Että sotavarustukset Europassa ovat kehittyneet sellaiselle asteelle, jota ei ajan pitkään voi kestää ja joka vielä vähemmän sietää enempi melkoisia vahvennuksia, sitä ei voi kukaan tervejärkinen ihminen esitettyjen tosiasioitten jälkeen kieltää.
Ei ole sellaista kenraalia, joka milloinkaan olisi ollut tekemisissä sellaisten joukkojen kanssa jotka tulevassa sodassa ottavat taisteluun osaa. Mutta ei ole ainoastaan kysymys siitä, kuinka nämä hirmuiset joukot voidaan komentaa ja johtaa samasta paikasta, vaan myöskin, miten voidaan sijottaa sellaisen armeijan kauhean suuri kuormasto ja miten ruokkia miehet ja hevoset. Uudenaikaisten pikaa ampuvien ampuma-aseiden runsas ampumavarain käyttö vaatii suuria ampuma-varastoja. Hevosten ja miehistön majottaminen ja elättäminen vaatii sellaiset majotuslaitokset ja muonavarastot, jollaisia ei ole tähän asti nähty. Viljavinkin seutu, mihin nämä joukot kuten nälkäiset heinäsirkkaparvet saapuvat, tulee muutamassa päivässä paljaaksi syödyksi.
Mutta jos syntyy taistelu molemmin puolin mitä oivallisimmin varustettujen ihmisjoukkojen välillä, niin syntyy siitä sellainen molemmin puolinen teurastus, että täytyy kysyä: kuka on hautaava kuolleet? Ja myöskin nousee kysymys: mihin pannaan ja miten hoidetaan ne lukemattomat haavottuneet, joita tulee kummallakin puolella olemaan. Sodan työkalu, armeija, on vuoden 1870 jälkeen saavuttanut sellaisen luonteen, joka melkein kokonaan estää sen täydellisen käyttämisen sodassa.
Mutta vielä toisiakin tekijöitä on olemassa. Näiden äärettömien armeijajoukkojen ylläpito ja täydentäminen vaatii myöskin suunnattomia rahauhrauksia. Tarvitaan sellaiset lainat, joille suuruudessa ei tähän asti tunneta vertaista. Miten ne sitten saadaan, ei ole sanottu. Kun sota Ranskan kanssa puhkesi vuonna 1870 ja Pohjois-Saksan Liitto haki 100 miljoonan taalerin lainaa, luvaten siitä 5 prosenttia korkoa sekä tarjoten 80 taalerista 100 taalerin velkasitoumuksen, jätti Saksan kapitalistiluokka hallitukset pulaan, huolimatta isänmaallisuuden aallokon korkeasta kuohuilemisesta. Lainaa ei merkitty kokonaisuudessaan. Vasta kun muutamat voitot antoivat varmempaa taetta rahoille, ilmestyi »uhrautuvaa» isänmaallisuutta. Se tapa, millä vielä nykyään Saksan hallitsevat luokat kieltäytyvät edes osiksikaan peittämästä niitä maa- ja merisotakustannuksia, joiden puolesta he aina auliisti äänestävät, itse kantamillaan suorilla veroilla, ei anna suuria toiveita, että heidän isänmaallinen uhrautuvaisuutensa tulisi olemaan kovinkaan suuri tulevassa sodassa.
Tulevassa sodassa Ranskan kanssa ei Saksan voitto tule olemaan yhtä helppo kuin viimeisessä sodassa, joka ei myöskään, huolimatta siitä, että Ranska joutui sotaan yllätettynä ja huonosti varustettuna, ollut niin helppo, kuin sanomalehdet ja oppikirjat tahtovat asian esittää. Ei ole enään mahdollista karata enemmän tai vähemmän äkkiarvaamatta vastustajan kimppuun, kuten tapahtui 1866 ja 1870. Joukkojen miesluku ja varustukset sekä muut sodassa kysymykseen tulevat tekijät ovat molemmin puolin melkein yhtäläiset. Tulevaisuuden sota tulisi siis olemaan pääasiallisesti painiskelua, jossa tänään olisi tämä, huomenna tuo puoli voitolla. Sellaisessa taistelussa valtaa lopuksi väsymys molemmin puolin, ei tule kumpikaan varsinaiseksi voittajaksi, jos ei voitetuksikaan, ja siten ei myöskään ole toivoa miljardien saamisesta joilla voitaisiin korvata omat sotakulut ja muut aineelliset vahingot. Kumpikin puoli saa lopullisesti itse kestää vahinkonsa ja itse maksaa hirmuiset velkansa tai niiden korot sekä itse ylläpitää orponsa ja raajarikkonsa, olettaen että näitä varten vielä jotain on jälellä.
Tämä on todellinen kuvaus ilman liiottelua siitä, mitä tulevaisuudessa europalainen sota kansoille tarjoaa. Mutta tämä kuvaus osottaa ainoastaan mitalin toisen puolen, toinen puoli esittää kansakunnan tilaa jättiläistaistelun aikana.
Saksassa, Ranskassa, Venäjällä ja samoin muissa valtioissa tullaan sodanjulistuksen jälkeen kutsumaan aseisiin jok'ainoa taistelukykyiseksi harjotettu mies. Saksassa merkitsee se neljää miljoonaa miestä. Suurella osalla näistä on perhe, melkoisella osalla myöskin itsenäinen toimi, jossa mies on päähenkilö. Samana päivänä kun hän jättää toimensa, saa hän myöskin useissa tapauksessa ilmoittautua vararikkotilaan. Surua, hätää ja kurjuutta johtuu tästä lukemattomille perheille. Niiden avustaminen on välttämätöntä, mutta mistä otti varat? Sota hävittää oston ja vaihdon, ensi sijassa seisahtuu ulosvienti, jota ilman ei Saksa nykyisissä taloudellisissa oloissa enempi voi elää. Suuri työnpuute on seurauksena. Osakkeiden ja yleisten ja yksityisten velkasitoumusten arvo laskee, koron ja osingon maksu loppuu tai vähenee ja tulee näin vahinkoa myöskin niille piireille, jotka muussa tapauksessa voisivat toisia edes vähän auttaa.
Mutta myöskin sisääntuonti seisahtuu, erittäinkin niiden elintarpeiden tuonti, joita ilman ei Saksa voi tulla toimeen, tai on niiden tuonti ainakin hyvin vaikeutettua. Tämä vaikuttaa elintarpeiden hinnan suunnattoman nousun sekä joksikin aikaa yleisen hädän. Kukin voi muodostaa tästä itselleen vielä yksityiskohtaisemman kuvan.
Porvarillisen mailman kirous on synnyttää tuotantovälineiden alituisen täydellisentämisen ja lisäämisen kautta joka hetki liikatuotantoa ja aikaan saada sen kautta suuria taloudellisia pulia, joista on seurauksena lukemattomia vararikkoja ja köyhälistön lisääntyminen. Mutta sen kirous ja samalla yksi sen perikadon syistä on myöskin, että se kehityksen saadessa häiriytymättä jatkua tulee ajankohtaan, jolloin maapallo on sille liian pieni, kosk'ei se enään tiedä, mihin kääntyisi tavaroineen.
Aivan samoin käy sen meri- ja maasotavarustuksiin nähden. Näillä on, kuten edellä on huomautettu, tarkotuksena taata, työnantaja- ja kapitalisti-luokalle ensiksi kotimaisten ja sitten mailmanmarkkinain valtaaminen. Mutta samoinkuin taloudellinenkin kilpailu ajaa myöskin sotilaallinen kilpailu astumaan yli luonnollisen määrän sekä muuttaa kiroukseksi sen, minkä pitäisi olla siunaukseksi. Porvarillinen yhteiskunta häviää joko taloudellisen tai sotilaalliseen haaksirikkoon tai myöskin molempiin samalla kertaa, ja miten hyvään tämä tapahtuukin, on se saattava taloudellisesti ja valtiollisesti poljetun luokan, s. o. kansan suuren enemmistön, äkkiä tajuamaan, että näin ei se enään enempi käy päinsä. Ainoastaan meidän kaikkien olosuhteittemme perinpohjainen uudistus tulee silloin olemaan ainoa ja myöskin todellinen pelastus.
Mutta niin kauan kuin ei vielä ole tullut aika, jolloin harhaanjohdetut ja sotavarustuksilla näännytetyt kansat olisivat tulleet tietoisiksi tästä sekä saatetut tekemään sen, mikä yksistään voi pelastaa, on välttämätöntä luoda uudet sotilasjärjestöt, jotka täyttävät sotilasjärjestöjen todellisen tarkotuksen, puolustaa kotimaata ulkoapäin tapahtuvaa hyökkäystä vastaan, mutta tekevät hyökkäys- ja vallotussodat mahdottomiksi. Myöskin on välttämätöntä vähentää vähimpään mahdolliseen määrään ne maksut, jotka yhteiskunnan tulee suorittaa sotavarustuksiin, sekä tehdä yksityisiä persoonallisesti koskevat rasitukset niin siedettäviksi kuin mahdollista. Siitä ei ainakaan tuskin enään voine olla erimieltä, että yhä kasvavat sotilasrasitukset lopuksi tulevat sietämättömiksi ja että kokoonsaatujen varojen suunnattoman suuri maa- ja meripuolustustarkotuksiin käyttäminen saattaa häpeälliseen kaikenlaisten edistystarkotusten syrjäyttämiseen, kosk'ei näitä varten riitä silloin varoja. Nykyään vieritetään melkein kaikissa valtiossa maanviljelystarkotuksiin menevät menot pääasiallisesti kuntien niskoille, sen sijaan että valtio ottaa suorittaakseen sivistystarkotuksiin, yleiseen terveydenhoitoon, armeijaan j. n. e. tarvittavat kustannukset. Vesipatojen rakennuksiin ja virtojen laskuihin tarvittavat menot jätetään niistä lähinnä hyötyvien maakuntain, tuomiokuntain ja pitäjien suoritettaviksi, sen sijaan että valtio suorittaisi ne omista varoistaan periaatteena: kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta. Mikäli niitä näin toimitetaan, suoritetaan ne enimmäkseen vaillinaisesti ja epätyydyttävästi. Näin kohtasi esim. Schlesian maakuntaa milloin yhdessä, milloin toisessa seudussa tämän vuosisadan kuluessa vaikeat vesitulvat useita kertoja ja samallaisia on tapahtunut joko isommassa tai pienemmässä laajuudessa myöskin muissa osissa maata, — muistettakoon vaan vuoden 1897 tulvat, — mutta että ryhdyttäisiin tarmokkaisiin toimenpiteisiin sellaisten ehkäisemiseksi vastaisuudessa, sitä saa kai turhaan odottaa.[1] Nopean ja täydellisen avun saamiseksi tulisi näihin käyttää ei ainoastaan kymmeniä miljonia vaan, mikäli tarpeen, satoja miljonia.
Valtio on valheellinen ja kehno, koska se ei katso päätehtäväkseen suojella yksityistä vahingoilta ja vaurioilta, joilta tämä ei omin voimin kykene itseään suojelemaan. Sitä vastaan näemme me, kuinka hallitukset ovat paljon suuremmalla innolla avullisina perustettaessa paria uutta rykmentiä tai rakennettaessa joukkoa laivoja kuin suojelemassa puolta maakuntaa tai suurta aluetta usein toistuvia vesivahinkoja ja muita vahingollisia luonnon ilmiöitä vastaan, jotka uhkaavat useiden ihmisten taloudellista toimeentuloa ja tuovat kurjuutta ja viheliäisyyttä useille.
Saksassa on vielä tänään noin viisisataa neliöpenikulmaa kangas- ja suomaata sekä muuta viljelemätöntä maata odottamassa viljelykseen ottamista, mikä kuitenkin on mahdotonta yksityisillä varoilla, vaan jos sen valtio ottaisi tehdäkseen, saisivat tuhannet perheet niistä toimeentulonsa; mutta mitäpä valtio siitä välittäisi! Kanavien kaivamisen sekä maiden kuivaus- ja kostuttamistoimenpiteiden kautta yleensä eivät ainoastaan lukuisat työvoimat saisi tointa, vaan hyötyisivät siitä suuresti myöskin kotimainen liike ja maanviljelys; mutta kaikkein välttämättöminhän jää aina toimittamatta! Yksityisten ja yhteiskunnan suurin onni on ruumiillinen hyvinvointi; lukuisat sairaudet ja kuolemantapaukset eivät ole raskaita onnettomuuksia ainoastaan yksityisille, vaan myöskin yhteiskunnalle, jonka veronmaksukyky heikkonee, toimintakykykyisyys vähenee ja vaivasrasitukset nousevat. Lukuisien sairashuoneiden ja parantoloiden rakentaminen ja ylläpitäminen olisi aivan mitä välttämättömintä; mitä tässä asiassa todellisuudessa tehdään, ei riitä mihinkään. Kansan taloudellinen tuotantokykyisyys nousisi tuntuvasti sen kautta, että yleisillä varoilla perustettaisiin ja ylläpidettäisiin maksuttomia jatko-opistoja sekä ammattikouluja ja maanviljelysopistoja kyvykkäitä oppilaita varten kaikista kansanluokista, perustettaisiin ja kannatettaisiin oppityöpajoja, mallikouluja, ammatti- ja maanviljelysmuseoita, yleisiä kirjastoja ja lukusaleja, kohotettaisiin ja hajotettaisiin koko nuorison ruumiinkehitystä tähän alaan kuuluvien oppilaitosten, kuten voimistelu- ja uimalaitoksien, leikki- ja urheilukenttä-harjotusten kautta, j. n. e.
Näihin ja muihin samallaisiin edistystarkotuksiin sekä niiden vaatimiin rakennuskustannuksiin ja opetusmaksuihin olisi vuosittain käytettävänä monia miljoonia, ilman että silti yksikään näistä laitoksista uhkaisi nykyisen valtio- ja yhteiskuntajärjestyksen olemassaoloa, — mikä meidän hallitseville luokille on pääasia, — mutta näitä varoja ei voida käyttää, koska maa- ja meripuolustukseen käytetyt menot nielevät ne. Tässä on siis se puu, jonka juurelle kirves on pantava. Kerran on tuleva kysymykseen, että pakottamalla pakotetaan valtiot alistumaan kansojen kansainväliset riitaisuudet ratkaistavaksi samalla tavalla kuin yksityisten väliset riitaisuudet ratkaistaan jokaisessa sivistysvaltiossa, nimittäin jättämällä asia puolueettoman tuomarin ratkaistavaksi, ja pienissä asioissa onkin jo käytetty tätä tietä; sekä että poistetaan vakinainen sotaväki ja sijaan otetaan yleinen kansainaseistus, kansanpuolustus, jolla ei ole mitään muuta tarkotusta kuin puolustaa kotimaata, jos sen kimppuun julkeasti hyökättäisiin, ja joka sen vuoksi varustautuu ja harjottautuu tavalla, joka paraiten vastaa tätä tarkotusta; äärimmäistä yksinkertaisuutta ja säästäväisyyttä joka suuntaan, asestettuja kansalaisia, jotka itse hallitsevat itseään ja ovat päättäneet antaa arvon jokaisen kansan oikeuksille, mutta myöskin vaatia samaa arvonantoa omille oikeuksilleen muitten kansojen puolelta.
Loppua täytyy sellaisen asiaintilan, että Europan kansat seisovat kuin rosvot hampaisiin asti asestettuina toinen toisiaan vastaan, kukin vartoen toisensa heikointa hetkeä hyökätäkseen tällöin tämän kimppuun ja ryöstääkseen hänet. On suurinta mielettömyyttä, että miljoonia miehiä ikänsä kukoistuksessa, jolloin heillä on suurin työkyky sekä halua hankkia itselleen tätä kykyisyyttä taiteen ja tieteen eri aloilla, suljetaan joka vuosi kasarmeihin tai pidätetään harjoituspaikoilla, pakotettuna tyhjiin, henkeä näännyttäviin temppuihin, sen sijaan että saisivut kilpailla edistyksen ja sivistyksen töissä sekä olla mukana luomassa valtio- ja yhteiskuntalaitoksia ihmisarvoa vastaavammiksi.
»Europan kansat valvokaa pyhimpiä etujanne», se on, huomatkaa kerrankin, että teidän etunne ovat toiset kuin teidän johtavat ja hallitsevat luokkanne teille opettavat, älytkää että korkein päämäärä ei ole sotilaallisuus vaan ihmisyys.
[1] Samoin meillä. Suomentajan muist.