Julkaistu: Teoksessa »Christentum und Sozialismus. Eine religiöse Polemik zwischen Herrn Kaplan Hohoff in Hüffe und dem Verfasser der Schrift: Die parlamentarische Tätigkeit des deutschen Reichstages und der Landtage und die Sozialdemokratie». Leipzig, 1874.
Suomennos: Tuntematon
Lähde: »Uskonnollista väittelyä», 2. painos. Ammattilaisen kirjapaino O.Y., Turku 1906
Skannaus: Työväenliikkeen kirjasto
Oikoluku, HTML: Joonas Laine
Hyvä herra![1]
Te olette numerossa 9 julaisseet erään kirjoituksen, jossa te »Kirkon palvelijana» koetatte puolustautua niitä hyökkäyksiä vastaan, joita minä eräässä lentokirjasessani kirkkoa ja ylipäänsä uskontoa vastaan olen tehnyt. Teidän puolustuksenne vaatii tietysti minulta tuon vihkosen kirjoittajalta, vastausta. Syynä ettei tämä ole tapahtunut ennen, on ollut sairauteni, joka on estänyt minua kirjoittamasta, ja että tämä vastaus on näin pitkä, siitä voitte huomata, että pidin teidän väitöksenne painavina ja tärkeinä, tarkan ja perinpohjaisen arvostelun ansaitsevina.
Te luulette löytäneenne kirjasessani persoonallisia loukkauksia, mutta tähän luuloon ei ole mitään syytä, kuten itsekin huomaatte, jos vielä kerran luette vihkosen läpi. En ole hyökännyt kenenkään kimppuun persoonallisesti, en ole milloinkaan väittänyt, ettei »kirkon palvelijain joukosta voisi löytyä sellaisia, jotka sisällisen, rehellisen vakaumuksen mukaan seuraavat kutsumustaan»; ja kuinka minä tällaista väitöstä voisin tehdä, kun itse tiedän että löytyy eräänlaisia valmistuslaitoksia, joiden tarkoituksena on kasvattaa ja kahlehtia »kirkon palvelukseen» nuoria, viattomia, tietämättömiä sieluja. Menempä vielä etemmäksikin: minä myönnän, että löytyy tuhansia miehiä, hyvin sivistyneitäkin, jotka sielultaan ja ruumiiltaan ovat antautuneet kirkon ja sen opin palvelukseen, että tuhansia ja monia tuhansia löytyy, ja miljoonia on löytynyt, jotka kaikenlaisilla suurilla uhreilla ovat koettaneet kirkolta sielulleen pelastusta ostaa. Mutta kumooko se minun esiintuomani väitökset? Ei ensinkään. Samaa uhrautuvaisuutta, itsensäkiduttamista ja askeesia, samaa kiihkoista uskoa, jolla miljoonat ihmiset omat kristinopissa riippuneet ja yhä vielä riippuvat, kaikkia näitä ominaisuuksia ovat miljoonat juutalaisuuden kannattajat, Buddhan, Konfusiuksen ja Muhametin opin puolustajat osoittaneet, kaikki he voivat samalla oikeudella kuin te viitata oman uskontonsa menestykseen ja uskovaisten uhrautuvaisuuteen.
Jos tilastotieteen avulla tahtoisimme ottaa selvää, mitä oppia miljoonat ihmiset innokkaimmin ovat uskoneet ja puolustaneet, minkä uskonnon historia voi suurinta kieltäymystä, suurinta itsensäkiduttamista ja suurinta uhrautuvaisuutta osoittaa, ei ole epäilemisiäkään, ettei Buddhan oppi joka snuhteessa voita katoolilaisuutta ja yleensä kristinuskoa.
Teidän mittapunnne mukaan on siis oikeastaan buddhalaisuus ainoa todellinen uskonto, ja minä siis tein suuren synnin väittäessäni, että kaikesta huolimatta on buddhalaisuus niin hyvin kuin kristinoppikin vann estänyt ja sortanut ihmishengen kehitystä vapauden ja itsenäisyyden tiellä. Mutta teidän itsenne täytyy, kirkkonne opin mukaan, pitää buddhalaisuutta vääränä harhaoppina, vaikkakin sangen helposti voi todistaa, että mitä tulee moraaliin ja tapojen puhtauteen, buddhalaisuus ei ole ainoastaan täydelleen kristinopin vertainen, vann vieläpä moraali, useat kristilliset tavat ja opinkappaleet ovat lainatut tuosta vanhemmasta buddhanopista 400 vuotta nuorempaan kristinuskoon.
Ja tässä tulemme me kysymyksen pääkohtaan. Mitä on sitte tuo Kristinoppi? Vastaus: Ihmistyötä, kuten kaikki muutkin uskonnot. Ihminen, joka alhaisella sivistysasteella ollen ei käsitä luontoa eikä luonnonilmiöitä, jotka häntä milloin hyödyttävät, milloin vahingoittavat, joka ei ollenkaan ymmärrä omaa asemaansa ihmisenä, luulee kaiken käsittämättömän ympärillään yliluonnollisiksi olennoiksi, jotka oikkujaan ja mielijohteitaan nondattaen luonnonilmiöitä hallitsevat, ja joiden suosiota hän sitte rukousten, uhrien ja seremoniiojen kautta koettaa etsiä. Ja kantojen sivistysasteen mukaan, joka ensisijassa riippuu heidän aineellisista elantoehdoistaan, sitte maanlaadusta, ilmanalasta, saavat nämä käsittämättömät luonnonvoimat yliluonnollisina olentoina erilaisia ominaisuuksia ja muotoja. Senmukaan muodostuu myöskin palvelustavat, jotka, koska sen muodot pian tulevat hyvin monimutkaisiksi ja kehittyneiksi, jätetään henkilöiden huoleksi, jotka yksinomaan toimivat uskonnollisella alalla. Kun tähän tietysti ainoastaan viisaimmat ja sukkelimmat kelpaavat, saavat he myöskin vallan käsiinsä. Näin muodostui pappissääty, joka hallitsevan luokan kannattamana kaikkien kansojen keskuudessa on ymmärtänyt lyhyessä ajassa yhä laajentaa valtaansa, koettaen aina vaan vahvistaa kansojen luuloa pappeuden tärkeyteen, ja voidakseen tätä menestyksellä tehdä, on heidän täytynyt vastustaa kaikenlaista valistusta, sivistystä ja ihmisten eteenpäin kehittymistä. Paitsi tietämättömyys luonnosta ja sen ilmiöistä, lisäsi uskonnollisten temppujen tarvetta myöskin joko oman, tai vieraiden kansojen ja hallitsijain kiusaukset ja väkivaltaisuudet, joita usein pidettiin hyvinansaittuina rangaistuksina tehdyistä pahoista teoista. Usein, kun ei voitu valloittajan tai sortajan iestä omin voimin poistaa, syntyi toivo ylimaallisesta auttajasta, Messiaasta, joka palkaksi uskollisesta korkeimman olennon palveluksesta on ilmestyvä ja vapauttava kansan. Tämä ja muut senkaltaiset aatteet, joita oli huomattavissa melkein kaikissa vanhoissa kansoissa, olivat omituisella tavalla historiallisen kehityksen ja Vähänaasian ja afrikalaisten kansojen vaikutuksesta tarttuneet juutalaisuuteen, josta myöhemmin kristinusko muodostui. Ja tämä ei suinkaan astunut valmiina ja lopullisena uskontona näyttämölle, kuten tavallisesti meille opetetaan, vaan kehittyi vasta vähitellen siksi uskontokoneistoksi, jonka senaikaiset hallitsevat luokat heti huomasivat käytännölliseksi orjuuttamaan ihmiskuntaa. Kristinusko on yhtä vähän saanut alkunsa »jumalallisesta ilmestyksestä», kuin muutkaan tunnetut uskontomuodot juutalaisuus, buddhalaisuus, muhamettilaisuus, joiden perustajat samalla tavalla teroittavat olevansa Jnmalan lähettämiä, kuten kristinuskon tarunsekaisen perustajankin pitäisi olla. Ja kuten sadat miljoonat uskovaiset todistavat, jotka Buddhan, Konfusiuksen ja Muhametin oppeihin luottavat, ovat he yhtä vakuutettuja niiden jumalallisuudesta, kuin konsanaan kristinopin tunnustajat Jesuksen jumalallisesta alkuperästä.
Minä en ole tutkinut, kuten te vakuutatte tehneenne, kaikkia filosoofisia systeemiä Sokrateesta ja Pytagoraasta alkaen Schopenhaueriin, Sellerbachiin, Lassalleen ja Marxiin saakka — johon minä tahdon huomauttaa, että kumpikaan viimemainituista ei ole mitään filosoofista systeemiä esittänyt. Lassallen ja Marxin filosoofiset systeemit saatte siis pyyhkiä tietovarastostanne pois. — Mutta minä otan jonkun verran tutkinut sivistyshistoriaa ja tuonnontieteitä ja olen huomannut, että sen, joka itsenäisesti ajattelee ja on hiukankin perehtynyt luonnontieteiden tutkimuksiin ja tuloksiin, on erittäin vaikea uskoa kristinuskoa »paraaksi ja täydellisimmäksi». Ne tosiasiat, joita luonnontieteet maan muodostumisesta ja ijästä, ihmisen alkuperästä ja kehityksestä kumoamattomana ovat esittäneet, ryöstävät kristinuskolta perustuksen, jolla se seisoo, ja pakoittavat sen kaatumaan. Myös pitää teille, yhtähyvin kuin minullekin, olla tunnettu, että kristinopin perustus- ja kehityshistoria todistaa kaikkea muuta kuin jumalallista alkuperää, että paljo riitaa, vihaa, toraa, molemminpuolista vainoomishalua oli jo kauheassa määrästä esimmäisten kristittyjen keskuudessa, ja että kaikissa näissä »hyveissä» juuri ne olivat etevämmät, joiden »kirkon opettajina ja palvelijoina» olisi tullut hyvää esimerkkiä muille näyttää.
Kristus, jonka olemus on hyvin hämärä, jonka puheista ja opeista ei ole säilynyt edes yhtä hänen itsensä kirjoittamaa sanaa, korotettiin vasta kauvan kuolemansa jälkeen jumalihmiseksi. Vuosisatoja vaivasi riita Jesuksen puoluelaisten kesken siitä, oliko Kristus Jumala, vai ainoastaan Jumalan kaltainen; vasta vuonna 325 Nikean kirkolliskokouksessa, joka muuten paljo muistuttaa puolalaisia valtiopäiviä, jossa kristikunnan kummankin riitapuolueen edustajat parempain perusteiden puutteessa kestitsivät toisiaan moitteilla ja haukkumasanoilla, ja kun ei sekään vedellyt, perinpohjaisella selkäsaunalla, päätettiin Jumalan ja Kristuksen kaksinaisuus. Senaikaisten kristillisten lammaspaimenten täytyi hankkia itselleen varmuus Kristuksen suhteesta Jumalaan, koska pappien välinen riita oli tarttunut lampaisiinkin, tehden useat viisaista ja ajattelevista epäileviksi. Näin olivat kristilliset papit ottaneet ensimmäisen suuren askeleen kristillisen kirkon perustamiseksi s. t. s. joukkojen tyhmistyttämiseksi hallitsevan luokkain hyväksi.
Ristiriitaisesti Länsimaiden kristittyjen kanssa oli Itämaiden kristittyjen kesken muodostunut oppi Jumalan kolminaisuudesta, kuten on tapahtunut vanhemmissakin uskonnoissa, esim. egyptiläisessä. Siten uhkasi kirkkoa uusi vaara, ja niinpä muodostettiin 56 vuotta myöhemmin, Konstantinopelin kirkolliskokouksessa v. 381 kaksinaisuudesta kolminaisuus, kun otettiin pyhä Henki kolmanneksi liittoon. Tämä on yksinkertainen ja maailmallinen kertomus jumalallisesta kolminaisuudesta, kristillisen kirkon ylemimmästä opinkappaleesta. Te varmaankin myönnätte, herra kappalainen, että puhtaasti maalliset tapahtumat, kuten tässä olen kuvaillut, hyvin vähän vahvistavat uskoa kristinuskon jumalallisuudesta, ja että se on selitettävissä ainoastaan aikojen suuren sivistymättömyyden tähden, ja sen tähden, että ihmiset niin vähän tiesivät ja yhä vielä tietävät suhteestaan maailmaan, luontoon ja luonnonilmiöihin, ainoastaan siten on selitettävissä se, että sillä tavoin perustettu oppi on miljoonia tunnustajia saanut. Kun vielä 19 vuosisadan loppupuolella sadattuhannet päät nöyrtyvät uuden opin, paavin erehtymättömyyden edessä, ei tule erittäin suuresti ihmetellä, että suuri osa ihmiskuntaa lähes kaksi vuosituhatta on voinut uskoa kristinuskon ilmestyksiin ja ihmeisiin.
Pyhäin kuvain palveluksen perusti myös papisto, samoiukuin pyhän kolmiuaisuusopin. Ensimmäisellä vuosisadalla ei kärsitty kirkoissa minkäänlaisia kuvia, vieläpä Elviran kirkolliskokous juhlallisesti kielsikin »kunnioituksen ja rukouksen esineitä seinille maalaamasta». Eusebius ja Chryssostomus, kaksi kuuluisaa kirkkoisää, leimaavat kuvainpalveluksen epäjumalainpalvelemiseksi, ja kumminkin on kuvain- ja pyhäinjäännösten palvelus kristillisessä kirkossa myöhemmin käytännössä kuten pahimpain »pakanain» kesken ja vielä tänäkin päivänä on se katolisessa kirkossa tapana.
Tuo katoolisessa kirkossa niin paljo käytetty rukousnauha on vanhojen egyptiläisten samanlaisen tavan jäljittelemistä, se oli siis jo »pakanoilla» käytännössä ja vanhemmassa buddhalaisuudessakin tavataan merkkejä siltä.
Lastenkaste on vanhoista ajoista asti ollut itämaisten ja teutonisten kansain uskonnollisena tapana, vasta neljännellä vuosisadalla toivat papit sen kristilliseen kirkkoon ja nyt pidetään ja kunnioitetaan sitä »Jumalan asettamana sakramenttina». Herranehtoollinen, joka myöskin on maan juutalaisten passajuhlan jäljittelemistä, saa sekin vasta myöhään nykyisen merkityksensä. Nikealainen uskontunnustus, 326 jälkeen Kristuksen, ei vielä kerro sanaakaan siitä. Juutalaisten passajuhlasta muodostui myöhemmin kristittyjen pääsiäinen.
Tuo kristinopissa niin suurta osaa näyttelevä oppi paholaisesta, jota etenkin protestantismi on kannatianut ja joka aiheutti nuot hirveät noitien polttamiset 16 ja 17 vuosisadalla, on vanhemmista »pakanallisista» uskonnoista lainattu.
Usko elämään kuoleman jälkeen ei ole lainkaan kristinopin aate. Vanhanajan korkealla sivistysasteella olevilla kansoilla oli se usko; kristinoppi on sen sieltä ottanut, tapansa mukaan vaan laajentaen ja muodostaen sitä hiukan. Jo vanhat kreikkataiset uskoivat tulevaiseen elämään (katso Homeroksen lauluja), kuin myös vanhat saksalaiset (elämä Valhallassa) ja Sokrateen ajoista asti opetti kreikkalainen filosoofia sitä ja myös uskoa yhteen Jumalaan, vastakohtana kansan monijumalaisuudelle. Aivan sama on asianlaita niinsanotun viimeisen tuomion eli viimeisen päivän kanssa, joka persialaisten »pyhissä» kirjoituksissa jo paljoa ennen Kristuksen syntymää on tavattavissa.
Ihmiskunnan pelastus korkeimman olennon lähettilään kautta, kuten kristinopinkin perustajasta kerrotaan, ei myöskään ole ainoastaan kristinuskolla ominaista, sitä samaa opetettiin Buddhasta 4 vuosisataa ennen Kristusta, niin myös Zoroasterista, ja itse Sokrateskin viittaa siihen. Kuten tärkeimmät opinkappaleet, jotka ovat perusteena kristinuskolle niin myös jumalanpalveluksen muodot, etenkin katoolisen voi helposti todistaa olevan »pakanoilta» lainattuja. Kaikkialla vaan »pakanuuden» apinoimista, tuskin missään löytää jälkeäkään itsenäisistä aatteista. Kreikkalaisten ja roomalaisten uhripöydästä tuli kristittyjen alttari, puhujalavasta kristittyjen saarnatuoli, pappien pukujen värit ja muodot ovat pää-asiallisesti samat kuin vanhojen egyptiläisten papeilla. Egyptiläisten Päivä-Osiriksen värejä, punasta ja valkosta, ja egyptiläisten uhrimiesten pitkiä takkeja käyttävät vielä tänäkin päivänä kristityt, eri kirkkokuntiin kuuluvat papit; tuomitsevan Osiriksen koukkusauva muuttui kristittyjen piispojen koukkusauvaksi; Yö-Osiriksen pappien sarvilla varustetuista päähineistä tuli kristittyjen pappien hatut, ja vieläpä katoolisten pappien ajeltu päälakikin (Tonsur) on egyptiläisten jumalanpalveluksesta otettu: siellä se merkitsi säteilevän auringonjumalan Osiriksen kuvaa. Vihkivedet, suitsutukset ja voiteet, kalkki, musiikki, laulu, polvistuminen rukoillessa, kumartuminen kaikkeinkorkeimman edessä, vuorolaulu ja puheet papin ja seurakunnan välillä — siis kaikki muodot ja tavat, jotka vielä tänäkin päivänä, erittäinkin katoolisessa kirkossa, niin suurta osaa näyttelevät, ovat poikkeuksetta lainattu pakanallisten egyptiläisten jumalanpalveluksesta.
Näin myös muutettiin auringonlapsen syntymäpäivä, vuoden lyhyin päivä, Jesuksen syntymäpäiväksi. Muinaisten semiläisten tulenjuhla kesällä tuli kristittyjen juhannukseksi, syyrialaisten syysjuhla, juutalaisilla lehtimajanjuhla, tuli Mikonpäiväjuhlaksi; että germanien muinoinen joulujuhla sekä egyptiläisten auringonlapsen syntymäpäivä muuttuivat kristittyjen jouluksi, on myös tunnettu.
Pakanain ja kristittyjen uskonmenojen yhtäläisyys menee vieläkin pitemmälle. Egyptiläisten auringonjumalan kuva vastaa täydellisesti myöhempää, kristittyjen Jesuksesta muodostamaa kuvaa. Kumartunut pää, lainehtiva tukka, lempeät kasvonpiirteet, sädekehä pään ympärillä ja siunausta jakavat kädet olivat niin yhdellä kuin toisellakin. Siis, egyptiläisten taivaanjumala auringonlapsineen vastaa täydelleen Jumalanäitiä säde- tai tähtikehineen, sylissään kristuslapsi. Tavataanhan Etelä-saksassa vieläkin muutamin paikoin Jumalanäiti maurilaisnaiseksi kuvattuna, joka on ilmeinen todistus sukulaisuudesta egyptiläis-afrikalaisen katsantotavan kanssa.
Kuten kristittyjen oppi ei ole mitään muuta kuin ydin vanhanajan filosoofisista katsantokannoista Sokrateesta ja Platosta alkaen, niin ovat myös sen jumalanpalveluksen muodot, joita etenkin katoolilaiset seuraavat, pakanallisen jumalanpalveluksen menoja ja symbooleja. Kristinusko ei siis ole mitään muuta kuin toisetkaan uskonnot, se on ihmistyötä, ei yhtään vähempää eikä yhtään enempää, joka on välttämättömyyden pakosta kehittynyt ja muodostunut, sitä myöten kuin kansojen vanhat tavat, katsantokannat ja uskonnot ovat sen tieltä pois siirtyneet. Armeniassa muutettiin kuunjumalattaren päätemppeli kristittyjen temppeliksi, ottamalla Artemiksen kuvapatsas sieltä pois. Ephesossa vihittiin pakanallinen Dianantemppeli Pyhälle Johannekselle, ja vielä tänäkin päivänä suudellaan Roomassa Pietarinkirkossa pronssisen Jupiterin kuvan jalkaa, papit kun vakuuttavat että kuva esittää pyhää Pietaria.
Ylistetään kristinoppia siitä, että se ennen muita uskontoja on tuonut yhdenjumalan palveluksen — yksi jumala, joka kuitenkin jakaantuu kolmeen osaan — terveelle ihmisjärjelle käsittämätön mahdollisuus. Mutta sekin on vaan kansantaru. Juutalaisilla oli jo 500 vuotta ennen Kristusta pyhä kolminaisuus yhteen Jumalaan yhdistetty, ja sama usko oli egyptiläisilläkin monta vuosisataa ennen Kristusta. Pakanallisten intialaisten ja egyptiläisten uskonnoissa oli jokainen kristinuskon opinkappale, jokainen kristittyjen kirkonmeno jo vuosisatoja ennen Kristuksen syntymää käytännössä, niin että täydellä syyllä voi sanoa kristinuskon olevan ainoastaan jälkipainoksen noiden molempain vanhimpain sivistysmaiden uskonnoista.
Kuten kristityn kirkon dogmit ja tavat tämän esityksen mukaan eivät suinkaan ole mitään »Jumalan työtä» vaan ihmisten työtä, niin on myöskin kirjoituksen laita, joihin kristinusko nojautuu.
Piplia on sivistyshistoriallisena teoksena suuresta merkityksestä, sitä vaan on sivistyshistoriallisena teoksena tähän päivään saakka verrattain vähän tutkittu eikä sitä kirkkokaan sivistyshistoriallisena teoksena katsele, vaan jumalallisena ilmestyksenä, vaikkakin Piplia käsittäen kahden vuosituhannen sivistyskehityksen, kuvaillen mitä erilaisempia tapauksia, ja sisältäen muinaistaruja, jotka kertovat mitä erilaisimpien aikakausien miehistä, ja ovat mitä erilaisimmista katsantokannoista kotoisin, täytyy olla täynnä mitä suurimpia ristiriitaisuuksia.
Nämät »pyhän Raamatnn» epäselvyydet ja ristiriitaisuudet ovat johtaneet sangen erilaisiin tulkitsemisiin ja kristityn kirkon piirissä antaneet, ja yhä vieläkin antavat aihetta tulisiin riitoihin ja erimielisyyksiin. Nämät epäselvyydet ja ristiriitaisuudet olisivat jo aikoja sitten hajoittaneet niinhyvin katoolisen kuin evankeelisenkin kirkon paljaiksi lahkoiksi, elleivät pappis- ja valtiomahti yhteisesti olisi kaikin voimin, väkivallallakin koettaneet pysyttää kerran määriteltyä oppia.
Siis toimii katoolinen kirkko omalta kannaltaan katsoen aivan oikein, kieltäessään maallikoilta Raamatun lukemisen. Kun kerran oppineetkaan eivät voineet tulla yksimielisyyteen piplian sisällyksen merkityksestä, mitenkä olisi se yksinkertaiselle, terveelle ihmisjärjelle mahdollista? Mikään muu kirja maailmassa ei ole saattanut niin paljo ihmisiä hulluinhuoneeseen kuin Piplia. Nuo mietiskelijäraukat etsivät siitä mitä siinä ei ollut, ja kun he luulivat totuuden keksineensä, tuli toinen kohta, joka osoitti heidän erehtyneen.
Piplia ei siis voi olla »Jumalan sanaa». Ei se ole edes niiden kirjoittama, joiden nimet seisovat kirja- ja kappaleluettelossa; Piplia on kokoonpantu kirjoituksista, joiden tekijät suurimmaksi osaksi ovat tuntemattomia ja jotka elivät eri aikakausina. Niiden kirjoitusten luku, joiden piti olla oikeita ja todenmukaisia kertomuksia Jesuksen elämästä ja opista, oli kovin suuri. Niinpä syntyi meidän ajanlaskumme ensimmäisinä vuosisatoina kiivaita riitoja niiden todellisuudesta, arvosta ja alkuperästä.
Suurella vaivalla onnistuivat useat kirkolliskokoukset saamaan jonkinlaisen yhtenäisyyden, poistamalla, silpomalla ja muutoin mnokkaamalla jonkun kirjoituksia, jotka eivät sopineet silloisiin oloihin, ollenkaan katsomatta olivatko ne alkuperäisiä vai ei. Niin muodostui vuosisatoja kestäneiden väittelyjen ja riitojen perästä Piplia »virheeitömäksi uskonkirjaksi» ja »Jumalan sanaksi», jonka todellisuuden ja oikeuden kieltämistä itse valtio vielä joku aika takaperin piti päärikoksena.
Tarkat tutkimukset ovat osoittaneet, ettei yksikään evankeliumien ja apostolien kirjeiden jäljennöksistä ole vanhempi kuin 4:neltä vuosisadalta jälkeen Kristuksen. Huomattiin että useat tärkeät paikat vanhassa ja uudessa testamentissa ovat vain lisäyksiä, joita mielivaltaiset tekijät johtavan papiston tahdon mukaan pistelivät sopiviin paikkoihin ja joita sitte herkkäuskoiselte kansalle saarnattiin »Jumalan sanana». Verratessa Piplian eri käsikirjoituksia toisiinsa, on löydeiiy enempi kuin 50,000 keskenään ristiriitaista kohtaa, mutta siitä huolimatta on Piplia »Jumalan sanaa», johon ei saa koskea ja jota ei sovi epäillä.
Varmaankin myönnätte, herra kappalainen, että, joskaan ei kaikki filosoofiset systeemit voi horjuttaa uskoa kristinopin jumalallisuuteen, tällaiset historialliset ja tieteelliset tosiseikat saavat lujimmankin uskovaisen epäilemään. Te ette varmaankaan kummastele, jos minä tunnustan itseni ei ainoastaan katolilaisuuden, vaan jokaisen uskonnon vastustajaksi.
Uskonto on, kuten jo olen osoittanut, yhden tai useamman samallaisella kehityskannalla seisovan kansan sivistyskannan tuote. Yksi ja sama uskonto voi eri kansojen keskuudessa olla eri merkityksestä, jos sivistysaste ja henkiset kehitysmahdollisuudet ovat erilaiset. Espanjan katolisuus toisenlainen kuin Ranskan, Englannin protestantismi aivan toisenlaista kuin Saksan. Sitäpaitsi vaikuttaa kohoava sivistys myöskin muuttavasti uskontoon. 19 vuosisadan hurskaimmat kristityt epäilevät paljoa, johon 15 vuosisadan kristityt kivenkovaan uskoivat. Mitä osaa esim. usko piruun ja noitiin näytteli 16 ja 17 vuosisadalla.
Mutta uskonkappaleet horjuvat yhä enemmän, mitä laajemmissa piireissä luonnontieteelliset voitot ja sivistyshistorialliset tutkimukset tulevat tunnetuiksi. Maapallomme kehityksen tunteminen hävittää Piplian luomistarun, tähtitieteelliset tutkimukset ja keksinnöt osoittavat meille, ettei maailmankaikkeus tunne mitään taivasta ja että miljoonat tähdet poikkeuksetta ovat mailmoja, joissa ei mitään enkeli- ja »autuas»-elämää voi löytyä.
On siis jo kyllin selvästi osoitettu, ettei kristinoppi ole mikään »paras» ja »täydellisin» ei sen parempi eikä täydellisempi kuin muutkaan uskonnot. Sen poistuminen ihmiskunnan kehityksen tieltä on välttämätön. Mutta kristinopin moraali! huudatte te. Moraalilla ei ole enempää kristinuskon, kun muidenkaan uskontojen kanssa tekemistä! Moraali on erilainen, aina kulloinkin kansan sivistysasteen nmkaan. Kaikkien kansojen keskuudessa on muodostunut sääntöjä ihmisten suhteesta toisiinsa, joiden sääntöjen noudattamisen kaikki myöntämät oikeaksi yhteisen hyvän tähden. Mikään yhteiskunta ei voi pysyä pystyssä ilman sellaisia sääntöjä ja niiden rikkominen on epämoraalista ja syyllinen rangaistaan usein vaan siten, että osoitetaan tyytymättömyyttä hänen tekonsa johdosta, usein saa hän myös sakkoja tai kärsiä ruumiillisen rangaistuksen. Miten erilailla itse katoolisen kirkon piirissä tuomitaan eri laitoksia, toisessa paikassa pidetään moraalisena ja järjestykseen kuuluvana, toisessa epämoraalisena ja siis inhoittavana, osoittakoon pari esimerkkiä. Ranskan katoolilainen pitää avioliittoa ilman papillista siunausta täysin laillisena, hyviin tapoin ja järjestykseen kuuluvana, hurskas Saksan katoolilainen taas katselee sitä huoruutena, siis hyvinkin epämoraalisena. Pohjoisamerikalainen pitää täydellistä eroa valtion ja kirkon välillä aivan luonnollisena, useat Saksan katoolilaiset taas ajattelevat, että valtio on silloin häpeällisesti kieltänyt turvan kirkolta. Mutta lähimmäisen rakkauden käsky, yleisen ihmisrakkauden käsky, molemminpuolinen suvaitsevaisuus, kaikki nämä opit löydetään poikkeuksetta buddhalaisuudessa ja muhamettilatsuudessa; kaikki jonkinlaisella sivistysasteella olevat kansat ovat ne tunnustaneet, ja intialaiset, persialaiset, kiinalaiset ja arabialaiset noudattavat niitä paljoa käytännöllisemmin kuin kristinoppi, joka kaikki nämä kauniit asiat ainoastaan »tulevaa» elämää varten tahtoo toteuttaa. Mutta kristillinen rakkauden uskonto on enempi kuin 18 vuosisataa ollut vihan, vainon ja sorron uskontona toistn ajattetevia vastaan. Mikään uskonto maailmasta ei ole maksanut ihmiskunnalle niin paljon verta ja kyyneliä kuin kristinusko, mikään ei ole antanut aihetta inhoittavimpiin rikoksiin, ja kun on kysymys sodasta ja joukkomurhista ovat vielä tänäkin päivänä kaikkein kirkkokuntain papit valmiit antamaan siunanksensa ja rukoilemaan rakkauden Jumalaa tuhoamaan vastustajan.
Jos kirkko ei nykyään enää sorra niin suuressa määrässä kuin ennen, ei se suinkaan ole pappien ja kirkonpalvelijain ansio, vaan yleinen inhimillinen edistys, joka huolimatta papiston ja kirkon vastustuksesta on tämän voiton saanut. Te sanotte, että uskontoa ei voi syyttää siitä, mitä sen palvelijat ovat tehneet. Ah, arvoisa herra, jos papisto ei poikkeuksena, vann sääntönä, vanhimmista ajoista alkaen aina meidän päiviimme saakka ei ole pitänyt kunniassa uskonnon moraalia, — jota, sanottakoon se vielä kerran ei suinkaan tule yksinomaan uskonnon yhteydestä mainita — vaan päivästä päivään sitä vastaan on rikkonut, niin minkä arvoinen on silloin sellainen uskonto? Kiihkoisimmat uskojat taas, joskin he ovat luulleet hyvää tehneensä, ovat suurimmaksi osaksi vaan vahingoittaneet ihmiskuntaa, sillä he ovat julistaneet opinkappalten muuttamisen vääräuskoisuudeksi, uskonnon perustuksien epäilemisen päärikokseksi ja raivonneet tulella ja miekalla sellaista vastaan. Ristiretket, lukemattomat uskonsodat, inkvisitsiooni, juutalaisnvainot, noitaprosessit, joissa sadattuhannet ihmiset ovat uhratut sokealle harhauskolle, ovat fanaatisten pappien toimeenpanemat ja aiheuttamat, jotka viisaasti ja kylmäverisesti harkiten levittävät kirkon valtaa — joka samalla oli heidän valtansa — ja sitä ryöstöillä rikastuttivat.
Kristinusko on vihamielinen vapaudelle ja sivistykselle. Opeillaan passiivisesta kuuliaisuudesta »Jumalan asettamalle» esivallalle, saarnoillaan kärsimysten sietämisestä ja kestämiseltä, koska muka maallisten vaivain palkaksi tulee autuus haudan toisella puolen, on se kokonaan johtanut ihmiskunnan pois oikeasta tarkoitusperästä kehittyä kaikin puolin täydellisyyteen ja iloita ja nauttia saaduista voitoista. Se on pitänyt ihmiskuntaa orjuudessa ja sorronalaisuudessa, ja tähänpäivään saakka on se ollut välikappale sosiaalisten ja poliittisten tarkoitusperäin saavuttamiseksi. Kreikkalaisen ja roomalaisen sivistyksen kukistumisen jälkeen on kristinusko hallinnut Euroopassa enempi kuin tuhannen vuotta ja kiusannut kansoja syvimmässä tietämättömyydessä ja raakalaisuudessa. Espanja, joka »pakanallisten» maurien hallitessa oli niin hyvinvoipa, jossa maanviljelys, teollisuus, tieteet ja taiteet kukoistivat, kun siellä samaan aikaan — siis pakanallisten maurien tai arabialaisten hallitessa — juutalaiset ja kristityt nauttivat sellaista uskonvapautta, jollaista juutalaisille tuskin vieläkään meidän sivistysvaltiossamme suodaan, muuttui, sittekun kristittyjen aseet olivat tunkeneet maurit tieltään pois ja kristinusko tullut ykstnvaltiaaksi, kiihkoisien, fanaatisten uskonvainojen pesäpaikaksi. Kukoistavat kaupungit ja seudut tehtiin autioiksi, arabialaisten tieteiden loisto hävitettiin ja koko maa saatettiin siihen surkeaan alennustilaan sekä henkisessä että aineellisessa suhteessa, että ei se vielä tänäkään päivänä ole voinut siitä toipua. Se tieteellinen edistys, jota on huomattavissa 12 vuosisadalla Italiassa ja Saksassakin 15 vuosisadalla, ei ole suinkaan seurauksena kristinopista, vaan pakanallisen muinaisklassillisen kirjallisuuden tutkimisesta. Suurten klassikkojen teokset haettiin esille sen tomun ja lian alta, johon ne kristinoppi oli saattanut, ja kirkon vastustuksesta ja vainosta huolimatta levisivät ne yhä laajempiin piireihin ihmiskuntaa, raivaten edistykselle tietä. Uskonto oli vaan välikappale, jolla ensin anastettiin valta joukkojen yli, ja sitte tätä valtaa yhä levitettiin ja vahvistettiin.
Olen jo kirjasessani osoittanut, mitenkä kauvas näkevät ja kuuluisat miehet eri aikakausina ovat katselleet uskontoa välikappaleena tarkoitusperän — poliittisen mahdin — saavuttamiseen (Aristoteles, Macchiavelli); ei liene kuitenkaan liikaa mainita vielä muutamain kirkollisten auktoriteettien lausuntoja ja tekoja. Piispa Synesius selittää v. 410 K. s. j. »Kansa tahtoo välttämättömästi tulla petetyksi, muulla tavoin ei sen kanssa voi menetellä... Minä puolestani tulen olemaan filosoofi, mitä tulee suhteeseeni omaan itseeni, mutta pappi — joka tässä tapauksessa merkitsee samaa kuin petturi — mitä tulee suhteeseeni kansaan». Ja samaan suuntaan kirjoittaa Gregorius Naziansilainen Hieronymukselle: »Ei tarvitse muuta kuin lörpötellä, tehdäkseen vaikutuksen kansaan. Mitä vähemmän se käsittää, sitä enemmän se ihmettelee. Meidän kirkkoisämme ja opettajamme eivät useinkaan ole sanoneet sitä, mitä ovat ajatelleet, vaan mitä tilaisuus ja tarve ovat heidän suuhunsa asettaneet». Paavi Julius II:n aikana (1475–1513) vietettiin Rooman hovissa elämää, jolle ei huikentelevaisuudessa, irstaisuudessa ja uskonnonhalveksimisessa historia vertoja tiedä. Kun eräänä päivänä hurskaasta Saksanmaasta tuli suuri rahalahetys, virkkoi paavi eräälle kardinaaleistaan seuraavat merkittävät sanat: »Rahaa, veli hyvä. Tuo satu Jesuksesta Kristuksesta on tuottava.» Miten Ranskan lähettiläs moitti paavi Paavali III:n moraalia 16 vuosisadalla, käy selville kirjeestä, jonka hän hovilleen lähetti: »paavi ja hänen ministerinsä (kardinaalit) ovat tähän saakka teitä joka tavalla pettäneet; nyt koettavat he sitä teeskentelyillä ja valheilla peittää ja tehdä siitä todellisen ilkeyden.» Paavi Paavali VI kutsui, taistellessaan hyviä Espanjan katoolilaisia vastaan, ei ainoastaan protestantit avukseen, vaan kehoittipa vielä kristittyjen »verivihollisia» turkkilaisia hyökkämään espanjalaisten omistaman Neapelin ja Sisilian kimppuun. Paavi Aleksanteri VI vietti oman tyttärensä, kuuluisan Lukretia Borgian kanssa yhdyselämää. Kun hän aikoi myrkyttää eräillä juhlapäivällisillä seitsemän kardinaalia, ymmärsivät nämä lahjoa keittäjän, ja myrkyn sai sillä kertaa paavi itse ja hänen poikansa. Vaikka celibaatti, pappien naimakielto, oli voimassa oli siis paavilla itsellään kuitenkin lapsia.
Te sanotte, että minun väitökseni siitä, että kirkko ja valtio veljellisesti ovat ymmärtäneet toisensa kun on ollut kysymys kansan orjuuttamisesta, ei ole oikea, mutta te unohdatte tuoda todistuksia.
Kirkkovaltion, joka välittömästi oli paavin ja korkeimpien hengellisten virkamiesten hallinnon alla, olisi luullut olevan oikein mallivaltion, ja minkälaisessa tilassa aina viime päiviin asti olemme nähneet kirkkovaltion olevan. Huonoimmassa kuin minkään muun Euroopan maan. Häpeällisesti laimiinlyöty, taikauskoon ja tietämättömyyteen vaipunut kansa, työtä halveksitaan ja pidetään häpeällisenä, sitävastoin häpeämätön kerjääminen ja suurenmoinen joukkoköyhyys ovat yleistä. Rikostilasto huonompi kuin missään muussa valtiossa maailmassa, yleinen epävarmuus sananparreksi tullut, hallitus irstaisin, käsky rakastaa lähimmäistä, jonka olisi pitänyt ilmaantua edes suvaitsevaisuutena toisinuskovia kohtaan, jalkoihin poljettu. Sellainen oli kristillinen mallivaltio! Kaikissa Euroopan valtioissa, niin protestanttisissa kuin katoolisissakln, missä kirkon palvelijoilla on ollut joko valtionhallinnossa tai kansaneduskunnassa sananvallaa, ovat ne sen käyttäneet joko taantumuksen, tai kansalle vihamielisen valtiomahdin hyväksi.
Ihmiskunnan edistys vaatii, että julistetaan sota kaikenlaisia etuoikeuksia, kaikkia yliherruutta vastaan; ja kirkko sortaa kansaa niin hyvin kuin valtiokin. Auktoriteetteihin ja sokeaan uskoon perustuen täytyy sen vastustaa kaikkea, joka yrittää näitä heikontaa, siis myös tietoa ja sivistystä, joihin sosialismi pyrkii. Sosialismi, joka tahtoo toteuttaa sen moraalin, jota kirkko miltei 18 vuosisataa on tuskin muuna kuin kylttinä sorron ja orjuuttamisen helpottamiseksi käyttänyt, joka ei tahdo toteuttaa yleistä tasa-arvoisuutta, yleistä ihmisrakkautta, yleistä onuea sentähden, että joku Buddha, joku Jeesus, joku Muhamed on sitä saarnannut, vaan sentähden, että ne ovat tarkoitusperiä ja idealeja, joihin ihmiset ovat kaikissa ilmanaloissa, kaikissa valtio- ja uskonnonmuodoissa joko itsetietoisesti tai vaistomaisesti pyrkineet, ja joita kohden se olisi pyrkinyt, vaikka ei mitään Buddhaa, mitään Jeesusta, mitään Muhamedia koskaan olisi ollut. Nämät ovat pikemmin, kuvaillessaan maailmaa murheen laaksoksi, kehottaessaan puutteisiin ja itsensäpidättäväisyyteen ja esittäessään ihmiskunnalle tulevaista elämää, jonka olemassaolosta ei ole mitään todistuksia, eikä voida esittää mitään todistuksia, koska sen olemassaolo on mahdoton, asettaneet pahimmat kahleet ihmisten pyrkimyksilte ja estäneet inhimillistä kehitystä.
Se hyvä, mikä kristinuskon herruuden aikana on esiintynyt, ei ole sen ansio, ja sitä huonoa ja pahaa, jonka se on mukanaan tuonut, emme me tahdo, siinä parilla sanalla meidän katsantokantamme.
Ja nyt te ehkä huomaatte, herra kappalainen, miten äärettömän erilainen meidän ajatuksemme kristinuskosta on. Teidän piispanne, teidän tuomioherranne, teidän kreivinne, parooninne ja porvaristonne, jotka katoolisen liikkeen johtajina seisovat, ne eivät ole meidän miehiämme, ne eivät tahdo ihmisten tasa-arvoa ja onnea, sillä muuten täytyisi heidän, ellei juuri jättää etuoikeutetut asemansa, niin ainakin käyttää ne ihmisten hyvinvoinnin edistämiseksi. Mutta he ovat etuoikeuksien, sääty- ja luokkaherruuden pääpuolustajia, he eivät tahdo oikeutta vaan hyväntekeväisyyttä, ei tasa-arvoa vaan nöyrää matelemista, ei tietoa vaan uskoa. Ja kun kansa ihmisyytensä ja kärsimiensä vaivojen ja töiden tähden vaatii palkkaa, saarnaavat he sitte tyytyväisyyttä ja lohduttavat taivaalla, mutta itse elävät he ilossa ja riemussa ja nauttivat hedelmiä toisten työstä. Katoolinen kansa, joka on nähnyt vaivaa, surrut ja tehnyt työtä, joka tähän saakka on näitä miehiä seurannut, kuuluu meille, ja me toivomme jonakin päivänä, kun sen silmät aukenevat, saavamme sen puolellemme. Jos viela tuo nöyryytetty ja sorrettu alempi papisto, jonka proletariaattiasemaa te niin oivallisesti kuvailette, tulee meidän riveihimme, on se hyvä, he ovat tervetulleita; he tulevat silloin huomaamaan voivansa meidän riveissämme toteuttaa ihanteelliset pyrkimyksensä, joka ei heille katoolisen kirkon piirissä ole onnistunut, ja täällä he saavatkin parempaa tekemistä kuin noudattaa sellaisen uskonnon määräämiä tyhjiä menoja, joka on ollut ainoastaan jarruna ihmiskunnan todelliselle kehitykselle. Te, herra kappalainen, olette omien sanojenne mukaan huonommassa asemassa kuin joku palvelija tai kamarineitsyt ja vietätte alhaisimman proletaarin elämää; mutta piispa sensijaan elää kuin suuri herra ja nauttii suuren herran tulot ja kunnian. Ja kristinusko tahtoo samaa kuin sosialismikin, kuten te sanotte, mitenkä siinä voi silloin olla tuommoinen säätyerotus ja miten sitä voidaan »Jumalan asettamana laitoksena» puolustaa? Voiko sellainen uskonto saada meidän kunnioituksemme ja suostumuksemme? Tai neuvotteko te meitä odottamaan, kunnes uskonto tuo meille yleisen hyvinvoinnin ja ihmisten korkeimman mahdollisen onnen, uskonto, joka jo 19 vuosisataa on seisonut, eikä vielä ole edes omia pappejaan saanut pääperiaatteitaan noudattamaan? Silloin pitäisi meidän odottaa ijäisyyteen saakka, ja ihmiselämä on lyhyt. Ei, ei! Jos te vielä niin innokkaasti koetatte tehdä erotusta kirkon ja sen »yksityisten» palvelijain välillä, ei se tule teille onnistumaan. Mitä te poikkeuksina koetatte esittää, ovat sääntöjä ja prinsiippejä, ja teidän sääntönne ovat poikkeuksia. Mutta te tiedätte, että poikkeukset eivät kumoa sääntöä.
Minun on siis mahdoton yhtyä teidän ajatukseenne, että kristinusko tarkoittaa samaa kuin sosialismi. Kristinusko ja sosialismi ovat toistensa vastakohdat kuten tuli ja vesi. Se niinkutsuttu hyvä ydin kristinopissa, jonka te siinä löydätte, vaan en minä, ei ole kristillinen, vaan yleensä inhimillinen, ja varsinainen kristinopin runko, oppien ja opinkappalten rihkamatavara, on ihmiskunnalle vikamielinen.
[1] Tässä julkaistussa tekstissä fraktuurakirjasimilla painetun lähdeteoksen w:t on muutettu v:iksi. MIA huom.