Kirjoitettu: 14. joulukuuta 1897 (esitelmä opiskelijoiden kokouksessa Berliinissä)
Julkaistu: »Akademiker und Sozialismus», Verl. der Sozialistischen Monatsh., Berlin 1898
Suomennos: N. R. af Ursin
Lähde: »Tulevaisuutta kohti. Sosialipoliittisia esitelmiä», s. 179–202. Toinen painos. Helsingin uusi kirjapaino-osakeyhtiö, Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki 1906
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Arvoisat n. ja h.! Ennenkuin päätin puhua teille, sanoin minä itselleni, että näyttäisi vähän kummalliselta, vieläpä liian rohkealta, jos filisteri (— jokapäiväisyyden mies) — käyttääkseni ylioppilaitten kieltä — esiintyisi ylioppilaitten edessä heitä tavallansa opettaaksensa, jotka kuitenkin jo ovat päässeet semmoiselle sivistyksen asteelle, ettei meikäläinen hevin sinne pääse.
Mutta toiselta puolen arvelin minä, että kysymyksessä oli aine, jota minä ehkä ymmärrän paremmin kuin moni muu ja ehkä paremmin kuin moni herroista ylioppilaista ja että minun sen takia sittekin sopisi pitää tämä esitelmä.
En suinkaan luulottele itselleni, että voisin silmänräpäyksessä valloittaa teidät ja tehdä teistä hyviä sosiaalidemokraatteja. Tietysti olisin sangen iloinen, jos minun onnistuisi saada suurempi osa teistä vakuutetuksi sosiaalisten aatteiden oikeudellisuudesta ja sosialistisen ihanteen välttämättömästä toteuttamisesta.
Mutta paljon tärkeämpi on minusta, että saan teidät vakuutetuiksi siitä, että teidän täytyy ottaa selkoa sosialistisesta liikkeestä ja yleensä sosialismista, että teidän täytyy kerran astua ulos rajoitetusta ylioppilaspiiristä, katsoa ympärillenne ja ymmärtää, että se, mikä teille arvattavasti on sanottu sosiaalidemokratiiasta ja sosialismista, hyvin suuressa määrässä perustuu liiotteluun, ymmärtämättömyyteen, tietämättömyyteen koko liikkeen suhteen, vieläpä ehkä ilkeämielisyyteenkin. Sosiaalinen liike on epäilemättä tärkein kaikista kultuurikysymyksistä, johon paljon suuremmassa määrässä, kuin virallisesti meidän valtiomiehemme ja valtionohjaajamme myöntävätkään, heidän ajatuksensa ja toimensa kohdistuvat. Kun kreivi Caprivi väitti: »minä tunnustan avomielisesti, ettei ole (Saksan) yhdistyneille hallituksille olemassa mitään lainlaadinnan kysymystä, jota ne eivät ensi sijassa käsittäisi siltä kannalta, miten se tulee vaikuttamaan sosiaalidemokratiaan?» niin mitä se muuta merkitsee kuin tunnustuksen, että jokaisen täytyy perehtyä politiikkaan ja sosiaalidemokratiaan? Nyt on kyllä suurin osa teidän professoreista sitä mieltä, ettei teidän pidä välittää politiikasta ja minä epäilen suuresti, että he sen sanovat juuri poliittisista syistä. Toiset tosin arvelevat, että ylioppilaiden, jotka kuitenkin ovat edistyneemmän nuoruuden iässä ja kykenevät itsenäisesti ajattelemaan, tulee välittää yleisistä asioista ja tunnetussa strassburgilaisen prof. Zieglerin kirjassa »Ylioppilas 19 vuosisadan lopulla» kehoitetaankin ylioppilasta suorastaan menemään työväen- ja kansankokouksiin oppiakseen siellä, mitä hän ei yliopistossa kuule eikä näe. Mitä on politiikka? »Vaikutus niitten laitoksien ja toimenpiteitten olemukseen ja muodostumiseen, jotka kokonaisuudessaan muodostelevat yhteiskuntaa viimeiseen yksilöön saakka ja määrääväisesti muovailevat koko yhteisyyden ja yksityisten yhteiskunnallista ja taloudellista elämää.» Siten on lausuttu, että jokaisen ihmisen velvollisuutena on, aina siitä asti, kun hän kykenee itsenäisesti arvostelemaan, huolehtia yleisiä asioita, koska yksityisten koko yhteiskunnallinen olemassa-olo, koko sosiaalinen kehitys suuremmassa määrässä riippuu yhteisyyden, yhteiskunnan laitoksista ja oloista, kuin heidän omasta taidostaan ja kunnostaan. Jälkimäinen on tietysti välttämätöntä, on erittäin tärkeätä ja tulee jokaisen hyväksi, joka pyrkii eteenpäin; mutta yhtä varma on, että paras tahto, paraimmat siveelliset ja henkiset ominaisuudet eivät voi juuri mitään aikaan saada, jos olosuhteet ovat epäsuotuisat ja vastaiset. Vaan aina siitä tuokiosta asti, jolloin me astumme elämään, on politiikalla vaikutusta meihin, koska meidän vanhemmillemme on säädetty, miten heidän tulee meidät panna kirjoihin ja luetteloihin ja tämä jatkuu koko elämämme läpi aina kuolemaamme saakka, jolloin meille osoitetaan viimeinen palvelus. Kansakoulu on varsinaisesti poliittinen laitos. Tosiaan ei kansakoulussa harjoiteta mitään politiikkaa, mutta ei kukaan kieltäne, että kansakoulussa annettu tieto tarkoittaa lapsen käsityskannan perustelemista ja valmistamista määrättyyn suuntaan, ei ainoastaan hänen koko elämänsä toimintaa varten yksilönä, yksilön taistelussa olemuksensa puolesta, vaan myöskin valtion jäsenenä. Ja samoin on asian laita yliopistossa. Korkeakoulut ovat valmistuslaitoksia yleisiä toimimieliiä varten, jotka tulevaisuudessa kerran tulevat paljon vaikuttamaan, monasti ratkaisevastikin julkiseen elämään. Varma, on, että politiikalla on sangen suuri vaikutusvalta. Ottakaamme esim. yliopiston historianopettajat: ei kukaan väittäne, ettei näillä herroilla olisi varma poliittinen uskontunnustus ja aivan varma poliittinen suunta, jonka mukaan he opettavat. Harjoitetaanhan yliopistossa saksalaiskansallista, kristillis-sosiaalista, myöskin juutalaisvihollista politiikkaa. Ainoastaan sosialistista politiikkaa, sitä ei saa harjoittaa; ja taho ja turmio sille, joka sitä harjoittaa, hän katsokoon, missä hän saa olla!
Tämä on kuitenkin tavaton yksipuolisuus niissä laitoksissa, joiden vaikutus koko meidän julkisen elämämme kehitykseen eikä vaan yksityisen kehitykseen un sangen suuri. Yliopisto kehittää niitä miehiä, jotka sitte valtiollisessa, julkisessa elämässä täyttävät kaikki tärkeät toimet, joista tulee valtion virkamiehiä, asianajajia, yleisiä syyttäjiä, tuomareita, korkeampien koulujen opettajia, hallintovirkailijoita j. m. s.; ja näitten herrojen ajatustavasta, tunne-elämästä ja siitä vakuutuksesta, joka heitä elähyttää, riippuu suuressa määrässä myöskin heidän tehtäviensä suoritus ja käskynalaistensa kohtelu. Joku päivä saamme nähdä mitä kummallisimpia tuomioita tuomioistuimiemme puolesta sosiaalidemokraattien ja semmoisten ihmisten suhteen, jotka ovat vastustavalle kannalle asettuneet. Asianomaisten tuomarien vakuutus kaikessa kunniassa: mutta että he tuomitsevat niin kuin he tuomitsevat, on ainoastaan siten mahdollista, että heillä on maailmankatsanto, joka tekee — niin sanoakseni — mahdottomaksi asettumisen heidän edessänsä seisovien syytettyjen asemaan, siihen ajatussuuntaan, sille käsityskannalle ja niihin etusuhteisiin, joita he edustavat — ja kun he eivät tätä voi eivätkä ymmärrä, tulevat he yleisinä syyttäjinä ehdottaneiksi ja tuomareina määränneiksi ankarimmat rangaistukset, asianajajina jättäneiksi miestä asianomaisesti puolustamatta.
Muutkin julkiset toimet, joita te vastedes elämässä tulette täyttämään, vaativat, että opitte tuntemaan ja ymmärtämään kansanne sosiaalisia ja taloudellisia olosuhteita ja varsinkin luokkatietoisten työmiesten kannattamaa sosiaalista liikettä. Ja koska asianlaita on näin, olen arvellut, että se kuitenkin on hyvä, että minä puhun teille ja lyhyesti esitän, mitenkä tämä liike on syntynyt, minkätakia se yhä kasvaa ja sen pakosta täytyy kasvaa, kunnes se vihdoin on kaikki vakaavaksi liikkeeksi muuttunut.
Kun teille on puhuttu sosiaalidemokratiiasta ja sen tarkoituksista, on teille arvattavasti sangen usein sanottu: se on hourailua, mielettömiä harrastuksia, jotka tarkoittavat kaiken sen kumoamista, jota kutsutaan sivistykseksi, jotka paraimmassa tapauksessa ainoastaan voivat synnyttää yleistä hämminkiä, eivät milloinkaan vie perille ja pahimmassa tapauksessa tuottavat julkiselle, elämälle ja yhteisyydelle suuria vaurioita. Tämmöinen väite todistaa joko väittäjän valheellisuuden tahi tietämättömyyden. Sosiaalisen liikkeen, joka kaikissa sivistysmaissa lakkaamatta ja yhä enemmän leviää, vetää harrastuksiensa piiriin yhä laajempia kerroksia, pitäisi kuitenkin jo panna jokainen ajatteleva ihminen miettimään: tuo ei voi olla pelkkä sattuma, se ei voi olla muutamien ihmisten työtä, jotka ehkä vihasta olemassa olevaa valtiota, yhteiskuntaa ja rikkaita vastaan kannattavat ja levittävät näitä aatteita ja sanansa voimalla ja kaunopuheliaisuudellaan saattavat kansanjoukot puolellensa. Sillä eihän silloin olisi mitään helpompaa kuin samoin sanan, puhutun ja kirjoitetun, voimalla vastustaa tuota liikettä ja siten lopullisesti kukistaa koko liike, sillä mitä onkaan nykyään valtiossa ja yhteiskunnassa vastustajiemme käsissä meidän kukistamiseksi! Heillä on koulu monine kymmentuhansine opettajineen, joista ei yksikään uskaltaisi sanallakaan ilmaista sosialistista mieltänsä. Heillä on kirkko ja yliopisto; he hallitsevat 19⁄20 sanomalehdistöstä ja kirjallisuudesta; heillä on koko poliisivoima, poliisipäälliköstä yövartijaan saakka, heillä on sotavoima, — silloinhan pitäisi, eikös niin, olla sangen helppo kukistaa koko tuo liike, jos vaan olisi kysymys pelkästä hourailusta, mielettömistä oppisuunnitelmista!
Ei kukaan teistä kieltänekään, että vallanpitäjämme todellisuudessa mitä laajimmassa määrässä käyttävät niitä henkisiä ja muita valtakeinoja, jotka heidän käytettävissään ovat. Jos siis tuommoisilla valta- ja pakkokeinoilla todellisesti olisi jotain vaikutusta aatteisiin, jotka sisällisesti ovat arvottomia ja oikeudettomia, pitäisi siitä epäilemättä olla joku edes jossakin määrässä näkyvä tulos. Vähin, mitä voisi odottaa, olisi toteennäyttäminen, että liike on pysähtynyt, ettei se enää houkuttele uusia joukkoja puolellensa. Mutta onko tämä tapahtunut, onko tämä todistettu? Ei; joka vaalissa on sosiaalidemokratia äänimääränsä puolesta vaan marssinut eteenpäin. Eikä edes voi sanoa, kuten sangen hienosti on väitetty, että ainoastaan »keltanokat» valitsevat sosiaalidemokraatteja. Sillä tunnettu asia on, että Saksassa ei kukaan voi valita ennen kuin on täyttänyt 25 vuotta; — tässä suhteessahan Saksan valtakunta epäedullisesti eroaa muista sivistysvaltioista; esim. Sveitsissä, Belgiassa, Ranskassa, Englannissa, Yhdysvalloissa on kaikkialla 20⁄21 ikävuosi se aika, jolloin mies saa äänioikeuden. Samassa silmänräpäyksessä, kun hän velvoitetaan isänmaansa puolesta palvelemaan sotilaana, annetaan hänelle myös täydelliset valtiolliset oikeudet. Ja varsinkin tältä kaNnalta esim. ei voisi — kuten päinvastoin joka päivä Saksassa tapahtuu — juolahtaa kenenkään professorin tai valtiomiehen päähän mainituissa maissa sanoa ylioppilaille: ei teidän tule välittää politiikasta, te ette vielä ole kypsiä, teillä ei ole kokemusta.
Te näette: valtiopäivämiesvaalit eivät ole osoittaneet mitään taantumista eikä pysähtymistä, vaan yhtämittaista etenemistä sosiaalidemokratian puolesta.
Tosiasiat siis puhuvat sitä vastaan, että tämä liike olisi syntynyt niin aivan tyhjästä, jostakin vähäpätöisestä alusta. Mikä on sen sitten eloon herättänyt? Joll'ei sanan voima, ei persoonallisuuden, ahkeruuden ja kiihotuksen mahti ole sitä tehnyt — vaikka nämä tietysti suuressa määrässä ovat hyvään tulokseen vaikuttaneet — silloin täytyy olla jotain olemassa, joka yleensä tekee mahdolliseksi, että sosiaalidemokratiia oppineen ja aatteilleen saapi niin suurta kannatusta kuin sen osaksi todellisuudessa tulee.
Suuri yleisö luulee tosin tänäkin päivänä, että vielä oikeastaan voi saada yksityistä ihmistä uskomaan mitä vaan tahtoo: voi muka mielensä mukaan jonakin aikana ja jossakin kansassa vaikuttaa aatteiden kehitykseen. Mutta juuri tämä ei olekaan mahdollista.
En voi muuta kuin ehtimiseen toistaa: ihminen ei ajattele, mitä hän tahtoo, hän ajattelee mitä hänen täytyy ajatella. Ja tämä ajattelemisen pakko vissiin suuntaan riippuu niitten etujen ja käsitysten määrästä, jotka kehittyvät yhteiskunnan jossakin kerroksessa eli luokassa esiintyvistä sosiaalisista etusuhteista. Jos porvaristomme, kapitalistiluokkamme on sosiaalidemokratiialle vihamielinen, kaikkein vähimmin me, sosiaalidemokraatit sitä kummeksimme. Ei voi vaatia, että joku luokka päättää tahi toimii vastoin elinehtojansa ja sen tähden me, sosiaalidemokraatit emme sitä laisinkaan odota. Meidän asiamme on saattaa väliseinä mahdollisimman selväksi, jonka luonnollisesti täytyy eroittaa yhteiskunnan eri kerrokset ja luokat erilaisten etujensa perusteella toisistansa ja todellisuudessa eroittaakin, vaikka asianomaiset eivät aivan selvästi tätä huomaakaan.
Kun 50 vuotta sitte Marx'in ja Engelsin kommunistinen manifesti ilmestyi, jota kirjoitusta me nytkin vielä pidämme paraimpana ja nerokkaimpana kiihoituskirjoituksenamme, niin se ei saanut juuri mitään kannatusta. Ja kun muutamia kuukausia myöhemmin porvarillinen vallankumous Ranskan puolelta valtasi Saksan ja Euroopan muut osat, silloin eivät kommunistisenkaan manifestin harvat tunnustajat taistelleet sosialististen ja kommunististen tarkoitusten toteuttamiseksi, vaan porvarillisten harrastusten hyväksi — siitä yksinkertaisesta syystä, että väitettiin: ennen kuin sosialistiset ja kommunistiset ihanteet voivat toteutua, täytyy porvariston olla herrana valtiossa ja yhteiskunnassa, täytyy porvarillisten valtiollisten vapauden vaatimusten olla toteutettuna, koska ne vasta luovat mahdollisuuden tulevalle sosialistiselle ja kommunistiselle kehitykselle. Silloin oli tuo uudenaikainen mahti, joka nykyään Saksassa ja kaikissa sivistysmaissa on yksin hallitseva, tuskin syntymäisillään, se oli verrattain vähäpätöinen. 50 vuoden taantumisaikana ei Saksassa ollut paljon valtiollista elämää huomattavissa; sitä korkeammalle kohosi sinä aikana taloudellinen kehitys, muodostui kapitalistinen tuotantojärjestelmä.
Silloin esiintyi Lassalle. Työväenyhdistyksiä oli jo ennen 1848/49. Mutta ne kävivät melkein poikkeuksetta porvarillisten puolueitten, porvariston talutusnuorassa. Lassallen kynästä ilmestyi nyt tuo kuuluisa vastauskirjoitus, jossa hän työmiehille selitti, ettei heillä ollut mitään odotettavissa porvaristolta ja vapaamielisyydeltä, että heitä kaikissa pääkysymyksissä oli petkutettu, että oli välttämätöntä muodostaa itsenäinen työväenpuolue omine ohjelmineen, jonka tehtävä olisi hankkia käsiinsä valta valtiossa, ainakin ratkaiseva vaikutus asiain menoon ja sen avulla toteuttaa ne vaatimukset, jotka työväenluokan sorron ja riiston alaisena kansanluokkana täytyy asettaa muita kansanluokkia vastaan.
Minä ja joukko niitä, jotka silloin ottivat osaa liikkeeseen sinä hetkenä, kun tuo ohjelma ilmestyi ja Lassalle perusti yleisen saksalaisen työväenyhdistyksen emme olleet näitten kannattajia, vaan raivoisia vastustajia. Vuosikausia olemme Lassallea ja hänen kannattajiansa kiivaimmin vastustaneet.
Mutta Sauluksista kehittyi niiden vuosien kuluessa, kuin me noita Lassalleaaneja, kuten heitä kutsuimme, vastustimme, yhtä monta Paulusta; samassa määrässä kuin me aloimme heitä tutkia heidän omista kirjoituksistansa näyttääksemme päinvastaiset väitteet todeksi, kävi meille aivan toisin: aatteiden voima valtasi meidät, vastustajista muutuimme kannattajiksi.
Mikä oli nyt syynä siihen, että liike, joka alussa oli erinomaisen pieni ja Lassallen kuollessa tuskin käsitti 2000–3000 jäsentä, vuosien kuluessa on kasvanut täksi valtavaksi puolueeksi, Saksan ehdottomasti suurimmaksi puolueryhmäksi.
Ellei sillä välin nykyajan suurkapitalistinen tuotantotapa olisi voittanut yhä enemmän alaa ja voimaa ja ellei tämän kapitalistisen tuotantojärjestelmän kanssa samalla myös olisi syntynyt nykyinen köyhälistö s. o. tuo ihmisluokka, joka yhteiskunnallisen asemansa takia on tuomittu, niin kauan kuin se elää, pysymään köyhälistönä ja varhaisesta aamusta myöhään iltaan hikoilemaan kapitalismin palveluksessa ylläpitääksensä vaan elämäänsä ja enimmiten eroamaan tästä elämästä kurjuudessa ja puutteessa — silloin ei sosialismikaan olisi sitä, mitä se nykyään on.
Mutta nyt tämä kehitys tuli. Kun köyhälistö kasvoi, se kansankerros yhteiskunnassamme, joka, kuten jo sanoin, työskennellen työorjana myypi työvoimansa ja samalla kun se on myynyt työvoimansa, samalla on luopunut oikeudesta vapaasti määrätä omasta itsestänsä, silloin levisivät sosialistiset aatteet tavattomalla nopeudella. Sillä onhan se oikeastaan luonnollista, että ihmisluokka, joka yllä esitetyllä tavalla saapi elatuksensa ja asemansa yhteiskunnassa ja varmaan tietää, että se, niin kauan kuin se elää, on tuomittu tähän asemaan, joka kuitenkin on kaikkea muuta kuin hauska, että tämä ihmisluokka rupeaa kysymään: onko tämä oikein? onko se järkevää? pitääkö sen ijäti kestää? täytyykö meidän aina olla sorron ja ryöstön alaisena, jotta ne, jotka meidän työvoimallamme hankkivat itsellensä kaikki tämän maailman omaisuudet ja nautinnot, voisivat elää ylellisyydessä? Tämä on kuitenkin sangen luonnollinen kysymys; ja siinä määrässä kuin syvät rivit pääsevät itsetietoisuuteen, että tämä asema on heidän arvollensa alentava, että hekin työnsä, ymmärryksensä, ihmisyytensä nojalla voivat vaatia ihmisoikeuksia, täytyi sosiaalidemokraattisen liikkeen erittäin suuressa määrässä kasvaa. Ja tämä kapitalistisen kehityksen kulku on niiden vuosien kuluessa, kun Saksan uusi valtio on ollut olemassa, kerrassaan loistavasti edistynyt. Lukuun ottamatta Amerikan Yhdysvaltoja ei ole yhtään maata koko maailmassa, jossa ainoastaan 21⁄2 vuosikymmenen kuluessa kapitalismi olisi mennyt semmoisilla jättiläisaskeleilla eteenpäin, kuin Saksassa, mutta toiselta puolen myös kaikkien väliasteitten häviö, jotka nyt kapitalismin uusien elin- ja tuotantoehtojen vallitessa eivät enää ole kilpailukykyisiä.
Saksahan oli vähää ennen tätä kehitystä puhtaasti pikkuporvarien ja pikku maanviljelijöitten maa s. o. pikkuporvarin ja pienen maanviljelijän elinehdot olivat määräävinä yhteiskunnassa. Vaikka olot olisivatkin olleet hyvinkin vaillinaisia, niin ne kuitenkin antoivat hyvin suurelle yhteiskunnan osalle ja juuri sen tärkeimmälle varman toimeentulon, jolla voivat tyydyttää ne tarpeet, joihin he kerran olivat tottuneet. Mutta olot muuttuivat. Suurteollisuuden kasvamisesta seurasi nyt, että keskikerrokset eivät enää voineet kestää kilpailua. Tämä kävi sitä vaikeammaksi, kun välttämättömästi tässä nykyaikais-porvarillisessa kehityksessä edistymisen aikakautta seurasi liikepula, taloudellinen taantuminen, yleinen työttömyys suurille kansankerroksille ja siten kanssaihmisten täytyy keksiä keinoja, miten voi tuon liikepulan yli päästä, keinoja, jotka kaikkein harvimmissa tapauksissa ovat löydettävissä.
Etten minä tässä liiottele, sen todistavat selvästi numerot. Ensimmäinen Saksan liikeharjoittajien lasku oli vuonna 1875, toinen 1882. Vaikka varsinkin ensimmäinen oli suhteellisesti epätäydellinen, niin oli kuitenkin ensimmäisen ja toisen tulosten vertaaminen toisiinsa näyttänyt, että sosialistien väitteissä voi olla jotain totta ja tämä seikka oli vaikuttanut valtiomahteihimme niin, etteivät aivan kohta panneet toista laskua toimeen; sillä luonnollisesti on se aina sangen harmillista, jos semmoisia tutkimuksia tehtäessä huomataan, että maaperää, jolla seisotaan, yhä enemmän horjautetaan. Se on erittäin harmillista, varsinkin silloin kun ei tiedä, miten ilmestyneet reiät tukitaan. Mutta hallitusta ahdistettiin yhä, varsinkin meidän puolesta, valitukset kävivät yhä äänekkäämmiksi, etenkin pienten maanviljelijäinkin puolelta. Ei mikään auttanut, täytyi vihdoin ryhtyä uuteen liikeharjoittajain laskuun. Se tehtiin v. 1895. Ja mitä tuloksia on siitä pääasiallisesti lähtenyt? V. 1882 työskenteli maanviljelyksessä ja sen sivuelinkeinoissa 19,225.000 ihmistä, v. 1895 enää ainoastaan 18,500,000. Vähennys 3⁄4 miljoonaa, vaikka väestö oli kasvanut 7 miljoonalla. V. 1882 edusti teollisuutta ynnä sivuelinkeinoja noin 16 milj., v. 1895 201⁄4 milj., teollisuus yksin 13⁄4 milj. enemmän kuin koko maanviljelys. Tähän tulee vielä kauppa ja liikenne v. 1882 41⁄2 milj., v. 1895 noin 6 milj. j. n. e. Täma merkitsee täydellisen taloudellisen mullistuksen kansan elämässä, olotavoissa, yhteiskunnallisissa suhteissa — siitä emme pääse. Tosiasia on järkkymätön, numerot ovat virallisia.
Mutta ne näyttävät myöskin sosiaalidemokraatin sen väitteen aivan todeksi, että suurkapitalistinen kehitys tarkoittaa nykyisen yhteiskunnan keskikerrosten täydellistä hävittämistä ja että tämän kehityksen lopputuloksena on, että koko väestön suhteen pieni luku mahdottoman rikkaita ihmisiä, miljonääriä jääpi toiselle puolelle, toiselle taas yhä suurempi, joka päivä kasvava köyhälistö, jonka tehtävä ei ole muuta kuin pelkän elämän ylläpitäminen ja taistelu tuon pelkän elämän hyväksi. Nämä tosiasiat on liikkeenharjoittajainlasku täydelleen oikeiksi todistanut. Niin on huomattu, että kun v. 1882 teollisuudessa 100 henkilöstä 34,4 oli itsenäisiä liikkeenharjoittajia, näitä v. 1895 vaan oli 24,9, siis suuri vähennys itsenäisten liikkeenharjoittajien keskuudessa teollisuuden alalla. Samoin kaupassa. Tässä ovat asiat niin, että, missä ennen oli 44,6 itsenäistä kaupanharjoittajaa, nyt v. 1895 enää vaan on 36,6.
Tämä numeroihin perustuva todistus, tämä yksinkertainen ja koristelematon tosiasioitten esitys, mitenkä ne väestön eri kerroksissa ovat, saattaa ehdottomasti puoleksikin ajatuskykyisen ihmisen siihen vakuutukseen, ett'ei sosiaalidemokraatista aatteiden kehitystä voi pysähyttää, vaan että niiden päin vastoin täytyy yhä laajemmalle levitä.
Eivätkö ihmisten edut myös määrää heidän ajatuksiansa? Minkätähden sitte ajattelevat yhteiskunnan eri kerrokset aivan eri tavalla? Minkä takia arvostelee porvaristo, käsityöläissääty, työväestö, toinen sääty, toinen luokka asioita aivan toisin kuin toinen? Siitä yksinkertaisesta syystä, että heidän elinetunsa ovat perin erilaiset. Mutta jos tämä on oikea, silloin on selvä, että sosiaalidemokratiiaa vastaan ajan pitkään ei mitään parannuskeinoa löydy, että sosiaalidemokratiian päinvastoin aina ja yhä täytyy kasvaa ja että siten valtion ja yhteiskunnan pakostakin täytyy tavalla tai toisella myötätuntoisesti kohdella tätä liikettä. Minä en sano, että nykyinen valtio ja yhteiskunta voisivat niin sanoakseni imeä sosialismin vereensä siten, että he voisivat tyydyttää sosialismin vaatimuksia — se on tuiki mahdotonta, sillä jos nykyinen valtio ja yhteiskunta sitä tahtoisi, silloin täytyisi niiden uhrata itsensä ja valtion ja yhteiskunnan itsensä uhraamista voi yhtä vähän vaatia, kuin minä valtiollisilta vastustajiltani vaadin itsemurhan tekoa.
Mutta toiselta puolen on selvä, että valtion ja yhteiskunnan niin kuin ne nykyään ovat yhä enemmän täytyy asettaa etunsa ja aatteensa, syrjään ja että ne varmaankin sysätään syrjälle, mitä enemmän sosialismi voittaa valtaa.
Nythän tosiaan voi tällä tiellä ryhtyä monenlaisiin toimenpiteisiin, jotka edustavat tavallansa astettaista siirtymistä toisesta yhteiskuntajärjestelmästä toiseen; josko tämä tapahtuu, minä en ole kylläksi profeetta voidakseni sitä sanoa. Minä voin itselleni paljonkin kuvitella, mikä voisi tapahtua, jotta siellä ja täällä enemmän tai vähemmän kurjuutta poistettaisiin; josko niiden valtojen puolelta, jotka tänään määräävät, tähän suostutaan, sitä en tiedä. Suoraan sanoen en minä sitä oikein usko. Ja siten kehitys kulkee sitä uraa, että suunnattomat joukot vihdoin pakoittavat tämän vähemmistön toisella tai toisella tavalla pitämään väliä heidän eduistansa.
Mihin pyrkii nyt tämä suunnaton joukko? — Siihen, että kaikki minkä nykyajan sivistys niin erinomaisessa määrässä on ihmiskunnalle voittanut ja hankkinut, tulisi poikkeuksetta kaikkien ihmisten osaksi. Sosialismista ja sen vaatimuksesta ei vaan tule pitää väliä, vaan siitä voikin väliä pitää; juuri sen tähden, että jo tänään löytyy koko joukko kaikenmoisia sivistyksen välikappaleita — sivistyksen välikappaleita on toisin sanoen työn välikappaleita — joitten avulla järjestyneellä suunnittelunmukaisella tavalla koko yhteiskunnallisen työn hyväksi jo tänään voi käyttää meidän henkisiä ja ruumiillisia työvoimia kaikkine suurenmoisine apuneuvoineen, joita meille edistynyt tiede ja tekniikki on antanut käytettäväksi ja joita tänään suhteellisesti pienessä liikepiirissä teollisuuden ja maanviljelyksen alalla todellisuudessa käytetään. Tämä on parissa sanassa yhteiskunnallisten vaikeuksien selvittäminen ja jos niin tahdotte itse sosiaalisen kysymyksen selvitys.
Mitä tahtoo sosiaalidemokratiia? »Ihmisen toisen ihmisen kautta tapahtuvan riistämisen ja sorron poistamista, tapahtukoon se missä muodossa tahansa, yhteiskunnallisella, valtiollisella ja taloudellisella alalla.
»Ihmisten tulee huolimatta rodusta, sukupuolesta ja uskonnosta olla vapaita ja yhdenvertaisia ja voida täyttää elämäntarkoituksensa kulttuuri (= sivistyneenä) ihmisenä.
»Voidaksensa täyttää tämän tehtävänsä, ei ihmisellä tule olla ainoastaan oikeutta, vaan myöskin mahdollisuutta luonnon antamien ruumiillisten ja henkisten kykyjensä kehittämiseen ja edistämiseen sopusointuisasti ja tarpeittensa mukaan.
»Yhteiskunta on tämän johdosta velvollinen sillä tavalla monistamaan elin- ja sivistyskeinojen määrän ja paljouden, että ne vastaavat suurimpiakin vaatimuksia, josta johtuu jokaiselle velvollisuus voimiensa ja kykynsä mukaan vaikuttaa näitten elin- ja sivistyskeinojen aikaansaamiseksi.
»Oikeus elämännautintoon vaatii velvollisuutta työhön.
»Mutta jotta tämä työ olisi niin tuottava, hyödyllinen, hauska ja lyhyt kuin mahdollista, on työvoimien yhdistäminen ja työprosessin järjestäminen korkeimmalla teknillisellä asteella välttämätöntä, joka taas edellyttää yksityisomaisuuden siirtymistä yleisön huostaan, mitä tulee kaikkiin tuotantovälikappaleisin, niihin luettuna myös maaperä.
Perusaate kaikki yhdestä ja yksi kaikista on siten oleva tulevan yhteiskunnan elinprinsiippi. Jokaisella on oikeuksia ja velvollisuuksia, mutta ei kellään velvollisuuksia ilman oikeuksia».
Tämä on muutamilla sanoilla sanottu sosialismin päämäärä. Ihmiset voivat kaikki, mitä tahtovat; mutta voidaksensa jotain tahtoa, täytyy heidän ymmärtää, että se on välttämätöntä, ja ymmärrys tulee pakon kautta. Kristilliset sanovat: pakko opettaa rukoilemaan. Me sosialistit sanomme: pakko opettaa ajattelemaan.
Ja me emme tahdo sivistystä hävittää. Me emme tahdo jakaa, me emme tahdo heittää ihmiskuntaa takaisin raakuuteen; päinvastoin me tahdomme kohottaa koko ihmiskuntaa mitä korkeimmalle sivistysasteelle. Me tahdomme, että kaikki kulttuurin ja sivistyksen välikappaleet tulevat kaikkien osaksi eroituksetta, hänen kykyjensä ja tarpeittensa mukaan. Tämä on korkein ihanne, jonka ihmiskunta milloinkaan voi itsellensä asettaa ja se voi sen itsellensä nykyään asettaa, koska vaan nykyään katsoen tuhatvuotiseen sivistyksen kulkuun ja katsoen suunnattomiin voittoihin, jotka tähän aikaan ihmiskunnan sivistys on saavuttanut, kaikki edellytykset ovat olemassa tämän ihanteellisen tilan toteuttamiseksi, johon enemmistö pyrkii.
Olen jo ennen esittänyt, mitenkä oppinut köyhälistö tässä yleisessä, vanhaa järjestystä hävittävässä kehityksessä yhä enemmän kasvaa. Suurella joukolla nuoria miehiä, jotka ovat suorittaneet opintonsa loppuun, on nykyään hyvin vaikea saada toimeentuloa. Luin äsken erään tiedonannon, että Sileesian maakunnassa löytyy korkeampaa opettajantointa varten niin paljon hakijoita, että nykyiset pyrkijät saavat odottaa kymmenen vuotta, ennenkuin viimeiset voivat saada paikan. Te kuulette myöskin, mitenkä varoitetaan antautumasta oikeudentutkintoon, ryhtymästä tutkimaan lääketiedettä, pyrkimästä metsähoidon alalle; menkää keemikkojen luo, menkää minne tahansa, aina löytyy suuri joukko ihmisiä, tuhansia, jotka pääsevät melkoiseen ikään, ennen kuin he yleensä voivat hankkia itsellensä itsenäistä toimeentuloa, joka vastaa heidän kykyänsä, siihen käytettyjä varoja ja yhteiskunnallista, asemaa.
Heidän asemansa käypi tietysti vielä pahemmaksi sen kautta, että äsken eräs seikka, on tähän kehitykseen tullut lisää, jolla vielä joku aika sitten ei ollut mitään merkitystä. Naiset astuvat nyt myöskin esille ja vaativat elämältä osansa. Miehet eivät enää voi heiltä sitä kieltää. Kauanhan he ovat sitä koettaneet, päästäksensä varsinkin noista lueskelevista naisista; Saksa on viimeisiin aikoihin saakka sulkenut heiltä yliopistonsa. Mutta tämä ei enää käy päinsä: vanhoillisessa Preussissakin on täytynyt myöntyä ja nyt pyörä kierii eteenpäin. Tosin eivät nämä ole varsinaisia köyhälistön, työväestön tyttäriä, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. He ovat virkamiesten, oppineitten, kauppiaitten tyttäriä, koko joukko naisia eri elämän aloilta, jotka astuvat näihin riveihin ihanteellisista, sisällisistä vaikuttimista, koska tahtovat ihmisinä vapaasti elää ja kehittyä — mutta jotka toiselta puolen pyrkivät hankkimaan itsellensä itsenäistä toimeentuloa, aviomiehestä riippumatonta, varsinkin kun tuo avioelämä nykyään käy yhä vaikeammaksi asiaksi.
Sama kehitys ilmestyy teollisuudessa. Naisten luku, jotka ovat teollisuudessa työskennelleet viime vuosikymmenen kuluessa, on suorastaan hämmästyttävä. Vuodesta 1882 vuoteen 1895 on näitten naisten lukumäärä, joka v. 1882 oli noin 41⁄2 miljoonaa, noussut 61⁄4 milj. Tosiaan, tämäkin on yhteiskunnallinen mullistus erinomaisinta laatua.
Ja mikä on sitte seurauksena tästä hajaannuksesta vapaitten ammattien, vapaitten tieteitten ja taiteitten piirissä? Että suunnaton joukko miehiä vaanii rikasta vaimoa! Rikas vaimo — se on viimeinen päämäärä, johon pyritään. Jollei virka tai ammatti anna riittävää toimeentuloa, silloin naidaan rahaa — kristillinen avioliitto muuttuu kaupusteluksi!
Ja että tämä aikaansaapi jonkunlaista mielipahaa ja levottomuutta, että prof. Zieglerin Strassburgissa täytyy sanoa: »väristys, ikäänkuin tulevien kauheitten tapahtumien pelko käy maailman läpi» — se on totta; kauheat tapahtumat tulevat kyllä, kauheat nykyisen yhteiskunnan kannalta, luonnolliset meidän kannaltamme — ne kyllä tulevat.
Ja tuo tuleva, se on yhteiskunnallinen olojen mullistus, jonka alussa me jo täydelleen seisomme. Teidän ei tarvitse säikähtyä ja pelätä, että me ajattelemme heinähankoja ja ampuma-aseita! Bluntschli, tuo tunnettu valtiotieteen opettaja on valtiosanakirjassaan (Staatslexicon), joka esiintyi kuudenkymmenen luvulla, julaissut erään lauseen, jonka minä tässä teille luen (minun tulee kuitenkin sulkumerkkien sisällä huomauttaa, että, jos te haette sitä uusimmasta painoksesta, te ette sitä siitä löydä; hra Bluntschli oli näet huomannut, että sosiaalidemokratiia on hyväksensä käyttänyt tätä lausetta, koska se on aivan oikea ja silloin on hän sen nopeasti kirjoistansa poistanut. Tämä on sekin todistus tiedemiesten vapaudesta ja riippumattomuudesta! Miten muuten tieteen, vapauden ja riippumattomuuden laita on, sitä myöskin puolestansa todistaa tunnettu määräys meidän dosenteista). Bluntschli sanoo nyt: »vallankumous tahi olojen mullistus ('Revolution')[1] on jokainen perinpohjainen muutos yhdentekevä, tapahtuuko se rauhallista vai väkivaltaista tietä.» Perinpohjainen muutos on nykyisen yhteiskuntajärjestelmän välttämätön tuote. Mutta noita eri väliasteita, joiden läpi kehitys tulee kulkemaan, ei yksityinen ihminen voi esittää, koska ei kukaan voi sanoa, mitä huomenna tapahtuu ja vielä vähemmin mitä vuoden tahi useampien vuosien tahi vuosikymmenien perästä on tapahtuva.
Nyt syydetään meitä vastaan koko joukko syytöksiä. Ensiksi, että me tahdomme väkivaltaisia mullistuksia. Minkätähden minä kieltäisin, että me kerran aikoinansa sitä ajattelimme? Mutta minä olen jo kymmenen vuotta sitte Saksan valtiopäivillä nimenomaan väittänyt, ettei väkivaltaista mullistusta suinkaan enää tarvita. Suurimmat mullistajat eivät ole sosiaalidemokraatit, vaan heidän jyrkimmät vastustajansa. Herrat v. Stumm ja Krupp esim., he ovat yhteiskunnan mullistajat par excellence, he ovat juurine miehet, jotka toimittavat sosiaalidemokratiiaa. Toiselta puolen rakennetaan kirkkoja siellä ja täällä, jotta maailma taas palajaisi keskiaikaan, mutta toiselta puolen taas rakennetaan vielä enemmän tehtaita, ja juuri näissä tehtaissa järjestellään ja suunnitellaan tuota mullistusta, siellä kulkevat aatteet päästä päähän, paljoa suuremmalla ponnella ja voimalla kuin papin suusta saarnastuolista.
Vielä syytetään meitä isänmaanrakkauden puutteesta. Me taistelemme sangen paljoa vastaan Saksan valtakunnassa siitä yksinkertaisesta syystä, että me pidämme kaikkea tätä kelvottomana, vääränä, hylättävänä ja parannettavana. Kaiken sen kimppuun, joka ei meille sovi, joka ei kelpaa, käymme me häikäilemättömällä pontevuudella — ubi bene ibi patria sanotaan tunnetussa ylioppilaslaulussa; niin voisi työmieskin sanoa. Työmies taistelee isänmaassaan sillä maaperällä, jolla hän on syntynyt, jolla hän on kasvanut, jonka kieliä ja tapoja hän tuntee, jonka olosuhteissa hän elää; mutta hän koettaa (taistelullaan) vaan muodostaa ne aatteittensa mukaisiksi. Ja sitte: miten kauan meillä (saksalaisilla) oikeastaan on ollut tuo isänmaa, joka tänään noin eturiviin työnnetään, miten vanha se on? Tuleeko minua muistuttaa tämän yhdeksännentoista vuosisadan alkuajoista, siitä näytelmästä, jonka esittivät koko maailmalle niitten samojen saksalaisten ruhtinaitten esi-isät, joita nyt meille näytellään isänmaan edustajina? Tuleeko minun muistuttaa Rheinliiton ajoista?[2] Ja tuleeko minun muistuttaa siitä, miten kansan paraimpia miehiä, etupäässä Saksan yliopistonuorison edustajia vuosikymmenien kuluessa samalla tavalla ahdistettiin, ärsytettiin ja kiusattiin, kuin nykyään meitä soliaalidemokraatteja? Tuleeko minun muistuttaa demagoogien (»kansanyllyttäjien») vainoomisesta, tutkintokommissiooneista, monenvuotisesta vankeudesta, joka turmeli ja pilasi Saksan ylioppilaskunnan paraimpien miesten elämän, teki semmoisten professorien, kuin Ernst Moritz Arndtin opettajauran mahdottomaksi? Siis tämä isänmaa, joka nyt niin eturiviin asetetaan, se on aivan uusi luoma. Tulisikohan minun vielä muistuttaa hyveenliitosta (»Tugendbund»),[3] saksalaisten ruhtinaitten kurjasta pelistä Saksan kansaa kohtaan vuosina 1848/9, kaikesta va-lapattoisuudesta, kaikesta petollisuudesta, kaikesta vilpillisyydestä, joka silloin kansan osaksi tuli? Sitte 1806! Eikö silloin saksalaiset seisoneet saksalaisia vastaan heidän ruhtinaillensa käskystä? Te näette, että Saksalainen isänmaa on ihan uusi aate. Nykyään koetetaan kaikin tavoin edistää Itävallan saksalaisten etuja slaavilaisuutta vastaan — mutta v. 1866 jätettiin nämä saksalaiset veljet tunnottomasti slaavilaisuuden käsiin ja siihen on vielä huudettu eläköön lisäksi.
Toiselta puolen taas voitteko kieltää, että me tässä tuokiossa jo olemme siirtyneet kansallista valtiota ulommaksi? Suuri osa Saksan tuotannosta menee ulkomaalle, v. 1896 4,000 miljoonan (Saksan) markan edestä. Ilman tätä menekkiä ei Saksan teollisuus suureksi osaksi voisi pystyssä pysyä, tämän kaupan häiritseminen saattaisi suuria haittoja Saksan koko kulttuurikehitykselle. Tulli- ja kauppasopimukset ovat kansainvälisiä asioita. Olemme nähneet, että maailman postiyhdistys on perustettu — tosiaankin kansainvälinen laitos. Meillä on sopimuksia henkisen omistusoikeuden suojelemiseksi kansanvälisellä pohjalla, meillä on kansanvälinen merioikeus, kansanvälinen astemittaus, kansanvälisiä tieteellisiä kongresseja; lääkäri-, luonnontieteellisiä, maantieteellisiä kokouksia. Meillä on kansanvälisiä työväenkongresseja. Kuuluisassa helmikuun julistuksessa vuodelta 1890 on Saksan keisarikin juhlallisesti lausunut, että Euroopan eri hallitusten täytyy lainsäätämistä varten ottaa ne kysymykset harkinnan alaisiksi, joista työväestö on keskustellut kansanvälisissä kokouksissaan. Ennen olimme me, jotka otimme osaa näihin kokouksiin, pahimmat isänmaan petturit. Meillä on tänä vuonna (1897) Zürich'issä ollut kansanvälinen työväen suojeluskokous, jossa miehiä erilaisimmista puolueista oli yhteistyöhön yhdistettynä. Meillä on kansanvälisiä rauhankongresseja. Vihdoin pidetään yhtenä suuremmoisista sivistysvoitoista, että yhä enemmän eri sivistyskansojen henkiset tuotteet kieliopetuksen ja painon kautta leviävät kaikille ihmisille, jotka tahtovat sivistyksen kautta kehittyä. Niin te itse, ylioppilaat, sanokaahan, olisikohan tuo sivistysmäärä, jonka olette itsellenne hankkineet ja vieläkin hankitte ilman tuota kansanvälistä työtä mahdollinen. Mitä on tuo entinen Kreikan maa? Mitä entinen Rooma? Ei kuitenkaan meidän isänmaamme! Me näemme vielä, miten kansanvälistä pääomaa pannaan kaikenmoisiin yrityksiin. Yksi valtiopäivien herroista, joka sen tietää varmaan, on väittänyt että saksalaista Eteläameriikan valtioihin sijoitettua pääomaa on puolitoista tuhatta miljoonaa. Yksi teidän professoreista, Schmoller on laskenut, että korot, jotka saksalainen pääoma saapi ulkomaan kapitalistisista yrityksistä, vuosittain tekevät 500 milj. markkaa. Te näette siis, että me elämme jo aikoja sitte kansanvälisyyden keskuudessa.
Mutta me tahdomme tätä kansanvälisyyttä vielä enemmän kehittää. Me emme ole valmiina emmekä taipuvaisiakaan uppoamaan tuohon yleiseen kansanväliseen liejuun, kuten sitä tavallisesti nimitetään. Minkä tähden meidän pitäisi luopua kansallisuudestamme, kielestämme ja tavoistamme? Mutta me tahdomme luopua jostakin muusta. Kansallisesta yksipuolisuudesta, chauvinismista. Me tahdomme kehittää korkeimmilleen rauhalliset harrastukset sivistyksen, ihmisten yleisen hyvinvoinnin edistämiseksi kaikilla aloilla ja sen takia me olemme kansanvälisiä. Me tahdomme, sanalla sanoen, yleistä kansojen veljestymistä. Kristinusko sanoo: kaikki ihmiset ovat veljiä — todellisuudessa emme tiedä siitä mitään. Mitä me sosiaalidemokraatit tahdomme toteuttaa, se on, että ihmisistä todellakin tulisi sisaria ja veljiä. Ja jos meidän hallitsevat herrat Euroopassa yhtyvät, milloin Pietarissa, milloin Budapestissä, milloin Homburgissa tahi Wienissä tahi missä tahansa ja pitävät puheita ja siinä vakuuttavat, ettei kukaan heistä tahdo häiritä rauhaa — jos Saksan keisari julkisesti Pietarissa vakuuttaa: »jos joku rauhanhäiritsijä ilmestyy, silloin minä seison teidän rinnallanne, Venäjän keisarillinen majesteetti ja isken rauhan häiritsijän maahan — ei hitto, onko se totta — enkä minä epäile että se niin on —, mihin hiidessä me sitte tarvitsemme kaikki nuo varustukset, jotka nielevät tuhansia miljooneja ja kansan paraimmat voimat, jotta heidät kerran voitaisiin viedä toisiaan vastaan murhaavassa sodassa?! Silloin voimine käyttää nuo sadat ja tuhannet miljoonat, jotka nyt tuhlataan sivistysvastaisiin tarkoituksiin, todellisesti kulttuuria edistäviin ja ihmiskuntaa vapauttaviin pyrintöihin täydessä määrässä — sitä juuri tahtoo sosiaalidemokratiia. Siihen se juuri pyrkii.
Ennen jo mainitsemani prof. Ziegier huudahtaa kirjoituksensa lopussa oppilaillensa: »hankkikaa itsellenne ihanne!» Niin juuri, arvoisat herrat ja naiset, hankkikaa itsellenne ihanne! On monenlaisia ihanteita. Ihanteena voi olla hyvän toimeentulon hankkiminen. Se ole ole mitään pahaa! En minäkään sitä paheksu. Ihanteena voi myös olla isänmaan edistäminen — todellinen edistäminen s. o. kansansa edistäminen. Tämäkin on kaunis ihanne. Mutta löytyy kolmaskin ihanne: ihanteena voi olla koko ihmiskunnan edistäminen ja tämä on kaikkein korkein ihanne, tämä ihanne on meillä ja tämän ihanteen hankkimiseen minä kehoitan teitä.
Arv. naiset ja herrat, näinä päivinä kaikuu sadoissa tuhansissa kirkoissa saarnastuolista: »rauha maassa ja ihmisille hyvä tahto!» Vuosisatoja ja vuosituhansia on tämä sana turhaan kaikunut. Pitäkää te huoli siitä, että se vihdoin muuttuu teoksi ja todellisuudeksi!
[1] »Revolution» on sekä valtiollinen vallankumous että muu olojen mullistus (esim. taloudellinen). Käänt. muist.
[2] Tarkoittaa muutamien Saksan ruhtinaitten luopumista Saksan valtakunnasta ja yhtymistä Napoleoniin v. 1806 — todistus saksalaisen hengen suuresta alennustilasta. Käänt. muist.
[3] Preussin ministerin Steinin perustama liitto Napoleonia vastaan, joka saattoi hänet itse kumoon v. 1808. Käänt. muist.