöllisyys ja kiintymys kunkin tuotantolaitoksen ja kunkin teollisuudenhaaran autonomiaan niin selvästi ilmenee hänen ihailemassaan »teollisuusdemokratiassa», sietäisikö hän sitä, että diktaattorinen valta, vaikkapa se olisikin työväenluokan asettama, seisauttaisi hänen tehtaansa ja komentaisi hänet siirtymään toiseen ammattiin, toiseen kaupunkiin? Kun sivistystaso on niin alhainen kuin Venäjällä, voidaan tuotannossa tehtävät muutokset suorittaa myöskin diktaattorisen pakon kautta ja siis myöskin sen avulla niitä jouduttaa. Korkealle kehittyneessä teollisuusvaltiossa, jossa työväestön tunne-elämä on individualistista ja jossa se on kasvatettu itsehallinnon aatteisiin, raukeaisivat kaikki tällaiset yritykset juuri työläisjoukkojen vastustukseen. Täällä ei suurta muutosprosessia voida suorittaa muuten kuin vähitellen, jatkuvassa yhteistyössä eri ammatti- ja teollisuusryhmien kanssa, niiden erikoisetuja huolellisesti säästäen. Ei pakollisesti siirtämällä varttuneita työläisiä uusille ammattialoille, vaan järjestelmällisesti vaikuttamalla ammatinvalintaan, ei pakollisesti siirtämällä työläisiä uusille työpaikoille ja uusille asumasijoille, vaan järjestelmällisellä asutustyöllä, jossa määräävänä ei ole pakko, vaan paremmista elinehdoista johtuva houkutus, vain siten voidaan tuotannon muutos- ja kansallistuttamisprosessi suorittaa kehittyneissä oloissa. Mutta siitä seuraa, että tämä prosessi kestää paljoa kauemman, tapahtuu vain vähitellen.

Ei ole tarkoituksenmukaista suorittaa oikeudellista takavarikoimista yhdellä iskulla, kun kerran taloudellinen sosialisoimisprosessi voi tapahtua vain vähitellen, miespolven aikana. Sillä sen seurauksena olisi vain, että laajat joukot ylellisyysteollisuuksien työläisiä, sivistyneistöä, kauppiaita, liikeapulaisia ym. joutuisivat leivättömiksi, ilman että niitä kohta voitaisiin siirtää muille toimialoille, minkä vuoksi laajojen työläiskerrosten elintaso painuisi tuntuvasti, ilman että työväestölle kokonaisuudessaan elintaso vähääkään parantuisi. On sen vuoksi tarkoituksenmukaisempaa suorittaa myöskin oikeudellinen sosialisoimistehtävä vain vähitellen, sitä mukaa kuin taloudellinen sosialisoimisprosessi saattaa edistyä. On siis tarkoituksenmukaisempaa lakkauttaa lisäarvomuodot vain askel askeleelta, sitä mukaa kuin kapitalistisen kysynnän vähenemisen johdosta ylellisyysteollisuuksien työläiset voidaan siirtää muille tuotantoaloille, takavarikoida teollisuus ja kauppa vain sitä mukaa, kuin kilpailutoimitsijat voidaan siirtää tuottavaan työhön ja tuotanto järkiperäistyttää. Koska kerran taloudellinen uudistustyö voidaan suorittaa vain vähitellen, niin on välttämätöntä, ettei myöskään oikeudellista sosialisoimista suoriteta äkillisesti, väkivaltaisesti luopumalla entisyydestä, vaan järjestelmällisesti uudistamalla olevia oloja, siis ei diktatuurin, vaan demokratian kautta.

Mutta mahdollista kylläkin on, että oikeudellisten sosialisoimistoimenpiteiden herättämä vastustus voidaan murtaa vain diktaattorisilla keinoilla. Mutta tässäkin tapauksessa saattaa diktatuuri olla vain ohimenevä kausi oikeudellisten toimenpiteiden säätämiseksi. Niiden jatkona oleva taloudellinen prosessi voi tapahtua vain itse työtätekevien joukkojen itsetoiminnan kautta, siis demokratian pohjalla. Se on totta kyllä, paljoa pitkällisempää. Despotismi, joka väkisin määrää kansalle uuden järjestyksen, työskentelee aina nopeammin kuin demokratia, joka voi toteuttaa uutta järjestystä vain sitä mukaa, kuin se kypsyy itse joukkojen tajunnassa. Mutta sen sijaan voi hidas demokraattinen uudistustyö paljoa tehokkaammin kuin diktaattorinen pakko kohottaa kansan elintasoa.

Venäjällä ei diktatuuri ole korottanut kaupunkityöläisten elintasoa, vaan huonontanut sitä hirvittävästi. Tämä on johtunut kansalaissodista, kapitalististen ulkomaiden saarrosta sekä tuotannossa puhjenneesta anarkiasta. Jos näistä vallankumouksen välittömistä seurauksista selviydytään, niin joukkojen elintaso luonnollisesti kohoaa tuntuvasti. Mutta emme saa arvioida liian suuriksi niitä mahdollisuuksia, mitä teollisuustuotannon ja tavarain jaon sosialisoimisesta tässä suhteessa johtuu. Sosialismiin siirryttäessä voidaan, kuten olemme nähneet, joukkojen elintasoa vain vähän korottaa lisäarvon takavarikoimisen kautta, huomattavammin se voi tapahtua vain tuotannon laajentamisen ja järkiperäistyttämisen kautta. Mutta juuri tässä suhteessa ovat sosialismin mahdollisuudet Venäjällä verrattain pienet. Siellä voidaan tuotantoa laajentaa suhteellisesti vähän, koska kilpailun palveluksesta tuotannon palvelukseen siirrettävät joukot ovat siellä vain suhteellisen pieni osa kansasta ja tuotannon järkiperäistyttämiseen nähden taas on kapitalismi siellä jättänyt verrattain vähän tekemistä, sillä Venäjän teollisuus on jo alusta alkaen ollut hyvin keskitettyä, teknillisesti hyvin korkealle kehitettyä. Venäjän bolshevismilla on tarpeeksi tekemistä Venäjän teollisuuden saattamisessa teknillisesti yhtä järkiperäiselle tasolle, kuin se oli ennen vallankumousta. Siltä asteelta kohoaminen ei siellä ole vielä pitkiin aikoihin mahdollinen.

Tärkein keino Venäjän kansan työn tuottavaisuuden ja siis myöskin Venäjän sekä kaupunkilais- että maalaisväestön elintason kohottamiseksi ei ole teollisuuden sosialisoiminen, vaan maatalouden järkiperäistyttäminen. Mutta maatalouden järkiperäistyttämisen edellytyksinä taas on talonpoikaisväestön sivistystason kohottaminen. Sillä vain siinä tapauksessa, että talonpojan sivistystaso nousee, kykenee hän luopumaan perityistä ja omistamaan kehittyneemmät työtavat. Mutta kun talonpoika on sivistyksellisesti kypsä harjoittaakseen voimaperäisempää viljelystä, on hän myöskin liian kypsä sietääkseen teollisuusköyhälistön diktatuuria. Diktatuuri ei voi Venäjällä kohottaa työn tuottavaisuutta eikä joukkojen elintasoa jouduttamalla teollisuuden sosialisoimista, vaan yksinomaan ponnistelemalla talonpoikaisväestön sivistyksen kohottamiseksi. Mutta juuri sen kautta se kaivaa pohjan jalkojensa alta. Kohottamalla talonpoikaisväestön henkisesti korkeammalle tasolle, se juuri luo vastaisen demokratian pohjan.

Länsi- ja Keski-Euroopassa sitä vastoin on teollisuus yhteiskunnallisesta tuotannosta verrattomasti suurempi osa. Siellä on järkiperäistyttäminen paljoa tarpeellisempi ja verrattomasti suurempi osa kansaa voidaan siirtää kilpailun palveluksesta tuotannon palvelukseen. Siellä on yhteiskunnallinen järkiperäistyttämisprosessi mahdollinen ja tarpeellinen paljoa laajemmassa mittakaavassa. Sen vuoksi on tuotannon ja jakelun järkiperäistyttäminen täällä paljoa suurempi, mutta paljoa hitaammin toteutettava prosessi, jota ei voida toimeenpanna diktaattorisilla, vaan yksinomaan demokraattisilla keinoilla. Mutta juuri sen vuoksi voidaankin täällä tämän järkiperäistyttämisprosessin kautta, joka täällä on sosialismin varsinainen tehtävä, kohottaa verrattomasti paljoa enemmän työn tuottavaisuutta ja siis myöskin joukkojen elintasoa.

Vain sellaiset henkilöt, joilla on sanomattoman pintapuolinen käsitys sosialismista, pitävät sosialismin tehtävänä omaisuuden sosialisoimista, siis oikeudellista takavarikoimistoimenpidettä. Todellisuudessa on omaisuuden sosialisoiminen vain epäolennainen muoto, olennainen sisältö on tuotannon sosialisoiminen: taloudellinen tehtävä, johon sisältyvät tuotannon muuttaminen, eri tuotannonhaaroilla toimivien työvoimien uusi ryhmittäminen, tuotannon ja jakelun järkiperäistyttäminen. Omaisuuden sosialisoiminen voidaan väkivaltaisesti suorittaa yhdellä iskulla. Tuotannon sosialisoiminen voi olla tuloksena vain vuosikymmenien järjestelmällisestä työstä. Omaisuuden sosialisoimiseksi riittävät pelkät diktatuurimääräykset, mutta sen kautta ei ihmisten elintaso parane. Vasta tuotannon sosialisoimisen kautta ihmiskunta pääsee täydellisesti luonnon herraksi. Mutta se ei voi olla väkivallan tuote, vaan yksinomaan kaikkien työtätekevien demokraattisen toiminnan hedelmä.

 

14 §. Diktaturi ja demokratia.

Jonkun luokan voiman määräävät: ensiksikin yhteiskunnalliset voimatekijät ja toiseksi sen käytettävissä olevat aineelliset väkivaltavälineet.

Luokan voiman määräävät yhteiskunnalliset voimatekijät ovat etupäässä: ensiksi luokan jäsenten lukumäärä; toiseksi sen järjestöjen laatu, lujuus ja toimintakyky; luokan asema tuotanto- ja jakeluprosessissa, mikä asema määrää luokan käytettävissä olevat taloudelliset voimakeinot; neljänneksi sen poliittinen valppaus, toimeliaisuus ja uhrautuvaisuus; viidenneksi sen sivistystaso, kyky vaikuttaa henkisillä keinoilla oman luokan jäseniin ja muihin luokkiin, sen aatesuunnan innostava voima.

Luokan käytettävissä olevat väkivaltavälineet ovat sen määräysvallassa oleva aseistettu armeija, tämän armeijan aseistuksen paljous ja laatu sekä tämän aseellisen voimatekijän johdon ja järjestelyn hyvyys.

Demokratia on se valtiomuoto, jossa valtiollisen vallan jakautumisen määräävät yksinomaan yhteiskunnalliset voimatekijät ja jossa tätä jakautumista ei muuteta minkään luokan hyväksi aineellisten väkivaltakeinojen käyttämisen kautta.

Kaikki yhteiskunnalliset voimatekijät määräävät vallan jakautumisen demokraattisessa valtiossa. Ensiksi lukumäärä: mitä lukuisampi joku luokka on, sen suurempi vaikutus sillä on vaalien tuloksiin ja sitä voimakkaampi sen edustus on kansan armeijassa. Sitten järjestäytyminen: mitä paremmin järjestäytynyttä esim. proletariaatti on, sitä voimakkaampi on sen vaikutus demokraattisen eduskunnan kokoonpanoon ja toimintaan. Edelleen asema tuotantoproressissa: porvaristo voi varallisuutensa ja sanomistonsa kautta sekä uhraamalla rahoja vaaleihin vaikuttaa valitsijoihin; tehtaisiin sullottu teollisuusköyhälistö voi järjestää vaalit paremmin kuin suurtiloille ja talonpoikaistaloihin hajotettu maalaisköyhälistö; keskeyttämällä yhteiskunnalle välttämättömät työt voi proletariaatti tehokkaasti vaikuttaa lainlaadintaan. Samoin poliittinen virkeys ja sivistystaso: kehittynyt järki vaikuttaa voimakkaasti »yleisen mielipiteen» muokkaajana, vaikkapa lukumäärä olisikin vähäisempi; alkuaan on talonpoikaisväestö ollut pelkkää »äänestyskarjaa», jonka ääniä muut luokat ovat käyttäneet hyväkseen, ja vasta vuosikymmeniä kestäneen koulutuksen kautta on se oppinut käyttämään äänioikeuttaan omien luokkaetujensa hyväksi.

Demokraattisen valtion »kokonaistahto» on pelkästään yhteiskunnallisten voimatekijöiden lopputulos. Jos esim. kapitalistinen kehitys lisää proletariaatin lukumäärää, edistää sen järjestäytymistä, herättää sen luokkatietoisuutta ja kohottaa sen sivistystasoa, niin samaa mukaa myöskin proletariaatin valta demokraattisessa valtiossa kasvaa.

Jos työläisten lukumäärä on niin vähäinen, tahi työväestön luokkatietoisuus niin heikosti kehittynyt, että omistavilla luokilla on äänten enemmistö, niin silloin demokraattinen valtio on omistavien luokkien valtaväline. Yleensä on omistavien luokkien johto porvariston käsissä: demokratia on silloin porvarillista demokratiaa. Toisissa oloissa saattavat myöskin talonpoikaisväestön pyrkimykset ja katsomukset antaa leiman demokraattisen valtion lainlaadinnalle ja hallinnolle: demokraattinen valtio on silloin talonpoikaistasavalta. Jos työväenluokka jo on valitsijoiden suurena enemmistönä ja kaupunkien ja maaseudun työläisten luokkatietoisuus on jo siksi voimakasta, etteivät he anna kapitalistisen sanomiston eikä kapitalistisen vaalikiihotuksen vaikuttaa itseensä, niin silloin työväenluokka anastaa vallan demokraattisessa valtiossa, joka muuttuu sen valtavälineeksi, demokratia on silloin proletaarista demokratiaa. Demokratia on vain kaava. Onko tähän kaavaan valettu kapitalistinen, talonpoikainen vai proletaarinen sisältö, se on riippuvainen yhteiskunnallisista voimatekijöistä. Demokratia on luokkaherruuden väline, mutta tämä väline voi aina yhteiskunnallisten voimatekijöiden kehitysasteen mukaan joutua eri luokkien, porvariston, talonpoikien tahi proletariaatin. käsiin. Nykyisin demokratia vielä yleensä on porvariston herruuden muoto, mutta yhteiskunnallisten voimatekijöiden määrätyllä kehitysasteella se muuttuu proletariaatin herruuden muodoksi.

Luonnollisesti demokraattinen valtio, kuten jokainen valtio, perustuu väkivaltaan. Mutta demokraattinen valtio käyttää asevoimaansa ainoastaan turvatakseen lakiensa, asetustensa ja säädöstensä pyhyyden niskuroivia vähemmistöjä vastaan. Näiden lakien, asetusten ja säädösten sisältöä taas ei määrää minkään luokan väkivalta, vaan yksinomaan luokkien yhteiskunnalliset voimatekijät.

Kaikissa muissa valtiomuodoissa sitä vastoin on väkivallalla kokonaan toisenlainen merkitys. Tarkastakaamme esim. Saksan valtakuntaa ennen marraskuun vallankumousta. Jos Saksa olisi ennen vuotta 1918 ollut demokraattinen, niin Hohenzollerneilla, kenraaleilla, junkkereilla, suurteollisuudella ja virkamieskunnalla olisi ollut paljoa heikompi, työväenluokalla taas paljoa voimakkaampi vaikutus, kuin todellisuudessa oli. Saksan silloiset valtiolliset olot, monarkia, liittopäivät, kolmiluokkainen vaalioikeus, byrokraattinen hallituselimistö, upseerien etuoikeudet jne., jättivät junkkereille ja kapitalisteille suuremman, työväestölle taas pienemmän vallan, kuin mikä vastasi yhteiskunnallisia voimatekijöitä. Tämä valtiomuoto ja sen säilyttäminen taas olivat mahdollisia sen nojalla, että aineellinen voima, sotajoukko, oli vallitsevien luokkien käytettävissä. Kaikki valtiomuodot, paitsi demokraattinen, perustuvat siihen, että joku luokka väkivallan avulla luo ja pitää yllä sellaista järjestelmää, jossa se itse saa enemmän, muut luokat taas vähemmän valtaa, kuin niille yhteiskunnallisten voimatekijöiden mukaisesti tulisi. Kaikki valtiomuodot, paitsi demokraattinen, perustuvat siis yhteiskunnallisten voimatekijäin väkivaltaiseen syrjäyttämiseen. Kaikissa muissa valtiomuodoissa, paitsi demokraattisessa, on siis ristiriita väkivaltaisesti säilytetyn oikeudellisen vallanjaon ja yhteiskunnallisten voimatekijöiden määräämän yhteiskunnallisen vallanjaon välillä, mikä ristiriita taas ei sisälly demokraattiseen valtiomuotoon.

Mutta joskin väkivallan avulla voidaan luoda sellainen vallanjako, joka ei ole yhteiskunnallisten voimatekijäin mukainen, ja ylläpitää sitä, niin väkivalta taas itsekin on riippuvainen yhteiskunnallisista voimatekijöistä. Yhteiskunnallisten voimatekijöiden kehityksestä riippuu, onnistuuko jonkun luokan vaikuttaa sen väkivaltaiseen syrjäyttämiseen käytettyyn armeijaan, hajottaa se sisältäpäin tahi riistää siltä aineelliset olemassaolon ehdot, tahi asettaa sitä vastaan toinen armeija. Sen vuoksi on yhteiskunnallisten voimatekijöiden väkivaltainen syrjäyttäminen mahdollinen vain niin kauan, kuin oikeudellisen ja yhteiskunnallisen vallanjaon välinen ristiriita ei ole kovin suuri. Jos tämä vastakohta muodostuu liian suureksi, silloin puhkeaa vallankumous, joka murskaa sosiaalisia voimatekijöitä polkevan valtiomuodon ja tasoittaa oikeudellisen ja yhteiskunnallisen vallanjaon välisen eroavaisuuden. Kun kolmas sääty ei oikeudellisessa vallanjaossa vielä merkinnyt mitään, mutta oli yhteiskunnallisessa sen sijaan jo kaikki kaikessa, silloin vallankumous mursi itsevaltaisen valtiomuodon.

Kuten kaikki ei-demokraattiset valtiomuodot, niin myöskin Neuvostodiktatuuri perustuu siihen, että yksi luokka, tässä tapauksessa proletariaatti, asevoimin pakoittaa yhteiskunnan alistumaan perustuslakeihin, jotka takaavat vallassa olevalle luokalle suuremman vallan, kuin mitä se saisi demokraattisen valtiomuodon kautta, siis yhteiskunnallisten voimatekijöiden vapaasti vaikuttaessa. Kuten kaikki ei-demokraattiset valtiomuodot, niin neuvostodiktatuurikin voi pysyä vain siinä tapauksessa. ettei siihen sisältyvä oikeudellisen ja yhteiskunnallisen vallanjaon välinen ristiriita ole liian suuri.

Kuten kaikki ei-demokraattiset valtiomuodot, niin neuvostodiktatuurikin voidaan perustaa vain väkivaltaisesti nujertamalla hallittavat luokat, siis kansalaissodan kautta. Myöskin Venäjällä saatiin Neuvostodiktatuuri turvatuksi vasta sitten kuin kaksi ja puoli vuotta oli käyty sotaa Kaledinia, Dutovia, Koltshakia, Denikiniä, Judenitshia vastaan. Sielläkin oli kansalaissodan seurauksena äärettömiä taloudellisia häiriöitä, koko tuotantokoneiston ja kuljetuslaitoksen tuhoutuminen, kaupunkien työläisjoukkojen kurjistuminen. Siitä huolimatta voi Neuvostodiktatuuri pysyä Venäjällä pystyssä. Porvariston taloudellisen ja poliittisen heikkouden sekä talonpoikaisväestön sivistymättömyyden nojalla voi proletariaatin vallankumouksellinen etujoukko säilyttää yksinvaltansa. Oikeudellisen ja yhteiskunnallisen vallanjaon välinen ristiriita ei vielä ole niin suuri, että neuvostodiktatuurin kukistaminen olisi välttämätön. Proletariaatin yksinvalta voi Venäjällä säilyä siihen asti, kunnes talonpoikaisväestön sivistystason kohoaminen olennaisesti muuttaa yhteiskunnallista vallanjakoa ja siten myöskin tekee nykyisen oikeudellisen vallanjaon pitämättömäksi.

Kokonaan toisin on asianlaita Länsi- ja Keski-Euroopassa. Siellä on proletariaattia vastassa verrattomasti voimakkaampi porvaristo, paljoa vihamielisempi sivistyneistö ja ennen kaikkea kokonaan toisenlainen talonpoikaisväestö. Täällä voitaisiin Neuvostodiktatuuri sen vuoksi pystyttää ja säilyttää vain vieläkin kauheammilla väkivaltakeinoilla, vieläkin kauheamman kansalaissodan kautta kuin Venäjällä. Täällä vaatii tuotannon sosialisoiminen paljoa suurempia teollisuuden ja työläisjoukkojen asuntopaikkojen muutoksia ja sillä on sen vuoksi voitettavanaan paljoa lujempi vastarinta yksityisten työläisryhmien taholta kuin Venäjällä. Täällä olisi ulkomaisten kauppasuhteitten katkeamisella paljoa raskaammat seuraukset. Täällä itse proletariaatti paljoa vastahakoisemmin sietäisi keskeisen valtiovallan kaikkivaltaa ja asettuisi varsin pian vastustamaan diktatuuria, joka ei sille aluksi tuottaisi mitään muuta kuin kansalaissodan ja nälänhädän sekä pakottaisi sen siirtymään uusiin ammatteihin, uusille asumapaikoille. Täällä diktatuuri hyvin pian luhistuisi taloudelliseksi ja yhteiskunnalliseksi sekasorroksi.

Neuvostodiktatuuri on täällä ajan mittaan tuskin mahdollinen eikä proletariaatti sitä myöskään tarvitse anastaakseen vallan. Venäjällä muodostaa proletariaatti väestöstä vain pienen vähemmistön, kun se taas jokaisessa nykyaikaisessa teollisuusvaltiossa on kansan enemmistö. Sen vuoksi se voi täällä, päinvastoin kuin Venäjällä, anastaa valtiovallan demokratian pohjalla ja demokraattisin keinoin. Se, ettei valta vielä nykyisin ole sen käsissä, johtuu vain siitä, että laajat työläisryhmät eivät vielä ole vapautuneet kapitalistisen sanomiston, kapitalistisen vaalikiihotuksen, kapitalistisen kasvatuksen vaikutuksesta. Mutta ken on tehnyt itselleen selväksi nykyisessä teollisuusvaltiossa suoritettavan taloudellisen sosialisoimisprosessin koko äärettömän vaikeuden, se ei saata uskoa, että tätä jättiläistehtävää kykenisi suorittamaan sellainen proletariaatti, joka ei vielä edes ole henkisesti tarpeeksi kypsää vapautuakseen kapitalististen sanomalehtien ja kapitalistisen vaalikiihotuksen vaikutuksesta.

Tosin porvaristo siinäkin tapauksessa, että proletariaatti demokratian avulla anastaa poliittisen vallan, asettuu vastustamaan sen ylivaltaa. Se nousee vastustamaan demokraattista valtiota, kieltäytyy tottelemasta sen lakeja ja jarruttaa sen hallintoa, niin pian kuin demokratia on muuttunut proletaariseksi. Myöskin demokraattisen parlamentin täytyy turvautua diktaattorisiin voimakeinoihin, sen on murrettava porvariston jarrutus ja mahdollinen aktiivinen vastarinta diktaattorisilla, kenties terroristisillakin keinoilla, niin pian kuin tästä parlamentista on tullut proletariaatin valtaväline. Sitäkin voidaan nimittää proletariaatin diktatuuriksi, mutta se on kokonaan toisenlaista diktatuuria kuin bolshevikkien. Se ei ole demokratiaan kohdistuvaa, vaan demokratian diktatuuria. Tällöin ei väkivallan tarkoituksena ole saada aikaan yhteiskunnallisen vallanjaon kanssa ristiriitaista oikeudellista vallanjakoa, vaan sen kautta ainoastaan turvataan yhteiskunnallisten voimatekijöiden määräämä vallanjako kapinoivaa vähemmistöä vastaan. Köyhälistön pakkotoimenpiteillä ei tällöin syrjäytetä yhteiskunnallisia voimatekijöitä, vaan niiden kautta saatetaan ne voimaan niitä vastustavan vähemmistön väkivaltaisia pyrkimyksiä vastaan. Tällaisestakin taistelusta saattaa olla raskaita taloudellisia ja yhteiskunnallisia seurauksia, mutta kun väkivaltakeinoin vain puolustetaan jo saavutetun yhteiskunnallisten voimatekijöiden kehitysasteen mukaista oikeudellista vallanjakoa, niin nämä häiriöt ovat kuitenkin paljoa pienemmät, kuin siinä tapauksessa, että väkivalloin koetetaan aikaansaada yhteiskunnallisten voimatekijäin kanssa ristiriidassa oleva vallanjako.

Ei tosin ole ensinkään varmaa, että historia sallii proletariaatin toimeenpanna diktatuurinsa vasta sitten, kun se on demokraattisin keinoin anastanut poliittisen vallan, siis demokraattisen parlamentin ja paikallisten demokraattisten itsehallintoelinten diktatuurina. Varsin hyvin voi tapahtua, että luokkataistelujen kehittyminen pakoittaa proletariaatin ryhtymään väliaikaiseen diktatuuriin jo sellaisena ajankohtana, jolloin se ei vielä voi hallita demokraattisin keinoin. Porvariston ja proletariaatin välisen ratkaisevan valtataistelun kaudella ovat luokkavastakohdat ylen määrin kärjistyneet. Luokkavastakohtien jyrkkyys saattaa murtaa demokratian. Saattaa muodostua sellainen tilanne, ettei porvaristo ole enää tarpeeksi voimakas kyetäkseen demokraattisin keinoin hallitsemaan proletariaattia eikä proletariaatti vielä kylliksi voimakas kyetäkseen hallitsemaan porvaristoa ja että molempien luokkien välinen vallanjako kuitenkin on mahdoton luokkavastakohtien jyrkkyyden johdosta, — joko porvariston ja proletaaripuolueiden välisenä kokoomuksena kuten Itävallassa tahi porvaristovallan sietämisenä kuten Italiassa —. Jos demokraattinen koneisto ei enää voi toimia, niin täytyy joko porvariston tahi proletariaatin saattaa luokkavaltansa voimaan väkivaltakeinoin. Proletariaatin diktatuuri on tässä tapauksessa ainoa keino porvariston häikäilemättömän vastavallankumouksellisen diktatuurin estämiseksi.

Tässä tapauksessa täytyy köyhälistön diktatuurin pukeutua toisenlaisiin muotoihin, kuin silloin, jos köyhälistö jo on vallannut lakiasäätävät demokraattiset elimet. Tällöin ei proletariaatin diktatuuri voi olla demokratian diktatuuria, vaan proletaaristen luokkajärjestöjen diktatuuria. Nämä luokkajärjestöt voivat olla työläisneuvostoja, kuten Venäjällä, tahi köyhälistön jo valtaamia paikallisia itsehallintoelimiä, kuten 1871 Pariisissa, tahi myöskin ammatillisia järjestöjä. Venäjällä, jossa proletariaatti vallankumouksen puhjetessa vasta alkoi järjestäytyä, saattoivat sen valtaelimiksi tulla vain työläisneuvostot. Länsi- ja Keski-Euroopassa, jossa ammatilliset järjestöt jo kauan ovat olleet jokapäiväisen työväenliikkeen varsinaisia edustajia, voivat nekin tulla tässä suhteessa kysymykseen. Onhan niillä paljoa suurempi taloudellinen kokemus ja paljoa parempi hallintokoneisto kuin neuvostoilla ja lisäksi niiden keskitetty järjestömuoto olennaisesti helpottaisi proletariaatin diktatuurin paikallisten valtaelinten nopeata yhdistämistä keskeiseksi vallaksi.

Mutta kysymys ei ole proletaarisen diktatuurin muodosta, vaan sen yhteiskunnallisesta merkityksestä. Jos proletariaatti julistaa diktatuuriaan luokkavaltansa pysyvänä muotona, poliittisena keinona kapitalistisen yhteiskuntajärjestyksen voittamiseksi, niin silloin diktatuuri perin pohjin rikkoo talouselämän sekä yhteiskunnan hallinnon jatkuvaisuuden ja seurauksena ovat äärettömät yhteiskunnalliset ja taloudelliset häiriöt, joihin diktatuuri Länsi- ja Keski-Euroopassa luhistuisi. Jos proletariaatti sitä vastoin pitää ja julistaa diktatuuria ainoastaan keinona, jolla pelastetaan demokratia uhkaavan demokratianvastaisen vastavallankumouksen vaaralta tahi jolla ratkaistaan ristiriita, johon demokratia on murtunut, ja selittää, että valtio näiden tehtävien suorittamisen jälkeen palautetaan demokraattisiin muotoihin, niin nämä vaarat kenties voidaan välttää. Tavattoman suuret tehtävät, tuotannon muuttaminen, tavarain tuotannon ja jakelun järkiperäistyttäminen, työläisjoukkojen siirtäminen uusille ammattialoille ja uusille asuinpaikoille, voidaan Länsi- ja Keski Euroopassa suorittaa vain ammatillisen ja paikallisen itsehallinnon pohjalla, vain kaikkien sellaisten kansankerrosten avustuksella ja valvonnassa, joilla vielä on tärkeitä tehtäviä yhteiskunnallisessa työprosessissa, siis vain demokratian pohjalla. Diktatuurilla voidaan täällä vain turvata demokratia vastavallankumouksen vaaraa vastaan tahi puolustaa sitä vähemmistöjen kapinayrityksiä vastaan, mutta sillä ei saateta pyrkiä ratkaisemaan näitä tehtäviä, joiden ratkaiseminen on mahdollinen vain demokratian avulla.

Vielä Brest-Litovskin rauhan jälkeen Trotski kirjoitti: »Kautsky on todistanut, että demokraattisen järjestelmän perusteiden säilyttäminen on loppujen lopuksi työväenluokalle aina hyödyksi. Suurin piirtein katsoen on tämä luonnollisesti täysin oikein. — — — Mutta joskin proletariaatille loppujen lopuksi on edullista suorittaa luokkataistelunsa, jopa käyttää diktatuuriaankin demokraattisten laitosten puitteissa, niin ei se vielä suinkaan merkitse, että historia aina tekisi köyhälistölle tällaisen yhdistelmän mahdolliseksi. Marxin teoriasta ei suinkaan johdu, että historia luo aina proletariaatille 'suotuisimmat' olosuhteet.»[22] Tämä Trotskin mielipide on varmasti oikea. Mutta siitä seuraa: 1. ettei proletariaatin aina ja kaikkialla ole pidettävä diktatuuria päämääränään, vaan tulee sen tarttua diktatuuriin vain siinä tapauksessa, missä historia sen siihen pakoittaa; 2. että köyhälistön on jatkettava diktatuuria vain niin kauan, kuin historialliset olot sen vaativat, mutta että sen on, niin pian kuin »historia tekee sille sellaisen yhdistelmän mahdolliseksi», pyrittävä »suorittamaan luokkataistelunsa, jopa käyttämään diktatuuriakin demokraattisten laitosten puitteissa». Mutta näitä johtopäätöksiä eivät kommunistisen opin saarnamiehet vedä. He pitävät niitä erikoisia historiallisia ehtoja, jotka pakottivat Venäjän proletariaatin ryhtymään diktatuuriin, proletaarisen luokkataistelun yleisinä ehtoina, he uskovat, ettei demokratia milloinkaan saata olla muuta »kuin naamioitua porvarillista diktatuuria», ettei proletariaatti voi toteuttaa valtaansa mitenkään muuten kuin neuvostodiktatuurin avulla ja että tämän neuvostodiktatuurin täytyy kestää, kunnes »valtio kuolee ja sen mukana myöskin itse luokat».[23] Trotskin mielipiteestä ei tähän ole jäänyt muuta jäljelle.

Tosinhan valtio on jonkun luokan valtaelin. Mutta luokkavallan muodot muuttuvat kehityksen mukana. Viimeisen miespolven aikana ennen sotaa porvariston valta Länsi- ja Keski-Euroopassa ei enää perustunut köyhälistön oikeuksien avoimeen, häikäilemättömään syrjäyttämiseen. Porvaristo saattoi käyttää luokkavaltaansa enää vain demokratian mukaisesti. Kehittyneessä sivistysvaltiossa, jossa kaikki luokat ottavat vilkkaasti osaa julkiseen elämään, ei ajan mittaan voi mikään muu luokkavalta olla mahdollinen kuin sellainen, joka myöntää hallituille luokille vapauden kilpailla »yleisestä mielipiteestä», osuuden valtion yhteistahdon muodostamiseen ja sen toiminnan valvontaan, siis sellainen luokkavalta, joka perustuu yhteiskunnallisiin voimatekijöihin, ei jonkun luokan käytettävissä oleviin väkivaltakeinoihin. Täällä on myöskin proletariaatin luokkavalta ajan mittaan vain samoilla ehdoilla ja samoissa muodoissa mahdollinen. Sen vuoksi ei diktatuuri täällä voi olla muuta kuin väliaikainen keino demokratian saavuttamiseksi, turvaamiseksi ja lujittamiseksi. Kansantalousjärjestelmän suurta uudistamistehtävää, joka on sosialismin päämäärä, ei täällä voida suorittaa lyhytaikaisen diktatuurin avulla. Diktatuurilla voidaan täällä vain turvata ja lujittaa se pohja, jolla sosialismin taloudellinen tehtävä suoritetaan vuosikymmenien demokraattisessa työssä.

 

15 §. Saksan vallankumous.

Venäjän ja Englannin keskivälissä on Saksa. Saksan kansa ei vapautunut feodalismista ja rajattomasta itsevallasta vasta nyt, kuten Venäjä, mutta ei se myöskään ole sivuuttanut niin pitkää yksilöllisen vapauden, parlamentarismin ja demokratian aikaa kuin Englanti. Toisissa olosuhteissa kehittyneellä Saksan sosialismilla on toisenlaisia piirteitä kuin Venäjän bolshevismilla ja myöskin kuin Englannin »teollisuusdemokratialla». Ja nyt, kun sota ja tappio ovat täydelleen muuttaneet Saksan kansan taloudelliset ja poliittiset olemassaolon ehdot, on sillä myöskin toisenlaisia piirteitä kuin vv. 1863–1918.

On kansakuntia, jotka kohtalo on määrännyt näyttelemään vallankumousosaa. Sellainen kansa oli esim. toistasataa vuotta Puolan kansa. Sillä Puolan kansan vapautuminen ja yhdistyminen ei ollut muuten mahdollista kuin v. 1815 tehdyillä kongressipäätöksillä määrätyn Europan valtajärjestelmän täydellisen romahduksen kautta. Sen täytyi sen vuoksi pitää liittolaisinaan kaikkia kansoja, jotka vastustivat tätä valtajärjestelmää. Sen vuoksi ovat puolalaiset aina olleet mukana, milloin hyvänsä joku kansa on noussut pyhän allianssin valtajärjestelmää vastaan: Wienissä, Berlinissä, Pariisissa ja Neappelissa.

Saksan kansalle oli kohtalo antanut päinvastaisen osan. Tosinhan Saksan demokratia toivoi, että Saksan yhteys voitaisiin saavuttaa vallankumouksellisessa taistelussa, perustamalla yhteissaksalainen tasavalta, monarkististen valtioiden raunioille, liitossa Italian, Puolan ja Unkarin vapaustaistelijain, Ranskan tasavaltalaisten ja Englannin radikaalien kanssa. Mutta tämä yritys on rauennut. Saksan yhtenäisyys perustettiin, ei vallankumouksen, vaan sodan kautta, ei demokratian barrikaditaistelijain, vaan Preussin kuninkaan sotilaiden taisteluilla, ei liitossa Ranskan tasavaltalaisten kanssa, vaan tsaarivallan suojassa. Ja näin perustetulle valtajärjestelmälle oli edellytyksenä Puolan jako idässä, Elsass-Lothringin anastaminen lännessä, Itävallan saksalaisten slaaveihin ja romaaneihin kohdistuva valta etelässä, minkä kansojen saattaminen saksalaisten komentamiin sotajoukkoihin oli Itävallan saksalaisten pyrkimyksenä. Kansakunnan hyvinvoinnin pohjana oli valtajärjestelmä, joka oli perustettu väkivallalle, joka voitiin säilyttää vain räikeällä militarismilla ja jonka perustana oli kaikkiin naapurikansoihin kohdistuva väkivalta. Kansan olemassaolo perustui vastavallankumoukselliseen valtajärjestelmään ja sen mukaisesti täytyi kansan johdon olla vastavallankumouksellisten luokkien käsissä ja itse kansan maailman vastavallankumouksen voimakkaimpana tukena.

Ja tämän mukainen oli myöskin kansan tietoisuus. Kun sen menestyksen pohjana oleva valtajärjestelmä oli perustettu sodan kautta, niin se uskoi väkivallan suureen, luovaan voimaan. Kun sen valta ja sen mukana myöskin sen menestys voi säilyä vain räikeän militarismin turvissa, tunnusti se valtiolle rajattoman vallan kansantalouteen, yksilöihin ja ryhmiin nähden. Koska vain hallitsijasuvut, junkkerit ja kenraalit olivat kyenneet luomaan yhtenäisen valtakunnan, joka oli valtavan taloudellisen nousun pohja, niin se myöskin henkisesti vapaasta tahdostaan alistui johdettavaksi.

Mutta koko tämä valtajärjestelmän on sota tuhonnut. Saksa ei enää hallitse naapurikansojaan, vaan on menettänyt saksalaista maata kaikille naapurikansoilleen. Sen menestyksen pohjana ei enää ole sen valtajärjestelmä, sen menestys tuhoutui Versaillesin valtajärjestelmän kautta. Voimattomuuden, rikkinäisyyden ja kurjuuden tilasta, johon Ranskan ja Englannin imperialismi on sen saattanut, ei se milloinkaan enää voi sodan kautta kohota, kaikki sodankäynnin teknilliset mahdollisuudet on siltä riistetty. Saksan suhde vuoden 1919 sopimuksiin on nyt samanlainen kuin Puolan vuoden 1815 sopimuksiin: sen ainoana toivona on kansainvälinen vallankumous, joka tuhoaa imperialistisen valtajärjestelmän. Koska kansan tulevaisuuden pohjana saattaa olla vain kansainvälinen vallankumous, joutuu kansan johto sen ainoan vallankumouksellisen luokan, proletariaatin, käsiin ja kansa itse on maailmanvallankumouksen tuki. Se on Saksan vallankumouksen historiallinen merkitys, vaikka se ei olekaan selvinnyt kansan tajunnassa.

Vielä nyt kansa pyrkii saamaan itselleen selväksi vallankumouksensa merkityksen, sen päämäärän. Ja menneisyyden traditioiden ja nykyisyyden aatteiden sekasorrossa se vielä tekee kohtalokkaita yrityksiä mahdottoman saavuttamiseksi.

Monet siellä haaveilevat Preussin militarismin ja Venäjän bolshevismin, Ludendorffin ja Leninin sotaliitosta liittoutuneita vastaan. Mutta tämä hulluus, jos se ei olisikaan mahdoton hulluus, merkitsisi vain, että Saksasta tulisi venäläisten ja ranskalaisten taistelukenttä ja sen hyvinvoinnin viimeiset rippeet tuhoutuisivat.

Toiset siellä haaveilevat Saksan neuvostotasavallan ja Neuvosto-Venäjän sotaliitosta liittoutuneita vastaan. Mutta Saksan kansa ei, kuten Venäjän, tule toimeen kotoisella viljalla, sitä ei, kuten Venäjää, sen asema ja laajuus suojaa vihollisarmeijoja vastaan. Jos Saksassa pääsisi bolshevismi valtaan tuhoten maan tuotantojärjestelmän ja syösten kansan nälkään ja kansalaissotaan sekä jättäen sen alttiiksi vihollisten hyökkäyksille, niin Saksa ei voisi puolustautua länteenpäin, ei liitossa Venäjänkään kanssa.

Ei, tehtävänä ei Saksassa voi olla musta-valko-punaisen lipun johdolla menetetyn sodan uudistaminen punaisen lipun johdolla. Saksan vallankumouksella on toinen, suurempi tehtävä.

Ensimmäinen edellytys sen tehtävän täyttäyttämiselle on täydellinen luopuminen Bismarckin ajan traditioista ja aatteista. Mutta sosialismi ei voi vapauttaa kansaa menneisyyden vaikutuksesta, ennen kuin se itse on perin pohjin siitä vapautunut. Se vaatii ensiksikin täydellistä vapautumista menneisyyden valtajärjestelmän aatteisiin alistumisen jälkivaikutteista, mikä oli »elokuun 4. päivän politiikan» varsinaisena sisältönä. Mutta se vaatii vielä enemmän! Jos me tahdomme vapautua niiden aatteiden kiroista, jotka ovat Saksan historian Elben itäisen puolen ajan perintöä, täytyy meidän vapautua väkivallan kaikkivoipaisuutta ja valtion kaikkivaltaa ihannoivasta taikauskostamme. Tämän vapautumisen esteenä on nykyisin bolshevismi. Sillä Lenschin, Plengen ja Spenglerin ajaman sosialismin, joka pitää Preussin valtiota sosialismin kynnyksenä, sosialismia Preussin valtioaatteen toteutumisena, ja Venäjän kommunismin välillä on sisäinen sukulaisuus. Molemmissa on sama taikausko ihmeitä tekevän väkivallan itsenäiseen luomisvoimaan, molempien toivo keskittyy kaikkivaltaiseen, yksilöiden kaikki olosuhteet määräävään valtioon, molemmilla on sama hullu usko, että hallitsevan vähemmistön rajattoman vallan kautta voitaisiin nöyrät joukot väkivalloin kohottaa korkeammalle elintasolle. Me emme ole vapautuneet preussilaisuudesta, jos me vain käännämme Preussin valtioaatteet toiselle kielelle, koristamme ne toisilla väreillä, saatamme ne toisen luokan palvelukseen. Meidän on asetettava preussilaisuuden vastakohdaksi toinen, sille todella jyrkästi vastainen valtioaate: sosialismi, jonka juurena on yksilön vapaudenkaipuu, jonka lähteenä on joukkojen itsetoiminta, jonka päämääränä on kaikkien työtätekevien itsehallinto. Vielä ei mikään Saksan työväenpuolue näe tätä tehtävää, eivät oikeistososialistit, jotka eivät ole vapautuneet vanhoista aatteista, eivät riippumattomat eivätkä kommunistit, jotka ovat uuden venäläisen suunnan viettelyksessä. Ei mikään ole Saksan sosialismille niin huutavan tarpeellista kuin yksilöllisistä juurista puhjenneen demokratian vaikutus, demokratian, joka pyrkii toteutumaan englantilaisissa teollisuusdemokratian aatteissa, yhteiskunnan uudistamisessa joukkojen itsetoiminnan ja itsekasvatuksen kautta.

Vain siten, että tällainen sosialismi perin pohjin mullistaa Saksan kansan aatemaailman ja uudistaa saksalaisen hengen, että menneisyyden laitoksista vallankumouksessa tapahtunutta vapautumista seuraa vallankumouksellinen vapautuminen näiden laitosten aatteista, että syntyy toinen, todella uusi Saksa, vain siten Saksa vapautuu kansojen vihan perinnöstä, jonka sen historian vastavallankumouksellinen kausi on sille jättänyt. Ja vain sitä mukaa kuin tällainen sosialismi luoden kaikille lännen kansoille niiden hengen mukaisen esikuvan toteutuu rakentavassa työssä, saavuttaa Saksan kansa lännen työväestön lämpimän myötätunnon, antaa luovan työn propagandalla länsimaiden proletaariselle vallankumoukselle voimakkaan sysäyksen, saa itselleen liittolaisia, joiden avulla se ainoastaan voi murtaa länsimaiden imperialismin kahleet.

Totta kyllä Saksaa ja Venäjää lähentää yhteinen kohtalo toisiinsa. Molemmat tarvitsevat toisiaan talouselämänsä rakennustyötä varten. Molemmat ne ovat länsimaiden imperialismin valtajärjestelmän uhreja. Tämä yhteinen kohtalo vaatii Saksan ja Venäjän vallankumouksia muodostamaan liiton — ei sotaliittoa länsimaita vastaan, vaan liiton, jonka tarkoituksena on keskinäinen toistensa tukeminen sosialistisessa rakennustyössä. Ja se liitto ei voi perustua taistelu- ja valtamenetelmien samanlaisuuteen, vaan sosialismiin pyrkivään mielialan, uhrautuvaisuuden ja innon yhtäläisyyteen.

 


Viitteet:

[1] Trotzki, »Russland in der Revolution», Dresden, s. 23.

[2] Hilferding, »Das Finanzkapital». Wien 1910, ss. 438–448.

[3] Kautsky, »Der Amerikanische Arbeiter». Neue Zeit, XXIV, 1, s. 677.

[4] Kautsky, »Der amerikanische Arbeiter», s. 980.

[5] Ustinow, »Intelligentsija i oktjabrskij perevorot», Moskova 1918, s. 12.

[6] Marx, »Der 18. Brumaire», s. 102.

[7] Italiassa, Romaniassa, Itämeren »reunavaltioissa», Slovakiassa, Bosniassa, kenties myös Puolassa ja Unkarissa, on tällaiselle kehitykselle vielä mahdollisuuksia.

[8] Marx, »Der 18. Brumaire», s. 108.

[9] Frank Rose, »The coming force», Manchester 1909, s. 116.

[10] Henderson, »The labour unrest», Lontoo, s. 131.

[11] Macdonald, »The social unrest» (= yhteiskunnallinen kuohunta), Lontoo 1913. — Cole, »The world of labour» (= työväen maailma), Lontoo 1913.

[12] Hodges, »Workers' control in the coal mining industry» (=työläisten valvonta hiilikalvosteollisuudessa), Lontoo 1919, s. 2.

[13] Cole, »Selfgovernment in industry» (= teollisuuden itsehallinto), Lontoo 1920, ss. 85, 97, 381.

[14] Cole, »Selfgovernment in industry», s. 93.

[15] Marx, »Der Bürgerkrieg in Frankreich» (= Ranskan kansalaissota), Berlin 1891, s. 48.

[16] Cole, »Selfgovernment in industry», s. 93.

[17] Jegorow, Saroshdenie polititsheskih partii, »Obshtshestvennoje dvishenie v Rossii»ssa, julk. Martow, Pietari 1909, I nide, s. 406.

[18] Levine, »The labour movement in France», Lontoo 1912, s. 187.

[19] Teoreettisesti katsoen on tässä kysymyksessä tuotannon II b osan keskeyttäminen ja tuotannon II a osan laajentaminen Marxin mielessä, »Das Kapital», II, s. 398. Mutta tämä edellyttää, kuten Marxin esityksestä hyvin havainnollisesti ilmenee, muutoksia osassa I, siis koko yhteiskunnallisen tuotantokoneiston uutta järjestelyä.

[20] Kautsky, »Die soziale revolution» (= Yhteiskunnallinen vallankumous), II, Am Tage nach der sozialen Revolution (= Yhteiskunnallista vallankumousta seuraavana päivänä), Berlin 1902, s. 21.

[21] Marx, »Das Kapital», I, s. 283.

[22] Trotzki, »Von der Oktoberrevolution bis zum Brester Friedenvertrag», Berlin 1919, s. 95.

[23] »Richtlinien der kommunistischen Internationale, beschlossen im März» 1919. Vrt.: Die Gründung der Dritten Internationale.